maanantai 31. maaliskuuta 2014

Haravoinnin filosofiaa

Kevät on mielestäni paras vuodenaika. Tuntuu kliseiseltä sanoa, että luonto herää, mutta kun asia on niin, että luonto herää! Kevään hienoja piirteitä ovat itikattomuus ja linnunpönttojen virittely. Sääkin usein suosii: ei tarvitse kärvistellä pätsihelteissä.

Sitten arkeen. Kevääseen mökillä kuuluu oleellisena osana haravointi. Kun mökin ympäristö on lehtipuuvaltaista, tulee haravoinnista helposti iso urakka. Kaikkea on kokeiltu lehtipuhallinta myöten. Kun puhallin lakkasi toimimasta, lakkasin minäkin haikailemasta puhaltimen perään. Hyöty ei sittenkään ollut kovin suuri. Vai teinkö välttämättömyydestä hyveen?

Parasta on aamuinen linnunlaulu. Minulle on suotu aamuvirkun ominaisuus. Ei tulisi mieleenikään jäädä loikoilemaan aamuyhdeksään. Niinpä pää täynnä uusia ja vanhoja ajatuksia rynnistän pihalle noin kello 6. Otan 400 euron ”ihmekamerani” usein mukaan ja kuvaan lintuja sen zoomoptiikalla, joka ulottuu 1200 millimetriin ja digitaalisesti vielä paljon pidemmälle. Sen verran mukavuudenhalua on, että pitää olla aurinkoinen lämmin kevätaamu, että lähden kameran kanssa liikkeelle. Mökki ei saa hävitä kuvausretkellä näkyvistä. Minusta tärkeää on sisäistää mukavuudenhalu ja sopiva määrä kunnianhimoa. Ei mitään räntä- tai vesisateessa rämpimistä!

Lintujen kuvaaminen on haasteellinen tehtävä, sillä ratkaisevaa on odotus. Sen opin jo perhoskuvauskaudellani. Maltti on valttia. Jo räkättirastaan kuvaaminen on saavutus, josta olen onnellinen. Rantasipi on jo varsinainen täyttymys.

Mutta sitten huomaan, että piti ruveta haravoimaan. Haen haravan varastosta ja asetan sen puuta vasten. Sitten havahdun. Muistin nimittäin yhtäkkiä, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinhän sitä kirjoissa kerrotaan. Ajattelen niin, että hiekka-alueet haravoidaan ensin ja sitten ruohonleikkurilla nurmikon pinnassa olevat koivunlehdet. Huvi ja hyöty yhtyvät: silppu lannoittaa maan ja kasoja ei tarvitse korjata. Ei tarvita enää kuin puolen pihan haravointi. Kyllä suunnittelu kannattaa!

Katse hakeutuu 800 metriä leveän järven yli vastarannalle. Siellä on vanhus, melkein 90. Ääni joka kuuluu lähtee lehtipuhaltimesta. Hänellä on havupuuvaltainen piha. Kuvittelin, että havupuut ovat helppoja pihan siivouksen kannalta, mutta eihän se niin ole. Havuissa riittää! Mitähän vanha mies nyt ajattelee? Tietysti minun pitäisi nyt lähteä käymään kylässä. Tiedän, että hän olisi hyvää juttuseuraa. Mutta miten lähdet jään yli? Heikoista jäistä on peloteltu puolikuoliaaksi. Muistan kuinka ennen vanhaan…. jaa, no antaa olla.

Mutta se harava? Unohdin jo minkä puun kylkeen jätin sen nojaamaan. Haen varastolta vauhtia. Lopulta haravointi alkaa. Yhtäkkiä järven takaa tai jostain epämääräisestä suunnasta kuuluu ihmeellisiä ääniä: kuminaa, ikään kuin jotakin kuljetettaisiin. Selvä! Venäläisillä on sotaharjoitukset meneillään, olemmehan itärajan tuntumassa. Siellä valmistellaan jotain, koska raskas kuljetuskalusto noin möyryää…. Sitten tajuan, että ääni lähtee jäästä. Nopeat lämpötilavaihtelut poikkeuksellisena keväänä saavat jään liikkeeseen ja siitä johtuvat aavemaiset äänet. Mikä helpotus!

Tartun uudelleen haravaan. Ihmeellinen juttu: on maaliskuu ja meikä haravoi. Normaalisti sillä paikalla on paksu hanki tähän aikaan. Tulee pitkä kevät. Mitenkähän sen jaksaa? Rajansa kaikella, vaikka keväästä onkin kysymys. Omituinen tilanne: käyn laskettelemassa ja raaputan pihaa samanaikaisesti. Maailman kirjat ovat sekaisin.

Nojaan haravaan ja mietin, minkälaisiksi nämä säät oikein muuttuvat. Päivän lehden mukaan meille on tulossa ennätyssateita, ennätyskuivaa, ennätyskuumaa. Äärimmäiset sääilmiöt tulevat jokavuotisiksi. Kohta on pakko miettiä, mitä kasveja vihannesmaahan pistetään. Vaihtoehdot ulottuvat subtrooppisista saharamaisiin olosuhteisiin. Meikäläisen salaattimaat nääntyvät kuivuuteen ja tillit hukkuvat veden paljouteen. ”Epävarmuuden hallitsemiseksi tarvitaan muutoskestävyyttä”, todetaan lehdessä. Onkohan olemassa sellaista kuin henkilökohtainen kestävyysvaje? Totean helpottuneena, että muutos tapahtuu kymmenien vuosien kuluessa.

Parasta aloittaa haravointi naapurin kuusimetsän vierestä. Sitten seuraa hämmennys: mistä nämä kymmenen senttiä pitkät vihreät kuusenversot oikein ovat pudonneet? Niitä on maanpeitoksi saakka. Soitan tutulle, joka kehottaa katsomaan aivan latvaa. Ja toden totta kuusien huiput ovat metrin parin matkalta aivan paljaita. Tässä riittää pohtimista….

Haravoinnissa on se hyvä puoli, että voi miettiä samalla luonnon ja muita ilmiöitä. Mietin kesän töitä: terassin huonekalut on käsiteltävä puuöljyllä, etuvaraston seinä on maalattava, hanhikit on istutettava, nurmikon siementä pitää hankkia, paikoitusalue on siistittävä, hiekkaa on hommattava, venepaikka on viimeisteltävä….. haravan raapaisuäänet kiihtyvät sitä mukaa kuin ajatus lentää….

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

On ruokailuaika. Johan tässä tulikin haravoitua, nälkäkin kurnii. Nyt on kuitenkin suunnittelu hoidettu viimeisen päälle, joten varsinainen kevättyöleiri voi alkaa iltapäivällä.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Bill Clinton – presidentin muotokuva

Yle Teemalla menee parhaillaan neliosainen dokumentti Bill Clintonista uusintana: ”Historia: Bill Clinton”. Dokumentti on ollut varsin mielenkiintoinen ja hyvätasoinen. Niinpä olen katsellut sitä mielelläni uudelleen ja ehkäpä hiukan uudesta näkökulmasta. Olen kirjoittanut blogikirjoituksen tästä aiheesta 31.10.2012 ”Bill Clinton amerikkalaisen poliittisen ympäristön heijastajana”.

Kirjoituksessa viittasin Clintonin uraan ja persoonaan mm. seuraavasti:

”Clintonia on pidetty mestaripuhujana, politiikan taitajana, vilunkivilperinä ja epärehellisenä opportunistina. Miten tällaisesta ihmisestä saa otteen ? Amerikkalaisilla on helppoa (!), hehän rakastavat nöyryytettyjä ihmishahmoja, jotka kokevat huimia nousuja ja laskuja…... Clintonin kohdalla nousut ja laskut olivat dramaattisen jyrkkiä. Välillä peli näytti menetetyltä, mutta sitten nähtiin ihmetoipuminen.”

Historian tähän aikakauteen liittyvänä kiintopisteenä näen oikeastaan Ronald Reaganin presidenttikauden yhteiskuntapolitiikan, jota hänen seuraajansa George Bush vanhempi ainakin osittain jatkoi, joskaan ei läheskään niin ideologiapainotteisesti kuin edeltäjänsä. Nuo ajat olivat henkisesti republikaanisen politiikan suuria hetkiä.

Bush ei onnistunut uusimaan valtakirjaansa, vaan demokraattien presidenttiehdokas Bill Clinton voitti vaalit. Miten muutos vaikutti? Olisiko niin, että republikaanit olivat jo ehtineet tottua reaganilaisiin konservatiivisiin arvoihin ja periaatteisiin, jotka poikkesivat 1950-luvun ja 1960-luvun liberalismista ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentelusta? Se, mitä republikaani Dwight D. Eisenhower piti marginaali-ilmiönä 1950-luvulla (uusliberalismi, pienen valtion periaate jne.) oli yhtäkkiä valtavirtaa. Eisenhower ei yrittänyt muuttaa perimmältään rooseveltilaista yhteiskuntapolitiikkaa. Kennedy ja Johnson ja jopa Nixon jatkoivat samalla linjalla.

Kun Clinton – näistä lähtökohdista - astui virkaan ryhmityttiin oikealla jyrkästi häntä vastaan. Tarkastelen seuraavassa teemoittain niitä piirteitä, jotka olivat mielestäni ominaisia Clintonin presidenttikausille 1992-2000.

Ideologia

Clintonin ihanne presidenttinä oli John F. Kennedy. Hänkin halusi tulla nuorekkaaksi uudistajaksi (jota hänen suuri esikuvansa ei välttämättä muuten ollut). Clintonilla oli suuri halu tulla suureksi presidentiksi, jota jälkipolvet kaiholla muistelevat. Reaganilaiseen politiikkaan nähden hän oli selvästi vasemmalla. Yksi suuria asioita oli terveydenhuoltouudistus, josta tuli liberaalin yhteiskuntapolitiikan symboli. Vielä enemmän kuin presidentin, se oli Hillary Clintonin suuri missio. Tavoitteena oli kääntää politiikan suuntaa melko jyrkästi welfare staten suuntaan.

Aselakien onnistuneet tiukennukset olivat osa aiempaa vasemmistolaisempaa politiikkaa, jonka Clinton ajoi läpi. Samoin Clinton selvisi republikaanien Newt Gingrichin räikeästä kampitusyrityksestä, jolla ei ollut oikeastaan muuta tarkoitusta kuin syrjäyttää presidentti seuraavissa vaaleissa.

Merkittävä ideologinen voitto tuli kun Clinton onnistui täpärästi saamaan läpi veronkorotusohjelman, jolla oli huomattava vaikutus talouteen: republikaanien jäljiltä alijäämäiset budjetit jäivät hetkeksi historiaan ja Yhdysvaltain budjetti oli pari vuotta ylijäämäinen. Dokumentissa tämä sivuutetaan omituisen vähällä huomiolla, vaikka Clintonin veto oli uusliberaalin asenneilmaston keskellä merkittävä poikkeama.

Bill ja Hillary

Clintonin presidenttikaudet muistetaan presidentin ja hänen puolisonsa yhteisprojektina. Bill pyrki saamaan kannattajat puolelleen viehätysvoimallaan, kun taas Hillary melko tosikkomaisesti ajoi ohjelmaansa pyrkien jyräämään vastustajat oikeiksi kokemisensa asioiden edestä. Mielenkiintoinen asetelma, mutta asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan odotetulla tavalla. Molemmat olivat poliittisia eläimiä viimeisen päälle, joiden intohimona oli päästä historiaan merkkihenkilöinä. Jotenkin kunnianhimo oli niin läpinäkyvää, että se aiheutti hallaa heidän pyrkimyksilleen. ”Patriarkaalinen” vanhoillisten tahojen raivo presidenttiä kohtaan kasvoi silmissä.

Presidentin persoona

Bill Clinton on esimerkki miehestä, jonka ura aaltoili uskomattomalla tavalla. Juuri se tekee hänestä ihmisenä niin mielenkiintoisen. Voitto aikanaan kuvernöörin vaaleissa ja sitä seurannut tappio alleviivaavat Clintonin suurta innostuneisuutta, jossa kannattajat eivät välttämättä pysyneet mukana. Sama vuoristoratamaisuus jatkui presidenttikausilla. Clinton luotti persoonansa voimaan. Hänellä oli kyky taivuttaa ihmiset puolelleen, silloin kuin nämä olivat taivuteltavissa – ja usein olivat. Washingtonissa arkansasilainen ”maatiainen” koki kuitenkin vastarinnan, jota hän ei ilmeisestikään osannut odottaa. Tai pikemminkin kysymys oli siitä, että hän odotti kaatavansa vastustajat jälleen kerran viehätysvoimallaan. Näin ei käynyt: hänellä oli vastassaan paitsi poliittinen oikeisto niin myös lehdistö, joka kärkkäästi tarttui hänen virheisiinsä. Vastustajat eivät ihastuneet Clintonista, vaan tapahtui pikemminkin päinvastainen ilmiö: Clinton käytöksellään raivostutti vastustajansa.

Viehätysvoimansa vanki?

Clinton tunnetaan naisseikkailuistaan. Naiset olivat hänen kohtalonsa sekä Hillary Clintonin kunnianhimon muodossa että myös kampanjoidensa yhteydessä, jolloin hän tapasi runsaasti naispuolisia ihailijoita. Hänen seksuaalinen vetovoimansa aiheutti hänelle tukun isoja vaikeuksia. Kysymys oli varmaankin sekoituksesta Clintonin ”heikkoa lihaa” ja toisaalta vastustajien halua kampittaa hänet keinolla millä hyvänsä. Tilannetta käytettiin häikäilemättä hyväksi. Ei se mitään, vaikka vastustajat perhearvoja puolustaessaan usein itse käyttäytyivät kaksinaismoralistisesti. Aivan tahtomattaan Clinton oli näissäkin asioissa Kennedyn kaltainen. Kennedyn naisseikkailut vain eivät tulleet kuusikymmentäluvun alun puritaanisen ilmapiirin takia ilmi. Avaintahot pitivät suunsa kiinni Kennedyn eläessä. Clinton törmäsi aivan toisenlaiseen kulttuuriin. Julkisuuden henkilöt naisseikkaluineen olivat vapaata riistaa. Jokainen kivi käännettiin, jotta ”totuus” tulisi julki.

Media

Medialla on toimivassa nyky-yhteiskunnassa vahtikoiran rooli. Sen pitääkin toimia demokratian vartijana silloin, kun varsinainen päätöksenteko uhkaa harhautua sivupoluille milloin mistäkin syystä. Washingtonissa on kehittynyt aivan erityinen kulttuuri tässä mielessä. Tutkivan journalismin huippuhetkiä olivat Watergate-skandaalin päivät. Sittemmin paljastusmania on saavuttanut varmaankin kohtuuttomat ja itsetarkoitukselliset mitat. Media on jakautunut kahtia samantyyppisesti kuin poliittinen kenttä. Tässä mittelössä objektiivinen tiedonvälitys oli ja on ensimmäinen uhri. Paras osa amerikkalaista media on edelleen maailman huippuluokkaa, mutta se ei olekaan koko kuva. Likaisesta tarkoitushakuisesta maineen pilaamisesta tuli johtoajatus monille juuri Clintonin aikana. Ja Clinton itse antoi tietenkin aiheita jatkuvalla syötöllä. Median käyttäytymisestä voi ehkä käyttää ilmaisua kyynistyminen. Ollaan ikään kuin kaiken kokeneita likaisen pelin asiantuntijoita, joita ei hevin hätkäytetä.

Näyttää ilmeiseltä että puoluepolarisoituminen alkoi juuri Clintonin aikaan. Vastakkainasettelu kärjistyi ja sai aivan uusia piirteitä Barack Obaman tultua presidentiksi. Mielestäni selkeä syy on ollut se, että republikaanit ovat periaatteellisella tasolla ja tarkoitushakuisesti ruvenneet vastustamaan demokraattipresidenttiä. Musta presidentti sitten vielä täydensi antipatiat.

Neuvonantajakoneisto

Presidentin kabinetti on paljon muutakin kuin ministeristö. Presidentin oma esikunta on politiikassa paljon merkittävämmässä roolissa kuin esimerkiksi Euroopan monissa demokratioissa. Dokumentissa annetaan valkoisen talon työskentelystä Clintonin aikana kaoottinen kuva: ihmisiä tuli ja meni epämuodollisesti pukeutuneina, keskustelujen jatkuessa loputtomina myöhään yöhön. Syntyy kuva ajan hermolla toimimisesta, mutta samalla sähläämisestä ilman, että kukaan otti analyyttisesti etäisyyttä esillä olleisiin asioihin. Joku haastatelluista sanoi osuvasti, että kokoukset muistuttivat vaalikampanjan avustajakoneiston kokouksia.

Osa neuvonantajista vaikutti voimakkaasti presidenttiin, kun hän periaatteettomasti hyväksyi republikaanien esittämän sosiaaliturvauudistuksen. Joillakin tahoilla tämä on nostanut hänen arvostustaan. Hän ikään kuin esiintyi suuren sovun symbolina.

Minuun vaikutus oli päinvastainen: hän ei kuitenkaan jaksanut pitää yllä omaa alkuperäisen tavoitteistonsa mukaista agendaa. Clintonille oli sittenkin tärkeintä jälkikuva sovun rakentajana kuin periaatteen miehenä.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Suomesta ja Natosta puolueettomasti

Helsingin Sanomat on aktiivisesti julkaissut Suomen suhdetta Natoon eritteleviä mielipidekirjoituksia. Verrattuna mielipidetutkimusten tuloksiin kirjoituksissa on hämmästyttävän voittopuolisesti asetuttu tukemaan Natoon liittymistä.

Helsingin Sanomilta on myös pyydetty ”riippumatonta” arviota Natosta ja Suomesta. Hesari onkin julkaissut artikkelin nimellä ”10 kysymystä Natosta” (HS 23.3.2014) , jossa se ottaa kantaa siihen, mitä on olla Naton jäsen.

Ajattelin olla yhtä puolueeton kuin Hesari ja julkaista omat argumenttini, mitä on olla Naton jäsen ja siihen liittyvistä kysymyksistä.

Tällainen siitä tuli:

1) Suomi on Venäjän hyvä kauppakumppani. Venäjä ei pelkää Suomea, mutta se ei voi olla varma, etteikö ulkopuolinen taho käytä Suomea alustana hyökkäykselle Venäjää vastaan. Kun tuo mahdollisesti uhkaava taho ei voi enää olla Saksa, on sen paikan ottanut USA ja Nato. Liittymällä Natoon Suomi aktivoi Venäjän tunteman uhan.

2) Nato-maata ei pakoteta osallistumaan Naton operaatioihin, mutta Naton jäsenenä Suomi ”luokan kilteimpänä oppilaana” haluaa olla aktiivinen.

3) On täysin mahdollista, että Suomi Naton jäsenenä joutuu puolustamaan arvoja, joita se ei muutoin haluaisi puolustaa (diktaattorit, ei-demokraattiset valtiot).

4) Natoliittolaisuus merkitsee moraalista velvoitetta osallistua Naton operaatioihin. Nykyisin Suomi voi jäädä pois rauhankumppanuushankkeista, mutta Naton jäsenenä se joutuu erikseen kieltäytymään epämieluisista hankkeista.

5) Suomi ei ole nykyisellään este Venäjän pääsylle Itämerelle tai Jäämerelle. Baltian kanssa samaan sotilasliitoon kuuluvana se herättää Venäjässä epäilyn sulun muodostamisesta Pietariin ja Pietarista ulos mahdollisen sodan uhan vallitessa.

6) Suomi ei muodosta tällä hetkellä sotilasliittorajaa. Miksi se haluaisi jatkossa sellaiseksi, kun sillä on hyvät suhteet Venäjään? Venäjän suhtautuminen muuttuu, jos sillä on kauppakumppanina Nato-Suomi.

7) Nato esitetään maailmanrauhalle vaarattomana yhteenliittymänä, joka haluaa vain rauhaa. Olemme siis Natossa rauhan takaajina, kun YYA-sopimuksen aikaan olimme puolueeton muuten paitsi sodan ja rauhan kysymyksissä, jolloin olimme ”rauhan puolesta sotaa vastaan”. Omituinen yhteensattuma.

8) Nykyinen rauhankumppanuus riittää takaamaan Suomen rauhanturvaamistehtävätarpeet, siihen ei tarvita Nato-jäsenyyttä.

9) Annetaan ymmärtää, että kaikkien demokraattisesti hallittujen ja sivistyneiden maiden pitäisi olla Naton jäseniä. Niinpä on jotain perin omitusta, ettemme halua kuulua tähän Nato-kansojen suureen perheeseen. Samaa ihmeteltiin joidenkin neuvostoliittolaisten taholta aikoinaan: miksi Suomi ei halunnut vapaaehtoisesti kuulua suureen neuvostokansojen perheeseen?

10) Ukrainan tilanteen takia Suomen olisi huhujen mukaan pitänyt jo aiemmin liittyä Natoon, vieläkään se ei ole myöhäistä, mutta nyt ”tarvitsee odottaa vähän aikaa”, että pöly laskeutuu. Mutta kyllä asia ehditään vielä hoitamaan…. ”virhe” pystytään kyllä korjaamaan….

11) Putin on kuin Hitler: napsii pikkuvaltion toisensa perään ja me nukumme onnemme ohi. Suomen vuoro tulee, koska emme ole liittyneet Natoon, ja kun tieltä on hoidettu ensin vanhat neuvostotasavallat. Historia toistaa aina itseään, ”pitäisihän se uskoa”.

12) Suomi ja Ruotsi muodostavat sotilaallisesti sitoutumattoman valtiokumppanuuden, joka on Pohjois- Euroopan todellinen vakauselementti. Molemmilla valtioilla on intressi säilyttää alue sotilasliittojen ulkopuolella. Ne ovat uskottavine puolustusvoimineen yhdessä paras turvallisuustae kriisitilanteessa.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Tuloeroista varallisuuseroihin

Ranskalainen Thomas Piketty on noussut nopeasti erääksi taloustietelijöiden kärkihahmoksi. Pikettyn uusin kirja on nyt ilmestynyt nimellä ”Capital in the 21st Century ”. Kirja on niin tuore, etten ole saanut sitä vielä käsiini, mutta Hesarin arvio toi mieleen joitakin ajatuksia, joita tässä käyn läpi. Pikettyn keskeinen ajatus on, että pääomasta saatava tuotto kasvaa taloutta nopeammin juuri näistä ajoista eteenpäin hamaan tulevaisuuteen. Sama tilanne oli ennen ensimmäistä maailmansotaa ulottuen kauas historiaan. Välisellä aikajaksolla 1913-2012 talouskasvu oli rivakampaa kuin pääoman tuotto.

Pikettyn ajatus ei ole aivan uusi muutoin kuin aikajakson eksaktin määrittelyn osalta. Käynkin läpi niitä ajatuksia, jotka ovat tukeneet tätä Pikettyn johtopäätöstä.

Yhdysvalloissa esimerkiksi professorit Paul Krugman ja Robert Reich ovat jo pitkään arvostelleet sitä, että sekä tulot että omistus ovat keskittyneet aivan pienelle ryhmälle ihmisiä. Voidaan puhua 1 prosentista amerikkalaisista, mutta vielä suuremmassa määrin 0,1 tai 0,01 prosentista amerikkalaisista, joille kasautuu hämmästyttävä osuus tuloista ja varallisuudesta.

Reichia ja Krugmania tukee Joseph Stiglitz, joka on ottanut esimerkiksi pienituloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun.

Reich on todennut, että olisi itse asiassa rikkaiden etu, jos he hyväksyisivät pienemmät tuloerot, sillä talouden kasvupohja (kulutuskysyntä) on laajempaa tuloerojen ollessa tasaisemmat ja vastaavasti kaikkia – myös rikkaita – suosiva talouskasvu olisi vahvempi.

Otan esimerkin Yhdysvalloista tulo- ja omaisuuserojen ymmärtämiseksi. George Bush nuorempi suurensi tuloeroja keventämällä hyvätuloisten verotusta 2000-luvun alussa. Tuloerojen kaventamisen sijasta hän päätti ”kaventaa” varallisuuseroja tarjoamalla edullisesti lainaa liitovaltion tuella omistusasumisen laajentamiseksi. Valkoisista amerikkalaisista 75 prosentilla oli omistusasunto, kun taas taas mustilla ja latinoilla prosenttiluku oli 50. Bush ajoi läpi kongressissa lakiesityksen ”American Dream Down Payment Act”, jonka tarkoitus oli tuottaa 5,5 miljoonaa asuntoa köyhille amerikkalaisille vuoteen 2010 mennessä. Kaunis ajatus, mutta ideologian läpitunkema: tavoitteena oli sitoa köyhät omistajuuden kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ihanteisiin.

Hanke epäonnistui. Miksi? Eikö tavoite ollut juuri toimia vastalääkkeenä Pikettyn tulevaisuuden kauhukuvalle lisäämällä tavallisten ihmisten omistajuutta. Että siis omistajuuserot eivät laajenisi! Ongelma oli, että köyhillä amerikkalaisilla ei ollut oikeasti varaa hankkia asuntoa ja maksaa lainaa pois. Nyt niitettiin sitä onnetonta satoa, jota Reagan ja kumppanit olivat tuloeroja lisäämällä kylväneet. Miljoonat ihmiset houkuteltiin hankkimaan velan avulla asunto, joka johti katastrofaaliseen finanssiriisiin velkojen takasinmaksun muodostuessa ylivoimaiseksi.

Jos Bush olisi omaisuuserojen kaventamisen sijaan ryhtynyt kaventamaan tuloeroja olisi - jossain vaiheessa tulevaisuudessa - nyt vaikeuksiin joutuneilla ihmisillä ollut mahdollisuus hankkia omistusasunto. Se olisi ollut pitkä, mutta kestävä tie. Bush ja hänen takanaan olleet Cato-instituutin omistajuusyhteiskuntaideologit valitsivat kestämättömän oikopolun, joka johti tuhoisiin seurauksiin.

Miten tämä liittyy Pikettin ajatteluun? Mielestäni tässä finanssikriisiä edeltäneessä prosessissa on pienoiskoossa kuvattu se kehitys, joka on ollut pitkäkestoisesti voimassa 1980-luvun alusta alkaen: on pyritty tietoisesti tulo- (ja sen kautta) omaisuuserojen kasvattamiseen. Jättitulojen alhainen marginaalivero – jopa vain 28 prosentin vero – mahdollisti suurten omaisuuksien kasaantumisen vuosikymmenien varrella. Bushin ”korjausliike” (”omistajuusyhteiskunta”) oli täydellisessä ristiriidassa noudatetun – ja hänen itsensä noudattaman – pitkäkestoisen ideologisen ja tuloeroja lisäävän politiikan kanssa.

Perintöjen kautta suurituloisten omaisuudet siirtyvät tuleville sukupolville betonoiden tapahtuneen kehityksen. Itse asiassa samantyyppinen kehitys tapahtui ennen 1930-luvun suurta lamaa.

Todellakin Yhdysvalloissa tuloerojen huippukohdat viimeisten 100 vuoden ajalta osuvat vuosiin 1928 ja 2007. Kumpaisenakin vuonna top 1 prosentti ansaitsi 23-24 prosenttia koko tulokakusta. Merkille pantavaa on, että siekailematon laissez faire -kausi johti molempien ääripisteiden (äärivuosien) jälkeen suureen taloudelliseen romahdukseen. Molemmat talouden romahdukset (”The Great Depression” 1930-luvulla ja ”The Great Recession” vuoden 2010 molemmin puolin) olivat pitkäkestoisia talouden aallonpohjia. Loogisesti voidaan päätellä, että tuloerojen räjähdysmäinen kasvu on molemmissa tapauksissa ollut yhteydessä seuranneisiin talouden jyrkkiin syöksykierteisiin.

Suurta Lamaa seuranneet toimenpiteet käynnistivät tulojen uusjaon (New Deal). Suurteen omaisuuksien kertyminen pysähtyi kymmeniksi vuosiksi. Tästä huolimatta rikkaat menestyivät mainiosti. Kaikki yhteiskuntaryhmät hyväksyivät tasapainoisen tulonjaon periaatteen 1950- ja 1960-luvulla. Elettiin keskiluokan kulta-aikaa. Samaan aikaan talouskasvu oli erittäin voimakasta.

Nyt työn ja pääoman ristiriita on kasvanut mittavaksi trendiksi. Tavallisen työntekijän työ on alennusmyynnissä ja se voidaan korvata roboteilla tai automaatiolla samaan aikaan kun pääomatulot jatkavat kasvuaan.

Muutokset varallisuudessa ovat olleet vielä räikeämpiä: varallisuushuipulla 400 ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin 150 miljoonan amerikkalaisen (siis puolet amerikkalaisista) yhteenlaskettu omaisuus varallisuustilaston ”alapäässä”. Sama ilmiö on havaittavissa globaalilla tasolla. Olemmeko siis palanneet 1800-luvulle "uuden aristokratian" myötä? Entä onko mahdollista keskeyttää pääomakeskeinen kehitys 1930-luvun tapaan? Ainakin kehityksen pysäyttäminen on nyt vaikeampaa jo pelkästään globaalin pääomamuodostuksen takia.

Nousevatko tavalliset keskiluokkaiset työntekijät kapinaan? Pienituloisilla ei ole ollut tarpeeksi voimaa, mutta keskiluokalla vahvistettuna muutoksella on mahdollisuus onnistua. Tällä hetkellä on mahdotonta ennustaa milloin keskiluokan mitta on täynnä. Kysymys on kansanvallan suunnasta. Yläluokka ei tule hevillä luopumaan eduistaan. Sillä on valtava lobbauskoneisto rakennettuna demokratian sisälle.

Ero Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden välillä on sitä paitsi suuri. Ei meillä ole tapahtunut sellaista keskiluokan aseman heikkenemistä ja tulonjaon polarisoitumista kuin Yhdysvalloissa – vielä! Siitä on ainakin Skandinaviassa pitänyt huolen vahva ammattiyhdistysliike.

Piketty esittää ongelman ratkaisuksi progressiivista pääomaveroa, perintöveroa ja tuloveroa. Näistä progressiivisella tuloverolla on ollut historiassa suurin merkitys (vrt. esim. Yhdysvalloissa 1940-luvulta 1960-luvulle vallinnut ylimmän marginaaliveron 90 prosentin taso). Pääomaveron voimakas progressiivisuus saa vastaansa koko joukon taloustieteilijöitä, mutta uskon silti lievän progression toteutumiseen. Tuskinpa järjetön 1950-luvun ja 1960-luvun tuloverotus on oikea ratkaisu, mutta oleellinen korotus koskien miljoonatuloja on perusteltavissa.

Käännettyä asuntolainaa on pidetty ratkaisuna keski- ja pienitulosten heikentyneeseen taloudelliseen asemaan, mutta eiköhän tällä aiheuteta nimenomaan sukupolvien yli ulottuvan sillan (varallisuuden siirtymän) katkeaminen, eli siis keskiluokan seuraava sukupolvi saa ponnistella entistä heikommin eväin eteenpäin elämässään samaan aikaan, kun suuret pääomat joka tapauksessa siirtyvät sukupolvelta toiselle. Varallisuuserojen edelleen polarisoituminen vaikuttaa ilmeiseltä. Miksi kiihdyttää trendiä, joka muutoinkin on tapahtumassa?

Suuria tuloja ja varallisuuksia on perusteltu sillä, että ne ikään kuin valuvat (trickle-down) alaspäin (kun varoja sijoitetaan investointeina eri kohteisiin) ja ruokkivat siten taloudellista kasvua. Myös keskituloiset ja pienituloiset saavat tästä raharuiskeesta osansa. Tällainen kehitys on moneen kertaan asetettu kyseenalaiseksi. Varallisuuserot ovat päinvastoin kasvaneet, kuten edellä on todettu.

Piketty ajattelee, että julkinen kulutus (verotuksen kautta) on keino saada nämä laiskat pääomat liikkeelle, muutoin aristokraattinen yläluokka ei tuo panosta yhteiskuntadynamiikkaan.

Minua on mietityttänyt, kuinka paljon Piketty on vaikuttanut käytännön politiikkaan nykyisen Ranskan sosialistihallituksen takana. Joka tapauksessa Pikettyn puheenvuoro on tärkeä ja avaa varmaan rankan väittelyn eri teesien oikeutuksesta.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Iso pankki, pahat tavat?

TV:1:stä tuli dokumentti USA:n keskuspankin historiasta (”USA:n keskuspankin mahti”, Money For Nothing: Inside The Federal Reserve, 2013). Alkuperäinen nimi kuvaa sisältöä ilmeikkäämmin, sillä ohjelmassa keskityttiin paljolti keskuspankin (Fed) tärkeimmän aseen eli koron sääntelyyn ja nimenomaan alhaiseksi asetetun keskuspankkikoron tuhoisiin vaikutuksiin.

Ohjelmassa ei puututtu monien amerikkalaisten vaikeuteen yleensäkin hyväksyä ”iso pankki” (so. keskuspankki), aivan kuten monilla amerikkalaisilla on vaikeaa hyväksyä ”isoa valtiota”. Molemmat ovat mörköjä oikean reunan kulkijoille. Yhdysvaltain keskuspankki perustettiin ensimmäisen kerran 1791, toisen kerran 1816 ja kolmannen ja toistaiseksi viimeisen kerran 1913. Kuvaavaa!

Kun keskuspankki ei ollut pääomittamassa pankkeja 1800-luvun jälkipuoliskolla eikä 1900-luvun alussa kaatui pankkeja tuhoisin seurauksin poukkoilevassa kuplataloudessa. Pankkikriisit talletuspakoineen seurasivat toisiaan: 1857, 1873, 1884, 1893 ja vielä kerran ennen Fedin perustamista vuonna 1907. Jottei asia olisi kovin yksiselitteinen niin merkittävä keynesiläinen taloustieteilijä Hyman Minsky perusti talousfilosofiansa isoon valtioon ja isoon pankkiin (keskuspankki). Näiden varaan piti rakentaa vakaa tai vakautta hakeva talousjärjestelmä.

Tässä dokumentissa oli liberaali henki ja keskuspankkia ei sinänsä koettu ongelmaksi tai uhkaksi, mutta sen sijaan kritiikki kohdistui ankarasti sen ratkaisevilla hetkillä liian alhaiseen korkoon.

Dokumentin historiakuvaus alkaa 1920-luvun pörssikuplasta. Ohjelma vierittää syyn keskuspankille ja sen matalan koron politiikalle. Totta, mutta muitakin syitä oli, esimerkiksi kultakannasta kiinni pitäminen aivan liian pitkään, ylituotanto ja alikulutus, massiivisen osamaksukaupan käynnistyminen (kulutusluotot), tuloerojen kasvu, pörssiosakkeiden osto velaksi ja ”pysyvän kasvun” kuvitelma.

Kun USA:n taloudessa näkyi 1930-luvun alussa romahduksen merkit käynnisti Fedin New Yorkin aluepankki oikeaoppisesti elvyttävän rahapolitiikan. Keskuspankin pääkonttori ja valtiovarainministeri Andrew Mellon kuitenkin keskeyttivät brutaalisti elvyttämisen velkaantumisen pelossa (rahan tarjonta lakkasi), jonka jälkeen talous syöksyi lamaan tunnetuin seurauksin.

Dokumentissa kuvataan kuinka virheet toistuivat vuosikymmenestä toiseen. Ohjelma keskittyi suurimpiin mullistuksiin, mikä onkin järkevää kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Yhdysvaltojen talous ajautui vaikeuksiin Vietnamin sodan takia ja maa irtisanoutui kultakannasta 1970-luvun alussa, jonka seurauksena dollari heikentyi dramaattisesti ja inflaatio kiihtyi. Ohjelmassa ei kajottu erääseen aivan oleelliseen vaikutukseen, mikä dollarin syöksyllä oli, nimittäin öljyn hintaan. Öljynviejien dollaripohjaiset tulot romahtivat ja yhdessä muunkin Yhdysvaltoihin kohdistuvat ärtymyksen (Israel!) seurauksena OPEC-maat nostivat jyrkästi öljyn hintaa, joka johti länsimaille tuhoisaan ensimmäiseen öljykriisiin.

Noina vuosina inflaatio nousi vuositasolla jopa 13 prosenttiin ja nousun pysäyttämiseksi keskuspankin johtaja Paul Volcker vähensi rahan tarjontaa, jonka seurauksena korot nousivat ylös. Volcker ei saanut jatkaa tehtävässään Reaganin kaudella, tilalle tuli Alan Greenspan. Seurauksista on paljon kiistelty, mutta 1980-luvulla tapahtui joka tapauksessa mullistus: keveä uusliberaali talouspolitiikka torpedoi Volckerin linjan ja moni asia muuttui muutoinkin: talouden sääntelyä ajettiin alas, luotiin tehokkaiden markkinoiden hypoteesi tarjonnan taloustieteen opein, ”pienennettiin valtiota” (ainakin retoriikassa) ja käynnistettiin tietoisesti suurenevien tuloerojen politiikka.

Aluksi talous näytti elpyvän, mutta kun oppi markkinoiden itsekorjaavasta rakenteesta muodostui ideologiaksi (jäykäksi oppirakennelmaksi) saivat talouden kuplapiirteet sysäyksen. Vuoden 1987 pörssiromahdus ja LTCM-hedgerahaston kriisi vuonna 1998 olivat varoitusmerkkejä tulevasta, mutta niihin suhtauduttiin ikään kuin hyvän ja toimivan linjan poikkeamina. Seurasi kuitenkin pahempia kriisejä: IT-kupla aiheutti ensimmäisen romahduksen vuoden 2000 maaliskuussa. IT-kupla perustui euforiseen jatkuvan kasvun ajatukseen (vrt. 1920-luku!), jonka myötä otettiin käyttöön hyvin kuvaava nimi, ”New Economy”. Jatkuva kasvu oli tietenkin kuvitelma, mutta heijasti hyvin markkinoiden kaikkivoipaisuutta korostavaa asennetta. IT-kupla oli kuitenkin sekin eräänlainen esinäytös tulevasta. Kaiken tämän ohella Yhdysvaltain talouteen hiipi sen kaikille tasoille velkaantuminen. Tähänkään ei puututtu, koska velka oli toisaalta kasvumoottori. Velkaantumisen epämiellyttävät piirteet sivuutettiin, estiväthän markkinat - kuten kuviteltiin - viime kädessä ylivelkaantumisen.

Dokumentissa keskityttiin kuplatalouden viimeisin vuosiin. Lukuisten haastateltujen todistajien voimin kiirehdittiin koko kriisitalous läpi. Pääosin saatoin yhtyä dokumentin johtopäätöksiin. Ongelmaksi jäi lähinnä yksinomainen keskuspankin syyllistäminen.

Keskuspankin rooli nousi pääosaan näissä 2000-luvun kuplatalouden tärkeissä vaiheissa. IT-kuplan romahduksen jälkeen keskuspankki oikeaoppisesti elvytti taloutta matalilla koroilla, mutta elvytystä kesti peräti neljä vuotta, aivan liian kauan. Ehkä kysymys ei ollut lainkaan elvytyksestä, vaan kuvitelmasta, että matalat korot olivat osa talouteen ”puuttumattomuutta”. Markkinoita ei saanut mitenkään estellä, vaan markkinat itse korjasivat mahdolliset virheensä. Kun matalilla koroilla pumpattiin rahaa lainamarkkinoille, asuntojen hinnat nousivat kiivaaseen tahtiin. Ajan hengen mukaisesti asiasta ei pitänyt huolestua, koska asuntojen arvo oli noussut ”aina”. Nousevilla hinnoilla oli siis tämän logiikan mukaan aina kate. Jos asunnon omistaja joutui vaikeuksiin, asunnon markkinahinta pelasti tilanteen.

Moni asia oli muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Eräs valtava muutos oli rahamarkkinoilla ja koko yhteiskunnassa tapahtunut murros. Tuotannollinen toiminta ei globaalissa taloudessa ollut enää tuottava kohde sijoittajille länsimaissa, koska teollisuustuotannon siirtymä itään oli juuri tapahtumassa. Tuottavuus rakennettiin ”itse rahan” ympärille (finansialisaatio). Ajattelun muutoksen seurauksena vuosikymmenien ajan hyviksi todetut ratkaisut muuttuivat epäkelvoiksi. Esimerkiksi 1938 perustetun puolijulkisen asuntorahoittajan Fannie Maen toiminta perustui pankkien myöntämien lainojen ostoon, niiden arvopaperistamiseen ja myymisen markkinoilla. Näin saatiin hartialeveyttä hurjaa vauhtia kasvaneiden ”omakotimattojen” (omakotitalot esikaupunkialueilla) rahoittamiseen. Mutta ajat muuttuivat: pian myös Fannie Mae muiden rahalaitosten tavoin levitti myrkyllisiä asuntoarvopaperistettuja lainoja ympäri maailmaa Valitettavasti dokumentissa ei kajottu muutoin rahamarkkinoihin kuin keskuspankin näkökulmasta. Eräs silmiinpistävä seikka on kiinnittänyt oman huomioni, nimittäin hyvin syvälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneet rotuennakkoluulot: Fannie Mae ei rahoittanut mustien omistusasuntohankkeita 1950- ja 1960-luvulla!

Kun George Bush nuorempi täysin erilaisissa olosuhteissa 2000-luvulla kehitti ”omistajuusyhteiskunta-ajatuksensa” oli se sisältönä kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omakotitalo. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä. Noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä. Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaisen yhteiskunnan unelmaan omistusasunnon kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liitovaltion 7000 dollarin käsiraha-avun, eikä lainalyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi. Dokumentissa sivuutettiin tämä tosiasia kokonaan ja keskityttiin pelkästään Fedin syyllistämiseen.

Turha on kuitenkaan syyllistää myöskään Fannie Maeta yksistään. Pankit lähtivät sääntelyn purkamisen jälkeen innokkaasti mukaan asuntomarkkinoille. Ne saivat halpaa lainaa keskuspankin koron alhaisuuden takia (1 prosentti) ja myivät lainaa asiakkaalle 6 prosentin korilla. Johdannaisten ja lainojen vakuuttamisen avulla kierrätettiin ja kerrytettiin pommia, joka laukesi käsiin vuonna 2006 asuntojen hintojen romahduksen käynnistyessä (tosin itse kriisi käynnistyi viiveellä vasta vuonna 2008). Asuntoarvopapereihin sijoittaneet investoijat olivat kiipelissä.

Mutta mistä kaikki tämä lainaraha virtasi pankeille? Tätäkään dokumentissa ei pohdittu. Yleensä suurimpana syntipukkina nähdään Kiina, joka on sijoittanut valtavaa valuuttavarantoaan Yhdysvaltojen finanssimarkkinoille. Kiinasta investorit saivat varat velkavetoisen sijoitustoimintaansa. Ei Kiina kuitenkaan ”pakottanut” tekemään tyhmiä investointipäätöksiä.

Vuonna 2006 eläkkeelle suurena sankarina siirtyneen Alan Greenspanin maine on syystäkin romahtanut. Greenspan ja hänen varamiehensä Ben Bernanke ajoivat kaikella tarmollaan markkinoiden itsekorjautuvuuden oppiaan. Niinpä asuntojen kysynnän ja asuntolainojen räjähdysmäisestä kasvusta ei pitänyt välittää, nousihan asunnon arvo samaan tahtiin otettujen lainojen kanssa! Mitä sanoikaan George Bush nuorempi: ”Jos asuntojen hinnat nousevat liian korkealle, ihmiset lakkaavat ostamasta asuntoja”. Että näin yksinkertaisesti asiat hoituvat.

Pelkästään Case-Shillerin de facto -standardin asemassa olevaa asuntohintaindeksiä tutkimalla olisi voitu havaita, että asuntojen hinnat eivät vuodesta 1950 lähtien olleet nousseet reaalisesti juuri lainkaan! Ne eivät siis olleet nousseet ”aina”.

Mitä olemme oppineet? Luultavasti emme mitään. Meillä on kyllä Atlanttin molemmin puolin tiukennettu sääntelyä, mutta talouden opit eivät ole muuttuneet. Tarjonnan taloustieteen opit ovat vahvoilla suhteessa keynesiläisyyteen. Ja mitä kauemmaksi historiaan asuntokupla jää sitä helpommin sen seuraukset unohtuvat.

Mitkä tahot ovat olleet finanssikriisin ”osapuolia”? Fed? Kyllä, mutta entäpä seuraavat: rahamarkkinoiden loputon ahneus, eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita ei hallittu, taloustieteilijät, joille matemaattinen lähestymistapa on tärkeämpi kuin käyttäytymistieteellinen lähestymistapa, säätelyn edesvastuuton purku, pankkien mahtava lobbauskoneisto, kongressin kyvyttömyys arvioida tilannetta realistisesti, ideologiset syyt markkinoiden kaikkivoipaisuudesta, sosiaalipoliittiset syyt: ei ymmärretty tuloerojen kasvun tuhoisuutta, omistajuusideologian ylikorostaminen…..

Alan Greenspan myönsi kongressin kuulusteluissa, että ”ajattelussani oli virhe”. Virhe kasvoi systeemiseksi. Nyt korjataan finanssikriisin seurauksia quantitative easingillä. Se perustuu rahan pumppaamiseen markkinoille samaan aikaan, kun korot ovat ennätysalhaalla……

”Keskuspankin mahti” -dokumentti kertasi historiaa ja keskuspankin osuutta talouden kriiseissä ansiokkaasti, mutta unohti monisyisyyden näkökulmastaan. Olen tässä kirjoituksessani pyrkinyt avartamaan syy-seuraussuhteiden tarkastelua.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Vanha ja uusi kylmä sota, osa 2/2

Uudessa kylmässä sodassa ei ole – jos ei ollut pääosin vanhassakaan – kysymys ideologioista, vaan valtapolitiikasta. Uusina varustautumiskeinoina ovat kybersodan välineet, taistelutehtäviin käytettävät lennokit ja muut ”etäsodan” keinot. Perusasetelma ei ole kuitenkaan muuttunut. Taistelu vaikutusvallasta todellisten tai kuviteltujen etujen saamiseksi jatkuu entiseen malliin.

Uhat ja vastauhat vaihtelevat. Vanhan kylmän sodan periaatteet ovat siirtyneet uuden osaksi. Ei Yhdysvallat pysty puuttumaan Syyrian tilanteeseen sotilaallisella interventiolla, vaan sen täytyy huomioida Venäjä ja Kiina.

Vähän aiemmin Irakin jälkimmäinen sota (Bush nuoremman sota) oli eräänlainen terrorismin vastainen ”kostosota”, jonka Yhdysvallat käynnisti tekosyillä. Tässä sodassa se sai hyvin pitkälle vapaat kädet.

Afganistan taas on esimerkki valtiosta, jossa kumpikin suurvalta on melko kehnolla menestyksellä yrittänyt saada otetta historian kauhukakarasta, johon ei näytä soveltuvan mikään perinteisen valtataistelun periaate.

Entisen Jugoslavian alueen sotien aikaan 1990-luvulla Venäjä ei heikkoudentilansa takia pystynyt kunnolla puolustamaan vanhaa liittolaistaan Serbiaa. Se jäi sivuraiteelle Naton operoidessa suvereenisti alueella. Venäjälle jäi tappiosarakkeeseen rasti, jota se ei ole unohtanut.

Tässä välissä – vanhan kylmän sodan jälkeen ja ennen uuden käynnistymistä – totuttiin ”globaalin talouden taisteluihin” - jossa häirikkönä oli kansainvälinen terrorismi - mutta Venäjä on julistanut nyt pelin poikki. Se ei hyväksy vähittäistä talouden ehdoin tapahtuvaa tunkeutumista etupiiriinsä. Loukattu suurvalta on ryhtynyt aggressiivisesti puolustamaan imperiumiaan, jota se katsoo lännen uhkaavan. Ukrainassa on kysymys juuri tästä. Tämä on realiteetti, joka lännessä tulisi huomioida.

Uudessa kylmässä sodassa katalysaattorina toimivat globaalin talouden häviäjät. Esimerkiksi Ukraina on kärsinyt valtavia tappioita elintasokilvassa. Se on ajautunut heikoksi lenkiksi, eräänlaiseksi heittopussiksi, idän ja lännen välille. EU:n hyväntahtoinen, mutta naiivi ja läpinäkyvä taloudellisen vallan ekspansio on kohdannut Venäjän vastarinnan.

Venäjän uuden kylmän sodan etupiiriä on siis vaikeaa ellei mahdotonta rikkoa. Venäjän ”tasapaino” sisältää sen etupiiriin kuuluvat entiset neuvostotasavallat. EU ryhtyi koettelemaan tätä julistamatonta tasapainoa ja sytytti ilmeisesti puolivahingossa uuden kylmän sodan taistelutantereen.

Sekä uuden että vanhan kylmän sodan maailma on kyyninen: ei näytä olevan mahdollisuutta asettua humaanisti köyhän asialle. Etupiirien sisällä toimivien maiden on itse selätettävä taloutensa haasteet. Ongelma on siinä, että kun talous on romahtanut riittävän syvälle, näköala on lohduton. Juuri tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän hyvää tarkoittavat avunantajat rientävät paikalle.

