Demokratian paradoksi

Kirjoitin 2.12.2013 Alexis de Tocquevillen aristokratia ja demokratiakäsityksistä. Olen päivittänyt ohessa kirjoitukseni sovittaen sen tähän päivään.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1835 (toinen osa 1840). Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin. Ajattelin luodata Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.

Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville totea: ”Tasa-arvoisuus suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta: ”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin tasa-arvoisia”. Eräänlaisena kiteytymänä Tocqueville toteaa, että edellä esitetty koskee myös äveriäitä: ”Vähitellen kohti rikkautta ja valtaa nouseva ihminen omaksuu tänä aikana varovaisia ja pidättyväisiä tapoja, joista hän ei sittemmin enää pääse eroon. Vaikka hänellä on varaa suureen taloon, hän pysyy pikkusieluna”. Vaatimattomuus ei siis ole Tocquevillen mielestä todellakaan kaunista!

Lähdetäänpä siitä, että Tocqueville tarjoaa ajatteluuni oletuksen: demokratia latistaa ja ”kaventaa sielun näköaloja”. Hän siis moittii demokratiassa eläviä ihmisiä siitä, että ihmiset tyytyvät asemaansa, vaikka voisivatkin olla henkisesti taloudellista asemaansa ”suurempia”. Heiltä puuttuu siis oikeutettu ylpeys. Vertailukohdaksi hän ottaa aristokratian, jossa aristokratian köyhin vesa saattaa osoittaa melkoista kunnianhimoa, koska veri velvoittaa! Aristokraatti köyhänäkin säilyttää jonkin aikaa säätynsä hengen ja pitää hänet todellista taloudellista asemaansa korkeammalla. Näin siis Tocqueville Amerikan kokemustensa johdattelemana.

Mitähän Tocqueville olisi sanonut, jos hän olisi kokenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rosvoparonien ajan. Rikkaat irtautuivat tavallisesta kansasta omiin sfääreihin. Vallitsi laissez-faire -henki. Mitä demokratialle tässä välissä sitten tapahtui? Eikö demokratia kahlinnutkaan ihmisiä ja kapeuttanut heidän näköalojaan? Tämä kehitys on varmaan yhteydessä arvojen muutoksiin 1800-luvun kuluessa: rags to riches nousi ihmisten asettamaksi päämääräksi ja lainsäädäntö ei rajoittanut (esimerkiksi verotuksen kautta) vaurastumista.

Muistelen, että historioitsija Chalmers Johnson ajoitti aikakauden muutoksen vuoden 1850 paikkeille. Silloin löi läpi ajattelu, jossa mikään ei ollut kylliksi. Rikastumisesta tuli elämäntarkoitus. Ei voi välttyä ajatukselta, että teknologinen kehitys loi edellytykset, siis ”välineen”, joidenkin äkkivaurastumiselle.

Varmaankin demokratia edesauttoi ihmisten vaurastumista, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan tocquevillemaista tasapäistymisilmiötä, so. kunnianhimon lopahtamista, vaan päinvastoin rikastuminen kiihotti yhä suurempiin rikkauksiin. Liika oli kuitenkin liikaa. Monopolistisiin ja oligopolistisiin rakenteisin puututtiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Kuitenkin laissez faire jatkui jopa voimistuneena aina 1920-luvun lopulle saakka, jolloin pörssiromahdus pysäytti ökyrikkaat, mutta kasinopeli ja talouspolitiikan virheet romahduttivat myös tavallisten ihmisten elintason.

Seuranneiden lamavuosien jälkeen palattiin jälleen demokratian säädeltyyn kohtuullisuuteen, edettiinpä ehkäpä toiseen ääripäähän: toisen maailmansodan aikana verotusta kiristettiin ymmärrettävistä syistä, mutta sodan jälkeen korkea verotus jäi ikään kuin päälle. Harva edes ymmärtää tänä päivänä, että vielä vuonna 1963 korkein marginaaliveroprosentti Yhdysvalloissa oli 91-92 prosenttia. Harva toki verotuksen porrastuksen ja verovähennysjärjestelmän takia maksoi tällaisia veroja, mutta korkeaksi ne joka tapauksessa jäivät (kts. ensimmäinen blogikirjoitukseni 12.9.2011: ”Kun ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”). Tapahtumien logiikka johti seitsemänkymmentäluvulla Yhdysvalloissa verokapinoihin.

Tuolta ajalta on jäänyt mieleen poliorokotuksen keksijän Jonas Salkin ääneen lausuttu ajatus: kun ihmeteltiin, miksei hän patentoinut keksimäänsä rokotetta ja halunnut sen avulla rikastua, hän totesi jotenkin niin, että eihän ”aurinkoakaan voi omistaa”. Salk tyytyi professorin sinänsä hyvään palkkaan. Hän oli ikään kuin elävä esimerkki Tocquevillen ”alkuperäisestä” demokratiasta. Toki tuolloinkin oli tosiäveriäitä ihmisiä. Muistan itsekin jutut maailman rikkaimmasta ihmisestä, öljymiljonääri Paul Gettystä, mutta pääsääntöisesti isojen yritysten johtajien palkkiotkin olivat kohtuullisia.

Aikakautta 1930-luvun lopulta (ja uudelleen 1940-luvun jälkipuoliskolta) 1970-luvulle on kutsuttu joissakin arvioissa ”suureksi kokoonpuristumisen ajaksi”. Tuloerot kapenivat silmissä demokraattisissa länsimaissa. Keinottelusta johtuvat talouden kuplat katosivat lähes tyystin (öljykriisikin 1970-luvun alussa oli puhtaasti poliittinen kriisi).

Tocquevillemäisestä ”vaatimattoman ihmisen demokratiasta” päästiin eroon, kun uusliberaalit talouden opit löivät läpi 1980-luvulla. Talouden johtotähdeksi tuli finansialisoituminen (to make money out of money). Ahneudesta tuli sallittua, jopa toivottavaa: siitä tehtiin joillakin tahoilla ihanne. Tämä oman määritelmäni mukainen toinen laissez-faire -kausi päättyi osittain finanssikriisiin, mutta vain osittain. Kolmekymmentälukulaista demokraattista ”markkinoiden kurinpalautusta” ei ole tapahtunut, vain joitakin sääntelyn kiristämistoimia. Edelleen ökypalkkiot puhuttavat ihmisiä suuren veden molemmin puolin.

Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin? Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”. Voisiko Tocquevillemaista ”köyhän aristokratiaa” soveltaa demokratiaan? Onko meillä ihmisiä demokratiassa, jotka säilyttävät demokraattisen ylpeytensä, vaikkeivat saisikaan maallista mammonaa? En epäile, ettekö tällaisia ihmisiä löytyisi: monet taiteilijat, pienipalkkaiset palvelualan työntekijät, monet vasemmistolaiset, monet köyhät yrittäjät….

Onko kunnianhimoisen, muista piittaamattoman vaurastumisen (monien mielestä ahneuden) kasvu osoitus demokratian heikkenemisestä? Tällöin laissez faire I ja II olisivat demokratian heikkenemisen kausia ja niiden väliin jäävä aika länsimaisen demokratian kukoistuksen aikaa. Mielestäni tässä on jotain oikeaan osuvaa: onhan suuryritysten kasvanut valta tänä päivänä merkinnyt lobbaustoiminnan laajenemista ohi demokraattisen päätöksenteon. Finanssikriisin ajoilta löytyy räikeitä esimerkkejä demokraattisten elinten painostuksesta.

Ranskan tai Yhdysvaltain vallankumous ei sisältänyt sitä loistokkuutta, jonka Tocqueville ajatteli sisältyvän menneeseen aristokratiaan. Demokratia on aristokratian rinnalla vulgääriä. Tocqueville johtaa demokratiasta vallankumouksen sytykkeet. Demokratiassa ikään kuin kapea-alaiset kunnianhimoiset ihmiset edistävät omaa asiaansa ja haluavat kaiken vallan. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää tällaisen tapahtumasta: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Vanha demokraatti sanoisi, että Tocqueville on heikoilla jäillä, mutta minusta hän tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustaisen Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin ambivalenttia. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa. Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratian kokeiluissa. Ehkä hän juuri siksi kaipaa aristokratian vakautta ja ennustettavuutta.

Tocqueville ikään kuin ironisoi tulevaa skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet ovat juuri päinvastaista mieltä: eikö demokratia nimenomaan mahdollista kunnianhimon täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Jälkikirjoitus tammikuussa 2017.

Tuon edellä esitetyn kirjoitukseni jälkeen demokratia on ajautunut syvään ahdinkoon. ”Demokratisoituminen” (siis prosessina) on Tocquevillen määrittelyn mukaan siunauksellista, mutta demokratia ”täyteydessään” latistavaa. Yksi tulkinta voisi olla, että nykyajan liberaalissa demokratiassa saavutimme ”hetki sitten” juuri tuon täyteyden tilan: 1990-luvulta 2000-luvulle moniarvoinen demokratia näytti ehkä parhaat puolensa, vaikka täydellisyydestä ei voi olla puhettakaan. Historia ei loppunut tälläkään kertaa.

Nykypopulismissa ylevän sankarin ”aristokraattista” viittaa sovittaisin autoritäärisen demokraatin harteille. Autoritäärinen persoona ajaa ylpeydellä – ehkä hieman ylemmyydentuntoisesti, mutta kuitenkin - kansakunnan asiaa. Tästä on olemassa eriasteisia vaihtoehtoja, Miklos Orban, Donald Trump, Vladimir Putin, Marine Le Pen ja sofistikoituna versiona jopa Juha Sipilä. Kaikille heille on ominaista aristokraattinen herkkähipiäisyys, suunnaton oikeassa olemisen tarve, eräänlainen messiaaninen lähetystehtävä.

On helppoa erottaa Tocquevilleläinen aristokratia nykyajan populistisista suuntauksista jo pelkästään sillä perustella, että nykyautoritäärisyys on nousukasmaista, siltä puuttuu aristokratian ylevä historiallinen tausta ja syvyys. Se on vulgääriä päivänpolitiikkaa. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää populismin toteutumisen: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa.

Voisiko demokratia edustaa uudelleensyntynyttä aristokratiaa?

Demokratisoituminen on symbolisoinut koko kansakunnan ”aristokratisoitumista”, sen tasa-arvoista rikastumista. Kulta-aikaa kesti kuitenkin vain hetken. Globalisaatio, jonka avulla vaurastuminen on levinnyt ainakin osiin kehittyvää maailmaa on pysäyttänyt demokratisoitumiskehityksen kehittyneissä maissa.