Vapaa toimittaja Oskari Onninen kertoo, kuinka hänen
käsiinsä osui kirpputorilla Pekka Himasen ”Kukoistuksen käsikirja” (2010), jossa luonnosteltiin hyvinvointivaltio 2.0:aa
Suomea koskien. Kirja maksoi nyt kaksi euroa! Kirjanen oli ensimmäinen raportti
valtiovarainministeri Jyrki Kataisen johdolla 2010-luvun alussa tilatusta Suomen
tulevaisuusnäkymästä. Ensimmäinen tilaus oli maksuton, mutta toinen,
700 000 euroa maksanut työ nostatti kohun. Ensinnäkin työ tilattiin kilpailuttamatta ja toiseksi vahva rintama tiedemiehiä,
poliitikkoja, virkamiehiä ja Matti- ja Maija Meikäläisiä tyrmäsi tehdyn työn, osa hyvin karkealla tavalla.
HS:n artikkelissa (”Kukoistuksen aika on nyt”),
7.3.2021 Onninen toteaa suorasukaisesti, että Himanen ”pilasi (työllään) oman
ja Kataisen maineen” rahoitussotkun takia. Panin jo aikoinaan merkille, että suhtautumisessa
Himaseen oli kätketty jotain muutakin
kuin ”pilaamiseen syyllistyminen”. Myös
arvostelijoiden asenteessa olisi ollut
korjattavaa. Yritän seuraavassa raottaa sitä, mistä oli kysymys ja oliko
Himasen kaavailuissa ennustusarvoa.
Himanen arvioi, että 2010-luvusta olisi tulossa Suomen ”menetetty vuosikymmen”, jossa hän oli jälkikäteen
katsoen monenkin mielestä oikeassa.
Himanen vedettiin monissa arvioissa kölin alta. Mutta
mikä on tilanne nyt? Muutama viikko
sitten arvioin nykyfilosofian ja filosofien pääongelmaksi sen, että ne eivät tuo käytännön ongelmien
taustaksi riittävää tietoa ja laadukasta
tieteellistä pohjaa. Muutama kappale tuosta kirjoituksesta:
”Meidän aikamme ei
suosi tieteellislähtöistä, hitaasti ja jäsennellysti johonkin kokonaisuuteen
sulatettavaa uutta ajattelua. Aikamme ihmiset ovat liian
kärsimättömiä jaksaakseen pohtia syntyjä syviä. Tyydytään nopeasti sykkiviin
twitter-viesteihin, joilla usein saadaan aikaiseksi ärtynyt vastareaktio, johon
siihenkin taas reaktionomaisesti vastataan. Tottuminen tällaiseen
lyhytkestoiseen mielipidepallotteluun loitontaa tehokkaasti
pitkäjänteisestä argumentoidusta pohdinnasta.”
Ja edelleen:
”Asiantuntijuus ei ole aiemman
vertaisesti kiinnittynyt yliopistoihin. Erilaiset konsulttitoimistot ja
ajatuspajat ovat vieneet tilaa yliopistomiesten ja -naisten vanhalta
reviiriltä. Usein kilpailevien toimijoiden esiintymiskykykin on korkealla
tasolla, joka toimii sanomisen vakuutena. Oman panoksensa keitokseen
tuovat julkisen sektorin erilaiset yhteisöt, joita käytetään aktiivisesti
asiantuntijalähteinä. Tässä on se hyvä puoli, että ainakin
kokonaisnäkemys saadaan monipuoliseksi tällä toimijakirjolla.”
Ja vielä:
”Filosofien merkitys
kasvaa, kun siirrytään ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Jos
tavoitteeksi asetetaan pyrkimys objektiiviseen totuuteen, mikä
mielestäni on itsestäänselvyys, niin tarvitaan jatkuvaa uskonvahvistusta.
Filosofit ovat tähän omiaan.”
Ja
lopuksi:
”Vihapuheet, vastakkainasettelu ja
yhteiskunnan polarisoituminen yleensä ovat kaikki teemoja, joiden
pitäisi aktivoida filosofeja. Tarvitaan tahoja, jotka selvittävät
taustat sille, mitä on tapahtumassa, ja mitkä ovat syy- ja
seuraussuhteet.
