Trumpin siviilijuntan vallankaappaus/osa 1

 

 

Donald Trump on hätkähdyttänyt lievästi sanottuna epäsovinnaisella käytöksellään presidentin tehtävissä. Hän on pyrkinyt tietoisesti autoritaariseen hallintoon demokratian kyseenalaistamiseksi. Ei ole ihme, että niin monet näkevät hänen politiikassaan diktatorisia pyrkimyksiä. Hänellä on salainen toive päästä kuninkaan asemaan. Tämän kaiken taustalla lienee pyrkimys sivuuttaa perustuslain määrittämät  presidenttikausien rajoitukset. Epäilen, että Trumpin – vanhan miehen - henkiset voimavarat joutuvat ennen diktatuuripyrkimysten  toteutumista liiankovalle koetukselle.

Päästäkseen itsevaltaisiin tavoitteisiinsa Trump antaa kuvan, että USA on henkisesti ja taloudellisesti hyväksikäytetty valtio, jonka suvereniteettia uhataan. Näin hän ikään kuin altavastaajan asemasta joutuu taisteleman itse määrittämänsä ”demokratian” puolesta. Kansanvaltaista vastaliikettä eli demokraattista ”vastavallankumousta” ei ole odotettavissa, sillä kongressi on odottamattoman heikko ja saamaton. Trumpilla on osin Yhdysvaltain presidentin suurien  valtaoikeuksien avulla mahdollisuus saada yliote vallankahvasta. Juuri nyt näyttää siltä, että kongressi seuraa voimattomana Trumpin vallankaappausta.  

Ihmeellistä tässä kaikessa kuohunnassa on se, miten helpon tuntuisesti aloite on riistetty  Euroopan valtioiden käsistä. Aikaansaamatonta loputonta kokoustamista suositaan. Onko tämä merkki vanhan mantereen degeneroitumisesta?  Eurooppa on menettänyt kasvua luovat tekijänsä ja sitä kautta mahdollisuuden kilpailla Yhdysvaltoja ja sen vallanhimoista presidenttiä vastaan. Viimeisenä keinona yritetään selvitä molemmin puolin tullimuurien avulla. Toivotonta. Jos Eurooppa epäonnistuu, on sillä - niin  kuin nyt näyttää - ehkä vain muutama vuosi saada aikaan EU yhteistoimintakykyiseksi, ellei sitten peräti liittovaltioksi. Isoisten kamppailussa Eurooppa tuntuu liian jähmeältä ja riitaisalta.

Toinen vakava ajan merkki on Yhdysvaltain kongressin alistuminen kahden miehen, Trumpin ja Elon Muskin, pompoteltavaksi ja nöyryytettäväksi.

Demokraatit tuntuvat - Trumpin ja heidän äänestäjiensä pelossa – hiljenneen tyystin ja vielä hämmästyttävämpää on, että republikaaninen puolue on joutunut Trumpin mitätöimäksi.

On aika muistuttaa jälleen kerran Euroopan valtioiden paikalleen juuttumisesta, ja niiden uusiutumiskyvyttömyydestä.

Trump on valinnut hallintonsa käsikassaraksi Elon Muskin. Kysymys kuuluu, kuinka paljon Musk pystyy ohjailemaan Trumpia omien mielijohteidensa kautta mielikuvituksellisiin hallinnollisiin  päämääriin.

Trumpin sekavan improvisoiva johtamistyyli on aiheuttanut merkillisen tilanteen esimerkiksi Naton sisälle. Monien mielestä Trump on irtautumassa Natosta osin  johtuen siitä, että monet Euroopan johtavat valtiot eivät maksa riittävää osuutta mantereen puolustamisesta. Ehkä Trump on omaksunut  itsekkyytensä yhdeksi osa-alueeksi kirjaimellisesti amerikkalaisen Manifest Destinyn (kohtalonuskon) perinnön samoin kuin siihen oleellisesti liittyvän – ja jo menetetyksi luullun - kansakunnan ekseptionalismin, ainutlaatuisuuden MAGA-iskulauseen siivittämänä. Amerikan Yhdysvalloilla on todellakin Trumpin suuruudenhulluudessa erityinen paikka maailman kansojen joukossa.

Trumpin epäjohdonmukaisuuden myrskytuulet ja selvä valehtelu ulottavat aallokot suomalaiseenkin keskusteluun, joten sitä on syytä hiukan perata. Voidaan  aidosti asettaa kysymys, olisiko Suomi liittynyt Natoon, jos olisi tiedetty, miten pirstoutunut Trumpin ajattelu on ollut hänen ensimmäisen presidenttikautensa, ja varsinkin niiden parin kuukauden aikana,  jotka hän on toisella kaudellaan ehtinyt olla presidenttinä. Todennäköisesti vastaus on kaikesta huolimatta kyllä, joskaan en itse jaa tuota varmuutta syvällä omassa mielessäni. Joka tapauksessa on edetty, kun nyt asetetaan kyseenalaiseksi Nato-sopimuksen sokea yksituumaisuus, eli naiivi pelastusrengasmainen apu Natolta.

On myös vaadittu Suomen tuoreen puolustusselonteon sisällön uudelleenarviointia. Professori Tuomas Forsbergin lausunto poikkeaa vahvasti vallitsevasta puolustuspoliittisesta linjauksesta ja on  tärkeä keskustelunvirittäjä esimerkiksi koskien Naton viidennen artiklan pitävyyttä sanokoon ministeri mitä tahansa. Forsbergin lausunnosta voi vetää johtopäätöksen, että Naton uskottavuus on rapautunut. Niinpä niiden lupausten todistusvoima, joita leviteltiin  Natoon liittymisen aikoihin on syytä asettaa kritiikin kohteeksi.

Olen havainnut liittolaisten ja vastustajien suhtautumisessa Trumpiin erilaisia strategioita, jotka ovat seuranneet alun ymmällä oloa. Yksi tapa on ollut teeskennellä, että tämän valtiomiehen politiikassa on jokin punainen lanka. Tällaiset tahot epäilevät, että Trump vain näyttelee ja pyrkii omalla karismallaan johtamaan ympärillä olevia tahoja haluamaansa tavoitteeseen.

Toinen tapa  on ollut valita  miellyttämisen tai imartelun linja, jonka varaan rakennetaan neuvotteluissa menestyminen. Suuri vaara tässä on sortua itsepetokseen, sillä Trump käyttää keinoja, joihin sivistysmaissa yleensä suhtaudutaan vastenmielisesti. Seurattuani  Macronin  ja Trumpin, ”kättelyä” tuli omituinen tunne, miten lipevästi molemmat käyttäytyivät. Tärkeintä oli hipelöidä toista osapuolta käsin. Kun kumpikaan ei hevillä luopunut ”otteestaan”, saimme seurata hupinäytelmää, jonka vaikutusta itse neuvotteluun voidaan vain arvailla. Jatkuu.....

Hyödyllisiä idiootteja…

 

 Seuraavassa yritän tajunnanvirtojen avulla saavuttaa kosketuksen tämän päivän kansainvälisen politiikan punaisen langan pätkiin niin vaikeaa kuin se onkin. Toivotan lukijalle onnea!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ketkä olivatkaan hyödyllisiä idiootteja 1920-1930-luvulla? No, länsieurooppalaiset kuuluisat kirjailijat, kuten näytelmäkirjailija George Bernard Shaw (Pygmalion/My Fair Lady),joka on BoB Dylanin lisäksi ainoa, joka on voittanut sekä Oscarin että Nobelin. Hän kävi aikoinaan hakemassa ajatuksenkukkasia ja uskonvahvistusta itse Stalinilta, ja kas kummaa: Seeing  is believing! Shaw raportoi uskollisesti mielikuvia kotona Englannissa neuvostoliittolaisesta ihanneyhteiskunnasta.

Tämä on se sama Shaw, jonka likipitäen päätuote oli ironissävyiset mietelauseet. Minäkin niistä monille olen hihitellyt. Yksi tulee erityisen lähelle minua ja opintojani: ”Historiasta opimme, että historiasta ei opita mitään”. Minullekin tuppaa jäämään päälle aina silloin tällöin tuo  Shawn lausahdus.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin. Hyödyllisiä idioottejahan ovat ihmiset, jotka ovat poliittisesti ja/tai  ideologisesti hyväuskoisia ja naiiveja, ja jotka tiedostamattaan edistävät propagandaa, mitä eivät itsekään ymmärrä. Ensimmäisenä tulee mieleen erään suurvallan presidentti….

Aikaansa seuraava kansalainen ymmärtää kyllä, että puhumme fiksuista idiooteista. Shawn taustalta löytyvät 30-luvun hyväuskoiset rauhan aatteen kannattajat. Erityisesti juuri 1930-luvulla vaikutti 1800-luvun neron John Stuart Millin (1806-1873) vaikutus, jonka mukaan ”kansainvälinen kauppa tekee nopeasti sodasta vanhentuneen, ja toimii rauhan pääasiallisena takeena”. Milliä on pidetty viimeisenä yleisnerona, eikä minulla ainakaan ole kanttia haastaa häntä. Silti on sanottava, että hän arvioi katalaa maailmaa aivan  liian optimistisesti: kilpailu kaupan valtavirroista aiheuttaa sotia siinä kuin poliittiset erimielisyydetkin. Näen kuitenkin selkeän eron Millin analyyttisen ajattelun ja Stalinin hyödyllisten idioottien naiiviuden  välillä. Sen sijaan tarkka havainnoija on pannut merkille, että Millin ajatusta kansainvälisen kaupan rauhaa ylläpitävästä vaikutuksesta on pyritty seuraamaan toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 2000-luvulla.

Jos ajatellaan tätä päivää, niin Saksa on helppo tuomita tuudittautumisesta Venäjän kaupan rauhaa ylläpitävään idealismiin niiden vuosikymmenien aikana, jotka edelsivät nykyisiä sotaisia vuosia. Kuitenkin arvioin ymmärettävästi saksalaisen ajattelun huomattavasti lähemmäksi tervettä milliläistä rationalismia kuin uskonvaraista ideologiaa.

::::::::::::::::::::::::

Venäjä on terävöittänyt toimiaan. Se on aiheuttanut suurelta osin - ovelaa kyllä  -eripuraisuuden Euroopan ja Yhdysvaltain välille ja siten toteuttanut uutta maailmanjärjestystään.

Vihdoinkin 25.2.2025 pääkirjoituksessa Helsingin Sanomat käsittelee Donald Trumpia tosiasiat tunnustaen.  Keisarilla - jos milloin niin nyt - ei ole vaatteita. Yhdysvaltain presidentti on viimeistään näinä aikoina paljastunut harkintakyvyttömäksi ihmiseksi, kuten myös hänen vastinparinsa Elon Musk. Vaikka olen näissä blogikirjoituksissa käyttänyt inhorealistisia ilmauksia Trumpista, on myönnettävä, että viime päivinä hän on höyrypäisyydessä ylittänyt itsensä. Mutta milloin äänestäjien enemmistö ymmärtää tämän? Milloin ihmiset lakkaavat pelkäämästä Trumpin epäoikeudenmukaisia huitaisutuomioita milloin kenestäkin? Ennen kaikkea republikaanien järkevimmän osan tulisi käsittää, miten alas presidentti on vajonnut.  

Olen aikoinani laatinut myös kartan Putinin maailmanjärjestyksestä, jossa erittelen hänen maailmankuvansa sisältöä. Mielestäni edelleen voidaan puhua maailmanjärjestysten välisestä taistelusta, jossa Putin on hämmentävästi asettunut aggressiiviseksi osapuoleksi ja Trump Putinin nosteessa jonkun mielestä hyödylliseksi idiootiksi. Trump ja Putin ovat kuin kaksintaistelijat, joista Putin on ottanut aloitteen haltuunsa ja painostaa Trumpia  irrottamaan Itä-Euroopan valtiot Natosta. Hän myös ilmoittaa järjestävänsä voitonjuhlat saavuttamiensa ”voittojen” johdosta. Oma lukunsa ovat Putinin syytökset Zelenskiä kohtaan, josta uskomaton esimerkki on Zelenskin kannatuksen valehteleminen kymmenesosaksi todellisesta ja vastuun siirtäminen sodan aloittamisesta Ukrainalle. Vastaanottavaisissa tahoissa sanoma menee helposti perille. Zelenski ei ole pyhimys, mutta ei myöskään Trumpin mainitsema diktaattori, joksi kuningas Trump sen sijaan  itse pyrkii.

Tuskin kukaan osasi nähdä ennen nykyistä vaihetta Venäjää Yhdysvaltain liittolaisena, miltä tilanne nyt  alkaa vaikuttaa. Tätä palvelee Trumpin älytön hyökkäys Zelenskin asemaa vastaan. Yksittäisen ihmisen vääristynyt kunnianhimo voi saada todella paljon tuhoa aikaiseksi. Aivan hyvin voi olla niin, että Trump haluaa Nobelin rauhanpalkinnon maksoi mitä maksoi.

Se, mikä muutama vuosi olisi tuntunut täysin mahdottomalta on nyt toteutumassa, ehkä täysimääräisesti. Tarkoitan niiden tavoitteiden toteuttamista,  jotka on esitetty Putinin maailmanjärjestyksessä. Venäläinen alemmuuskompleksi väistyy uuden uljaan Venäjän tieltä ja etupiirit Jaltan malliin pyritään asettamaan voimaan uuden maailmanjärjestyksen vahvistamiseksi.   

Vaikuttaa siltä, että Ukraina saa katastrofin kustannukset  vastuulleen.  Sitä osoittaa Putinin halu syyllistää Zelenskin Ukrainaa kaikesta tapahtuneesta.

Natosta, EU:sta ja Euroopan maista yleensä on sanottava, että tämä viimeisin testi osoittaa, että vanhan mantereen yhteistyö on liian suurten haasteiden edessä. Ihme pitäisi tapahtua. Ratkaisu saattaisi tosin olla melko yksinkertainen, jos faktat myönnettäisiin. Euroopan täytyy pystyä toimimaan yhdessä muutoin se vaipuu omaan degeneroituneeseen surkeuteensa. Kansallisvaltioiden pohjalta sen liberaalit demokratiat  eivät kykene pitämään puoliaan autoritaarisia voimia vastaan.

Tähän mennessä on tapahtunut niin monta sotaisaa rauhanolojen ylikävelyä, että ihmisten surmaaminen – joukossa paljon lapsia  –  ei tule unohtumaan ihmisten mielistä vuosienkaan päästä.  Tästä lähtökohdasta ukrainalaisten taistelutahto ansaitsee suurimman mahdollisen kiitoksen.

 

 

Uuden kylmän sodan kynnyksellä / Osa 1

 

 Münchenissä järjestetään vuosittain suurta huomiota herättävä turvallisuuskonferenssi.  Seuraavissa kahdessa blogikirjoituksessa käsittelen vuosien 2007 ja 2025 turvallisuuskonferensseja. Lähtökohtana kirjoituksissa on Vladimir Putinin kuuluisa puhe vuonna 2007.

Kurkistetaan ensin, mitä Münchenissä vuonna 2007 tapahtui:

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2.2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Käyn seuraavassa referoiden läpi puheen avainkohdat kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin totesi puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän totesi, että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esitti toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittasi Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. Putin tiedosti, että hänen puheensa myötä ollaan kansainvälisten suhteiden vedenjakajalla.

Putin aloitti varsinaisen puheensa toteamalla, että vain kahta sukupolvea aiemmin maailma oli ideologisesti ja taloudellisesti jakautunut. Kahden suurvallan potentiaali (ja kauhun tasapaino) varmisti maailman turvallisuuden. Putin viittasi kylmän sodan loppumiseen, jonka jälkeen tyrkyllä oli yksinapainen USA-johtoinen maailmanjärjestys, joka sekään ei toteutunut Putinin mukaan. Hän ennusti yksinapaisuuteen pyrkiville – siis sekä yksinvaltiaille että yksivaltiuden piirissä toimiville – kurjaa loppua. Putin totesi, että yksinapaisuudella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Hän väitti, että demokratiaa on opetettu Venäjälle sellaisten valtioiden taholta, jotka eivät itsekään noudata kansanvallan periaatteita.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä Putin todella halusi viestittää?

Putinin puhe alkaa joiltakin osin yhteistyöhenkisesti käsitellen turvallisuusyhteistyötä moninapaisuutta korostaen. Huumoriakin väläytellään. Putin nostaa erilleen muista tavoitteista uuden turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen. Turvallisuuden rinnalle hän nostaa tasapuolisuuden ja korostaa ns. BRIC-maiden osuutta. Demokraattiset arvot nousevat – ainakin Putinin sanoissa - tuon tuostakin tavoitteeksi. Tulkitsen niin, että vielä tuolloin vuonna 2007 (ja koko vuosikymmenellä) Putin tuki ainakin sanoissa demokratiakehitystä. Demokratiaperiaatteiden alamäki alkoi 2010-luvulla.

Puhe ei ole niin hyökkäävä kuin pintapuolisesti saattaisi kuvitella. Sen alkuosa on suorastaan yhteisiä arvoja korostava. Sitten hän siirtyy kokemiinsa epätasa-arvoisuuksiin  ja lopulta puheessa nousee esille katkeria sävyjä Venäjän syrjäyttämisestä kansainvälisestä yhteisöstä.  Putinin termein Venäjän arvostuksen nostaminen on hänen ykkösteemansa, joka vuoden 2007 jälkeen korostui lähes kaikissa yhteyksissä.

Otan esille kolme seikkaa, jotka ohjasivat Putinin strategiaa Münchenin konferenssissa vuonna   2007: 1) Neuvostoliiton hajoaminen (”1900-luvun suurin geopoliittinen tragedia” = supervallan mureneminen) 2) Putinilaisen World orderin toteuttaminen (uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen) tulevaisuuteen suuntautuen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan tosin erikseen mainitse)  ja moninapaisuus, 3) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta.

Putinin tavoitteiden toteuttamista Venäjällä tuki autoritaarisuuden kulttuurin vieminen läpi koko yhteiskunnan. Putinista heijastui puheen kautta tietty kärsimättömyys, joka kohdistui hänen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiseen.

Ei voitane suorasukaisesti  vetää johtopäätöstä, että Putin tiesi jo tuolloin askelmerkit kohti Ukrainan sotaa. Ajan kuluessa täydentyivät puuttuvat palikat, jotka sitten voitiin liittää kokonaisuuteen. Tuloksena oli brutaali hyökkäys suvereenin valtion kimppuun.

On vielä ehkä liian aikaista lausua arviota länsimaiden vastuusta Ukrainassa, mutta esimerkiksi Chicagon yliopiston toisinajatteleva professori John Mearsheimer on ilmoittanut suorasukaisesti,  että Ukrainan sota on ”Yhdysvaltain sota”. Hän perustelee kantaansa sillä, että Ukrainan haluttiin kuuluvan länteen, vaikka Mearsheimerin mielestä Ukrainan olisi pitänyt kehittyä  puolueettomaksi puskurivaltioksi (joka siitä voi nyt tullakin!)  lännen ja idän välissä. Jotkut allekirjoittavat tämän, jotkut eivät, mutta voitaneen kysyä, mitä Yhdysvallat ja länsi olisivat voineet tehdä enemmän sodan välttämiseksi.

Putinin puheessa esittämät ylevät  maailmankuvaa rakentavat puheet  vesittyvät, koska nyt ne voidaan nähdä Ukrainan sotaa vasten. Jäljelle jää vain suurvalta-aikojen haikailu ja pettymys länttä kohtaan samalla, kun hänen omien lupaustensa onttoudet jäävät kaikumaan kuulijan korviin.

