Venäjä – uhka vai haaste ?

 

Kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen avaa Ukrainan sodan vaikutuksia monipuolisesti HS:n pitkässä artikkelissa 27.5.2024 ”Euroopassa riittää sympatiaa Venäjälle”. Tilanne ei ole mitenkään yhtäkkisesti muuttunut, mutta selvää on, että Venäjää – joskaan ei välttämättä  Putinia – tukevien voimien määrä on kasvussa. Lisääntyvä tuki Venäjälle lienee yhteydessä siihen, että sodan päätös ei ole näkyvissä. Tämä hermostuttaa kaikkia osapuolia. Aselepoehdotukset ovat lähinnä taktisia vetoja. Jonkinlainen ratkaisu voisi olla käsillä, jos toinen osapuoli jää selvästi alakynteen. Käsitän niin, että Turtiainen yrittää pukeutua Venäjää suosivien kaapuun ja sitä kautta löytää langanpäitä konfliktin ja sodan ymmärtämisen. Olen varannut tässä kirjoituksessa itselleni kommentoijan roolin säilyttäen  riippumattomuuteni suhteessa Turtiaiseen.

Kantojen ristiriitaisuus korostuu, kun läntinen sotilasliitto Nato kärsii eripurasta. Osa jäsenvaltioista, kuten Unkari, ei etene yhteistyössä yhteisiin päämääriin, vaan kaivaa esille näkemyseroja aiheuttavia syy-seuraussuhteita. 

Lievemmissä tapauksissa erilaisia näkemyksiä on mm. Ukrainan aseistamisessa. Osa säästelee voimavarojaan ja parhaita aseita mahdollisen laajan konfliktin varalle.

Ylivoimainen enemmistö niistä, jotka katsovat Ukrainan muodostavan lännen etulinjan kokevat Venäjän uhkaksi. Osa taas on hakeutunut yhteistyöhän Venäjän kanssa esimerkiksi turvatakseen energian saannin, mutta myös siksi, että tarvitsevat selkänojan lännen Nato- ja EU-yhteistyötä  vastaan. Vielä on ryhmä, joka pelaa yhteen Venäjän kanssa taktisista syistä varmistaakseen jäämisen voittajan puolelle, kun kaikki on ohi.

Venäjän tukijoita löytyy Turtiaisen mukaan etenkin Unkarista, itäisestä Saksasta, Slovakiasta ja lännen oikeistopiireistä.  Venäjää vastustavassa rintamassa ovat selvimmin Skandinavian maat ja Baltia sekä Puola. Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä vallitsee osin ambivalenttinen suhde, joskin julkisuudessa länsivallat ovat ryhmittyneet selvästi yhteisrintamaan Venäjää vastaan.

Turtiainen on huolissaan, että Suomessa ei huomioida riittävästi Euroopassa tapahtuvaa kehitystä. Muutoinkin tilanne EU:n osalta on sellainen, että jakolinjat eivät kulje puolueiden välillä vaan puolueiden sisällä. Tämä omalta osaltaan haittaa merkittävästi yhteistyömahdollisuuksia.

Venäjä on kytkenyt sotansa Ukrainaa vastaan osaksi fasismin vastaista taistelua (lue: natsi-Saksan vastaista taistelua), jota se sanoo edelleen käyvänsä toisen maailmansodan hengessä yrittäessään tehdä sodasta hyväksyttävämmän. Toinen näkymä, jonka Venäjä haluaa loihtia näkyville on uhrina oleminen: kaiken se sietää, kaiken se kärsii.

Venäjä on uutterasti pyrkinyt korostamaan rooliaan Euroopan vapauttajana toisen maailmansodan aikaisesta  natsien ikeestä ja saanutkin sanomansa perille hyväuskoisimpien parissa. Totta kai Venäjä myös onnistui yhdessä länsimaiden kanssa tuhoamaan Saksan taistelukyvyn toisessa maailmansodassa. Huomio voitiin kiinnittää natsien hirmutöihin miehitetyillä alueilla. ”Neuvostoliitosta piirrettiin kuvaa vapauttajana, mikä  sekin oli totta”, toteaa Turtiainen.  Luulenpa, että moni on tässä kohtaa kriittisempi. Pikemminkin voisi sanoa , että itäeurooppalaiset vapautettiin yhden sortajan alaisuudesta, mutta alistettiin toisen sortajan, Neuvostoliiton, sortovallan alaisuuteen.

Mihin unohtui esimerkiksi venäläisten suorittama Katynin  joukkomurha venäläisten muistista?

Nykyinen Putinin hallinto luo myös itsestään kuvaa vapauttajana Ukrainan natsihallinnosta. Kuten tiedämme suomalaisina, Stalin pyrki luoman puskurivyöhykkeen tai etupiirin läntiselle rajalleen. Tämän varaan näyttää laskevan myös Putin.

Itä-Euroopassa on paljon kulttuurisia jälkiä Neuvostoliiton ajoilta, eikä niitä olla poistamassa poliittisten suhdanteiden vaihdellessa. Suomessa ollaan aktiivisempia esimerkiksi suhteessa Leninin  jättämien  jälkien korjaamisessa, joita syntyi  suomettuneessa Suomessa.

Ukrainan sodan osalta ollaan tärkeän vedenjakajan äärellä. Osassa Itä-Eurooppaa hyväksytään ajatus, että Ukrainaan saadaan rauha vain Venäjän myötävaikutuksella eli tekemällä kompromissi Venäjän kanssa. Se on täysin toinen linja kuin se, mikä on sisäistetty Skandinaviassa ja Baltiassa, eli että Venäjän on hävittävä sota ennen kuin rauhasta voidaan järkevästi keskustella.

On vaikeaa ottaa askelia kohti rauhaa,  kun ollaan eri mieltä sodan ja rauhan perusolemuksesta. Jakaudutaan niihin (oikeistolaisiin ja osin äärivasemmistolaisiin),  jotka lännessä katsovat, että länsi on sodanlietsoja,  ja niihin liberaalin lännen kannattajiin, joiden mukaan Venäjä on yksin vastuussa Ukrainan sodasta. Turtiainen pyrkii nähdäkseni tunkeutumaan tähän väliin, kuten tavallaan itsekin menettelen.

”Rajaton” putinilaisuus (vai pitäisikö puhua venäläisyydestä) edustaa sekavaa vyyhteä erilaisia filosofisia ja ideologisia aineksia, jotka viehättävät osaa Venäjän kannattajista, kuten pakkomielle muukalaisvihamielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta ja konservatiivisuudesta yleensä.

Jotenkin Suomi on ollut liian hyväuskoinen suhteessa oikeiston nousuun ja siitä aiheutuviin seurannaisvaikutuksiin. Emmanuel Macronin linja on tulevissa EU-vaaleissa kärsimässä tappion oikeistolle,  ja on tapahtumassa liike ”johonkin suuntaan” tai hyppy tuntemattomaan sodan ja rauhan kysymyksissä. Mutta mihin suuntaan?

Muuttuuko EU vaalien seurauksena väljemmäksi siihen nähden, kuka on ”oikeassa” Ukrainan tapauksessa?

Turtiainen ottaa esille Itä-Saksan 1953, Unkarin 1956 ja Tšekkoslovakian 1968. Eivätkö nämä venäläisvihamieliset punnukset vaa´assa kallista antipatiaa venäjänvastaisuuden suuntaan? Vastaus: eivät selkeästi. Asiat osin unohtuvat tai aktiivisesti unohdetaan. Siksi perverssisti käyttäytyvä Venäjä nähdään tietyissä piireissä hyväksyttävämpänä kuin se ansaitsee. Tuorein trauma ajoittuu 1990-luvulle, jolloin vallankumouksen seurauksena valta vaihtui. Mutta mihin se vaihtui?  Edelleen ”itä” on ”länttä” köyhempi eikä muutos ole ollut tarpeeksi suuri. On jähmetytty paikoilleen ja muutos on jäänyt ohueksi tai merkinnyt peräti taantumista elinolosuhteissa. Vallankumouksen riemu on haihtunut ajan saatossa.

Myös Naton laajentumisessa itään halutaan ymmärtää venäläistä selitystä raakana tunkeutumisena.   

Niinpä Ukrainasta aiheutuva ja pakotepolitiikasta seurannut taloudellinen epävarmuus nähdään monilla tahoilla lännen vikana. Tunneilmapiiri on turhautunut.  Lännen maallisen vaurauden tavoittamisen  piti olla fakta ja tuoda mukanaan hyvinvointia. Se oli  ykkösprioriteetti, mutta muutakin odotettiin myötäjäislahjana. Kotiseuturakkaus, menneen kaipuu  ja sitoutuminen  perinteeseen vaikuttaa yllättävän voimakkaasti taustalla.

Kestävyysjuoksijoiden kansakunta

 

Suomea on pidetty kestävyysjuoksun luvattuna maana. Meillä olikin Paavo Nurmen johdolla valtava kestävyysjuoksubuumi 1920- ja 1930-luvulla. Buumi jatkui ohentuneena 1940-luvulla ”viimeisen suomalaisen”,  Viljo Heinon johdolla. Mistä kaikki oikein juontui, siitä minulla ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkin vaikutusta ei pidä aliarvioida, ja miksi niin tehtäisiinkään, koska Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi olivat loistavia suunnannäyttäjiä.

Itse rupesin seuraaman kestävyysjuoksua, kuten muutakin yleisurheilua 1960-luvun puolella. Mutta on  minulla myös hämärä muistikuva Rooman olympiakisojen 10 000 metrin juoksusta.

