Kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen avaa Ukrainan sodan
vaikutuksia monipuolisesti HS:n pitkässä artikkelissa 27.5.2024 ”Euroopassa
riittää sympatiaa Venäjälle”. Tilanne ei ole mitenkään yhtäkkisesti muuttunut,
mutta selvää on, että Venäjää – joskaan ei välttämättä Putinia – tukevien voimien määrä on kasvussa.
Lisääntyvä tuki Venäjälle lienee yhteydessä siihen, että sodan päätös ei ole
näkyvissä. Tämä hermostuttaa kaikkia osapuolia. Aselepoehdotukset ovat lähinnä
taktisia vetoja. Jonkinlainen ratkaisu voisi olla käsillä, jos toinen osapuoli
jää selvästi alakynteen. Käsitän niin, että Turtiainen yrittää pukeutua Venäjää
suosivien kaapuun ja sitä kautta löytää langanpäitä konfliktin ja sodan
ymmärtämisen. Olen varannut tässä kirjoituksessa itselleni kommentoijan roolin
säilyttäen riippumattomuuteni suhteessa
Turtiaiseen.
Kantojen ristiriitaisuus korostuu, kun läntinen
sotilasliitto Nato kärsii eripurasta. Osa jäsenvaltioista, kuten Unkari, ei etene
yhteistyössä yhteisiin päämääriin, vaan kaivaa esille näkemyseroja aiheuttavia
syy-seuraussuhteita.
Lievemmissä tapauksissa erilaisia näkemyksiä on mm. Ukrainan
aseistamisessa. Osa säästelee voimavarojaan ja parhaita aseita mahdollisen
laajan konfliktin varalle.
Ylivoimainen
enemmistö niistä, jotka katsovat Ukrainan muodostavan lännen etulinjan kokevat Venäjän
uhkaksi. Osa taas on hakeutunut yhteistyöhän Venäjän kanssa esimerkiksi turvatakseen
energian saannin, mutta myös siksi, että tarvitsevat selkänojan lännen Nato- ja
EU-yhteistyötä vastaan. Vielä on ryhmä,
joka pelaa yhteen Venäjän kanssa taktisista syistä varmistaakseen jäämisen
voittajan puolelle, kun kaikki on ohi.
Venäjän
tukijoita löytyy Turtiaisen mukaan etenkin Unkarista, itäisestä Saksasta,
Slovakiasta ja lännen oikeistopiireistä.
Venäjää vastustavassa rintamassa ovat selvimmin Skandinavian maat ja
Baltia sekä Puola. Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä vallitsee osin
ambivalenttinen suhde, joskin julkisuudessa länsivallat ovat ryhmittyneet
selvästi yhteisrintamaan Venäjää vastaan.
Turtiainen
on huolissaan, että Suomessa ei huomioida riittävästi Euroopassa tapahtuvaa
kehitystä. Muutoinkin tilanne EU:n osalta on sellainen, että jakolinjat eivät
kulje puolueiden välillä vaan puolueiden sisällä. Tämä omalta osaltaan haittaa
merkittävästi yhteistyömahdollisuuksia.
Venäjä
on kytkenyt sotansa Ukrainaa vastaan osaksi fasismin vastaista taistelua (lue:
natsi-Saksan vastaista taistelua), jota se sanoo edelleen käyvänsä toisen
maailmansodan hengessä yrittäessään tehdä sodasta hyväksyttävämmän. Toinen
näkymä, jonka Venäjä haluaa loihtia näkyville on uhrina oleminen: kaiken se
sietää, kaiken se kärsii.
Venäjä
on uutterasti pyrkinyt korostamaan rooliaan Euroopan vapauttajana toisen maailmansodan
aikaisesta natsien ikeestä ja saanutkin sanomansa
perille hyväuskoisimpien parissa. Totta kai Venäjä myös onnistui yhdessä länsimaiden
kanssa tuhoamaan Saksan taistelukyvyn toisessa maailmansodassa. Huomio voitiin kiinnittää
natsien hirmutöihin miehitetyillä alueilla. ”Neuvostoliitosta piirrettiin kuvaa
vapauttajana, mikä sekin oli totta”,
toteaa Turtiainen. Luulenpa, että moni
on tässä kohtaa kriittisempi. Pikemminkin voisi sanoa , että itäeurooppalaiset
vapautettiin yhden sortajan alaisuudesta, mutta alistettiin toisen sortajan,
Neuvostoliiton, sortovallan alaisuuteen.