Edellä esitetyt mielipiteet ovat
kummunneet väitteistä, että nykyfilosofit
ovat liian hiljaa ja ovat olleet sitä jo pitkän aikaa. Totta onkin, että filosofit ja filosofia
eivät ole niin kovassa huudossa kuin pari kolmekymmentä vuotta sitten. On
mukavampaa kommunikoida filosofisessa aikakauslehdessä ”Niin & näin”
tutussa ja tasavertaisessa seurassa . Mutta nyt on ehkä sosiaalinen tilaus kutsua heidät mukaan konkreettisten
ajankohtaisten asioiden pohdiskeluun. Joka
tapauksessa pidän liioiteltuna Oskari Onnisen lainaaman Timo Miettisen twitter-viestiä,
jossa hän väitti, että juuri Himasen toiminta (kymmenen vuotta sitten) söi
kansan uskon filosofeihin!
Onninen moittii Himasta siitä, että hän otti jo 10 vuotta sitten konsultin
roolin filosofin roolin sijasta. Kun nyt näyttäsi olevan tilausta filosofisille
näkemyksille ja filosofeille, kannattasi
antaa uusi mahdollisuus Himaselle.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Olen kirjoittanut useampiakin blogikirjoituksia
Himasen (ja hänen yhteistyökumppaninsa Manuel Castellsin) kirjoista. Palautan
ohessa mieleen joitakin silloisia (2012-2013) arvioitani Himasen ajattelusta meneillään
olevan filosofiakeskustelun pohjaksi. En arvioi Himasen kirjoituksia muutoin kuin tavoitteenasetannan kannalta.
Liioin en puutu tässä lähes 10 vuoden
takaisessa kilpailutuksessa esiin
nousseisiin ongelmiin.
Pekka Himasen Suomea koskevan ajattelun lähtökohta on brittiläisen William Beveridgen
johtaman komission luoma hyvinvointivaltio-ohjelma (Beveridge Report,1942). Sen
päämääriksi asetettiin viiden eri tekijän poistaminen yhteiskunnasta: puute,
sairaus, tietämättömyys, kurjuus ja toimettomuus. Tämä tavoitteisto muodostaa
Himasen hyvinvointivaltio 1.0:n pohjan. Clement Attleen hallitus (1945-1951)
lähti toteuttamaan tätä ohjelmaa sodanjälkeisessä Englannissa.
Suomessa Pekka Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka”
suuntasi hyvinvointivaltiota (ja Beveridgen tavoitteita) sen mukaiseksi kuin me
nyt sen tunnemme. Himanen sivuuttaa melko kevyesti skandinaavisen vaikutuksen,
vaikka Ruotsin mallin seuraaminen lienee meilläkin aivan oleellinen.
Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 oli teollisen
ajan yhteiskuntasopimus. Nyt sen eväät on syöty ainakin siinä mielessä, että
tältä pohjalta on vaikea lisätä hyvinvointia. Pikemminkin uhkaa taantuminen jo
kerran saavutetusta.
Himasen ja hänen kumppaniensa mielestä uutta hyvinvointivaltio kakkosta
voidaan rakentaa vain ykkösen pohjalta.
Himanen asettaa viisi uutta ”jättiläistä” eli
hyvinvoinnin edistämistä koskevaa päämäärää. Esittelen niiden sisällön ohessa
pelkistetysti ja kommentoin soveltuvin osin.
1) Positiivinen vs. negatiivinen
Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi määrittää
”puutteiden poiston kautta”, vaan ”varsinaisen hyvinvoinnin edistämisen
kautta”. Himanen tarkoittaa tällä sitä, että nykyisin meillä on lähinnä
”pahoinvoinnin vähentämisvaltio”.
Kommenttini:
Tavoite on todella kunnianhimoinen. Jotenkin näen
tässä taustalla koko Himasen filosofian ytimen: tulee puhua positiivista
asioista, tulee tehdä positiivisia asioita (esim. ”rikastava vuorovaikutus”).
Negatiiviset asiat ovat ”vain” toinen puoli, ja jos pelkästään siihen tartutaan jää toinen
puoli näkemättä. Näkemys on kovin kategorinen: ei nykyinen järjestelmä ole
pelkästään sairaudenhoitojärjestelmä – niin kuin Himanen antaa ymmärtää - vaan
se on myös terveydenhoitojärjestelmä. Käännän asian toisin päin: jos Himasen
tapaan ajateltaisiin vain yhteiskunnan hyviä puolia tulisi tarkastelusta
voittajien triumfi. Jos siis yhteiskunnan pitäisi taata kaikille hyvinvointi,
pitäisi kaikkien olla voittajia Himasen ajattelun mukaisesti. Mahdotonta.
