lauantai 31. tammikuuta 2015

Olen ståhlbergilainen

K.J. Ståhlbergin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta 28.1.2015. Haluaisin muistuttaa tästä historiamme suurmiehestä erityisesti tänä päivänä, kun monet niistä tavoitteista, joita Ståhlberg arvosti, on asetettu läntisessä maailmassa kyseenalaiseksi.

Näin vaaliemme alla vastakohtaisuuksia halutaan tietoisesti korostaa. Joillakin tuntuu olevan aivan ideologinen vastakkainasettelun tarve. Ståhlberg voisi antaa laiskanläksyä joillekin kurittomille koulupojille, jotka ovat lukeneet huonosti historianläksynsä.

Kirjoitin blogikirjoituksen K.J. Ståhlbergista ja hänen aseenkantajastaan Heikki Ritavuoresta reilut kolme vuotta sitten. En todellakaan ole ”keksinyt” ensimmäistä presidenttiämme juuri nyt, päinvastoin hän on historiamme kestohahmo. Seuraavassa on lyhennetty versio kirjoituksestani ihan vain muistuttaakseni hänen sanomastaan tälle päivälle.

Ja tarina alkaa….

On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hauta. Se on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergian kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919. Tietenkin hän teki sen ståhlbergilaisessa hengessä. Se oli suursaavutus eikä missään nimessä läpihuutojuttu. Taustalla väijyivät ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Juuri Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan itse antautunut vaaraan, vaan antoi aktivistien tehdä likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimin valtaan. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa. Jörn Donner olisi tehnyt historiallisen teon, jos hän olisi melko rutiininomaisen Mannerheim -dokumenttisarjan (2011) sijasta korvannut näkökulman isänsä (Kai Donner) ja Mannerheimin suhteella. He yhdessä pyrkivät asettamaan nuoren ja hauraan demokratian kyseenalaiseksi.

Mutta takaisin Ståhlbergiin ja Ritavuoreen. He kumpikin vastustivat jyrkästi Itä-Karjalan seikkailua 1920-luvun vaihteessa, sovittelivat punaisten ja valkoisten syvää juopaa, selvittivät suojeluskuntaskandaalia ja tietenkin taistelivat edustuksellisen demokratian puolesta. Molemmat joutuivat väkivaltaisen attentaatin kohteiksi: Ritavuori menetti henkensä oikeistoradikaalin luodeista ja Ståhlberg kyyditettiin Joensuuhun lapualaismielisten toimesta. Ei voi kuin ihailla molempien periksiantamattomuutta 1920-luvun levottomina vuosina.

Miksi haluan nostaa juuri heidät esille tänä päivänä? Kun olin kansakoulussa 1950-luvun lopulla Ståhlberg oli muistikuvieni mukaan arvostettu presidentti. On hän sitä toki vieläkin, mutta jäänyt pahasti Mannerheimin ja Kekkosen varjoon. Joka joulu ilmestyy koko joukko kirjoja markkinoille, joilla käsitellään molempien herrojen edesottamuksia aina ruokailutapoja myöten. Ståhlbergista on olemassa elämäkerrat vuosilta 1969 ja 1978. Haluan korostaa Ståhlbergin ja Ritavuoren työtä nimenomaan tätä aikaa vasten, jota nyt elämme.

Demokratia on kärsinyt vakavia tappioita Suomessakin. Samaan aikaan EU on kovertanut kansallista demokratiaa. Eikö nyt tarvittaisi näiden kansakunnan isien kohottamista ansioidensa mukaiseen arvoon? Meillä ei tunneta Founding Fathers -käsitteen suomalaista vastinetta. Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisät ovat suunnattomassa arvossa, vaikka toki on sanottava, että heitä käytetään myös sisäpoliittisina aseina vastustajien nujertamiseksi.

Kaikkein eniten toivoisin Ståhlbergia kansakunnan kaapin päälle hänen tinkimättömien demokratianäkemystensä vuoksi. Myös kansalaisten välisen tuloerokuilun takia tarvittaisiin Ståhlbergin kaltaista yhteiskunnallisten erojen kaventajaa luomaan uskoa tulevaisuuteen. Olisiko nyt aika kirjottaa uusi elämäkerta Ståhlbergista? Moni sanoo että ei, koska Ståhlberg oli jotenkin tylsän presidentin maineessa, varovainen ja eleetön. Tämä ei pidä paikkaansa. Meidän on vain vaikea asettua siihen tilanteeseen, jossa horjuva demokratia toimi 1920-luvun vaihteen molemmin puolin.

Paasikivi sanoi jossain yhteydessä, että ”Ståhlberg ei tehnyt ainuttakaan virhettä”. Ehkei aivan noin, mutta minulle ei ole jäänyt kuvaa mielipiteiltään horjuvasta presidentistä. Minusta ei ole myöskään tuotu tarpeeksi esille Ståhlbergin roolia kansakunnan harmaana eminenssinä, joka vanhoilla päivillään vaikutti presidenttien neuvonantajana.

Jotkut puhuvat jo ”demokratian jälkeisestä ajasta”. Ennen kuin kiirehditään tähän vaiheeseen on syytä tarkistaa demokratian anti tälle päivälle. Ehkä tarvittaisiin Ståhlberg kertomaan se meille kaikille. Joka tapauksessa haluaisin ylpeänä sanoa: olen ståhlbergilainen.

torstai 29. tammikuuta 2015

Bonukset opettajille ja luottamusyhteiskunnan rapautuminen

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajalla Matti Apusella on tapana provosoida yhteiskunnallista keskustelua äkkiväärillä mielipiteillä. Niille on ominaista ”asian kääntäminen toisinpäin”. Huomaan itse harrastavani samaa, mutta käännän selvästi toiseen suuntaan kuin Apunen.

Nyt Apunen ihmettelee HS:n kolumnissa ”Sivistyksen supermarketissa” (27.1.2015), kuinka hänen mielestään hieno asia eli vanhempien halu valita paras opettaja (paras koulu) leimataan ”koulushoppailuksi”.

Kirjoitin pari kolme viikkoa sitten luottamusyhteiskunnasta (”Luottamusyhteiskunnan jäljillä”, 12.1.2015), joka on kansainvälisten tutkimusten mukaan viety pitkälle Skandinavian maissa. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan luottamusta toisiin ihmisiin ja nimenomaan ihmisiin, joita ei tunne entuudestaan. Tämä pitää sisällään myös luottamuksen ”ventovieraisiin” viranomaisiin. Totean mm. seuraavaa:

”Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on myös mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin”.

ja edelleen:

”Verotuksen oikeudenmukaisena kokeminen on ehkä vielä palvelujakin voimakkaammin yhteydessä ”yleistyneen luottamuksen” vahvuuteen. Pohjoismainen malli on tässäkin suhteessa edelläkävijä: meillä tutkimusten mukaan verojen käytön yhteys palveluiden saamiseen on korkealla tasolla.”

Palvelut voidaan tuottaa toki monella tavalla. Yhteiskunta voi esimerkiksi ostaa palvelut yksityiseltä ja huolehtia lähinnä palvelujen saatavuudesta lakien mukaan ja laatukysymyksistä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä oleellista. Apunen ei aseta varsinaisesti kyseenalaiseksi julkisesti tuotettua sivistyspalvelua, vaan pohtii laatuvaihteluja kunnallisen peruskoulun sisällä: ”Miksi en saisi haluta lapselleni hyvää opettajaa, jos tiedän jossain sen olevan”. Hän myöntää, että huoli koulujen eriytymisestä esim. maahanmuuttaja-alueilla on ”huono juttu”. Hän myös myöntää että, ”suomalainen koulu on epäilemättä tasa-arvoinen”. Mutta silti hän palaa jutussaan toistuvasti haluunsa saada valita mieleisensä opettaja lapsilleen.

Apunen nostaa laatukysymyksen keskiöön. Eikö luottamusyhteiskunta ole tässäkin oleellinen? Jos luottamus toimii, niin silloin myös opetuksen laadun tasaisuuteen luotetaan. Jossain Yhdysvalloissa ihaillaan nimenomaan suomalaisen opetuksen laatua ja moititaan sitä, että oma laatu ei ole riittävän hyvä. Mutta siellä juuri luottamus koulujen tasaiseen laatuun on heikko. Koulut eriytyvät. Vanhemmat valitsevat – jos pystyvät- parempien asuinalueiden kouluja kullanmuruilleen. Toisaalta ymmärrettävää. Silti amerikkalaisetkin tuntevat suurta huolta opettajiensa koulutustasosta ja pyrkivät ulkomaisten mallien avulla parempaan.

Mielestäni kuitenkin Apusen ajattelu on ensi askel epäluottamusyhteiskuntaan: hänhän viittaa siihen, että opettajien laatu vaihtelee liikaa (tosin hän ei mainitse esimerkkejä huonosta laadusta) . Väitteet tulisi todistaa. Toisaalta yhteiskunta näkee vastuunsa. On erittäin tärkeää, että luottamus (ja luottamusyhteiskunta) ansaitaan. Eli yhteiskunnan tulee pitää huolta, että opettajien osaaminen on tasalaatuista, että palkkaus säilyy kilpailukykyisenä. Ja mikä tärkeintä, koulun laatu säilytetään sellaisena, että koulu houkuttelee parasta ainesta opettajiksi.

Mutta kysymys on muustakin. Kymmenien vuosien aikana olemme sisäistäneet luottamuksen koodin. Kysymys ei voi olla pelkästään siitä, että rahalla ostetaan laatua, mihin Apunen näyttää viittavan halutessaan tulospalkkausta opettajille: parhaat on palkittava bonuksilla. Suomalainen järjestelmä pääosin perustuu kuitenkin toisenlaisiin arvoihin.

Yhteiskuntaan on sisäänrakennettu luottamus siitä, että tarjottu opetus on kaikissa tapauksissa kritiikin kestävää. Tavoite on hurja, mutta siinä on onnistuttu hyvin. Minulla on ollut onni kouluttaa lapsiani useissa kotikuntani kouluissa ja olen todennut laadun tasaisuuden. Kysymys ei voi olla rahapalkkioista, joita maksetaan parhaille, vaan omaksutusta tasaisen laadun periaatteesta. Apunen näyttää ajattelevan, että vain rahalla (hinta-laatusuhde) voi ostaa kunnollista. Hän ei ymmärrä, että meillä opettajat ovat tunteneet ylpeyttä omasta osaamisesta ja nauttineet työnsä tuloksista sillä palkalla mikä kulloinkin on voimassa. Olisiko tämä luottamusyhteiskunnan peruspilareita? Saadaan parhaana palkintona työstä onnistuminen.

No, tähän voidaan ilkeämielisesti lisätä, että helppoahan opettajana on viihtyä, kun OAJ ajaa palkat ylös, on pitkät kesälomat jne. Olen vakuuttunut, että menestys ei johdu tästä.

Aivan omituinen on Apusen harrastama ruoan laadun ja koulun laadun vertailu: ”En menisi ihan heti kieltämään keskiluokkaiselta shoppailua ja komentamaan, että vastedes tavara tulee yhdestä kaupasta ja valikoiman päättää valtio”. Mikä yhteys tällä on yhteiskunnan järjestämään kouluopetukseen? Tässä kapitalistinen liturgia valinnan vapaudesta on viety todella kestämättömälle pohjalle.

Vielä kummallisempi on Apusen väite, että ”yksityisellä sektorilla on jatkuva tarve kehittää omaa toimintaansa ja levittää hyviä ideoita eteenpäin. Mutta mitkä mahtavat olla nykykoulun opettajan kannusteet tehdä ammatillisia kumouksia?”

Väitän, että koulujemme menestys kansainvälisissä vertailuissa juuri perustuu opettajakoulutuksen eli siis itsensä kehittämiseen. Apusen ainoa mittari on raha. Vain eriyttämällä palkkioita ihminen on kiinnostunut itsensä kehittämisestä. Apuselta puuttuu käsitys luottamusyhteiskunnan luonteesta.

Vähän sama asia on, jos sanoisin, että suomalaisten yritysten heikko kilpailukyky johtuu laiskuudesta kehittää omaa työtä ja kehittää uusia innovaatioita. Entä jos menestymättömyys johtuu kevyin perustein annetuista bonuksista? Hövelisti jaetut tulopalkkiot ovat johtaneet velttoiluun. Epäreilua yleistämistä, eikö totta!

En kiistä tulospalkkauksen merkitystä. Työurallani suhtauduin myönteisesti julkisen sektorin tulospalkkioihin. Ne eivät kuitenkaan ole julkisten palvelujen ytimessä. Muutoksen seuraaminen tai johtaminen kaikessa toiminnassa on elinehto niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Esimerkki: kouluopetuksen modernisoimisvaatimus liittyy monelta osin tietotekniikan parempaan hyödyntämiseen. Mutta niinhän se taitaa olla yritystoiminnassakin. Kaiken kaikkiaan en piirtäisi jakolinjaa yksityisen ja julkisen välille, vaan huolet kansakunnan kilpailukyvystä ovat yhteisiä.

En ainakaan vielä usko, että opetuksen laatukysymykset ja koulujen paremmuus ratkaistaan - parhaat erittelevällä - rahalla. Kysymys on tähän asti ollut muista asioista. Omalta työuraltani muistuu mieleen eräiden vanhempien yhteydenotto, jossa he halusivat taivuttaa minut suostumaan heidän ehdottamaansa koulun vaihtoon, joka koski heidän omia lapsiaan. Oliko kysymys koulujen opetuksen laadusta? Ei ollut, sillä tiesin, että nuo muutamat nyt kysymyksessä olevat isot alakoulut kilpailivat tosissaan siitä, että juuri heidän koulunsa olisi se kaikkein rakkain paikka oppilaille. Ei todellakaan tarvinnut maksaa bonuksia tulosten aikaansaamiseksi. Luottamusyhteiskunta ei ole mikään versio nietzscheläisestä veltosta orjamielisestä yhteiskunnasta. Mistä tuossa omassa kokemuksessani oli kysymys? Turvallisuudesta! Oppilaiden koulumatkan turvallisuudesta kahden kouluvaihtoehdon välillä!

Mitä tulee epäonnistuneisiin opettajiin, niin heitäkin joukossa oman kokemukseni mukaan oli, tosin vain prosentin verran kaikista. Mutta ajat muuttuvat. Muutoksen tarve on kuitenkin erilainen kuin Apunen ajattelee. Suurin haaste on yleinen resurssipula. Pikkuhiljaa vanhaa luottamusyhteiskunnan perustaa on syöty. Joissakin asioissa on menty eteenpäin, mutta monissa on otettu takapakkia. Opetuksen taso on vaarassa murentua, samoin on vaara, että koulut eriytyvät, ja niin on päässyt osin jo tapahtumaankin.

Apusen ajatuksilla asioita ei kuitenkaan korjata, pikemminkin juopa hyvän ja huonon välillä kasvaa.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Suomen karhu, Venäjän karhu…. ja virtahepo

Karhu (maakarhu) on sekä Suomen että Venäjän kansalliseläin. Joillakin näyttää olevan vaikeuksia sopeutua tähän metaforaan, koska Venäjän karhu koetaan uhkaavana ja Suomen karhu (otso, tapio, ohto, mesikämmen, nalle….) kunnioitusta herättävänä metsän jättiläisenä. Sen kanssa piti muinoin tulla toimeen ja sitä kunnioitettiin niin, että sille kehitettiin kymmeniä kiertoilmausnimiä.

Onko karhu muita valtioita uhkaavana Venäjän symbolina edes suomalainen ilmaus? En muista esimerkiksi 1960- tai 1970-luvulla karhua käytetyn Suomessa Venäjän symbolina uhkaavassa mielessä kuin ehkä satunnaisesti.

Aleksandr Karelin, venäläinen raskaan sarjan painija oli ”Siperian karhu” ylivoimaisuutensa takia, mutta en nyt juuri muista muuta yhteyttä karhusymboliikkaan. Venäjän karhu on anglosaksista perua. Sieltä olemme omaksuneet uhkaavan karhun metaforan. Käsite on yleistynyt sitä mukaa, kun olemme omaksuneet muutoinkin läntistä argumentointia Venäjästä. Myös Vladimir Putin (18.12. 2014) puheessaan esitti, että Venäjän karhu ahdistettuna puolustautuu tai muutoin siitä tulee ”täytetty karhu”. Näin karhusta on tullut lännen ja idän välisen dialogin (tai pikemminkin kalabaliikin) väline. Putinin mielestä karhu ei siis uhkaa muita, vaan karhu itse on uhattuna ja hyökkää puolustautuakseen.

Venäjän karhu on herännyt, herääkö Suomi? Hyvin tyypillistä nettitekstiä, jolla halutaan antaa kuva, että naapuri on uhkaava, miksei Suomi tee mitään (= liity Natoon). Tällaisilla puheilla halutaan järjestelmällisesti kiihdyttää vastakkainasettelua.

Hesarissa Anna-Liina Kauhanen haastattelee (”Kaadetaan karhua”, 25.1.2015) Ulkopoliittisen instituutin Katri Pynnönniemeä, joka on sitä mieltä, että Putinin vertauskuva uhatusta karhusta kääntää huomion pois Venäjän omista toimista.

Pynnönniemen mielestä karhuvertaus on lopulta ”liian epämääräinen ja monitulkintainen”, niin kuin se tietysti onkin.

Mistä eläimestä voisi olla kysymys Suomen ja venäläisten suhteessa?

Vastaus on Pynnönniemen mielestä helppo: ”Suomella on virtahepo ulkopolitiikassa”. Tällä halutaan ilmaista, että elukka on niin suuri ja ahdettu niin pieneen huoneeseen, että siellä ei mahdu ajattelemaan muuta kuin virtahepoa eli (nöyristelevää) suhdetta Venäjään. Näin arvioin Ulkopoliittisen instituutin tulkitsevan Suomi-Venäjä -suhdetta.

Voihan virtahepovertauksen hyvällä tahdolla tulkita neutraalistikin: naapuri on niin iso, että se täytyy joka tapauksessa ottaa huomioon kanssakäymisessä. Mielestäni paras lääke tähän haasteeseen on suhtautua Venäjään niin luontevasti kuin se on mahdollista ja kääntää suhde hedelmälliseksi aina, kun se on mahdollista ilman suomettumiseen sortumista. Virtahepoa – jos sellaisen tulkitaan olevan suhteessa – on pienennettävä.

Pynnönniemi haluaisi enemmänkin keskustelua - vertauskuvien sijasta - ”vertauksiin sisäänrakennetuista oletuksista”. No, jutellaan niistä. Meillä on suuriäänisten nettikeskustelijoiden toimesta omaksuttu käsitys, että kun vastustaa Natoon liittymistä, tai että jos asettaa kyseenalaseksi Viron ilmaharjoituksiin osallistumisen, tai että jos pohtii lännen osallisuutta Ukrainan konfliktin syttymiseen, niin saa kuulla olevansa suomettunut. Suomettuja on ikään kuin omasta halustaan omaksunut tällaisen nurinkurisen ajattelun, tehnyt niin Venäjän pelossa tai sitten ajattelemattomuuttaan kuunnellut liikaa pietarilaisia trolleja.

Mistään tällaisesta ei ole tietenkään kysymys.

Samat nettikirjoittelijat pitävät Natoon liittymistä täysin päivänselvänä. Ihmetellään, kun enemmistö Suomen kansasta ei ole vielä oivaltanut, mistä tässä on kysymys. Karhu heräilee ja äksyilee ja pian se ryhtyy suoraan hyökkäykseen. Onneksi meillä on – näin he ajattelevat - kättä pidempää eli koko läntinen maailma, joka rientää meidän avuksemme, kun vähän vihjaamme, että ”ne jyrää meittin”.

Tämän vuosituhannen kiistattoman lännettymisen ja 1970-luvun kiistattoman suomettumisen taakka on rasitteenamme. Meillä on näköjään vaikeuksia perustella olemassa oloamme järkiperäisillä itsenäisillä ajatuksilla.

”Virtahepo” on sisällä meissä ja omissa kuvitelmissamme. Ajatuksemme ovat kiinnittyneet liiaksi itseemme. Meillä on liian suuri tarve pohtia, mitähän se virtahepo ajattelee meistä.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Näkökulma Naton turvatakuihin

Seuraavassa on Suomen Natossa olevan erityisedustuston tekstiä koskien Naton turvatakuita ( 5. artikla). Artiklassa määritetään Naton jäsenten velvollisuudet auttaa toisia jäsenvaltioita:

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.”

On tärkeää havaita, että 5. artikla on hyvin väljä määrittäessään avun antamista toiselle jäsenvaltiolla. Meillä ajattelu katkeaa yleensä siihen, että kuvittelemme olevamme herran huomassa, jos kuulumme Natoon. Näin ei tietenkään ole.

Kun Nato on hyvin heterogeeninen orkesteri poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti, on vaikeaa kuvitella, että se yhtenäisesti puolustaisi hätään joutunutta jäsenvaltiotaan. Miten on Turkin laita, joka näyttää henkisesti irtautuneen länsimaisesta ajattelusta (jos se nyt koskaan on omaksunutkaan läntisiä periaatteita)? Natossa olevat lukuisat autoritääriset valtiot ovat kaukana siitä läntisten liberaalien valtioiden kategoriasta, mihin me niin helposti takerrumme, kun puhumme Natosta.

Vladimir Putinia ihaileva Marine Le Pen voitti Ranskan EU-vaalit. Miten hän vaikuttaa sisäpolitiikassa, jos pitää päättää Ranskan joukkojen lähettämisestä johonkin kohteeseen? Jokaisella maalla on omat intressinsä aivan kuten talvisodan aikaan, jolloin Ranska ja Englanti spekuloivat Ruotsin rautamalmilla miettiessään osallistumista sotaan Neuvostoliitoa vastaan.

Erikseen kannattaa huomioida kohta, jossa todetaan, että ”kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.”

Joukkojen ja muun avun lähettäminen avustustehtäviin on sisäpolitiikkaa!

Avunannon tasosta sanotaan siis, että jäsenvaltiot antavat sitä ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Väljyys on todella silmiinpistävää. Mitä se tarkoittaa? Huopien lähettämistä hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle maalle? Huoltokuljetusten varmistamista sotilasyksikön avulla? Kolmensadan sotilaan yksikön lähettämistä rintamatehtäviin? Kalustotoimituksia?

Onko todella mietitty sitä, että ulkopuolinen tuki Suomelle saattaa olla rinnastettavissa lähinnä henkiseen tukeen samalla kun liittoutumisen kaikki rasitteet (potentiaalinen hyökkäys Suomen aluetta hyväksi käyttäen) kaatuvat päälle?

Mielenkiintoista on myös pohtia, miksi Viro niin kovasti haluaa Suomen liittyvän Natoon. Viron (ja ehkä myös Yhdysvaltojen) itsekäs tavoite on sitoa Ruotsi ja Suomi Viron puolustamiseen. Tästä näkökulmasta valtiojohdon epäilevä suhtautuminen ilmaharjoituksiin on perusteltua. Katsotaanko harjoitus poliittisen ”sitoutumisen” osoitukseksi Viron puolustamiseen? Tarkastelevatko sotilaat asiaa aivan liikaa teknisenä harjoituksena?

XXXXXXXXXXXXXXXXXXX

Realismia avun määrittämisessä on lähinnä 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinoina ”poliittiset toimenpiteet” painostuksen välineenä. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin varaan.

Sitten härkää sarvista!

Mikä taho voi hyökätä Suomen kimppuun pelkästään Suomen haltuunotto mielessään? En löydä yhtäkään valtiota niin kauan kuin Suomi pysyy liittoutumattomana. Liittoutuneena Suomi voi sotkeutua sellaisiin kansainvälisiin kriiseihin, että se joutuu ulkopuolisten valtioiden takia aggressiouhan kohteeksi.

On tyypillistä, että kun kansainvälinen kriisi puhkeaa (kuten Ukraina nyt), suuri huomio kiinnitetään Suomen rajaan, ikään kuin se olisi kaiken keskiössä. Johtavat mediat piirtelevät karttoja, joissa kuvaillaan sotilastukikohtien sijaintia Suomen rajojen tuntumassa ilman, että edes yritetään kuvata suurvallan (globaalia) kokonaisstrategiaa. Onhan se inhimillistä, että omat rajat ovat silmäteränä, mutta ei se riitä kokonaiskuvan analysointiin. Pikemminkin näkökulmaa voidaan käyttää propaganda- tai ideologisena välineenä kansalaisten pelotteluun.

Entä jos syttyy suursota, joka koskee osaa tai koko Euroopan mannerta? Suuri osa eri maiden kansallisista joukoista sidotaan omaan puolustukseen. On hyvin vaikeaa arvioida, mikä on Nato-jäsenvaltioiden intressi osallistua näissä olosuhteissa jonkin toisen jäsenvaltion puolustukseen.

Eurooppa on heterogenisoitunut. Jos jonkin asian puolesta järjestetään mielenosoitus ei tarvitse kauaa odottaa vastamielenosoitusta. Valtionpäämiesten murheena on eri kansanryhmien ja poliittisten puolueiden arvaamaton käytös.

On palattava perusasioiden äärelle. Mikä olisi se syy, jolla ulkovalta hyökkäisi Suomen valtion kimppuun? Jokin taloudellinen syy tai luonnonvarat? Ei löydy perusteita. Miksi ehdoin tahdoin haluttaisiin järkyttää tasapainoa, joka nyt vallitsee? Suomella on erittäin hyvät suhteet kaikkiin naapurivaltioihin. Rauhan rajat ovat uskomattoman tärkeitä rajoja levottomassa maailmassa. Vain geopoliittisen tasapainon muuttaminen nykyisestä muuttaa myös sotilaspoliittisen tilanteen.

Olen ollut hämmästynyt kuinka herkästi Ukrainaa ja Suomea verrataan keskenään. Ukraina on entinen neuvostotasavalta. Se on irronnut ”neuvostokansojen perheestä”, se oli neuvostoimperiumin elintärkeä osa (ydinaseiden sijoittelu, ydinaseiden tuotanto, sotilastukikohdat). Sen energiahuolto on täysin riippuvainen Venäjän maakaasusta. Se on historiallisista syistä eräänlainen ”Venäjän äiti”. Se on juuri nyt Venäjän näkökulmasta osa lännen Venäjään kohdistamaa piiritysrengasta maantieteellisessä avainkohdassa.

Suomi on ystävällismielinen Venäjän kauppakumppani. Maiden välinen rauhantila on kestänyt 70 vuotta. Suomen ja Venäjän välillä ovat olemassa kaikki mahdolliset suotuisan kehityksen eväät – rauhan oloissa. Ainoa asia, mitä Venäjä Suomessa pelkää on hyökkäys maamme alueen kautta esimerkiksi Pietarin kimppuun. Suomi on Pietari - Kaliningrad -reitin välillä sijaitseva maa ja sen on huomioitava sijaintinsa. Venäjän intresseissä sen pääsy Itämerelle on oleellista. Se pelkää Baltian asemaa Itämeren vartijana. Jos Ruotsi ja Suomi liittyisivät Natoon, Itämerestä tulisi Naton sisämeri. Tilanne olisi osittain rinnastettavissa Krimin, Ukrainan ja Mustan meren tilanteeseen.

On Venäjän etu, että Suomella on ne kuuluisat uskottavat puolustusvoimat. Venäjän on tiedettävä – uskottavasti – että Suomi ei anna puolustusvoimiaan toisten käsikassaraksi.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Jartsev 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

Tämä vaiheen jälkeen, vuonna 1978, tapahtui ns. sotaharjoitusepisodi, jota olen käynyt läpi mm. blogikirjoituksessa ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?” Mitä kerrottavaa ns. Andrushkevitshin tapauksella on tälle päivälle?

Andrushkevitshin toimeksiantajat pohtivat – molempien sotilasliittojen voimassa ollessa – voiko Suomi antaa turvallisuustakuita, ettei sen alueen kautta hyökätä ja mikä on sen itsenäisen puolustuksen uskottavuus.

Andrushkevitshin aikaan potentiaalinen, mutta ei toivottu yhteistyökumppani (pois lukien asehankinnat) oli Neuvostoliitto. Kekkosen ja kenraalien välillä oli - vaikka yhteistyö muutoin sujuikin erinomaisesti - yhteistyökumppanuuden suhteen sävyero. Olen käsittänyt niin, että Kekkonen olisi taktisista syistä halunnut olla aloitteellisempi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyökumppanuudessa, mutta kenraalit olivat paljon varovaisempia.

Suomi korosti 1970-luvulla ilmansuunnasta riippumatonta uskottavaa puolustuskykyä. Tänä päivänä uskottava puolustus mielletään Venäjän taholta tulevan kuvitellun vaaran torjumiseksi.

Ensinnäkin Venäjän strategiset alueet ovat täsmälleen samat kuin tuolloin 1970-luvulla. YYA-sopimusta ei ole, mutta Pietari - Kaliningrad ja Kuolan niemimaan alue muodostavat Venäjän puolustuksellisen linjan kivijalat edelleen luoteessa. Nyt esillä oleva Alakurtin pieni tukikohta on osa tätä puolustusmuuria.

On selvää, että arktisen alueen merkitys on kasvanut ilmaston lämpenemisen takia. Samaan tahtiin kasvaa kiinnostus arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämistä kohtaan. Myös Naton toimet Norjassa ja sen pohjoispuolisilla alueilla ovat johtaneet reagointiin Venäjän puolella ja päinvastoin.

Venäjää ärsyttää Naton ja sen kumppanuusmaiden sotaharjoitukset, joissa käytetään Suomen aluetta ja infrastruktuuria hyväksi itäsuuntaisissa operaatioissa. Venäjän puolustus sen luoteisrajojen tuntumassa on OSITTAIN edelleen kohdistettu Suomen kautta tapahtuvan hyökkäyksen torjumiseen. Tässä mielessä mikään ei ole muuttunut 1970-lukuun verrattuna. Päätarkoitus on tietenkin Naton Jäämerellä ja Barentsin merellä muodostaman uhkan torjuminen.

Suomen puolustusta voidaan väittää ohueksi Lapissa (kuitenkin Lapin lennosto!) . Monet haluavat nähdä Venäjän uhkaavan tämän takia Suomea. Asia lienee kuitenkin niin, että Venäjä varustautuu sitä varten, että Lappi on läpikulkualue. Ja jos Suomi lähenee Natoa, niin sitä suuremmalla syyllä Suomen alue on erityisessä tarkkailussa pohjoisessa. Suomen ja Ruotsin Natoon liittyminen muuttaisi ilman muuta Suomen, koko Itämeren alueen ja Venäjän luoteisten alueiden herkkää geopoliittista asemaa. Vastaavasti omien puolustusvoimien vahvistaminen ja puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa ovat lisäarvon tuovia tapoja parantaa alueen vakautta.

Haluan kuitenkin korostaa, että nykyisellään raja on rauhan raja. Hakemus Natoon heikentää luottamusta rauhan rajaan.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.

Viholliskuvista on tässä yhteydessä turhauttavaa puhua mitään. Suomi puolustautuu kaikista ilmansuunnista tulevaa hyökkäystä vastaan.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Ilmaharjoitus – kenen sotku?

HS:n Kari Huhta on kirjoittanut omannäköisensä artikkelin lehteensä. Artikkelin nimi on ”Lentokiista on suomalainen sotku” (23.1.2015). Kysymys on tietenkin ilmavoimien harjoituksesta Virossa. Myönnän, että en tiedä kaikkia yksityiskohtia ja erehdyksen vaara omissa arvioissani on huomioitava.

Rohkeasti kuitenkin kerron, miltä ”minusta tuntuu”.

Silmiinpistävää on kuinka Helsingin Sanomat yrittää antaa kuvan, että sillä ei ole osaa eikä arpaa koko hälyssä. Nimenomaan Helsingin Sanomat aiheutti suuren osan sopasta, kun se julkaisi UTVAsta vuodetun tiedon, jonka mukaan Niinistö ja Tuomioja ovat ”puuttuneet” Naton/USA:n/Viron ilmaharjoitukseen (tarpeettoman voi ylipyyhkiä). Joku UTVAssa rikkoi luottamuksen.

Huhta viittaa jutussaan Aleksander Stubbiin, joka sanoo, ”ettei ilmaharjoituksiin Yhdysvaltain kanssa liity dramatiikkaa eikä ulkopoliittisen johdon linjakiistoja”. Hesari ei usko tähän, enkä usko minäkään.

Hesarin selitys on mielenkiintoinen. Huhta kertoo, mistä on kysymys: ”Tilanne on hieman sama kuin elokuvassa, jossa poliisi kehottaa väkijoukkoa hajaantumaan, koska tässä ei ole mitään nähtävää. Sitä ei kannata uskoa”.

Minusta taas tilanne näytti seuraavalta: Hesarin toimittaja istuu UTVA-merkkisen auton takapenkillä ja kuulee jotain sellaista etupenkiltä, mitä ei ollut tarkoitettu kuultavaksi. Toimittaja kysyy kuuliko hän oikein, jolloin kuski hätääntyy ja ohjaa auton ojaan. Seuraava päivänä toimittaja – paitsi, että kertoo sen, mitä ei saanut kertoa – analysoi tapahtunutta neutraalisti ikään kuin toimittajalla itsellään ei olisi mitään tekemistä aiheutuneen onnettomuuden kanssa.

Teoriani on edelleen se, että UTVAsta tiedon vuoti henkilö, joka Nato-kannattajana ikäväkseen havaitsi presidentin ja ulkoministeri haluavan tietoa ilmasotaharjoituksesta, joka UTVAssa oli tarkoitus ujuttaa eteenpäin ilman mitään hälyä, ja yhtenä tienä eteenpäin kohti tiivistyvää Nato-yhteistyötä.

Tiedon vuotaja - vanhasta muistista – tiesi, että Hesari ottaa kopin vuodetusta tiedosta, olihan HS ilmoittanut jo vuonna 2006 ajavansa Suomea Natoon. Jos tietoa ei olisi vuodettu, olisi tämänkin asian valmistelu viety päätökseen aivan asiallisesti.

Hesarissa minua kiusaa tämä sitoutumattomuuden statuksen ja täysin puolueellisen Nato-kiihkon vuorottainen tarkoitushakuinen käyttäminen uutisoinnissa ja kolumneissa. Tätä voi jo sanoa pelaamiseksi. Helsingin Sanomat on saattanut itsensä hankalaan tilaan: jokaista turvallisuuspoliittista juttua, mikä ilmestyy Hesarissa joutuu miettimään Nato-suodattimen läpi.

Hesari toteaa, että kohua ilmaharjoituksesta on vain Suomessa. Toista se on Virossa, jossa tällainen on rutiinia, ja jossa pistetään rautaa rajalle Naton toimesta. Mitä ihmeellistä Suomen itsenäisessä pohdinnassa on? Kai me saamme ajatella omilla aivoillamme.

Suomessa ei saisi tehdä itsenäisiä omaan harkintaan perustuvia päätöksiä. Tähän olen puuttunut monta kertaa. Näemme ympärillämme elefantteja ja mietimme, mitähän nuo ajattelevat meistä. Onko tämä pienen, itseluottamusta vailla olevan kansan kohtalo?

Hesarille kaikki Nato-skeptisimi on aivan turhaa, suorastaa tyhmää venkoilua. Hesarin mukaan meidän varmaan olisi pitänyt liittyä Natoon jo kauan sitten.

Koko jutun ydin on siinä, että Huhta ihmettelee presidentin valtaoikeuksien käyttöä Nato- ja/tai Yhdysvallat -yhteistyössä empimiseen. HS:n mielestä hommat pitäisi hoitaa poikki ja pinoon –menetelmällä, ja esimerkkiä voitaisiin ottaa Itämeren eteläpuolelta. En kuitenkaan oikein usko, että esimerkiksi Virolla on historian valossa osoittaa Suomelle neuvoja, miten ulkosuhteet hoidetaan.

Meillä on jälleen ongelma, johon olen viitannut monta kertaa aiemmin. Se on ”samanmielisyysongelma”, tällä kertaa turvallisuuspolitiikan alalla. Mitä enemmän tolkutetaan, että ollaan samaa mieltä sitä varmemmin ollaan eri linjoilla. Erityisesti Aleksander Stubb on kunnostautunut tässä vekslauksessa.

Kaikki viittaa siihen, että esimerkiksi ulkoasianhallinnossa on Suomen virallista, pidättyväistä ja tarkkaa Nato-yhteistyötä vastustavia tahoja. Saa olla tarkkana, ettei raportteihin lipsahda virkamiesten Nato-intoilua. Entä puolustusvoimat? Ovatko puolustusvoimien upseerit lojaaleja presidentille muutoinkin kuin juhlapuheissa?

Olen pitkään miettinyt, että Helsingin Sanomille pitäisi löytää vastavoima arvioitaessa Suomen kansainvälisiä suhteita. Lehdessä on paljon hyvää, mutta se pilaa hyvän sitoutumattoman lehden statuksensa joissakin tiedonvälityksen valtavirta-asioissa. Helsingin Sanomat aiheuttaa kannanotoillaan tarpeetonta huolta ja murhetta polarisoidessaan turvallisuuspoliittisia kantoja. Sillä olisi ollut hyvät edellytykset tuottaa moniarvoista tietoa liittoutumattomuus/liittoutumis- kysymyksissä.

torstai 22. tammikuuta 2015

Voodoo on palannut

Paul Krugman kertoo parissa viimeisimmistä New York Timesin kolumneistaan (kts. esim. ”Voodoo Time Machine”), kuinka republikaaneilla alkaa olla vaikeuksia selittää, miten talous on toipunut finanssikriisisin jäljiltä - ja täysin vastoin heidän odotuksiaan. Talouden piti päinvastoin vajota syvään anemiaan demokraattien toimenpiteiden johdosta.

Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ilmenee hämmentäviä piirteitä. Paikka paikoin tulee mieleen ”venäläinen” käsitys todellisuudesta: jos mielessä syntynyt kuva ei vastaa todellisuutta, muutetaan todellisuutta.

Pääsyytettynä heikosta taloudesta oli aikanaan tietenkin Barack Obama. Presidentillä on kuitenkin kovin vähän tekemistä useiden talouden tendenssien kanssa. Julkinen keskustelu koostuu epäuskottavuuksista.

Selitykset, miksi on mennyt paljon paremmin kuin piti, ovat uskomattomia. Senaatin republikaaninen enemmistöjohtaja on selittänyt, että taloudella menee paremmin, koska ennen syksyn kongressivaaleja alettiin odottaa uutta ”pelastavaa” republikaanista kongressia!

Sitten ovat erikseen salaliittoteoriat: jopa Niall Ferguson väittää, että inflaatiolukuja on hallituksen taholta manipuloitu. Samoja epäilyjä on terveydenhuoltouudistuksesta: ”they are cooking the books” (republikaanisenaattori).

Obamacaresta on saatu todella positiivisia tuloksia. Silti Paul Ryan selittää, että Obamacare on ”sortumassa oman painonsa alle”. Republikaaneja raivostuttaa valtavassa hankkeessa onnistuminen.

Ja edelleen: Keskuspankki Fedin politiikan on väitetty johtavan korkeaan inflaatioon jo neljän vuoden ajan. Mitään tällaista ei ole tapahtunut. Nyt republikaaneilla on valta kongressissa, jonka he saivat haltuunsa juuri ennen kuin positiivisia tuloksia alkoi virrata taloudesta.

Krugman esittää ajatuksen, että on syntynyt poliittinen alakulttuuri, jossa ideologia sivuuttaa tosiasiat. Ideologian ytimenä on, että hallitus ja sen toimenpiteet ovat pahasta (”paha” ulottuu ilmastopolitiikkaan, finanssipolitiikkaan, rahapolitiikkaan, terveydenhuoltoon…..). Luotaan tämän ajattelun lähtökohtia tulevassa kansakunnan isähahmoja (Founding Fathers) käsittelevässä blogikirjoituksessa tuonnempana.

Talouden oikeistolaisten fundamentalistien mielestä Supply-Side Economics on voimassa riippumatta siitä, mitkä ovat faktat. Tosiasiat eivät näytä merkitsevän mitään. Hallitusta kohtaan tunnetaan suoranaista vihaa oikealla. Talous on perusteellisesti ideologisoitu paitsi teekutsuliikkeen piirissä niin laajemminkin republikaanien joukoissa. Viimeksi George Bush vanhempi puhui voodoo-taloudesta viitatessaan edeltäjäänsä Ronald Reaganiin. Viime aikoina voodoo-talous on näyttänyt palaavan, jos se nyt milloinkaan on ehtinyt kadota.

On hämmentävää arvioida tapahtumia. Olemmeko todella kokemassa politiikan alakulttuurin, joka sivuttaa faktat ja luottaa vain omaan oppijärjestelmään. Tällaista nähtiin viimeksi, kun sosialismin heikkoja tuloksia selitettiin sillä, että ”hyvää kannattaa odottaa”.

Tiedotusvälineiden rooli on mielenkiintoinen. Amerikkalainen, joka seuraa pelkästään Fox Newsin kautta maailman tapahtumia saa täysin ideologisoidun käsityksen tapahtumista. Voidaan puhua suoranaisesta dogmatismista.

Jotkut yhteiskuntatieteilijät ovat sitä mieltä, että uudistusten vastustajat ovat taantumuksellisia, jotka katsovat hallituksen toimenpiteiden rikkovan perinteisen hierarkian mukaisen ajattelun. Ajatellaan, että kansakunnan turvallisuus vaarantuu uudistuksissa, vaikka uudistustoimenpiteiden tavoite on nimenomaan turvallisuuden lisääminen.

Obaman kansakunnan tila -puhe oli myrkkyä republikaanien toiveille saada omaa agendaansa julki. Pysyvätkö he epäuskottavan ideologiansa takana vai ymmärtävätkö he vihdoin realiteetit?

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Kuka huijaa ja ketä?

EU:n ulkoministerit ovat pohtineet keinoja vastata Venäjän käymään informaatiosotaan. Keskustelun katalysaattorina toimii Ukrainan konflikti.

Englannin, Liettuan, Tanskan ja Viron ulkoministerit ovat herätelleet kollegojaan EU:n vastapropagandaan. Tuomioja - vaikka tunnistaakin Venäjän asettamat haasteet – ei innostu ”vastapropagandakanavan” perustamisesta, mikä onkin oikein. Jos näin meneteltäisiin sorruttaisiin samaan, mihin venäläisetkin.

Ulkoministeri Tuomioja näkee ongelman lähinnä Venäjän omia kansalaisia koskevana. Miten Venäjällä varmistetaan moniarvoinen tiedonvälitys?

Meitä suomalaisiakin koskee Venäjän ulkopuolella olevan väestön informointi. Mistä se saa tietonsa? Onko se vain Venäjän median varassa? Tämä lienee jokaisen maan omissa käsissä. Mielestäni Suomi voi tässä toimia esimerkkinä, sillä meidän venäjänkieliset uutisemme – joita seuraan harva se päivä – ovat informatiiviset ja objektiivisuutta tavoittelevat.

Venäjän harjoittama propaganda on niin räikeää, että laajan yleissivistyksen maassa, kuten Suomessa sillä on suurin piirtein samat mahdollisuudet mennä läpi kuin Moskovan Tiltulla sodan aikaan. Tiltua ei edes sensuroitu suomalaisilta sotilailta. Totta kai on myös hienovaraisempaa mielipideilmaston manipulointia, jonka kohtaaminen on haasteellisempaa. Silti olisin varsin luottavainen suomalaisten tapaan ja kykyyn käsitellä saamaansa tietoa.

Jotain tässä informaatiosodassa on, joka herättää huomiotani. Annetaan kuva, että Venäjä yksinomaan harjoittaa sitä, mutta ”oma” puoli edustaa objektiivista tiedonvälistystä. Niinkö? Netti on täynnä ”vastapropagandaa”. Sitä on niin paljon, että epäilen vihamielisen informaation leviämisen haittaavan normaalia kanssakäymistä Venäjän kanssa. On tärkeää valottaa informaatiosodan luonnetta ja pyrkiä näkemään se ”rintamien” molemminpuolisena ilmiönä - ja ilman mitään ”vastapropagandaelintä”. Venäläinen propaganda on räikeää vääristelyä ja valehtelemista. Suomalainen on hienovaraisempaa ideologista asenteellisuutta.

Suomalaisen tiedonvälityksen yksipuolisuus ei koske niinkään tiedon välittämistä ajankohtaisista tapahtumista, vaan taustojen paljastamista ja Ukrainan kaltaisten kriisin jatkoseuraamuksia. Ei pureuduta tarpeeksi syvälle asioihin. Mieluiten lähetetään lännen määrittämää totuutta miettimättä kriittisesti sen sisältöä ja rehellisyyttä. Vieläkään ei ole esimerkiksi tiedossa, mitä kaiken kaikkiaan tapahtui Maidanin aukiolla helmikuussa 2014. Mikä oli fasistiryhmien rooli, ja mikä oli Naton mahdollisten tukitoimien rooli mellakoissa?

Venäjän uhkaa Suomelle paisutetaan ja luodaan kuva, että liittoutuminen on ainut tie ulos vaaroista. Onneksi useimmat suomalaiset ovat osoittaneet hyvää paineensietokykyä ja säilyttäneet viileyden propagandasodan keskellä.

Yleisemmällä tasolla kantaisin huolta tiedotusvälineiden keskittymisestä harvojen käsiin lehtisulautumisten kautta ja median digitalisoitumisen aiheuttamasta lehtitalojen taloudellisesta ahdingosta. Seurauksena on ollut median omistusten ideologinen yksipuolistuminen, joka heijastuu asenteellisena kirjoitteluna (lue: ei objektiivisuutta tavoittelevana) kansainvälisistä konflikteista ja niiden seurauksista.

Helsingin Sanomat on ilmoittanut tukevansa Suomen Nato-jäsenyyttä (2006). Koska Ukrainan tilanteen takia Nato-keskustelu on konkretisoitunut, on HS:n kaikkiin artikkeleihin, jotka sivuavat turvallisuuspolitiikkaa liitettävä varaus lehden Nato-tuesta. Sen uutisointi ei siis ole ”sitoutumatonta”, eikä ”objektiivisuuteen pyrkivää”. Tämä on lukijoiden syytä ottaa huomioon. Pidän lehden linjaa erikoisena, koska se rikkoo HS:n sitoutumattomuuden perinteen.

Käsite ”sitoutumattomuus” on käytännössä menettänyt merkityksensä, koska lehdet toki voivat valita ottavatko kantaa jonkin asian puolesta vai eivät. Tällä hetkellä pidän lähinnä sitoutumattomuuden ihannetta olevana tahona Yleä.

PS

Helsingin Sanomat kertoi presidentin ja ulkoministerin ”puuttuneen” Viron ilmaharjoitukseen. Joku siis on vuotanut keskustelun UTVA:sta Hesariin! Vuoto on ollut joko vuotajan tai vuodon vastaanottajan tai molempien etu. Keskustelut UTVAssa ovat luottamuksellisia. Jos vuotoa ei olisi tapahtunut, tämäkin asia olisi voitu käsitellä ilman kohua. Jonkun tahon tarkoitus on ollut, että tästä pitää nostaa kohu.

Kuka UTVA:sta on vuotanut? On onnetonta, jos (ja kun) taustalla käydään taistelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Tulkitsen niin, että vuotajan tarkoitus oli olla pahansuopa presidenttiä ja ulkoministeriä kohtaan.

Alkuperäinen kutsu harjoitukseen on tullut amerikkalaisilta suullisesti suomalaisille sotilashenkilöille! Näin sitä ilmaharjoituksia järjestellään! Alkaa olla rutiinitouhua, kun ei ilmeisesti ole viitsitty välittää viestiä puolustusministeriöön. Mutta tarinahan jatkuu…..

tiistai 20. tammikuuta 2015

Taantuman syyt, seuraukset ja korjaustoimet

Ohessa on kuvaharjoitus, jolla pyrin arvioimaan meneillään olevaa taantumaa ja sen syy-seuraussuhteita sekä mahdollisia korjaustoimia.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Taantuma- ja lamadiagnoosi

Viime aikoina on harrastettu 1990-luvun alun laman ja nykyisen taantuman vertaamista keskenään. Olen edustanut kantaa, jossa lama on lama ja taantuma on taantuma. Tosiasiassa on kysymys siitä, että vaikka molemmilla talouden anemioilla onkin samantyyppisiä piirteitä, pitää olla melko varovainen ennen kuin vertaa osin yhteismitattomia asioita toisiinsa.

Suurin vertailun haaste on suhtautuminen työttömyysongelmaan. Minusta se pelkästään ratkaisee tämän epämiellyttävän kilpailun 1990-laman syvyyden ”eduksi”. Kun työttömyyslukuja tarkastellaan taaksepäin, niillä on kummallinen tapa muuttua aikojen myötä. Niinpä muistikuvien mukainen 1990-luvun laman 20 prosentin työttömyys on ”tarkentunut” 17-19 prosentiksi. Muistan työttömyyden olleen tuolloin sen aikaisten mittareiden mukaan noin 530 000. En tässä puutu enempää tilastointimuutoksiin tällä aikavälillä.

Joka tapauksessa työttömyys tällä hetkellä on 8-9 prosentin vaiheilla Tilastokeskuksen mukaan, jota mielelläni käytän lähteenä, koska käsitän sen yhteismitalliseksi EU-mittausten kanssa (työvoimahallinnon eri periaatteella tapahtuva mittaus on silti aivan relevantti sekin).

Meidän ekonomistimme tuntuvat ehkä koulutuksestaan johtuen hieman aliarvioivan työttömyyden merkitystä. Puhutaan mieluummin työvoimatarjonnan ongelmista, palkankorotusvarasta, sosiaaliturvan leikkauksista ja vientikilpailukyvystä.

Etlan Vesa Vihriälä toteaa kylläkin realistisesti Hesarissa 9.1.2015 (”Talouskriisi jo pidempi kuin 1990-luvulla”), että ”työttömyyden perintö tuntui silloin (1990-luvn alussa) pitkään ja oli raskas hoidettavaksi. Tässä mielessä ollaan paljon paremmassa tilanteessa (nykyisin)”. Tästä pisteet. Aivan oikein Etla näkee työllisyysasteen tunnuslukumerkityksen: 1990-luvun lamassa työllisyysaste oli 60 prosenttia, kun se nyt on 69 prosenttia.

Silti Palkansaajien Seija Ilmakunnaksen erittely työttömyyden vaikutuksesta yhteiskunnassa on analyyttisempi. Hän toteaa samassa Hesarin jutussa, että ”työllisten lukumäärä väheni silloin, 1990-luvun alussa, lähes puolella miljoonalla ihmisellä eli valtavasti. Nyt on selvitty noin 100 000 hengen vähennyksellä”. Väitän, että pelkästään tämä huomio on ratkaiseva verrattaessa kahta talouden anemiatilaa toisiinsa. Sitten hän toteaa vielä merkityksellisemmän asian: ihmiset saattoivat siirtyä 1990-luvun alussa työttömyysputkeen jo 53 vuotiaina. ”Siitä jäi pitkä taakka julkiselle taloudelle”. Tämä viime mainittu huomio on kaikkein oivallisin, koska se paljastaa kuinka pitkät jäljet lama jätti jälkeensä. Itse täydentäisin tätä vielä lisäyksellä, että myös henkisesti 1990-luvun lama oli musertava vaihe Suomen historiassa. Yhdeksänkymmentäluvun lama tappoi ihmisten yritteliäisyyttä ja uskoa työhön tuhoisalla tavalla. Ei tarvitse kuin katsoa, miten hitaasti työttömyysvuorta tultiin alas aina 2000-luvun puolelle, kun voi jo vetää johtopäätökset, että pitkäaikaistyöttömyys on yhteiskunnan sairauksista pahin.

Nykyisen pitkäkestoisen taantuman ja 1990-luvun alun laman välillä on muutoinkin suuria eroja. Vihriälä toteaa aivan oikein kaksi seikkaa, devalvaation pelastusrenkaana ja tapaus Nokian. Molemmat olivat ratkaisevia asioita. Lamasta selviytymisestä on kehitetty melkoisia sankaritarinoita (mm. Iiro Viinanen). Väitän kuitenkin, että vastentahtoisesti toteutettu valuutan arvon alentaminen (ja valuutoilla mitaten elintason alentaminen) aiheutti erittäin merkittävän kasvusysäyksen, johon sitten Nokia ja elektroniikkateollisuuden nousu toivat ratkaisevan lisäpiristeen. Seurauksena oli yksi Suomen historian mahtavimmista pitkäkestoisista kasvujaksoista (1994-2007, 14 vuotta, bkt:n kasvuvauhti oli lähes 4 prosenttia vuositasolla).

Jos vielä jatketaan laskukausien arviointia, niin Ilmakunnaksen vertailu (edelleen sama Helsingin Sanomien juttu) kahden aikajakson välillä on hieman onnahtava. Hän toteaa, että molempia edelsivät kansantalouden ylikierrokset, velkaantuneisuus ja varallisuusarvojen kasvu, ”mutta merkkejä (ongelmista) ei havaittu”. Ilmakunnas olisi toivonut 2005-2008 kireämpää finanssipolitiikka. Viime mainittu on ainakin jälkiviisauden näkökulmasta perusteltua.

En näe aivan näin yhtäläisenä kahden eri laskukauden syitä. Yhdeksänkymmentäluvun laman juuret ovat ratkaisevalla tavalla 1980-luvun lopun tapahtumissa, mihin Ilmakunnaskin viittaa. Voidaan siis verrata aikajaksoja 1986-1989 (1990) ja 2005-2007 (2008) toisiinsa.

Kahdeksankymmentäluvun luvun lopun oireellisia piirteitä voisivat olla seuraavat:

Oletettiin, että suurta kriisiä 1930-luvun malliin ei voi tulla (ns. jatkuvuusolettama). Tosiasiassa 1930-luvun ja 1990-luvun lamoja edelsivät samat enteet. Tätä ei havaittu, koska ajallinen välimatka oli liian pitkä.

Yleinen euforinen tila (Suomi on Euroopan Japani!); liian harva kiinnitti huomiota varoittaviin merkkeihin: velkadeflaation vaaraa yltiöpäisen hintojen nousun seurauksena ei nähty.

Rahamarkkinoiden vapautuksen merkitystä ei oivallettu; valuuttaluottoja virtasi maahan massiivisesti.

Uusliberaali talousajattelu löi kritiikittä läpi: sääntelyn purusta tuli pakkomielle.

Markkinat itse hoitavat tasapainon –ajattelu ”poisti” tulpan vastuulliselta taloudenhoidolta.

Talouden ylikuumeneminen oli huume (”älä sinä ilonpilaaja puutu tähän, antaa mennä, kun kerrankin menee”).

Julkisen talouden hoitaminen ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

Entä 2005-2008?

Finanssikriisi toi taantuman tuontitavarana maahan.

Talouden globaali kehitys ymmärrettiin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tasolla, riittävän aikaisin. Seurauksena on ollut työmarkkinoiden polarisoituminen ja keskipalkkaisten töiden vähittäinen katoaminen.

Jatkuvasti paraneviin hyvinvointipalveluihin totuttiin; reagointi muutokseen (tulopuolen äkillinen pettäminen) oli puutteellinen.

Menetettiin liikaa korkean jalostusasteen työtä kansainvälisessä kilpailussa. Uutta ei pystytty luomaan riittävän ripeästi tilalle. Nokia-ilmiön hiipumista ei havaittu ajoissa (joka saattoi olla mahdoton tehtävä).

Teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut pitkällä aikavälillä (mutta myös aikavälillä 2005-2008). Heikosti tuottavuutta lisäävien palvelujen osuus on vastaavasti kasvanut.

Työikäisten määrän muutokseen on valmistauduttu hitaasti (työikäisten määrä alkoi laskea vuonna 2009). Rakennemuutosten hitaus: valmista hyvää oli vaikea muuttaa varsinkin, kun yhteiskunnan rahoitus julkisen sektorin rakenteille ei ollut varsinaisesti kriisissä 2005-2008 Koulutuksen modernisoimiseen kohdistunutta painetta ei havaittu riittävän ajoissa.

Oliko kysymys yleisestä talouden ylikuumenemisesta, mihin Ilmakunnas viittaa? Ei mielestäni, jos sillä ei sitten tarkoiteta koko laman jälkeistä aikaa (1994-2007). Asuntojen hinnoissa on ollut kuplamaisia piirteitä pitkällä aikavälillä, jonka tosin kaikki rahalaitokset ja ns. asiantuntijat ovat kieltäneet.

Irtautuivatko palkkakehitys ja työn tuottavuus toisistaan? Kyllä, erityisesti vuosina 2007-2009 tehtiin aivan liian kalliita palkkaratkaisuja. Samaan aikaan palkkakehitykseen kohdistui tosiasiassa voimakkaita hillitsemispaineita ilman, että sitä tiedostettiin.

Pitkä vahvan ja vakaan kasvun aika pienensi julkisen velan lähelle 30 prosenttia bkt:stä, joka tuuditti jatkossakin vakaan kasvun odotukseen.

Julkista taloutta ei osata hoitaa ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen).

Ongelmiin ei osattu asennoitua oikein, koska nykytaantuman luonne on aiemmasta poikkeava. Yhdeksänkymmentäluvun alussa bkt laski vuonna 1991 5,9 prosenttia ja 1992 vielä 3,3 prosenttia. Vuonna 2009 bkt laski 8,3 prosenttia. Nämä syöksyt ovat vertailukelpoisia, kysymys oli siis kertarysäyksestä. Nykyinen taantuma kuitenkin jatkui, kun taas 1990-luvulla talous kääntyi nousuun suhteellisen nopeasti (lukuunottamatta työllisyyttä). Näen nykyisen taantuman kolmiosaisena: finanssikriisi, euroalueen kriisi ja Ukraina-kriisi. Tämä kokonaisuus aiheutti tilanteen, jossa bkt laski vuonna 2009 mainitut 8,3 prosenttia ja sitten seurasi kahden selkeän nousuvuoden jälkeen vuosina 2012-2014 (2015) lievästi miinusmerkkinen kasvu.

Esimerkiksi valtiovarainministeriö erehtyi pahasti ennustaessaan vuosien 2010 (kasvu 3,0 %) ja 2011 (kasvu 2,6 %) jälkeen talouden kasvun jatkuvan paljon toteutunutta parempana. Myönnettäköön, että niin minäkin olisin ennustanut. Tosiasiassa nyt käytettävissä olevat ennakkotiedot kertovat kasvun olleen 2012-2013 miinusmerkkinen (-1,2 - 1,5 %).

Paljon on jälkiviisautta ilmassa talouden tilasta. En kuitenkaan yhtyisi niihin, jotka haluavat miljardileikkauksia lyhyellä aikavälillä talouteen.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Niin tai näin, aina väärinpäin

Viime vuonna asetettu Talouspolitiikan arviointineuvosto kritisoi juuri julkaistussa raportissaan hallituksen toimenpiteitä erityisesti koskien menoleikkausten ajoitusta. Neuvoston tarkoituksena on ”parantaa talouspoliittisen päätöksenteon ja sen valmistelun laatua, avoimuutta ja ymmärrettävyyttä”. Siihen kuuluvat professorit Roope Uusitalo, Torben M. Andersen (Tanska), Kaisa Kotakorpi, Liisa Laakso ja Mikko Puhakka. Ainakaan nyt ei ole kysymys niistä ”aina samoista” asiantuntijoista, jotka yleensä antavat lausuntoja!

Kysymyksessä on Neuvoston ensimmäinen raportti.

On palattava asioissa vuosia taaksepäin, jotta tapahtumalogiikka säilyy. Vuonna 2009 bkt putosi 8.5 prosenttia, seuraavana kahtena vuonna bkt kasvoi 3.0 -2.6 prosenttia. Vuosina 2012-2013 bkt jälleen laski 1.2 ja 1.5 prosenttia (ennakkotieto) ja viime vuonna päädyttiin lähelle nollaa.

Talouden murheellisena pidettyyn tilaan on reagoitu pääosin veronkorotus- ja menoleikkausyhdistelmällä ja näin on ollut tarkoitus myös jatkaa.

Nyt arviointineuvosto esittää, että talouden kiristystoimet on syytä lykätä vuosille 2017-2018 (jolloinka oletetaan talouden olevan paremmassa tasapainossa). Eli siis vuosina 2015 ja 2016 ei suositella kiristävää talouspolitiikkaa. Esitys merkitsee toteutuessaan keynesiläisen talouspolitiikan ”paluuta”. Ei se tietysti ole oikeastaan mihinkään kadonnutkaan, mutta sen luonteesta on oltu eri mieltä.

Joka tapauksessa meillä on ollut vallalla niukkaslinja, jolla on ajateltu pantavan talous kuntoon. Arvostelijoiden mielestä tässä ei olla onnistuttu, koska asetettuihin menosäästötavoitteisiin ei ole kyetty. Hallitusta on ryöpytetty tästä kovalla kädellä.

Arviointineuvoston näkövinkkeli avaa yllättäviä näkökulmia: koska vuodesta 2012 lähtien ainakin vuoteen 2014 on vallinnut talouden anemia ja saman alavireen oletetaan jatkuvan vuosina 2015 ja 2016, niin miksi sitten leikkauksia ja veronkorotuksia on toteutettu perättäisinä vuosina, jos kerran nämä ovat myrkkyä ”heiveröiselle taloudelle”? Vastaus on tietenkin siinä, että meillä toiset ihmiset ovat vastanneet talouspolitiikasta (kuin arviointineuvosto) ja näiden mielestä ainoa tie parempaan on leikkausten ja veronkorotusten tie.

Tämä on periaatteellisellakin tasolla aivan avainasioita. Jos noudatettu talouspolitiikka on ollut virheellistä kuten arviointineuvosto antaa ymmärtää, niin kenet tästä tuomitaan? Nekö, jotka ovat vimmaisesti vaatineet leikkauksia? Hallitusko, joka on osittain toteuttanut nämä leikkaus- ym. vaatimukset? Vai onko syytettävä niitä, jotka ovat vaatineet vielä paljon kovempia leikkauksia, kuin mitä kukaan on kuvitellut (näitä vaatimuksia netti on pullollaan).

Entä jos asia käännetään ylösalaisin: jos siis hallitus ei ole kyennyt toteuttamaan leikkauksia, joista on sovittu ja arviointineuvoston mukaan EI OLISI PITÄNYTKÄÄN TOTEUTTAA , niin eikö silloin hallitus ole ”kyvyttömyydessään” noudattanut hyvää harkintaa? Se on aivan oikein jarrutellut yltiöpäisiä säästötoimia!

Toteutetun talouspolitiikan kannattajat entinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ja professori Sixten Korkman ovat jo älähtäneet: arviointineuvoston suositukset ovat epäkelpoja, toteutettu politiikka on ollut oikein! Korkman on esittänyt kompromissinä, että seuraavan hallituksen on tehtävä leikkauspäätökset heti toimikautensa alussa, vaikka ne toteutettaisiinkin myöhempinä vuosina.

Arviointineuvosto pitäisi luontevana elvytystoimia juuri nyt kokonaiskysynnän lisäämiseksi, mutta toteaa, että julkistaloutta koskevat kansalliset ja EU-tason tavoitteet rajoittavat valtion liikkumavaraa.

Arviointineuvosto ei kiistä kiristystoimien tarvetta, mutta pitää niiden toteuttamista juuri nyt riskaabelina.

Ymmärrän hallitusta (joskaan se ei välttämättä ymmärrä itseään): siltä vaaditaan välittömiä säästöjä, veronkorotuksia, elvytyspolitiikkaa ja pitäytymistä kiristystoimilta - ja näitä kaikkia samaan aikaan, joskin eri ihmisten taholta.

Itse olisin huolestunut leikkausvimman kohdistumisesta kansakunnan menestymisen kannalta elintärkeisiin asioihin kuten sivistyspalveluihin. Kysymys on suuremmasta asiasta kuin verotuksen kiristymisestä aiheutuvista haitoista.

XXXXXXXXXXXXXXX

Olen eräissä blogikirjoituksissani pyrkinyt määrittämään Suomen talouspolitiikan pitkän linjan. Kirjoituksessa ”Snellmanista Viinaseen – kurjistumisen lyhyt historia” (4.10.2014) totean seuraavasti:

"Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella. Nykyisen finanssikriisi-eurokriisin austerity-ajattelun henkilöimistä on syytä miettiä muutama tovi. Nyt on kysymys ehkä laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta, mutta väitän, että tilannekin on hiukan erilainen.”

Vai onko se erilainen? Austerity-linja tuntuu olevan Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Oppositiomielipiteet on hiljennetty kerta toisensa jälkeen. Olisiko juuri nyt sosiaalinen tilaus Talouspolitiikan arviointineuvoston - nykylinjan vastaisille - kerettiläisille ajatuksille?

Vai ohitetaanko Arviointineuvoston argumentit keskustelemattomuudella?

perjantai 16. tammikuuta 2015

Siltä varalta, ettei unohtuisi….

…. niin uhka se on. Venäjä nimittäin. Tämä tuli mieleen, kun luin Hesarin laatimaa (15.1.2015) eduskunnan Venäjä-keskusteluun liittyvää juttua. Puutun vain niihin kohtiin, jotka herättivät erityistä huomiota.

Jutun (juttujen) pääsanoma ei mielestäni vastannut eduskunnassa käytyä keskustelua kovinkaan hyvin. Eduskunta keskusteli aiheesta maltillisesti ja hyvin talouspainotteisesti (ja osin ilmasto- ja ympäristökysymyksiä painottaen), mikä onkin oikein. Hesari sen sijaan otsikoi pääjutun ”Venäjä lisää sotavoimaa Suomen lähialueilla”. Itse keskustelun lehti kävi läpi referoimalla puheenvuoroja, mutta lähes kommentoimatta. Lehdellä oli oma viesti, jonka se halusi eduskuntakeskustelun siivellä julkisuuteen.

Hesari oli piirtänyt jutun yhteyteen kartan, joka kuvaa Venäjän joukkojen sijoituksia Suomen lähialueella pohjoisessa. Kartan nimeksi on pantu ”Venäjän tärkeimmät joukot Suomen lähellä”. Karttaa lehti voi perustella sillä, että siinä on Suomea kiinnostavat alueet, mutta antaa samalla hyvin kapea-alaisen kuvan Venäjän arktisesta strategiasta.

Toki tekstissä oli mainittu arktisen alueen merkittävyyteen vaikuttavat seikat. Arktisen alueen lisäksi Venäjän uuden strategian painopisteitä ovat Krim ja Kaliningrad. Tarkemmin eriteltynä pohjoinen suunta on tärkeä, koska - lehden mukaan - 1) arktisen alueen merkitys kasvaa, koska ilmasto lämpenee ja 2) edellä esitettyyn liittyen Koillisväylän merkitys kaupallisena reittinä lisääntyy. Keskeisiä tukikohtia on mm. Murmanskissa, Novaja Zemljassa ja Frans Josefin maalla. Tärkeä alue on myös Wrangelin saaren alue kaukana Siperian pohjoispuolella, lähellä Alaskaa. Faktat ovat oikein.

Hesarin ei olisi tarvinnut kuin piirtää Pohjoisen jäämeren alueen kartta pohjoisnapa keskipisteenä, niin lukija olisi voinut yhdellä silmäyksellä todeta Venäjän tukikohtien luonteen Barentsin merta, Jäämerta ja sen reuna-alueita suojaavina maantieteellisinä kohteina.

Suomi ei ole millään tavalla Venäjän sotilasstrategian polttopisteessä. Edelleen pitää paikkansa se, minkä ulkoministeri Tuomioja jälleen totesi: ”Se (Suomen raja) on myös venäläisten kannalta heidän vakain ja ongelmattomin rajansa, eikä kummallakaan puolella ole intressiä muuttaa tätä tilannetta”. Myös pääministerin puheenvuoro oli maltillinen ja tasapainoinen.

Hesari käytti tilaisuutta hyväkseen jälleen kerran saadakseen Nato-kannalleen laajan levikin. Miltei harmittelun meininkiä oli lehden jutun alaotsakkeessa: ”Uusien joukkojen tulo itärajan tuntumaan puhutti kansanedustajia vain vähän”.

Kävikö tässä niin, että Hesari laati kartta- ym. oheisaineiston aivan toisenlaista – etukäteen toivomaansa – keskustelua varten ja pettyi, kun eduskunta ei vastannut huutoon ja ”laiminlöi” keskustelun ”uhasta” ja ”pelosta”?

Saman jutun yhteyteen oli ympätty kartta Itämeren alueen aluevesirajojen rikkomisista tarkoin päivämäärin ja prosenttiluvuin. Itse keskustelussa oli vain häivähdys näistä asioista.

Kari Huhdan ”Näkökulma” -niminen palsta Venäjä-kirjoituksen yhteydessä oli sitten tuttua Hesarin ihmettelyä, että itse ”pääasiasta” - eli Natosta - ei syntynyt kunnollista keskustelua. Huhta antaa ymmärtää, että presidentti Niinistö on tukkinut kansanedustajien suut. Tästä näkökulmasta keskustelu ei ollutkaan ”omin sanoin” -keskustelua, vaan presidentin kauko-ohjaamaa.

Huhta tarttuu presidentin käyttämään käsitteeseen ”vallitsevat olot”: vallitsevissa olosuhteissa ei tapahdu liittoutumista. Sitten Huhta tokaisee, että ”vallitsevista olosuhteista tulevat mieleen `yleiset syyt´, eli Neuvostoliiton vastustus. Pitihän se suomettuminenkin ottaa esille! Lopuksi Huhta toteaa turhautuneesti, että ”selvää lienee…. ettei Nato ole tämän jälkeen tärkeä vaaliteema”.

Kaiken kaikkiaan keskustelu eduskunnassa oli hyvin tasapainoista ja erittelevää. Kun kansalaiset ovat panneet joidenkin haaveille Venäjä-uhasta ja Nato-liittolaisuudesta jarrut päälle, on tämä viileys tarttunut myös kansanedustajiin, joka on hyvä asia.

torstai 15. tammikuuta 2015

Päättäjien veroshoppailua

Vaalit lähestyvät ja eri eturyhmät käyvät kauppaa veroilla. Karrikoiden tavoitteena on, että veroja ei tarvitsisi maksaa tai oikeastaan riittää, että omat kannattajat eivät joudun tätä kauheutta kokemaan.

Poimin tässä muutaman esimerkin. 1) Ruotsin perintövero pitää ottaa käyttöön. 2) Autovero on poistettava, 3) Yhteisöverossa on siirryttävä Viron malliin. Asiaan kuuluu, ettei verovajetta (palvelujen rahoituksen vajetta) tarvitse miettiä. Sehän on poliitikkojen asia. Siitähän kansanedustajille maksetaan, että he tekevät ikävän työn. Tosin velkaa joudutaan ottamaan tänä vuonna viisi miljardia lisää jo nyt budjetissa olevan tulo- ja menoarvion katteeksi, mutta ei tehdä tätä vaikeaksi toteavat veroviikatteen käyttäjät. Sitä paitsi on hyvin tiedossa, mistä rahat verojen poiston tai aleneman kateeksi otetaan. Poistetaan kehitysapu, lopetetaan maahanmuutto ja saneerataan valtion- ja kunnanhallinnosta byrokratia pois. Eiköhän se ole siinä!

Vain tosikot huomauttavat seuraavista asioista:

Ruotsissa perinnöstä tarvitsee maksaa vero vasta myytäessä. Suomessa vero maksetaan perinnöstä. Kuitenkin Suomessa pk-yritys – hyvin suunnitellun sukupolven vaihdoksen jälkeen - maksaa huojennusten jälkeen veroja vain 3-4 % perinnöstä. Ruotsi kompensoi veromenetykset sillä, että luovutusvoittoveroa pitää maksaa myös oman asunnon myynnistä omistusajasta riippumatta. Suomessa yli kaksi vuotta omistetuista (+asumisehto) asunnoista ei myytäessä tarvitse maksaa veroa.

Voisiko tilanne johtaa siihen, että hyvin varakkaiden perheyritysten sukupolvenvaihdosten veroalen maksaa tavallinen omistusasunnon myyjä?

Autoveron poiston kohdalla on kysytty sitä kannattavilta poliitikoilta, että mistä korvaava miljardi löytyy. On kysytty saadaanko se lisääntyvillä auton käyttöön kohdistuvilla maksuilla kokoon. Vastaus on ollut, että sitä vasta mietitään!

On hyvä, että nyttemmin Viron mallisesta yhteisöverosta on saatu vähän realistisempaa tietoa. Yrityksen toiminnan ja toimipisteen sijainnilla on suuri merkitys siihen, missä vero maksetaan.

Mikael Jungner toteaa, että ”mikäli Virosta saadaan näyttöä, että veromalli osoittautuu kansantaloudelle kannattavaksi, tulisi meidänkin harkita tällaiseen verotuskäytäntöön siirtymistä”. Eiköhän kahden täysin erilaisen elintason omaavan maan välillä pitäisi kuitenkin miettiä verotuksen kokonaisuutta, eikä poimia yksityiskohtia, jotka tuntuvat houkuttelevalta. Koelaskelmat pitäisi saada Suomessa (ei Virossa) toimimaan niin, että ratkaisu osoittautuu ”kansantaloudelle kannattavaksi”.

Moni valtion ja kunnan palveluista vain vähän riippuvainen voi tietenkin sanoa, että käytetään palvelujen leikkaamisessa juustokirvestä (ei juustohöylää). Mutta lisäkaneettina todetaan, että poliisin ja armeijan rahoihin ei saa koskea, päinvastoin puolustusmäärärahoja on nostettava! Ns. yövartijavaltion kannattajia on varmaan jonkin verran, mutta suurin osa kansalaisista osaa antaa arvoa meidän hyville kunnallisille palveluillemme. Oli hyvä kuulla huippuekonomistin vastikään kehuvan pohjoismaista järjestelmää. Sen se ansaitsee. Jeffrey Sachs (HS 9.1.2015): ”Teillä on täällä Skandinaviassa maailman parhaiten toimiva yhteiskunta. Älkää hävittäkö sitä.”

Moni kysyy, miten tämä hieno järjestelmä rahoitetaan tulevaisuudessa. Vaikka Suomelle onkin ennustettu pitkäaikaista talouden anemiaa, ei tilanne ole niin paha, kuin mitä siitä uhkailumielessä on haluttu sanoa. Viime aikoina on ratkaisumallina alkanut yhä useammin esiintyä väitteitä, ettei palveluista tarvitse leikata, vaan pelkästään ottaa käyttöön eri puolilla maata keksityt parhaat käytännöt. Uskokoon ken voi.

Ajatus siitä, että poimitaan verotuksessa eri maista mieluisat piirteet ja jätetään kokonaisuus huomiotta, on falskia.

Minusta edelleen tärkein verotuksellinen toimenpide on tuloveron alennus – ja sekin hyvin kohtuullisena.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Matti Klinge - myytinmurtajan muistelmat

”Venäjä ei ota Suomea vaikka tarjottaisiin”. Tämä oli vastaus, kun professori Matti Klingeltä kysyttiin Venäjän mahdollisista aikeista Suomen suhteen. Omiin näkemyksiini verrattuna tämä on ärhäkkää puhetta. Professori on kuitenkin oikeilla jäljillä. Hänkin on turhautunut panikoinnista ja hysteriasta, joka on syntynyt Ukrainan tapahtumien seurauksena.

Krimin miehityksen puolustamisessa hän menee kyllä mielestäni liian pitkälle. Tähän problematiikkaan en kuitenkaan kajoa tässä tämän enempää.

Matti Klinge on uskomattoman tuottelias historioitsija. En yritä tuoda tässä esille edes päällimmäisiä hänen teoksistaan. Tämä monipuolinen ihminen on kunnostautunut myös kuvataitelijana ja runoilijana.

Luin Klingen muistelmien tuoreen kakkososan ”Upsalasta Pariisiin. Muistelmia 1960-1972” (Siltala, 2014). Kirja kuvaa 440 sivulla Klingen elämää. Ja tässähän on kuvattuna vain pieni, joskin hyvin mielenkiitoinen osa hänen urastaan ja elämästään.

Kirjasta syntyy kuva, että Klinge tuntee ”kaikki”, Suhdetoimintaverkosto on todella laaja ja koko elämä ja oleminen on jatkuvaa suhteiden luomista. Näillä eväillä pääsee pitkälle!

Vaatimattomuus ei todellakaan kaunista tätä miestä. Aikaansaannokset ovat suuria, mutta niin on myös hänen käsityksensä omasta urastaan. Klinge toteaa väitöskirjastaan ”Kirjani ei siis ollut suurteos vain laajuuden ja sisällön puolesta, vaan myös suurteoksen näköinen. Saatoin jopa ajatella, että sillä olisi näkyvä paikka paikkansa arvoteosten vierellä, niiden joukossa”. Sitten hän keventää pienellä ironisella heitolla: ”Olisi ehkä pitänyt muistaa sekin, ettei näitä arvoteoksia useinkaan juuri lueta!” Hän toteaa aivan arkisesti olleensa hyvä töissään ja on sitä muidenkin mielestä!

Kun Klingeä tarkastelee, on syytä ottaa käyttöön näkökulma, muuten hukkuu aineiston runsauteen. Tässä keskityn luomaan pikakatsauksen häneen historiankirjoituksen toisinajattelijana.

Klinge on sekä omalla että muiden suulla myytinrikkoja. Erityisesti tämä näkyy suhteessa Suomen 1800-luvun historiaan (ja itsenäistymiseen johtaneeseen kehitykseen) ja suhteessa Venäjään. Hän saa helposti sekä kannattajat että vastustajat liikkeelle. Varsinkin 1800-lukua koskevissa historiakirjoituksissa Klinge on ottanut rohkeasti ”venäläisen näkökulman”.

Kuinka ollakaan vuoden professoriksi juuri valittu Maria Lähteenmäki viittaa Eino Jutikkalaan, joka sanoi, että historian tutkimus on myyttien murtamista. Klinge on jatkanut perinnettä.

Annan ajatukselle lämpimän kannatuksen. Minulla on näitä ”blogiaineita” kirjoittaessani omalta vähäiseltä osaltani sama ajatus. Klinge vältti poliittista sitoutumista puoluetasolla, vaikka olikin presidentin valitsijamies useissa vaaleissa. Lähinnä luonnehtisin Klingen vasemmistoliberaaliksi ja taitaa hän sen itsekin myöntää.

Vuosi 1968 oli tärkeä vuosi myös Klingen kannalta. Hän asettui vanhaa AKS-henkistä kapeaa isänmaaidealismia vastaan eikä juuri kukaan tuohon aikaan AKS:n toimintaa puolustanutkaan. Vanhan valtauksen mainetta hän pitää myöhemmän historiakirjoituksen ja muistelujen nostamana ylevänä tapahtumana, jota se ei välttämättä ollut itse tapahtumahetkellä. Mutta näinhän historiankirjoitus tekee – se nostaa ja laskee tapahtumien merkitystä.

Missä Klinge sitten toimi myytinmurtajana? Ensimmäiseksi tulee mieleen suhtautuminen itsenäisen Suomen taustahistoriaan. Traditionaaliset, isänmaalliset tahot olivat sitä mieltä, että Suomen tie itsenäiseksi valtioksi käynnistyi varhain ja eteni johdonmukaisesti ja tavoitteellisesti, kun taas Klinge näki kehityksen hyvin lyhyen aikavälin tapahtumana Venäjän vallankumouksen ja muun maailmanhistorian funktiona.

Toinen merkittävä erimielisyys koski toista sortokautta, jossa Klinge näkee toisen sortokauden tulleen liioitelluksi historiankirjoituksessa (”Kansa oli keisariuskollista”). Klinge kritisoi perinteistä tapaa nähdä sortokaudet ”sankaritarinan tavoittelemisen tendenssinä”. Itse hän ei halua osallistua myytinrakentamiseen. Klinge ei ollut ilmeisesti isänmaallinen sillä tavalla kuin monet suomenmieliset olisivat toivoneet. Pyrkimys irti myyteistä johti Klingen monesti oppositioasemaan historianäkemyksissään.

Entä nykyisin? Klingen ottamissa Nato- ja Ukraina-kannoissa jatkuu sama kyseenalaistava perusasetelma. Klinge ei halua leimata Venäjää (yksin) syylliseksi, vaan näkee konfliktin taustalla monimutkaisemman taloudellis-poliittisen asetelman.

Klingen muistelmakirja tuntui aluksi hiukan puuduttavalta, mutta kuitenkin jutteleva tyyli vetosi minuun niin, että alkuperäinen ajatus - selailu ja paikka paikoin - muuttui systemaattiseksi lukukokemukseksi.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Luottamusyhteiskunnan jäljillä

Joskus opiskeluaikana muistan lukeneeni New Yorkissa tehdystä kokeesta, jossa lompakko sijoitettiin kohtaan, jossa poliisit saivat siitä ensimmäisen havainnon. Kävi ilmi, että seitsemän poliisia kymmenestä pisti lompakon omaan taskuunsa ja vain 30 prosenttia toimitti sen omistajalleen. Johtopäätös voisi olla, että luottamus poliisin toimintaan ei voi olla kovin korkealla tasolla, jos menettely on näin epärehellistä. Sitten lompakko pistettiin kohtaan, josta tavalliset tavikset saivat siitä ensimmäisen havainnon. Tulos oli, että yhdeksän kymmenestä pisti lompakon omaan taskuunsa eikä palauttanut sitä viranomasille. Eikö tämä osoita, että poliisi toimii sittenkin virkamerkin suuntaan? Ehkä kuitenkin lopullinen johtopäätös voisi olla sellainen, että yhteiskunnassa, jossa luottamus ei toimi, poliisi toimii sen suuntaisesti, millä tasolla yleinen luottamus on.

Itse asiassa Valitut palat -lehti on vuosien varrella suorittanut lompakkotestiä – toki se on toteuttanut sitä omalla tavallaan. Lompakot palautuvat omistajilleen parhaiten Pohjoismaissa. European Social Surveyn kansalaisten luottamusta mittaava tutkimus (2012) päätyy johtopäätökseen, että Pohjoismaat ovat yleisessä luottamuksessa Euroopan kärkeä (Pohjoismaat nappaavat neljä kärkisijaa!)

Maallikkomielipiteenä voisi tunnistaa maita, joissa luottamus toimii perheen tai suvun piirissä, mutta tuntemattomiin kohdistuva luottamus ei toimi läheskään samalla tavalla, kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Yleistäminen on tietenkin vaarallista: kun unohdin matkalakun Barcelonan lentokentän bussiasemalle ja saavuin 15 kilometrin päässä olevaan hotelliin huomatakseni, että yksi matkalaukku puuttui, olin varma, että laukkua ei enää löydy. Väärin. Paluu lentoasemalle illan pimeinä hetkinä ja ystävällinen lentokenttävirkailija kertoi, mistä löydän matkalaukkuni. Ja kuitenkin sadat ihmiset olivat kulkeneet paikan ohi.

Em. esimerkit tulivat mieleeni, kun luin uudesta T&Y-lehdestä 4/2014 Antti Kouvon artikkelin ”Hyvinvointivaltion instituutiot ja yleistynyt luottamus”. Eräänlaisena luottamuksen yläkäsitteenä artikkelissa määritetään ”yleistynyt luottamus” (generalized trust). Sillä tarkoitetaan, että tuntemattomatkaan kansalaiset eivät tarkoituksella tai tietoisesti halua vahingoittaa meitä.

Yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnettua luottamusta on myös mitattu maittain ja todettu, että ne valtiot, joissa on voimassa universaali hyvinvointipolitiikka (kaikille myönnetyin etuuksin ilman tarveharkintaa) menestyvät hyvin, kun taas tarveharkintaa noudattavat menestyvät huonommin. Tarveharkintainen malli johdattelee esim. vähättelemään tuloja, jotta asianomainen pääsisi yhteiskunnallisten tukien piiriin. Muiden oletetaan käyttäytyvän samalla tavalla, joten väärinkäytökset ”hyvitetään” tällä asenteella. Kun ei ole tarveharkintaa, ei ole myöskään epäilyä, että toiset saavat epäoikeudenmukaista kohtelua (vilppiä toki tapahtuu skandinavisissa maissakin). Verotuksen oikeudenmukaisena kokeminen on ehkä vielä palvelujakin voimakkaammin yhteydessä ”yleistyneen luottamuksen” vahvuuteen. Pohjoismainen malli on tässäkin suhteessa edelläkävijä: meillä tutkimusten mukaan verojen käytön yhteys palveluiden saamiseen on korkealla tasolla.

Kirjoittaja ottaa mielenkiintoisella tavalla esille yhteiskunnallisen muutoksen Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenien aikana. Olen itsekin pohtinut tätä kysymystä näissä blogikirjoituksissa. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Antti Kouvon mukaan Suomessakin koettiin pieni luottamuksen notkahdus suuren laman aikana 1990-luvun alussa. Tämän hetken yhteiskunnallinen tilanne on tietenkin kiinnostava siksi, että viime aikaiset vaikeutemme saattavat näkyä lähitulevaisuuden luottamusindikaattoreissa.

Meillä on hyvin paljon sellaisia muutoksia tapahtumassa, jotka ovat seurausta hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen vaikeutumisesta. Ehkä tässä olisi syytä kohdistaa varoituksen sana ideologisiin ja poliittisiin pyrkimyksiin, joilla paitsi pyritään (hyvää tarkoittaen) rahoitus ja palvelut saamaan paremmin vastaamaan toisiaan, niin myös vaikuttamaan heikentävästi luottamukseen yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan.

Mitä tarkoitan?

Meillä saatetaan perätä konsensusyhteiskunnan purkamista sen väitettyjen jäykkyyksien takia. Byrokratiaa on liikaa sanotaan, mutta samalla vaikutetaan myös sopimusyhteiskunnan sisältöön, jossa luottamus on keskeisellä sijalla.

Vastakkainasettelun aika on ohi julistettiin eräässä presidentinvaalikamppailussa taannoin. Nyt tavallaan halutaan kumota tuo ajattelu. Konsensusyhteiskunnalla on kuitenkin aivan viime aikoina ollut vahvoja näyttöjä, jotka osoittavat mallin toimivuuden. Esimerkiksi hyvin maltillinen työehtosopimuskierros ja eläkesopu ovat selkeitä esimerkkejä suomalaisen sopimuskulttuurin ja luottamuksen toimivuudesta.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä on puhtaasti ideologisia päämääriä, kun halutaan iskeä kiilaa yhteiskunnallisten ryhmien väleihin ja sopimuskumppanuuksiin. Pahimmillaan vastakkainasettelu johtaa luottamukseen perustuvan yhteiskunnan murenemiseen. Ainakaan kovin heppoisin perustein ei kannattaisi horjuttaa luottamusyhteiskuntaa, joka on vaivalla saatu rakennettua kymmenien vuosien aikana.

Yksi ongelma on kansallisvaltioiden järjestelmäerot EU:n sisällä. Täysin eri tasolla elintasossa, hyvinvointiyhteiskunnan rakentelussa ja sosiaaliturvajärjestelmässä olevat maat on niputettu yhteen ilman liittovaltioajatusta. On selvää, että ilman populismiväitteitäkin ainakin osa ihmisistä on menettämässä luottamustaan järjestelmän toimivuuteen. Ventovieraaseen luottaminen on merkittävä mittari nykyisessä yhteiskuntamallissa. Kuitenkin yksilöllisten tarpeiden yhä kasvava merkitys syö yhteisenä pidettyjä henkisiä ja aineellisia voimavaroja suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa luottamus instituutioita kohtaan on korkealla tasolla (poliisi, armeija, vakiintuneet poliittiset instituutiot). Kaikesta arvostelusta huolimatta ainakin vielä vuonna 2012 suomalaisten luottamus parlamenttiin ja puolueisiin oli European Social Surveyn mukaan - Tanskan ohella - erittäin korkealla tasolla verrattuna muihin vastaaviin maihin.

Eikä turvallisuuspolitiikkaakaan voida jättää tarkastelun ulkopuolelle. Kansalaisten uskoa on horjutettu paniikkimielipiteillä ja median kauhumaalauksilla, miten miltei päivittäin olemme jonkun uhkan alla. Kuitenkaan faktapohjainen tarkastelu ei tuo näkyviin todellisia uhkakuvia.

Viime kädessä on kysymys kansanvaltaisen järjestelmän toimivuudesta, joka on ollut ”yleistyneen luottamuksen” takuutaho. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että edes Euroopan kehittyneissä maissa demokratia säilyy vahvana erilaisen paineiden keskellä.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?

Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Olen perehtynyt Pikettyn teoksen englanninkieliseen versioon, mutta palaan nyt aiheeseen, koska käytettävissä on Roineen kirja ”Thomas Pikettyn pääoma 2000-luvulla. Kooste ja pohjoismainen näkökulma”. Kirjassa on myös käyty läpi alkuperäiseen teokseen kohdistunutta kritiikkiä.

Roineen kirjassa referoidaan Pikettyn kirjan pääkohdat oivallisesti. Itse yritän lähestyä aihemaailmaa mahdollisimman käytännönläheisesti.

Pikettyn kirjan tulo- ja varallisuustilastot ovat laajemmat, kuin mitä kellään on ollut aiemmin käytettävissään.

Mielenkiintoinen tosiasia on, että maat, joissa on nykykäsityksen mukaan suosittu alhaisia veroja, eli Yhdysvallat ja Englanti, ovat jo varhain 1900-luvun alussa ryhtyneet pilotoijina verottamaan suuria perintöjä ja tuloja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pelättiin laajalti yhteiskunnan epädemokratisoitumista, jos käyttöön ei oteta korkeita progressiivisia veroja.

Suuria yksityisiä pääomia tuhoutui maailmansodissa, kansallistamisissa ja myös verotuksen avittamana. Piketty tarkastelee tulo- ja omaisuuseriä ennen verotusta, mutta minä painotan tässä blogikirjoituksessa verotuksen merkitystä. Korkea verotus jäi ikään kuin päälle maailmansotien ahdingon seurauksena ja jatkui myös maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Yhdysvalloissa oli käytössä 1940-luvun lopulta aina 1960-luvulle 91-92 prosentin marginaalivero korkeimmassa tuloluokassa, kun taas manner-Euroopassa Ranskassa ja Saksassa olivat käytössä 50-60 prosentin luokkaa olevat korkeimmat veroasteet. 1980-luvun alussa Yhdysvaltain korkein marginaalivero pudotettiin 28 prosenttiin, kun taas manner-Euroopassa Ranskassa ja Saksassa taso säilyi pääosin ennallaan.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille ideologisen muutoksen, kun Thatcher ja Reagan sovelsivat uusliberalistista ideologiamallia 1980-luvulla. Paljon mainostettua kasvua veromuutokset eivät tuoneet kuin hetkellisesti, päinvastoin bkt:n kehitys hidastui siitä, mitä se oli ollut korkean verotuksen aikana välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Tarkasteltaessa tuloja varallisuuserojen kehitystä viimeisen 100 vuodenaikana, silmiinpistäväksi nousee u:n muotoinen käyrä. Suurituloisimman 10 prosentin tulot veivät kokonaistuloista 45-50 prosenttia 1920-luvulla. Osuus laski 30-35 prosentin välille 1940-luvulta 1970-luvun loppuun ulottuvalla ajanjaksolla ja on sittemmin noussut 2000-luvun alussa jälleen lähelle 50 prosenttia. Samantyyppinen kehitys on toteutunut kaikissa länsimaissa, joskin laimeampana.

Syyksi kehitykselle on esitetty mm. koulutuksen merkityksen kasvua.

Tarkasteltaessa korkeinta desiiliä tarkemmin, huomataan, että itse asiassa ”yläpäässä” 90 ja 99 prosentin välillä olevat eivät ole rikastuneet huomiota herättävällä tavalla (jonkin verran kyllä, hajonta eri valtioiden välillä on suurta). Sen sijaan Yhdysvalloissa suurituloisimman yhden prosentin tulo-osuus on palannut lähes 1900-luvun alun tasolle. Tuloerot johtuvat siis todella huomattavalta osin kärjen jättipalkkioista.

Samalla voidaan todeta, että koulutus primaarina ”rikastumistekijänä” ei sittenkään päde, olisihan se näkyvissä myös 10 prosentin ryhmässä vaurautta nopeasti lisäävänä elementtinä!

Ero Yhdysvaltojen ja esim. Ranskan välillä on melkoinen yhden prosentin ryhmässä: Ranskassa ei ole havaittavissa selkeää yhden prosentin irtiottoa. Pidemmälle viedyissä erittelyissä Piketty on osoittanut, että Yhdysvalloissa huippuryhmän (1 %) tulo-osuuden raju kasvu johtuu erityisesti suurituloisimpien palkkojen eikä pääomatulojen kasvusta. Päinvastainen tilanne on vallinnut Pohjoismaissa, joissa pääoman merkitys huipputuloisille on kasvanut.

Ranskassa Hollanden ajama 75 prosentin veroaste rikkaille jäi vain väliaikaiseksi ratkaisuksi (2013-2014). Tuloja ei kertynyt valtion kassaan odotetusti, ja edellä esitetty ranskalaisten rikkaimman yhden prosentin osuus kaikista tuloista ei edes ennakoinut mitään suurta tulokertymää valtiolle. Sen sijaan veroaste nosti esille ”Gerard Depardieu-ongelman” eli rikkaiden muuttohalukkuuden kasvamisen. Noin korkea veroprosentti tuntuu epäreilun korkealta, vaikka kuinka ajattelisi yhteiskunnallisen tasauksen periaatetta. Pikettyn yksi pääväittämistä on, että jos yksityisen pääoman tuotto ”r” pitkällä aikavälillä on paljon suurempi kuin talouden kasvuvauhti ”g” , tulo- ja varallisuuserot kasvavat väistämättä epätoivottavalla tavalla. Kaikki tosin eivät lämpene Pikettyn johtopäätökselle.

Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy? Piketty mainitsee esimerkkinä Ranskan rikkaimman kansalaisen Liliane Bettencourtin (L´Orealin perijä), jonka ilmoitetut verotulot ovat enintään 5 miljoonaa euroa vuodessa, mutta jonka omaisuus on yli 30 miljardia euroa (tulot ovat siis hieman yli 1/10 000 varallisuudesta). Bettencourt kuuluu maailman rikkaimpaan tuhannesosaan, joka omistaa viidesosan maailman vauraudesta.

