sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Vihapuhetta tutkitusti

 

 

Vaalit lähestyvät (joskin loitontuivat koronan leviämisen takia parilla kuukaudella huhtikuusta kesäkuuhun). Vaaleista riippumatta (tai niistä johtuen) koronasta aiheutuva päättäjiin kohdistuva mielipidevyöry on muuttunut entistäkin vihamielisemmäksi.  Jälleen kerran olen joutunut toteamaan,  miten tarkoitushakuista ja syyttelevää  netin keskustelupalstoilla käytävä keskustelu on. Eikä kirjoittelu rajoitu pelkästään koronaan,  vaan koskee  kaikkia politiikan alueita.

Jokainen aikaa seuraava yhteiskunnallista asioista kiinnostunut ihminen on pannut merkille kaiken aikaisen vihakirjoittelun, joka leviää netissä. Osa siitä tuntuu tehdasmaisesti tuotetulta, osa  yksilöiden tuotoksilta.

Eikä kysymys ole pelkästään  nettikeskustelusta vaan myös mielipiteenvaihdosta eduskunnassa. Joskus tuntuu, että yhtään asiallista  ja erittelevää puheenvuoroa ei käytetä. Tarkoitus on syyllistävästi osoittaa ministeriä tai koko hallitusta vihan purkauksella. Odottaisin analyyttisempiä ja objektiivisempia puheenvuoroja. Tuntuu siltä kuin olisimme siirtymässä demokratian irvikuvaan.

Johtuuko itsetarkoituksellinen päättäjiin kohdistuva paheksunta  siitä, että useat johtopaikat ministeriöissä ovat naisten hallussa?

::::::::::::::::::::::::

Aiheesta on julkaissut tutkimuksen sotilasliitto Naton Latviassa päämajaansa pitävä tutkimuslaitos Stratcom ja siitä uutisoi sanomalehti Politico. Tutkimus kohdistuu Suomen hallitukseen, joka koostuu huomattavilta osin naisista.  Raportin nimi on  ”Abuse of Power: Coordinated Online Harassment of Finnish Government Ministers”.  Se keskittyy twitter-viestintään aikavälillä 12.3.-27.7.2020 eli aikaan,  jolloin koronaepidemia hallitsi eduskuntakeskustelua ja mediaa. Käytän ohessa lähteenä alkuperäistä Nato-raporttia.

Tutkimuslaitoksen johtopäätös on tyrmäävä: naispoliitikkoihin kohdistuva loukkaava somekirjoittelu on joka puolella maailmaa tunnettu ilmiö, mutta raportissa Suomen naisministereihin kohdistuvan vihatwiittauksen määrää kuvaillaan aivan suhteettomaksi.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästään naisiin kohdistuvasta suuttumuksen purkauksesta,  vaan pohjalla on yleisemmällä tasolla tapahtuva  - myös miehiin kohdistuva - arvostelukampanja, joka –  silloin, kun kohdistuu naisiin -  volyymiltaan tuplaantuu. Ammutaan kaikkea,  mikä liikkuu. On siis syytä korostaa, että pahansuopa puhe vihapuheeksi saakka on sukupuoliriippumatonta. 

Raportissa aivan oikein varoitetaan  mielipideterrorin johtavan demokratiaan kohdistuvaan uhkaan. Kuka viitsii asettua vaaleissa ehdokkaaksi,  jos joutuu tarkoitushakuisesti sylkykupiksi? Menetämme näin paljon potentiaalista poliittista lahjakkuutta. Asiaan on siis syytä kiinnittää vakavaa huomiota.

Tutkimuksessa käytetyt herjaavat viestit tulivat pääasiassa poliittisen kentän oikealta reunalta. Viestit eivät tulleet ”koneohjatusti”, vaan yksittäisinä,  pääosin nimimerkin takaa lauottuina häiriköinteinä (2 prosenttia koneohjattuja, 60 prosenttia anonyymeiltä tileiltä) . Pääosa viesteistä koski  koronapandemiaa, maahanmuuttokysymyksiä, Suomen ja EU:n suhteita ja liberaalia politiikkaa.

Solvaava ja loukkaava kielenkäyttö oli usein seksuaalista – latenttia tai avointa – luonteeltaan, mutta fyysisellä väkivallalla  uhkailua ei havaittu.

Pahansuovien twiittien jakautuminen ministereittäin selvitettiin.  Eniten hyökkäyksiä kohdistui Sanna Mariniin (noin 8000 twiittiä, 34 % kaikista),  Maria Ohisaloon (noin 4500 twiittiä), Lii Anderssoniin  (vajaat 3000 twiittiä), Katri Kulmuniin  (noin 1300 twiittiä). Sitten seurasivat Krista Mikkonen, Anna-Kaisa Pekonen, Krista Kiuru ja Tytti Tuppurainen, kunnes vihdoin tuli vastaan ensimmäinen mies,  Pekka Haavisto. Naisten osuus twiiteistä on hälyttävän suuri.

Tyypillinen miedohko  twitterviesti oli esimerkiksi seuraavanlainen: ”painu helvettiin demari pasaka,  sulla ei ole pätevyyttä hoitaa maan asioita ja vie mukanas muutkin huulipuna ämmät”.

Viestit eivät tutkimuksen  mukaan tulleet siis ”automaateista” (bot-like accounts), mutta kuitenkin samalta poliittiselta ilmansuunnalta, oikealta. Twiittien aihemaailma ei ollut kategorisoitavissa mihinkään erityiseen teemaan, vaan koski kaikkia edellä esitettyjä aihealueita.

Herjaavien viestien estäminen ei onnistu niin helposti pienillä kielialueilla kuin suurilla. Moderointi onnistuu helpommin valtakielillä.  Toisessa päässä ovat sananvapausvaatimukset ja toisessa solvaavan ja ahdistelevan kirjoittelun ehkäiseminen. Mutta siitä voitaneen olla yhtä mieltä,  että edellä kuvatussa viestinnässä kysymys on demokratian alennustilasta.

 

torstai 25. maaliskuuta 2021

Pandemiat ennen ja nyt

 


 Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa ”Merkintöjä”-kolumnissaan  ”Kun Sputnik oli vielä tekokuu” 23.3.2021 siitä,  mitä koronapandemiasta  voitaisiin ajatella vuonna 2070. Saarikoski luo kuvitteellisen ”tutkijan”  (välttääkseen itse asettumasta ällistelijäksi),  joka pohtii asiaa ja ihmettelee,  miksi epidemiaan reagoitiin niin voimakkaasti. Nykyinen pandemiahan tuskin saa kuolleisuuskäyrää värähtämään Suomessa (joissakin muissa maissa  käyrään kyllä tulee poikkeama ylöspäin).  Mistä kaikki ylitsepursuava huomio?

Olen toki itsekin miettinyt,  mihin merkittävyysluokkaan  koronapandemia sijoittuu historiallisessa tarkastelussa. Onko siis kysymys siitä, että epidemia hukkuu vain mainintana historian taustahälyyn?

Saarikoski ottaa vertailukohdaksi ns. ”aasialaisen”, joka aiheutti epidemian muun muassa Suomessa 1957-58.  Se tappoi 1300 suomalaista. Referoimalla tuon ajankohdan Helsingin Sanomia Saarikoski pyrkii selvittämään,  kuinka vakavasti tautiin suhtauduttiin tuon ajan mediassa. Tulos: melkoisen vaatimattomin otsikoin. Toki influenssa huomioitiin. Kouluja suljettiin jne. Tuon ajan erilaisessa ilmapiirissä menehtyneet kerrottiin nimeltä ja todettiin 25-30 prosenttia ihmisistä sairastuneen.

Ajat ovat tietenkin muuttuneet. Pitkiin aikoihin ei ole ollut liikkeellä pahoja kulkutauteja. Monet tuhoa aiheuttaneet sairaudet lääketiede on voittanut. Mutta silti!  Miksi nyt kerrotaan jokaisessa päivän lehdessä sivutolkulla pandemiasta. Olemmeko tulleet herkemmiksi tavanomaisesta poikkeaville uutisille? Olemmeko säikähtäneet katteettomasti?

Toteutunut on selvässä yhteydessä netin ja muiden kanavien viesti-ilotulitukseen Huono uutinen kelpaa edelleen hyväksi uutiseksi, ehkäpä vielä aiempaa häikäilemättömämmässä muodossa.

Saadakseni vastauksen kävin läpi viimeisen sadan vuoden aikana meitä vainonneiden epidemioiden historiaa.

Yksi syy siihen,  etteivät erilaiset tautipesäkkeet herättäneet aikanaan nykyisen kaltaista huomiota on muutamia vuosikymmeniä sitten vaivanneet lukuisat  krooniset  vitsaukset. Niihin jouduttiin tottumaan. Sairauksia tuli ja meni.

Ensimmäinen käyttökelpoinen tuhkarokkorokote otettiin käyttöön vasta  vuonna 1963. Neuvoloissa rokotukset alkoivat vuonna 1975. Seurauksena Suomessa ei ole enää ollut tuhkarokkoepidemioita, joskin yksittäistapauksia ilmenee. Aika näyttää muuttuuko suhtautumistapa rokotuksiin ja altistaa seurauksena ihmiset vanhoille tartuntataudeille nykyistä suuremmassa määrin.

Lapsena muistan  tulirokon mainitun vaarallisena,  mutta jo hiukan taakse jääneenä ongelmana. Sata vuotta sitten tulirokko olikin merkittävä kuolinsyy Suomen kaupungeissa. Penisilliinin käyttö 1950-luvulta alkaen auttoi taudin leviämisen tyrehdyttämisessä.

Tuberkuloosikuolleisuus 100 000 henkeä kohden vuonna 1945 oli 200. Vuoden 1967 jälkeen tautiin on menehtynyt alle 10 ihmistä 100 000 henkeä kohden vuosittain.

Entä sitten influenssakuolleisuus? Kolmekymmentäluvun puolessa välissä menehtyi 50 henkeä jokaista 100 000 henkeä kohden. 1945-50 päästiin alle 10 henkeen, mutta aasialaisen seurauksena kuolemantapaukset nousivat  vuonna 1957 hetkellisesti 30:een ja yli. Viimeiset 40 vuotta on pysytelty pääsääntöisesti alle viiden hengen suuruusluokassa

::::::::::::::::::::::::::::::

Paljon kovempiakin aikoja on eletty.

Influenssa nimeltä Espanjantauti riehui heti ensimmäisen  maailmansodan jälkeen vuosina 1918-1920. Itse asiassa se oli saanut alkunsa sodan aikana  täyteen ahdetuilla laivoilla tapahtuneista miehistönkuljetuksista.  ”Pandemiasodan” uhrien määrä oli 30-50 miljoonaa henkeä, paljon suurempi kuin itse sodan uhrimäärä, joka oli siviilit ja sotilaat yhteen laskien 16 miljoonaa. Espanjantauti eteni neljänä aaltona. Tavalliseen influenssa-virukseen verrattuna sen lisääntymisnopeus oli 50-kertainen.

Varttunut nykypolvi muistaa hyvin edellä mainitun ”aasialaisen”, joka surmasi globaalisti 1-4 miljoonaa ihmistä. ”Hongkongilainen”, joka riehui  1968-69  tappoi 700 000-1 000 000 ihmistä maailmanlaajuisesti.

Vastaavasti koronapandemiaan on tätä kirjoitettaessa menehtynyt 2,7 miljoonaa ihmistä, mutta luvut tulevat vielä kasvamaan reippaasti. Suomessa menehtyneitä on nyt noin 800. Tartuntoja on kertynyt tähän mennessä 73 000.

Kyllä vakavalle suhtautumiselle ja uutisoinnille löytyy perusteet, ei kahta sanaa. Nyky-yhteiskunnassa on paljon herkkiä ja haavoittuvia rakenteita.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhteenvetona voidaan sanoa, että influenssa on hyvin arvaamaton sairaus. Kovin kevyesti heitellään nykyisin vaatimuksia siitä,  että  on esitettävä päivä/viikko/kuukausi,  jolloin pandemia on voitettu. ”Exit-strategia”  kuulostaa lopulliselta ja mietityltä irtautumiselta,  mutta veikkaanpa,  että kovin tarkkaa päättymisajankohtaa ei pystytä määrittämään. Arviot liikkuvat ennustehaarukoissa ”kevään aikana”, ”kesän aikana” tai ”syksyyn mennessä”. Kukaan ei tiedä tarkasti. Sitä paitsi maskeja nähdään vielä pitkään näiden aikamääreiden jälkeenkin.

Valmistelussa ja akuutissa päätöksentekotilanteessa asiantuntijoiden mielipiteet ovat hajonneet esimerkiksi liikkumisen rajoitteita koskevassa kysymyksessä. Tämä on omiaan sekoittamaan kansalaisten käsityksiä pandemian vaikuttavuudesta,

Koronan aiheuttamiksi  menetyksiksi voidaan laskea taloudelliset tappiot,  kun pienyritysten tilanne heikkenee ja suurempienkin vientiponnistelut muodostuvat kivikkoisiksi. Työikäiset joutuvat arpomaan etä-  ja lähitöiden välillä. Sama tulee vastaan kouluissa, toisen asteen opinnoissa ja yliopistoissa. Päivähoitoikäiset, heidän vanhempansa ja päiväkotien henkilökunta  ovat kokeneet omat murheensa.

Kaiken kaikkiaan normaalit  tunti-,  päivä-, viikko- ja kuukausirytmit ovat menneet sekaisin. Ihmisiltä vaaditaan tottumuksista vapaata joustamista.

Oma lukunsa ovat psyykeen ongelmat, jotka tyypillisimmin esiintyvät arjen tylsistymisinä, mutta jotka monien kohdalla ovat ylittäneet kestokyvyn sietorajan.

Jotkut ovat rinnastaneet koronan kausiflunssaan, mutta koronan sairastuttavuus on paljon suurempi kuin vuotuisten influenssien. Nyt  (2020-21)  puhutaan vain muutamista kymmenistä tapauksista.  Itse asiassa koronan suojautumistoimenpiteet ovat pitäneet kausiflunssankin poissa.

Pandemioiden vertaaminen vuotuisiin influenssaepidemioihin on kyseenalaista senkin takia , että  pandemioiden vastustuskyky on heikompaa johtuen niiden harvinaisuudesta verrattuna kausiflunssiin.  Vastustuskykyä ei ole ehtinyt muodostumaan, kun pandemia - silloin harvoin kuin se iskee - iskee lujaa.

Johtopäätös julkisuuden määrästä nykypandemian yhteydessä: asioita punnittaessa suuri julkisuus on perusteltua,  vaikka se sisältääkin salaliittoteorioita, vaihtoehtoisia totuuksia ja suoranaisia huijauksia.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Onnellisten ihmisten valtakunta

 

 

Jälleen kerran maailman maat on rankattu onnellisuuden mukaan paremmuusjärjestykseen ”World´s happiest countries 2021” -rankingilla.

Olen tarkastellut vastaavia raportointeja myös aiempina vuosina eri näkökulmista. Vuoden 2020 raportti perustui runsaaseen määrään erilaisia lähteitä, joista raportti korosti Gallup World Pollia (tärkein lähde), ja sen ”Life evaluations” -tutkimuksia. Tälläkin kertaa Gallup World Pollin data on mahdollistanut rankingin kriteerien käytön.

Oman tulkintani mukaan aiemmat ja nykyinen raportti tarkastelevat ensisijaisesti onnellisuuden edellytyksiä tarkastelun kohteena olevissa maissa, eivät niinkään kansalaisten absoluuttista onnellisuutta.

Tämän vuoden rankingissa on yksi merkittävä elementti, jonka vaikuttavuus on erityisen tarkastelun kohteena, nimittäin koronapandemia. Silti voidaan sanoa,  että onnelliset maat ovat säilyneet onnellisina pandemiaolosuhteissakin. Valittujen mittareiden asteikoilla menestyneet  maat torjuvat toivottomuuden uhkaa tehokkaasti.

Kuinka ollakaan Suomi sijoittui neljännen kerran peräkkäin ykköseksi. Toiseksi sijoittui Islanti ja kolmanneksi Tanska, viime vuoden kakkonen. Seuraaviksi sijoittuivat Sveitsi, Alankomaat, Ruotsi, Saksa, Norja, Uusi Seelanti ja Itävalta (10.).  Sijoituksissa verrattuna edelliseen kertaan on vain vähän isoja muutoksia lukuun ottamatta Saksaa (17à 7),  joka nousi reippaasti. Myös USA nousi muutaman sijan ja toisaalta Iso-Britannia putosi vastaavasti muutaman sijan. Merkille pantavaa on myös Norjan putoaminen sijalta viisi sijalle kahdeksan.

Rankingin ykkösen (Suomi) ja kakkosen (Islanti) piste-ero on yllättävän suuri: 7889-7575. Suomi on ykkönen myös vuosien 2018-2020 keskiarvoissa (149 maata).

Esimerkkejä sijoituksista 2021-rankigissa: USA 14., Kanada 15.,  Iso-Britannia 18., Ranska 20.

Kaikki Pohjoismaat sijoittuivat kahdeksan parhaan joukkoon. Pohjoismaille tämä toistuva ranking-menestys vahvistaa aseman kansakuntien valioryhmässä.

Olen joskus tarkastellut näissä kirjoituksissa USA:n ja Venäjän itsekehuvia ainutlaatuisuussaavutuksia (ekseptionalismi). Nyt puolueeton ulkopuolinen taho nimeää Pohjolan ainutlaatuiseksi!

Kysymys ei ole pelkästään onnellisuudesta, vaan tämä pohjoinen Euroopan kolkka sijoittuu kärkeen olipa kysymys sitten demokratian tilasta, poliittisista oikeuksista, korruption vähäisyydestä, kansalaisten välisestä luottamuksesta, turvallisuuden tunteesta, sosiaalisesta koheesiosta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta tai tuloerojen kohtuullisuudesta.

Mikä tekee Pohjoismaiden kansalaiset niin poikkeuksellisen tyytyväisiksi elämäänsä? Siihen raportti pyrkii antamaan vastauksen. Tarkemassa selvityksessä käy ilmi, että keskeisimmät selitykset liittyvät instituutioiden laatuun, joiden kautta hoidetaan tai pidetään yllä hyvinvoinnin tekijöitä. Pohjoismaista tyytyväisyyttä eivät selitä tai määritä kylmä sää, pieni väestömäärä, kansojen homogeenisuus tai itsemurhaluvut. Sen sijaan avaimena toimii korkea korrelaatio eri selittävien tekijöiden välillä eli kysymys on positiivisten asioiden kokonaisuudesta. Erilaiset selittävät tekijät muodostavat ”luuppeja”, jotka ovat aiheuttaneet positiivisen kehän.

Historia selittää paljon Pohjoismaiden onnistumisesta. Ne ovat onnistuneet rakentamaan kehittyneet yhteiskunnat viimeisen 100 vuoden aikana rauhanomaisin keinoin. Esimerkkinä voisi olla vaikka Suomi. Raporteissa useilta vuosilta kiinnitetään huomiota aivan oleelliseen asiaan eli Suomen hämmästyttävän nopeaan toipumiseen kansakuntaa repineestä veljessodasta (1918). Seuranneella lainsäädännöllä estettiin syvien luokkarakenteiden syntyminen.

:::::::::::::::::

Raportissa verrataan onnellisuuden kriteerejä koronapandemian niille aiheuttamaan  haasteeseen. Pandemia ravisutti yhteiskuntia kaikkialla maailmassa. Mittausten käytännön menetelmiä piti muuttaa,  koska Covid-19 esti henkilöhaastattelut.

Mittarit säilyivät entisenkaltaisina: Bkt,  elinajan odotus, hyväntekeväisyys (anteliaisuus), sosiaaliset tukiverkot,  yhteiskunnan vapausaste ja  korruption määrä.

Rankingissa ne,  jotka olivat menestyneet aiempina vuosina,  menestyivät myös nyt pandemiaolosuhteissa. Luottamus (viranomaisiin, toisiin ihmisiin) on avainsana,  kun mitataan pandemian aikaista menestystä. Pohjoismaissa luottamus  on  muita korkeammalla tasolla. Se on tärkeimpiä ellei tärkein tekijä,  joka ”suojaa” pandemian kielteisiltä vaikutuksilta.

Tutkimus osoittaa, että palkan määrä ei ole onnellisuuden keskeinen ajuri, vaan suhteet toisiin ihmisiin ja identiteetin merkitys. Yhdeksi vaikuttavaksi tekijäksi menestykselle pandemian vastaisessa taistelussa osoitetaan naisten johtamat hallitukset!

Hallitusten tiukka koronanvastainen politiikka ei ainoastaan toimi puskurina pandemiaa vastaan,  vaan myös torjuu epidemian kielteisiä  vaikutuksia onnellisuudelle.

Lopputulos on tärkeä muun muassa siksi,  koska onnelliset työntekijät ovat tuottavampia työssään kuin vähemmän onnelliset.

Mitatuista maista  alhaisin onnellisuuden taso oli Afganistanissa, Zimbabwessa, Ruandassa ja Botsvanassa. Maille ovat olleet tunnusomaisia sotilaalliset ja poliittiset konfliktit viime aikoina.

:::::::::::::::

Entä pidemmän aikavälin trendit? Millaisia johtopäätöksiä voidaan vetää onnellisuustutkimuksista. Viittaan seuraavassa omiin johtopäätöksiini edellisen mittauksen yhteydessä (2020) kirjoittamassani blogikirjoituksessa ”Maailman onnellisimmat kansakunnat – miksi rikkain ei ole onnellisin?”:

”Kun mitataan onnellisuutta henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunnetasolla, monet meitä vähemmän kehittyneet maat nappaavat kärkisijat Pohjoismaiden nenän edestä. Monet olivat yllättyneitä, kun Pohjoismaat kaappasivat kärkisijoja YK:n onnellisuusmittareilla pitkin 2010-lukua. Niinpä ihmiset hieraisivat silmiään: olemmeko oikeasti näin onnellisia? Pohjoismaiden asukkailla oli itsetuntemuksen perusteella paljon pidättyvämpi käsitys itsestään kuin YK:n raportit ovat 2010-luvulla osoittaneet, ajatellen ilmeisesti, että ”hymyilyn määrä” kertoo todellisesta onnellisuudesta enemmän kuin tilastonumerot onnellisuuden edellytyksiä arvioitaessa. Voihan se niin ollakin! Vuoden 2020 raportissa todetaankin, että tyytyväisyys elämään yksilö- tai kansallisella tasolla ei ole tae positiivisten tunteiden tiheälle ilmenemiselle. Onnellisuus on monitahoinen asia.

Ajattelen itse niin, että YK:n raportti edustaa kehittynyttä länsimaista ajattelua onnellisuuden edellytyksien arvioinnissa. Se, onko ihminen kaiken jälkeen henkilökohtaisella tasolla onnellinen on monitahoinen tunnepohjainen juttu. Niinpä köyhä lapsi riisikupposen äärellä voi ymmärtää onnellisuuden hetken paremmin kuin kaiken saanut vaurastunut ihminen rikkauksiensa keskellä.”

Selittelyt sikseen: myönnettäneen, että arkisista valitteluista huolimatta suomalaiset näkevät kokonaisuuden ja siihen sisältyvän seesteisen onnellisuuden.

 

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Luopumisen tuska

 

 Luin Saska Saarikosken Merkintöjä-palstaa Hesarista 17.3.2021, jossa hän kertoi myöhään heränneestä lasketteluharrastuksestaan. Olen myös myöhäisheränneitä, joskin siitä on jo 40 vuotta kun yli kolmekymppisenä aloitin. Huomasin,  kyllä, että oppiminen vei kauemman aikaan kuin alle kymmenvuotiailta. Sitkeällä työllä ja katsomalla yhä uudelleen Mikko Alatalon VHS-video-oppitunteja, opin tulemaan alas rinnettä: ”Taikanappi, kun sitä painaa, niin aura kääntyy!”. No,  oli opetusta toki vähän harjaantuneemmallekin.

Muistan hyvin,  kuinka yksi Alatalon apuopettajista neuvoi, kuinka aura-asennosta näppärästi siirrytään oikeaan  lasketteluasentoon siirtämällä jalka  toisen viereen tukijalkaa liikuttamatta. Oppi porautui mieleeni. Näyttää osa noista Alatalon lasketteluvideoista löytyvän vieläkin You Tubesta.

Aloitus tapahtui kaksimetrisillä tasaleveillä suurpuikkarisuksilla. Sitä kesti monta vuotta. Sitten tapahtui kulttuurimuutos, kun sukset ja laskettelutyyli muuttuivat tiimalasimallisten 163-senttisten carving-suksien myötä. Yhdet monotkin tuli käytettyä loppuun, kun molemmista monoista  (miltei yhtaikaa!) katkesivat kärkiosat. Olin oppinut laskettelemaan vanhoilla suksillani jalat yhdessä, niinpä olen jatkanut samalla tavalla myös carvingeilla. Ulkomaisilla lasketteluvidoilla tämä tyyli on nyt nimeltään ”klassinen tyyli”, mutta klassinen on koko mieskin.

Lapin tunturit tuli koluttua viitenätoista talvena ja taidot riittivät pitkään myös mustille rinteille. Eteläsuomalaiselle Jämsän Himoksen vaativimmat rinteet toivat lasketteluun myöhemminkin  Lapin tuntua. Samaan aikaan lapseni innostuivat lumilautailusta, mutta paluuta suksille on jo tapahtunut,  kun he lähestyvät keski-ikää. En muuten itse ole kokeillut lumilautaa, suksilla olen pärjännyt.

Parhaimmillaan tai pahimmillaan oltiin porukalla hissijonossa jo klo 8.45 ja lasketeltiin koko rahalla aamusta iltana. Enää en yksinkertaisesti kestäisi moista.

Haavereilta olen välttynyt, joskin yksi kaatuminen johti tarkistuskäyntiin terveyskeskuksessa (häntäluu!). Tässä iässä pitää koputtaa puuta, ettei satu mitään vahinkoja tulevaisuudessakaan.

Mitä on laskettelu korona-aikana? Käymme  pojan kanssa lähimäessä, jossa on siirrytty takeaway -palveluun. Siihen on sopeutuminen,  vaikka laskettelun suola onkin kahvitauko.

Pikku hiljaa täytyy siirtyä asiaan. Olenkin sitä tässä kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa. Nimittäin iän myötä olen joutunut pohdiskelemaan,  milloin tämä autuus loppuu. Luopumisen tuska! Turha kuitenkin liioitella, mäestä voi tulla alas kahdeksankymppisenäkin, jos vain terveys kestää. Oma kunto ja kuntosalilta haettu lihasvoima auttavat paljon. Ja jäähän alamäkihiihdon kaava selkäytimeen.

Mutta silti! On tunne,  että menetän jotain,  kun vuosikellomittarissa numerot lisääntyvät vääjäämättä. Lohtua tuovat ainakin ulkokuoreltaan ikäihmisten näköiset kanssalaskijat, joita rinteissä on runsaasti.

Kokeneen ja ikääntyvän laskettelijan ongelma saattaa olla se sama,  mikä vaivaa kokematontakin: vauhti kasvaa liikaa. Vanhempana  vain kehon joustavuutta  olla vähemmän.

”Saarikoski-ilmiö” on joka tapauksessa tulossaan minunkin kohtalokseni, vaikka lasketellessani ”metrin pituisten hahmojen ohitukset vasemmalta ja oikealta” ovat vielä maltillisia määrältään.

Murtsikkaan siirtyminen tuntuu juuri nyt ylivoimaiselta, vaikka esimerkkejä siirtyjistä löytyy läheltä.  

::::::::::::::::::::::::

Viime ”talvi” tuntui melkeinpä oman harrastuksen joutsenlaululta. Siihen vaikutti osaltaan heikko talvi. Tänä talvena on kuitenkin tuntunut  taas mukavalta. Vanhakin tässä nuortuu.

Parasta aikaa laskettelulle ovat maalis-huhtikuun aurinkoiset päivät. Silloin rinteissä on vielä puolen metrin kerros tiivistä lunta. Väki kuitenkin vähenee, kun pellot sulavat lumesta ja pidot mäessä paranevat. Turhaan luovuttavat! Juuri silloin kannattaa mennä nauttimaan kevätsäästä. Tarvitaan vain pikkuisen yöpakkasia.