Jaloin – ja realistisin - ajatus, joka
minusta voidaan esittää kuuluisi näin: tavoitteena on hyvinvointia tuottava
yhteiskunta.
2) Proaktiivinen vs. reaktiivinen
Tämän ajatuksen mukaan nykyinen
hyvinvointiyhteiskunta reagoi ongelmiin vasta, kun ne ovat kehittyneet ongelmiksi.
Sairaudenhoitojärjestelmästä on siis siirryttävä terveydenhoitojärjestelmään.
Kommenttini:
Perusperiaatteiltaan oikein ajateltu, mutta sitten
tullaan käytännön haasteisin. Nykyinen järjestelmä vapausasteineen antaa
mahdollisuuden tuhota terveyttä, mutta miten ”määrätä” ihmiset edistämään
terveyttään? Lähimmäksi ajatuksissani tulee natsi-Saksan terveysterrorismi.
Vaatiiko siis Himasen ajattelu toteutuakseen totalitäärisen valtion? Minun on
mahdotonta uskoa, että päästäisiin järjestelmään, jossa terveys kategorisoidaan
ykkösteemaksi muulla tavoin kuin pakottamalla (sanktioimalla) ihmiset
”terveyden vaalijoiksi”. Esko Ahohan esitti noihin aikoihin toteutettavaksi
järjestelmän, jossa yhteiskunta ei kustanna yksilön terveydenhuoltoa, jos hän
itse tuhoaa terveyttään (tupakka, huumeet, alkoholi). Useimmat torjuivat
ajatuksen jyrkästi. Mielestäni enintä, mitä voidaan toivoa on, että esimerkiksi
työterveyspalvelujen kautta työnantajat edellyttävät työntekijöiltään aiempaa
tarkempaa terveydenseurantaa.
Emme ole koronankaan oloissa ottanet käyttöön
pakkokeinoja, joskin tässä on käyty ”rajoilla”.
3) Subjekti vs. objekti
Tässä Himanen tarkoittaa siirtymistä
järjestelmäkeskeisestä hyvinvointivaltiosta informaatioajan ”ihmiskeskeiseen”
hyvinvointiyhteiskuntaan. Nykyisellään järjestelmä ei siis ole ihmistä varten,
vaan ihminen järjestelmää varten. Ihmiset tulee ottaa mukaan kehittämään
järjestelmää. He ovat siis itse myös toimijoita, subjekteja eivätkä pelkästään
palvelun kohde. Välittämistä ei voi ulkoistaa, vaan jokaisella on vastuu myös
itsestään.
Kommenttini:
Tämä on myös ikuisuuskysymys. On kieltämättä käynyt
niin, että hyvin rasvattu koneisto on alkanut elää osin omaa elämäänsä. Sen
sisällä työskentelevät ihmiset toteuttavat järjestelmää, koska niin on
laeissa sanottu. Syntyy äärimmäisen
kuuliainen järjestelmä, jota iso veli valvoo. Yksilön kannalta järjestelmää
vaikuttaa joskus irvikuvaltaan.
Tähän saakka voidaan Himasta myötäillä, mutta sitten
alkavat vaikeudet: miten muuttaa järjestelmää Himasen viitoittamaan suuntaan?
Jotenkin näen tässä taustalla tarveharkinnan. Kun kylmä koneisto nykyisin
kohtelee ihmisiä ”tasa-arvoisesti” so. kaikkia samalla tavalla, pitäisi sen
sijasta päästä yksilölliseen kohteluun, jossa ihmiset ensin itse auttavat
itseään ja sitten - jos tämä ei auta - tulevat järjestelmän kohdennettujen
palvelujen piiriin, kuitenkin niin, että jokainen tapaus harkitaan erikseen.
Tällaisen järjestelmän suuri haaste on kustannustason korkeus. Toinen
mahdollisuus olisi purkaa järjestelmää lähelle yövartijavaltiota, jolloin
palvelujen taso jäisi kokonaisuudessaan selvästi nykyisen tason alapuolelle.
Tämä ei varmaankaan ole Himasen tarkoitus.
Väestön ikääntyminen ja sitä seuraava kustannusten
nousu ovat väistämättömiä. Säästöjen takia potilaat valikoituvat. Terveydenhoito
on edunvalvontaa siinä mielessä, että pitää pystyä itse taistelemaan palvelut
itselleen. Tämä pitää paikkansa myös julkisessa terveydenhuollossa, muutoin
juutut jonoon. Lopulta tullaan kuitenkin resurssiongelmaan: tulee mieleen, että
palvelujen tuottajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.
4) Holistinen vs. partiaalinen
Himasen mukaan hyvinvointivaltio 1.0 reagoi
ongelmiin, jotka ovat kehittyneet ongelmiksi jossain toisessa osassa
järjestelmää. Hyvinvointia pitää lähestyä kokonaisvaltaisesti. Himasen mukaan
muussa tapauksessa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.
Kommenttini:
Himanen vieroksuu tilkkutäkkijärjestelmää ja on
siinä tietenkin oikeassa. Nykyinen järjestelmä parsii toisaalla samassa
järjestelmässä syntyneitä ongelmia. Kokonaisvaltaiseen järjestelmään on
erittäin vaikea päästä, sillä nykymallinen yhteiskunta ja elämäntapa (ihmisten
ja organisaatioiden toiminta) pikemminkin repii eheyttä. Kokonaisvaltaisuudesta
tulee helposti mieleen 1970-luvun kybernetiikan laatikko-organisaatiot ja
strategiat. Niiden avulla pyrittiin hallitsemaan kokonaisuus. Yhteiskunta on
kuitenkin liikkunut alta pois ja elää omaa elämäänsä laatikoista piittaamatta.
Nyt Himanen yrittää luoda laatikko-organisaatio 2.0:aa, jossa organisaatiota on
madallettu ja 1970-luvun heikkoudet on karsittu pois, mutta kokonaisuus
pyritään silti pitämään hallussa. Ajatus vaatisi huomattavaa konkretisointia,
jotta siihen pääsisi ottamaan kantaa.
Holistisuus täytyy saavuttaa jollain sellaisella
tasolla, että ainakaan minä en pysty sitä hahmottamaan.
5) Valtio vs. yhteiskunta
Hyvinvointivaltio 1.0:ssa kaikille yhtäläisten
mahdollisuuksien tuottaminen nähdään valtion tehtävänä. Julkinen sektori sekä
järjestää että tuottaa suurimman osan palveluista. Himanen nostaa tässä
keskiöön kansalaisyhteiskunnan, vaikkei tätä nimitystä käytäkään.
Hyvinvointiyhteiskunta 2.0 syntyy siis oma-aloitteisuudesta, järjestötyöstä ja
yritysten työstä täydentäen tai korvaten valtion työtä. Järjestäjätaho ja
tuottajataho voidaan erottaa toisistaan ilman, että valtio lipeää vastuistaan.
Kommenttini:
Tämä on hyvin suosittu ajatus nykyisin. Taustalla
häämöttää valtion roolin pienentäminen ja jopa yövartijatyyppinen valtio. Vai
onko siitä kysymys? Himanen ei ota tähän kantaa, mutta epäilen, että hän on
vahvasti tällaista ajattelua vastaan. Hän haluaisi luoda idealistisen mallin,
jossa yhdistyvät melko iso valtio ja ihmisten oma(vastuinen) työ. Hän haluaisi
luoda kolmannen etenemisväylän hyvinvointivaltio
1.0:n vaihtoehdoksi.
Ajatuksessa on itua. Periaatteessa eri palveluja voi
tuottaa hyvin suuri määrä erilaisia yhteisöjä. Suurimpina ongelmina näen kaksi
asiaa: 1) pk-yritykset ja järjestöt eivät pysty kilpailemaan suurten yritysten
kanssa palvelujen tuottamisessa, vaan palvelut liukuvat vähitellen suurille
toimijoille ja helposti demokraattisen kontrollin ulkopuolelle, 2) jos
palvelujen tuottajia on kaikesta huolimatta paljon on kokonaisuuden - sen
holistisuuden - hallinta todella vaativa tehtävä. Olen itse päätynyt varsin
vanhakantaiseen johtopäätökseen: kunnan on pyrittävä pitämään itsellään suuri
osa palveluista ja pyrittävä joustavoittamisen (ml. tietotekniikan nykyistä
parempi käyttö) avulla nykyistä parempaan työn tuottavuuteen.
::::::::::::::::::::::::::::
Oskari Onninen – irrallaan ylläolevista pohdinnoista
– päätyy artikkelissaan johtopäätökseen, että Himasen esitys on ”jopa selkeä ja
konkreettinen nykyisten ajatusjohtajien ”lörinään” verrattuna. Hän haastaa
Pekka Himasta paikalle jatkamaan siitä, mihin hän viimeksi jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti