Sen pahempi tosiasioille

Timo Soini selitti ”populismin politiikan” sisältöä Helsingin Sanomissa 28.1.2017. Hänen mielestään populismi on ”tietynlainen poliittinen ote”. Niinpä julkisuuteen pitää heittää ”puruluita median jauhettavaksi”. Ainakin Hesarin kohdalla hän on onnistunut, sillä mainitun päivän lehdessä oli viisi sivua perussuomalaisista! Hän kertoo esimerkin puruluusta: Trump nosti kiistelyn kohteeksi virkaanastujaisten yleisömäärän. Hyvä tarina? Soinin mielestä hyvä tarina on ilmeisesti hyvä siitä huolimatta, että se sisältää epätoden väitteen.

Osoittaa melkoista moraalittomuutta suhtautua tarinan rehellisyysasteeseen noin ylimalkaisesti. Eli viis rehellisyydestä! Tärkeintä näyttää olevan se , että puhutaan, ei se mitä puhutaan. Tällä selityksellä on perussuomalaisten itsensä kannalta kyllä huono kaiku, sillä puolue on onnistunut katteettomilla lupauksillaan puolittamaan gallup-kannatuksensa.

Eiköhän tarinan opetus kuitenkin ole se, että vaaleissa annettujen lupausten tulisi pitää kutinsa – ainakin Suomessa? Jos siitä poiketaan dramaattisesti seuraa äänestäjien rangaistus. Näin tämän minun mielestäni pitääkin mennä ja ainakin tähänastinen persujen kannatuskäyrä tukee ”rehellisyys maan perii” -logiikkaa enemmän kuin ”paras tarina vaikka epätotuuden sisältäen” -logiikkaa.

Ovatko sitten Trumpin puheet vain taktiikkaa ja ”paras tarina” -syöttejä lehdistölle. Joudun olemaan eri mieltä tästä asiasta monien kanssa. Jossain taustalla voi olla taktiikkaakin, mutta ensisijaisesti Trumpin politiikka on johdettavissa koleerisesta luonteenlaadusta. Raivostumiset seuraavat reaktionomaisesti heti, kun hän kokee tulleensa kritisoiduksi. Sillä onko kritiikillä faktapohja ei näytä olevan Trumpin mielestä mitään merkitystä. Kaikki kielteinen tuomitaan vastustajien tai median vääristelyksi.

Olemme siis siirtyneet populismissa ja sen kyytipojassa autoritäärisyydessä ihan uudelle tasolle viime vuosina ja varsinkin viime kuukausina ja viikkoina. Olen puoleni valinnut ja vuosien ajan olen korostanut liberaalin demokratian puolesta taistelua, vaikka silläkin on syntinsä. Kehitys kuitenkin kehittyy parhaillaan suuntaan, jossa populismin ja autoritäärisyyden leviäminen yltyy uusiin ennätyksiin.

Usein asia kuitataan sillä, että ainahan politiikka on populismia, tai että aiemmat suuret kansanliikkeet ovat alun perin olleet populistisia. Harvoin kuulee näin perusteellista väärinymmärrystä. En oikein usko, että liberalismin tai liberaalin vasemmiston tai maltillisen porvariston alkuvaiheen populismia voi verrata ääriliikkeisiin kuten kansallissosialismia tai kommunismia ajaneiden tahojen populismiin. Kysymys on enemmästä kuin aste-erosta.

Mikä Trumpin uudessa entistä pidemmälle viedyssä populismissa on vaarallista? Se mielestäni, että sillä yritetään totuttaa meidät kaikki velttoon suhtautumiseen faktoihin. Joidenkin intellektuellien rooli on tässä merkittävä. Populismin hyväksyntää haetaan ns. älyköiden perusteluista, jotka pyrkivät löytämään argumentteja populistisen käytöksen oikeutukselle. Käyttäisin tällaisista älypäistä nimeä ”älykkötomppelit”. Aika usein olen havainnut, että epädemokraattisiin kansanliikkeisiin alun perin kriittisesti suhtautuneet - intellektuelleiksi sanotut - jossain myöhemmässä vaiheessa kokevat valaistumisen ja ryhtyvät perustelemaan populistista tai epäparlamentaarista toimintaa ”järkisyillä”.

Autoritääriset populistit pyrkivät saamaan naurajat puolelleen. Tärkeää on leimata parlamentarismiin vakavasti suhtautuvat voimat epämääräisiksi liberaaleiksi, jotka pilaavat kaiken vapamielisyydellään. En väitäkään, etteikö liberaalin demokratian kannattajissa olisi ”itseään parempina pitämiä ihmisiä”, mutta tätä ei voida soveltaa suureen liberaalienemmistöön.

Tietenkin populismin takana on myös herravihaa. Asenne on monilla poikki ja pinoon -ajattelua harrastavalla yleensäkin päätöksentekoa epäilevä. Joudun koko ajan pitämään mielessäni - vaikkapa tuoretta liikenneverkkohanketta koskien - olenko sortumassa populistiseen asenteeseen, jossa ”ne” tekevät vain vääriä päätöksiä vai pystynkö argumentoimaan eksaktisti ja objektiivisuuteen pyrkien.

Suvaitsevaisuus on liberaalin demokratian hyve, mutta siitä on muodostettu haukkumasana suvakki (jonka jotkut tosin ovat myös omaksuneet käyttötermiksi kuvaamaan positiivisella tavalla suvaitsevaisia). Tietenkin näiden käsitteiden kanssa pitää olla tarkkana, ettei sorru omaan näppäryyteen. Tällaisissa yhteyksissä olen lainannut kirjailija Arvo Saloa, joka sanoi aikoinaan, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Itseironinen vitsihän se on, mutta suvaitsevien ihmisten suvaitsemattomuus on myös silmiin pistävä piirre joillakin tahoilla. Päävirtaa se ei kuitenkaan edusta.

Tuo edellä esitetty on juuri venäläisten autoritääristen tahojen argumentti liberalismia vastaan. Liberaalin suvaitsevaisuuden ehdottomuus on heidän mielestään ”arvo-onnettomuus”.

Populismissa on myös keskustelua tervehdyttäviä piirteitä. On hyvä, että teoriassa kaikkea hyvää ajattelevat, tukevasti jalat ilmassa leijuvat ihmiset pidetään maan pinnalla hihasta tai lahkeesta vetämällä.

Murheellista populismissa on monimutkaisten asioiden tarkoitushakuinen yksinkertaistaminen. Etenkin Yhdysvalloissa näen huutavan yleissivistyksen puutteen, joka ilmenee suuren vähemmistön haluttomuutena perehtyä todellisiin syy-seuraussuhteisiin. Sen näkee esimerkiksi kansakunnan isien (Founding Fathers) ihannoinnista. Tosiasiassa washingtonit , adamsit, franklinit, hamiltonit, jeffersonit ja madisonit riitelivät keskenään 1800-luvun vaihteen molemmin puolin aivan kuten tämänkin päivän poliitikot. Jokaisella tämän päivän ihmisellä on ikioma perustajaisänsä. Halu palata menneisyyden (kuviteltuihin) ihaniin, yksinkertaisen elämän päiviin on liikuttavaa, mutta ei auta tämän päivän sotkuisessa maailmassa. Jostakin itäisiltä mailta pitäisi omaksua ajattelutapa, että ongelmien kanssa voi myös elää.

Donald Trumpin epävakaa käytös on suunnannäyttämismielessä vaarallinen. Johannes Virolaisen ”pienet pistevoitot” eivät näytä kelpaavan nykypolitiikassa. Vimmattu oikeassa olemisen tarve on johtanut käsittämättömän saivartelevaan käytökseen. Huono voittaja on pahempi kuin huono häviäjä.

Ainakin päälle päin viime aikojen keskustelujen aiheet ovat olleet terveen kansanvallan näkökannalta karkeata pilaa. Median vahtikoiran rooli on heikentynyt. Pelko ja uhkailu ovat esillä päivittäin. Ollaan taannuttu Joseph McCarthyn vainoharhaisiin päiviin, jos ei vieläkin vanhempiin painajaisiin.

Fakta ei ole vaihtoehto

Kun Donald Trump puhuu tulevasta ”suurenmoisesta Amerikasta”, on syytä vilkaista historiaan ja etsiä vertailukohteita. Niitä toki löytyy. Yksi ajankohta nousee ylitse muiden. Yhdysvallat oli selvästikin ”suurimmillaan” toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Itse asiassa hallituksen korkea-arvoisen virkamiehen Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Ennuste toteutui lyhyen ajan kuluessa.

Donald Trumpin ”suuri Amerikka” on tosiasiassa kutistuva Amerikka. Se pyrkii suuruuteen Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella eristäytymisen seurauksena. On kuitenkin parasta puhua vaikutusvallan supistumisesta suurin varauksin. On ainakin kaksi tahoa, jotka asettavat merkittäviä ehtoja sulkeutumiselle: Trumpin hallinnossa ja sidosryhmissä olevat miljardöörit, jotka tarvitsevat bisneksiinsä hyviä suhteita ulkovaltoihin ja Military Industrial Complex, sotateollinen kompleksi, jonka menestys ja mahti riippuu Yhdysvaltain 700 sotilastukikohdan (1960-luvulla yli 1000 tukikohtaa) arsenaalista. Yhdysvallat perusti valtansa toisen maailmansodan jälkeen ”sotilastukikohtaimperialismille”, ei vanhanaikaiselle kolonialismille. Trump tuskin sanoutuu irti tukikohtapoliikasta.

Muitakin muutosesteitä on. Yksi näistä on nykyaikainen kauppa, joka ei noudata Trumpin yksioikoista päätelmiä. Kaupan lopputuotteiden kokoamiseen tarvittavien välituotteiden markkina on laaja ja sitoo Yhdysvaltoja useisiin tai pikemminkin kymmeniin maihin. Puhuisin Trumpin yhteydessä Ronald Reagan -ilmiöstä, jonka muutokset puheiden tasolla olivat paljon suurempia kuin käytännössä.

Merkittävin taho Trumpin suunnitelmien potentiaalisena seulojana on kuitenkin Yhdysvaltain kongressi, jonka lävitse useimmat Trumpin aloitteista tulee kuljettaa.

Trumpin ajattelu perustunee siihen, että Yhdysvaltain kotimarkkinat ovat riittävän suuret imeäkseen ison osan kysynnästä, mikä ”suuresta Amerikasta” virtaa. Haasteita tällä ajattelulla on paljon. Kysymys on protektionistisesta kokeilusta, joka toimii vastoin globalisaation myötä syntynyttä kaupan avoimuutta.

Tv:stä tuli perätysten kaksi hyvää ajankohtaisohjelmaa 26.1.2017, jotka valaisivat Trumpin Yhdysvaltoja ja muuttunutta kansainvälistä tilannetta monipuolisesti. A-Studio: Talk tarkasteli Trumpin ensimmäisiä toimia presidenttinä (keskusteluun osallistuivat entinen suurlähettiläs Jukka Valtasaari, dosentti Markku Ruotsila, toimitusjohtaja Keith Silverang Technopoliksesta ja Terhi Suominen Suomen Atlantti-seurasta.

Toinen ohjelma, ”Ulkolinja: kiinalainen maailmanvalloitus” tutki Kiinan nousevaa mahtia maailmanmarkkinoilla ja valtapolitiikassa, jolle Yhdysvallat nyt näyttää antavan tilaa. Käytän tässä molempia taustatietojen lähteenä, mutta mielipiteistä vastaan tietenkin itse.

Ensin oma tulkintani meneillään olevasta poliittisesta tilanteesta:

On hämmentävää, että Yhdysvallat käpertyy sisäänpäin luullen ilmeisesti, että se voi protektionismillaan rajata Kiinan kasvavaa valtaa. Syntyy kuva, jossa Yhdysvallat imettyään ekspansiivisen voimavaransa ”kuiviin” (vrt. Nitzen raportti) vetäytyy maailmalta ja Kiinan johto tajutessaan tilaisuutensa tulleen pystyttää imperiuminsa käymänsä maailmankaupan ja poliittisen voimannäytön avulla. Kiinan lonkerot ulottuvat nykyään kaikkialle maailmaan sen perustaman IMF:n ja Maailmanpankin kilpailijan, AIIB:n kautta. Kiinan tarkoitusperät ovat siis täsmälleen päinvastaiset USA:n kanssa. Kiinan strategia vaikuttaa paljon tehokkaammalta.

Vastakkaiseen suuntaan vaikuttaa Yhdysvaltain ydinasereservit, joilla se pystyy ”hallitsemaan” globaalia ympäristöä. Olisi rohkeaa veikata, että pitkällä aikavälillä Yhdysvalloille käy samoin kuin Venäjälle, se kutistuu, mutta säilyttää aseimperiuminsa. On kysyttävä, onko Trump – osin tiedostamattaan – vetämässä johtopäätökset, jonka takia Yhdysvallat 19 000 miljardin dollarin velkataakallaan - jota kiinalaiset ja japanilaiset rahoittavat - vetäytyy pakon edessä maailmannäyttämöltä. Tämä ei varmasti ole Trumpin päämäärä, vaan hän olettaa (lue: kuvittelee) Yhdysvaltain pystyvän sanelemaan suuruutensa ja vaikutusvaltansa rajat omilla ristiriitaisilla toimenpiteillään.

Suuri historiallinen kaari kulkisi siis brittiläisen (ja muiden Euroopan suurvaltojen) kolonialismin ja Amerikan kaupallisen, poliittisen ja sotilastukikohtaimperialismin kautta kiinalaisten kauppapoliittiseen maailmanvalloitukseen, jota täydennetään voimapolitiikalla.

:::::::::::::::::::

Edellä mainitun A-studion ohjelmassa hahmotettiin hyvin Trumpin kannatuksen perusteet: keskiluokan palkkojen paikallaan pysyminen lähes sukupolven ajan, vanhojen teollisuuspaikkakuntien putoaminen kehityksen rattailta ja - edellisten seurauksena - amerikkalaisen unelman katoaminen. Republikaanien perinteiseen kannatuskuntaan kuuluvat myös syvän etelän pienituloiset vanhoilliset, joiden elämässä tärkeintä näyttävät olevan äärikonservatiiviset arvot. Oikeastaan keskustelussa unohdettiin vain yksi ryhmä ja se on perinteiset vauraat konservatiivit, jotka suurelta osin olivat edelleen Trumpin takana, vaikka normaalisti kannattavatkin republikaaninen establishmenttia.

Valitettavasti asian käsittely A-studiossa lopetettiin tähän ja näin perimmäiset syy-seuraussuhteet jätettiin käsittelemättä. Yritän tässä valottaa asiaa hieman tarkemmin eritellen.

Ensinnäkin keskiluokan haasteellinen asema ei ole amerikkalainen ongelma vaan yleislänsimainen. Teknologinen kehitys, globalisaatio ym. ovat heikentäneet keskiluokan ja teollisuusväen asemaa molemmin puolin Atlanttia. Amerikkalaiset ovat kohdanneet nämä haasteet ensimmäisinä ja voimakkaimpina. Yhdysvalloissa ei ole ollut hyvinvointiyhteiskunnan solidaarista palkkapolitiikkaa eikä universaalia sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskunnan karut muutokset on kohdattu sellaisenaan, myös palkkakehityksen aneemisuus. Oleellista tässä on, että nimenomaan republikaanit ovat olleet este sosiaalipolitiikan kehittämiselle. Tavoitteeksi on asetettu pieni valtio. On panostettu trickle-down -politiikkaan, jolla suurten tulojen alhaisella verotuksella ohjataan rahaa rikkaille ja varakkaille, ja joilta sen sitten kuvitellaan ”valuvan” (trickle-down) alas.

Onko Trump nyt vihdoin panostamassa sosiaalipolitiikkaan osittain ”vasemmistolaisella” ohjelmallaan? Ei ole, hän on perinteisillä republikaanilinjoilla. Hillary Clintonin ja Trumpin tv-väittelyissä Clinton käytti osuvaa ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas) . Nyt vaalien jälkeen Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu. Hän haluaa laskea ylimmän marginaaliveroprosentin 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Sen sijaan, että pyrkisi verotuksellisella toimenpiteillä helpottamaan keskiluokan asemaa (hän lupaa lohdutuksena keskituloisille viiden prosentin veroalennuksen), hän keventää rajusti suurituloisten verotusta jopa Ronald Reaganin kevennysten (28 prosenttia) alle.

Juuri trickle-down -politiikan epäonnistuminen johti työväen tyytymättömyyteen: he eivät kokeneet mitään valumisefektiä siitä syystä, että sitä ei ollut. Kyllä ne isot rahat jäivät ylös!

Solidaarisen veropolitiikan sijasta Trump tarjoaa köyhtyneille työläisille mystisesti hyvätuloisia työpaikkoja yrittämällä ajaa meksikolaiset pois ja panemalla stopin Kiinassa valmistetuille tavaroille. Kysymyksessä on siis – Trumpin mukaan - työpaikkojen ”palauttamisesta” Kiinasta Yhdysvaltoihin. Suuri osa teollisuuden työpaikkamenetyksistä johtuu kuitenkin teknologisesta kehityksestä (US Steel työllisti 400 000 henkeä 1940-luvulla , nyt enää 37 000 henkeä), jonka kanssa Kiinalla on vain vähän tekemistä. Näin Trump tarjoaa väärää lääkettä väärään ongelmaan.

Oikea lääke haasteisin olisi toimiva sosiaalipolitiikka, laaja uudelleenkoulutusohjelma ja esimerkiksi minimipalkan tasokorotus Clintonin tai Bernie Sandersin esittämällä tavalla. Trump ei suostu minimipalkan korotukseen, koska silloin häneltä putoaa pois yksi tapa työllistää ihmisiä heikolla palkalla.

Republikaanit ovat omalla ”pienen valtion” politiikallaan ajaneet keskiluokan ahdinkoon ja nyt vaaleissa sitten korjasivat tyytymättömyydestä sadon! Jos tämä oli tarkoituksellista, niin heitä on syytä onnitella!

:::::::::::::::::::::

A-studiossa valaistiin mielestäni oikein tiedonvälityksen muuttuvaa roolia. Korostettiin somen ja kaapeli-tv:n merkitystä, jolloin perinteinen printti ja sähköinen media ovat joutuneetahtaaseen rakoon. Median ”totuuden torvi” -tavaramerkki on kyseenalaistettu ja korvattu some- ja kaapeli-tv propagandalla, jolloin epätodet uutiset saavat levityskanavan. Trump on sumeilematta käyttänyt hyväkseen valeuutisia (levittäen niitä itse) sekä monien kannattajiensa suurta epäluuloa perinteistä mediaa kohtaan.

Nyt olemme sitten edenneet vaiheeseen, jossa Trumpin neuvonantajan Stephen Bannonin mukaan media on ”oppositiopuolue”, jonka pitäisi pitää ”suunsa kiinni”. A-studiossa ei reagoitu painostukseen ja uhkailuihin, jotka kohdistuvat mediaan. Median pitäisi muodostaa yhteisrintama, jolla puolustetaan yksittäisiä toimittajia mielivallalta ”fakta ei ole vaihtoehto” - pohjalta. En olisi voinut kuvitella, että tällaiseen olisi tarve puuttua vielä vuosi sitten.

Putinin oppi

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov tarjosi vastikään lehdistötapaamisessaan kattauksen ideologisesta osaamispääomastaan. Tietenkin taustalla on Vladimir Putinin ”World Order” (samannimisen dokumentin mukaan). Lavrov piirsi muutamin vedoin melko tarkkapiirteisen kuvan maailmasta venäläisestä näkökulmasta ja täydensi ainakin minulle Putinin ”World Orderin” sisältöä. HS otsakoi Lavrovin maailmankuva-arviota koskevan jutun ”Lavrov haukkui Euroopan arvot” (18.1.2017).

Ehkä on syytä palata hetkeksi blogikirjoitukseeni, jossa arvioin Docventuresin venäläisvalmisteisen World” Order” -dokumentin (”Vladimir Putin maailmanjärjestys”, 10.9.2016). Pohdin siinä Putinin arvomaailman suhdetta ympäröivään maailmaan seuraavaan tapaan: ”Miten itse liittäisin Putinin esittämät ajatukset maailmanpolitiikan suureen kuvaan? Yksi lähestymistapa on suhtautuminen liberaaliin demokratiaan. Ainakin pinnalta katsoen Yhdysvallat (demokratian vienti) ja Venäjä (autoritäärisesti hallittujen maiden tukeminen) ovat kuin heittäisi bensaa tuleen.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

Lavrov jatkaa nyt ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllä George Bush nuoremman ristiretki toisuskovaisia vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori. Terrorikin on pahentunut: al-Qaida on korvautunut vielä väkivaltaisemmalla Isisillä.

Amerikkalaisella demokratian viennillä, joka perustuu ekseptionalismin (oman kansan ainutlaatuisuuden korostaminen) käsitteeseen on pitkät historialliset juuret.

Nykyhistoriassa voidaan takautuvasti palata 1950-luvun alkuun, jolloin amerikkalaiset syrjäyttivät Iranin johdosta Mohammad Mossadeqin - kommunistina. Amerikkalainen historioitsija Chalmers Johnson sanoi aikoinaan, että jos Mossadeqia pidetään kommunistina, niin silloin paavikin on kommunisti. Sen jälkeinen historia tunnetaan: ensin nousi valtaan amerikkalaisten tuella shaahi ja sitten vastareaktiona Ajatollah Khomeini. Lopputulos tästäkin ”demokratisoinnista” oli kymmeniä vuosia kestäneet erimielisyydet ja vihollisuudet, joita vieläkään ei ole ratkaistu. Ideologisten syiden lisäksi Iranissakin oli kysymys alueen valtapoliittisesta (öljy!) hallinnasta ja kylmän sodan bipolaarisesta asetelmasta.

Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen ja moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhui puheenvuorossaan uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei siis Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoittaa yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän.

Lavrov viittaa puheenvuorossaan venäläiseen pragmatismiin (vrt. Putin edellä), joka on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syyttää läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelma sisältyen. Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

Tässä meillä on uuden kylmän sodan ideologinen pohja-asetelma: läntinen messianismi (liberaalien arvojen vienti) vs. itäinen pragmatismi. Tämä on tietenkin vain Putinin ja Lavrovin ajatusmaailmojen sisältö. Tästä ajattelusta kumpuaa Venäjän suuri antipatia Länsi-Eurooppaa ja Obaman Amerikkaa kohtaan. Donald Trump on arvaamaton kortti, mutta selvästi Putin pitää Trumpia yhtenä pragmatismin mahdollisena osana ja toteuttajana. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan Trump kääntyy, mutta kieltämättä hän on osoittanut taipumusta pragmatismiin. Toisaalta Trumpin tiimi (osa hallituksesta ja neuvonantajista) näyttää suhtautuvan aggressiivisesti Venäjään.

Entä lännen kannalta? Epäilen, että vastakkainasettelu Venäjän ja Yhdysvaltain välillä ei häviä, vaan säilyy jakolinjana. Trump ei näin ollen horjuta napaisuutta uusilla paradigman muutoksilla. Trump voi kyllä omaksua käytännöllisiä diilejä yksittäisten valtioiden välillä.

Trump tuntuu ajattelevan niin, että maailma jakautuu pohjoiseen ja etelään, ei niinkään itään ja länteen. Venäjällä pelätään ”etelän” terrorismia siinä kuin lännessäkin. Toisaalta myös itä ja länsi ovat hankauksessa keskenään. Trumpin mahdollinen, mutta epätodennäköinen asemoituminen Venäjän ystäväksi ja halu taistella yhdessä Venäjän kanssa Kiinan etupyrkimyksiä vastaan on taas yksi uusi elementti sotkuiseen suhdeverkostoon.

Sallittakoon tässä hyppy Suomeen. Meillä Timo Soini on edustanut etäisesti edellä kuvattuja ideologisia tavoitteita. Soinin haukkumailmaisu ”suvaitsevaisto” on nimenomaan esimerkki poikkeamisesta läntisestä liberaalin demokratian perinteestä. Suvaitsevaisuus on Soinin puolueessa laajana tavoitteistona kyseenalaistettu. Havaittavissa on myös Soinin huonosti piilotettu ihailu Trumpia kohtaan. Meillä siis perussuomalaiset ovat lähinnä putinilais-trumpilaista nationalismia. Kaikkia yhdistää suvaitsevaisuuden vierastaminen.

Venäjän oma toiminta lähialueillaan voidaan kyseenalaistaa monessakin kohteessa. Ei Putin ole pitänyt kiinni laillisten hallitusten tukemisesta. Myös Krimin anastaminen on torjuttu ylilyönti. Syyriassa rikottiin lähes kaikkia ihmisoikeusperiaatteita: siviilit jäivät sodan jalkoihin eikä Venäjä näyttänyt piittaavan tästä. Venäjä toimi ”pragmaattisesti”. Venäläinen pragmatismi on julmaa ja autoritääristä (tai diktatorimaista). Lisäksi sananvapaus ja muut läntiset perusoikeudet eivät paina paljon mitään. Jos Venäjää epäillään joistakin kansainvälisen oikeuden loukkauksista, se kiistää syytökset.

Suuri osa Venäjän toimista palautuu lopulta sen tavoittelemaan suurvalta-asemaan. Se on viime kädessä Putinin opin kivijalka. Tähän pyrkimykseen sisältyvät edellä mainitut pragmatismi ja lännen messianismin vastustus.

On vaikeaa sanoa, kuinka kauan Lavrovin esittämät ajatukset ovat olleet voimassa. Veikkaisin, että ne ovat kehittyneet ajan myötä, ja että ne ainakin osittain ovat jo toteutetun politiikan selittelyä.

Minun ja monien muiden taistelu liberaalin demokratian puolesta jatkuu. Lavrovilainen pragmatismi (kukin käsittäköön sen omalla tavallaan) saattaa levitä vielä joihinkin lännen leirissä toimiviin maihin, joskin laimennettuna. Joka tapauksessa on tärkeää, että Lavrov selkeytti venäläistä ajattelua. Nyt omat ajatukset voi asettaa tätä taustaa vasten.

Liikenneverkkohanke tyssäsi

Anne Berner liikenneverkkouudistus meni siis karille. Hanketta varmaan jatketaan, mutta toisista lähtökohdista. Itse asiaa eli autokannan uusimistarvetta, digitalisaation tulevaa läpimurtoa ja verotuksen muutostarpeita ei ole syytä mitenkään asettaa kyseenalaiseksi.

Mitä hankkeesta jäi käteen tavalliselle kansalaisille? Käsittelen asiaa tarkoituksellisesti hieman etäämmältä saadakseni perspektiiviä.

1) Poikki ja pinoon.

Meillä on meneillään voimakas sääntelyn purkuprosessi. Kansalaisille on syntynyt vastenmielisyys byrokraattisiin hankkeisiin. Nyt on suosiossa ”uudistusmielinen ote” kaikkeen yhteiskunnalliseen. Tärkeintä on pyrkiä pois junnaavasta asioiden käsittelystä. Demokratiaan lisätään höysteeksi hieman autoritäärisyyttä, jolloin oletetaan saatavan tehokkuutta aikaiseksi. Juuri tämän ohjeistuksen mukaisesti Anne Berner eteni. Hän törmäsi seinään.

2) Keisarilla ei ole vaatteita.

Edettäessä lujaa synnytetään kuva, että hitaat eivät pysy mukana. Se on heidän oma vikansa. Jos ”hitaampi” arvostelee hanketta, annetaan ymmärtää, että kaikki eivät pysty ajattelemaan uudella tavalla. Kyseenalaistaminen on siis kysyjän häpeä. Pääministeri: ”Tämä on uutta poliittista kulttuuria – rohkeaa ja avointa. Siihen ei Suomessa ole totuttu.” Vasta selvityshankkeen valmistuessa havaitaan, että hanke ei ollutkaan niin uljas, miltä sen haluttiin näyttävän.

3) Liian paljon, liian varhain.

Jotta näytettäisiin tehokkailta tulee laatia nopea aikataulu. On päästävä eroon poliittisesta jahkailusta. Asiat ratkaistaan kerralla, niitä ei palastella eikä aikatauluteta pitkälle aikavälille. Kertakitinä on parempi kuin alituinen valitus. Seuraus: on yhtä suuri virhe olla aikaansa edellä kuin myöhästellä uudistuksissa.

4) Piru piilee kokonaisuuksissa.

Sitähän sanotaan, että piru piilee yksityiskohdissa. Niinpä! Mutta piru voi piillä myös kokonaisuudessa, jos hankkeen valmisteluvaiheessa annetaan tietoa tipoittain eivätkä läheskään kaikki päättäjät ole voineet muodosta hankkeesta kokonaiskuvaa. Silti annetaan ymmärtää, että kaikki tieto on kaiken aikaa ollut saatavilla.

5) ”Tämä on vain tekniikkaa!”

Liikenne- ja viestintäministeriön ylijohtaja Juhapekka Ristolan kommentti (HS): ”Jykevä on selvitysluonnoksemme, jos vaikutus on tuo (autokaupan tyrehtyminen)”. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikutukset eivät ole avautuneet valmistelijoille. Valmistelijat ovat nousseet helikopterissaan liian korkealle. Maaston yksityiskohdat (ihmisten tapa ajatella) ovat häipyneet horisonttiin.

6) Kaverille ei jätetä.

Poliittinen kunnianhimo voi ryöstäytyä käsistä niin, että kumppaneista ei pidetä huolta. Vanhaa ja kunnianarvoista valtiovarainministeriötä ei ainakaan sivuuteta – ei ainakaan veroasioissa. Poliittisilla sooloilla on hintansa.

7) Liian monta jakkaraa.

Hankkeesta on sovittu, valmistelu alkaa. Hankkeen tavoitteenasettelu muotoillaan niin, että puhutan esiselvityksestä. Vähitellen hanke muuttuu selvitykseksi. Sitten se alkaa kuulostaa esitykseltä. Lopulta siihen odotetaan kumppaneiden puumerkkiä, asioistahan on jo sovittu monissa palavereissa ja viesteissä. Yksi ja sama valmisteleva taho on istunut muiden puolesta liian monella jakkaralla.

8) ”Käväisimme veronmaksajan rahapussilla”

Veronmaksajan rahapussille meno edellyttää tarkkaa tietoa, miten erihintaisia ja eri-ikäisiä autoja kohdellaan ja kohdellaanko naapuria samalla tavalla kuin minua. Uutta ja ihmeellistä ei voi myydä halvalla, jos ihmisiä ei pystytä vakuuttamaan hankkeen edullisuudesta.

9) Syyllisten etsintä

Epäluulo toisten vaikuttimia kohtaan jää vaikeuttamaan tulevia projekteja.

Valehtelun taidetta Trumplandiassa

Mistään ei puhuta niin paljon kuin Donald Trumpin valehtelusta. Mihin Trumpin ilmeisesti koko liikemiesuransa ajan noudattama ”valehtelevan liioittelun” periaate perustuu?

Yksi lähtökohta voisi olla, että valehtelija menestyy, koska valheilla ei yritetäkään varastaa rehellisyydestä palasia, vaan korvataan rehellisyys kokonaan valheella. On siis poikettava totuudesta dramaattisesti ja uskottava itse omiin pötypuheisin. Jos kaikki valehtelisivat, olisi tällaisella originellilla tyypillä varmaan vaikeuksia. Valehtelun jalosta taidosta tulisi kilpailun väline. Valehtelu leviäisi valtoimenaan: kaikki haluavat päästä palaselle tästä ihmelääkkeestä, jonka avulla pääsee miljardööriksi. Kun valehtelija pääsee presidentiksi, toimii hän esimerkkinä tavallisille ihmisille. Valehtelua voidaan aina toki vähätellä: kun hommat sujuvat ei kannata takertua sellaiseen pikkuasiaan kuin totuuden vastainen puhe. Sitä paitsi voidaan kehittää aina kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten ”vaihtoehtoinen fakta” ja ”totuudellinen liioittelu”.

Entä miten käy, kun suurvaltojen välillä pyritään sopimaan todella isoista asioista. Miten Trumpin kaltaisen ihmisen totuuden venytys toimii tällöin? Entä miten vastapuoli reagoi? Vai tekeekö Donald Trump täyskäännöksen ja pyrkii kaikin tavoin vilpittömyyteen. Tuskin.

Miten on valtionpäämiesten keskinäisen luottamuksen laita? Onko diili mahdollinen ja kenen kustannuksella?

:::::::::::

Meille suomalaisille asia avautuu haasteellisessa valossa, mehän olemme melkein maailman lahjomattomin kansa ja läpirehellisiä, ainakin tutkimusten mukaan. Viime aikoina esiintyneet poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.

Miten me pärjäämme, jos muut sumuttavat? Pyrimmekö jatkamaan omassa rehellisyyskategoriassamme, vaikka muut naureskelevat meidän vilpittömälle naiiviudellemme?

:::::::::::::

Unohdetaanpa Trump hetkeksi ja puhutaan valheesta yleisellä tasolla. Voiko valehteluun taipuvainen ihminen petkuttaa itseään, ja jos, niin kuinka kauan? Rupeaako omatunto soimaamaan? Jos valehtelu on edennyt patologiselle tasolle ei tällaista ongelmanasettelua tule vastaan. Patologinen valehtelija keksii aina väylän ulos valehtelustaan, jos ei muuten niin jatkamalla valhetta. Ympäristön ihmisten suhtautuminen muuttuu tosin vähemmän miellyttäväksi, jos ja kun he huomaavat asioiden tilan, mutta valehtelija ottaa vain käyttöön uuden keinon, syntipukkiteorian: aina löytyy syyllinen omiin epäonnistumisiin.

Eräät, kuten HS:n Laura Saarikoski ovat ottaneet tarkastelunäkökulmaksi Yhdysvaltain pääpuolueiden yhteistyökyvyttömyyden. Miksi yhteistyö ei onnistu? Jätän tässä historialliset syyt läpikäymättä ja keskityn tämän hetkiseen tilanteeseen. Saarikoski ihmettelee, miksi osapuolet suhtautuvat luotaantyöntävästi toiseen osapuoleen. Sanon selkeästi oman mielipiteeni: kukaan demokraateista ei käyttäydy, kuten Trump valehdellessaan julkeasti. Mihin kohtaan sovinnontavoittelussa määritettäisiin puolivälin kompromissi? Kuinka pitkälle demokraattien olisi hyväksyttävä valehtelua, jotta puolueet voisivat päästä yhteisymmärrykseen Trumpin kanssa? Mielestäni valehtelun suhteen vallitsee nollatoleranssi molemmin puolin. Korjaustarve käytöksen muuttamiseen on Trumpin puolella. En tiedä miten tämä ristiriita ratkaistaisiin ”tasapuolisuusperiaatteen” avulla ilman, että demokraatit joutuisivat pettämään itseään. Eräässä aiemmassa kommentissa totesin, että on huonoja häviäjiä ja huonoja voittajia. Emme ole tottuneet huonoihin voittajiin, mutta Trumpin myötä siihenkin on syytä totuttautua. Clintonille kärsitty 2,9 miljoonan äänen tappio korpeaa presidenttiä. Hän on omissa epätodellisissa mielikuvissaan luonut itsestään ”häviämättömän” kuvan ja syyttää nyt äänitappiostaan laittomasti annettuja ääniä. Oleellista Trumpin kannnalta on herättää epäilyksen varjo vaalivilpistä ja pitää sitä yllä. Ainakin kiihkeimmät kannattajat uskovat vilppiväitteisin, ja se riittänee Trumpille. Kaikella tällä on moraalia rapauttava vaikutus yhteiskunnassa.

Trump on melkoisessa kierteessä. Hän liioittelee jatkuvasti ympärillään tapahtuvia asioita, muuntelee totuutta tai suoranaisesti valehtelee. Kun näihin aiheellisesti puututaan, hän reagoi välittömästi jolloin joudutaan kierteeseen, jossa presidentin huomio kiinnittyy asioihin, jotka ovat toissijaisia tehtävän hoidon kannalta.

Todennäköisesti sama tyyli jatkuu. Kun epämiellyttäviä tilastotietoja myöhemmin tulee presidenttikauden saavutuksista, hän todennäköisesti kiistää ne. Valkoisen talon tiedottajalla Sean Spicerillä tulee olemaan tuskainen tehtävä selitellä Trumplandian tapahtumia.

Trumpin käytöksestä tihkuvat tiedot ovat todella huolestuttavia. Häntä ei pysty arvioimaan, koska hän ylittää aina ”mahdottoman”. Tästä huolimatta löytyy ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti selittää hänen käytöstään järkiperäisesti.

Kun valehtelu on vaihtoehtoinen totuus

Pian alan ottaa todesta käsitteen ”post truth era”. Olen tähän saakka pitänyt sitä yksinkertaistettuna median keksimänä sloganina.

Otetaan esimerkki valehtelun normalisoimisesta.

Trump väitti Hillary Clintonia Kiero-Hillaryksi (Crooked Hillary). Mutta se oli vasta alkua! Donald Trump tuntuu räikeässä valehtelussaan ylittävän kaikki aiemmat ennätykset. Itse asiassa hän on eristänyt itsensä ihan omaan sarjaansa. Sinne ei muilla ole pääsyä, ja jos joku pääsee niin tuhoaa maineensa. Aivan uunituore valehtelu koski yleisömäärää virkaanastujaisseremonioissa. Joku sisäasiainministeriön virkamies meni panemaan nettiin vertailukuvat Obaman ja Trumpin virkaanastujaisjuhlien yleisömääristä: kuvat eivät mairitelleet Trumpia. Seuraus: ministeriön virkamiehet twitter-kieltoon.

Tässä ei ollut suinkaan kaikki. Trump rupesi manipuloimaan todellisuutta väittämällä, että hänen virkaanastujaisissa oli jopa 1,5 miljoonaa ihmistä paikalla. Totuus: ei puoliakaan tästä. Lehdistösihteeri lisäsi löylyä: kyseessä oli kaikkien aikojen ennätys. Totuus: valehtelulla ei ole mitään rajoja. Sitten Trump väitti median kuvia manipuloiduiksi. Totuus: eivät olleet! Seuraavaksi hän pistätti ”vahingossa” kuvan Obaman virkaanastujaisista kuvaamaan hänen oman tilaisuutensa yleisömäärää. Harhautus huomattiin tietenkin heti!

Paras lopuksi: Trumpin lehdistösihteeri uhkasi mediaa: Valkoinen talo tulee huolehtimaan, että Trumpin ”viesti menee perille!” Oliko presidentin nimi Trump vai Putin? Muuten ehkä osuva kysymys, mutta Putin ei tee tätä näin kökösti.

Vielä tuli valkoisesta talosta yksi versio valehtelusta: sen nimi on ”vaihtoehtoinen fakta” (yleisömäärästä)! Terve. Totuuden alta kaivetaan nyt maata aivan tosissaan.

Kuinka kauan tätä tosiasioiden manipulointia voi kestää? Todennäköisesti niin kauan, kun kannattajien uskoa ja kärsivällisyyttä riittää. Ongelma on siinä, että valtavirran uutisointi on varsin todenmukaista, mutta Trumpin kannattajat elävät omassa kuplassaan. He eivät pysty katsomaan totuutta silmiin. Kupla rakentuu Trumpin lupausten varaan. Vainoharhaisuus valtavirran mediaa kohtaan on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet.

Fiktioissa on joskus väläytetty, että presidentti voi käyttäytyä tällä tavoin, mutta että todellisuudessa! Maailman siis pitää olla sellainen kuin presidentti päättää sen olevan. Jos se on tosiasiassa toisenlainen, niin luoja varjelkoon oikeassa olijoita.

Miten tästä eteenpäin? Arvattavasti presidentti tekee osaa kansakunnasta hyödyttäviä päätöksiä, lyö luun kurkkuun vihollisilta ja liittolaisilta, rakentelee erilaisia henkisiä ja fyysisisä muureja ja twiittaa jokaisesta älämölöstä, mikä julkisuuteen nousee.

Presidentillä on paha ongelma: hänellä ei ole minkäänlaista huumorintajua. Ehkä hän on oikeasti presidentin karrikatyyri. Trumpin kannattajat väittivät, että Hillary Clintonilla oli kaksoisolento. Oikea Clinton makasi kotona sohvalla, kun vale-Hillary ahkeroi TV-väittelyissä tai päinvastoin. Nyt meillä on presidentti, joka taistelee presidenttidraamallaan Oscar-voitosta tasapäisesti hollywoodilaisten vastustajiensa kanssa.

Entä jos Trumpin maailma muuttuu osaksi todellisuutta? Silloin tapahtuu niin järkyttävä asia, että tosi-tv-ohjelmat hyllytetään yleisön kyllästyessä. Tilalle tulee uusi formaatti, ”vale-tv”, jonka katsojamäärät ylittävät kaikki ennätykset.

Maailma on muuttunut omituiseksi. Poliittisia päätöksentekijöitä on syytetty hitaudesta sekä meillä että muualla. Nyt on edetty toiseen ääripäähän, hätiköiden tehtäviin päätöksiin. Sekä meillä että muualla (liikenneverkkoyhtiö, Obamacare….).

Entä miltä tulevaisuus voisi näyttää rapakon takaa nähtynä? Joku seuraavista vaihtoehdoista voisi toteutua:

1) Epäpresidentillinen käytös tuomitaan. Valmistaudutaan presidentin vaihtamiseen; syy: todellisuus ja valhemaailma menivät sekaisin.

2) Katsotaan tulokset: jos asiat sujuvat, unohdetaan kaikki valehtelu: ”Vain tulokset ratkaisevat” . Jos menee pieleen, niin syytetään presidenttiä törkeäksi valehtelijaksi. Johtavat asiantuntijat julistavat: ”tiesinhän minä, miten tässä käy”.

3) Koko presidentti-instituutio kokee dramaattisen arvonalennuksen. Nyt on testattu, millainen mies voi päästä presidentiksi.

4) Valehtelun normalisoiminen. Totuus ja valehtelu ovat samanarvoisia asioita. Ihmiset vain arvottavat asioita eri tavalla. Kysymys: ”totta vai valhetta?” Vastaus: ”riippuu kuka kysyy”.

Fantastinen taklaus

Lainaus jääkiekkouutisesta: ”Puhtaan taklauksen seuraukset olivat kuitenkin ikävät, ja (Michel) Miklik kiikutettiin verta vuotavana sairaalaan hoitoon”.

Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä (tarkoituksellisista) päälleajotapauksista, joissa ei ole kysymys sääntörikkeestä.

Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, mikä on ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”. Jotenkin Ylen käsittely jäi kuitenkin pinnalliseksi. Haastatellaan jotain liiton pomomiestä, joka sanoo, että sääntöjä on noudatettu, ei aihetta toimenpiteisiin. Tulisi olla aktiivisuutta monipuolisempaan asian käsittelyyn. Osa pelaajista on rohkeasti puuttunut pelaajaa vahingoittaviin taklauksiin (olivat ne sääntöjen mukaisia tai eivät) eettisessä mielessä tietäen, että ”lällyn” maine voi olla palkintona.

Kaikenlaisissa lausunnoissa ylikorostuu onnettomuuteen johtaneiden taklausten sääntöjenmukaisuus. Sen sijaan taklausten jälki tai seurausvaikutukset saavat osakseen kommentin, jossa vallitsee henki, että ”sattuipa ikävästi”. Kysymys on siitä, että loukkaantumistilanne halutaan tulkita sattumaksi, joita jääkiekossa aina silloin tällöin tapahtuu. Näin ei läheskään aina ole, vaan taklaaja usein ottaa vauhtia ajaakseen vastustajan pelaajan yli. Pahimmassa tapauksessa taklaava pelaaja voi myös kytätä mahdollisuutta päästäkseen kiinni uhriinsa. Tietenkin ylivoimainen enemmistö taklaustilanteista on vaarattomia ja pelin henkeen kuuluvia.

Toinen tapa kiertää tosiasia on käyttää ilmaisua ”kova pelityyli”, vaikka oikea ilmaisu ”kovaa” pelaavasta pelaajasta, jolla on runsaasti pelikieltoja ja valtavasti jäähyminuutteja on, että pelaaja on väkivaltaiseen peliin taipuvainen. Kauan, kauan sitten keksittiin ilmaisu ”poliisi”, jossa valitulle pelaajalle on suotu rooli vastustajan fyysisestä kurittamisesta. Poliisit ovat joukkueen rankaisijoita, joita käytetään oman joukkueen pelaajien suojeluun. Mielenkiintoista on, että tällaisista pelaajista käytetään usein nimeä ”profiilipelaaja”. Joskus muutama vuosi sitten muistan, että kauden alussa ei muusta oikeastaan puhuttukaan kuin ”profiilipelaajista”.

On tärkeää panna merkille pelin luonteen vähittäinen muuttuminen. Pelataan yhä nopeampaa kiekkoa. Tästä on tullut jopa eräiden joukkueiden tavaramerkki, joka sinänsä on positiivinen asia. Pittsburgh Penguins voitti Stanley Cupin viime keväänä (2016) juuri nopealla pelillä. World Cupissa syksyllä 2016 ihastutti Pohjois-Amerikan 23 vuotiaiden joukkue, joka pelasi äärimmäisen nopeaa peliä nopeilla pelaajilla.

Kysymys on siis suunnasta, jonka jääkiekko on ottanut. Samaan aikaan pelaajien koko on kasvanut – mutta pää ei ole vahvistunut. Tätä nykyä yli 190-senttinen pelaaja ei ole enää harvinaisuus jääkiekkojoukkueessa. Kysymys ei siis ole vain poliisien suuresta koosta, vaan keskikoon kasvusta. Kookkaat pelaajat eivät ole myöskään enää hitaita puolustajia, vaan usein nopeita hyökkääjiä tai puolustajia. Tila vähenee, kontaktit tihenevät, vaikka ei olisikaan tarkoitus vahingoittaa vastustajaa.

Pelin muutokseen ei olla varauduttu riittävästi. Liian usein pelaajien kohtaamiset kuitataan pelin luonteella. Onhan pelissä ”luonnetta”, mutta silti varusteiden kehittyminen ei ole seurannut pelissä tapahtunutta muutosta. Ehdotukset paremmin suojaavan kypärän suunnittelusta ja käyttöön otosta tyrkätään sivuun jopa pilkallisesti: ei tässä moottoripyöräkypärää tarvita.

Sitten tullaan perimmäisten kysymysten äärelle, nimittäin pelaajien eettisiin sääntöihin. Tässä en tarkoita jääkiekkosääntöjä, vaan pelaajien omaksumaa kunnioitusta vastustajaa kohtaan. Taklausta ei tarvitse viedä loppuun, jos vastustajan pelaaja on asemassa, jossa hän selvästikään ei huomaa päälletulijaa. Vastaväitteet tyrmään joidenkin pelaajien lausunnoilla, joiden perusteella ei todellakaan ole tarpeellista syyllistyä väkivaltaan vastustajan pelaajan saamiseksi irti kiekosta. Tarvitaan järjen käyttöä ja pelaajien yhteistä sopimusta eettistä säännöistä.

Jääkiekko menettää paljon gloriastaan, jos parhaita kiekkoilijoita kannetaan jäältä sairastuvalle. Jäljelle jäävät keskinkertaisuudet. Ainakin jossain määrin kysymyksessä on ”pelitaitojen tasaamisesta” kun keskinkertaiset telovat huippuja. Aivotärähdykseen uransa päättäneiden huippukiekkoilijoiden lista on pitkä: Eric Lindros, Paul Kariya, Pat LaFontaine..… Kaikki olivat parhaimmillaan NHL:n ykköspelaajia. En viittaa kehenkään erikseen, mutta aivotärähdyksen ja aivovamman ero on hiuksenhieno.

Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavempia onnettomuuksia.

Osa jääkiekkoa seuraavista katsojista tuntee viehtymystä salaa tai julkisesti näihin ikäviin tapahtumiin. Kysymys on myös lajia seuraavien jääkiekon ystävien vastuusta. Vastenmielistä on kuulla ns. asiantuntijakommentteja, jossa kehutaan väkivaltaiset seuraamukset saaneen taklaajan ”fantastista” osumaa.

Jääkiekkoa seuraavan yleisön kiinnostusta ravitsee kaikkivaltias media. Median rooli eettisissä kysymyksissä on keskeinen. Nykytekniikka mahdollistaa kaikenlaiset katselukulmat peliin ja myös kontaktitilanteisiin. Ja hyvä niin, koska pelkkä silminnäkijätodistus on harvoin riittävällä tasolla. Asialla on myös toinen puoli: hidastusten pyörittämisessä on vaikea sanoa, missä tutkiva journalismi loppuu ja väkivallalla herkuttelu alkaa.

Ei riitä, että todetaan, että ”taklaus oli puhdas”. On ajateltava myös jälkiseurauksia. Jotkut nautiskelevat sillä, ”mitä olisi voinut sattua”. Tähän jääkiekkoa seuraavien ihmisten salaiseen tai sisäiseen tunteettomuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Raaistuvassa suhtautumisessa on usein kysymys välinpitämättömyydestä, tietynlaisesta yleissivistyksen puutteesta.

”Se on aina tapauskohtaista ja jokainen pelaaja tekee itse omat valintansa kentällä”, toteaa JYP-kapteeni Juha-Pekka Hytönen loukkaantumisista. Hänen sanoistaan tulee esille eräs oleellinen puoli tätä puheenaihetta: tapaukset ovat pelaajan mielestä aina yksittäisiä. Näin ne eristetään laajasta kaukaloväkivallan käsittelystä ja luodaan pelistä normikuva, jonka mukaan kaukalossa pelataan peliä yksilöinä.

Jääkiekko on kontaktilajina omaa luokkaansa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Siksi onkin tarpeellista suitsia peliin kuulumatonta tarkoituksellista vastustajan vahingoittamista. Olen seurannut jääkiekkoa 1960-luvun puolesta välistä lähtien ja arvostan sitä vahvasti nimenomaan taitolajina.

Make America Great Again vs. We Shall Overcome

Lyndon B. Johnson päätti 15.3.1965 äänioikeuslakia koskevan maineikkaan puheensa (”Speech on Voting Rights”) sanoihin ”We shall Overcome” halutessaan kertoa, että tämän kuuluisan laulun sanat sitovat myös presidenttiä ja antavat hänelle oikeuden ja velvollisuuden ajaa tasa-arvoa kansalaisten välillä rodusta riippumatta.

Kun Donald Trump julistaa ”Make America Great Again”, minulle tulee tunne, etten tiedä, mitä presidentti sillä oikein tarkoittaa. Kaiken uhallakin lainaan Hillary Clintonia, joka sanoi, että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Onko tuolla Trumpin iskulauseella sisällöllistä merkitystä vai onko se vain vaalikampanjasta päälle jäänyt hokema?

Olihan Obamallakin tämä ”hope”, toivo jostakin paremmasta. Silloin liitin sen finanssikriisiin ja siihen, että George Bush oli julistettu historian heikoimmaksi presidentiksi. Kaikki nämä on tietenkin jo unohdettu, kuten sekin, että Obaman kaudella Yhdysvallat todella nousi finanssikriisin suosta. HS:ssä oli Laura Saarikosken jokseenkin historiaton kommentti: ”Trumpin tehtävä on sama kuin edeltäjänsä: talous nousuun ja palkat ylös. Niiden takia moni entinen Barack Obaman äänestäjä siirtyi Trumpin taakse”.

Tosiasioita:

Yhdysvaltain bruttokansantuote kasvoi 3,5 prosenttia kolmannella neljänneksellä 2016, verrattomasti kovempaa vauhtia kuin Euroopassa. Perheiden tulotason keskimääräinen nousu oli peräti 5,2 prosenttia vuodesta 2014 vuoteen 2015 (viimeisin saatavissa oleva tieto) . Köyhyysaste on laskenut selkeästi ja sairausvakuutusten kattavuus on merkittävästi korkeammalla tasolla kuin vuonna 2014. Paul Krugman jopa vertaa näitä saavutuksia vuoteen 1999, joka oli korkeasuhdannevuosi.

Trump-euforikot sivuuttavat moiset tiedot hölynpölynä. Eihän se lopulta ollut sitä, mitä uneksuttiin: Obamalta odotettiin messiaan tekoja kansakunnan ”yhdistämiseksi”. Suoraan sanottuna sama, jos olisi vaatinut kuuta taivaalta. Mutta voihan sitä haaveksia.

No, nyt ovat sitten toiveet korkealla, että JOTAIN tapahtuu. Asiassa päästäneen eteenpäin, jos avataan Donald Trumpin kampanjan aikaisia puheita. Minulle tulevat ensimmäisinä mieleen ”muuri”, ”työpaikkojen palauttaminen Kiinasta kotiin”, ”tehtaan ulkomaille perustaneiden yritysten rankaiseminen verolla”, ”rangaistustullit ulkomaisille tuotteille”, ”Yhdysvaltain asettaminen kaikessa muun maailman edelle”, ”ikävien asioiden hoitaminen pois päiväjärjestyksestä diilien avulla”, ”muiden kansakuntien johtajien ja ihmisten kehuminen fantastisiksi”.

Lista täydentyy eri yksilöihin, ryhmiin (ml. rodulliset ryhmät) tai kansakuntiin kohdistuvilla solvauksilla, joita en viitsi tässä toistaa. Oma lukunsa ovat Trumpin huumorintajun puutteesta kumpuavat kostohenkiset twitter-kirjoitukset, joilla hän jatkaa vaalikampanjassa omaksumaansa linjaa. Monestakin syystä naiset ovat mm. Trumpin seksististen puheiden takia merkittävin oppositioryhmä.

Trumpin virkaanastujaispuheesta kävi ilmi, että hän hakee valtuutuksensa suoraan kansalta ohittaen poliitikot – tämän puheen perusteella sekä republikaanit että demokraatit. Jäi vaikutelma, että tarvitaan perustuslain muutos, jotta valta voidaan siirtää näin mahtipontisesti kansalle.

Monet odottivat Trumpin puheesta sovittelevaa. Tosiasiassa hän jätti vain solvaukset pois, mutta säilytti jyrkän puhetyylinsä kampanjapuheiden malliin. On sanottu, että Trump sivuutti kansainväliset kysymykset virkaanastujaispuheessaan, mutta minusta hän nurkkakuntaisuudellaan nimenomaan määritti ulkovaltojen paikan: Amerikka ensin.

Kaiken kaikkiaan olemme globalisaatiossa niin syvällä, että tuntuu täysin mahdottomalta, että edes jokin suuri valta, kuten Yhdysvallat pystyisi eristäytymään läpeensä vuorovaikutteisesta maailmankaupasta. Pikemminkin on kysymys siitä, että Yhdysvallat on hyötynyt maailmankaupasta. Yhdysvallat ei tule pärjäämään ilman kansainvälistä kauppavaihtoa.

Pahimmillaan pirun maalaaminen seinälle kansainvälisessä politiikassaa tarkoittaisi sitä, että USA, Venäjä ja Kiina painostaisivat muita maita itsekkäiden pyrkimystensä välikappaleiksi.

:::::::::::::::::::::

Keskiluokan työpaikkojen menetykset eivät ole mikään amerikkalainen erikoisuus: kaikkialla länsimaissa hyviä keskiluokkaisia työpaikkoja on menetetty. Kaikki ennusteet viittaavat siihen, että teknologinen kehitys syö työpaikkoja jatkossakin. Kiinan ja Meksikon rooli työpaikkamenetyksissä on vain osatotuus.

Trump vannoi yhtenäisen kansan nimiin, joka on hämmentävä ajatus, kun ottaa huomioon hänen puheensa. Pikemminkin jää kuva erimielisyyksien kylväjästä.

Virkaanastujaispuheessa rakennettiin loistavaa tulevaisuutta lähes kaikille. Erityisesti mainittiin pienituloiset ja köyhät. Trump lupasi ”antaa äänen” maan hiljaisille. Tuli mieleen, että hän kansan yhtenäisyyttä korostaessaan tarkoitti nimenomaan taantuneiden alueiden äänestäjiään. Rikkaiden velvollisuuksista hän ei puhunut sanaakaan.

Amerikkalaisilla on unelma, jossa joukko ihmisiä kokoontuu samaan paikkaan ja sulkee toisensa kädet hartioilla piiriksi, jossa koetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. En epäile, etteikö kaunis hetki olisi vilpitön toive paremmasta, mutta tärkeää olisi eritellä, miten parempaan päästään. Nyt rakennetaan yhtenäisyyttä, mutta Trumpin suodattimen läpi.

Yhteiskunnallisen ja taloudellisen polarisaation taustalla näen haikeuden 1950-luvun ja 1960-luvun alun patriarkaaliseen yhteiskuntaan, jossa työllisyys oli hyvä ja palkoilla tuli toimeen. Kun tähän saakka on puhuttu syvästä etelästä (raamattuvyöhyke) vanhoillisena alueena, niin ehkä nyt voitaisiin puhua syvästä pohjoisesta, jolla tarkoitan ns. ruostevyöhykettä, tehdasteollisuuden aluetta. Tältä alueelta Trump sai voittoon tarvittavan kannatuksen entisiltä ja nykyisiltä teollisuustyöntekijöiltä. Paluu vanhaan ei kuitenkaan ole ratkaisu ongelmaan, vaan kouluttautuminen uusiin ammatteihin. Jos näin ei tehdä, jää ainoaksi mahdollisuudeksi turvautuminen pienipalkkaisiin palvelualan ammatteihin.

Nämä ihmiset kuvittelevat, että Trump edustaa heitä olemassa olevissa ja tulevissa haasteissa. Trumpin lääke tehdasteollisuuden työpaikkakatoon on luultavasti yritysveron alennukset ja rangaistusverot, jos siitä huolimatta tehtaita siirretään ulkomaille. En usko, että tämä on tehokas lääke, koska pääsyy työpaikkojen häviämiseen on uuden teknologian käyttöönotto tehtaissa. Automaatiota tarvitaan, jotta tuotteet olisivat kilpailukykyisiä.

Trumpin toimilla estetään pahimmassa tapauksessa kansainvälinen työnjako, koska nykyaikainen teollisuus perustuu ns. välituotteiden tuottamiseen eri maissa.

Hillary Clinton moitti vaalikampanjan aikana Trumpin pyrkimystä jälleen kerran ”kokeilla” vanhaa trickle-down -teoriaa, jonka mukaan tuloasteikon yläpäähän verotuksen alentamisella ohjattujen varojen valuminen (trickle-down) alas aiheuttaa verotulojen menetyksen sijasta kasvuilmiön, joka sataa kaikkien amerikkalaisten laariin. Aiemmat yritykset ovat päinvastoin johtaneet tuloerojen kasvuun. Trump todellakin on asettanut tavoitteeksi ylimmän marginaaliveron asettamisen 25 prosenttiin nykyisestä 39,6 prosentista. Ronald Reagan laski ylimmän veroasteen aikoinaan 28 prosenttiin. Tässä otetaan selvä riski, että verotuloja ei kerry riittävästi. Näinköhän nykyinen 19 000 miljardin dollarin velka on vain ponnahduslauta lisävelkaantumiseen? Reaganin tiellä ollaan!

:::::::::::::::::::::

TV:ssä keskusteltiin kansan kahtiajakautumisesta kulttuurisena kysymyksenä. Kiistaa syntyi siitä jakoiko Trumpin kampanja kansaa vai onko kahtiajaolla syvemmät juuret kymmenien vuosien takaisissa tapahtumissa. Olen tätä paljon käsitellyt näissä kirjoituksissa, ja syntyjä syviä voidaan etsiä ainakin 1990-luvulle asti, jolloin polarisaatio voimistui dramaattisesti. Kehitys jatkui presidentti Obaman aikana jopa voimistuen. Republikaanien oli mahdotonta hyväksyä Obaman uudistuksia. Jos Trump pystyy veropoliittisilla ratkaisuilla parantamaan pienituloisten asemaa, on hän pystynyt täyttämään yhden lupauksena.

On hyvin vaikeaa arvioida, kuinka vilpitön Trump on päämäärissään. Polarisaatio on ollut jyrkkä jo ennen Trumpia, mutta puheillaan hän on pikemminkin jyrkentänyt kahtiajakoa entisestään kuin lieventänyt sitä.

Entä moraaliset näkökohdat: jos poliitikko katsoo tietävänsä nerokkaan mallin yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseksi, niin voidaanko hänelle sallia valehtelu päämäärään – esimerkiksi presidentiksi - päästäkseen. Näkemys on moraaliton ja opportunistinen ja lisäksi kysymys on vain pelastussanoman lupauksesta. Epäonnistuessaan ”kaiken lupaaja” on pelkkä huijari.

::::::::::::::::

Mikä on eniten yleistynyt sana kansainvälisessä kanssakäymisessä viime aikoina? Onko se yhteistyön nimiin vannominen? Ei ole, se on ”uhkailu”. Kun kaikki uhkailevat on saavutettu iljettävä tasapaino.

Kauaksi on jouduttu yhteisen Amerikan rakentamisen kuusikymmentälukulaisesta mallista, josta alussa mainittu Lyndon B. Johnsonin puhe kertoi. Johnsonin puheessa oli nöyrä elementti, kun hän sanoi, ettei tavoittele imperiumeja, vaan haluaa olla presidentti, joka ”sivisti ja koulutti nuoria lapsia”. We shall Overcome!

Johnson jätti historiallisen jäljen lainsäädännöllisillä uudistustöillään. Valitettavasti Johnsonin maine hukkui Vietnamin viidakoihin.

Kansanvallan ihanuus ja kurjuus

Kuulun siihen ryhmään eurooppalaisia, jotka ovat nauttineet kansanvallan ihanuudesta – ja miksei joskus kurjuudestakin – koko elinikäni ajan. Muistan pikkupoikana olleeni suuren väkijoukon keskellä katsomassa Kekkosta, joka oli saapunut paikkakunnalle. Mitään muuta en oikeastaan muistakaan tapauksesta. Tuo hahmo ja hänen aikansa presidenttinä olisi voinut asettaa kyseenalaiseksi suomalaisen demokratian, mutta ei kuitenkaan sitä murtanut.

Kekkonen käytti demokratian suojissa suurta valtaa, monien mielestä suurempaa, kuin mitä presidentille oli suotu. Kansanvalta kuitenkin rämpi tuonkin vaiheen ohi.

Viimeisen kerran demokratiaa tosiasiassa kavennettiin sodan aikaan, joka kuitenkin on poikkeusolosuhde. Sitä ennen demokratia oli heikkouden tilassa 1930-luvulla Lapuan liikkeen päivinä, jolloin kansanliike yritti ottaa kansalta vallan.

Joskus kuulee väitettävän, että ammattiyhdistysliike on kaapannut vallan Suomessa. Totta on, että parhaimmillaan/pahimmillaan työmarkkinajärjestöt ovat sanelleet joiltakin rajatuilta osin lainsäädäntöä. Ei tämä kuitenkaan mitenkään vallitsevaa käytäntöä ole edustanut.

Kun kasvaa kiinni demokraattiseen järjestelmään ei suuremmin voivottele kansanvallan hitautta päätöksenteossa, ei liioin byrokratian määrää. Nämähän ovat vain hinta, joka joudutaan maksamaan, jotta demokratia täysimääräisesti toteutuu. Suomalaisten sopeutuvuus hoitaa loput. Viime aikoina on pikemminkin moitittu hallituksen lainvalmistelua hosuvaksi.

Demokratian menestyminen on sidottu joillakin siteillä siihen, että tasapainoiset yhteiskuntaolot ovat vallitsevina. Asiaa edesauttaa kansakunnan taloudellinen menestys. Ei kuulosta aivan oikeaoppiselta, että demokratia sidotaan yhteiskuntasopuun tai taloudelliseen menestykseen, mutta Euroopassa on esimerkkejä siitä, kuinka aikojen ankeus on ollut sorruttamassa kansanvaltaista järjestelmää autoritääriseen suuntaan. Olemme säätyneet näiltä ilmiöiltä Pohjoismaissa, mutta ei tarvitse mennä kovin kauas etelään (tai itään) näiltä sijoilta, kun vastaan tulee (liberaalin) demokratian säröjä ja vaurioita.

Autoritäärisyydellä on ihmeellinen viehätys. Juuri kun kansanvallan asioita alettiin pitää itsestään selvinä tulee joku, joka asettaa kaiken kyseenalaiseksi.

Onko demokratia siis vain rauhallisten olojen tapa järjestää päätöksenteko sivistyneesti? Kansanvaltainen järjestelmä on joutunut todelliseen testiin. Kysymys on suurista tuloeroista, syvällisemmin yhteiskunnan polarisaatiosta, eliitin hegemoniasta tai jopa kansalaisten tapaamisesta torilla väkivaltaisissa merkeissä. Demokratia on sekaannusherkässä tilassa.

Demokratiaa ovat länsimaissa horjuttaneet taloudelliset vaikeudet globalisaation asettamilla reunaehdoilla, teknologian pidäkkeettömän nopea kehitys ja maahanmuuton hallitsemattomuus.

Kansanvaltaan kohdistuva kritiikki tulee esille usein välillisesti. Tällainen väliin tuleva elementti on kansalaisten tuntemus, että keskuudessamme on poliittinen, liike-elämän tai median eliitti, joka sanelee yksipuolisesti taustalla, mikä on yhteiskunnan suunta. Lobbaustoiminnan lisääntyminen on oire eliitin vaikuttamishalusta omaksi edukseen. Eliitti ei nujerra demokratiaa – joka on sille tärkeä yhteiskuntarauhan säilyttämisen kannalta - vaan soluttautuu sen sisälle ja vaikuttaa sieltä käsin. Kansalaiset vaistoavat tämän ja osoittavat monin tavoin, että asiat ovat pielessä. Vaalit kelpaavat protestoinnin välineeksi.

Potentiaalisina häviäjinä ovat vaikkapa EU:n ylikansalliset päätöksentekijät, kansainvälistymistä kannattavat (ja itsekästä nationalismia vastustavat) voimat ja poliittinen eliitti, joka on etääntynyt kansasta, niin kuin tulkitsen Yhdysvalloissa tapahtuneen. Eikä kysymys ole yksittäisestä puolueesta, vaan koko elitistisestä rakenteesta politiikan huipulla: jos parlamenttiin (esim. kongressiin) pääsy edellyttää miljonääriyttä, kohtaa eliitti ennemmin tai myöhemmin kansan vihan.

Presidentti Obama jäähyväispuheessaan kiinnitti huomiota kahteen tärkeään aspektiin, demokratian uudistustarpeeseen ja yleissivistyksen kapenemiseen, molemmat asioita joiden kimpussa olen askaroinut lukemattomissa kirjoituksissa: jos yleissivistys rapautuu, demokratiakin rapautuu. Twitter-demokratia ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan se on ongelma itse.

Juuri poliittinen, taloudellinen ja median eliitti on tämän problematiikan keskiössä. Siltä on puuttunut kyky reagoida itselleen kielteisiin tapahtumiin. Ollaan tuudittauduttu ”koskemattomuuteen” eikä ole havaittu taustalla tapahtuneita muutoksia.

Eliitti syyttää populismia vaikeuksista, mutta entä jos kysymys on oikeasti eliitin huonosti kätketystä ylemmyydentunteesta? Voisiko eliitti reagoida syntyneeseen tilanteeseen rakentavasti?

Ihmiset ovat herännet tähän valtasuhteiden (sillä vallastahan tässä on kysymys) muutokseen: kun muutos on tapahtunut eliitin vastaista vyöryä on vaikea pysäyttää. E2-ajatuspaja on ehdottanut tuoreessa raportissaan ”Pilaako eliitti Suomen?”, että – jos olen oikein käsittänyt – eliitin pitäisi jakaa itsensä kansalaisten käyttöön. Miten voi jakaa, jos eliitti on muodostunut hahmottomasti (verkostoituneista) yksilöistä, joiden päälle on vain lyöty leima ”eliitti”? Kysymys on siis tavalla tai toisella etuoikeutetuista ihmisistä.

On kuitenkin tähdellistä miettiä, mitä voitaisiin tehdä. E2 heittää ajatuksen, että valtioneuvoston valtaa on jaettava enemmän kansanedustuslaitokselle, ja että opposition ja hallituksen keskinäistä suhdetta pitää muuttaa niin, että niillä on enemmän yhteistä liittymispintaa. Puoluetuki pitää jakaa osin puolueiden välistä yhteistyötä kannustavana…..

E2:n aloite - vaikka konkreettisia muutosehdotuksia ei käyttöön otettaisikaan – toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka eliitin on syytä etsiä yhteyksiä kansalaisiin ja samalla vähentää vastakkainasettelua.

:::::::::::::::::::::

Ihanteellisesti toimivassa demokratiassa kukin asettuu yhteiskunnan hierarkiassa oikealle paikalleen. Hyvinvointiyhteiskunnan tasausjärjestelmä pitää huolen, ettei kukaan joudu heitteille. Kansalaisilla on hyvä yleissivistys…...

Muutoksen tuuli kutenkin puhaltaa.

Kansanvallalla on edessään selviytymistaistelu. Sen on sopeuduttava nykyaikaan ja tulevaisuuteen. Erityisesti teknologinen muutos vaikuttaa myös demokratian toteutumiseen. Mikä tässä on omituista? Ei periaatteessa mikään, sopeutumisen on vain tapahduttava, muutoin sopeutus tapahtuu ennakoimattomasti. Demokratian voimatekijän, keskiluokan heikkeneminen ja kannatuksen painopisteen osittainen siirtyminen populistisille ryhmille on merkillepantava asia. Samaan aikaan Suomen ja tuoreeltaan Italian (Viiden tähden liike) esimerkit kertovat populistien halusta kiinnittyä vakiintuneeseen puoluerakenteeseen ja sitä kautta hallitusvastuuseen. Poliittinen kenttä on liikkeessä.

Syytä on muistaa, että monet populistiset liikkeet elävät johtajansa varassa. Eli niillä on hyvin ohut ”eliitti” näyttämässä suuntaa.

Huomattava osa palveluista, jotka aiemmin hoidettiin suorana kunnallisena palveluna etääntyy jatkossa osakeyhtiöiden taakse. Suomessa on kansainvälisten tutkimusten mukaan tehokas julkinen sektori. Jos jostakin syystä moitittu julkisten palvelujen ”monopoli” (jota ei ole koskaan ollutkaan) vaihtuu yksityiseksi monopoliksi on demokratialla jälleen yksi uusi haaste edessään.

Vapaakaupan ja protektionismin tuolla puolen

Donald Trump on ottanut tavoitteekseen protektionismin lisäämisen USA:n kaupankäynnissä. Tätä voidaan pitää dramaattisena käännöksenä siihen kauppapolitiikkaan, mihin on totuttu viime vuosikymmeninä. Jotkut ovat verranneet Trumpin toimia 1930-luvun lamaa edeltävään protektionismiaaltoon, joka silloinkin käynnistyi Yhdysvalloista. Seurauksena oli nykyhistorian syvin lama……

Arvostelijoiden mielestä kaiken pahan alku ja juuri on globalisaatio, joka kuitenkin on maailman luonnollisin asia ottaen huomioon logistiikan ja tiedonvälityksen kehityksen. Suuressa osassa läntistä maailmaa on alettu epäillä vapaakaupan autuaaksitekevyyttä. Ongelmia vapaakaupassa ei osattu nähdä nykyisessä mittakaavassa vielä 15 vuotta sitten.

Uusi aika on henkilöitynyt Donald Trumpiin ehkä siitä syystä, että hänen puheensa ja aikomuksensa ovat olleet niin julkeita. Pelkkä Trumpin uhkailukin on tehonnut: amerikkalaiset autotehtaat ovat alkaneet perua tehtaiden perustamisia Meksikoon.

Vaalikampanjansa yhteydessä Trump kauhisteli Yhdysvaltain tavarakaupan alijäämää. Hän totesi viime heinäkuussa: ”Kauppataseemme tavarakaupan alijäämä kiipesi – ajatelkaa tätä, ajatelkaa tätä – tavarakaupan alijäämä kiipesi melkein 800 miljardiin dollariin yksin viime vuonna (2015)”. Tyypillistä Trumpia aina toistelua ja ihmettelyilmaisuja myöten. Hän puhuu siteeksi totta, mutta jättää sopivasti jotain sanomatta. Kauppataseen alijäämä oli noin 500 miljardia dollaria. Mistä ero syntyy? No siitä, että Trump puhuu vain tavarakaupasta, joka oli oikeasti 763 miljardia alijäämäinen, mutta sivuuttaa ylijäämäisen palveluviennin, jonka takia alijäämä putoaa kokonaisuudessaan lähelle 500 miljardia. Ihmettelyyn on vielä lisättävä, että nyt ei olla lähelläkään Yhdysvaltain alijäämien huippua: vuonna 2008 alijäämä oli kokonaisuudessaan 832 miljardia dollaria. Ja silloin elettiin republikaani Bushin presidenttikautta.

Kauppataseen alijäämä muodostuu pääosin lääkkeistä, kulutuselektroniikasta, tekstiileistä ja ….. autoista ja auton osista. Paranevia lukuja saatiin öljyn tuonnin vähenemisestä, koska liuskeöljyn tuotanto omassa maassa oli lisääntynyt.

Yhdysvaltain keskeiset kauppakumppanit ovat Kiina, Kanada ja Meksiko. Suurin vaje on Kiinan kanssa. Kauppatase on osa vaihtotasetta, joka on yhtä lailla alijäämäinen. Kauppaa siis rahoitetaan velalla. USA:n velanmaksukykyyn luotetaan. USA:n pitkään jatkunut velkaantuminen painaa sen valuuttaa alaspäin pitkällä aikavälillä. Liuskeöljystä huolimatta riippuvaisuus öljyn tuonnista tekee alijäämistä vapautumisen vaikeaksi, vaikka muilta osin protektionismi pienentäisi tuontia.

Trump on ottanut silmätikukseen Kiinan ja Meksikon, joiden kaupalle/tuonnille hän haluaa rangaistuksia tavalla tai toisella (rangaistustullit tai rangaistusverot riippuen tuotteesta tai tavasta tuottaa tavaraa). Yhdysvaltain oma teollisuustyöpaikkojen määrä on pudonnut vuoden 2000 hieman yli 10 prosentista vuoden 2007 8,7 prosenttiin. Suurin piirtein samalle ajalle osui Kiinan tuonnin voimakas kasvu: vuonna 2000 Kiinan tuonti oli 15 prosenttia kokonaistuonnista, mutta vuonna 2007 jo 28 prosenttia kokonaistuonnista. Työpaikkavaikutusten arvioiminen ei ole helppoa, sillä tuonti Kiinasta sekä vähentää että lisää (kuljetukset, jakelu, markkinointi) työpaikkoja, kuitenkin niin, että vähennykset ovat merkittävämpiä kuin lisäykset.

Trumpin ajamien muutosten aikaansaaminen edellyttänee, että amerikkalaiset ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja myytävistä tuotteista. Proudly made in USA maksaa kuluttajille!

Trump propagoi kovasti työpaikkojen puolesta ja syyttää Kiinaa ja Meksikoa aiheutuneesta vahingosta, mutta teknologisella kehityksellä on myös huomattava merkitys arvioitaessa työpaikkakehitystä. Kerroin taannoin hiilikaivostyöntekijöiden määrän vähenemisestä. Teknologien kehitys on vähentänyt työpaikkojen määrää dramaattisesti kymmenien vuosien ajan. Viimeksi on otettu käyttöön vesisärötys, joka on romahduttanut työntekijöiden määrän kaivoksissa.

Työttömyys on vähentynyt vuoden 2009 noin 10 prosentista, nykyiseen 4,6 prosenttiin, joten voidaan todeta, että Kiinan tai Meksikon vaikutus on rajallinen. Työpaikkojen laatuun teollisen työn vähenemisellä on ollut vaikutusta, koska palkkaeroosio on ilmeinen teollisuustyöpaikkojen vaihtuessa palvelualan työpaikoiksi. Mutta tässäkin on muistettava, että tuonnin kotimaassa tehtyä (teollisuus)työtä syrjäyttävä vaikutus riippuu monesta eri seikasta. Obaman presidenttikauden aikana luotu 15 miljoonan työpaikan lisäys on vaikuttava saavutus, eikä Kiinan vaikutusta tässäkään mielessä kannata liioitella.

Tuontienemmyys (USA:n Kiinan kaupan vaje on 367 miljardia dollaria) Kiinasta johtuu pääosin kahdesta seikasta, kiinalaisten alhaisemmasta elintasosta (alhainen palkkataso) ja dollarin ja juanin vaihtosuhteesta. Amerikkalaiset maksavat Kiinan tuontia velkaantumalla Kiinalle (vuoden 2016 lopussa lainamäärä oli 1115 miljardia dollaria). Kiina on Japanin jälkeen Yhdysvaltain toiseksi suurin velkoja. Tämä vuorovaikutussuhde toimii keskinäisriippuvuutta lisäävänä elementtinä Kiinan ja USA:n suhteissa: amerikkalaiset saavat edullisia kiinalaisia tuotteita ja Kiina pystyy pitämään yllä yhteiskuntarauhaa bruttokansantuotteen kasvaessa nopeasti. Keskinäisestä suhteesta on haluttu tähän saakka pitää kiinni. Siksi Donald Trumpin puheet ovat herättäneet levottomuutta Kiinassa.

Ostamalla liittovaltion velkakirjoja Kiina on osaltaan vaikuttanut siihen, että korkotaso USA:ssa on näihin aikoihin asti pysynyt matalana.

Yhdysvaltain kokonaisvelka (US Gross National Debt) on tällä hetkellä hieman yli 19 000 miljardia dollaria (noin 104 prosenttia bkt:stä). Velasta USA:n sisäistä velkaa on 13 000 mrd dollaria ja Kiinalla hieman yli miljardi. Ei siis mitenkään hälyttävä tilanne, vaikka luvut koollaan saattavat hämätä.

::::::::::::::::::::::::::

Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri toteaa kolumnissaan, että jos Trump onnistuu vaihtotaseen alentamispyrkimyksissään, niin suuri osa maailman maista kärsii seuraamuksista: ”Jos Yhdysvaltain vaihtotase äkisti vahvistuu, kärsivät ensin ja eniten raskaissa dollariveloissa painivat kehittyvät taloudet, kuten Turkki, mutta heti perään alkavat suurten ylijäämäisten vientimaiden, kuten Saksan, Kiinan ja Japanin, vaikeudet”. Ja vientiriippuvainen Suomi on kärsijöiden joukossa heti seuraavassa ryhmässä.

Vaikka Donald Trump ei välittäisikään, mitä muille maille tapahtuu, hän joutuu ottamaan huomioon sen, että muualle aiheutettu taantuma kiertyy helposti myös Yhdysvaltoihin. Trump saattaa luottaa USA:n kotimarkkinoiden vahvuuteen, mutta tapaus Kiina osoittaa, että Yhdysvallat on riippuvainen ulkomaista. Vai onko aikomus siirtyä tykkivenediplomatiaan?

Trump tuntuu toimivan maan johtajana yritysjohtajan tavoin. Jos kaikki toimet toteutuvat, jotka hän on puheissaan tuonut julki, kertyy yhtälöön valtava määrä tuntemattomia elementtejä. Riskien realisoitumista en lähde edes arvailemaan.

Sivutuotteena Trump vaikuttaa illiberaalin hallinnon menestykseen lyödessään kiilaa länsimaiden väliin. Olemme siirtymässä itsekkäästi ajattelevien kansallisvaltioiden maailmaan. Kosto muun muassa EU:n epäonnistumisista tuntuu kohtuuttomalta. Jakautuuko Eurooppa lopullisesti liberaaleihin ja illiberaaleihin demokratioihin?

Odotettavissa lähiaikoina: häilyvyyttä kaikkialla

Tuoreessa Kauppalehden haastattelussa filosofi Maija-Riitta Ollila analysoi terävästi Yhdysvaltain tuoretta vallanvaihtoa. Häntä huolettaa liberaalin demokratian tila, johon minäkin olen lukemattomia kertoja kiinnittänyt huomiota. Ollila peräänkuuluttaa liberaalin demokratian ärhäköitymistä. On viimeinen aika herätä.

Totta on, että epävarmoina aikoina haetaan karismaattista johtajaa johtotähdeksi ja turvallisuuden takaajaksi, mutta ongelma on siinä, että välttämättä ei tiedetä – kuten Trumpin tapauksessa - mitä saadaan. Paradoksaalisesti voidaan päätyä päinvastaiseen tilanteeseen, eli että epävarmuus lisääntyy.

Vastaus politiikan ja tiedonvälityksen ongelmiin ei voi olla vetäytyminen tai protektionismi. Turvallisuuskysymyksistä on tehty kaiken kattava aihe ja vapaus on jäänyt turvallisuuden varjoon.

Trumpin kampanjassa käytettiin räikeästi hyväksi globalisaation yhteiskuntaa sisältä ja ulkoa repivää voimaa omien tarkoitusperien ajamiseksi. Globalisaatiosta on kokonaisuudessaan saatu hyötyjä maailmantaloudessa, mutta hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti varsinkin läntisessä maailmassa. Totta on, että työväenluokka on kärsinyt globalisaatiosta enemmän ja pitkäkestoisemmin kuin monet muut yhteiskunnan ryhmät.

Ollila esittää toisenkin paradoksin: vanhan perinteen mukaisesti vaaleissa tappion kärsinyt osapuoli myöntää tappionsa ja ”alistuu” tulokseen. Nyt Ollilan mielestä ollaan tekemässä poikkeusta, kun demokraatit eivät Yhdysvalloissa hyväksykään tappiotaan, vaan ”ärhäköityvät”.

Tähän tarvitaan tarkentava ja oikaiseva näkemys.

Ollilan tarkastelunäkökulma on liian lyhyt aikaperspektiivin osalta. ”Ärhäköityminen” tappiotilanteessa ei ole uusi asia. Uusi asia se on, jos demokraatit ovat sen tekemässä. Republikaanit ovat ärhäköityneet tappioasemassa ensin Clintonin aikaan 1990-luvulla ja sitten uudelleen kärsittyään tappion Obamalle. Kongressissa jouduttiin lähes ylitsepääsemättömiin riitoihin ja käsittääkseni lähes pelkästään valtataistelun takia. Republikaanit eivät voineet sulattaa tappiotaan. Puolueen aggressiota kiihdytti Obaman vastaisen teekutsuliikkeen synty vuonna 2009.

Ärhkäköityminen ei ole siis nykydemokraattien keksintö, vaan parikymmentä vuotta sitten omaksuttu republikaanien menettelytapa, jota - mahdollisesti - demokraatit soveltavat nyt tappiotilanteessa Trumpia ja hänen puoluettaan vastaan. Voi sanoa vihdonkin! Sanon vihdoinkin sen takia, että demokraatit ovat toistaiseksi -aikaisempien hävittyjen vaalien yhteydessä - käyttäytyneet sivistyneesti, hyvätapaisesti, suvaitsevaisesti ja sopeutuvasti. Vielä ei voida sanoa varmuudella onko demokraattien käyttäytymisessä tapahtunut pysyvä muutos suuttumuksen suuntaan, mutta aavistuksia on, että mitta on täynnä.

Näin ollen Maija-Riitta Ollilan ”paradoksia” (että tappion kärsinyt ärhäköityy eikä hyväksy tappiotaan) ei ole ”keksinyt” demokraattinen puolue, vaan kysymys on siitä, että demokraatit vastaavat nyt viimein republikaanien vanhaan huutoon. Sytyttäjänä on ollut Donald Trump.

:::::::::::::::::::

Minkälaisia tilanteita käytännössä syntyy demokraattien ja republikaanien vastakkainasettelussa? Käytän tässä esimerkkinä nobelisti Paul Krugmanin ajatuksia republikaanien pyrkimyksestä kaataa Obamacare (Affordable Care Act) . Krugman tarkastelee asiaa New York Timesin kolumnissaan ”Donald Trump´s Medical Delusions”.

Republikaanien tavoite Obaman terveydenhoito-ohjelman osalta on ”repeal and replace” (peru ja korvaa). Krugman näkee iskulauseen lähinnä poliittisena julistuksena, jolla republikaanit ovat elämöineet lähes koko Obaman presidenttikauden ajan. Mutta sloganin toteuttamista käytännössä hän pitää mahdottomana!

Jopa jotkut republikaanit (7 edustajainhuoneen jäsentä) äänestivät kongressikäsittelyssä vastikään demokraattien mukana Obamacaren säilyttämisen puolesta. Kysymys ei ole mistään pikkuasiasta: kymmenien miljoonien amerikkalaisten vakuutukset ovat vaarassa. Obamalta meni kaksi vuotta valmistellessa Obamacarea. Ihmemies Trump lupaa korvaavan järjestelmän tuota pikaa – itse asiassa sen piti tulla jo samaan aikaan, kun kongressissa tehtiin päätös Obaman järjestelmän perumisesta. Kuin pisteenä i:n päälle korvaava järjestelmä on Trumpin kehuman mukaan ”paljon halvempi ja paljon parempi” kuin Obaman järjestelmä. Krugman tyrmää republikaanien puheet: ”Tämä on hullu ajatus mistä tahansa käsin tarkasteltuna”.

Krugman ihmettelee, että republikaaneilla oli seitsemän vuotta aikaa kehitellä vaihtoehtoista järjestelmää ja he eivät sitä saaneet aikaiseksi, itse asiassa he eivät tehneet minkäänlaista esitystä.

Syytä on mainita, että tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö vakuutuksen piiriin päässeistä on ollut tyytyväisiä. Terveydenhoitojärjestelmän kustannuskehitys on huomattavasti hidastunut Obamacaren aikana.

Republikaaneilla ei ole konkreettista suunnitelmaa vaihtoehtoisesta järjestelmästä, mutta heidän toimintafilosofiansa johtaa suurituloisten kasvaviin etuihin, jos he pääsevät toteuttamaan oma ideologiaansa.

::::::::::::::::::::

Toimittaja Aleksei Kovalev on nähnyt selviä yhtymäkohtia Trumpin juuri pidetyn lehdistötilaisuuden ja Trumpin vastaavien kesken. Putinilla on omat keinonsa valikoida kysyjät, ja Trumpin versiossa tuleva presidentti yksinkertaisesti ei antanut kriittisesti häneen suhtautuville lehdille kysymysvuoroa, vaikka nämä yrittivät anella aikaa kysymyksille.

Trumpilla on vielä matkaa Putinin hillittyyn ja hallittuun – paljolti lavastettuun - lehdistötilaisuuden kokonaisorganisointiin. Sen sijaan nähtiin tyypillistä Trumpin poukkoilevuutta. Oleellista ulkoisesti asiallisesti järjestetyssä lehdistötilaisuudessa oli jatkokysymysten esittämismahdollisuuden puuttuminen. Kumpikaan manituista herroista ei anna siihen tilaisuutta.

Totuutta käytetään, jos siitä on hyötyä, muutoin presidentit vastaavat tulkiten kysymykset haluamallaan tavalla. Toimittajien keskinäinen kilpailu auttaa vastaajaa: hän voi valikoida niiden toimittajien kysymykset, jotka ovat lipevimpiä tai vaarattomimpia.

Vaikka Kovalevin kirjoitus on ironisuudessaan yliampuva, voi se kuvata hyvinkin tilannetta, mihin Yhdysvalloissakin ollaan etenemässä. Järkyttävintä on jälleen havaita, kuinka se tiedottamisen maailma, jonka kuvitteli vallitsevaksi (kriittiset tiedotusvälineet, median valvova rooli) muuttuu osin pelkästään suuren johtajan myötäilyksi.

Meillä Suomessa pääministerin osalta ovat muutamina viime viikkoina olleet esillä molemmat mediasuhteiden ääripäät: lehdistö on totuudenmetsästyksen ohella harjoittanut pääministerin hivuttamiskampanjaa ja pääministeri puolestaan yritti vaikuttaa TV:n hänestä antamaan kuvaan painostamalla toimittajia omilla keinoillaan.

Olemmeko mekin hyvässä alussa menossa kohti medianvapauden rajoittamista? Ehkei sentään. Uskoni on vahva, että Suomi on viimeisiä maita, jotka alistuvat sanan- ja lehdistönvapauden rajoituksiin.

:::::::::::::::::::::::

Edellä on pyritty kuvaamaan kolmesta näkökulmasta, mihin olemme menossa. Omaksuin jo 1960 luvulla – ehkä naiivisti – sellaisen ajattelutavan, että ollaan liikkeessä kohti moniarvoista, tieteellistä maailmankatsomusta, jonka osatekijöinä ovat muun muassa kriittinen lehdistö ja laajeneva demokratisoitumiskehitys. Sekä autoritäärinen päätöksenteko että median sensaatiohakuisuus ja päättäjien myötäily ovat haastaneet kuvitelmani.

Demokratian paradoksi

Kirjoitin 2.12.2013 Alexis de Tocquevillen aristokratia ja demokratiakäsityksistä. Olen päivittänyt ohessa kirjoitukseni sovittaen sen tähän päivään.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1835 (toinen osa 1840). Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin. Ajattelin luodata Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.

Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville totea: ”Tasa-arvoisuus suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta: ”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin tasa-arvoisia”. Eräänlaisena kiteytymänä Tocqueville toteaa, että edellä esitetty koskee myös äveriäitä: ”Vähitellen kohti rikkautta ja valtaa nouseva ihminen omaksuu tänä aikana varovaisia ja pidättyväisiä tapoja, joista hän ei sittemmin enää pääse eroon. Vaikka hänellä on varaa suureen taloon, hän pysyy pikkusieluna”. Vaatimattomuus ei siis ole Tocquevillen mielestä todellakaan kaunista!

Lähdetäänpä siitä, että Tocqueville tarjoaa ajatteluuni oletuksen: demokratia latistaa ja ”kaventaa sielun näköaloja”. Hän siis moittii demokratiassa eläviä ihmisiä siitä, että ihmiset tyytyvät asemaansa, vaikka voisivatkin olla henkisesti taloudellista asemaansa ”suurempia”. Heiltä puuttuu siis oikeutettu ylpeys. Vertailukohdaksi hän ottaa aristokratian, jossa aristokratian köyhin vesa saattaa osoittaa melkoista kunnianhimoa, koska veri velvoittaa! Aristokraatti köyhänäkin säilyttää jonkin aikaa säätynsä hengen ja pitää hänet todellista taloudellista asemaansa korkeammalla. Näin siis Tocqueville Amerikan kokemustensa johdattelemana.

Mitähän Tocqueville olisi sanonut, jos hän olisi kokenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rosvoparonien ajan. Rikkaat irtautuivat tavallisesta kansasta omiin sfääreihin. Vallitsi laissez-faire -henki. Mitä demokratialle tässä välissä sitten tapahtui? Eikö demokratia kahlinnutkaan ihmisiä ja kapeuttanut heidän näköalojaan? Tämä kehitys on varmaan yhteydessä arvojen muutoksiin 1800-luvun kuluessa: rags to riches nousi ihmisten asettamaksi päämääräksi ja lainsäädäntö ei rajoittanut (esimerkiksi verotuksen kautta) vaurastumista.

Muistelen, että historioitsija Chalmers Johnson ajoitti aikakauden muutoksen vuoden 1850 paikkeille. Silloin löi läpi ajattelu, jossa mikään ei ollut kylliksi. Rikastumisesta tuli elämäntarkoitus. Ei voi välttyä ajatukselta, että teknologinen kehitys loi edellytykset, siis ”välineen”, joidenkin äkkivaurastumiselle.

Varmaankin demokratia edesauttoi ihmisten vaurastumista, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan tocquevillemaista tasapäistymisilmiötä, so. kunnianhimon lopahtamista, vaan päinvastoin rikastuminen kiihotti yhä suurempiin rikkauksiin. Liika oli kuitenkin liikaa. Monopolistisiin ja oligopolistisiin rakenteisin puututtiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Kuitenkin laissez faire jatkui jopa voimistuneena aina 1920-luvun lopulle saakka, jolloin pörssiromahdus pysäytti ökyrikkaat, mutta kasinopeli ja talouspolitiikan virheet romahduttivat myös tavallisten ihmisten elintason.

Seuranneiden lamavuosien jälkeen palattiin jälleen demokratian säädeltyyn kohtuullisuuteen, edettiinpä ehkäpä toiseen ääripäähän: toisen maailmansodan aikana verotusta kiristettiin ymmärrettävistä syistä, mutta sodan jälkeen korkea verotus jäi ikään kuin päälle. Harva edes ymmärtää tänä päivänä, että vielä vuonna 1963 korkein marginaaliveroprosentti Yhdysvalloissa oli 91-92 prosenttia. Harva toki verotuksen porrastuksen ja verovähennysjärjestelmän takia maksoi tällaisia veroja, mutta korkeaksi ne joka tapauksessa jäivät (kts. ensimmäinen blogikirjoitukseni 12.9.2011: ”Kun ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”). Tapahtumien logiikka johti seitsemänkymmentäluvulla Yhdysvalloissa verokapinoihin.

Tuolta ajalta on jäänyt mieleen poliorokotuksen keksijän Jonas Salkin ääneen lausuttu ajatus: kun ihmeteltiin, miksei hän patentoinut keksimäänsä rokotetta ja halunnut sen avulla rikastua, hän totesi jotenkin niin, että eihän ”aurinkoakaan voi omistaa”. Salk tyytyi professorin sinänsä hyvään palkkaan. Hän oli ikään kuin elävä esimerkki Tocquevillen ”alkuperäisestä” demokratiasta. Toki tuolloinkin oli tosiäveriäitä ihmisiä. Muistan itsekin jutut maailman rikkaimmasta ihmisestä, öljymiljonääri Paul Gettystä, mutta pääsääntöisesti isojen yritysten johtajien palkkiotkin olivat kohtuullisia.

Aikakautta 1930-luvun lopulta (ja uudelleen 1940-luvun jälkipuoliskolta) 1970-luvulle on kutsuttu joissakin arvioissa ”suureksi kokoonpuristumisen ajaksi”. Tuloerot kapenivat silmissä demokraattisissa länsimaissa. Keinottelusta johtuvat talouden kuplat katosivat lähes tyystin (öljykriisikin 1970-luvun alussa oli puhtaasti poliittinen kriisi).

Tocquevillemäisestä ”vaatimattoman ihmisen demokratiasta” päästiin eroon, kun uusliberaalit talouden opit löivät läpi 1980-luvulla. Talouden johtotähdeksi tuli finansialisoituminen (to make money out of money). Ahneudesta tuli sallittua, jopa toivottavaa: siitä tehtiin joillakin tahoilla ihanne. Tämä oman määritelmäni mukainen toinen laissez-faire -kausi päättyi osittain finanssikriisiin, mutta vain osittain. Kolmekymmentälukulaista demokraattista ”markkinoiden kurinpalautusta” ei ole tapahtunut, vain joitakin sääntelyn kiristämistoimia. Edelleen ökypalkkiot puhuttavat ihmisiä suuren veden molemmin puolin.

Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin? Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”. Voisiko Tocquevillemaista ”köyhän aristokratiaa” soveltaa demokratiaan? Onko meillä ihmisiä demokratiassa, jotka säilyttävät demokraattisen ylpeytensä, vaikkeivat saisikaan maallista mammonaa? En epäile, ettekö tällaisia ihmisiä löytyisi: monet taiteilijat, pienipalkkaiset palvelualan työntekijät, monet vasemmistolaiset, monet köyhät yrittäjät….

Onko kunnianhimoisen, muista piittaamattoman vaurastumisen (monien mielestä ahneuden) kasvu osoitus demokratian heikkenemisestä? Tällöin laissez faire I ja II olisivat demokratian heikkenemisen kausia ja niiden väliin jäävä aika länsimaisen demokratian kukoistuksen aikaa. Mielestäni tässä on jotain oikeaan osuvaa: onhan suuryritysten kasvanut valta tänä päivänä merkinnyt lobbaustoiminnan laajenemista ohi demokraattisen päätöksenteon. Finanssikriisin ajoilta löytyy räikeitä esimerkkejä demokraattisten elinten painostuksesta.

Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumous ei sisältänyt sitä loistokkuutta, jonka Tocqueville ajatteli sisältyvän menneeseen aristokratiaan. Demokratia on aristokratian rinnalla vulgääriä. Tocqueville johtaa demokratiasta vallankumouksen sytykkeet. Demokratiassa ikään kuin kapea-alaiset kunnianhimoiset ihmiset edistävät omaa asiaansa ja haluavat kaiken vallan. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää tällaisen tapahtumasta: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Vanha demokraatti sanoisi, että Tocqueville on heikoilla jäillä, mutta minusta hän tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustaisen Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin ambivalenttia. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa. Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratian kokeiluissa. Ehkä hän juuri siksi kaipaa aristokratian vakautta ja ennustettavuutta.

Tocqueville ikään kuin ironisoi tulevaa skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet ovat juuri päinvastaista mieltä: eikö demokratia nimenomaan mahdollista kunnianhimon täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Jälkikirjoitus tammikuussa 2017.

Tuon edellä esitetyn kirjoitukseni jälkeen demokratia on ajautunut syvään ahdinkoon. ”Demokratisoituminen” (siis prosessina) on Tocquevillen määrittelyn mukaan siunauksellista, mutta demokratia ”täyteydessään” latistavaa. Yksi tulkinta voisi olla, että nykyajan liberaalissa demokratiassa saavutimme ”hetki sitten” juuri tuon täyteyden tilan: 1990-luvulta 2000-luvulle moniarvoinen demokratia näytti ehkä parhaat puolensa, vaikka täydellisyydestä ei voi olla puhettakaan. Historia ei loppunut tälläkään kertaa.

Nykypopulismissa ylevän sankarin ”aristokraattista” viittaa sovittaisin autoritäärisen demokraatin harteille. Autoritäärinen persoona ajaa ylpeydellä – ehkä hieman ylemmyydentuntoisesti, mutta kuitenkin - kansakunnan asiaa. Tästä on olemassa eriasteisia vaihtoehtoja, Miklos Orban, Donald Trump, Vladimir Putin, Marine Le Pen ja sofistikoituna versiona jopa Juha Sipilä. Kaikille heille on ominaista aristokraattinen herkkähipiäisyys, suunnaton oikeassa olemisen tarve, eräänlainen messiaaninen lähetystehtävä.

On helppoa erottaa Tocquevilleläinen aristokratia nykyajan populistisista suuntauksista jo pelkästään sillä perustella, että nykyautoritäärisyys on nousukasmaista, siltä puuttuu aristokratian ylevä historiallinen tausta ja syvyys. Se on vulgääriä päivänpolitiikkaa. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää populismin toteutumisen: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Voisiko demokratia edustaa uudelleensyntynyttä aristokratiaa?

Demokratisoituminen on symbolisoinut koko kansakunnan ”aristokratisoitumista”, sen tasa-arvoista rikastumista. Kulta-aikaa kesti kuitenkin vain hetken. Globalisaatio, jonka avulla vaurastuminen on levinnyt ainakin osiin kehittyvää maailmaa on pysäyttänyt demokratisoitumiskehityksen kehittyneissä maissa.

Barack Obama – liika viisas?

Joudun jälleen puolustustöihin, koska Barack Obamasta levitetään yksipuolista tietoa. Otan tarkasteluun kaksi arviota, joista vastaavat HS:n Laura Saarikoski ja Evan Matti Apunen. Laura Saarikoski luettelee toki onnistumisiakin, joista mainittakoon talouden ja työllisyyden suotuisa kehitys, terveydenhoitouudistus, finanssikriisin jälkihoito, Kuuban suhteiden avaaminen, ydin(ase)sopimukset (mm. Iran), Pariisin ilmastosopimus ja vähemmistöjen etujen ajaminen.

Käyn seuraavassa läpi Saarikosken kritiikkilistan ja kommentoin sitä kohta kohdalta.

Väite 1: Obama lupasi lopettaa Bushin sodat ja epäonnistui.

Kommentti: Lyhyt muisti on joskus hyvästä, mutta se on myös historian muuntelun lähde. Todellinen syy nykyisten pakolais- ym. ongelmien takana on Bushin 134 000 sotilaan vieminen Irakiin muka Zaddam Husseinin joukkotuhoaseiden takia – asiantuntija-arvioiden vastaisesti. Tosiasiassa joukkotuhoaseita ei löytynyt, ja sota kaiken kaikkiaan oli ennätyksellisen epäsuosittu. Se oli suuri virhe. Vuonna 2006 sitä vastusti 60 prosenttia amerikkalaisista. Paine joukkojen kotiuttamiseen oli erittäin suuri (yli 4000 amerikkalaista kaatui sodassa). Vetäytyminen tapahtui vuosina 2010-11. En oikein ymmärrä, miten muutoin tässä tilanteessa olisi voitu menetellä. Se, että Isis tuli ”amerikkalaisten joukkojen tilalle” oli kaikille yllätys. Tämä tapahtui vasta vuonna 2014. Tässä tilanteessa Obama ei halunnut lähettää joukkoja Irakiin, kun ne kolme vuotta aiemmin oli sieltä poistettu. Eniten pelättiin al-Qaidaa, jonka johtajan Osama bin Ladenin Obama onnistui tuhoamaan. Jälkiviisaus on parasta viisautta.

Mitä tulee väitettyyn Syyriassa kärsittyyn arvovaltatappioon, niin muistuttaisin, että jo 1950-luvulta lähtien Syyrian ja Venäjän (Neuvostoliiton) välillä on ollut kanssakäymistä. Syyriassa on ollut Neuvostoliiton/Venäjän laivastotukikohdat vuodesta 1984 lähtien.

Väite 2: Lupaus sulkea Guantanamo.

Kommentti: Saarikoski mainitsee, että vankilaa ei suljettu, mutta sen vankimäärää alenettiin 242:sta 55:een. Kannattaa muistaa, että Trumpilla ei ole aikomustakaan sulkea Guantanamoa. Tästä pieni miinus Obamalle: hyvä yritys, mutta projekti jäi kesken.

Väite 3:Väkivaltarikollisuuden pitkä lasku pysähtyi Yhdysvalloissa.

Kommentti: Tätä lausetta voisi sanoa tarkoitushakuiseksi. Lukuun ottamatta vuotta 2015 rikollisuus laski Obaman kaudella. Tälle Saarikoski ei näytä antavan mitään arvoa. Mielestäni Obaman kautta tulee tarkastella kokonaisuutena. On totta, että vuonna 2015 rikollisuusluvut kasvoivat 2,6-3,9 prosenttia rikostyypistä riippuen, mutta vuoden 2015 luvut ovat 0,7 prosenttia alle vuoden 2011 lukujen ja peräti 16,5 prosenttia alle vuoden 2006 lukujen. Tulosta ei voi pitää ainakaan epäonnistuneena.

Väite 4: Vapaakauppasopimuksissa epäonnistuminen.

Kommentti: Totta, mutta taustalla on jälleen kongressin vastustus. Varsinkin Tyynenmeren TPP oli valmisteltu pitkälle (12 maata pääsi alustavaan sopuun). Trump vastustaa jyrkästi vapaakauppasopimuksia. Protektionistinen ilmapiiri on kerta kaikkiaan nyt vallalla.

Väite 5: Asekaupan rajoittamisessa epäonnistuminen.

Kommentti: Tämä ei ole virhe. Obama taisteli ankarasti asekaupan rajoittamisen puolesta, mutta hänen republikaaniset vastustajansa estivät aseväkivallan hillitsemispyrkimykset. Asejärjestöjen vastustus on ollut aggressiivista. Missään vaiheessa Obama ei luovuttanut taistelussa. Varmasti voidaan sanoa, että kukaan muukaan ei olisi onnistunut tavoitteessa. Trump ei halua mitään rajoituksia.

Väite 6: Lupaus yhdistää kansakunta.

Kommentti: Kysymys on 1990-luvulta alkaneesta vastakkainasettelusta, jyrkästä polarisaatiosta. Oma käsitykseni on, että republikaanit sekä Clintonin että Obaman kaudella tietoisesti estivät yhteistyön kongressissa. Obamaa ei voi syyttää yrityksen puutteesta. Yhteistyö olisi edellyttänyt teekutsuliikkeen äärivanhoillisten vaatimusten huomioon ottamista. Enkä usko, että kukaan olisi voinut ratkaista ongelmaa. Näiltä, jotka vaativat demokraattien periaatteista luopumista edellyttäisin esitystä, miten yhteistyö olisi voinut käynnistyä. Oma käsitykseni on, että republikaaneille kelpasi vain vallanvaihto.

:::::::::::::::::::::::

Siirryn sitten Apusen väitteisiin (en toista samoja arvosteluja, kuin mitä kohdistin Saarikoskeen):

Väite 1: Demokraattien valta on murentunut kongressissa ja paikallistasolla.

Kommentti: Ei nyt sentään. Senaatissa ollaan iskuetäisyydellä. Ja mitä sitten on sanottava vastapuolen politiikan realistisuudesta? Jos politiikkaa hoidetaan yhtä ideologisesti kuin Bushin kaudella, niin mikä on kansakunnan tila muutaman vuoden päästä? Trumpin ja republikaanien johdolla on jälleen kerran nostatettu sellainen hypetys, että jo lähtökohdiltaan ollaan harhateillä. Joidenkin kokema euforinen tila on johtanut valheellisiin lupauksiin epätasapainoisen presidentin johdolla. Presidentti on arvaamaton, epäjohdonmukainen, pikkumainen ja lapsellinen. Huumorintajun puute on räikeä. Presidentillä on toistuvasti samaan asiaan monta kantaa.

Obama varoitti jäähyväispuheessaan ihmisiä itsensä pettämisestä. Kaiken propagandan keskellä huomio on enemmän kuin paikallaan. Apusen ainoa kiitos tulee Obaman puhujanlahjoista. Apunen haluaa irrottaa puheen ulkoisen loistokkuuden sen sisällöstä. Tämä on virhe. Puheen suola on sen sisältö.

Väite 2: Obama epäonnistui ulkopolitiikassaan.

Apunen maalaa ensin Obamasta ihmemiehen kuvan ja sitten mollaa hänet täydellisesti ikään kuin Obama olisi pystynyt estämään Kiinan varustautumisen ja pullistelut. Sama koskee Itä-Ukrainaa ja Krimiä. Eri asia on, jos halutaan ehdoin tahdoin sotaa. Apusen sotaisa Obaman panettelu ei lupaa hyvää ainakaan Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle.

Noin kymmenessä vuodessa on tapahtunut muutos, jossa Kiina ja Venäjä ovat varteenotettavia pelureita maailmanpolitiikassa. Ne ovat murtautuneet asemiinsa omaehtoisesti. Emme elä yksinapaisessa Yhdysvaltain hallitsemassa maailmassa. Sitä yritettiin Bush nuoremman kaudella Venäjän tilapäistä heikkoutta hyväksi käyttämällä ja tunkeuduttiin Naton kera Venäjän iholle. Venäjän nykyinen aggressio kumpuaa sen saamasta kohtelusta aikavälillä 1990-2010 riippumatta siitä, mitä Apunen tai minä ajattelemme Venäjän toimien oikeutuksesta. Kiinan taloudellinen menestys on nostanut sen ykköskategoriaan ja sitä Trumpkin pelkää.

:::::::::::::::::::::::::::::

Oliko Obama ”liika viisas”? Ajatuksena tässä on, että Obama oli liian sofistikoitu kalseaan suurvaltojen peliin. On totta, että Obama malttoi mielensä ja ”Obama Doctrinin” mukaisesti vältti konflikteja. Kun vertaa Obaman menettelyä niihin sotaisiin viesteihin, mitä on ollut tiedotusvälineissä parina viime vuonna, niin mihinkään väliin ei oikeastaan olisi sopinut vielä sotaisampi retoriikka jonkun suurvallan taholta – ilman todellista sodan vaaraa. Yhdysvaltain johto ei osallistunut Obaman aikana vastenmielisenä pitämäni sotahysterian levittämiseen Tämä tuntuu monilta unohtuneen.

Obaman aika retrospektiona

Barack Obaman presidenttikausi on päättymässä, joten on aika luoda yhteenveto ainakin alustavasti kuluneista kahdeksasta vuodesta. Obama sai perintönä edeltäjältään George Bush nuoremmalta melkoisen talouskatastrofin, muun muassa 10 prosenttia lähentelevän työttömyyden, joka sitten Obaman kauden alussa (mutta finanssikriisistä johtuen) kiipesikin yli tuon haamurajan, joka on Yhdysvaltalaisittain korkea johtuen korvausten alhaisesta tasosta. Finanssikriisin seurauksena puhjenneen asuntokuplan seuraukset levisivät kulovalkean tavoin koko talouteen. Obaman hallinto sai suuren taakan kannettavakseen.

Sitten talous alkoi pikku hiljaa toipua. Vauhti on kiihtynyt tasaisesti kelpo tasolle. Juuri nyt ollaan saavutettu kovat talouslukemat: työttömyys on vain 4,6 prosenttia ja bkt:n kasvu on tasolla 3,5 prosenttia (3/2016). Muutoinkin talous on toipunut koettelemuksista selvästi paremmin, kuin mitä on tapahtunut Euroopan maissa. Tietenkään presidentin osuus tässä ei ole kaikkein oleellisin, mutta osa ansiosta lankeaa myös Obamalle.

En aio pistää presidenttejä paremmuusjärjestykseen, vaikka sitäkin jo harrastetaan. Obaman kauden menestys ja epäonnistumiset tietenkin henkilöityvät presidenttiin. Republikaaninen oikeistosiipi on panetellut Obamaa myös ihonvärin perusteella. On syntynyt valkoinen vastaisku (white backlash) verhotusti tai avoimemmin hänen presidenttiyttään vastaan.

Kootusti uskallan sanoa, että Obama on selvinnyt kausistaan puhtain paperein. On mahdotonta ajatella, että hänen kausiinsa olisi sisältynyt clintonmaisia skandaaleja. Arvioissa voidaan näin ollen keskittyä itse presidentintehtävistä selviytymisen arviointiin.

Talous ja työttömyys

Kuten edellä on tullut kerrotuksi Obama selvisi hankalasta lähtöasemasta huolimatta hienosti haasteista eikä tätä juuri kukaan aseta kyseenalaiseksi Donald Trumpia ehkä lukuun ottamatta, mutta hänkin perustaa väitteensä falskeihin argumentteihin.

Obamacare

Yhdysvaltain terveydenhuolto oli ennen Obaman kautta ajautunut kestämättömään tilaan vuosikymmenien vitkuttelun seurauksena. Kerta toisensa jälkeen ajauduttiin pääpuolueiden välillä pattitilanteeseen uudistustyössä. Presidentin terveydenhuoltouudistuksen seurauksena vain noin 10 prosenttia amerikkalaisista on vakuutusten ulkopuolella. Uudistusta ovat yrittäneet 100 vuoden ajan presidentit Theodore Rooseveltista Bll Clintoniin. Vihdoinkin siinä onnistuttiin, joskin republikaanien äärimmäisen vastustuksen saattelemana. Lopullinen ratkaisu meni läpi vasta korkeimman oikeuden äänestyksessä. Uudistuksessa terveydenhuollon kustannukset on saatu alenemaan. Republikaanit ovat asettaneet nyt tavoitteeksi kaataa uudistuksen, mutta ennustan, että se helpommin sanottu kuin tehty.

Sisäinen turvallisuus

Yhdysvaltoihin ei ole Obaman aikana kohdistunut laajempaa terroriuhkaa (yksittäisiä joukkosurmia on tosin ollut toistuvasti). Obama on pyrkinyt löytämään keinot joukkoampumisten lopettamiseksi. Rikollisuus on ollut lähes alhaisimmalla tasolla sitten 1970-luvun alun.

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutoskysymys ei ole ollut kärjessä amerikkalaisten kiinnostuksen kohteissa. Alle puolet kansalaisista pitää sitä hyvin vakavana ongelmana. Obaman ansiota on, että asia on noussut tavallisten amerikkalaisten tietoisuuteen. Hän on varmistanut, että ilmastonmuutos on jatkossa vahvasti esillä, vaikka republikaanit Trumpin johdolla yrittävät vesittää tai mitätöidä tehdyt sopimukset.

Ulkopolitiikka

Yhdysvaltain presidentin keskeinen tehtävä on johtaa ulkopolitiikkaa. Tätä on syytä käsitellä tarkemmin. Obaman kauden alussa USA oli joutua sotaan Iranin kanssa johtuen maan valmiudesta rakentaa ydinase. Pitkän ja sitkeän neuvotteluvaiheen jälkeen päästiin sopimukseen, joka on tyydyttävä kompromissi. Tämäkin sopimus on asetettu republikaanien taholta kyseenalaiseksi ja mahdollisen mitätöinnin kohteeksi.

Obaman varsinainen yllätys oli Kuuba-suhteiden avaaminen, jonka huipentumana presidentti vieraili Kuubassa. Ainoa kommentti tähän on: vihdoinkin!

Entä mitkä osia Obaman toiminnassa voidaan kritisoida?

Obaman sokeana pisteenä on pidetty Syyrian, Irakin ja Isisin muodostamaa kolmiyhteyttä. On totta, että Obama ei suostunut pommittamaan Syyrian kemialliset aseiden varastoja ja seurauksena Venäjä pääsi rakentamaan sillanpääaseman Syyriaan. Mitään mullistavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän ja Syyrian yhteistyön juuret ulottuvat aina 1950-luvulle asti. Näyttää siltä, että Syyrian ja Venäjän yhteistoiminta on johtamassa Syyrian kapinallisten tappioon. Obamaa on syytetty arkuudesta asian hoidossa, mutta presidentin kanta on ollut looginen: hän veti rajan pommitusvaatimusten torjumisen kohdalle ja perusteli tätä amerikkalaisesta traditiosta poikkeamista sillä, että ”Washingtonin pelikirjaa” nyt muutetaan. Jää nähtäväksi noudatetaanko tulevien presidenttien aikana Obaman ohjenuoraa.

Käytän seuraavassa lähteenä Atlantic-aikakauslehden joulukuun 2016 numerossa ollutta Jeffrey Goldbergin haastattelua Henry Kissingeristä. On syytä arvioida ensin, mikä on Kissingerin suhde Clintoniin, Trumpiin ja Obamaan. Hillary Clinton on ollut lähinnä Kissingerin linjaa. Myös Obaman politiikka saa kohtuullisen hyväksynnän Kissingeriltä. Kauimmaksi jää Trump, jonka kanssa Kissingerillä on selvä linjaerimielisyys.

Seuraavassa käytetään esimerkkitapauksena USA:n Kiina-suhteita, koska ne nousevat kärkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. USA:n ja Kiinan välillä on periaatteellisia mielipide-eroja. Kissingerin mielestä Yhdysvallat haluaa ratkaista maiden väliset kriisit ad hoc-pohjalta sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kiinalaisten kanta taas on, että kriisinratkaisu on ”prosessi”. Eli kiinalaiset ovat sillä kannalla, että ongelmia ei välttämättä ratkaista koskaan lopullisesti, vaan niiden kanssa pitää pystyä elämään. Entä miten Kissinger suhtautuu Obaman Kiina-politiikkaan? Kissinger antaa Obaman lyhyen tähtäimen politiikalle B-plus-arvosanan (hyvä), mutta pidemmän aikavälin osalta Obama ei ole analysoinut strategiaa trendinomaisesti, ”kiinalaisesti”.

Kiinalaiset ovat ymmällä Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Joudutaanko väistämättä ristiriitaan? Kissinger mainitsee esimerkkinä kauppasodan mahdollisuuden. Myös menettelytavat hämmentävät: kiinalaisilla on tottumista Trumpin twitter-viestintään. Trumpin mielestä USA:n olisi pitänyt osallistua aktiivisemmin Syyrian tilanteen ratkaisuun. Kissinger ilmeisesti viittaa Obaman rajanvetoihin, tämä kun ei halunnut käynnistää Syyrian pommituksia. Päätöksenteko ei siis ollut Kissingerin mielestä riittävän suoraviivaista. Tässä Kissinger haluaa määrittää perälaudan selvästi eli raja vedetään siihen kohtaan, mihin vastustaja saa edetä.

Yleisemmällä tasolla Yhdysvaltojen sitoutumisessa liittolaisiin on - presidentin vaalien tuliaisena - tapahtumassa merkittävä muutos. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen republikaanien ja demokraattien välillä ei vallitse konsensusta. Tällä Kissinger viittaa Trumpin haluun vetäytyä totutusta vastuusta liittolaisia kohtaan.

Entä miten käy amerikkalaisten hellimän ekseptionalismin (kansakunnan ainutlaatuisuuden korostaminen siihen mittaan saakka, että Yhdysvallat tyrkyttää ”hyviä käytäntöjään” muille). Kissinger toteaa, että ekseptionalismin vienti kylmän sodan tapaan on mennyttä aikaa. Kysymys on Barack Obaman aikana ollut perustuslaillisuuden ja ihmisoikeuksien esimerkinomaisesta esille tuonnista, mutta ilman pakkovientiä.

::::::::::::::::::::::

Lupaus muutoksesta oli ensimmäisen vaalikamppailun aikana Obaman suuri viesti kansakunnalle. Tämän toteutuminen on jäänyt epäselväksi. Talous tietenkin koheni ja monia muitakin positiivisia muutoksia tapahtui, mutta kansakunnan henkistä yhteisyyttä tarkoitetussa mielessä ei saavutettu.

Mahdollisen muutoksen olisi pitänyt kiertyä poliittisen, liike-elämän ja median eliitin aseman ympärille. Polarisoituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa työväestö vierasti eliitin ”parempia ihmisiä”. Itsekin eliittiin kuuluva populistinen Donald Trump veti oikeasta narusta ja ”liittoutui” apua huutavan proletariaatin kanssa.

Eliitti ei ole pystynyt liikkumaan asemistaan. Kongressin miljonäärien on ollut vaikeaa asettua työväen pienituloisten asemaan On syytä kysyä, olisiko jotain ollut tehtävissä poliittisen eliitin ja tavallisten kansalaisten kitkan poistamiseksi. Vaikeaa se olisi ollut, sillä ainakin itse näen niin, että republikaanien avoin ja tarkoituksellinen Obaman ajamien asioiden ehdoton vastustaminen oli este löytää yhteistä säveltä.

Yksi ratkaisun avain on arvokonservatismin käsitteen avaaminen. Hyvin vanhoillisten – koville joutuneiden - työväenluokan edustajien oli helppoa omaksua republikaaninen vanhoillinen arvomaailma sen sijaan, että olisivat pureutuneet republikaanien rikkaita suosivan politiikan ytimeen. Jos demokraateilla olisi ollut selkeä työväestöön kohdistunut politiikkaohjelma, olisi republikaanien huijausluontoinen vaalimenestys jäänyt toteutumatta.

Republikaanien ja demokraattien vastakkainasettelu, joka alkoi jo Clintonin aikana, oli tyrmistyttävä tapahtumaketju ja osoitus demokratian halvaantumisesta. Tämä heijastui Clintonin ja Trumpin presidentinvaalitaistelussa luottamuksen puutteena sekä demokraattiseen että republikaaniseen establishmenttiin. Seuraukset kaatuivat suurimmalta osin Obaman päälle ja hänen kauttaan edelleen Hillary Clintonin päälle. Hyödyn sai Donald Trump. Miksi näin? Ehkä sen takia, että Obamalla oli hienoinen hegemoninen ote kaikesta vastustuksesta huolimatta.

Tilanne on nyt uusi, sillä republikaaneilla on presidentti ja kongressi hallussaan, mutta silti on nähtävissä kolmen eri valtakeskittymän syntyminen: 1) Trump, 2) republikaanit ja 3) demokraatit. Jo nyt on aavisteltavissa, että syntyvät kombinaatiot menevät ristiin ja aiheuttavat sekaannusta päätöksentekoon.

Onko Trumpin valtaannousu ensiaskel kohti eliitin murenemista?

PS

Presidentin jäähyväispuheessa oli useita teemoja, joita voisi käsitellä, mutta nostaisin tässä yhteydessä kaksi teemaa mainintoina ylitse muiden, demokraattisen järjestelmän uudistamisen ja huolen yleissivistyksen puolesta. Demokratian heikkouksia käytetään räikeästi hyväksi ja maailma on täynnä yhden asian puolesta intoilua.