Vuodesta 2017 veikataan oikeistopopulistien vuotta. Saksan, Ranskan ja Hollannin vaalit osoittavat suunnan. Donald Trump on jo näyttänyt mallia. Aivan selvästi on nähtävissä Suomessakin, että tulevaa poliittista tilannetta pyritään jo nyt ennakoimaan. Miten muuten on selitettävissä perussuomalaisten viime aikoina julkituodut mielipiteet? Esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkala totesi juuri, että ”konservatiivinen puolue on …. yksiselitteisin termi kuvaamaan (perussuomalaisia)”. Saarakkala näkeekin puolueen linjan määrittyvän enemmänkin arvojen näkökulmasta kuin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Toisaalta keskustaa lähellä oleva e2-ajatuspaja selvitti hiljattain, että perussuomalaisten kannattajakunta on ottanut ison askeleen oikealle (peräti 2/3 perussuomalaisten kannattajista sijoittaa itsensä oikeistoon). Kompromissina voitaneen todeta, että oikeisto-konservatismi vaikuttaa olevan populismin ohella persujen suunta. On kuitenkin muistettava, että perussuomalaisissa on edelleen perinteisten työväenluokan arvojen kannatusta, eivätkä kaikki halua myöskään maahanmuuttolinjan radikalisoimista. Tilanne on häilyvä ja sitä perataan puolueen puheenjohtajavaalissa ensi kesänä.
Jussi Halla-ahon ilmoittautuminen persujen puheenjohtajakilpaan kertoo levottomasta liikehdinnästä puolueen sisällä. Timo Soini on hallituspolitiikan vanki ja muut pyrkivät nyt pettyneiden kannattajien tarjoamalle apajalle maahanmuuttovastaisilla argumenteilla. Halla-aho on maahanmuuttovastaisen linjan henkinen isä, joten hänen johdollaan puolueen lähtö hallituksesta on asteen lähempänä, kuin jos Soinin kausi jatkuu. Kunnallisvaalimenestys ratkaisee epäsuositun hallituksen ja persujen kohtalon ensi keväänä.
Perussuomalaisista tulleet linjaukset vahvistavat sen jo aiemmin (mm. e2 tutkimuksen mukaan) merkille pannun linjan, että Suomessa puoluepolitiikan polarisaatio on voimistunut, joka heijastanee leikkauspolitiikan seurauksia ja yhteiskunnallisten arvojen kovenemista.
Persujen siirtyminen oikealle merkitsee osittaista haastetta kokoomukselle, jonka kannatus ”valtiovarainpuolueena” on herkkä muutoksille. Miksi osittaista? Siksi, että suuri osa kokoomuslaisista on oikeistoliberaaleja, ei konservatiiveja. Joka tapauksessa hankausta näiden kahden puolueen kannattajakuntien välillä syntyy ja persujen - mahdollinen, joskaan ei mitenkään varma - nousu saattaa syödä kokoomuksen kannatusta.
Mikä olisi sitten Halla-ahon linja? HS:n haastattelussa hän viittaa yleisellä tasolla mahdollisuuteen toimia oppositiosta käsin maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivaan suuntaan ja sitä kautta vaikuttaa hallituspolitiikkaan. Tällöin siirryttäisiin lähemmäksi nykyisten eurooppalaisten oikeistopopulististen puolueiden linjauksia. Tietysti samaa voidaan yrittää uhkaamalla erolla hallituksesta, jos hallituksen linja ei muutu. Perusvaihtoehto on kuitenkin pyrkiä vaikuttamaan hallituksen linjaan neuvotteluteitse.
Keskusta on säilyttänyt kannatuksensa kohtuullisesti ehkä juuri sen takia, että e2:n tutkimus osoittaa, että keskustalaiset eivät vasemmisto-oikeistoakselilla ole siirtyneet mihinkään. Eri asia on, että puoluejohtajan dominoiva ote kääntää puoluetta oikealle.
Donald Trump on näyttänyt suuntaa eurooppalaisillekin populisteille. Timo Soinin harrastama Donald Trumpin peitelty liehittely kuvastaa enemmän kuin pikkusormen antamista populistiselle oikeistopolitiikalle.
Suomessa on edellä mainitusta syistä – tosin varauksin – sosiaalinen tilaus vasemmiston vahvistumiselle. Poliittisen kentän vasen puolisko ei ole heikentynyt viime aikoina, pikemminkin on tapahtunut niin, että liikkumatila on lisääntynyt. Tämä on nähtävä sosiaalidemokraattien ja vihreiden puoluejohtajaspekulaatioissa. Timo Harakan mukana olo korostaa (uudistuvan) linjan muodostamisen tärkeyttä, vaikka toki persoonallakin on suuri merkitys. Toteutunut puoluepolitiikan polarisaatioasetelma viittaa siihen, että tilaa sosiaalidemokraateille löytyy vasemmalta. Toisaalta persujen siirtyminen oikeisto-konservatiiviseen suuntaan mahdollistaa demarien keskusta-vasemmistolaiset linjaukset, joka lienee hallitukseen siirtymisen edellytys.