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Keskiluokka, teknologinen kehitys ja polarisaatio

 

Viime vuosien suosikkikäsite on polarisaatio,  joka kuvaa henkilöiden tai asioiden jakautumista kahteen toisistaan voimakkaasti poikkeavaan näkemykseen tai osa-alueeseen. Yleisesti viitataan tässä  yhteydessä politiikkaan, poliittiseen keskusteluun  tai työmarkkinoiden jakosuhteisiin. Muitakin jakolinjoja toki on.  Tutkija Aapo Kivinen käsittelee aihetta tuoreessa T & Y -lehdessä 1/2021 kolumnissaan ”Lisääkö teknologinen kehitys työmarkkinoiden polarisaatiota?”. Keskiluokan aseman pohdinta liittyy oleellisesti teemaan.

Olen itsekin kirjoittanut runsaasti aiheesta. Jotta saataisiin ajallista perspektiiviä teeman käsittelyyn lainaan vanhaa blogikirjoitustani ”Keskiluokan nousu ja tuho”, joka paljastaa ainakin sen,  että teema on ollut esillä pitkäkestoisesti. Joulukuun 6.päivänä 2011 kirjoittamassani blogikirjoituksessa totesin aiheesta seuraavaa:

”Hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari on keskiluokka. Se on hyvinvointiyhteiskunnassa niin laaja, ettei sitä mikään voi korvata nykyaikaisten yhteiskunnallisten palvelujen ylläpitäjänä. Sen takia on ymmärrettävää, että sen säilymisestä ollaan huolestuneita. Jos keskiluokka pettää, myös hyvinvointiyhteiskunta pettää.”

Ja edelleen:

”Olen käyttänyt Yhdysvaltoja  eräänlaisena laboratoriona  erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelussa. Tässäkin voidaan keskiluokan asemaa tarkastella amerikkalaisittain. Mitä on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana,  ja mihin olemme menossa ? Yhdysvaltain kehitystä seurattaessa on silmiinpistävää, miten keskiluokan asema on rapautunut. Voidaan osoittaa, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana keskiluokkaisen amerikkalaisen kotitalouden vuosittainen tulonlisäys on ollut reaalisesti vain muutamia kymmenesosaprosentteja vuodessa. Vastaväite kuuluu, että perheiden koko on pienentynyt ja henkeä kohden tilanne ei ole näin paha. Joka tapauksessa on runsaasti keskituloisiin kuuluvia ammattiryhmiä, joiden tulot ovat reaalisesti pienentyneet 30 vuodessa.”

Nykytietämys osin vahvistaa keskiluokkaa koskevan kehityskulun, mutta nyt lähestymistapoja on laajempi kirjo. Polarisaatiota on selitetty markkinoiden kansainvälistymisellä, työntekijän aseman heikentymisellä, regulaation vähenemisellä ja teknologisen kehityksen aiheuttamalla murroksella.

Kivinen on tutkinut erityisesti työn polarisaatiota. Olen kelannut monissa kirjoituksissa läpi Yhdysvaltojen  loistokauden 1950-luvulta alkaen. Elintaso nousi kohisten sodan jälkeen ja patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen mukaisesti amerikkalainen keskivertoperhe eli yhden palkalla mainiosti äitien hoitaessa koteja. Tilanne muuttui 1980-luuvn alussa, jolloin palkkaerot alkoivat kasvaa Ronald Reaganin suurituloisiin kohdistuneiden veroleikkausten jälkeen.

Kivinen puhuu ”taitoja korostavasta teknologisesta kehityksestä”, joka tekee korkeakoulutetuista työntekijöistä aiempaa tuottavampia. Vähemmän koulutetut korvataan automaation avulla. Sillä korvataan erityisetsi keskiluokkaisia töitä. Vaikeasti korvattavia töitä löytyy palkkajakauman molemmista päistä (talonmiehet , vahtimestarit, ohjelmoijat….). Työvoima jakautuu polarisoivasti huipputuottaviin ja matalapalkkaisiin palvelutöihin.

Se, että Suomen keskiluokka on säilynyt  melko vahvana johtuu suurelta osin siitä, että monet hyvinvointipalvelut on haluttu säilyttää universaaleina (kaikkia koskevina) palveluina. Jos palveluihin tulisi maksuluokat tai harkittavuus niin hyvinvointiyhteiskunta rapautuisi vähitellen, koska maksajat (keskiluokka !) eivät itse saisi riittävää tukea järjestelmästä. Tämä raadollisuus on syytä tunnistaa. Vain harva haluaa harjoittaa pyyteetöntä köyhien avustamista.  Kehittynyt koulutusjärjestelmä on myös Suomen valtteja ja estää tehokkaasti tuloerojen kasvua.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Voi olla, että polarisoitumisjakaumaa perustellaan liiaksi pelkästään teknologisella kehityksellä. Kivinen mainitsee muina vaikuttavina tekijöinä ammattiliittojen heikenneen aseman, (Yhdysvalloissa) minimipalkkojen laskemisen Reaganin presidenttikaudella ja lisäksi palkkaerot lähtivät kasvuun jo ennen it-teknologisia läpimurtoja.

On syytä muistaa, että teknologia jakautuu moniin erilaisiin alalajeihin, kuten robotiikkaan, automaatioon ja internetin erilaisiin mahdollisuuksiin.   Lisäksi teknologia soveltuu vain osaan tuotannosta. Tarvitaan ”käsiä” esimerkiksi huoltotehtäviin. Aiemmin usein esitetty väite, että automaatio yksiselitteisesti vähentää työntekijöitä ei pidä paikkansa. Koneisiin ja robotteihin panostavat palkkaavat usein myös lisää työntekijöitä.

Heikoimmilla ovat pelkän peruskoulutuksen varassa sinnittelevät. Yhteiskunnan suuri haaste on nostaa heidän koulutustasoaan. Onneksi hallitus onkin nyt panostamassa tähän kohderyhmään koko ikäluokkaan panostamisen myötä.

Keskiluokan kohtaloa ei voida etukäteen määrittää, saati lyödä lukkoon. Kuten edellä on esitetty,  kuva keskiluokan pärjäämisestä  ansaitsee päivityksen.  

 

 

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Filosofian köyhyydestä

 

Vapaa toimittaja Oskari Onninen kertoo, kuinka hänen käsiinsä osui kirpputorilla Pekka Himasen ”Kukoistuksen käsikirja” (2010),  jossa luonnosteltiin hyvinvointivaltio 2.0:aa Suomea koskien. Kirja maksoi nyt kaksi euroa! Kirjanen oli ensimmäinen raportti valtiovarainministeri Jyrki Kataisen johdolla 2010-luvun alussa tilatusta Suomen tulevaisuusnäkymästä. Ensimmäinen tilaus oli maksuton, mutta toinen, 700 000 euroa maksanut työ nostatti kohun. Ensinnäkin työ tilattiin  kilpailuttamatta ja toiseksi vahva rintama tiedemiehiä, poliitikkoja, virkamiehiä ja Matti- ja Maija Meikäläisiä  tyrmäsi tehdyn työn, osa  hyvin karkealla tavalla.

HS:n artikkelissa (”Kukoistuksen aika on nyt”), 7.3.2021 Onninen toteaa suorasukaisesti, että Himanen ”pilasi (työllään) oman ja Kataisen maineen” rahoitussotkun takia. Panin jo aikoinaan merkille, että suhtautumisessa Himaseen oli kätketty  jotain muutakin kuin ”pilaamiseen syyllistyminen”.  Myös arvostelijoiden asenteessa olisi ollut  korjattavaa. Yritän seuraavassa  raottaa sitä, mistä oli kysymys ja oliko Himasen kaavailuissa ennustusarvoa.

Himanen arvioi, että 2010-luvusta olisi tulossa  Suomen ”menetetty vuosikymmen”, jossa hän oli jälkikäteen katsoen monenkin mielestä oikeassa.

Himanen vedettiin monissa arvioissa kölin alta. Mutta mikä on tilanne nyt?  Muutama viikko sitten arvioin nykyfilosofian ja filosofien pääongelmaksi sen,  että ne eivät tuo käytännön ongelmien taustaksi riittävää tietoa  ja laadukasta tieteellistä pohjaa. Muutama kappale tuosta kirjoituksesta:

Meidän aikamme ei suosi tieteellislähtöistä, hitaasti ja jäsennellysti johonkin kokonaisuuteen sulatettavaa  uutta ajattelua. Aikamme ihmiset ovat liian kärsimättömiä jaksaakseen pohtia syntyjä syviä. Tyydytään nopeasti sykkiviin twitter-viesteihin, joilla usein saadaan aikaiseksi ärtynyt vastareaktio, johon siihenkin taas reaktionomaisesti vastataan. Tottuminen tällaiseen lyhytkestoiseen mielipidepallotteluun  loitontaa tehokkaasti pitkäjänteisestä argumentoidusta pohdinnasta.”

Ja edelleen:

”Asiantuntijuus ei ole aiemman vertaisesti kiinnittynyt yliopistoihin. Erilaiset konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat vieneet tilaa yliopistomiesten ja -naisten vanhalta reviiriltä. Usein kilpailevien toimijoiden esiintymiskykykin on korkealla tasolla,  joka toimii sanomisen vakuutena. Oman panoksensa keitokseen tuovat julkisen sektorin erilaiset yhteisöt, joita käytetään aktiivisesti asiantuntijalähteinä.  Tässä on se hyvä puoli, että ainakin kokonaisnäkemys saadaan monipuoliseksi tällä toimijakirjolla.”

Ja vielä:

”Filosofien merkitys kasvaa,  kun siirrytään ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Jos tavoitteeksi asetetaan  pyrkimys objektiiviseen totuuteen, mikä mielestäni on itsestäänselvyys, niin tarvitaan jatkuvaa uskonvahvistusta. Filosofit ovat tähän omiaan.”

Ja  lopuksi:

”Vihapuheet, vastakkainasettelu  ja yhteiskunnan polarisoituminen yleensä ovat kaikki teemoja,  joiden pitäisi aktivoida filosofeja. Tarvitaan tahoja,  jotka selvittävät taustat sille,  mitä on tapahtumassa, ja mitkä ovat syy- ja seuraussuhteet.

Edellä esitetyt mielipiteet ovat kummunneet  väitteistä, että nykyfilosofit ovat liian hiljaa ja ovat olleet sitä jo pitkän aikaa.   Totta onkin, että filosofit ja filosofia eivät ole niin kovassa huudossa kuin pari kolmekymmentä vuotta sitten. On mukavampaa kommunikoida filosofisessa aikakauslehdessä ”Niin & näin” tutussa ja tasavertaisessa seurassa . Mutta nyt on ehkä sosiaalinen tilaus  kutsua heidät mukaan konkreettisten ajankohtaisten asioiden pohdiskeluun.  Joka tapauksessa pidän liioiteltuna Oskari Onnisen lainaaman Timo Miettisen  twitter-viestiä, jossa hän väitti, että juuri Himasen toiminta (kymmenen vuotta sitten) söi kansan uskon filosofeihin!

Onninen moittii Himasta siitä,  että hän otti jo 10 vuotta sitten konsultin roolin filosofin roolin sijasta. Kun nyt näyttäsi olevan tilausta filosofisille näkemyksille  ja filosofeille, kannattasi antaa uusi mahdollisuus Himaselle.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut useampiakin blogikirjoituksia Himasen (ja hänen yhteistyökumppaninsa Manuel Castellsin) kirjoista. Palautan ohessa mieleen joitakin silloisia (2012-2013) arvioitani Himasen ajattelusta meneillään olevan filosofiakeskustelun pohjaksi. En arvioi Himasen kirjoituksia  muutoin kuin tavoitteenasetannan kannalta. Liioin en puutu tässä lähes   10 vuoden takaisessa  kilpailutuksessa esiin nousseisiin ongelmiin.

Pekka Himasen Suomea koskevan ajattelun  lähtökohta on brittiläisen William Beveridgen johtaman komission luoma hyvinvointivaltio-ohjelma (Beveridge Report,1942). Sen päämääriksi asetettiin viiden eri tekijän poistaminen yhteiskunnasta: puute, sairaus, tietämättömyys, kurjuus ja toimettomuus. Tämä tavoitteisto muodostaa Himasen hyvinvointivaltio 1.0:n pohjan. Clement Attleen hallitus (1945-1951) lähti toteuttamaan tätä ohjelmaa sodanjälkeisessä Englannissa.

Suomessa Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” suuntasi hyvinvointivaltiota (ja Beveridgen tavoitteita) sen mukaiseksi kuin me nyt sen tunnemme. Himanen sivuuttaa melko kevyesti skandinaavisen vaikutuksen, vaikka Ruotsin mallin seuraaminen lienee meilläkin aivan oleellinen.

Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 oli teollisen ajan yhteiskuntasopimus. Nyt sen eväät on syöty ainakin siinä mielessä, että tältä pohjalta on vaikea lisätä hyvinvointia. Pikemminkin uhkaa taantuminen jo kerran saavutetusta.

Himasen ja hänen kumppaniensa  mielestä uutta hyvinvointivaltio kakkosta voidaan rakentaa vain ykkösen pohjalta. 

Himanen asettaa viisi uutta ”jättiläistä” eli hyvinvoinnin edistämistä koskevaa päämäärää. Esittelen niiden sisällön ohessa pelkistetysti ja kommentoin soveltuvin osin.

1)      Positiivinen vs. negatiivinen

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi määrittää ”puutteiden poiston kautta”, vaan ”varsinaisen hyvinvoinnin edistämisen kautta”. Himanen tarkoittaa tällä sitä, että nykyisin meillä on lähinnä ”pahoinvoinnin vähentämisvaltio”.

Kommenttini:

Tavoite on todella kunnianhimoinen. Jotenkin näen tässä taustalla koko Himasen filosofian ytimen: tulee puhua positiivista asioista, tulee tehdä positiivisia asioita (esim. ”rikastava vuorovaikutus”). Negatiiviset asiat ovat ”vain” toinen puoli,  ja jos pelkästään siihen tartutaan jää toinen puoli näkemättä. Näkemys on kovin kategorinen: ei nykyinen järjestelmä ole pelkästään sairaudenhoitojärjestelmä – niin kuin Himanen antaa ymmärtää - vaan se on myös terveydenhoitojärjestelmä. Käännän asian toisin päin: jos Himasen tapaan ajateltaisiin vain yhteiskunnan hyviä puolia tulisi tarkastelusta voittajien triumfi. Jos siis yhteiskunnan pitäisi taata kaikille hyvinvointi, pitäisi kaikkien olla voittajia Himasen ajattelun mukaisesti. Mahdotonta. Jaloin – ja realistisin -  ajatus, joka minusta voidaan esittää kuuluisi näin: tavoitteena on hyvinvointia tuottava yhteiskunta.

2)      Proaktiivinen vs. reaktiivinen

Tämän ajatuksen mukaan nykyinen hyvinvointiyhteiskunta reagoi ongelmiin vasta,  kun ne ovat kehittyneet ongelmiksi. Sairaudenhoitojärjestelmästä on siis siirryttävä terveydenhoitojärjestelmään.

Kommenttini:

Perusperiaatteiltaan oikein ajateltu, mutta sitten tullaan käytännön haasteisin. Nykyinen järjestelmä vapausasteineen antaa mahdollisuuden tuhota terveyttä, mutta miten ”määrätä” ihmiset edistämään terveyttään? Lähimmäksi ajatuksissani tulee natsi-Saksan terveysterrorismi. Vaatiiko siis Himasen ajattelu toteutuakseen totalitäärisen valtion? Minun on mahdotonta uskoa, että päästäisiin järjestelmään, jossa terveys kategorisoidaan ykkösteemaksi muulla tavoin kuin pakottamalla (sanktioimalla) ihmiset ”terveyden vaalijoiksi”. Esko Ahohan esitti noihin aikoihin toteutettavaksi järjestelmän, jossa yhteiskunta ei kustanna yksilön terveydenhuoltoa, jos hän itse tuhoaa terveyttään (tupakka, huumeet, alkoholi). Useimmat torjuivat ajatuksen jyrkästi. Mielestäni enintä, mitä voidaan toivoa on, että esimerkiksi työterveyspalvelujen kautta työnantajat edellyttävät työntekijöiltään aiempaa tarkempaa terveydenseurantaa.

Emme ole koronankaan oloissa ottanet käyttöön pakkokeinoja, joskin tässä on käyty ”rajoilla”.

3)      Subjekti vs. objekti

Tässä Himanen tarkoittaa siirtymistä järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta informaatioajan ”ihmiskeskeiseen” hyvinvointiyhteiskuntaan. Nykyisellään järjestelmä ei siis ole ihmistä varten, vaan ihminen järjestelmää varten. Ihmiset tulee ottaa mukaan kehittämään järjestelmää. He ovat siis itse myös toimijoita, subjekteja eivätkä pelkästään palvelun kohde. Välittämistä ei voi ulkoistaa, vaan jokaisella on vastuu myös itsestään.

Kommenttini:

Tämä on myös ikuisuuskysymys. On kieltämättä käynyt niin, että hyvin rasvattu koneisto on alkanut elää osin omaa elämäänsä. Sen sisällä työskentelevät ihmiset toteuttavat järjestelmää, koska niin on laeissa  sanottu. Syntyy äärimmäisen kuuliainen järjestelmä, jota iso veli valvoo. Yksilön kannalta järjestelmää vaikuttaa joskus irvikuvaltaan.

Tähän saakka voidaan Himasta myötäillä, mutta sitten alkavat vaikeudet: miten muuttaa järjestelmää Himasen viitoittamaan suuntaan? Jotenkin näen tässä taustalla tarveharkinnan. Kun kylmä koneisto nykyisin kohtelee ihmisiä ”tasa-arvoisesti” so. kaikkia samalla tavalla, pitäisi sen sijasta päästä yksilölliseen kohteluun, jossa ihmiset ensin itse auttavat itseään ja sitten - jos tämä ei auta - tulevat järjestelmän kohdennettujen palvelujen piiriin, kuitenkin niin, että jokainen tapaus harkitaan erikseen. Tällaisen järjestelmän suuri haaste on kustannustason korkeus. Toinen mahdollisuus olisi purkaa järjestelmää lähelle yövartijavaltiota, jolloin palvelujen taso jäisi kokonaisuudessaan selvästi nykyisen tason alapuolelle. Tämä ei varmaankaan ole Himasen tarkoitus.

Väestön ikääntyminen ja sitä seuraava kustannusten nousu ovat väistämättömiä. Säästöjen takia potilaat valikoituvat. Terveydenhoito on edunvalvontaa siinä mielessä, että pitää pystyä itse taistelemaan palvelut itselleen. Tämä pitää paikkansa myös julkisessa terveydenhuollossa, muutoin juutut jonoon. Lopulta tullaan kuitenkin resurssiongelmaan: tulee mieleen, että palvelujen tuottajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

4)      Holistinen vs. partiaalinen

Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 reagoi ongelmiin, jotka ovat kehittyneet ongelmiksi jossain toisessa osassa järjestelmää. Hyvinvointia pitää lähestyä kokonaisvaltaisesti. Himasen mukaan muussa tapauksessa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.

Kommenttini:

Himanen vieroksuu tilkkutäkkijärjestelmää ja on siinä tietenkin oikeassa. Nykyinen järjestelmä parsii toisaalla samassa järjestelmässä syntyneitä ongelmia. Kokonaisvaltaiseen järjestelmään on erittäin vaikea päästä, sillä nykymallinen yhteiskunta ja elämäntapa (ihmisten ja organisaatioiden toiminta) pikemminkin repii eheyttä. Kokonaisvaltaisuudesta tulee helposti mieleen 1970-luvun kybernetiikan laatikko-organisaatiot ja strategiat. Niiden avulla pyrittiin hallitsemaan kokonaisuus. Yhteiskunta on kuitenkin liikkunut alta pois ja elää omaa elämäänsä laatikoista piittaamatta. Nyt Himanen yrittää luoda laatikko-organisaatio 2.0:aa, jossa organisaatiota on madallettu ja 1970-luvun heikkoudet on karsittu pois, mutta kokonaisuus pyritään silti pitämään hallussa. Ajatus vaatisi huomattavaa konkretisointia, jotta siihen pääsisi ottamaan kantaa.

Holistisuus täytyy saavuttaa jollain sellaisella tasolla, että ainakaan minä en pysty sitä hahmottamaan.

5)      Valtio vs. yhteiskunta

Hyvinvointivaltio 1.0:ssa kaikille yhtäläisten mahdollisuuksien tuottaminen nähdään valtion tehtävänä. Julkinen sektori sekä järjestää että tuottaa suurimman osan palveluista. Himanen nostaa tässä keskiöön kansalaisyhteiskunnan, vaikkei tätä nimitystä käytäkään. Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 syntyy siis oma-aloitteisuudesta, järjestötyöstä ja yritysten työstä täydentäen tai korvaten valtion työtä. Järjestäjätaho ja tuottajataho voidaan erottaa toisistaan ilman, että valtio lipeää vastuistaan.

Kommenttini:

Tämä on hyvin suosittu ajatus nykyisin. Taustalla häämöttää valtion roolin pienentäminen ja jopa yövartijatyyppinen valtio. Vai onko siitä kysymys? Himanen ei ota tähän kantaa, mutta epäilen, että hän on vahvasti tällaista ajattelua vastaan. Hän haluaisi luoda idealistisen mallin, jossa yhdistyvät melko iso valtio ja ihmisten oma(vastuinen) työ. Hän haluaisi luoda kolmannen etenemisväylän  hyvinvointivaltio 1.0:n vaihtoehdoksi.

Ajatuksessa on itua. Periaatteessa eri palveluja voi tuottaa hyvin suuri määrä erilaisia yhteisöjä. Suurimpina ongelmina näen kaksi asiaa: 1) pk-yritykset ja järjestöt eivät pysty kilpailemaan suurten yritysten kanssa palvelujen tuottamisessa, vaan palvelut liukuvat vähitellen suurille toimijoille ja helposti demokraattisen kontrollin ulkopuolelle, 2) jos palvelujen tuottajia on kaikesta huolimatta paljon on kokonaisuuden - sen holistisuuden - hallinta todella vaativa tehtävä. Olen itse päätynyt varsin vanhakantaiseen johtopäätökseen: kunnan on pyrittävä pitämään itsellään suuri osa palveluista ja pyrittävä joustavoittamisen (ml. tietotekniikan nykyistä parempi käyttö) avulla nykyistä parempaan työn tuottavuuteen.

::::::::::::::::::::::::::::

Oskari Onninen – irrallaan ylläolevista pohdinnoista – päätyy artikkelissaan johtopäätökseen, että Himasen esitys on ”jopa selkeä ja konkreettinen nykyisten ajatusjohtajien ”lörinään” verrattuna. Hän haastaa Pekka Himasta paikalle jatkamaan siitä, mihin hän viimeksi  jäi.

 

 

 

 

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Idealisti Charlie Chaplin vastaan vainoharhainen J. Edgar Hoover

 

Yle Areenassa on nähtävillä ranskalainen dokumentti ”Chaplin vastaan FBI”.  Liittovaltion poliisi taisteli Edgar J. Hooverin johdolla olettamaansa kommunistivaaraa vastaan, kun taas legendaarinen koomikko, tuottaja ym. Charlie Chaplinin halusi paitsi tietenkin viihdyttää ihmisiä,  niin myös komiikan varjolla nostaa esille yhteiskunnallisia teemoja.

Liittovaltion poliisi seurasi Chaplinin vaiheita yli 50 vuoden ajan. Kaiken kaikkiaan jää kuva, että ”vapaan” Amerikan sietokyky  toisinajattelevia kohtaan oli ja on edelleen  alhainen, sillä Chaplinilla ei ollut tavoitteena kaataa amerikkalaista  yhteiskuntajärjestelmää eikä hän olisi  sitä pystynyt tekemäänkään.

Periamerikkalaiseen tapaan Hoover leimasi hieman humaanimpaa  ja yhteiskuntavetoisempaa järjestelmää ajaneen Chaplinin kommunistiksi niin kuin monen muunkin vastaavasta syystä. Chaplin ei menettänyt kansansuosiotaan, päinvastoin. Hän toimi käsittääkseni jonkinlaisena inhimillisempänä varaventtiilinä kivikovan kapitalismin keskellä.

Chaplinia vakoiltiin ja salakuunneltiin vuodesta 1922 vuoteen 1978 asti. Chaplin tuli Englannista Amerikkaan vuonna 1910 varieteeryhmän mukana etsimään onneaan, kuten niin moni muukin kotimaan ahtaita oloja paetessaan. Juuri Chaplinin tulon aikaan Hollywood oli nousemassa elävän kuvan keskukseksi. Nuori Charlie kiinnittyi Mack Sennettin hupitehdas Keystoneen (”Keystone kops”), kunnes havaitsi, että hän tuhlaa kykyjään toisen leivissä.

Omissa lyhytelokuvissaan Chaplin loi kulkurihahmonsa. Dokumentissa aivan oikein oivalletaan, että kulkurin rääsyisten housujen yhdistäminen yläluokkaiseen  knalliin ja kävelykeppiin oli ”se jokin”, joka teki hahmosta ikonin. Kuvan täydensi viikset.

Älykkäänä ja ahkerana miehenä hän keräsi nopeasti omaisuuden töillään. Silti hän ei unohtanut lähtökohtiaan. Jo ennen vuotta 1920 hänellä oli oma studio. Kulkurista kehittyi sorrettujen esikuva, joka  uhkasi auktoriteetteja ja puolusti heikkoja. Katsojan oli helppo mieltää kulkuri maahanmuuttajaksi tai työläiseksi. Virkavallan edustajat, umpityhmät poliisit joutuivat usein höynäytetyiksi. Näistä piirteistä kuoriutui chaplinilainen kapinallinen roolihahmo, joka joutui muiden silmätikuksi. Asetelma oli usein Daavid vastaan Goljat, joiden välillä syntyi sovittamaton ristiriita, mutta kulkuri selvisi nokkeluudellaan. Nämä teemat kulkivat läpi koko Chaplinin elokuvauran. Lapsuuden köyhyys toimi hyvin myöhempien aikojen ohjaustöiden yhteiskunnallisena kehyksenä.

Korostetun pyhä ja loukkaamattomana pidetty ”uudisraivaajahenki” ja Chaplinin ankeaa todellisuutta kuvaavat (lyhyt)elokuvat muodostivat ärhäkkään kontrastin,  jota viranomaisjohdon oli valkeaa sulattaa. Chaplinin lisäsynti oli, että hän torjui Amerikan kansalaisuuden pitäessään itseään maailmankansalaisena. Tästä huolimatta hän tuki Yhdysvaltain sotaponnistuksia ensimmäisessä maailmansodassa.

Talouden, mykkäelokuvan ja Hollywoodin kulta-aika 1920-luvulla totuttivat ihmiset nousevaan vaurauteen. Yhdysvalloissa oli kymmeniä tuhansia elokuvateattereita, joissa katsojat viihdyttivät itseään. Kaikki tämä suli vuoden 1929 pörssiromahduksessa. Mutta Chaplin menestyi. Hän perusti jo vuonna 1919 yhdessä Mary Pickfordin, Douglas Fairbanksin  ja D.W Griffithin kanssa United Artists -jakeluverkoston elokuville. ”Chaplinin poika” -elokuvassa Chaplin jatkoi tuttuja teemojaan myötätuntoa herättävien hahmojen kuvaajana.

Bolsevismin nousu toimi sytykkeenä käynnistettäessä  - J Edgar Hooverin  johdolla – Chapliniin kohdistunut tarkempi seuranta. Hoover loi tekaistuja uhkakuvia  ja tartutti kommunismin pelon muihinkin. Kommunistijohtajat karkotettiin Yhdysvalloista. Pääosa Hooverin uhreista oli liberaaleja toisinajattelijoita. Älyköt ja taiteilijat olivat erityisesti silmätikkuina. Hollywoodin juorut toimivat tietolähteinä. Chaplin oli ykkösepäiltyjä johtuen hänen kuuluisuudestaan. Charlie Chaplinin ”kansioon” kertyi vuosikymmenien varrella 2000 sivua, johon kerättiin mm. Chaplinin haureudet. Elokuvaohjaajan naiset syyttivät häntä uskottomuudesta ja sukupuolisista perversioista. Kaikki hyvää aineistoa ”kansioon”. Chaplinin pilkan kohteena oli  Yhdysvaltain konservatiivinen puritaanisuus. Suuret massat taas jumaloivat Chaplinia.

Liberaali suhtautuminen alastomuuteen ja vapaamielisyys yleensä oli laajentuva ilmiö elokuva-alalla.

Vastatoimena käynnistettiin elokuvasensuuri (MPPDA-järjestö), jolla elokuvien tuottajat itse asettivat  ”sopivaisuussäädökset”. Johtoon tuli Will Hays (puhuttiin Hays-koodista).  Säännösten valvonta oli lepsua ja niistä lipsuttiin laajalla rintamalla. Chaplin jäi säännösten ulkopuolelle,  koska hän oli itsenäinen elokuvatuottaja. Vastaavasti FBI:n ote Chaplinista tiukkeni.  Chaplinin piiriin kuului liberaaleja ja myös vasemmistolaisia ystäviä.

Kolmekymmentäluvun lama johti sekä äärioikeiston että -vasemmiston valvonnan tiukentumiseen. Chaplin seurasi valppaasti yhteiskunnallisia muutoksia ja ohjasi mykkäelokuvan ”Kaupungin valot”, joka kertoi laman vaikutuksista.

Chaplin kohtasi myös uuden ongelman, kun äänielokuva voitti nopeasti alaa. Chaplinin mielestä hänen kulkurihahmonsa ei toiminut äänielokuvassa. Kulkuri kommunikoi mimiikalla. Vasta 1936 Chaplin siirtyi äänielokuvaan ja onnistui siinäkin päinvastoin kuin monet muut mykkäelokuvan tähdet. Seurasi elokuva ”Nykyaika” (1936), jossa paneuduttiin maaseudulta kaupunkiin tulvivien työläisten elämään. Erityisen etevä Chaplin oli kuvatessaan liukuhihnatyötä. Chaplinin myötätunto oli työttömyysuhan alaisten työläisten puolella automaatiota vastaan. Elokuva oli menestys, vaikka vihamiehet pitivät sitä ”kommunistisena”.

Totta on, että 1930-luvun jälkipuoliskolla äärivasemmisto (sanottakoon vaikka kommunismi) sai jalansijaa tuplalaman koettelemassa USA:ssa.  Vain hiukan liioitellen vallankumouksen aave leijui Yhdysvaltain yllä.  Samaan aikaan nouseva fasismi ja sodanuhka tiivistivät nationalistisia voimia: vaadittiin yksimielisyyttä,  kun kysymys oli maanpuolustuksesta. Hoover käynnisti propagandafilmien teon kumouksellisia vastaan. Chaplinia vastaan hän ei löytänyt todisteita.

Toisen maailmansodan uhka ja käynnistyminen laukaisi ”Diktaattorin” (The Great Dictator) valmistelut. Chaplin paneutui käsikirjoitukseen poikkeuksellisen huolellisesti. Hän todisti elokuvallaan taistelevansa kaikilta suunnilta uhkaavaa totalitarismia vastaan. Elokuvan toteuttaminen koki vastustusta sekä kansallisella tasolla että Chaplinin aivan lähipiirissä.  Vahva saksalaismielinen suuntaus ulottui Yhdysvaltoihin saakka. Elokuvallaan Chaplin todisti taistelevansa ihmisoikeuksien puolesta vaikka omalla riskillä.

Monet pitivät Diktaattoria mestariteoksena,  kun se ilmestyi elokuvateattereihin syksyllä 1940. Toisaalta myös kommunistisyytökset yltyivät. Elokuva sisälsi natseja vastaan suunnatun pasifismin julistuksen, mutta toimi myös niitä vastaan,   jotka halusivat maan pysyvän irti sodasta. Saksalaismielisyyden (America First Comittee) äänitorvena toimi kansallissankari Charles Lindbergh, joka johti 8 miljoonan jäsenen liikettä! Elokuvan valmistumisen aikaan Yhdysvallat ei ollut vielä liittynyt sotaan.uhtautuminen muuttui kertalaakista,  kun Saksan liittolainen Japani hyökkäsi Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Eikä tässä vielä kaikki: sodan logiikka johti siihen,  että Neuvostoliitosta tuli Yhdysvaltain liittolainen. Kommunistit olivat yhtäkkiä amerikkalaisten puolella!  Liberaalit ja vasemmistosympatioita tuntevat kutsuttiin propagandataisteluun mukaan. Kutsujana oli itse presidentti Roosevelt. Chaplin oli tässä mukana, mutta hän vaati monien muiden tavoin tukea myös Neuvostoliitolle, koska edusti kantaa, että Saksan voitto itärintamalla merkitsisi Euroopan loppua. Seurauksena  FBI:n  Chapliniin lyömä kommunistileima vahvistui. Asiaa pahensi,  kun Chaplin kutsui eräässä kokouksessa osanottajia nimellä ”toverit”. Poliitikot Yhdysvalloissa alkoivat  kääntyä Chaplinia vastaan.

FBI keitti juonen, jolla Chaplin saatiin kiikkiin aviottomasta lapsesta erään epävakaan naisen kanssa. Juridisten kiemuroiden jälkeen Chaplin tuomittiin maksamaan elatusapua lapsen täysi-ikäisyyteen saakka.

Tässä vaiheessa Chaplinin elämään astui Oona O´Neal, joka pysyi Chaplinin rinnalla loppuun saakka. O´Nealin tuki oli kullanarvoinen Chaplinin vaikeina aikoina.

Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux, 1947) oli heijastuma Chaplin kokemuksista sodan vuosina. Sen tunnuslauseeksi on muodostunut lausahdus ”Wars, conflict – it´s all business. One murder makes  a villain; millions, a hero”. Se kritisoi kapitalismia ja sotaa vastaan eikä Ranskaa lukuun ottamatta muodostunut menestykseksi.

Sitten astui peliin Joe McCarthy, kommunistiajojahtien käynnistäjä. Elettiin sodan jälkeisiä vuosia, jolloin vanhat liittolaiset – USA ja Neuvostoliitto - ajautuivat kylmän sodan kurimukseen. Elokuva-alan liberaalit ja vasemmistosympatioihin suuntautuneet olivat syytösten ykköskohde. Heidät voidaan nähdä sodan uhreina, olivathan monet mukana lännen ja idän liittolaisuuden aikana. Nyt he olivat Amerikan  pahimpia vihollisia.  Käynnistettiin vaino,  jolle on vaikea löytää vertoja läntisissä demokratioissa. Chaplinia vaadittiin karkotettavaksi.

Lopulta kutsuttiin todistajiksi 10 elokuva-alan toimijaa, joiden joukossa ei ollut Chaplin. ”Hollywoodin kymmenikkö” tuomittiin vankeusrangaistuksiin  kongressin halventamisesta. Mustat listat estivät kommunisteiksi epäiltyjen työnsaannin vuosiksi tai jopa loppuelämäksi. Ja tämä kaikki vainoharhaisen, demokratialle vastenmielisen prosessin tuloksena.

Chaplinin yrittäessä lähteä kuvaamaan uutta elokuvaa Englantiin hänen lähtöänsä vaikeutettiin monin tavoin. Lopulta hän perui matkan. Chaplin päätti kuvata elokuvan ”Parrasvalot” (Limelight, 1952) Los Angelesissa. Kaiken kaikkiaan Chaplin oli uskomattomassa kiirastulessa sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.

Parrasvalojen valmistumisen jälkeen Chaplinin matkusti Englantiin lanseeratakseen elokuvaa. Jo laivalla mestariohjaaja sai kuulla,  että takaisin Yhdysvaltoihin ei ollut asiaa. Pääsy evättiin poliittisista syistä. Chaplin menetti kaiken, studiot, asunnon, sijoitukset….. Chaplin lähetti Oonan  Amerikkaan hoitamaan omaisuuden myynnin.

Parrasvalojen ensi-ilta Lontoossa oli valtava menestys. Samoin kävi Pariisissa, Roomassa…. Euroopassa Chaplin asettui asumaan Sveitsiin.

Chaplin teki vielä kaksi elokuvaa.  ”Kuningas New Yorkissa” -elokuvassa (1957) arvostellaan kitkerästi amerikkalaista yhteiskuntarakennetta.

Myöhemmin on paljastunut, että Englannin ja Sveitsin tiedustelupalvelut avustivat Hooveria  tiedonhankinnassa.

Seitsemänkymmentäluvun alussa - poliittisen tilanteen muututtua - ryhdyttiin  Yhdysvalloissa vaatimaan Chaplinin maahanpääsykiellon kumoamista. Chaplin palasikin  voittajana Amerikkaan. Chaplinin myöhäinen  kunnianpalautus tapahtui myöntämällä Hollywoodissa mestariohjaajalle  Oscar-kunniapalkinto (1972).  Palkintoja suorastaan  sateli  huonoa omatuntoa poteneilta palkitsijoilta. Syntymäkotimaassaan hänet aateloitiin.

Chaplinin viimeinen elokuva oli ”Hongkongin kreivitär”, joka ei saanut enää arvostelijoiden suitsutusta. Chaplinin valtavan työteliäs elämä päättyi  joulukuussa  1977.

:::::::::::::::::::::::::

Elokuvan historia ei tunne toista yhtä tunnettua hahmoa kuin Charlie Chaplin. Chaplinin  ura ei ollut moraalisesti rikkeetön, mutta se humanismin purkaus, minkä hän jätti ohjaajana, roolihenkilönsä kautta ja ihmisenä jää mieliin ikuisiksi ajoiksi. Häntä voi pitää John Lennonin sanoin unelmoijana, joka laskee sen varaan,  ettei ole ainoa laatuaan.

Chaplinin kohtelu on klassinen esimerkki pyrkimyksestä rajata taiteilijan vapauksia, joka kääntyy lopulta  taiteilijan eduksi,  koska  hän onnistuu kääntämään itseensä  kohdistuvan hylkimisen edukseen yhdessä suuren yleisön kanssa.

Ei ole sattuma,  että voitto saavutetaan huumorin keinoin. Sitä valtaapitävien on vaikeaa kahlita.

 

 

 

 

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Kansanvallasta suuryhtiövaltaan

 

Areenassa on nähtävillä kanadalainen dokumentti   ”The Corporate Coup d´Etat”,  jossa kuvataan suuryritysten väitettyä ”vallankaappausta” erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös globaalisti. Suuryritykset ja suuromistajat pyrkivät jakamaan dokumentin mukaan vallan maailmassa ja sivuuttamaan kansanvaltaiset järjestelmät.

Aivan oleellista on panna merkille, että dokumentti on valmistunut vuonna 2018. Aika-akseli ei  siis ulotu nykyhetkeen saakka.  Niinpä Trumpin kauden pari viimeistä vuotta jäävät käsittelyn ulkopuolelle. Tarina jää ikään kuin kesken. Silti monine puutteineenkin dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan amerikkalaiseen todellisuuteen. Tekijät sivuavat vahvasti Donald Trumpin ajatusmaailmaa,  jossa korporatismi  on hyväksyttävä tavoite yhteiskunnassa.

Korporatismilla tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää,  jossa parlamentaarisen  järjestelmän sijasta työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot  käyttävät lainsäädäntövaltaa. Trump tuntui olevan kohtuullisesti perillä korporatismin yhteydestä Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan ja on ilmaissut kannatuksensa korporatismille.

Asiaa käsitellään dokumentissa toispuoleisesti,  sillä dokumentti keskittyy vain  työnantajien ja omistajien vallankäyttöön eikä muutoinkaan syvennä korporatismin teemaa. Työntekijät ovat tässä dokumentissa kärsijöinä jaettaessa valtaa epätasaisesti.

Lähtökohtana on Yhdysvaltain kahden kaupungin, itärannikon Camdenin (New Yersey) ja  keskilännen Youngstownin (Ohio) köyhtymiskierre, johon ne ovat joutuneet  terästeollisuuden kannattavuuskriisin takia. Molemmat kaupungit ovat olleet vauraita teollisuuspaikkakuntia.  Syyttävä sormi osoittaa poliitikkoihin, suuryhtiöihin ja globalisaatioon. Youngstown kuuluu ruostevyöhykkeeseen,  joka on kärsinyt tavattomasti US Steelin  romahduksen (suuryhtiön työntekijämäärä putosi vuoden 1943  340 000 työntekijästä nykyiseen noin 50 000 työntekijään) seurauksena.  Youngstownin  asukasluku putosi pahimmillaan 60 prosentilla vuodesta 1959.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi,  kysymys on pitkäaikaisemmasta teollisuustyöpaikkojen alenevasta trendistä kuin aivan viime vuosina tapahtuneesta romahduksesta. Dokumentista saa käsityksen että Youngstownin ja Camdenin alamäki olisi aivan tuore ilmiö. Kaiken lisäksi Youngstown on ilmeisesti kokenut melkoisen piristymisen kulttuurilaitosten perustamisen ja modernin teknologian nousun johdosta. Ruostevyöhykkeen kaupungit eivät ole siis kuihtumiseen tuomittuja.

Haastateltavat  ihmiset olivat arponeet vuoden 2016 presidentinvaaleissa  Bernie Sandersin, Hillary Clintonin ja Donald Trumpin välillä. Vaihtoehdot ovat ideologisesti niin kaukana toisistaan, että ihmisten hädän täytyy olla todellista, koska he etsivät pelastajaa. Monet mukaan valikoituneista haastatelluista olivat lopulta kääntyneet Trumpin kannalle, joskin mielipiteissä heijastui tyytymättömyys kaikkiin vaihtoehtoihin. Voidaan ajatella,  että monet niistä,  jotka turvautuivat vuonna 2016 Trumpiin,  siirtyivät vuoden 2020 vaaleissa Joe Bidenin kannalle. Jotenkin jäi sellainen kuva,  että kannatus vaihtelee sen mukaan,  kuka tarjoaa eniten.  Todelliset syy- ja seuraussuhteet jäävät ainakin osin selvittämättä.

Ihmiset ovat hyvin pitkälle konkretiassa kiinni. Dokumentista kävi mm. selville,  että Trumpin veronkevennykset olivat merkinneet eräälle haastateltavalle  20 dollaria aiempaa suurempaa tuloa. Silti hän vaikutti tyytyväiseltä. Ilmasto-  ja ympäristökysymykset eivät tämän rinnalla painaneet mitään. Kontrasti on melkoinen,   kun Hillary Clinton kävi ennen vuoden 2016 vaaleja julistamassa ruostevyöhykkeellä,  että teollisuuspaikkoja ei pelasteta.

Dokumentin sanoma oli selvä:  teollisuuslaitokset ”vietiin” Meksikoon. Katkeruus oli ilmeistä. Clinton ei osannut valita sanojaan oikein puhuessaan lyhyen aikavälin teollisuustyöpaikkojen menetyksistä ja pidemmän aikavälin tavoitteista,  joilla oli tarkoitus korvata taantuvien  teollisuusalojen duunit.  Kuitenkin Youngstownin esimerkki kertoo, että toimialamuutokset ovat täysin mahdollisia, mutta ehkä kysymys olikin perimmältään siitä,  että vanha teollisuustyöntekijäsukupolvi ei enää taivu moderneimpiin palvelualan ammatteihin. Kun sosiaaliturva on suhteellisen vaatimattomalla tasolla jäävät ihmiset jostakin paremmasta paitsi,  jolloin mielen täyttää viha ja katkeruus. Vanhojen teollisuustyöpaikkojen pystyssä pitämisessä tekohengityksellä taas ei ole mitään järkeä.

Trump  huijasi ihmisiä lupailemalla teollisuustyöpaikkoja takaisin. Yksi haastateltavista sanoi suoraan,  että yksi asia,  mikä on varma on se, että toimintansa päättänyt  1500 työpaikan tehdas ei tule enää takaisin.

Edellä kuvattu kokonaisuus on monimutkainen syiden ja seurausten vyyhti, jota on vaikeaa ratkaista.

Dokumentin johtopäätös haasteesta  tuntui olevan kumuloituvan pääoman omistajien  ja poliittisten tahojen yhteenliittymän syyttely tapahtuneesta, jossa tietenkin on vinha perä,  mutta joka ei ole hedelmällinen tapa ratkaista ongelmia eikä kanna pitkälle.

Ehkä yksi selitysmalli on se,  että vanhentuneen kapitalistisen ajattelun kannattelemana on  liian kauan pidetty yllä vanhaa loppuun saakka käytettyä tehdasympäristöä ja aiheutettu vaihtoehtojen puutteen takia korvaamatonta vahinkoa. Toteutunutta vanhan säilyttämistä on kannatettu  kaikkien osapuolien taholta, kunnes seurauksena on vanhan totaalinen purku.

Toisena selitysmallina  voisi olla kuva vauraasta 1950- ja 1960 luvusta, jossa edellinen ja sitä edellinen sukupolvi elivät. Menestyksen eväät olisi kuitenkin   pitänyt luoda jo aiemmin uudelleen, jottei  olisi syntynyt  kestämätöntä taakkaa yhden sukupolven – 1980-luvulta lähtien  työelämässä olleiden -  kannettavaksi. Epätasaisesti jakautuneet tulot heikensivät  vähitellen seuraavien työntekijäsukupolvien taloudellista asemaa. Vanha ”New Deal -tulonjakomalli”  haihtui savuavien  raunioiden myötä ilmaan.

Uusi teollisuus - tietoteollisuus - otti ripeitä askelia aivan omaan suuntaansa ja jätti vanhan taakseen sivuille vilkuilematta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Nostan vielä esille tämän dokumentin tinkimättömiä avainteemoja. Fokus on suuryritysten  liian suuressa vallassa kansalaisten kustannuksella. Tähän liittyen suuryritykset pyrkivät hyötymään halvan työvoiman markkinoista ja ovat tähän päästäkseen valmiit lopettamaan tehtaita kotimaassa ja siirtämään toiminnan esimerkiksi Meksikoon. Kehitys mahdollistaa teollisuustyöläisten luokan ”tuhoamisen”.

Tulevaisuus kuvataan paluuna menneisyyteen,  jossa yhteiskuntarakenteet ovat jähmeitä (patriarkaalinen yhteiskunta, jossa jokainen tietää paikkansa, kuten ennen demokratian läpimurtoa). Kysymys on muun muassa ”miehen arvon palauttamisesta”.  Kapitalismi, patriarkaatti ja valkoinen ylivalta liitetään yhteen. Kehitys nähdään mustan väestönosan ”saartamisena”.

Suuryritykset ohjailevat ihmisten elämää. Kansanvaltaistumisprosessissa demokratian  nähdään toimivan katalysaattorina omistajien menettäessä valtansa. Torjuakseen tämän suuryritykset muodostavat yhteenliittymän,  jonka rinnalla  demokratia osoittautuu voimattomaksi. Tämän ”hitaan vallankumouksen” tunnusmerkkinä liberaali demokratia on alkanut myötäillä demokratiavastaisen eliitin teemoja. Ajankohtakin määritetään: näin on tapahtunut  1990-luvun puolivälistä lähtien.

Jos osapuolet nähdään toistensa vastaisina rintamina,  voidaan ajatella, että  kansanvaltaiset valtiot ryhmittyvät viime kädessä autoritaarisuuden taakse. Seuraus tästä kaikesta on, että kansalaiset kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja siksi tulevat yhä vihaisemmiksi. Nuoret esitetään tulevaisuuden voimana,  joka ainoana ihmisryhmänä pystyy asettumaan rahan valtaa vastaan.

Nykyisen tilanteen ei tarvitse olla pysyvä. Kehitys kohti parempaa  yhteiskuntaa on hidasta. Sitä symboloidakseen eräs kommentoija vertaa prosessia perhosten muuttoliikkeeseen Pohjois-Amerikasta Meksikoon. Muutto kestää kolme perhossukupolvea!