Obaman aika retrospektiona

Barack Obaman presidenttikausi on päättymässä, joten on aika luoda yhteenveto ainakin alustavasti kuluneista kahdeksasta vuodesta. Obama sai perintönä edeltäjältään George Bush nuoremmalta melkoisen talouskatastrofin, muun muassa 10 prosenttia lähentelevän työttömyyden, joka sitten Obaman kauden alussa (mutta finanssikriisistä johtuen) kiipesikin yli tuon haamurajan, joka on Yhdysvaltalaisittain korkea johtuen korvausten alhaisesta tasosta. Finanssikriisin seurauksena puhjenneen asuntokuplan seuraukset levisivät kulovalkean tavoin koko talouteen. Obaman hallinto sai suuren taakan kannettavakseen.

Sitten talous alkoi pikku hiljaa toipua. Vauhti on kiihtynyt tasaisesti kelpo tasolle. Juuri nyt ollaan saavutettu kovat talouslukemat: työttömyys on vain 4,6 prosenttia ja bkt:n kasvu on tasolla 3,5 prosenttia (3/2016). Muutoinkin talous on toipunut koettelemuksista selvästi paremmin, kuin mitä on tapahtunut Euroopan maissa. Tietenkään presidentin osuus tässä ei ole kaikkein oleellisin, mutta osa ansiosta lankeaa myös Obamalle.

En aio pistää presidenttejä paremmuusjärjestykseen, vaikka sitäkin jo harrastetaan. Obaman kauden menestys ja epäonnistumiset tietenkin henkilöityvät presidenttiin. Republikaaninen oikeistosiipi on panetellut Obamaa myös ihonvärin perusteella. On syntynyt valkoinen vastaisku (white backlash) verhotusti tai avoimemmin hänen presidenttiyttään vastaan.

Kootusti uskallan sanoa, että Obama on selvinnyt kausistaan puhtain paperein. On mahdotonta ajatella, että hänen kausiinsa olisi sisältynyt clintonmaisia skandaaleja. Arvioissa voidaan näin ollen keskittyä itse presidentintehtävistä selviytymisen arviointiin.

Talous ja työttömyys

Kuten edellä on tullut kerrotuksi Obama selvisi hankalasta lähtöasemasta huolimatta hienosti haasteista eikä tätä juuri kukaan aseta kyseenalaiseksi Donald Trumpia ehkä lukuun ottamatta, mutta hänkin perustaa väitteensä falskeihin argumentteihin.

Obamacare

Yhdysvaltain terveydenhuolto oli ennen Obaman kautta ajautunut kestämättömään tilaan vuosikymmenien vitkuttelun seurauksena. Kerta toisensa jälkeen ajauduttiin pääpuolueiden välillä pattitilanteeseen uudistustyössä. Presidentin terveydenhuoltouudistuksen seurauksena vain noin 10 prosenttia amerikkalaisista on vakuutusten ulkopuolella. Uudistusta ovat yrittäneet 100 vuoden ajan presidentit Theodore Rooseveltista Bll Clintoniin. Vihdoinkin siinä onnistuttiin, joskin republikaanien äärimmäisen vastustuksen saattelemana. Lopullinen ratkaisu meni läpi vasta korkeimman oikeuden äänestyksessä. Uudistuksessa terveydenhuollon kustannukset on saatu alenemaan. Republikaanit ovat asettaneet nyt tavoitteeksi kaataa uudistuksen, mutta ennustan, että se helpommin sanottu kuin tehty.

Sisäinen turvallisuus

Yhdysvaltoihin ei ole Obaman aikana kohdistunut laajempaa terroriuhkaa (yksittäisiä joukkosurmia on tosin ollut toistuvasti). Obama on pyrkinyt löytämään keinot joukkoampumisten lopettamiseksi. Rikollisuus on ollut lähes alhaisimmalla tasolla sitten 1970-luvun alun.

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutoskysymys ei ole ollut kärjessä amerikkalaisten kiinnostuksen kohteissa. Alle puolet kansalaisista pitää sitä hyvin vakavana ongelmana. Obaman ansiota on, että asia on noussut tavallisten amerikkalaisten tietoisuuteen. Hän on varmistanut, että ilmastonmuutos on jatkossa vahvasti esillä, vaikka republikaanit Trumpin johdolla yrittävät vesittää tai mitätöidä tehdyt sopimukset.