Politiikassa menestymisen ratkaisee se, kenellä on paras osumatarkkuus määritettäessä keskituloisten asemaa nyt ja tulevaisuudessa. Vasemmistoliiton Anna Kontula jakaa ihmiset työväenluokkaan, keskiluokkaan ja eliittiin. Suomalaisessa eliitissä kainostellaan eliitin jäseneksi julistautumista ja mielletään oma asema keskiluokkaan (tai ylempään keskiluokkaan) kuuluvaksi. Aivan kuten tulo- ja varallisuusasteikon yläpäässä pystytään myös alapäässä tarkempaan jakoon. Jakaisin erityisesti palvelualoilla työskentelevät hienojakoisemmin pienituloisiin ja köyhiin. Poliittinen vaikuttaminen on kysymysmerkki, sillä tässä ryhmässä on paljon äänestämättömiä.
Poliittisen kannatuksen näkökulmasta tietyt köyhyydessä tai köyhyyden rajamailla elävät ryhmät ovat poliittisella kartalla erityisasemassa. Anna Kontula on eritellyt näitä ryhmiä ja suhtautumista niihin osuvasti. Kontulaa hieman mukaillen vähäosaisuuden ytimessä voisivat olla seuraavat asiat: työväenluokkaan kuuluminen on tänä päivänä selkeästi köyhyysriski, luokka-asemasta on tullut yhä vahvemmin periytyvä, työolosuhteet (työajat, aukioloajat, lastenhoito) ovat muodostuneet haasteellisemmiksi, eliitiltä puuttuu kosketus työväenluokkaan, jonka seurauksena asettautuminen köyhän asemaan jää etäiseksi, sekatyöläisyys palaa silpputyön muodossa, keskiluokkaiset työt ovat vähentyneet ja huonontuneet – näköalattomuus on lisääntynyt, työttömistä keskustellaan työttömien itsensä ollessa ikään kuin ulkopuolisia, leimaava köyhyyskulttuuri (väitteet kyvyttömyydestä, heikommasta aineksesta ja laiskuudesta) väijyy taustalla.
Vasemmistoliiton kannatuksen nousu ei tahdo realisoitua, koska ihmiset eivät jostakin syystä halua mieltää itseään vähäosaisiksi tai sitten he ovat menettäneet toivonsa, että vasemmistoliiton kaltainen puolue voisi heitä auttaa. Universaali (yhteiskunnan etuja saavat kaikki tuloista riippumatta) suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on merkinnyt sitä, että veronalaiset tulonsiirrot alimmalle desiilille ovat samankokoiset kuin hyvätuloisimmalle desiilille. Tätä on pidetty hyvinvointiyhteiskuntaa koossa pitävänä voimana. Vasta-argumentti on, että tulonsiirtojen jakautuminen on epäsolidaarista.
Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri on ansiokkaasti ottanut esille erään megatrendin, joka on vaikuttanut erityisesti länsimaiden sisällä: ”talouskehitys on asteittain heikentynyt yhä aneemisemmaksi kohti nyt pelättyä stagnaatiota suunnilleen samaa tahtia kuin työvoiman (=palkkatulojen) osuus talouskasvusta on laskenut ja pääoman (=yritysvoittojen) osuus on kasvanut”. Erityisen selkeästi tämä kehitys on ollut havaittavissa Yhdysvalloissa, mutta on selkeä trendi myöskin Euroopassa, vaikka onkin peittynyt esimerkiksi pakolaisongelman alle.
Suomessa palkkatyöpuolueet eli vasemmisto on puolustanut palkansaajan asemaa ja joutunut puolustuskannalle, kun taas porvaripuolueet, jotka ovat palkkatyöntekijöiden lisäksi saaneet kannatusta yrittäjiltä ovat pitkällä aikavälillä edenneet.
Kuten edellä käy ilmi, liikettä on samaan aikaan moneen suuntaan. Ihmisten ymmällä olo näkyy gallupeissa kantaansa ilmoittamatta jättäjien suurena määränä. Pitkän linjan politiikan seuraajaa hämmentää pientenkin sattumusten vaikutus puolueen kannatukseen jopa kuukauden aikajaksolla. Toisaalta voisi kysyä onko järkevää mitata kannatusta näin tiheästi. Turha kai protestoida, sillä näistä puoluekannatusgallupeista on ehtinyt tulla jo otsikko- ja viihdemateriaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti