keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Wahlroos ja enemmistödemokratia

Björn Wahlroos pohtii kirjassan Markkinat ja demokratia pitkään demokratian toteutumista ja siinä häntä eniten ärsyttää enemmistödemokratia. Muodostuneet enemmistöt vääristävät Wahlroosin mukaan päätöksiä. Hän ottaa esimerkiksi mm. ”eläkeläisten enemmistön”, joka uhkaa tulevaisuudessa meitä. Eivätkö eläkeläiset jyrää lapset ja lapsiperheet tulonjakotavoitteillaan ? Wahlroosin mielestä eläkeläiset ajattelevat vain eläkeläisten etuja. Hän tarjoaa vastalääkettä, jolla eläkeläisten tulevaa enemmistövaltaa rajoitetaan. Hän esittää kaksi kysymystä: "Miksi alaikäisten vanhemmat eivät saisi vastapainoksi äänestää lastensa puolesta ?" ja "Miksi keski-ikäisillä … ei saisi olla enemmän ääniä kuin vanhuksilla, joilla ei todennäköisesti ole tulevaisuutta edessään kuin muutama vuosi ?" Jo lähtökohta on luotaantyöntävä. Arvioidessaan eläkeläisten elämän pituutta hän loukkaa montaa eläkeläistä ennustuksillaan. Lisäksi tämän päivän sanokaamme 65 vuotiailla voi olla elämää edessään vaikkapa 30 vuotta.

Paljon tärkeämpää on kuitenkin pohtia Wahlroosin ajattelun lähtökohtia em. kysymyksessä. Hänen ajattelunsa perusta on kiinnitetty Milton Friedmaniin ja hänen ahneuskäsitteeseensä. Youtube-videolta kuka tahansa voi käydä katsomassa Friedmanin puheenvuoroa ahneudesta. Hän toteaa meidän kaikkien olevan ahneita. Hän lukee mukaan Albert Einsteininkin. Einsteinin suuret tieteelliset saavutukset johtuivat siis hänen ahneudestaan ! Eikö Friedmanilla ole lainkaan käsitettä omistautuminen (omistautuminen työlle, perheelle tai harrastuksille) ? Väitän, että useissa tapauksissa omistautuminen korvaa käsitteen ahneus. Einstein esimerksiksi omistautui tieteelliselle työlle. Väitän myös, että suuri osa eläkeläisistä on omistanut aikaa ja vaivaa suunnattomasti lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Eläkeläisten leimaaminen itsekkäiksi äänestäjiksi vaaleissa, joissa he ajaisivat vain omaa etuaan on absurdi väite. Jos tämä pitäisi paikkansa meillä olisi suuri eläkeläisten puolue.

Wahlroos jatkaa esimerkkien luettelemista uhkaavista enemmistötyrannioista kertomalla, että julkisen sektorin virkamiehet (joukon kasvaessa) äänestäisivät suurten julkisten menojen lisäysten puolesta. Eivät ihmiset näin yksinkertaisia ole. Lähes jokainen julkisen sektorin virkamies tietää, että Suomen kukoistuksen avain on toimivat yritykset. On julkisella sektorilla työskentelevien ihmisten aliarviointia julistaa heidät vastuuttomiksi äänestäjiksi.

Enemmistödemokratian kummitus kulkee koko Wahlrosin kirjan läpi. Hän pelkää lähes vainoharhaisesti enemmistöjä. Enemmistöt ovat hänelle ikään kuin Ranskan suuren vallankumouksen ”roskaväkeä” (jolla alunperin tarkoitettiin nälkäänäkeviä tavallisia ranskalaisia). Hän esittelee useita tapoja vapautua pelkäämästään enemmistödemokratiasta: annetaan äänestäjille useita ääniä, annetaan vaaleissa sekä negatiivisia että positiivisia ääniä jne.

Lähellä hänen ihannettaan on Yhdysvaltain demokratia kaksine kamareineen. Wahlroos kiinnittää huomiota Yhdysvaltain kongressin enemmistöperiaatteeseen. Tavallisessa budjettilaissa täytyy saavuttaa 60 % ääniosuus, jotta laki menisi läpi. Jos jompi kumpi puolue yrittää saada lain läpi sitä pienemmillä äänimäärillä joudutaan filibusteriin (jarrutukseen), jota voi kestää suorastaan loputtomiin. Nykyisessä polarisoituneessa poliittisessa tilanteessa 60 % sääntö johtaa suorastaan päätöksenteon irvikuvaan, kun kummallakan puolueella ei ole riittävää kannatusta ja vastakkainasettelu on historiallisen jyrkkä. On vaikeaa nähdä tässä mitään esimerkillistä.

Kaksikamarisen parlamentin ylähuone on kaikkialla menettänyt merkitystään tai lakkautettu kokonaan. Ylähuone on Wahlroosille tärkeä eliitin puolesta puhuja. Ei edustajainhuone ole Yhdysvalloissakaan kuitenkaan "ylähuone". Wahlroosin tausta-ajatuksena on, että kaksikamarisuus lievittää vastenmielistä enemmistödemokratiaa. Siksi kaksikamarisuus on hänen mielestään hyvä asia. Ainoastaan toisen pääpuolueista ylivoimainen menestys vaaleissa ja presidentin tahdonlujuus johtavat tärkeiden lakiesitysten laajamittaiseen läpimenoon kaksikamarisuudesta huolimatta. Lyndon B. Johnsonin aikana demokraateilla oli yli 60 % enemmistö. Edes kaksikamarisuus ei estänyt Wahlroosin suuresti inhoaman Great Societyn läpimurtoa.

Enemmistön – vähäisenkin – turmiollisuudesta Wahlroos toteaa, että ”ilmeisesti yhteiskunta ei välttämätää saa nettohyötyä, jos asiasta hädin tuskin kiinnostuneiden äänestäjien pieni enemmistö saa aikaan lain, jota huomattava vähemmistö vastustaa intohimoisesti”. Tulee tunne, että jossakin on suuri (vähemmistön !) viisaus, joka ratkaisee toimimattoman demokratian ongelman. Epäilemättä hän viittaa eliittiin, jolla se suuri viisaus ilmeisesti on. Edellä olevaa tukee se, että veronkorotuksista (tulonjakokysymyksistä) päätettäessä hän vaatii 60 % enemmistön ! Jokin suoja se eliitilläkin pitää olla !

Onko demokratia vientitavaraa ? Hän toteaa, että bushilainen tapa viedä demokratiaa esim. Irakiin oli tuomittu epäonnistumaan. Tuloksia odotettiin aivan liian lyhyellä aikaperspektiivillä. Obamalla on realisempi ote. Hän on todennut, että viisi vuotta on aivan liian lyhyt aika demokratian juurtumiseen esimerkiksi arabimaissa. Oikein ! Tosiasiassa demokratia on kypsymisprosessi. Suomen kokemuksia peilatessa voisi todeta, että Suomen kansanvallan kestävyys oli kokeiluvaiheessa vuosien 1906 ja 1932 välillä. Tämä vaihe kesti siis neljännesvuosisadan.

Wahlroos ihailee idän tiikereiden ”kevytdemokratiaa”. Häntä ei näytä haittaavan Kiinan ihmisoikeudet tai työntekijöiden huono kohtelu. Ihailun perusta on taloudellisen tehokkuuden ylikorostamisessa. Riveiltä ja rivien välistä voi lukea, että ihailu kohdistuu hierarkkiseen päätöksentekoon , joka on yhdistetty kevytdemokratiaan ja jotenkuten toimivaan markkinatalouteen. Hän haluaisi idän tiikereiden näyttävän mallia lännelle. On selvää, että nousevat idän taloudet ovat haaste lännen - Wahlroosin mukaan - toimimattomille demokratioille. Ajatus siitä, että länsi omaksuisi idän kevytdemokratian ”kiistojen tehokkaine sovittamisineen” on mielikuvituksen tuotetta, koska hän tällä taannuttaisi lännen vuosikymmenien takaisiin aikoihin. Kilpailukykyongelmat on ratkaistava muutoin kuin demokraattisia oikeuksia heikentämällä.

Wahlroos ja julkiset palvelut vs. markkinat

Wahlroosin pääteema kirjassa ”Markkinat ja demokratia” on hänen omien sanojensa mukaan hallitsemisjärjestelmän työnjako. Kuka ensinnäkin tuottaa palvelut ? Pitäisikö nykyisten kunnallisten palvelujen tuottaminen hoitaa markkinatalousperiaatteilla yksityisten toimesta vai pitäisikö valtiolla ja kunnilla olla edelleen merkittävä rooli. Wahlrooskin myöntää, että innokkaimmatkaan chicagolaisen koulukunnan jäsenet eivät halua alistaa kaikkea markkinoille. Julkisella sektorilla on kuitenkin hänen mielestään vähän must-palveluja. Näitä ovat maanpuolustus, palokunta (!), perusopetus ja suurella varauksella terveydenhoito. Wahlroos toteaa, että huoli sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sijoittaa palvelut nykyisin julkiselle sektorille. Wahlroos leikittelee hetken ajatuksella, että valtateillä olisi omistaja, siis fyysisesti määriteltävissä oleva henkilö tai yritys. Hän toteaa kuitenkin ajatuksen olevan epärealistinen ”transaktiokustannusten” takia. Myöskään kriiseistä Wahlroos ei kuvittele selviydyttävän ilman valtion roolia. Vuosien 2008-2009 finanssikriisistä selviäminen siis vaati Wahlroosinkin mukaan valtion väliintuloa.

Onko valtio kansalaistensa edustaja positiivisessa mielessä ? Saksalaisen filosofian mukaan valtiolla on ”Geist”, henki, jolle kansalaisten on osoitettava kunnioitustaan ja joka vastaavasti suojelee kansalaisia. Wahlroos ei näe tässä ongelmaa, jos ollaan diktatuurissa, mutta demokratian kyseessä ollessa se sotii hänen perusajatteluaan vastaan. Miten siis yksilölliset halut saadaan sovitettua yhteen yhteiseksi ”hengeksi” demokraattisessa valtiossa ? Wahlroosin pohdiskelu liikkuu kahden vaihtoehdon välillä: hän ei usko, että valtio pystyy toteuttamaan yksilöllisiä mieltymyksiä ”yhteisesti” . Vaihoehtona hän esittää markkinoiden tuomaa ratkaisua. Tätä jakoa kannattaa tarkastella lähemmin.

Wahlroosin näkökulma on aivan selvä: miksi progressiivista verotusta tai ilmaista koulutusta pitää toteuttaa ”useimmiten hyvätuloisten vahingoksi” ? Wahlroosin mielestä yhteistä tahtoa ei siis ole tavassa tuottaa ja rahoittaa julkisia palveluja. Wahlroosista näkee läpi, että hän ajattelee tätä asiaa nimenomaan eliitin näkökulmasta, jonka näkee yksipuolisesti maksajan roolissa eikä ehkä lainkaan hyödyn saajan roolissa. Näkemystä voisi sanoa nihilistiseksi. Palvelut ja niiden maksaja pitäisi Wahlroosin mielestä sovittaa yhteen tarkemmalla tasolla kuin mitä nykyisin tapahtuu: se maksaa, joka aiheuttaa kustannuksia. Ikivanha ajatus.

Yhteisvastuu on Wahlroosille kirosana, koska hänen ajatteluaan leimaa yksipuolisesti talouden näkökulma. Hänen on suunnattoman vaikeaa hyväksyä alistumista enemmistön tahtoon, jonka tavoitteena on - yleisesti katsottuna - kohtuulliset palvelut kaikille. Palvelujen hankinnan/saamisen räätälöinti on hänen pääprinsiippinsä. Tästä hän päätyy sujuvasti ajatukseen, että ”markkinoilla osapuolet eivät ole toisistaan riippuvaisia”, siis kukin ostaa omat palvelunsa riippumatta muista. Tässä on siis selvä ero julkiseen palveluntuottamiseen , koska julkispalvelut tuotetaan kollektiivisella rahoituksella.

Nyt tullaan villakoiran ytimeen: markkinoilla kukin voi valita vapaasti varojensa mukaisesti, kun taas muiden valintoihin ei vaikuteta. Olisko kysymys eräänlaisesta hyvinvointi- (ja tietysti myös muiden) palvelujen tavaratalosta ? Markkinoilla siis toimitaan näin, mutta ”politiikassa heidän (vähemmistön, eliitin) on sopeuduttava enemmistön tahtoon”. Syntyy siis riippuvuus. Ilmeisesti lähteenä on ollut Arrow’n (1950) ”mahdottomuusteoria”, jonka Wahlroos allekirjoittaa.

Mistä oikein on kysymys ? On hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi heikomman avustamisesta tehdään näin iso numero. Tämä tuntuu nolla-summapeliltä. Siis jos vähävarainen tai jopa keskituloinen saa tasoitusta kaikkien luomasta kassasta, se on pois joiltakin ja erityisesti eliitiltä. Tätähän enemmistön tyrannialla tarkoitetaan. Enemmistö on siis päättänyt jakaa rahaa yhteisestä kassasta sosiaalisin perustein. Wahlroosin mukaan pitäisi ilmeisesti pyrkiä kliinisesti täsmälleen ”oikeisiin” palkkiohin kunkin työn mukaan. Säälipisteet (minimaalisen tuen) hän kyllä hyväksyy, muttei enempää. Miten hän suhtautuu universaaleihin palveluihin (palvelut, kuten lapsilisät, jotka tulevat kaikille tietyillä perusteilla) ? Sitä emme tiedä, mutta voisin kuvitella, että kriittisesti.

Mielestäni universaalit palvelut ovat täysin hyväksyttäviä, koska sitä kautta nekin (keskituloiset , rikkaat), jotka ovat pääosin maksajina saavat panostuksiaan takaisin yhteisestä kassasta. Eikö tämä ole oikeudenmukaista ? Jos kysymys olisi pakkoyhteiskunnasta, jossa pakkolunastettaisiin tietty osuus eliitin luomasta kakusta (vrt. kulakit vanhassa Neuvostoliitossa), voisi näkökulman ymmärtää, mutta kun kysymys on vapaasta yhteiskunnasta, jossa voi harrastaa korkeatasoisia ravintoloita, käydä englantilaiseen tapaan metsällä ja uhrata harrastuksiin kaiken sen mammonan, jonka harrastus vaatii, ei enemmistön tyrannialle löydy perusteita. Mitään esteitä ei aseteta millekään lailliselle toiminnalle.

Hyvinvoinpalvelujen tavaratalo (oma termini) - jos miellän asian oikein - on aivan teoreettinen käsite. Tavaratalossa pitäisi olla runsaasti erilaisia vaihtoehtoja kunkin pussille sopivasti. Tietenkin ne olisi hinnoiteltu eri tasoihin jne. Tällaista räätälöintiä ei markkinoilla muodostuisi esim. sosiaalisiin palveluihin. Palvelut muodostuisivat hyvin byrokraattisiksi. Entä koulupalvelut ? Tasokurssit takaisin, jotta niistä saataisiin tavaratalokelpoisia ? En usko tähän markkinamekanismiin kuin korkeintaa tietyissä julkisen sektorin tukipalveluissa. Viime kädessä yksi kysymys jää askarrruttamaan. Miksi rikkaat ihmiset näkevät tarpeelliseksi lähteä parantamaan maailmaa edellä esitetyn suuntaisesti. Eikö todellakaan elävän elämän vapauskertoimet riitä, kun rahaa voi käyttää mielin määrin eikä verottajan rahastus missään tapauksessa pure kohtuuttomasti ? Eletään ja annetaan toistenkin elää.

Demokratia tarvitsee tuekseen syvää kansansivistystyötä ja sanan- ja mielipiteenvapautta. Enemmistöperiaate ei muutoin toimi tai saa sellaisia piirteitä kuin natsi-Saksassa, jossa kiistämätön enemmistö oli 1930-luvulla Hitlerin politiikan takana. Enemmistöperiaate ei siis yksin riitä, vaan tarvitsee lisämääreitä tuekseen. Enemmistö tulee myös määrittää erityyppisissä asioissa eri tavoin: tavallisen lain osalta riittää puolet äänistä, perustuslain muutokset tarvitsevat esim. 2/3 enemmistön. Esimerkiksi Kaliforniassa on toimimaton enemmistöperiaate, kun tavallinen budjettilaki tarvitsee läpimennäkseen 2/3 enemmistön.

Wahlroosin suhtautumista yhteiskunnallisen tulonjakoon kuvaa seuraava lainaus hänen kirjastaan (s. 161): ”Välttääkseen ”hobbesilaisen anarkian” (pienen) kuvitteellisen yhteisön tuottavimmat jäsenet joutuvat hyväksymään tulonjaon, joka antaa vähemmän tuottaville jäsenille korkeamman palkkion kuin heidän työnsa rajatuotos edellyttäisi. Näin varmistetaan heidän osallistumisensa työnjakoon perustuvaan talouteen . Tuottavammat jäsenet ovat tällöin yksinkertaisesti alati alttiina eräänlaiselle kiristykselle, koska yhteiskunnan järjestyksen romahtaessa he menettäisivät enemmän kuin muut. Sen vuoksi he ovat halukkaat luopumaan potentiaalisen menestyksensä rahtusesta varmistaakseen kaikkien osallistumisen työnjakoon”. Miten tyypillistä Wahlroosia ! Koko tulonjako on ensinäkin hänelle pelkkä tekninen kysymys. Siinä ei ajatella, että humaaneista syistä tuetaan heikompiosaisia, ei vaan kysymys on Wahlroosin mukaan hyötynäkökohdasta. Rikkaan on siis kannattavampaa luopua rahtusesta kuin aikaansaada mahdollisesti köyhien kapina. Tosin rahtusen luovuttaminen tehdään äärimmäisen kitsaasti ja vastenmielisesti. Näin ajattelee ihminen, joka laskelmoi kaiken tekemisensä. Rikkaan pitää siis olla hiukan ovela ja antaa murunen omastaan varmistaakseen yhteiskuntarauhan ja oman runsaan hyvinvointinsa. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat tällä arjelle vieraalla tavalla epäilen, että yhteiskunta ei yksinkertaisesti toimisi.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Wahlroos ja historian loppu

Björn Wahlroos on kirjoittanut suurta huomiota herättäneen kirjan ”Markkinat ja demokratia”. Aion tässä kirjoituksessa keskittyä Wahlroosin historian tulkintoihin. Muut keskeiset asiat jääkööt tuonnemmaksi.

Kirjan pääteema voidaan määritellä Wahlroosin omin sanoin: Mikä tulisi olla markkinoiden suhde poliittiseen vallankäytttöön ja demokratiaan ? Wahlroos päättää lähteä liikkeelle menneisyyden analysoinnilla. Ensimmäinen teema ,jota hän lähtee käsittelemään on omistusoikeus. Hän käyttää yli 40 sivua voidakseen vakuuttaa lukijan yksityisen omistusoikeuden suuresta positiivisesta vaikutuksesta historiassa. Mielestäni vähempikin olisi riittänyt. Kuka asettaa länsimaissa yksityisen omistusoikeuden kyseenalaiseksi ? Ehkä W. haluaa varoittaa toistamasta sosialistisia ratkaisumalleja suhteessa omistamiseen. Edetessään historiassa hän tämän tästä viipyilee yksityiskohdissa, jotka eivät palvele kokonaisajatusta. Hän yrittänee vakuuttaa lukijan historiatietojensa pätevyydesta. Väitän kuitenkin, että historiatietojen analysoinnissa hän on amatööri. Sen sijaan, että hän historian objektiivisten faktojen perusteella loisi suuren linjan (mihin hän kyllä pyrkii), hän pyrkii todistamaan omat ennakkoargumenttinsa oikeaksi historian avulla. Tällöin joudutaan arveluttavalle historian faktojen valikoinnin tielle.

Mutta asiaan ! Kun Wahlroos pyrkii osoittaamaan että ”omistamattomuudesta” ei seuraa hyvää kestävälle kehitykselle hän ottaa kaikista tuhansista mahdollisuuksista esimerkiksi sammen mädin. Terve ! Huomio perustuu siihen, että ”kaloja pyydystetaan ja myydään eläinten rehuksi ottamatta lainkaan huomioon kestävää kehitystä”. Johtoajatus on, että jos merien omistus olisi ”merkattu” selkeästi jollekin yksilölle tai yhtiölle ei tällaisia katastrofeja pääsisi sattumaan - ei myöskään Kaspian merellä. Onhan se tietenkin huolestuttavaa, jos Wahlroos ei saa korkean tason ravintolassa oikeata sammen mätiä. On tämä raadollista !

Omistusoikeutta käsitellessään Wahlroos ei malta olla toteamatta, että omistusoikeus sinällään on tärkeää ei niinkään se, miten omistusta jaetaan. Äärimmäisen epätasainen omistus ei siis ole mikään ongelma. Mutta tämähän oli odotettua. Selväksi tuli: omistus on markkinatalouden ja demokratian perusta. Omistus on usein yhtiöiden omistusta ja kun yhtiöiden (jotka ovat markkinatalouden rakennuspalikoita) vaikutus yhteiskunnassa lisääntyy ei kaukana ole ajatus, että kun yhtiöt ovat hierarkkisia niin , miksi demokratiaa ei voisi osin korvata hierarkialla. Tämä on kirjan johtoajatuksia. Nykyisen kansanvaltaisen enemmistöperiaatteella toimivan demokratian voisi siis suurimmaksi osaksi pyyhkäistä pois ja korvata sen ylhäältä johdetulla yhtiönjohtamisperiaatteella. Tulkintani on, että lähtökohta on jonkinlainen valistunut diktatuuri.p>

Väitän, että kansansivistystaso (ja -työ) on yhtä tärkeä seikka, ehkä tärkeämpikin, kuin omistusoikeus demokratian ylläpidon kannalta. Käytännön esimerkit osoittavat, että demokratia on parhaiten kehittynyt valtioissa, joissa on korkea kansansivistyksen taso.

Wahlroos ihailee 1800-lukua sen esteettömän kapitalismin takia. Näin on, jos sivuuttaa täysin tehdastyöläisten olosuhteet. Epäilemättä on niin, että työväestön asema oli historiallisen heikko 1800-luvulla. Hän ei mainitse työläisten asemaa sanallakaan.

Hän ihailee Englannin kasvun nopeutta 1800-luvulla ja pistää sen kokonaan vapaan markkinatalouden piikkiin unohtamalla siirtomaiden riistämisen merkityksen. Kokonaan huomiotta jää myös pankkisektorin dramaattiset tapahtumat 1800-luvulla. Kun sääntelyä ei ollut menettivät tallettajat (eläke)säästönsä, kun pankit harjoittivat riskibusinestä heidän rahoillaan. Ei ollut keskuspankkia pääomittamassa pankkeja (USA), ei ollut talletustakuujärjestelmää suojelemassa tallettajia (USA). Seuraus: talletuspaot ja rahamarkkinapaniikit vuosina 1858, 1873, 1884, 1893 ja vielä 1907. Jokaisella näistä oli useita vuosia kestäneitä taantumavaikutuksia talouteen. Wahlroos ei mainitse näitä sanallakaan.

Wahlroos selittää 1800-luvun voimakasta taloudellista kehitystä pelkästään teknis-taloudellisilla näkökohdilla. Mihin unohtui esimerkiksi lääketieteen kehitys ? Se pidensi ihmisten elinikää varmaan yhtä paljon kuin markkinatalouden läpimurto.

Wahlroos ohittaa 1930-luvun laman aivan liian kevyesti. Siinä hän on oikeassa, että kireä rahapolitiikka välittömästi pörssiromahduksen (1929) jälkeen pahensi kriisin äärimmilleen. Mutta tämän hyväksyvät nykyään kaikki taloustietelijät oikealta vasemmalle. Hän ei kuitenkaan selvennä 1930-luvun laman elementtejä kuin pinnallisesti. Ehkä tarkempi analyysi olisi paljastanut sen, ettei 1930-luvun lamasta toipuminen sopinut hänen teeseihinsä. Nimenomaan Wahlroosin kyseenalaistama voimakas liittovaltion elvytys nosti Yhdysvallat suosta ja kun elvytys lopetettiin liian aikaisin 1936-1937 niin jo nousuun kääntynyt talous syöksyi uudelleen lamaan vuonna 1937 työttömyyden paisuessa lähes 20 prosenttiin. Yleensäkin Wahlroos näkee 1930-luvun laman kireän rahapolitiikan eikä kapitalismin ylikiehumisen ongelmana. Hän ei juuri kiinnitä huomiota sosiaalisiin ongelmiin, ne eivät ole selvästikään hänen alaansa. Tyypillinen on sivulausemainen toteamus 1930-luvun laman vaikutuksista Suomessa: ”Vararikkoja oli silti paljon ja työttömiäkin agraarisessa valtiossa sata tuhatta”.

Eräät taloustietelijät mm. Raghuram Rajan ovat sanoneet ensimmäisestä maailmansodasta 1970-luvun loppuun ulottunutta jaksoa ”suureksi taka-askeleeksi”, viitaten laajaan rahamarkkinoiden sääntelyyn . Sen jälkeen alkanut säännöstellyn talouden purku edustaa taas ihailtua aikaa, paluuta 1800-luvulla. Wahlroos yhtyy täysin väitteeseen. Mitenkähän on ? Valitettavasti Wahlroos tyytyy kuvailevaan kerrontaan, kaikki taloutta kuvaavat käyrät loistavat poissaolollaan. Ne loisivat objektiivisemman näkymän faktoihin. Wahlroosin ihailema aika alkaa 1980-luvulla, kun uusliberalismi löi läpi. Talouden poikkeuksellinen piristyminen 1980-luvulla on pelkkkä myytti: itse asiassa toisen maailmansodan jälkeinen aika 1970-luvulle saakka oli nopeamman talouskasvun aikaa kuin sen jälkeinen ajanjakso.

Ronald Reaganin ja Chicagon koulukunnan ihailu lyö silmille. Mitäpä muuta saattoi odottaakaan. Wahlroos kysyy ”miksi sodan jälkeen 1800-luvun menestystarina unohdettiin ja omaksuttiin säännöstely ?” Wahlroos sivuuttaa vapaiden markkinoiden sokean ihailun keskellä hinnan, minkä Reaganin voodoo-talouspolitiikka aiheutti. Hintaan sisältyi tuloerojen kasvu (joka tosin ei ole ongelma Wahlroosille), budjettialijäämien kaksinkertaistuminen, kauppavajeen nelinkertaistuminen, kokonaisvelan kolminkertaituminen, toinen toistaan seuraavien talouskriisien virta jne. Merkillepantavaa on, että vajeiden jäädessä päälle niistä ei ole vapauduttu tänä päivänäkään, päinvastoin vajeet ovat syventyneet. Se, että sotilasmenot kaksinkertaistuivat Reaganin kaudella ei ole varmaankaan mikään ongelma Wahlroosille. Reaganilaisen velkatalouden Wahlroos sivuuttaa siis täysin. Ei mitään viittausta siihen, että liittovaltion ottaessa Reaganin aikana riskejä pienentämällä tuloja (veroja) ja kuvittelemalla, että verojen alentamisesta johtuva dynamiikka tuo rahat takaisin korkojen kera, jouduttiin vähenevien tulojen kierteeseen.

Se, että keynesiläisyys kärsi 1970-luvulla takaiskun (stagflaation ei pitänyt olla mahdollista) on Wahlroosille suuri positiivinen uutinen, samoin kultakannasta luopuminen 1971. On kummallista, miksi öljykriisin vaikutuksiin nimenomaan stagflaation kehittymiseen vaikuttavana tekijänä ei ole yleisesti kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Se selittäisi suuren osan 1970-luvun takaiskuista, jotka vastaavasti nostivat Chicagon koulukunnan maineensa huipulle. Wahlroos tuskin mainitsee öljykriisiä.

Wahlroos ihailee Glass-Steagall Actin (tai vuoden 1933 pankkilain) kumoamista Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Olen eri mieltä tästäkin asiasta - ja niin ovat monet muutkin. Glass-Steagall Actilla irrotettiin liikepankit (meillä voitaisiin sanoa talletuspankit) investointipankeista, jotteivat pankit tuhoaisi ihmisten säästöjä (vrt. 1800-luvun pankkikriisit edellä) riskisijoituksilla. Samalla luotiin talletustakuujärjestelmä (FDIC). Juuri Glass-Steagall Actin kumoamisella luotiin edellytykset mahtaville finanssitavarataloille. Rahamarkkinat kasvoivat pelottavaksi vastustajaksi demokratialle. Kun kaikkien suurpankien edustajat 1990-luvun lopulla kävelivät Yhdysvaltain valtiovaraiministerin huoneeseen ja ilmoittivat että johdannanaisäätelyä ei sitten kiristetä, ei voida puhua demokratiasta edes sen alkeismuodossa

Wahlroos ottaa esille rahamarkkinapurkua esitellessään Yhdysvaltain säästöpankkitoiminnan. Säästöpankkisääntelyä vapautettiin Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa. Tallettajien rahoja saatettiin sijoittaa vapautuksen jälkeen riskikohteisiin samalla, kun talletustakuun rajaa nostettiin 40 000 dollarista 100 000 dollariin. Tämä yhdistelmä oli tuhoisa. Sen Wahlrooskin myöntää. Liittovaltiolle tuli vuosien varrella 130 000 000 000 dollarin lasku. Hän ei kuitenkaan näe mitään periatteellista väärää rahamarkkinoiden vapauttamisessa, vaan ohittaa säästöpankkikriisin syyt suurin piirtein ”tekevälle sattuu” -mentaliteetilla. Hän toteaa ykskantaan, että säännöstelystä vapautumista käynnistettäessä on syytä lopettaa kaikki sääntely eikä jättää joitakin asioita roikkumaan (roikkumaan jäänyt asia oli siis talletustakuu !). Ensinnäkin tässä on Wahlroosilla virhe: ei talletustakuu ”jäänyt voimaan”, vaan sitä nostettiin edellä mainitulla tuhoisalla tavalla. Aivan kuin napista painamalla helposti saatava - sääntelystä vapautettu - lainaraha sijoitettiin kiinteistömarkkinoille. Mikä oli sijoitettaessa, kun korotettu talletustakuu korvasi mahdollisen vahingon ! Otettu laina jaettiin 100 000 dollarin pätkiin. Kyllä ihmisen mielikuvitus on rajaton ! Ja vahinkoa todella aiheutui miljarditolkulla, kun kiinteistöbusiness ylikuumeni ja romahti. Ja Ronald Reagan vielä kehtasi sanoa (1980) , että säästöpankkivapautusta tehtäessä "taidettin saada jättipotti". Näistä yksityiskohdista Wahlroos ei puhu sanaakaan. Mutta tarkoittaako Wahlroos todella, että talletustakuujärjestelmästä olisi pitänyt kokonaan luopua ? Jos Wahlroos ajattelee näin, ei hänellä varmaan ole montaa kannattajaa.

On syytä lopettaa historian kertaus tähän kohtaan eli finanssikriisin aattoon. Minkälainen historioitsija Wahlroos on ? Amatööri ? Kyllä. Lisäksi hän on suunnattoman halveksuva historioitsijoita kohtaan, jotka ovat uskaltaneet esittää kritiikkiä finanssikriisin eksoottisia rahoitusinstrumentteja vastaan. Wahlroos toteaa ylemmyydentuntoisesti, että ”perinteiset historiantutkijat ovat ilmeisesti vakuuttuneet siitä, että taloudella on lähinnä haitallinen vaikutus yhteiskuntaan”. Terve.

Lopuksi vielä näyte Wahlroosin omista historioitsijan taidoista:

Käydessään läpi sotien vaikutuksia maailmanhistoriassa hän nostaa ylimitoitetusti kaiken yläpuolelle kylmän sodan. Kylmän sodan päättyminen tuotti lännelle voiton. Se oli suunnattoman tärkeää, ”koska se päätti niin kommunismin, ydinvarustelun kuin kolmannen maailman uuskolonialistisen valtataistelun”. Mitenkähän on ? Turhaan USA ahdistelee Irania sen ydinaseen kehittelyn takia ! Ei ole Kiinan ydinasevarustelua eikä Venäjän uudelleenvarustelua ! Military Industrial Complex on lakannut toimimasta Yhdysvalloissa. Ei enää härskiä lobbausta asevarustelun puolesta ! Taistelu kolmannesta maailmasta on julistettu lopetetuksi (seuratkaa, mitä Kiina tekee Afrikassa !). Francis Fukujama on saanut arvoisensa kilpailijan pieleen menneissä historian loppu -ennusteissa.

Wahlroos ja vuosi 2008

Teoksessaan Markkinat ja demokratia Wahlroos aloittaa finanssikriisin käsittelyn toteamalla, että ”maailma oli juuri kokenut yli neljä vuotta kestäneen poikkeuksellisen vahvan talouskasvun….erityisesti Yhdysvalloissa”. Häneltä jää selvittämättä, että talouskasvu johtui pääosin IT-kuplan puhkeamista seuranneesta aivan liian alhaisesta keskuspankkikorosta. Keskuspankin alhainen korko johtui IT-kuplan puhkeamista seuranneesta taantumasta. Korkojen alhaisuus oli sinänsä oikeaa korko- ja talouspolitiikkaa, mutta se, että alhaisten korkojen kausi kesti neljä vuotta oli selvä virhe. Korot pidettiin matalalla aivan liian kauan. Noiden neljän vuoden aikana 2002-2006 hankittiin valtava määrä subprime lainoitettuja asuntoja erittäin alhaisella lainakoroilla. Juuri tämä kuplan kehittymisvaihe edusti "poikkeuksellisen vahvaa talouskasvua". Asuntojen hinnat nousivat kovan kysynnän takia rakettimaisesti vuoden 2006 kesään saakka. Kun paljastui, että asuntolainojen ottajat eivät selvinneetkään lainoistaan alkoi asuntojen hintojen näihin päiviin saakka ulottunut romahdus. Sen seurauksena koko asuntoihin sitoutunut rahoitusketju romahti. Wahlroos selittää nousukauden 2004-2008 pelkästään työn tuottavuuden kasvulla ja globalisaatiolla. Epäuskottavaa. Jos kasvua em. asioissa oli, niin osa siitäkin johtui edellä mainitusta asuntomarkkinoiden kuumenemisesta Yhdysvalloissa ja muuallakin mm. Espanjassa ja Irlannissa.

Itse finanssikriisin etenemisen Wahlroos selvittää suurin piirtein oikein teknisesti. Holtiton lainojen myöntäminen johti pankkien suuriin vaikeuksiin ja myös lainoja vakuuttaneiden tahojen (varsinkin AIG) kestämättömiin ongelmiin.

Teknisesti tapahtui virhe, kun pankit laskivat maksukyvyttömien asiakkaiden määrän olevan vuosikymmenien keskiarvossa (noin 5 prosenttia). Strukturoidut CDO-rakenteet eivät sietäneet huomattavasti korkeampia maksukyvyttömyysprosentteja, jotka realisoituivat kriisin aikana.

Luetelleessa julkisen sektorin virheitä, joita Yhdysvalloissa tehtiin Jimmy Carterista lähtien koskien köyhien asuntolainoitusta, Wahlroos ei tuo mitenkään esille kahta oleellista tekijä, jotka ovat uusliberaalin politiikan kulmakiviä. Ensinnäkin rahamarkkinoiden sääntelyn purku mahdollisti luottojohdannaisten räjähdysmäisen lisääntymisen. Yritykset suitsia luottojohdannaisten laajenevaa käyttöä torpattiin pankkien vahvalla painostuksella vuonna 1999. Toiseksi uusliberaalit ideologit kehittivät omistajuusyhteiskunta -käsitteen. Erityisesti George Bush nuorempi omaksui Ownership societyn politiikkansa kulmakiveksi. Tavoitteena oli tuottaa 5,5 miljoonaa asuntoa köyhille, erityisesti mustille ja latinoille, vuoteen 2010 mennessä. Kohderyhmät halutiin kiinnittää tiukasti amerikkalaiseen unelmaan (tästä Bushin aikuinen lain nimikin: American Dream Downpayment Act, 2003) eli omakotiasumiseen. Eikä vain tätä sukupolvea, vaan perimisen kautta myös seuraavat sukupolvet.