Ulkopolitiikka

Yhdysvaltain presidentin keskeinen tehtävä on johtaa ulkopolitiikkaa. Tätä on syytä käsitellä tarkemmin. Obaman kauden alussa USA oli joutua sotaan Iranin kanssa johtuen maan valmiudesta rakentaa ydinase. Pitkän ja sitkeän neuvotteluvaiheen jälkeen päästiin sopimukseen, joka on tyydyttävä kompromissi. Tämäkin sopimus on asetettu republikaanien taholta kyseenalaiseksi ja mahdollisen mitätöinnin kohteeksi.

Obaman varsinainen yllätys oli Kuuba-suhteiden avaaminen, jonka huipentumana presidentti vieraili Kuubassa. Ainoa kommentti tähän on: vihdoinkin!

Entä mitkä osia Obaman toiminnassa voidaan kritisoida?

Obaman sokeana pisteenä on pidetty Syyrian, Irakin ja Isisin muodostamaa kolmiyhteyttä. On totta, että Obama ei suostunut pommittamaan Syyrian kemialliset aseiden varastoja ja seurauksena Venäjä pääsi rakentamaan sillanpääaseman Syyriaan. Mitään mullistavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän ja Syyrian yhteistyön juuret ulottuvat aina 1950-luvulle asti. Näyttää siltä, että Syyrian ja Venäjän yhteistoiminta on johtamassa Syyrian kapinallisten tappioon. Obamaa on syytetty arkuudesta asian hoidossa, mutta presidentin kanta on ollut looginen: hän veti rajan pommitusvaatimusten torjumisen kohdalle ja perusteli tätä amerikkalaisesta traditiosta poikkeamista sillä, että ”Washingtonin pelikirjaa” nyt muutetaan. Jää nähtäväksi noudatetaanko tulevien presidenttien aikana Obaman ohjenuoraa.

Käytän seuraavassa lähteenä Atlantic-aikakauslehden joulukuun 2016 numerossa ollutta Jeffrey Goldbergin haastattelua Henry Kissingeristä. On syytä arvioida ensin, mikä on Kissingerin suhde Clintoniin, Trumpiin ja Obamaan. Hillary Clinton on ollut lähinnä Kissingerin linjaa. Myös Obaman politiikka saa kohtuullisen hyväksynnän Kissingeriltä. Kauimmaksi jää Trump, jonka kanssa Kissingerillä on selvä linjaerimielisyys.

Seuraavassa käytetään esimerkkitapauksena USA:n Kiina-suhteita, koska ne nousevat kärkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. USA:n ja Kiinan välillä on periaatteellisia mielipide-eroja. Kissingerin mielestä Yhdysvallat haluaa ratkaista maiden väliset kriisit ad hoc-pohjalta sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kiinalaisten kanta taas on, että kriisinratkaisu on ”prosessi”. Eli kiinalaiset ovat sillä kannalla, että ongelmia ei välttämättä ratkaista koskaan lopullisesti, vaan niiden kanssa pitää pystyä elämään. Entä miten Kissinger suhtautuu Obaman Kiina-politiikkaan? Kissinger antaa Obaman lyhyen tähtäimen politiikalle B-plus-arvosanan (hyvä), mutta pidemmän aikavälin osalta Obama ei ole analysoinut strategiaa trendinomaisesti, ”kiinalaisesti”.

Kiinalaiset ovat ymmällä Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Joudutaanko väistämättä ristiriitaan? Kissinger mainitsee esimerkkinä kauppasodan mahdollisuuden. Myös menettelytavat hämmentävät: kiinalaisilla on tottumista Trumpin twitter-viestintään. Trumpin mielestä USA:n olisi pitänyt osallistua aktiivisemmin Syyrian tilanteen ratkaisuun. Kissinger ilmeisesti viittaa Obaman rajanvetoihin, tämä kun ei halunnut käynnistää Syyrian pommituksia. Päätöksenteko ei siis ollut Kissingerin mielestä riittävän suoraviivaista. Tässä Kissinger haluaa määrittää perälaudan selvästi eli raja vedetään siihen kohtaan, mihin vastustaja saa edetä.