 Satuin hyppäämään kestävyysjuoksun seurannan kyytiin niillä paikkeilla,  kun entisen bravuurilajin laskukausi  iski päälle – tosin silloin sitä ei välttämättä vielä tunnistettu.  ”Urheilukalenterin” ennätysluetteloista havaitsin nimet Erkki Rantala (10 000 metriä 29.21.0) ja Matti Huttunen (5000 metriä 13.51,8). Siinä vaiheessa maailmanennätykset olivat karanneet jo horisonttiin, kymppitonni reilusti alle 29 minuutin ja viisi tonnia 13.35:een.

Sitten alkoi tuskallinen odotus sen puolesta, milloin ilmestyy uusi tähti, joka alittaa nuo kaksi vuonna 1959 juostua aikaa. Kärsimättömyys joutui koetukselle eikä palkintoa saatu lähes kymmeneen vuoteen. Kestävyysjuoksun pelastajaa etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Lopulta pelastajaksi valikoitui maapallon toiselta puolelta uusiseelantilainen Arthur Lydiard (1917-2004), jonka sankariteko oli Peter Snellin valmentaminen kaksien kisojen, Rooman 1960 ja Tokion 1964, kolminkertaiseksi kultamitalimieheksi – tosin 800 metrin ja 1500 metrin juoksuissa. Myös monien muiden huippujen, mm. Rod Dixonin, John Walkerin ja Dick Quaxin harjoitteluun hänellä on ollut ainakin välillinen vaikutus.

Suomessa Lydiard valmensi vuosina 1967-69. Odotukset olivat valtavat. Joudun kertomaan noista ajoista pääosin omien muistikuvieni perusteella, mutta toki lähteitäkin on ollut käytössä. Suomen parhaita 10 000 metrin juoksijoita olivat 60-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa mm. Seppo Matela, Seppo Nikkari ja Seppo Tuominen. He joutuivat ottamaan vastaan Lydiardin  kovat valmennusopit puuduttamatta. Muistan,  että Lydiardin rankat harjoitteet saivat tulostason paranemaan, mutta myös loukkaantumisherkkyys kasvoi. Epäilen,  että monien mieleen Lydiard onkin jäänyt miehenä,  jonka aikana  parhaat suomalaiset kestävyysjuoksijat kirmasivat jalat altaan.

Lydiardin suurin merkitys oli ehkä siinä, että hän herätti juoksuinnostuksen suomalaisten juoksijoiden keskuudessa. Hänen pestauksensa osui myös ajankohtaan,  jolloin suuret ikäluokat murtautuivat urheilun huipulle. Oli joukkoa, mistä huiput valikoituivat. Juoksija-lehden numerossa 2/2021 referoidaan hänen vanhaa vuonna 1971 kirjoittamansa kirjettä vastaperustetulle Juoksija-lehdelle. Silloin hänen pestinsä Suomessa oli jo ohi ja kirjeestä heijastuu tietty katkeruus: ”Valmentaessani Suomessa minulla oli suuria vaikeuksia”. Paineet tulosten saavuttamiseen olivat suuret ja  pettymykset,  kun niitä ei odotetulla tavalla saatu,  välittyivät kirjeestä. Kirjeessään hän kuitenkin käy läpi ammattimiehen pätevyydellä valmennusmetodiensa ydinkohtia ja käyttää tilaisuuta hyväkseen arvostellakseen muiden – kilpailijoiksi kokemiensa - valmentajien virheitä.

Kirjeessä Lydiard valittaa saamaansa kohtelua mm. lehdistön taholta. Tuloksia odotettiin liian nopeasti. Lydiardin arvostelijoihin yhtyi noihin aikoihin myös presidentti Kekkonen, joka nimimerkki Liimataisena kirjoitti Suomen Kuvalehteen, että ”poppamies” oli epäonnistunut eikä hän jättänyt ”minkäänlaista jälkeä” suomalaiseen urheiluelämään. Kekkonen toimi monen aikalaisen tuntojen tulkkina.

Valmennusta käsittelevä kritiikki kohdistui erityisesti Lydiardin pakkomielteeseen juoksuttaa 160 kilometrin viikkolenkkejä, jonka seurauksena loukkaantumisherkkyys lisääntyi. Käsitän kuitenkin niin,  että hän parhaimmillaan pystyi nivomaan yhteen pitkäkestoisen kestävyyspainotteisen harjoittelun ja ja igloilaisen intervalliharjoittelun toimivaksi kokonaisuudeksi.

Bonuksena Lydiard vaikutti merkittävästi juoksu-urheilun terveysvaikutusten läpimurtoon kautta koko sivilisaation.

Entä pidemmällä aikajänteellä? Miten Lydiard onnistui kestävyysjuoksun valmennustiedon siementen kylvämisessä katajaiseen juoksijakansaan? Voitaneen sanoa,  että välittömät tulokset olivat epätyydyttäviä, mutta hieman pidemmälle aikavälillä joudutaan puntaroimaan,  mikä oli Lydiardin merkitys Suomen 1970-luvun kestävyysjuoksumenestyksessä. Arvioisin, että merkitys oli huomattava, vaikka Lydiard ei toiminutkaan Vasalan, Väätäisen, Virenin ja kumppaneiden henkilökohtaisena valmentajana. Lydiardin vaikutus oli kaksijakoinen. Vähintäänkin hän opetti työnteon merkitystä isolle joukolle suomalaisia kestävyysjuoksijoita. Tämä tunnustettiin 1970-luvun alussa, kun Lydiard palkittiin kunniamerkillä  vuoden 1972 Münchenin olympiakisojen  suomalaismenestyksistä, joihin hänellä oli ainakin välillinen rooli. Toisaalta hän vaikutti huippujuoksijoidemme valmentajiin rikastuttamalla valmennusmenetelmiä.

Lydiarin perintö valmennukselle on siis kiistaton, vaikka käytännön valmennustyössä Lydiard kohtasikin haasteita. Hän oli Suomessa vain 19 kuukautta ja Meksikossa sekä Venezuelassa, joissa hän myös valmensi,  vastoinkäymiset jatkuivat. Lydiardin valmennus on nähtävä täydentävänä elementtinä sille työlle, jonka valmennuksellisesti loivat Paavo Nurmi, Percy Cerutty (Herb Elliotin valmentaja!) ja unkarilainen Mihaly Igloi.

Epäilemättä Arthur Lydiard on yksi merkittävimmistä valmentajista kestävyysjuoksun historiassa. Hän saattoi koutsaajan intohimollaan lyödä joskus yli, kun hän asetti tavoitteet ylioptimistisen korkealle ja maalasi urheilijoiden suorituskyvyn rajoista tavoittamattomia haaveita, mutta ainakin hän teki selväksi, että oikotietä huipulle ei ole.

::::::::::::::::::::::

Entä mitä on sanottava Lydiardin aktiivivuosien jälkeisistä vuosikymmenistä kestävyysjuoksuhistoriassa? Afrikkalaiset ovat osin Rooman 1960 ja Tokion 1964 olympiakisoista,  mutta varsinkin Mexicon 1968 kisoista lähtien hallinneet kestävyysjuoksumarkkinoita.   Viimeksi Tokiossa 2021 ja Eugenessa (2022) nähtiin juoksijoiden ryhmittyvän kestävyysmatkoilla hyvän matkaa ennen loppua kahdeksi kokonaisuudeksi, ensin tulivat afrikkalaiset ja sitten eurooppalaiset ja amerikkalaiset. Suomi on jäänyt lähes statistin rooliin, vaikka aivan viime aikoina piristystä on havaittavissa.

Jakob Ingebrigtsen on osoittanut,  että eurooppalainen juoksija pystyy lyömään afrikkalaiset millä tahansa taktiikalla. Ihmeiden aika ei ole ohi: hämmentävällä tavalla juuri MM-Eugenessa eurooppalaisten juoksijoiden menestys herätti huomiota miesten 1500 metrillä. Hämmentyneinä olemme seuranneet, kuinka jopa ruotsalaiset keski- ja pitkänmatkan juoksijat ovat hakeneet ja löytäneet reitin maailman huipulle.

Mutta onko kaikki jo myöhäistä? Ovatko perinteiset kestävyysmatkat 5000 metriä ja 10 000 metriä ajautumassa TV-yhtiöiden lyhytkestoisia urheilusuorituksia  suosivassa  paineessa sivuraiteelle?

Paradoksaalista on,  että 5000 ja 10 000 metrin kilpailuja järjestetään todella harvakseltaan.  Suomessa ja kansainvälisesti on nähtävissä sama ilmiö. Ne eivät kerta kaikkiaan tunnu sopivan kiivaaseen TV-yhtiöiden määräämään aikaikkunaan. Kolmen tuhannen metrin juoksu on vallannut pisimmän juoksumatkan aseman ja suunta voimistuu yhä. Enää ei näytetä ensisijaisesti kaivattavan Lydiardin kaltaista  yksittäistä poppamiestä. Valmennustietoutta on maailmalla tarjottavana yllin kyllin. Kaikki hakevat tyyppejä, jotka ovat  valmennuksen avulla muokattavissa huippuyksilöiksi.

Yhteen hiileen puhaltava Eurooppa vai itseensä käpertyvä Eurooppa?

 

Tätä kirjoitettaessa Eurovaaleihin on aikaa vain muutama  viikko. On syytä palata pohtimaan minkälaisen perinnön vuosisatainen historia on jättänyt nykypolvelle.

Vuoden 2022 lopulla alkoi Ylellä Marjo Vilkon käsikirjoittama kahdeksanosainen dokumenttisarja ”Suomi on eurooppalainen”. Ohjauksesta ja tuotannosta vastasivat Antti Seppänen ja Tommi Häkkinen ja juonnosta Olavi Seppänen. Nyt dokumenttisarja nähdään uusintana Ylellä. Areenassa se on tietenkin myös nähtävissä.

Tartun ensimmäiseen osaan, jolle on annettu nimi ”Auringonlaskun unioni?” Ensimmäinen osa kiinnostaa erityisesti, koska siinä luodaan vuosisatojen yli ulottuva kuva Euroopasta.  Otsake on skeptinen, mutta miten itse näen Eurooppa-kuvan muuttumisen? Dokumentti toimii haasteena omille ajatuksilleni.

Dokumentin alussa viitataan ohjelmasarjan eräänä avainlauseena Eurooppaan ”maailman menestyneimpien itsekriitikoiden maanosana”. Annetaan ymmärtää, että eurooppalaisuuteen kuuluu itseruoskinta, koska sillä on siihen varaa. Dokumentissa todetaan, että omaa perikatoaan Eurooppa on ennustanut toista sataa vuotta. Toisaalta Euroopalle on ominaista ennustaa ikäviä aikoja ilman, että sillä on todellista vaaraa joutua mieron tielle. Ainakin siltä näytti toisen maailmansodan jälkeisten 80 isoista sodista vapaan vuoden aikana. Mutta toisaalta Euroopan historia maailmansotineen todistaa pessimismin perustelluksi. Sotien juuret voidaan johtaa helposti Eurooppaan.

Kulttuurivirtausten syntymäalueena se voi aidosti tuntea menestyneensä. Toisaalta Eurooppa on myös loisteliaseen menneisyyteen tarrautuva maanosa, jolta puuttuu tulevaisuuteen suuntautuva dynamiikkaa, vai puuttuuko?  Eurooppa on siis varsin ristiriitainen yhdistelmä suuria odotuksia ja ahdistavia pettymyksiä.  Sillä on kyky tuhota aikaansaatua.

Sixten Korkman antaa dokumentissa täyden luottamuksen vanhalle mantereelle: ”Euroopan sivistyksellinen vaikutus on ollut valtava ja on sitä edelleen” , mutta näinä aikoina väestö vanhenee ja kutistuu ja kuva voi muuttua.

Käsitteeseen strateginen autonomia sisältyy Euroopan tahtotila: se pyrkii irti Yhdysvaltojen ja Kiinan riippuvuudesta, mutta onko siitä näyttöjä? Voidaan toki todeta puolustuksellinen yhteistyö Euroopan valtioiden välillä, mutta siltäkin puuttuvat vakuuttavat näytöt yhteen hiileen puhaltamisesta.

Toisessa maailmansodassa ja sen jälkeisen Marshall-avun turvin USA käytännössä pelasti eurooppalaisen demokratian. Mutta voimistuva Kiina luo uusia haasteista. Selvimmin tämä näkyy autoteollisuudessa, jossa  Kiina on pannut Euroopan – ja myös Yhdysvallat - lujille. Tätä kirjoitettaessa USA on asettamassa korkeita tulleja Kiinan autoteollisuuden tuotteille. Mitä tekee Eurooppa?

Suurvaltojen strateginne peli muuttuu: Kiina pelaa yhteen Venäjän kanssa osin taktisista syistä samaan aikaan, kun USA:n ja Euroopan napanuora höltyy. Onko Euroopan varmistukset suhteiden muuttumisen varalta kunnossa?

Eurooppa ei ole esikuva useimmille kehittyville maille. Euroopan suurvalloilla on kolonialistinen historia ja sitä seuraava epäkunnioitettava maine,  joka loitontaa eurooppalaisia ja afrikkalaisia toisistaan: Kiina ja Venäjä ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja työntänet lonkeronsa eteläisen  pallonpuoliskon maiden poliittisiin rakenteisiin.

Tänä päivänä puhuttavat eurooppalaisia ilmastokysymykset ja puolustusyhteistyö. Varsinkin viime mainittu on jakanut Euroopan valtioita. Kysymys ei ole siitä, ettekö hyvää tahtoa riittäisi, mutta konkreettiset toimenpiteet ovat edelleen vaiheessa.

Sitä mukaa kuin tilanne on kiristynyt Ukrainan sodassa ovat puheet rauhan puolesta vahvistuneet. Paradoksaalisesti Euroopan  rauha on kestänyt lähes rikkumattomana 80 vuotta ja totuttanut ihmiset rauhaomaiseen  kanssakäymiseen. Eurooppalaiset ovat henkisesti irtautuneet koko sodan käsitteestä. On ehditty tottua rauhanomaiseen kanssakäymiseen ja sota on henkisesti etääntynyt kauas horisonttiin. On laskettu sen varaan, että kiinteytyvät kaupalliset suhteet torjuvat tehokkaasti sodan uhkaa. Tämä on osoittautumassa harhakuvaksi. Puolustusvalmiuksia on laiminlyöty ja koko kanssakäyminen  on rakennettu pysyvän rauhan varaan. Nyt on pyritty käynnistämään erilaisia sotaan varautumissopimuksia läntisten liittolaisten välillä. Puhutaan strategisesta autonomiasta, mutta onko se uskottava tavoite?

Nils Torvalds puhuu dokumentissa arvuutellen USA-johtoisen ja Eurooppa-johtoisen Naton välillä päätyen pohdinnassa siihen, että syntyy eurooppalainen Nato. Tätä on helppo perustella sillä, että Trump-mielisen ajattelun voittaessa, oman strategisen autonomian on oltava kunnossa.

Eurooppa on laskenut kyberregulaation varaan, eli että se pystyy säätelymekanismien avulla ja varassa hallitsemaan monimutkaisia kauppapoliittisia ympäristöjä koskien erityisesti niitä, joissa Kiina ja Yhdysvallat on mukana. Euroopan kannalta katsottuna  aggressiivisen kauppapolitiikan painopiste siirtynyt USA:sta Kiinaan.

Nokian johtaja Pekka Lundmark ja monet muut katsovat Euroopan olevan kilpailukykyinen monella teknologian alueella eikä ole kohtuullista ajatella, että se pystyisi hallitsemaan kattavasti kaikkia edistyneen teknologian osa-alueita. Toisaalta sen on kyettävä myös yhteistyöhön pärjätäkseen uusien innovaatioiden maailmassa.

:::::::::::::::::::::::::::

Saksa ja Ranska ovat taistelleet Euroopan herruudesta Kaarle Suuren ajoista lähtien. Ne ovat kamppaillet johtajuudesta satoja vuosia. Kun Euroopan Unionia alettiin synnyttää toisen maailmansodan jälkeen, oli ensisijainen tarkoitus sitoa nämä molemmat valtiot  Euroopan rauhaan siten, että ne eivät enää koskaan ryhtyisi sotaan toisiaan vastaan. Tässä on onnistuttu hyvin. Vieläpä niin, että Saksa on näyttänyt suosiolla luopuvan johtoaseman tavoittelusta. Ranska sen sijaan on tavoitellut suunnannäyttäjän roolia.

Suomi symboloi edellä mainitussa asetelmassa pienen valtion ominaispiirteitä. Lisäksi se on ”saari meren takana” ja luonnoltaankin aivan erilainen kuin vertailukohdat meistä etelään. Olemme Euroopan ”metsäläisiä”.

Suomen metsiä koskevat EU:n päätökset hiilinieluista. Tuskinpa on mitään tärkeämpää - muihin valtioihin rinnastettaessa - kuin ovat Suomelle metsät. Niitä käsiteltäessä menevät järki ja tunne sekaisin. Suomella on aivan erityinen suhde metsään. Yleinen toteamus on, että kun Euroopassa metsät on kaadettu, niin nyt  emo-Eurooppa haluaisi suojella Suomen metsät talouskäytöltä. Tyypillinen esimerkki on metsien ennallistaminen. Meillä harva haluaa palauttaa metsät 1950-luvun tilaan, vaikka tunnustetaankin rasitteeksi laskuojien järviin tuoma humus. Entiset kirkkaat järvet ovat muuttuneet  ruskeiksi.  

Suomalaisten mielestä EU on kuitenkin keskimäärin ”kelvollinen”. Monen suomalaisen mielestä EU on välttämätön osa turvallisuuspolitiikkaa. Minusta se on ensisijaisesti osa talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa.  Sixten Korkman: ”haukkukaamme EU:ta” mutta pidettäköön samalla  mielessä, että sitä pitää parantaa, se on sen arvoinen.

Mitä siis Eurooppa merkitsee ihmisille? No, esimerkiksi seuraavia asioita:  Avoimuutta, Yhteisiä arvoja, Henkistä kotipaikkaa, Suomalaisia osana eurooppalaisuutta,  Sananvapautta, Nöyristelyn puuttumista, Suomen kuulumista johonkin suureen, Vapautta…..

Usein tuntuu, että EU:n arvot merkitsevät enemmän EU:n ulkopuolella kuin sisäpuolella (Ukraina!). 

Liittovaltio vai ei? Jättäisikö liittovaltio jopa enemmän päätäntävaltaa jäsenvaltioille kuin itsenäisinä toimijoina oleminen? Keskittämistä sekä toivotaan että pelätään. Nyt on jo keskitettyjä toimintoja, kuten  yhteinen valuutta,  yhteinen oikeusjärjestys,  yhteinen poliittinen järjestelmä….

Epätoivottava keskinäinen eripura joka tapauksessa vahvistaa sen kilpailijoita.

Liittovaltiovaihtoehtoa puolustetaan turvallisuuspoliittisista lähtökohdista ja Suomen vallan lisäämisen takia  (olemme liittovaltiossa kokoamme suurempia) sekä siksi, että päättäjiä on nyt liikaa. Voidaan myös sanoa melkoisella varmuudella, että kyber- ja hybridiuhat pakottavat kiinteämpään yhteistyöhön, koska omat voimavarat eivät riitä.

Palataan tässä blogikirjoituksessa mainittuun alkuasetelmaan: minkälaisen perinnön Eurooppa on jättämässä tuleville sukupolville? Muodostuuko se lopulta keskeisitä osiltaan  vapausarvoista ja hienosta  ihmisoikeusperinteestä?

Professori Johanna Mäkelä sanoo dokumentissa, että hänen suhteensa Eurooppaan on ambivalentti: ”Se tuottaa minulle ristiriitoja”. Taidan olla samaa mieltä hänen kanssaan. Paul Krugman sanoi aikanaan, että nykyinen EU ei onnistu, koska mukana olevilla ”osavaltioilla” ei ole – päinvastoin kuin liittovaltio USA:lla -  samaa valuutta- ja talouspolitiikkaa.

Mitähän mieltä EU:n varhaiset isät Jean Monnet ja Robert Schuman olisivat olleet nykymuotoisesta EU:sta? Yhdessä tavoitteessa he ovat onnistuneet:  Saksa ja Ranska ovat pysyneet sovussa.

Demokratia oikeudessa – Donald Trump vaihtoehtoisen totuuden sanansaattajana

 

 Ylen Areenan parhaillaan meneillään olevassa dokumentissa ”USA:n demokratia vaarassa” (alun perin ”Democracy on Trial”) on tarkasteltavana yksi viime vuosikymmenien hätkähdyttävimmistä taisteluista demokratian puolesta ja demokratiaa vastaan. Kysymys on Joe Bidenin ja Donald Trumpin kaksintaistelusta Yhdysvaltain  presidenttiydestä vuonna 2020 kulminaatiopisteenä hävinneen Trumpin katkera jälkipeli kongressin valtauksineen. Rajaan dokumentin käsittelyn tässä blogikirjoituksessa sen ykkösosaan. Siinä keskitytään kuvaamaan Yhdysvaltain presidentinvaalien (3.- 4.2020) valitsijamiesten valintakokouksen (14.12.2020) jälkeistä aikaa, joka huipentui 6.1.2021 kongressin valtaukseen.

Donald Trump ei missään vaiheessa hyväksynyt vaalitappiotaan, vaan väitti voittoa varastetuksi, mikä sinänsä on jo absurdi väite.  Trumpin vainoharhainen luonne tuotti toinen toistaan katalampia juonia, jotta hän voisi ryöstää voiton itselleen.

Yhdysvaltain historiassa Trumpin toimet muodostavat ainutlaatuisen tapahtumasarjan. Presidenttiä syytetään aiheellisesti rikoksista, valheista ja ministerien ja johtavien virkamiesten painostuksesta.

Aiheutettuaan sirkusmaisen tilanteen Yhdysvaltain korkeimmassa johdossa, Trump käänsi koko asetelman ylösalaisin syyttäen vastustajiaan sirkustelusta. Kaikki tämä mahdollistui, koska Donald Trumpia seurasi uskollinen samanmielisten sopulilauma, joka sokeasti uskoi suuren mestarinsa mielikuvituksellisia tarinoita. Mutta Trump petti heidät.

”Voitin vaalit satojen tuhansien äänien erolla kilpailijaani Georgian osavaltiossa”, oli tyypillinen lausahdus Trumpin suusta, jolla hän pyrki jatkuvalla toistolla – ja palturia puhumalla  - järjestelemään voiton itselleen ikään kuin itsestään selvänä asiana.

Ajan mittaan Trump oli yhä röyhkeämpi: hän ilmoitti tarvitsevansa 11 000 ääntä tai vielä täsmällisemmän pääluvun. Vaatimusta ei esitetty kenelle tahansa vaan vaalien äänestyslaskentaa osavaltiotasolla valvovalle johtavalle virkamiehelle.

Hän yhdisti oman etunsa kansakunnan kuviteltuun etuun ja ilmoitti, että jos hän häviää taistelun ääntenlaskennasta koko kansakunta häviää.

Lain kouraa Trump ei kuitenkaan päässyt pakoon: Häntä syytettiin ”salaliitosta tehdystä petoksesta”. Lehdistö puolestaan lisäsi löylyä omalla argumentoinnillaan: ”Vuosisadan oikeudenkäynti!” Ja toden totta entinen presidentti siinä yritti horjuttaa kansanvaltaista järjestelmää.

Kongressin republikaanit asettuivat vastustamaan tutkintaa. Kun lopulta tutkintakomitea asetetiin tuli siihen mukaan vain kaksi republikaania. Komitea istui puolitoista vuotta saaden aikaan 692 sivua pitkän raportin, joka sisälsi Donald Trumpin kannalta raskauttavaa aineistoa. Se mm. kuuli lukuisaa joukkoa asiantuntijoita. Komitean kuulemiset televisioitiin, joka lisäsi sen näkyvyyttä. Trump ei  tunnustanut komiteaa. Koko onneton tapahtumasarja politisoitui ja menetti todistusvoimaansa. Dramaattisimpana aineistona komitealle esitettiin videoklippejä kongressin sekasorrosta 6.1.2021.

Selväksi muodostui, että hyökkäys Capitoliin ei ollut spontaani mielenilmaus tai mellakka vaan etukäteen suunniteltu provokaatio. Eläimellinen rääkynä välittyi TV-kameroiden kautta koteihin tehden tilanteesta epätodellisen. Trump puolestaan väitti, että ”Rush on the Capitol” oli Trumpin vastustajien junailema.

Trumpin vastustajien aseeksi nousi kovaakin kovempi republikaani, komitean varapuheenjohtaja Liz Cheney (Dick Cheneyn tytär), joka ei lähtenyt trumpilaiseen valehteluun mukaan, vaan päinvastoin syytti Trumpia koko infernaalisesta väkivaltasirkuksesta. Komitean puheenjohtaja oli liberaali ja varapuheenjohtaja konservatiivi! Trump: ”Hän (Cheney) on seonnut”. Trumpin vastustajien   pääargumentiksi nousi tavoite olla päästämättä Trumpia enää koskaan presidentiksi.

Trump nosti päävastustajakseen (Cheneyn ohella) miehen lähipiiristään, varapresidentti Mike Pencen, joka oli kyllin rohkea asettuakseen Trumpia vastaan. MAGA-väki ei tietenkään seurannut Penceä, vaan pysyi uskollisena Trumpille. 

Yksi jännittävimmistä tilanteista syntyi, kun vaali-iltana ilmeni, että Trumpin kannalta ”varma” Arizonan osavaltio menisi Bidenille. Pohdittiin avoimesti pitäisikö Trumpin vain julistautua voittajaksi äänten laskennan ollessa kesken! Mielipiteet presidentin ja  avustajien ja kesken  kävivät kuitenkin ristiin: presidentti halusi julistautua voittajaksi, avustajat eivät. Presidentti vain toisti sanoja ”häpeä” ja ”petos” vaalien tuloksena. Trump halusi jopa äänien  laskennan keskeytystä! Lopullisena tavoitteena oli vaalien tuloksen vahvistamatta jättäminen.

Ei auttanut, vaikka presidentin kaikkein läheisimmät avustajat vakuuttivat presidentille, että vilppi ääntenlaskennassa ei ollut mahdollinen. Se, että Trump jatkoi valheen tiellä osoittaa, että tosiasioilla ei ollut hänelle mitään merkitystä sen rinnalla, mitä hän oli päättänyt mielessään.

Jouduttiin uskomattomaan kierteeseen, jossa ääniä laskettiin uudelleen kerta toisensa jälkeen tuloksen muuttumatta. Trump mm. väitti, että 10 300 (tai 5000) ääntä tuli kuolleilta ihmisiltä. Tarkistuksessa todettiin,  että kuolleita äänestäjiä oli kaksi kappaletta.

Trump epäili myös, että äänestyslaitteita oli peukaloitu, jälleen turhaan.

Juridisella kikkailulla yritettiin väistää syytteitä. Koska Trump oli presidentti silloin kun em. tapahtumat vyöryivät päälle, hänen lakinmiehet yrittivät vedota presidentin syytesuojaan.

Ohjelmassa esitetään runsaasti esimerkkejä vaalivirkailijoiden häikäilemättömästä painostuksesta. Hämmentävä on, että Trump saattoi ottaa itsekin yhteyttä vaalivirkailijoiden johtoon. Trumpin puolelta vaadittiin mm. vaihtamaan Arizonassa valitsijamiehiä. Ei ihme, että virkamiehet eivät olleet uskoa korviaan, kun heille esitettiin mitä mielikuvituksellisempia pyyntöjä toimia istuvan presidentin hyväksi.

Ja hulluus jatkui….  Trump (nauhoitetussa puhelinkeskustelussa): ”Miksi hoette, että luvut ovat oikein. Haluan tietää totuuden”. Presidentin epätoivo alkoi kasvaa: Trumpin väittämät  ”virheelliset luvut” kasvoivat yhä suuremmiksi ja suurellisemmiksi. Samalla vaaditut luvut muuttuivat yhä tarkemmiksi. Lopulta Trumpille olisi riittänyt, jos häntä kannattaneille olisi  esitetty yhtä ääntä enemmän kuin  vastustajalle. Johtavan vaalivirkailijan ei auttanut muu kuin todeta: ”Herra presidentti, ongelma on se, että teillä on väärää dataa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Uhkailut eivät tehonneet. Oli aika siirtyä käyttämään kovempia keinoja. Trump ympäröi itsensä epäilyttävän tuntuisilla lakimiehillä, kuten Rudy Giulianilla, jolla oli kyllä loistava ura New Yorkin pormestarina, mutta joka nyt vaikutti lähinnä epätasapainoiselta ihmiseltä. Oli monia muitakin höynähtäneitä, kuten asianajaja Sidney Powell, joka kannatti paitsi vaalien salaliittoteoriaa niin myös poikkeustilan julistamista. Donald Trump kutsui 18.12. 2020 koolle tapaamisen, jossa ”ulkopuoliset neuvonantajat”, ml. Giuliani, Powell ja Michael Flynn kaavailivat tulevia toimenpiteitä. Tapaamisesta kehkeytyi spontaani sähläystilaisuus, johon paikalle ryntäsi Valkoisen talon pelästyneitä lakimiehiä ja neuvonantajia, jotka keskeyttivät mielipuoliseksi yltyneen  kokouksen. Sitä ennen ”ulkopuoliset” ehtivät kehitellä poikkeuslakiteemaa, jonka julistamista ryhmä ehdotti Trumpille samoin kuin sijaishallitsijan tehtävän perustamista. Tehtävään ajateltiin Powellia. Terve. Koko tilanne vaikutti houreiselta ihmisten huudellessa toisilleen.

Ei tullut poikkeustilaa, eikä sijaishallitsijaa. Sen sijaan Trump lähetti illalla 19.12.2020 heti  em. neuvottelun päättymisen jälkeen Twitter-viestin, jossa hän kehotti kannattajiaan tulemaan 6.1.2021 paikalle osallistumaan suuriin protesteihin: ”Tulkaa, siitä tulee villiä”. Se oli päivä, jolloin kongressi kokoontuisi vahvistamaan presidentinvaalien valitsijamiesten äänet.

Ikään kuin tämä ei riittäisi,  Trump usutti kannattajiansa - joista suuri osa muodostui äärioikeistolaisista ryhmittymistä - Valkoisessa talossa olleiden kongressin jäsenien kimppuun. Kutsun tarkoitus oli selvä: sabotoida presidentinvaalien äänestyksen vahvistamistilaisuus.

Dokumentin lopulla koko saagasta pyritään tekemään sananvapausasia. On siis kysymys presidentin sananvapaudesta, jonka dokumentissa nähtiin olevan suurempi kuin kellään muulla ja ilmeisesti myös niissä asioissa, jotka koskevat vallanjakoa. Uskon, että Suomessa presidentin sananvapauteen suhtaudutaan rajaavammin eikä sen haluta poikkeavan tavallisen kansalaisen sananvapaudesta.

Koska vaalivilpistä on tehty kummajainen Trumpin tapauksen omalaatuisuuden yhteydessä, on syytä todeta, että kautta aikojen on syyllistytty vaalivilppiin – niin kauan kun vaaleja on järjestetty  -  eikä se ole vallitsevan järjestelmän kysymys.

:::::::::::::::::::::::::::

Mistä aineksista syntyy tai koostuu  trumpilainen elämänvalhe? Tähän ehkä sopii asian palauttaminen sylttytehtaalle eli käsitteen ”vaihtoehtoinen totuus” syntysijoille. Elettiin vuotta 2016. Presidentiksi juuri valitun Donald Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan Trumpin virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli otettu Barack Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. Pitihän hänen vastata puheistaan! Väitetty kuvaerehdys (tarkoitushan se oli) paljastui epätodeksi median luupin alla. Silti presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi Trumpin virkaanastujaisissa otetuksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarve selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka lausui tiedotustilaisuudessa unohtumattomat sanat, joiden mukaan Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”.Tästä hätävalheesta lähtivät ainakin osittain liikkeelle jutut totuudenjälkeistä ajasta (Post-Truth Era) – aluksi tosin ironisessa mielessä. Sittemmin siitä on tullut käsite kuvaamaan toista – usein valheellista - näkökulmaa maailmasta.

Conway itse katosi Valkoisen talon vallan kulisseihin, mutta ei hätää, Trump jatkoi Conwayn välähdyksen viitoittamalla tiellä. ”Totuus” on jotain sellaista, mitä presidentti muokkaa mielensä mukaan kulloistakin tilannetta kuvaavaksi.

Vaihtoehtoisen totuuden läpimeno edellyttää tehokkaasti manipuloivaa johtajaa ja laajamittaista samanmielisten joukkoa, joka on altis propagandalle. Vaalivilppiväitteet ovat oiva osoitus tämän ajattelun voimasta.

 

 

 

 

 

Jääkiekon kultainen sukupolvi

 

Urheilulajien välillä käydään koko ajan julistamatonta kilpailua suosikkiasemasta. Minulla on ollut vuosikymmenien varrella kaksi keskeistä penkkiurheilusuosikkia, yleisurheilu ja jääkiekko. Niiden keskinäinen sijoittuminen priorisoinnissa on vaihdellut, mutta koskaan en ole seurantaani laiminlyönyt. Yleisurheilun merkitys alkoi pienen pojan päässä vallata asemia vuosina1962-63. Jääkiekkoon jäin konkreettisesti retkuun Tampereella pidetyissä omissa MM-kisoissa 1965.

Jälleen on meneillään jääkiekkokevät. Tarkemmin sanottuna Suomen liiga on ohi ja maailmamestaruus jaossa, kuten  myös Stanley Cupin malja.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa erityisesti Suomen jääkiekkoilun 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyneiden kultaisten vuosien pelaajia. Missä he ovat tänään?

Ketkä kuuluvat joukkoon? Ainakin seuraavat (ikä mittarina):

Mikko Rantanen, 27 vuotta, pistehirmu.

Aleksander Barkov, 28 vuotta, pehmeäkätinen huippupelaaja, jonka arvostus on korkealla muiden pelaajien  keskuudessa. Florida Panthersin kapteeni.

Sebastian Aho, 26 vuotta, kestomenestyjä, jonka varaan koko muun joukkueen pelaamisen voi laskea.

Roope Hintz, 27 vuotta, uusi tuleminen pari kolme vuotta sitten, parhaimmillaan pitelemätön

Patrik Laine, 26 vuotta, aloitti NHL:n huippumenestyksekkäästi, mutta on nyttemmin hiipunut psyyken haasteisiin. Uutta nousua odoteltaessa…

Artturi Lehkonen, 28 vuotta, Ruotsin liigan kautta kovimman huipun tuntumaan NHL:ssä

Niko Mikkola , 28 vuotta.

Teuvo Teräväinen, 29 vuotta, vuodesta toiseen varma kiekkotaituri. Huippumies,  joskaan ei kovin tasainen suorittaja.

Esa Lindell, 29 vuotta. Parhaita puolustavia puolustajia.

Mitä tarkoitan kultaisilla vuosilla? Kysymys on ultralahjakkaasta junioripolvesta, joka syntyi 1990-luvun lopun vuosina 1995-1999,  ja on juuri nyt (useat heistä) pelaamassa NHL:n playoffs-pelejä. Sukupolvi menestyi nuorten kisoissa yhtä lailla kuin aikuisten MM-tasolla. Yksi tapa tarkastella eri pelaajien merkitystä joukkueelleen on seurata heidän saamaansa peliaikaa/ottelu.

Ohessa katsaus parhaiden hyökkääjäpelaajien keskimääräisiin peliaikoihin/ottelu (tilanne toukokuun puolessa välissä 2024/liigan kärki).

Kas tässä:

1)     Connor McDavid, peliaika 23.24 minuuttia, taistelee NHL:n parhaan pelaajan tittelistä,

 Vincent Trocheck, 23.20, pitkään huipulla, mutta tämä kausi on uran tuloksellisin.

 Nathan McKinnon, 23.19, NHL:n ehkä paras pelaaja tällä hetkellä.

 Mikko Rantanen, 23.19, vuodesta toiseen pistepörssin kärkisijoilla. Pisteissä hän on tätä kirjoitettaessa playoffsin  seitsemäs.

 Ryan O`Reilly ,  22.32

 Valeri Nichushkin, 22.31, venäläinen pelaa epätasaista, hyvin ongelmallista, mutta loistavaa kautta Coloradossa.

 Sebastian Aho, 22.19, onnistuu pelistä toiseen koko liigan  parhaiden veroisesti.

 Bo Horvat, 22.07

 Leon Dreisaitl, 21.47, Saksan lahja huippukiekkoilulle. 

 William Nylander, 21.44. Ruotsi tuottaa jatkuvasti huippupeaajia.

 

Muista hyökkääjistä kovimmalle huipulle pyrkivä Artturi Lehkonen on pelannut Coloradossa keskimäärin 21.10 minuuttia ja Aleksander Barkov Floridassa 20.59 minuuttia. Barkov pelaa elämänsä kiekkokautta ja on ollut varsinkin playoffsissa erinomainen. Pisteissä hän on tällä hetkellä peräti kolmas. Kapteeni Barkov toimii esimerkillisesti joukkueensa pelillisenä johtajana omalla hillityllä tyylillään.

Puolustajista Miro Heiskanen (ikä 24 vuotta) on loistavasti kolmas sekä peliajassa (27.10 minuuttia) että puolustajien pistepörssissä, Esa Lindell kolmastoista peliajassa.

Nyt tullaan villakoiran ytimeen. Alle 20 vuotiaissa huipulla olleet kultaisen kauden pelaajat ovat vieläkin aivan huipulla.  Kannattaa huomioida sekin, että useat suomalaiset pelaavat NHL:n kovimmissa joukkueissa ja ovat usein joukkueensa kantavia voimia.  Suomessa ei ole ollut koskaan näin paljon näin korkeatasoisia pelimiehiä samaan aikaan.

Paitsi taito, herättää suomalaisissa huippupelaajissa huomiota koko, useat ovat yli 190-senttisiä silti nopeita luistimilla.

:::::::::::::::::::::::::::::

Huolta sen sijaan on syytä tuntea jälkipolvien jääkiekko-osaamisesta. Meillä on 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyneisiin verrattuna todella aneeminen taso. Ketkä voisivat nousta parhaimmillaan nykyisten huippujen tasolle? Miro Heiskanen lienee selvä valinta, mutta sitten tilanne muuttuu haasteelliseksi. Artturi Lehkonen on ajoittain todella  hyvä, mutta vielä on paljon tehtävää. Lähes samaa on sanottava Anton Lundellista. Myös Matias Maccelli on taitava uusi pelaaja. Vikkelä pienikokoinen syöttötaituri! Kaapo Kakko on juuttunut lahjakkuuteensa nähden ”vaatimattomasti” kolmosketjun mieheksi.

Myös huippumaalivahtien vyöry NHL:ään on hidastunut. Tällä hetkellä on yksi vanhoihin hyviin aikoihin verrattava maalivahti, Juuse Saros (ikä 30). Justus Annunen (ikä 23) on lahjakkuus ja herättelee tulevaisuuden odotuksia.

Vierinkivet eivät sammaloidu

 

 

Tämä on tarina rockyhtyeestä nimeltä The Rolling Stones.

Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa käsittelen nimenomaan Rolling Stones -yhtyeen nousua huipulle. Apuna käytän Petri Lahden tuoretta kirjaa ”Rolling Stones. 60 vuotta Rollareita” (2024). Kirja-arvio tämä ei kuitenkaan ole, sillä muistelen vain nuoruuden Vierinkiviä saman tyyppisesti kuin Lahtikin sen tekee. Itse kirja on vahvaa ja paksua paperia ja teksti sujuvaa ja juohevaa.

Päivitän paria vanhaa kirjoitustani nykynäkemystäni vastaavaksi. Miten näen Rolling Stonesin nyt 60 vuoden jälkeen? Historiasta innostuneena olen suunnannut yhden osan kiinnostuksestani englantilaisen mustan musiikin intoilijoiden (rhythm and) blues-harrastukseen, siihen samaan johon Rollaritkin  -  ja yhtyeen jäsenistä varsinkin Brian Jones - olivat uppoutuneet noina 1960-luvun alun päivinä.

Minulla kohdallani on ollut kysymys myöhemmin tapahtuneesta tutkimusmatkasta sellaiseen musiikkikulttuuriin, joka on kiehtonut minua kansalaisoikeusliikkeen ja mustan musiikin kautta.

Itse kiinnostuin alun perin Stonesista vuonna 1965 yhtyeen noustua juuri huipulle. En kuitenkaan yritä väittää, että olisin löytänyt Rollareiden rhythm and blues -kauden kappaleet jo tuolloin, vaan se tapahtui vasta myöhemmin musiikinhistorian tutkimusretkilläni.     

Monet kirjoittajat osuvat varmaan oikeaan erotellessaan sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan tuhoista elpyvän Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta elpyminen sai ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.

Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi Teddy Boyksi? Rock and roll -sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin. Muisteltiin sen sijaan menneitä: sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!

Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin 1960-luvun alussa, vaikka oli turha odottaa paljoa radion olemattomasta pop-tarjonnasta,  puhumattakaan bluesista. Ei Englannistakaan löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.

Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti 1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.

Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kesää. Samoihin aikoihin musikaalinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones muusikot yhteiseen bändiin!

Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena harmaana eminenssinä blues-muusikkojen taustalla vaikutti Alexis Korner (”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana ja taustahahmona.

Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja Barrett Strongin jykevä ”Money (That´s What I Want)”.

Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlet, jotka tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä. Muut yhtyeet kokivat Beatlesin uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan kun Beatlesit olivat olemassa. Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei kakkosena olemisesta ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa. Sitä paitsi puhtaana rockyhtyeenä Stonesit olivat ykkönen.

Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.

Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelumahdollisuuden läheltä esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se merkitsi siis tien päällä oloa lähes tauotta. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.

Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12. Jossakin vaiheessa koitti hetki, jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet, tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli Jagger-Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan. Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.

Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.

Ensimmäinen albumille tiensä löytänyt Jagger-Richard -kappale oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.

Keith Richards on sanonut että ”The Last Time” oli ensimmäinen aidolla tavalla rollareiden oma kappale. Tosin se on hyvin lähellä Staple Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” – eli gospelia.

Petri Lahti kuvaa Vierinkiviä maanläheisesti -  niin kuin hän sanoo – ”täkäläisestä näkökulmasta”. Syntyy uskottava kuva eräästä rockin legendasta ja sen vaikutuspiiristä. Niin, rockista puheen ollen, eivätkö Rollarit olleet ensimmäisiä puhtaasti rockyhtyeitä, ei siis popyhtyeitä tai rock and roll -yhtyeitä! Rollarit olivat samalla kertaa sekä uusi että vanha.

”Täkäläisittäin ” eräs Stonesien uran kiintopisteistä oli yhtyeen Suomen konsertti Yyterissä juhannuksena 1965. Lahti kertoo yksityiskohtaisesti konsertin järjestämiseen liittyvistä sekoiluvaiheista. Tapahtumat lienee kuvattu tosiasiaperäisinä. Luin aiemmin paljon englantilaisia musiikkilehtiä Melody Makeriä ja New Musical Expressiä. Niiden artikkeleista jäi joskus mieleen, että mitä eksoottisempi paikkakunta maapallolla, sitä vähemmän tarvitsi pysyä totuudessa esim. konserttikuvauksissa. Tosiasia on, että suomalaiset, lehdistö mukaan lukien, vierastivat Stonesin poikia ja suhtautuivat suorastaan kielteisesti konsertin järjestämiseen. No, jatkossa tilanne muuttui.

Lahti kuvaa hyvin suomalaisten hidasta syttymistä uusille ilmiöille. Tämän saivat kokea myös britti-invaasion sanansaattajat. Listoilla brittipop näkyi hitaasti,  mutta vauhtiin päästyään jyräsi kyllä markkinat.

Stonesin poikien maine oli Englannissakin hiukan sottainen aiheesta ja aiheetta. Huumausaineiden hallussapito ja käyttö oli vakavin rikos, mihin he syyllistyivät.

Sitten itse musiikkiin. Nostan yhtyeen tuotannosta esille varhaisvaiheen pääosin mustan musiikin klassikot, joita olen itsekin  paljon kuunnellut. Lähteenä käytän pääosin Petri Lahden kirjaan sisältyvää mainiota discografiaa, joka muodostuu yhtyeen albumeista 60 vuoden ajalta. Samalla se toimii isona palana rockin historiaa:

-Route 66

-Money

-Tell Me

-Come On

-Carol

-Around And Around

-It`s All Over Now

Litttle Red Rooster

-Not Fade Away

-You Better Move On

-If You Need Me

-Time Is On My Side

-Pain In My Heart

-Heart Of Stone

-Cry To Me

Mutta älä unohda näitä: ”Play with Fire”, ”Bright Lights Big City”

Albumeja esitellään lähes 70 sivulla! Niiden julkaisut sijoittuvat aikavälille17.4.1964 - 20.10.2023.

Kuusikymmentäluvun alkupuolella single oli mahtitekijä levymarkkinoilla, ei niinkään LP. Pysyn tässä kirjoituksessa uskollisena alkuperäiselle levyformaattikulttuurille.

Sekä Beatles että Rolling Stones tekivät laajoja kiertueita kautta kaikkien mantereiden. Beatlesin menestys oli selvästi parempi osan yleisöstä pyrkiessä Stonesien kiertueilla ottamaan oman roolin ja mellakoimaan tai ainakin buuaamaan ajoittain.

Aivan kuten Lennon-McCartney, niin myös Jagger-Richard(s) sävelsivät muille artisteille, kuten Marianne Faithfullille  (As Tears Go By)  ja  Chris Farlowille (Out Of Time). Molemmat olivat ykköshittejä Englannissa ja myös Stones julkaisi niistä versiot.

Kiertueilla ja konserteissa tapahtui yhtä ja toista. Ed Sullivan showssa sattui mm. välikohtaus, kun Sullivan vaati muutosta yhden laulun sanoihin. Hittikappaleessa ”Let´s Spend The Night Together” piti kohdan ”spend the night together” kuulua ”spend some time together”. Jagger noudatti kaksinaismoralistista määräystä, mutta muljautti silmiään laulun ao.kohdassa.

:::::::::::::::::

Rolling Stonesin mustan musiikin kautta edustavat ehkä parhaiten vuosien 1962-64 (kts. luettelo edellä) tuotanto ja sitä seuranneen ”kultakauden” 1964-1967 hittejä olivat edellä mainittujen The Last Timen, Satisfactionin ja Let´s Spend The Night Togetherin lisäksi Ruby Tuesday, Painted Black, Lady Jane, 19th Nervous Breakdown ja kuuntelu kuuntelulta paraneva Get Off Of My Cloud.

Toki yhtye teki näiden jälkeenkin jättimäisiä singlehittejä, kuten Jumping Jack Flash, Sympathy For The Devil, Street Fighting Man, Honky Tonk Women, Brown Sugar, Start Me Up…. Yhtyeen albumit nousivat 1970-luvulta lähtien pääosaan singletuotannon hiipuessa.

Rolling Stones on ollut parhaimmillaan yhtyeen pysyessä omissa musiikkikategorioissaan. Heille tuli epäonnistumisia, kun he lähtivät matkimaan esimerkiksi Beatlesia 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Rolling Stones on kohdannut urallaan sekä nousuja että laskuja, mutta aina se on toipunut - sekä menestyksistä että menetyksistä. Brian Jones ja Bill Wyman eivät jaksaneet – eri syistä – kovaa rokkibändin elämää ja luovuttivat kumpikin omalla tavallaan.

Stonesin ura on ollut ylisukupolvinen ilmiö monessa suhteessa. Kiertueilla on ollut kaikenikäistä porukkaa todisteena siitä, että Rollareiden musiikki on katoamaton aarre. Alun halveksunnan ja ihailun ristiinkäyminen on vaihtunut arvostukseksi yli kaikkien rajojen.

Rollarit ovat elävä kivettymä.

 

 

Mennyttä tulevaisuutta hahmottamassa

 

Jari Tervon ja Marjo Vilkon kymmenosaisen dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”, viimeisessä jaksossa 10/10  ”Uuteen liittoon” luodaan näkymä menneeseen tulevaisuuteen, aina näihin aikoihin saakka.

Nyt nähtyäni koko sarjan luonnehtisin sitä kevythistorian ja tavoitellun ajan hengen kohtuullisen onnistuneeksi  sekoitukseksi ja hyvä niin, ei yritetty enempää kuin mihin kohtuudella voitiin päästä. Kiitokset vaativasta työstä tekijöille ja koko tuotantoryhmälle!

Kuusikymmentäluvulla ennustettiin, että vuonna 2000 työt olisivat  liki loppuneet ja autot saataisiin lentämään. Ja katin kontit. Taidamme yliarvioida aina lyhyen aikavälin tulevaisuutta. Entä ovatko kaikki tulevaisuuden ennusteet yleensäkään relevantteja, ovatko ne terveitä? Maailman älykkäimmäksi ihmiseksi sanottu futurologi Herman Kahn ennusti 1960-luvun alussa ”optimistisesti”, että ydinsodalla on voittaja. Pikkuhiljaa ajatus on saamassa ymmärrystä osakseen näinä aikoina…..

Hieman  realistisemmin kahdeksankymmentälukua on muisteltu kultaisena vuosikymmenenä, johon käsitykseen minunkin on helppo yhtyä näin jälkikäteen. Ehkä oli niin, että se mikä 1960-luvulla – optimismin vuosikymmenellä – oli tulevaisuuden odotusta parhaimmillaan, toteutui 1980-luvulla. Samoin ajatteli Timo Vihavainen kirjoittaessaan aiheesta Mitä Missä Milloin -kirjassa. Hän vain profeetallisesti laati kirjoituksen jo 1980-luvun vielä kestäessä eli vuonna 1987, kas näin: ”Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”

Viimeinen lause hätkähdyttää: aiemmin 1960-luvulla vallitsi kaihoisa toive paremmasta ja Vihavaisen kirjoituksen laatimisen jälkeen tuli paljon ihmisen ahneudesta johtuneita murheita, jotka ovat saaneet meidät – edelleen kaihoisasti – muistelemaan vaurasta ja tasa-arvoista 1980-lukua. Hukkasimmeko 1960-luvun ja 1980-luvun optimismin ja vaurauden perinnön? Aikaviisareita ei voi kääntää taaksepäin, vaikka sitä toistuvasti yritämme. Hyvä tulevaisuus on ansaittava.

Tuo edellä esitetty ei tarkoita sitä, että 80-luvulla ei olisi ollut ongelmia. Suurvaltojen suhteet kiristyivät erilaisten uhkaskenaarioiden ilmapiirissä.

Ohjelmasarjassa arvioidaan Suomen sijoittuneen 1980-luvulla vauraudessa Euroopassa ylempään keskiluokkaan. Talouden isommat iskut kiersivät Suomen 1980-luvulle tultaessa. Suomessa eli silti itseruoskinnan ajatus, että olemme jälkeenjääneitä. Vasta 1980-luvun lopulla tietty omahyväisyys  voitti alaa suomalaisten keskuudessa. Kyllä me ollaan hyviä.

Kansa elää yhä terveemmäksi ja  yhä vanhemmaksi. Kaikki lapset saivat saman peruskoulutuksen. Peruskoulu oli erittäin tarpeellinen uudistus, vaikka oikeisto sitä vastustikin - turhaan. Henrik Meinander: Suomi oli tasa-arvoisimmillaan 1980-luvulla. Vauras Suomi ryhtyi auttamaan muita maita (esim. vietnamilaiset venepakolaiset). Vaikka suomalaiset kansainvälistyivät ja oppivat kieliä lupaavaa vauhtia, 1980-luvun alussa vain neljäsosa suomalaista teki ulkomaanmatkoja.

Tervo: hyvinvointiyhteiskunta tasapäistää: suomalaistenkaan kesken erilaisuuteen ei suhtauduttu suopeasti: rasismipeikko lymysi lähellä. Nuorison alakulttuurit ja vähemmistöt saivat tuntea sen nahoissaan.

Kahdeksankymmentäluvun suosituin elokuva oli Tapio Suomisen ”Täältä tullaan elämä”. Nuoria kuvattiin siinä tuoreesti eikä, kuten ennen, jolloin näyteltiin lapsia aikuisesti, sukupolvien kuilu kaiken keskellä.

Seitsemänkymmentäluvun ylipolitisoituminen loitonsi nuoria politiikasta. Kati Juva: oli paljon ihmisiä, jotka olivat hukassa. Vanhassa strukturoidussa yhteiskunnassa ihmiset löysivät paikkansa paremmin.

Filosofi Esa Saarinen julistettiin punktohtoriksi. Saarinen nimeää punkliikkeen kapinaliikkeeksi: vanha ja nuori eivät lyö kättä. Kuusikymmentäluvun arvot eivät ehkä poikenneet paljon 1980-luvun arvoista, mutta nyt keski-iässä olevilta kuusikymmentälukulaisilta puuttui kyky puhutella nuoria. Punk ja vihreä liike täyttivät aukon. Huolta herättivät ydinvoima ja sen tuotannon erehdykset (Harrisburg!).

Vaihtoehtoliikkeet ja kansalaisaktivismi elävät parasta aikaansa. Helsinki saa ensimmäisen  vihreän kaupunginvaltuutettunsa.

Kahdeksankymmentäluvun alussa vihreä liike oli kansalaisaktivismin kokoava voima (ympäristöaktivistit, feministit, vammaisjärjestöt, vaihtoehtoliikkeet, vähemmistöjen oikeuksia ajavat). Kati Juva: kellään näistä ei ollut kyllin kuuluvaa omaa ääntä, nyt he sen löysivät.

Ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet esiteltiin 1970-luvun lopulla. Siitä tuli leimaa antava piirre kaikkeen kehitykseen.  Itse löysin tietokonemaailman vuonna 1984, jolloin hankin ensimmäisen mikrotietokoneen oppilaitokselleni. Sitä varten jouduin hakemaan luvan kunnanjohtajalta. Kone maksoi 24 000 silloista markkaa. Sen tukemana luotiin pohja kokonaiselle valtakunnalliselle oppilaitosjärjestelmälle. Kysymyksessä oli Olivetti M 24 SP, siihen aikaan hyvin tehokas mikro,  olihan siinä keskusmuistia 640 kilotavua (!) ja kovalevyn muistikapasiteetti ylsi 20 megatavuun. Sitä paitsi siinä oli lerppuaseman lisäksi myös korppuasema.

::::::::::::::::::::::::::::

Kekkonen vanheni ja vanhenemisen merkit näkyivät kiusallisen selvästi näkö- ja muistiongelmina. Vanha valtiomies hiipui hiljalleen pois parrasvaloista Tamminiemen ”kotiin”. Tässä saumakohdassa julkaistiin ”Tamminiemen pesänjakajat”, aikansa kohupamfletti, jonka itsekin hankin heti, kun se oli mahdollista. Kirja ilmestyi syksyllä 1981. Siinä kuvataan ironisen hauskaan sävyyn Kekkosen seuraajakandidaatteja mehukkailla kaskuilla ryyditettynä. Laatijoina oli joukko salanimen taakse kollektiivina kätkeytyneitä Helsingin Sanomien toimittajia. Heillä oli riittävästi potkua ilkeän hauskojen tarinoiden kokoamiseksi samojen kansien sisään.

Keskeisinä hahmoina olivat väistyvä Urho Kekkonen itse, Ahti Karjalainen henkilökohtaisen ongelmansa takia ja valtaa tavoitteleva Mauno Koivisto.

Tervo pitää 150 000 kappaletta myynyttä ”Tamminiemen pesänjakajia” ilmauksena kansalaistottelemattomuudesta sovitettuna Kekkosen ajan sulkeutuneisuuteen. Vihdoinkin salaisuuksien arkku voitiin, jos ei avata, niin ainakin yrittää raottaa.

Vallanvaihto tapahtui dramaattisesti, kun Koivisto ei suostunut eroamaan pääministerin paikalta, vaikka Kekkonen selvästi niin vaati. Kruununprinssi Ahti Karjalainen ei alkoholisoituneena pystynyt tarjoamaan vastusta Mauno Koivistolle taisteltaessa presidenttiydestä sen enempää kuin Johannes Virolaiselle taisteltaessa keskustan presidenttiehdokkuudesta.

Presidentti Kekkosen erokirjeeseen vaadittava allekirjoitus vaati ”Linnan hämähäkiltä”, kansliapäällikkö Juhani Perttuselta venymistä. Lopulta hän löysi Tamminiemen isännän, mutta ei saanut allekirjoitusta ensimmäisellä kerralla. Vallasta luopuminen oli vaikeaa. Kekkonen oli vain viitannut Helsingin herroihin…. Haettuaan kirjoituskoneen jostain kaapin kätköistä hän pystyi laatimaan erokirjeen uudelleen ja sai allekirjoituksen vanhalta väsyneeltä mieheltä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tervon mielestä kuusikymmentäluvun optimismi sai energiansa sodasta (!). Kuusikymmentäluvun nuorten ja aikuisten perilliset suuntautuivat uudella tavalla. He avautuivat maailmalle 1980-luvulla.