Wahlroos tekee perusvirheen irroittamalla uusliberaalin säännöstelyn purun ja julkisen sektorin uusliberaalin politiikan toisistaan. Ne ovat saman ideologian eri puolia. Hän sanoo KYLLÄ yksityisen sektorin sääntelyn purulle ja EI julkisen sektorin köyhien tukemisohjelmille (Home ownership). Molemmat ovat osoittautuneet virheiksi. Virheiden avainsyy oli se, että työtuloissa keski- ja heikkotuloiset eivät olleet edenneet juurikaan 30 vuoteen reaalisesti. Kun Bushin olisi ehdottomasti pitänyt supistaa tuloeroja 2000-luvun alussa hän lähti ”korjaamaan” omistuseroja (samaan aikaan hän laajensi tuloeroja isotuloisten verokevennysten avulla !). Tuloerojen kaventaminen olisi vaatinut pitkäaikaisen ohjelman eikä sopinut sitä paitsi uusliberaalis-konservatiiviseen ohjelmaan. Niinpä Bush valitsi oikotien pyrkimällä helpottamaan asuntolainojen saantia ja sitä kautta lisäämään amerikkaisten tuloja. Kyllä velkarahakin on tuloa - ainakin hetkeksi ! Ja tuloja (velkaa) voitiin ottaa omakotitalon nousevaa hintaa vasten piripintaan (Home Equity Loan) vuosikausien ajan. Iloa kesti asuntojen hintojen romahdukseen saakka.

Edellä kerrotun tapahtumakronologian Wahlroos kuittaa seuraavalla vaikeaselkoisella lauseella: ”Päävastaus on yksinkertainen: amerikkalaiset poliitikot eivät saaneet kannatusta merkittävälle tulojen uudelleenjaolle verotuksen avulla, vaan joutuivat hakemaan muita keinoja ohjatakseen varoja vähäosaisille äänestäjilleen”.Olipa varsinainen kiertoilmaus ! Wahlroosilta ei vahingossakaan lipsahda, että hän itse olisi voinut kirjassaan kannattaa tuloerojen kaventamista. Jopa hänen hengenheimolaisensa Raghuram Rajan kirjassaan Fault Lines on puoltanut tuloerojen kaventamista (velaksi tapahtuneen) omaisuuserojen kaventamisen sijaan.

Raghuram Rajanin tavoin Wahlroos vierittää syyt presidenteille Carterista alkaen. Case-Shillerin asuntohintaideksi on kuitenkin lahjomaton. Se osoittaa, että kaikki osapuolet käyttäytyivät asuntolainoituksessa maltillisesti aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Asuntojen hintoja kuvaava käyrä kääntyy jyrkään nousuun vasta 2000-luvun alussa eli juuri Ownership societyn läpimurron aikaan.

Wahlroos vähättelee uusliberaalin sääntelyn purun negatiivisia vaikutuksia kiinnittämällä huomion useisiin ilmiöihin, joista hän toteaa, että ”sattui yksinkertaisest liian monta ikävää yllätystä”. Sattumalla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä näiden samanaikaisuuksien (Saksan osavaltiopankkien sijoitukset, Jerome Kerviel, Islanti….) kanssa. Kaikki tapahtuneet liittyvät asiantuntijoiden kyvyttömyyteen ymmärtää rahamarkkinoiden vapautuksen yhteydessä syntyneitä eksoottisia rahoitusinstrumentteja ja niiden todellista käyttäytymistä vaihtelevissa olosuhteissa.

Monikerroksisia strukturoituja CDO-johdannaisia käsitellessään Wahlroos sortuu jälleen hänelle ominaiseen virheeseen. Hän toteaa että ”surullinen tosiasia on, että meiltä yksinkertaisesti puuttuu matemaattisia välineitä käsitellä monimutkaisempia jakaumia….”. Roskaa ! Ongelmana ovat itse tuotteet, nämä liian monta erillistä elementtiä sisältävät eriarvoiset arvopaeripaketin osat. Kysymys ei ole siitä, miten niitä mallinnetaan, vaan siitä miksi ne yleensä ovat olemassa ! Viimeksi J.P Morgan aivan äskettäin sortui CDS-instrumenttien kanssa usean mijardin tappioihin. Ja suuret virheet eivät satu amatööreille, vaan alan ammattilaisille.

Uusliberaaliin ajatteluun kuuluu vähätellä finanssikriisin vaikutuksia. Wahlrooskin katsoo kriisiin olleen ohi jo vuonna 2009. Ei sanaakaan pitkäkestoisesta työttömyydestä tai talouden muista alavireisistä tunnusluvuista. Mielestäni Kenneth Rogoff on oikeassa sanoessaan, että elämme koko ajan samaa vuoden 2008 kriisiä edelleen. Wahlroos julistaa keynesiläisyyden kuolleeksi, vaikka esimerkiksi Yhdysvaltain toimenpiteet osoittavat aivan päinvastaista. Monet ovat sitä mieltä, että elvytystä ei ole ollut riittävästi.

Useimmille ihmisille joutuu sanomaan, että nouse helikopterillasi vähän korkeammalle niin näet kokonaisuudet paremmin. Wahlroosille joutuu sanomaan, että laskeudu helikopterillasi alemmaksi, jotta näet maaston piirteet paremmin eli ihmisten arjen taantumien keskellä. Wahlroosilaisille 1929 pörssiromahdus oli vain tavallinen taantuma, keskuspankki vain sotki asiat kiristämällä lainahanoja ja vaikuttaa siltä, että finanssikriisikin on vain episodi markkinoiden voittokulussa.

Vielä lopuksi esimerkki siitä, miten Wahlroos saa käännettyä asiat päälaelleen. Kertoessaan Bernie Madofin pyramidihuijauksesta hän kääntää syyn viranomaisten päälle: ”Madofin tarina ei kerro keinottelukapitalismin piilevistä vaaroista saati tuhosta . Se kertoo sääntelyn ja valvonnan epäonnistumisesta”. Wahlroos vierittää syyn pörssivalvontakomissiolle, SECille. Ilman muuta SEC laiminlöi tehtävänsä, mutta kuun pimeän puolen kääntäminen itse keinottelukapitalismille on jo hävytöntä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Finanssikriisin taustat

Konservatismi ja uusliberalismi

On mielenkiintoista verrata kahta aatesuuntaa konservatismia ja uusliberalismia toisiinsa nimenomaan talouden kriisien näkökulmasta. Kummankin suuntauksen määrittely on haastava tehtävä. Yritän kuitenkin.

Konservatismi voidaan määrittää lukemattomin eri tavoin. Itse näkisin sen edustavan yhteiskunnan säilyttäviä voimia.

Se korostaa ulkoista ja sisäistä turvallisuutta, yksityisomistusta, perinteisiä arvoja ja isänmaallisuuutta. Nykyajan konservatismi painottaa henkilökohtaisia vapauksia ja yksilön oikeuksia.

Wikipedia määrittelee uusliberalismin talouspoliittiseksi suuntaukseksi, jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Uusliberaali talouspolitiikka pyrkii taloudellisen toiminnan normien vähentämiseen (talouden vapaus), verojen alentamiseen, omistusoikeuden loukkaamattomuuteen, kilpailuun, poliittisen toiminnan korvaamiseen markkinaohjauksella, tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen.

Lisäksi on muistettava, että uusliberalismikäsitettä viljelevät varsinkin sen vastustajat. Esimerkiksi Milton Friedman piti itseään liberaalina eikä uusliberaalina. Hänhän kannatti vapaita bordelleja ja vapaata huumekauppaa ! Sekä uusliberalismin että konservatismin kannattajat pyrkivät erilaisissa määrittelyissä lataamaan kaiken hyvän ja arvokkaan kannattamaansa aatesuuntaan. Kriittinen ote määrittelyihin on välttämätön.

Ehkä keskeisin ero konservatismin ja uusliberalismin välillä on suhtautumisesssa valtioon. Konservatiivit näkevät yhteiskunnan ”päänä”, joka ohjaa valtiota. Valtiolla on siis ainakin alun perin ollut merkittävä osuus konservatiivisessa ajattelussa. Uuskonservatisimissa on omaksuttu myös valtiokriittisiä näkemyksiä. Uusliberalismi suhtautuu valtion rooliin kriittisesti korostaen kunkin ihmisen omaa itsenäistä päätöksentekoa.

Väitteeni on, että Margaret Thatcher ja Ronald Reagan päästivät uusliberalismin konservatismin sisälle kohtalokkaalla tavalla. Mitkä tekijät liittävät nämä kaksi aatesuuntaa yhteen kahden valtiomiehen ajattelussa ? Näkisin, että kumpikin klassisesta konservatismista poiketen otti kritiikin kohteeksi (suuren) valtion ja korosti yksilön omia oikeuksia. He olisivat voineet sanoa, että ”kukin on oman onnensa seppä”. Hyvinvointiyhteiskunta edusti molemmille korkeine veroineen sosialismia. Valtio piti ”purkaa” pieneksi valtioksi.

Usein nähdään yksityinen sektori uusliberalismin lipunkantajana ja valtio sen vastavoimana. Mitenkähän on ? Minusta näyttää, että aate on paljon suurempi asia kuin yksityisen ja julkisen raja. Thatcher ja Reagan halusivat kehittää uusliberaalin valtion.

Uusliberalismi on ollut Troijan puuhevonen, joka on yrittänyt vallata konservatismin ytimen ja hajottaa samalla konservatismia. Thatcher vei eteenpäin uusliberaalia politiikkaa omalla hiukan naivilla tyylillään. Aatteesta tuli länsimaissa suoranaista valtaviraa. Hänellä ja Reaganilla oli politiikassaan autoritäärisen populismin piirteitä uusliberaalissa hengessä. Hyvin monet ihastuivat Reaganin uuteen konservatismiin varsinkin Yhdysvalloissa ja näkivät sen Yhdysvaltain uuden nousun airueena.

Osa konservatiiveista haluaisi palauttaa konservatismin ytimen, mutta millainen se on ? Onko se arkkikonservatismia vai sosiaalista konservatismia ? Useimmissa tapauksissa on mielestäni kysymys jonkinasteista huonosta omastatunnosta, koska konservatiivit eivät asettuneet selkeästi vastarintaan, kun uusliberalismi alkoi nousta 1980-luvulla. Itse asiassa moni antoi hiljaisen hyväksyntänsä läpilyövälle opille, olihan siinä monia piirteita, jotka olivat konservatisminkin avainasioita.

Nykykonservatiivit jakautuvat: osa haluaa edelleen toimia uusliberaalin ideologian johdattelemana, osa haluaa palata konservatismin alkulähteille tai ainakin vanhaan sosiaaliseen konservatismiin. Kysymys kuuluu: haluavatko konservatiivit uusliberalismin oikeasti ulos konservatismin sisältä vai vain korjauksia pahimpiin räikeyksiin ?

Meillä Suomessa konservatiivi Paul Lillrank kirjoitti EVA-pamfletin ”Maailman parantaja – miksi porvarilliset arvot voittavat populismin ja totalitarismin ?” Siinä hän yrittää pelastaa porvarismin uusliberalismin ja sosialismin saasteelta. Hiukan naivilla tavalla hän yhdistää porvarismiin lähes kaikki hyveet, mitä maa päällään kantaa. Viime aikoina myös Jarmo Virmavirta on yrittänyt varjella konservatismia uusliberalismin vaikutuksilta aseenaan paluu sosiaaliseen konservatismiin. Näillä kahdella ja monilla muilla on sama ongelma. Miksi kritiikki alkaa vasta nyt ?

Ehkä puhtaimmat jauhot ovat Raimo Ilaskivellä, joka jo hyvin varhaisessa vaiheessa varoitti uusliberalismin voodoo-taloudesta. Hän edustaa mielestäni melkeinpä klassista konservatismia.

Nykyaikana aatteet sekoittuvat keskenään lukemattomiksi eri versioiksi. Voi kysyä kannattaako aatteita enää määritellä erillisinä. Mielestäni kannattaa, koska monien korkealentoisten aatteiden takana on paljon kuonaa, joka on syytä paljastaa. Monia aatteita tarjotaan ratkaisuksi globaaleihin ongelmiin. Taustalta paljastuu maailmoja syleilevä aatteellinen keinovalikoima kansakunnan tai kansakuntien onnen saavuttamiseksi. Uskokoon ken voi.