Yleisemmällä tasolla Yhdysvaltojen sitoutumisessa liittolaisiin on - presidentin vaalien tuliaisena - tapahtumassa merkittävä muutos. Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen republikaanien ja demokraattien välillä ei vallitse konsensusta. Tällä Kissinger viittaa Trumpin haluun vetäytyä totutusta vastuusta liittolaisia kohtaan.

Entä miten käy amerikkalaisten hellimän ekseptionalismin (kansakunnan ainutlaatuisuuden korostaminen siihen mittaan saakka, että Yhdysvallat tyrkyttää ”hyviä käytäntöjään” muille). Kissinger toteaa, että ekseptionalismin vienti kylmän sodan tapaan on mennyttä aikaa. Kysymys on Barack Obaman aikana ollut perustuslaillisuuden ja ihmisoikeuksien esimerkinomaisesta esille tuonnista, mutta ilman pakkovientiä.

::::::::::::::::::::::

Lupaus muutoksesta oli ensimmäisen vaalikamppailun aikana Obaman suuri viesti kansakunnalle. Tämän toteutuminen on jäänyt epäselväksi. Talous tietenkin koheni ja monia muitakin positiivisia muutoksia tapahtui, mutta kansakunnan henkistä yhteisyyttä tarkoitetussa mielessä ei saavutettu.

Mahdollisen muutoksen olisi pitänyt kiertyä poliittisen, liike-elämän ja median eliitin aseman ympärille. Polarisoituneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa työväestö vierasti eliitin ”parempia ihmisiä”. Itsekin eliittiin kuuluva populistinen Donald Trump veti oikeasta narusta ja ”liittoutui” apua huutavan proletariaatin kanssa.

Eliitti ei ole pystynyt liikkumaan asemistaan. Kongressin miljonäärien on ollut vaikeaa asettua työväen pienituloisten asemaan On syytä kysyä, olisiko jotain ollut tehtävissä poliittisen eliitin ja tavallisten kansalaisten kitkan poistamiseksi. Vaikeaa se olisi ollut, sillä ainakin itse näen niin, että republikaanien avoin ja tarkoituksellinen Obaman ajamien asioiden ehdoton vastustaminen oli este löytää yhteistä säveltä.

Yksi ratkaisun avain on arvokonservatismin käsitteen avaaminen. Hyvin vanhoillisten – koville joutuneiden - työväenluokan edustajien oli helppoa omaksua republikaaninen vanhoillinen arvomaailma sen sijaan, että olisivat pureutuneet republikaanien rikkaita suosivan politiikan ytimeen. Jos demokraateilla olisi ollut selkeä työväestöön kohdistunut politiikkaohjelma, olisi republikaanien huijausluontoinen vaalimenestys jäänyt toteutumatta.

Republikaanien ja demokraattien vastakkainasettelu, joka alkoi jo Clintonin aikana, oli tyrmistyttävä tapahtumaketju ja osoitus demokratian halvaantumisesta. Tämä heijastui Clintonin ja Trumpin presidentinvaalitaistelussa luottamuksen puutteena sekä demokraattiseen että republikaaniseen establishmenttiin. Seuraukset kaatuivat suurimmalta osin Obaman päälle ja hänen kauttaan edelleen Hillary Clintonin päälle. Hyödyn sai Donald Trump. Miksi näin? Ehkä sen takia, että Obamalla oli hienoinen hegemoninen ote kaikesta vastustuksesta huolimatta.

Tilanne on nyt uusi, sillä republikaaneilla on presidentti ja kongressi hallussaan, mutta silti on nähtävissä kolmen eri valtakeskittymän syntyminen: 1) Trump, 2) republikaanit ja 3) demokraatit. Jo nyt on aavisteltavissa, että syntyvät kombinaatiot menevät ristiin ja aiheuttavat sekaannusta päätöksentekoon.

Onko Trumpin valtaannousu ensiaskel kohti eliitin murenemista?

PS

Presidentin jäähyväispuheessa oli useita teemoja, joita voisi käsitellä, mutta nostaisin tässä yhteydessä kaksi teemaa mainintoina ylitse muiden, demokraattisen järjestelmän uudistamisen ja huolen yleissivistyksen puolesta. Demokratian heikkouksia käytetään räikeästi hyväksi ja maailma on täynnä yhden asian puolesta intoilua.