Mihin
unohtui esimerkiksi venäläisten suorittama Katynin joukkomurha venäläisten muistista?
Nykyinen
Putinin hallinto luo myös itsestään kuvaa vapauttajana Ukrainan
natsihallinnosta. Kuten tiedämme suomalaisina, Stalin pyrki luoman
puskurivyöhykkeen tai etupiirin läntiselle rajalleen. Tämän varaan näyttää laskevan
myös Putin.
Itä-Euroopassa
on paljon kulttuurisia jälkiä Neuvostoliiton ajoilta, eikä niitä olla
poistamassa poliittisten suhdanteiden vaihdellessa. Suomessa ollaan aktiivisempia
esimerkiksi suhteessa Leninin jättämien jälkien korjaamisessa, joita syntyi suomettuneessa Suomessa.
Ukrainan
sodan osalta ollaan tärkeän vedenjakajan äärellä. Osassa Itä-Eurooppaa hyväksytään
ajatus, että Ukrainaan saadaan rauha vain Venäjän myötävaikutuksella eli tekemällä
kompromissi Venäjän kanssa. Se on täysin toinen linja kuin se, mikä on sisäistetty
Skandinaviassa ja Baltiassa, eli että Venäjän on hävittävä sota ennen kuin
rauhasta voidaan järkevästi keskustella.
On
vaikeaa ottaa askelia kohti rauhaa, kun
ollaan eri mieltä sodan ja rauhan perusolemuksesta. Jakaudutaan niihin
(oikeistolaisiin ja osin äärivasemmistolaisiin), jotka lännessä katsovat, että länsi on
sodanlietsoja, ja niihin liberaalin
lännen kannattajiin, joiden mukaan Venäjä on yksin vastuussa Ukrainan sodasta.
Turtiainen pyrkii nähdäkseni tunkeutumaan tähän väliin, kuten tavallaan itsekin
menettelen.
”Rajaton”
putinilaisuus (vai pitäisikö puhua venäläisyydestä) edustaa sekavaa vyyhteä
erilaisia filosofisia ja ideologisia aineksia, jotka viehättävät osaa Venäjän
kannattajista, kuten pakkomielle muukalaisvihamielisyydestä ja
suvaitsemattomuudesta ja konservatiivisuudesta yleensä.
Jotenkin
Suomi on ollut liian hyväuskoinen suhteessa oikeiston nousuun ja siitä
aiheutuviin seurannaisvaikutuksiin. Emmanuel Macronin linja on tulevissa
EU-vaaleissa kärsimässä tappion oikeistolle, ja on tapahtumassa liike ”johonkin suuntaan”
tai hyppy tuntemattomaan sodan ja rauhan kysymyksissä. Mutta mihin suuntaan?
Muuttuuko
EU vaalien seurauksena väljemmäksi siihen nähden, kuka on ”oikeassa” Ukrainan
tapauksessa?
Turtiainen
ottaa esille Itä-Saksan 1953, Unkarin 1956 ja Tšekkoslovakian 1968. Eivätkö
nämä venäläisvihamieliset punnukset vaa´assa kallista antipatiaa
venäjänvastaisuuden suuntaan? Vastaus: eivät selkeästi. Asiat osin unohtuvat
tai aktiivisesti unohdetaan. Siksi perverssisti käyttäytyvä Venäjä nähdään
tietyissä piireissä hyväksyttävämpänä kuin se ansaitsee. Tuorein trauma
ajoittuu 1990-luvulle, jolloin vallankumouksen seurauksena valta vaihtui. Mutta
mihin se vaihtui? Edelleen ”itä” on
”länttä” köyhempi eikä muutos ole ollut tarpeeksi suuri. On jähmetytty
paikoilleen ja muutos on jäänyt ohueksi tai merkinnyt peräti taantumista
elinolosuhteissa. Vallankumouksen riemu on haihtunut ajan saatossa.
Myös
Naton laajentumisessa itään halutaan ymmärtää venäläistä selitystä raakana
tunkeutumisena.
Niinpä
Ukrainasta aiheutuva ja pakotepolitiikasta seurannut taloudellinen epävarmuus
nähdään monilla tahoilla lännen vikana. Tunneilmapiiri on turhautunut. Lännen maallisen vaurauden tavoittamisen piti olla fakta ja tuoda mukanaan
hyvinvointia. Se oli ykkösprioriteetti,
mutta muutakin odotettiin myötäjäislahjana. Kotiseuturakkaus, menneen
kaipuu ja sitoutuminen perinteeseen vaikuttaa yllättävän
voimakkaasti taustalla.