Kun on katsonut ja kuunnellut Vladimir Putinin Münchenin puheen, tulee kysyneeksi, onko vuoden 2007 kova, mutta ongelmia erittelevä Putin se sama Putin,  joka nyt tekee julmia humaaneja arvoja pilkkaavia päätöksiä Ukrainassa?

Kulta-aika vai kullattu aika?

 

Donald Trump käytti (käyttää) nimeä kultainen aika siitä hetkestä eteenpäin, kun hän otti vastaan toisen presidenttikautensa (2024) virkatehtävät. Mitä hän tarkoitti kultaisella ajalla? Yritän seuraavassa jäljittää käsitteen alkuperää historiasta käsin oletuksella, että Trumpin käyttämällä käsitteellä on historiallinen tausta. Ja nyt tiedossa on, että vastaus on kyllä.

Yhdysvaltain sisällissodan (1861-1865) jälkeistä jaksoa Yhdysvaltain historiassa on tapana kutsua nimellä kullattu aikakausi, siis ei kultainen aika, vaan kullattu (gilded) ilkikurisen Mark Twainin samannimisen romaanin mukaan. Twainin kirjan alaotsake kuluu: ”Tämän päivän tarina”, jolla kuvattiin odotusta, joka kohdistettiin sisällissodan jälkeiseen jälleenrakennuksen  (Reconstruction) ”kultaisen aikaan”, jossa sitten petyttiin.

Kullattua aikaa seurasi Progressive Era, joka tarkoittaa sitä, mitä nimikin sanoo, ”Edistyksen aika”.

Ajallisesti em. käsitteet tarkoittavat ajanjaksoa 1870-luvulta 1900-luvulle (Kullattu aika) ja ajanjaksoa 1890-luvulta 1920-luvulle  (Edistyksen aika). Ne siis menevät osin päällekkäin, mutta kerrankos näin tapahtuu. Kysymys on tietenkin historian tulkinnasta. Katsotaan, onko tässä tarinassa päällekkäisyydelle jokin selitys.

Kullattu aika tarkoittaa häikäilemätöntä poliittisen korruption aikakautta. Samalla se oli nopean teollistumisen aikaa ja merkitsi voimakkaan talouskasvun aikaa kaikille amerikkalaisille ja yltäkylläisen vaurauden aikaa varakkaille. Työväenluokalle se merkitsi pahimmillaan äärimmäistä köyhyyttä.

Kullattua ajanjaksoa seurasi vastareaktiona edistyksen aika, jolloin käynnistyivät sosiaaliset ja poliittiset uudistukset, joilla pyrittiin eliminoimaan juurtuneet epäeettiset ja epäreilut bisneskäytännöt. Korruptiota pyrittiin vähentämään, ja ryhdyttiin toimenpiteisiin, joilla teollistumisen  kielteisiä vaikutuksia torjuttiin. Edistyksen aikakaudella kuluttajan ja työväen asemaa vahvistettiin.

Myös kirjallisuuden luonne muuttui, kun romaaneissa kiinnitettiin huomiota yhteiskunnallisiin ongelmiin yleisen ilmapiirin muutoksen kannustamana.

Vaikka edistyksen aikakausi paransi väestön elintasoa, oli teollistamisella myös pimeät puolensa. ”Rosvoparoneiksi” sanotut liikemiehet eivät piitanneet työntekijöiden hyvinvoinnista, vaan päinvastoin  heikensivät työolosuhteita, johon edellä on viitattu. Edistyksen aikakaudella pyrittiin korjaamaan kullatun kauden virheelliseksi koettua yhteiskuntapolitikkaa. Uudistuksilla pyriittiin reformeihin, jotka merkitsivät sääntelyn lisääntymistä teollisuudessa.

Yhteiskunnan kahtiajako ei toki poistunut vaan jatkui vain vähän seestyneenä. Konkreettisen poliittisen taistelun taustalla  käytiin myös periaatteellista filosofista taistelua  ihmisluonteen muuttamisesta/muuttumattomuudesta. Kaksi periaatetta nousi muiden yläpuolelle: 1) ihmisen käyttäytymistä voitiin tervehdyttää parantamalla yleissivistystä ja rankaisemalla asetetuista säännöistä poikkeamisesta ja 2) Ihmisluonne on muuttumaton. Ihminen on oman onnensa seppä. Ajatteluun kuului, että liittovaltion valtaa piti rajoittaa minimiin. Sivuutan tässä kokonaan tarkemman analyysin ”henkien taistelusta” muuttuvan ihmisen ja muuttumattoman välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

 

Voidaanko historiasta vetää jokin yhteys Trumpin virkaanastujaispuheessa mainitsemiin (ja presidentin haluamiin) muutostrendeihin?

Trump julisti puheessaan : ”Yhdysvaltojen kultainen aika alkaa nyt”. Maailmalla - totesi Trump - Yhdysvaltoja tullaan taas kunnioittamaan eivätkä muut maat enää ”käytä sitä hyväkseen”. Edelliset hallitukset eivät Trumpin mukaan torjuneet hyväksikäyttöä ja syyllistyivät sen takia ”hirvittävään petokseen”.

Trumpin periaatteet noudattivat presidentin äkkiväärää ”ohjelmaa” esim. koskien ”aluevaltauksia”, hätätilojen julistamista, vakiintuneiden maantieteellisten nimien uudelleennimeämistä, ilmastosopimusten laaja vastustamista.

Tässä tullaan kahden historiallisen aikakauden saumakohtaan, jonka yli Trump kävi taisteluun tapahtunutta muutosta (”petosta”) vastaan. Trump haluaa tulla leimallisesti kutsutuksi kultakauden presidentin William McKinleyn (s.1843 - k.1901, presidenttinä 1987-1901) seuraajaksi, koska on ottanut McKinleyn politiikan ohjenuorakseen.

 Kaikkein selvimmin kahden presidentin politiikkaohjelmien yhtäläisyydet löytyvät tullipolitiikasta, jossa molemmat ovat kannattaneet suojatulleja tavoitteena oman maan kilpailukyvyn parantaminen ja valloitushenkisestä ulkopolitiikasta.

 McKinleyn ensimmäisen presidenttikauden aikana suojatullit nostettiin ennätyskorkealle tasolle. Toisen kautensa alkuun mennessä McKinley oli kuitenkin luopunut korkeiden suojatullien kannattamisesta ja puhui juuri ennen kuolemaansa (murhattiin 14.9.1901) kansainvälisen kaupankäynnin puolesta! Vahinko ehti kuitenkin vaikuttaa seuraavissa valtakunnallisissa vaaleissa,  joissa McKinley menetti huomattavan joukon kannattajistaan. Poliittinen ura hiipui. Ihmekös tuo, kun lukuisien arjen tavaroiden hinnat nousivat tullien takia. Ja siitähän amerikkalaiset  eivät pitäneet. Viisas oppii virheistä: tullipolitiikan liberalisointi käänsi suhdanteet uudelleen edullisiksi McKinleylle.

Ulkopolitiikassa McKinley hylkäsi eristäytymispolitiikan ja ryhtyi aktiivisesti puuttumaan muiden valtioiden sisäpolitiikkaan. Hän osallistui useisiin konflikteihin eri asteisesti (Kuuba, Filippiinit, Puerto Rico, Guam, Havaiji…..) Päinvastoin kuin Suomessa on joskus väitetty, kysymys ei ollut monroelaisesta eristäytymispolitiikasta vaan imperialistisesta ekspansiopolitiikasta sekä McKinleyn että Trumpin (Panama, Grönlanti, Kanada, Gaza (!) osalta. Mark Twainin johdolla Yhdysvalloissa vastustettiin laajalti  Yhdysvaltojen ryhtymistä siirtomaaisännäksi, jota se itse oli  Englannin harjoittamana vastustanut  jyrkästi. Yhdysvallat otti opikseen, mutta korvasi perinteisen kolonialistisen politiikan toisen maailmansodan jälkeen tukikohtaimperialismilla, kunnes Donald Trump jälleen käänsi kolonialismivaiheen päälle.

:::::::::::::::::::::::::::::

Löysin edellä mainittujen lisäksi ainakin seuraavia yhtymäkohtia historiallisen ”kullatun kauden” ja (Trumpin mainitseman) nykypäivän ”kultakauden” välillä:

        -äärimmilleen repeytyneiden tulo- ja varallisuuserojen salliminen ja edistäminen.

- selkeät yhteydet pohattapiireihin. Liike-elämän johtajien osallistumisen (vaikuttamisen) salliminen politiikkaan presidentin luvalla, jotta voisi ajaa näiden avulla omia etujaan.

-vahvemman oikeuden hyväksyminen maailmanpolitiikassa.

-valtioiden rajojen kunnioittamisen halveksunta.

-eri osapuolien uhkaileminen sisä- ja ulkopolitiikassa oman edun nimissä.

Esimerkit osoittavat, että Trump on McKinleyn jalanjäljissä omaksunut politiikan, josta McKinley itse oli jo luopumassa, kun kohtalo murhamiehen hahmossa puuttui peliin. Voisiko historia kerrankin toistaa itseään ja luvata, että ”kullatun ajan ” jälkeen tulee taas edistyksen aika?

Trump Era: valta on irrallaan vastuusta ja kahleista

 

Voisin vaikka lyödä vetoa, että George Orwell katselee pilven päältä nykyisten sotaisten tapahtumien vyöryä kateellisena. Ihmisluonto  pystyy olemaan mystisempi ja arvaamattomampi kuin mihin mikään hallinto tai asiantuntija  koskaan pystyy. Sauli Niinistökin on varmaankin kateellinen, koska kasakka pystyy  ottamaan vain  sen minkä näkee irrallisena, mutta nämä nykyajan kasakat ovat  vaikkapa it-alan ammattilaisia moraalittomammasta päästä ja voivat pahoin aikein toimiessaan muokata melkeinpä minkä tahansa miksi tahansa, eli voivat ottaa kaiken, oli se sitten kiinni tai irrallisena.

Mutta täytyyhän jossakin olla vallan lähde, joka saa henkisen tai fyysisen väkivallanteon käynnistymään? Ei välttämättä. Valtaa ei lainata, sitä otetaan tarpeeseen suoraan kuormasta.  Ainoastaan se on selvää, että aiheutetaan valtava määrä vahinkoa, jolle ei hevillä löydy korvaajaa. Kun katselee Yhdysvaltain tapahtumia, niin ne tarjoavat tragikomedian, jossa  oikeus otetaan omiin käsiin ilman demokraattista päätöksentekoa.

Tämä vallan ja puuttuvan vastuun  hämärässä kokonaisuudessa on jotain hämmentävää, muuttuihan järjestäytynyt  yhteiskunta Ukrainassa ja Gazassa lyhyessä ajassa sora- ja betoniläjäksi.

Jo hallinnon rakenne on pirunmoinen labyrintti, se  kun voi perustua mihin tahansa Donald Trumpin päässä tapahtuvan aivomyrskyyn, sekamelskaan tai improvisointiin. Tai sitten projektit ovat -   kuten New York Times totesi vain ”ajatuksia”, jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta tilanteen mukaisesti. ”Presidenttikuninkaana” (mikä yhdistelmä) oleminen täyttää sekä liberalismin että autoritaarisuuden kovimmat vaateet vieläpä niin, että pelkällä autoritarisuudella voi vain haaveilla pärjäävänsä.

 

On muotoutunut sellainen rakenne - tietoisesti tai tiedostomatta -  jossa  presidentti on Jumalasta seuraava, kaikkivaltias maanisä, suorana alaisenaan ”hallinnon  erityistyöntekijä”, joita lain tulkinnan mukaan voidaan käyttää vain määräaikaistehtäviin. Tehtävä on räätälöity Elon Maskille, jolla on ilmeisesti seurannassa liittovaltion budjetti.

Trump on yllättänyt meidät kaikki eriasteisesti imperialistisella politiikalla. Politiikkaa on lähellä kolonialistista alistamispolitiikkaa, jossa keinolla millä hyvänsä pakotetaan kokonaiset valtiot tai valtioiden osat tavalla tai toisella emämaan hallintaan. Trump yrittää hamuta tässä vaiheessa Yhdysvalloista riippuvaisiksi Grönlantia, Panamaa, Kanadaa (!) ja Gazan aluetta.

Vaarallisinta tässä on tarjota muille suurvalloille vertailukohteita ”valtausten” luonteesta. Kiina ja Venäjä ovat kummatkin noudattaneet omantyyppistä imperialismiaan: Venäjän kohteena ovat lähialueet ja Kiinan imperialismi sisältää ensi sijassa  kauppayhteyksien ja satamien saamisen hallintaan aluksi vuokraamalla, sitten kiristämällä. USA panostaa sotilaalliseen ”tukikohtaimperialismiin”. Viime mainitusta poikkeaminen vanhaan kolonialismisuuntautuneeseen siirtomaa-ajatteluun tarjoaa vaarallisen mallin interventioihin perustuvalle sotilaalliselle uhalle. Myös poliittinen tai kaupallinen painostus ovat suurvaltojen keinoja suotuisaan tulokseen pääsemiseksi.

Trumpilaiseen diilipolitiikkaan kuuluu myös mahdollinen luonnonvarojen uusjaosta sopiminen. Esimerkiksi Ukrainan maaperästä löytyvät harvinaiset metallit kiinnostavat suurvaltoja. Niiden varaan  voi laskea varovasti joitakin rauhantoiveita.

Asiaa tuntevat sanovat, että Trump on heikompi, miltä hän näyttää . Republikaaneilla on värisuora kongressissa, mutta sitä ei voi hyödyntää läheskään täysimääräisesti, koska olemassa olevat enemmistöt ovat niin niukat. Merkittävissä lakihankkeissa Trump tarvitsee sitä paitsi senaatissa puolelleen 60 senaattoria sadasta. Näin lainsäädännössä on viisaasti huomioitu Trumpin kaltaisen presidentin nousu maan johtoon.

Yksi temppu on entisten hallintovirkamiesten korvaaminen uuden hallinnon virkamiehillä. Irtisanomiset hoidetaan sutjakkaasti tieltä pois  palkka- ja eläkeratkaisuin Vaivannäkö ei ole suuri ja kaiken kukkuraksi irtisanoutuvat saavat puolen vuoden palkan tekemättä lainkaan töitä plus erittäin arvokkaan eläke-edun. Sanonpa, että useimmat haluaisivat silti säilyttää työpaikkansa. Tarkoitus on  sijoittaa uudet yes-miehet ja -naiset irtisanottujen paikoille. Mutta Trump ei tyydy tähän: hänelle ideologinen ulottuvuus on tärkeä. Pätevyys virassa on toissijainen argumentti.

Suuruudenhulluuden ja vainoharhaisuuden esimerkki on taistelu ”syvää valtiota ” vastaan. Tämä sisältää  ärsyttävän  hyökkäyksen  hallinnon päteviä ja pitkäaikaisia virkamiehiä vastaan . Sodanjulistus valtiota vastaan tekaistuilla  ”syvä valtio” – käsitteillä täyttää valheen ja vainoharhaisuuden kaikki tunnusmerkit. Kostonhimoisuus valtion edellisen hallinnon työntekijöitä kohtaan täydentää sairaalloisen nykyhallinnon vääristyneen maailmankuvan.

Elon Musk on tuonut bisneksen politiikkaan. Liberaali demokratia on kuristusotteessa Muskin pyrinnöissä, mutta suurempana vaarana pidän hänen keskenkasvuista käyttäytymistään. Hän antaa epätasapainoisen  vaikutelman itsestään. Paljon on myös niitä, jotka ovat lyönet vetoa, että Trumpin ja Muskin välit menevät poikki ennen pitkää. Veikkaan kuitenkin rohkeasti selviytyjää ja voittajaa: se on liberaali demokratia kunhan ihmiset kyllästyvät pelleilypolitiikkaan. Varsinaisen työn Trumpin ja Muskin lyömisessä tekevät asianomaiset itse suuruuden hulluilla ”ajatuksillaan”, so. improvisoidulla päähänpistopolitiikallaan.

Lopullinen totuus kaikesta tapahtuneesta selviää vasta vuosien kuluttua,  mutta Yhdysvaltain demokratiaan on  lyöty syvä haava. Ehkä kaikkein pahin vaurio on aiheutettu laille, oikeudelle ja tuomioistuimille. Niiden toiminta on  halvaannutettu oikeiston ohjelmallisen hyökkäyksen lopputuloksena. Koska Yhdysvaltain oikeuslaitos on niin tuomioistuinvetoinen ja syvästi  ideologisesti orientoitunut, voi se pahimmillaan tuhota oikeusvaltion perusteita. Korkeimman oikeuden tuomareiden elinikäisyys  on yksi Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän suurista heikkouksista. Kuvan täydentää vaikkapa Trumpin saama syytesuoja.

Mitä tästä kaikesta on seurannut?

Yhdysvaltain yhteiskunnallinen järjestelmä fokusoituu epäpyhään kolminaisuuteen: politiikka, rikollisuus ja liike-elämä.  

Onko Trump karrikatyyri valtiomiehestä vai enemmänkin karrikatyyri liikemiehestä?  Joka tapauksessa hän muistuttaa joiltakin osin pehmeää versiota Rooman valtakunnan ensimmäisistä suuruudenhulluista keisareista.

Trumpin kaveri, Elon Musk on vaarallinen, helposti aliarvioitava tyyppi,  jonka tempuilta  täytyy pyrkiä suojautumaan hyvällä, tervejärkisten ihmisten yhteistyöllä.

 

 

 

Maailmankirjat sekaisin

 

 

Kun on opiskellut niitä aihealueita, jotka nyt ovat kansainvälisen politiikan polttopisteessä, jää miettimään kuuluuko kaikki aiemmin  koettu ja opittu mitätöitävään vanhentuneeseen tietoon. Joka tapauksessa yritän tässä kirjoituksessa päivittää oman ymmärrykseni ja tietoni lukuisista  punaisen langan päistä, jotka ovat nyt nähtävissä ja seurattavissa. Keskityn pääosin Euroopan tapahtumiin.

En yritä toki löytää totuutta kaikesta  aineistoista, mitkä tällä hetkellä on koottavissa kokemukseen perustuvista tiedonmurusista. Valikoin faktoista joitakin näkökulmia, joiden uskon olevan relevantteja  maailman paremmaksi ymmärtämiseksi.

Aloitan viime vuosisadan maailmanlaajuisista sodista, ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, jotka englantilaisen historioitsijan Eric Hobsbawin mielestä olivat ja ovat yhtä ja samaa sotaa. Ensimmäisen maailmansodan epätasapainoinen lopputulos aiheutti toisen maailmansodan.

Toisen maailmansodan  loppuhetkillä julistettiin ikuisen rauhan sanomaa: ei enää koskaan sotaa! Kuinkahan monta  kertaa tuota julistusta on huudettu toreilla ja turuilla - turhaan….

Toisen maailmansodan jälkeen oli kova yritys saavuttaa jotain uutta rauhan säilyttämiseksi.  Perustettiin YK Kansainliiton epäonnistumisten korjaamiseksi ja Europan Unioni vanhan mantereen valtioiden valtion yhteistyön tiivistämiseksi. Yksi perustavaa laatua oleva syy oli estää sota Saksan ja Ranskan välillä (niin epäuskottavalta kuin se nyt kuulostaakin).

Muodostui kaksi napaa ts. ”valtapiiriä” länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton Jaltalla tekemien jakosopimusten mukaisesti. Lisäksi muodostui puolueettomien (sitoutumattomien) maiden blokki: harva puhui puolueettomuudesta sittemmin epäsuosioon tuomittuna ”harmaana vyöhykkeenä”. Kyllä puolueettomat valtiot käsitettiin harvaa poikkeusta lukuun ottamatta statukseksi, joka otettiin vakavasti. Puolueettomuutta vain muokattiin kaksinapaiseen maailmanjärjestykseen soveliaaksi. Luopuminen joustavasta puolueettomuuden statuksesta saattaa tulla Suomea vastaan vielä jossakin muodossa.

Kaikki edellä kuvattu toimi uuden maailmanjärjestyksen rakennuselementteinä. Maailma saatiin rauhoitettua suursodista vapaaksi ainakin 80 vuodeksi, joka on rauhantilana maailmanhistoriassa  pitkä aika. Yksinkertaisesti sovittiin, että keskeisillä alueilla Euroopassa ei rikota status quota idän ja lännen välillä. Se piti pääosin kutinsa. Sotia kyllä käytiin, mutta niitä käytiin pääosin etupiirien reuna-alueilla Afrikassa, Itä-Aasiassa ja Väli- ja Etelä-Amerikassa. Toki on muistettava, että Itä-Euroopan maat kokivat kovia Neuvostoliiton asettamassa rautaisessa häkissä.

Vallitsi ideologinen kaksinkamppailu kapitalismin ja sosialismin välillä, josta on vaikeaa irrottaa puhtaasti valtapoliittisia näkemyksiä. Vastakkainasettelu piti suursodan mahdollisuuden läsnä arjessa, mutta samalla ”kauhun tasapaino” omalta osaltaan torpedoi ydinsodan mahdollisuuden. Vaikka kauhistelimme Itä-Euroopan kohtaloa, saavutettiin pakkojärjestelyllä balanssi, joka pidätteli pienten ja vähän isompienkin kriisien puhkeamista.

Maailmalla luovuttiin  perinteisestä kolonialismista – kokonaisten alueiden tai valtioiden valtauksesta -  ja siirryttiin pääosin tukikohdin ja kaupallisin sitein ylläpidettävään imperialismiin.

::::::::::::::::::::

Jossakin vaiheessa edellä kuvattu toisen maailmansodan jälkeinen sääntömääräinen kansainvälinen maailmanjärjestys alkoi horjua ja lopulta rapautui.  Odotukset YK:n osalta olivat ylimitoitettuja, vaikka YK:n rooli keskustelufoorumina olikin tärkeä. Vähitellen kansainvälisessä kanssakäymisessä ilmeni kitkaa. Yhdellä jos toiselle kansakunnalle kertyi rasitteita matkan varrella. Esimerkiksi  Venäjä katsottiin lännessä pysyvästi alisuoriutujaksi kansainvälisessä kanssakäymisessä, vaikka sitä pönkitti loppumattomat luonnonvarat. Ristiriita piili siinä, että Venäjä piti itseään rankasti aliarvostettuna. Tapahtumien kulminaatiopiste lähestyi, kun Vladimir Putin käynnisti omissa nimisään kulkevan maailmanjärjestyksen luomisen, jossa Venäjällä on sen itse kokemaa arvoa vastaava asema. Samaan aikaan aggressiivinen Kiina eteni dynaamisesti tuote- ja vientimarkkinoilla ja asetti tavoitteeksi olla 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan puolessa välissä johtava maa maailmassa.

Euroopan ja Pohjois-Amerikan avainvaltioiden kunniaksi on sanottava, että ne käsittelivät eteen tulleita ongelmia vastuuntuntoisesti. Rauhan säilyttäminen muodostui yhteiseksi tavoitteeksi. Sotia ja kriisipesäkkeitä toki syntyi eri puolilla maapalloa, mutta ne eivät uhanneet maailmanrauhaa. Jälkikäteen Saksa ja eräät muut Euroopan  valtiot ovat saaneet syytöksiä osakseen, kun eivät varustautuneet silloin vielä näkymättömissä ollutta idän vaaraa vastaan, vaan ajattelivat kaupan menestyksen sulattavan tarpeen asevarusteluun.  

Sosialismin romahdus ja neuvostokansojen vapautuminen Neuvostoliiton ikeen alta näytti vahvistavan länsimaiden asettamaa rauhaa myös Venäjän osalta. Mitä pidemmälle 2000-luku eteni, sitä enemmän Venäjä koki alisuoriutumista ja  vaikutusvalta-vajetta. Asiaan haluttiin korjaus.

Suursodan vaara näytti siis olevan kytköksissä Venäjän asemaan. Se oli tyytymätön ainaisena häviäjänä olemiseen. Nyt se otti tavoitteeksi Vladimir Putinin johdolla luoda uusi maailmanjärjestys uusin säännöin, jossa Venäjällä  oli pysyvä sija. Neuvostoliiton hajoaminen vuosituhannen vaihteessa ja vapautuneiden valtioiden liittyminen Natoon loivat uuden tilanteen Eurooppaan. Venäjä koki länsimaat (lue: Yhdysvallat) vallan anastajiksi itäisessä Euroopassa. Ristiriita lännen ja Venäjän kanssa kasvoi avoimeksi vihamielisyydeksi. Vastakkainasettelu kulminoitui Ukrainassa, jota venäjä lähti miehittämään 22.02. 2022.

Saman aikaan Yhdysvalloissa presidentiksi valittiin Donald Trump kahdesti 2016-2020 ja 2024-alkaen      neljäksi vuodeksi.

Maailma on ajautunut mullistukseen vähitellen, ensin Putinin toimesta, sitten Donald Trumpin toimesta. Vakka on valinnut kantensa!

Maailmanpalo on ollut vakava uhka vuodesta 2022 lähtien. Trump yllätti sekä liittolaiset että vastustajat vaatimalla Grönlantia hallintaansa. Sama - vielä toteutumaton -kohtalo uhkaa Panamaa ja jopa Kanadan asema  on asetettu kyseenalaiseksi. Kiristyskeinona Trump käyttää fossiilisten polttoaineiden kiristystulleja: ”Jos ette tee niin kuin minä sanon, niin….”

Miksi tämä kaikki pyrkii tapahtumaan ikään kuin improvisoiden. Tapahtumien kululla on sinänsä pitkä historia, mutta näyttää siltä, että olemme jättäneet tarkastelematta lukuisan määrän arkaluontoisia  ja avoimia kysymyksiä, jotka nyt kaatuvat päälle.

Tuntuu siltä, että Trumpilla ja Putinilla on tiedostamaton ajatusten synergia, joka vie pohjaa oikeudenmukaisuudelta. Vahvemman oikeus määrää. Samalla rikotaan valtioiden suvereniteettia. Miksi tämä ajatusten synergia on saanut niin suuren vallan ja poikkeaa täysin edeltävien muutamien                             kymmenien  vuosien valtiomieskäytännöistä? Selvältä näyttää, että nähty kehitys luo ristiriidan  joidenkin avainvaltioiden välille. Monet valtiot haluavat suuremman vaikutusvallan uuteen kehitteillä olevaan maailmanjärjestysten kompromissiin. Uusia maailmanjärjestyksiä ei ole suunniteltu yhteistoimin vaan rinnakkain johtavien valtioiden kesken. Jostakin syystä vallanhimoiset suurvallat ajautuvat eri leireihin.  Yhtä selvää on, että yhden tahon väkivaltaiset sopimusrikkomukset herättävät vastareaktioita tulevien maailmanjärjestysten osapuolien kesken.

Näyttää väistämättömältä, että Euroopan yhteisvastuuta tulee lisätä, vaikka se johtaakin vanhan mantereen valtioiden kansallisvaltioluonteen ohenemiseen, jollei peräti  kokonaan katoamiseen pidemmällä aikavälillä. Miten se onnistuu itsenäisten kansallisvaltioiden kesken – siis ilman liittovaltiokehitystä - muodostaa oman problematiikkansa. Paradoksaalisesti USA:n toisen maailmansodan jälkeen omaksuma rooli Euroopan valtioiden pyyteettömänä avustaja, ja siitä – kustannusten takia - aiheutunut halu irtautua sitoumuksista ajaa Euroopan valtioita yhteen aluksi yhteisen velan muodossa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monet langettavat vastuun tapahtuneesta kehityksestä Vladimir Putinille, joka teki konkreettiset aloitteet hyökkäyksillään ja miehityksillään. Putinin panos sisältää merkittävän osatotuuden. Tavoitteena on pitkäjänteisesti laajentaa omaa reviiriä aluksi naapureiden kustannuksella. Lopullisena tavoitteena on ”uusi maailmanjärjestys” niin kuluneelta kuin tuo sanonta kuulostaakin.

Vastaavasti Donald Trump liittyy maailmaa jakaviin pyrintöihin omalla logiikallaan. Hänen vallanhimonsa on laadultaan itsekästä oman kunnianhimon tyydyttämistä. Toisen lyöminen ja henkinen  nöyryyttäminen ovat korvanneet hyvät valtiomiestavat. Trumpin psyyken täyttää diileihin perustuva kilpailunhalu riippumatta siitä onko vastapuoli vihollinen vai kumppani.

Putin ja Trump ovat päältä katsottuna kuin kaksi marjaa. Nyt kun sosialismi ja kapitalismi eivät jaa näitä kahta toistensa vastustajiksi, ainoaksi jakoperustaksi jää autoritäärisyys/liberaalisuus. Kun tätäkään ei hyvällä tahdollakaan voi soveltaa parivaljakkoon, jää jäljelle mahdollisuus sulkea Putin ja Trump samaan autoritäärisyyden karsinaan.

Suomi on lastu laineilla, vaikka sen puolustuskyvystä onkin pyritty pitämään huolta. Suomen  turvallisuuspolitiikalta voi pudota pohja pois kansainvälisen politiikan yhteentörmäysten seurauksena. Esimerkkinä voisi käyttää  Donald Trumpin amerikkalaiseen liberalismiin tuomaa pöhötystautia. Naton viides artikla tai Yhdysvaltain apu eivät ole kiveen hakattuja, jos kriisi tai konflikti repii Euroopan valtioita erilleen. Viime aikaisen kehityksen valossa Suomen päätöksentekoa on ohjannut 2020-luvulla hyväuskoisuus, eivät niinkään kylmä rationaalisuus.

::::::::::::::::::::::::::::::

Oma lukunsa ovat aseistuksen  ajantasaisuutta ja käyttökelpoisuutta koskevat muutokset Euroopan tasolla. Resurssien tulisi riittää modernin sodankäynnin vaatimuksiin. Menemättä yksityiskohtiin totean tämän päivän hitin olevan miehittämättömyys. Tästä seuraa, että sodankäynti saattaa olla dramaattisen muutoksen kohteena. Onko hävittäjillä ja panssarivaunuilla enää läheskään entisenlaista merkitystä? Niillä kyllä säästetään ehkä arvokkainta (aselaji)osaamista, ihmistä, mutta maksatetaanko tämä kaikki siviilien henkisillä ja aineellisilla menetyksillä totaalisen sodankäynnin keinoin?

Suotuisassakin tilanteessa voidaan ajautua uuteen pitkäaikaiseen kylmään sotaan. Koetut hybridi- ja kybervälikohtaukset olivat vasta alkua.

Maailmalla rakennellaan epäpyhää kolminaisuutta, joka muodostuu liike-elämästä, politiikasta ja rikollisuudesta. Liberaalilla demokratialla on edessään valtava ponnistus yrittäessään vapautua  pahan kosketukselta.

Juuri nyt vallitseva militarismiin taipuvainen mieliala ei lupaa hyvää tuleville ajoille. Tämän blogikirjoituksen lähtölaukaus oli ensimmäisen maailmansodan käynnistyminen. Kuinka iloisilta sotaan marssivat joukko-osastot vaikuttivatkaan vanhoilta filmeiltä katsottaessa! Tosiasiassa joukot joutuivat rypemään mutavellissä konekivääri-  ja tykistötulen  jauhaessa niitä.

Nykykehitys on tempaissut mukaan  jopa maailman  rauhallisimpia kansoja, kuten Tanskan. On hyvin vaikeaa ennakoida  nykyisen kaltaista jännittyneisyyden kuormittavuutta.  Suurimman tappion näyttää kärsivän sääntösidonnainen maailmanjärjestys.

PS

Donald Trump on osoittautumassa juuri niin vaaralliseksi uhkaksi maailmankaupalle ja -rauhalle kuin olen näissä kirjoituksissa ennakoinut. Tässä katsannossa hän tarjoaa kovan vastuksen Vladimir Putinille niin erilaisia kuin miehet muuten ovatkin. Suomi ja Eurooppa suhtautuvat alentuvasti Trumpiin. Ei uskalleta suoraan sanoa, mitä mahdollisesti ajatellaan. Trumpin käyttäytymistä ”analysoidaan” erilaisilla sanakäänteillä. Tehtävä on vaikea: se on kuin selittäisi järjetöntä järjelliseksi.