Jesper Roine toteaa Pikettyyn kohdistuneeseen kritiikkiin viitaten, että vuosina 1950-2012 ”g” (eli siis talouden kasvu) oli suurempi kuin ”r” (eli yksityisen pääoman tuotto) ja että suhdeluvun voi olettaa kääntyvän vasta ajanjaksolla 2012-2050. Onko Piketty liian hätäinen toteamuksissaan, että muutos on jo tapahtunut? Toisaalta kausi 1950-2012 saattaa näyttäytyä poikkeuksena, sillä uuden ajan historiassa yleensä ”r” on ollut suurempi kuin ”g”. Viime mainittu tukisi Pikettyn kantaa pääomien keskittymisen väistämättömyydestä. Tulo- ja varsinkin varallisuuserot tuntuisivat siis kasvavan.

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

Pikettyn kirja on painava puheenvuoro käytävään perintöverokeskusteluun.

Olen tässä sopivasti sekoittanut Pikettyn alkuperäistä tekstiä, Roineen tiivistelmää (ja Piketty-kritiikkiä) sekä omia huomioitani. Roineen kirja on tärkeä oikotie Pikettyn mielenmaisemaan, jonka suurtyö on vertaansa vailla.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Puoluepoliitikkojen haaksirikko?

Kysymys: kuka presidentti? Työpaikat ovat lisääntyneet hänen virkaudellaan 6,7 miljoonalla verrattuna edeltäjän 3,1 miljoonaan, yritysten voitot ovat kasvaneet, pörssikurssit ovat nousseet. Alaspäin on mennyt julkisen sektorin työllisyys peräti 600 000 hengellä, kun edeltäjän aikana nousua oli 1,2 miljoonaa (mutta poliittisten vastustajien mukaan piti juuri näin käydäkin), bkt kasvaa nopeasti, alijäämät ovat pienentyneet (kauppatase, budjettialijäämä), luottamus talouteen on kasvussa, kotitaloudet ovat taloudellisesti paljon paremmassa kunnossa kuin vain jokin aika sitten, öljyn hinta on laskussa…..

Niin, tietenkin on kysymys Barack Obamasta ja hänen talouspolitiikan johtajuudestaan, joka näyttää juuri nyt tuottavan mahtavaa tulosta. Mutta missä se näkyy? Syksyllä kongressivaaleissa muutos ei vielä näkynyt kovin selvänä, niinpä äänestäjät rankaisivat demokraatteja vanhasta muistista. Eikö nyt olisi kuitenkin aika osoittaa vähän suosiota presidentille?

No, rehellisyyden nimissä viimeisessä gallupissa presidentin työpaikkojen luonti saa hyväksyvän arvion 48 prosentilta amerikkalaisista ja kriittisen arvion 47 prosentilta….. ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2013 elokuun luvut ovat näin päin. Mutta eikö lukujen pitäisi olla paljon suosiollisemmat presidentille? Vai onko presidentin kannalta parasta, että republikaanit ovat hermostumassa?

Obaman ansiota kaikki hyvä? Ei tietenkään, Paul Krugman tekee tuoreessa New York Timesin kolumnissaan parhaansa osoittaakseen, että Yhdysvaltain keskuspankilta, Fediltä tulivat suurimmat talouden elvytystoimet, mitä ei voi tietenkään kiistää. Mutta nyt onkin oleellista, että muutaman viime vuoden aikana republikaanit ovat tehneet kaikkensa syyttäessään hallitusta inflaatiotulien sytyttämisestä (ilman, että mitään tapahtui). Krugman projisoi inflaatiopelot (”inflation paranoia”) oikeiston käsikassaraksi. Mutta miksi oikea reuna kuvitteli inflaation räjähtävän käsiin? Yksi syy voisi olla yksinkertainen ajatuskulku, jonka mukaan rahan ”printtaaminen” (ja sitähän keskuspankki teki) johtaa aina inflaatioon ja inflaatio on pahan alku ja juuri. Sitten Krugman sanoo pahan sanan niin kuin se on: nämä oikeiston väärinymmärtäjät hankkivat tietonsa Ayn Randin romaanien ideologiasta! Vakavamman syyn hän esittää, kun tuo esille ”luokkaintressin”. Inflaatio pelottaa sijoittajia, koska inflaatio auttaa velallisia ja vahingoittaa luotottajia ja deflaatio vaikuttaa päinvastaisella tavalla. Varakkaat ovat usein luotottajia ja köyhät ovat velallisia.

Krugman odottaa, että inflaatiohaukat edes myöntäisivät olleensa väärässä, kun mitään merkittäviä hinnannousuja ei ole tapahtunut, mutta ei, sitä he eivät tee. Kaiken lisäksi republikaanit olisivat - jos olisivat olleet hallituksessa - saaneet todennäköisesti aikaan korkojen nousun, joka herkässä talouden tilassa olisi voinut tuhota kasvun eväät. Tämä republikaanien kielteisten toimien torpedointi on laskettava presidentin saavutukseksi.

Näyttää siltä, että republikaanien oikea reuna on edelleen voimissaan, vaikka ei määrällisesti pärjääkään republikaanikeskustalle. Painostusryhmänä se on edelleen vaikutusvaltainen. Joka tapauksessa ärtymys Obaman menestyksen johdosta on suurta.

Presidentti on nostanut profiiliaan huomattuaan, että puolueiden välinen yhteistyö ei toimi. Niinpä hän on omalla riskillä ajanut läpi Obacaren (demokraatit ovat toki tukeneet), käynnistänyt merkittäviä ympäristöasioita, ajanut maahanmuuttouudistusta, tehnyt aloitteen diplomaattisuhteiden palauttamiseksi Kuubaan, solminut Kiinan kanssa ilmastosopimuksen jne. Republikaanit haraavat kaikissa näissä asioissa vastaan.

Republikaanit hyökkäävät jatkossa presidentin kimppuun monissa asioissa. Tällainen on esimerkiksi finanssikriisin jälkeen aikaansaadut rahamarkkinoiden toimintaa koskevat rajoitukset.

Presidentin hallittu riskinotto saattaa onnistua. Hänet voidaan nähdä puoluepukaruuden yläpuolella olevana henkilönä ja hän saattaa nostaa suosiotaan pedaten hyvät lähtökohdat demokraattien tulevalle presidenttiehdokkaalle.

Mutta eikö suosion olisi pitänyt nousta jo näillä näytöillä?

torstai 8. tammikuuta 2015

Tilasto, emävalhe, ideologia

Kotimaisessa keskustelussa käytettään mieluusti tarkkoja tunnuslukuja kuvaamaan talouden tilaamme tai asemaamme suhteessa muihin valtioihin. Näennäisestä tarkkuudesta ei ole hyötyä, jos käsitteet menevät sekaisin ja totuuksina ilmaistaan paikkansapitämätöntä tietoa.

Tosiasiassa tilastojen vertailu eri maiden välillä on tosikinkkistä. Yhteismitattomuus on silmiinpistävää; hallinnon rakenteet ovat erilaiset eri maissa. Tilastoja vääristävät monenlaiset eri tekijät. Jotta tilastot olisivat vertailukelpoisia joudutaan suorittamaan melkoisia tilastoperkauksia.

Lopulta hämmästyttävän pieni joukko asiantuntijoita on selvillä tarkoista yksityiskohdista. Onko niillä merkitystäkään? Sanoisin että on, sillä tilastojen uudelleen, tarkastelulla voidaan saada hyvinkin poikkeavia tietoja aiempaan tarkastelunäkökulmaan verrattuna.

Poliitikkojen asema ei tietysti ole kadehdittava, koska tilastojen tulkintaongelmat ovat melkoiset. Kuka oikeasti uhrautuu selvittämään juurta jaksaen faktaluvut siten, että ne ovat aina pitävällä pohjalla? Erikseen on sitten huolimaton lukujen käsittely ja levittely, johon usein liittyy ideologisia päämääriä: ”Katsokaa miten suuri julkinen sektori meillä on!”

Käytän seuraavassa lähteenä Tieto & Trendit -lehteä 4/2014 ja Tilastokeskuksen asiantuntijoita. Mielipiteet ovat omiani.

Omituisen pitkään pystyttiin levittämään väärän kuvan antamaa tietoa julkisten menojen suhteesta bruttokansantuotteeseen. Julkiset menot ovat sen 58 prosenttia SUHTEESSA bkt:hen, mutta muut sektorit eivät ole 42 prosenttia vaan aivan jotain muuta. Kotitalouksien ja yritysten kautta kulkevat menoerät ovat monta kertaa suuremmat kuin julkiset menot. Olisi pitänyt puhua arkisesti julkisten palvelujen (joka muodostuu lähinnä palkoista ja poistoista) OSUUDESTA bruttokansantuotteeseen, joka on paljon vähemmän kuin 58 prosenttia, jolla mm. tasavallan presidentti pelotteli meitä Selkärankaseminaarissa tammikuussa 2014. Tuo 58 prosenttia alkoi sen jälkeen elää omaa elämäänsä. Siitä tuli sylkykuppi, jolla haluttiin osoittaa, että julkinen sektori on syöppö, jonka takia maan talous tärveltyy. Kyllä tuota prosenttilukua toki voidaan käyttää, jos muistetaan selventää, mitä se pitää sisällään. Suomessa mm. yksityisellä sektorilla tehdystä työstä maksetut eläkkeet luetaan julkisiin menoihin!

Meillä on epätoivoinen tarve löytää syntipukki taloutemme ongelmiin ja tähän tarpeeseen riittää satunnaisesti tai tarkoituksella valittu luku, jolla asia voidaan ”todistaa”.

Miksi Tilastokeskus reagoi niin hitaasti julkisuuteen päässeen tiedon korjaustarpeeseen? Ymmärrän kyllä, että joka asiaan ei voida puuttua, niin yleistä on populistisen tiedon levittely, mutta aivan avainasioihin pitäisi kyllä reagoida nopeammin ja sellaisilla foorumeilla, että tieto menee perille mahdollisimman monelle! Yksi näkökulma on, että Helsingin Sanomien yleisöosastokirjoitus ei riitä. Pitäisikö Tilastokeskuksella olla ”faktakorjauskanava”, jolla se reagoisi pahoihin virheisin?

Yksi tällainen tunnuslukujen tulkintaongelma liittyy oikeastikin julkisiin menoihin. Euroopan unionin tilastotoimisto Eurostat määrittää julkiset menot bruttoperiaatteella. Bruttona laskettuna Suomen julkiset menot olivat 58 prosenttia (57,8 %) suhteessa bruttokansantuotteeseen vuonna 2013. Laskentaan aiheutuu ongelmia julkisyhteisöjen välisten (sisäisten) palvelujen ostojen takia. Kunnat nimittäin ostavat palveluja toisiltaan ja omistamiltaan yhteisöiltä. Ne uppoavat sujuvasti bruttoperiaatteeseen, mutta sitten alkavat haasteet. Yhtiöittämisen jälkeen julkisiksi menoiksi kirjautuvat sekä kunnan ostamat palvelut että yhtiön kunnalle tuottamien palvelujen tuotantokustannukset. Tilastokeskuksen Olli Savela mainitsee esimerkkinä kouluruokailun menot: ”jos esimerkiksi opetustoimi ostaa kouluateriat kunnan keskuskeittiöltä, sisältyvät menot molempien tehtävien menoihin”. Menot siis kirjautuvat kaksinkertaisina.

Tosiasia on, että Suomessa on selvästi enemmän julkisyhteisöjen välisiä palvelujen ostoja kuin EU-maissa. Bruton ja neton välinen ero on Suomessa EU-maista suurin (Suomessa vuonna 2013 ero oli 7,5 %, kun muualla meihin verrattavissa maissa ero oli 2-4 prosenttia). Kokonaisuudessaan Suomen bruttomenojen suhde (julkiset menot/bkt) on kolmanneksi suurin EU-maista. Mutta nettolaskelmassa päästään 50 prosenttiin eli putoamme kuudenneksi suurimmaksi. Meidän edelle jäävät mm. Ranska , Tanska ja Belgia.

Olli Savela toteaa Tieto & Trendi -lehden kommentaarissa, että Alexander Stubb on vaatinut julkisten menojen suhdeluvun laskemista 58 prosentista (hän haluaa välttämättä käyttää tätä suhdelukua) 50 prosenttiin. Laskentatavasta hiukan riippuen – kaksinkertaiset menoerät ”yksinkertaistaen” - häviää tilastoista Suomen osalta jopa 12 mrd euroa eli pelkästään tällä teknisellä toimenpiteellä päästään hyvin lähelle tuota pääministerin asettamaa 50 prosentin tavoitetta.

Julkisen sektorin tunnuslukujen kirjo on suuri. Yksittäisen luvun tarkastelu johtaa helposti harhaan. Lisäksi käsitesekaannukset tuovat oman mausteensa soppaan. Ajatellaan vaikkapa käsitettä ”arvonlisäyksen bkt-osuus”. Arkisemmin siitä voisi käyttää nimeä ”julkisyhteisöjen itse tuottamien palvelujen arvo/bkt” ja vielä arkisemmin kysymys on kaikille tutuista koulu-, päivähoito- ym. palveluiden kustannuksista suhteessa bkt:hen. Niiden osuus bruttokansantuotteesta on noin 21 prosenttia, joka on aivan eri asia kuin ”jotkut 58 prosenttia jostakin”.

Julkisten menojen osuus bkt:stä kasvaa, koska bkt itse ei kasva. Julkisten menojen automaattisten vakauttajien luonne pitää palvelut tasaisina ilman järjettömiä heilahteluja. Ja näin pitääkin olla. Eri asia on sitten lähdetäänkö - ja millä painoarvolla - harjoittamaan ”rakenteellisia muutoksia”.

Ensin on siis tilasto, sitten tulevat tilastovalheet, joita tässäkin on käsitelty. Ja lopulta tulevat tahattomat (=ymmärtämättömyydestä johtuvat) tai tarkoitukselliset ideologiset pyrkimykset antaa julkisen ja yksityisen suhteesta väärä kuva.