Mutta elämä ja kuolema vuorottelivat jatkossakin: kesäkuussa 1981 Seta järjesti homojen siihen asti suurimman mielenosoitusmarssin. Sairausluokitus poistetaan. Uusi uhkaava sairaus oli kuitenkin paljastumassa: AIDS-virus.

1980-luvun alussa kuusikymmentälukulaista edistystä täydensi ymmärrys luonnon kriittisestä tilasta. Hyvää tapahtui paljon: unelmien tavoittelu oli tasa-arvoistunut. Kultainen vuosikymmen saattoi käynnistyä!

En kuitenkaan suostu pitämään kultaista vuosikymmentä riidattomasti onnellisena. Tapahtui ylilyöntejä. Raha valloitti ihmisten mielet yksipuolisesti. Lähdettiin pelaamaan kasinopelejä vuosina 1987-89. Pää tuli kuitenkin vetävän käteen: elettiin yli varojen, rahoitettiin uutta uljasta maailmaa velkarahalla. Lasku tuli maksettavaksi vasta 1990-luvulla laman muodossa. Yksi opetus jäi 1980-luvulla huomioimatta: kaikkivoipaisuudella oli rajansa. Itseriittoisuudesta  ja hauskanpidosta maksettiin hintaa jopa vuosikymmeniä. On pakko sanoa, että 1990-luvun katastrofin horjuvat perustukset luotiin edellisellä vuosikymmenellä.

Mikko Niskasen ”Ajolähtö” (kuten aiemmin Tapio Suomisen ”Täältä tullaan elämä”) tavoittaa jotain olennaista nuorten toivojen sarastavasta tulevaisuudesta. Leena Uotila: ”Meillä (1960-luvun nuorilla) oli se ”atakki” päällä. Me tultiin muuttamaan maailmaa… (ja sitten hieman epäillen) oliko `Ajolähdön´ nuorilla mahdollisuuksia muuttaa maailmaa?”

:::::::::::::::::::::::::

Olen edellä pyrkinyt kehystämään Jari Tervo luoman 10-osaisen tarinan kahdesta vuosikymmenestä omilla huomioillani ja henkilöhistoriallani. Onnellinen tarina? Oli tai ei, niin tulipahan kerrottua ja kommentoitua.

 

PS

”Huolimatta 1980-luvun puolivälin näkymiin sisältyvistä tähänastisen historian valossa arvioiden poikkeuksellisen ikävistä kehitysmahdollisuuksista ei huonojen vaihtoehtojen toteutumista voine pitää todennäköisempänä kuin hyvienkään. Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”

– Timo Vihavainen, 1987.

Vanhaan emme palaa

 

 Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 9/10  ”Tervemenoa vanha ja entinen1978-1979” nuoriso osoittaa suuntaa kohti uutta Suomea, mutta oliko kaikki, mitä siihen sisältyi kuranttia ja rakentavaa?

Yhdeksännen osan tunnusilmiö on punk. Joka puolella syntyi Tee se itse -lehtiä, jotka oli tehty monistuskoneella, ja levisivät kädestä käteen. Lehdillä oli epäsovinnaisia nimiä, kuten ”Hilse”. Vanhan rokkarin mielestä tuntui, että asiat lyötiin läskiksi. Oliko kysymys vastalauseesta liian vakavalle keskustelulle? Oliko aiempi yhteiskunta-analyysi mennyt yli hilseen? Oliko kysymys kapinasta ilman syytä vai vinosta suhtautumisesta hyvinvoivien ihmisten teennäisyyteen? Vai kenties jostain aivan muusta? Ehkä vain oltiin kaikkea vastaan. Minä en tiedä.

Maailman kuuluisin punk-yhtye Sex Pistols oli tulossa Suomeen, mutta perui vierailunsa. Emme tainneet olla  valmiita.

Presidentinvaalit järjestettiin vuonna 1978, äänestysprosentti jäi alhaiseksi. Vaaleissa ei ollut mitään jännitysmomenttia, Kekkonen dominoi.

Ajan tanssi oli disco. Ehkä sitä vaikuttavuudessa voitiin verrata twistiin. Nyt vain muotitanssi sai globaaleja ulottuvuuksia.  Ensin se oli vain uutuustanssi, sitten se muuttui discohuumaksi. Danny: disco vähensi elävän musiikin tarjontaa, ja kavensi samalla artistien ansaintaa, mutta yleisö sai mitä halusi. Vuonna 1978 voitiin puhua discobuumista. Levyt menivät myyntitilastojen kärkeen. Discon suosion yksi salaisuus oli, että tanssijan ei tarvinnut hakea partneria, hengailtiin vain. Äänitemusiikin menestys perustui 1970-luvulla paljolti C-kasetin suosioon. Disco merkitsi ulkomaisten artistien suosion kasvua Suomessa. Disco-parivaljakko Baccara oli ensimmäinen ulkomaalainen artisti, joka myi LP:tä Suomessa yli 100 00 kappaletta. Sanoituksen viettelevyys ja vihjailu yhdistettynä pehmeän murteellisella englannin kielellä laulettuun sävelmään ylitti levymyynnissä kaikki odotukset. Olin silloin armeijassa, ”Yes Sir……” soi Sotkun jukeboksissa kyllästymisen saakka.

Feministinaiset olivat alun perin mukana taistolaisissa, mutta se sai torjuvan vastaanoton hyvin maskuliinisessa taistolaisliikkeessä. Läheltä seuranneena tuntui välillä siltä, että naisten roolina oli toimia liikkeen miesjäsenten muusina (poliitikon työtä innoittavina naisina).  Sukupuolten tasa-arvo toimi kuitenkin monien mielestä Suomessa hyvin, ainakin, jos sitä vertasi moniin ulkomaisiin vastinpareihin.

Radikaali feminismi sai kuitenkin jalansijaa Suomessa, joka kertoi, että jotain naisten tasa-arvosta puuttui ainakin kiihkeimpien naisasianaisten mielestä. Keskustelu kiihtyi vuonna 1979. Naisten tasa-arvo oli monien radikaalien mielestä pelkkä illuusio. Haluttiin keskustella naisten seksuaalisuudesta ja naisten kulttuurista.

Syntyi feminismin vastaliike. Suomalainen lehdistö katsoi, että naiset olivat kiittämättömiä ja uppiniskaisia. Naisethan olivat saaneet paljon sellaista, mikä monilta muilta puuttui, muun muassa ensimmäisten joukossa äänioikeuden.

Kansan Uutiset lanseerasi käsitteen feministisika ja heti perään Suomen kuvalehti punahuulisen possuhahmon Muppet Shown Miss Piggyä mukaillen. Uusfeminismiä kommentoitiin satiirisesti. Feministeistä pyrittiin luomaan hyvin vastenmielinen kuva.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuonna 1978 Suomessa oli 200 00 työtöntä. Työttömät ja varsinkin työttömät nuoret menivät kadulle. Syntyi mellakoita: ”ei ole paikkaa mihin mennä”. Nuorisojengien yhteenotoissa syntyi ihmisuhrikin.

Neuvostosuhteet johtivat suuriin rakennushankkeisiin, kuten Kostamukseen, olkoonkin, että molemmin puolin oli joustettava kannattavuudesta. Ihmisiä kuitenkin työllistettiin. Ystävyydellä oli hintansa, samoin sinisilmäisellä rehellisyydellä, tai sen maineella.

Talvisodan ja jatkosodan syntymisen syviä vesiä luotaava ”Sodan ja rauhan miehet” -dokumenttisarja esitettiin Suomen televisiossa Neuvostoliiton suurlähettilään Vladimir Stepanovin vastalauseista huolimatta vuonna 1979. Olen katsonut sen ainakin viiteen kertaan alusta loppuun ja aina yllättynyt yksityiskohdista, joita sen kautta paljastuu. Dokumenttisarja perustuu alkuperäislähteisiin ja oli ja on yksi Ylen ohjelmatoiminnan merkkipaaluja. Dokumenttisarja on täynnä onnistuneita näyttelijäfiguureja ulkonäköä myöten. Hyvä Yle!

Suomettumisen historia sivuutetaan ohimennen Tervon dokumenttisarjassa, ja ehkä niin on oikein, koska perusteellinen käsittely veisi liian suuren osan dokumentin ohjelma-ajasta, jos olisi haluttu luoda tarpeeksi monipuolinen kuva  kyseisestä ilmiöstä.

Forssan Koijärvi on erään historianvaiheen virstanpylväs. Lintujärvi miehitettiin vuonna 1979, jotta estettäisiin sen kuivattaminen ja tuhoutuminen lintujärvenä. Tervo osoittaa, että yksilöiden voima voi nujertaa päättäjien tahtotilan väkivallattomalla vastarinnalla, jos virkavallan vastustajat ovat riittävän motivoituneita ja sitkeitä. Koijärvi on luonnonsuojelun merkkipaalu.  

Koijärviliikkeen menetelmät olivat uusia verrattuna kuusikymmentäluvun toimintatapoihin. Nyt kytkeydyttiin kiinni kaivinkoneeseen ja estettiin fyysisesti sen kuljettajaa tekemästä työtään.

Videokamerat olivat paikalla ja viranomaisten käskyt kuultiin kotikatsomossa. Se oli esimerkki suorasta toiminnasta. Ja kaikki tämä väreissä.

Tuohon aikaan tehtiin aloitteita uusista tavoista ilmaista itseään, eikä vain aloitteita: ryhdyttiin tuumasta toimeen. Perustettiin esimerkiksi elävän musiikin yhdistyksiä. Itse toimiminen oli kaiken a ja o  talonvaltauksineen. Kuka tahansa voi olla mitä tahansa, vaikkapa muusikko. Tässä tultiin punkin ytimeen.