EU on uudessa kylmässä sodassa Venäjän kannalta yksiselitteisesti ”länttä”. Sillä ei ole voimatasapainoasetelmassa itsenäistä asemaa, vaikka se ehkä kuvittelee niin. Se tulkitaan idässä osaksi uhkaa, joka kohdistuu Venäjän imperiumiin.

Entä mitä tapahtuu päävastustaja USA:n sisällä? Yhdysvaltain sisäpolitiikassa alkaa ilmetä ”vanhan hyvän ajan” kylmän sodan ilmiöitä: republikaanit esiintyvät sotaisina, ja jos tai kun pääsevät valtaan, voivat esiintyä suurina rauhantekijöinä (onhan selusta sotaisella propagandalla varmistettu), kun taas demokraattien halutaan näyttävän kompromettoituneilta hampaattomien kompromissien tekijöiltä.

Aivan kuten vanhassa kylmässä sodassa on nykyisinkin taipumusta painostaa eri valtioita valitsemaan puolensa. Vain harvalla maalla oli ja on kanttia esiintyä puolueettomana. Suomikin oli YYA-sopimuksen kaudella osa Neuvostoliiton ajattelemaa etupiiriä.

Nyt on valtava paine olla kuvitellun voittajan puolella. Vain Kiinalla on varaa olla puolueeton!

Natokin on aggressiivinen osapuoli, vaikka se peittääkin pyrkimyksensä rauhankumppanuuteen ja muihin sofistikoituihin menettelytapoihin. Tietenkin Naton menestys itäisessä Euroopassa voidaan selittää itäblokin kokemilla kauhuilla vanhassa kylmässä sodassa. Kun kävin Budapestin ”House of Horror” -museossa (vuoden 1956 kansannousun muistelupaikka) tunteet olivat pinnassa, niin kuin monella niistä, jotka olivat paikalla muistellakseen omaistensa kärsimyksiä. Toverini kääntyi ovelta pois, ymmärrän kyllä häntä.

Itä-Euroopan maat ovat halunneet Naton turvatakuut. Sitoutumattomiksi ne eivät katsoneet pystyvänsä sopeutumaan. Juuri nyt ne vaikuttavat haukkamaisemmilta kuin Naton pääasialliset vastuunkantajat. Turhaan. Uuden kylmän sodan asetelmassa johtavassa Nato-maassa, USA:ssa, ei harrasteta seikkailupolitiikkaa.

Myös uusi kylmä sota perustuu vanhan tapaan epäluottamukselle. Sotaa lietsotaan tekaistuilla viholliskuvilla. Pelon ilmapiirin luominen on kylmän sodan sytyke. On vaikeaa sanoa, miten tästä kierteestä päästään eroon, eivätkä kaikki sitä edes halua.

Muistuttaako uuden kylmän sodan tilanne aikaa ennen vuotta 1914, aikaa ennen vuotta 1939 vai enemminkin vanhan kylmän sodan aikaa? Vaikka globaali talous muistuttaa tilannetta ennen vuotta 1914 niin arvioissani punnukset kääntyvät vanhan kylmän sodan puolelle. Rintamalinja vain on siirtynyt Euroopassa huomattavan pitkälle itään.

Ukrainassa haetaan uuden kylmän sodan rajoja. Länsi suhtautuu jonkin verran ylemmyydentuntoisesti asemaansa johtavana valtaryhmittymänä, mutta Venäjä ei enää hyväksy oman valtansa alasajoa. Kysymys ei ole missään tapauksessa pelkästään Ukrainasta, vaan Venäjän tappiot ovat jatkuneet liian kauan, jotta se voisi niitä enää sietää. Jo aiemmin Georgiassa, Moldovassa ja Tadzikistanissa se on ryhtynyt ennaltaehkäiseviin toimiin.

Onko Putin tullut hulluksi? Kylmän sodan logiikalla hän on pikemminkin palannut vanhaan jäykkään vastakkainasetteluun. Kylmän sodan logiikalla Boris Jeltsin tuli aikanaan ”hulluksi” luovuttaessaan kansallisomaisuutta oligarkeille ja antaessaan Neuvostoliiton hajota. Putin meidän suunnattomaksi harmiksemme haluaa palata kylmän sodan asetelmiin.

Länsi on valinnut demokraattisten oikeuksien puolustamisen linjan, mutta lännen tukemat (uudet) johtajat ovat usein kaukana länsimaisista demokratiaperiaatteista (räikein esimerkki tästä taisi olla, kun USA tuki Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisessä sodassa). Lopulta jäljelle saattaa jäädä vain pelkkä valtapolitiikka. Venäjä kokee lännen humaanit ja kansanvaltaa tukevat periaatteet pelkästään itseään vastaan suunnatuiksi provokaatioiksi.

Emme ole siis päässeet eroon toisen maailmansodan jälkeen syntyneestä vastakkainasettelusta. Muutos on tapahtunut siinä, että länsi on edennyt pitkälle itään Venäjän etupiirin kustannuksella. Venäjä heikkouden tilassaan on joutunut antamaan periksi, mutta nyt on tultu viimeiselle rajalle.

George F. Kennanin turvattomuusklausuuli koskien Venäjää on tänä päivänäkin tarkoitettu vakavasti otettavaksi huomioksi.

PS

Ohessa vielä lainaus omasta blogikirjoituksestani 8.10.2013, jonka otsikoin ”Uhka, uhka, uhka”:

”Olen käsitellyt useissa blogikirjoituksissa Venäjää aivan viime aikoina. En usko niistä saatavan kuvaa, etteikö Venäjä vaivaisi minua pohdinnoissani, mutta olen yrittänyt pitää mietiskelyni rakentavina. Miten vaikeaa on nähdä suhteet luontevina!

On mielenkiintoista, kun monet tekevät hiki hatussa tavara- ja palvelukauppaa tämän suuren uhan kanssa ja laajentavat toimintaansa Venäjälle samaan aikaan, kun toiset miettivät Natoa turvasatamana hyökkäysuhkaa vastaan. Onko yleensäkään mahdollista eriyttää lähestymistapoja näin perusteellisesti toisistaan? On siis toisaalta turvallisuusuhkapolitiikkaa ja toisaalta lähialueyhteistyötä, laajentuvaa kauppapolitiikkaa, venäläisiin turisteihin kohdistuvaa rajanylitysmuodollisuuksien keventämispolitiikka jne.

Ehkä jonain päivänä nämä hyvin eriytetyt politiikat törmäävät epämiellyttävällä tavalla yhteen. Jäämme odottamaan, mitä sitten tapahtuu”.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Vanha ja uusi kylmä sota, osa 1/2

Seuraavassa kirjoituksessa on lähtökohtana oletus, että on syntymässä uusi kylmä sota. Sillä, onko todella tapahtumassa niin, en rasita itseäni. Tämä on oletus, jonka varassa yritän ymmärtää juuri nyt tapahtuvaa vastakkainasettelua.

Seuraavassa käytän käsitteitä vanha (1946-1991) ja uusi kylmä sota (2010-luvulla).

Vanhan kylmän sodan yksi merkkipylväistä oli Winston Churchillin puhe Fultonissa vuonna 1946, jossa hän julisti ”rautaesiripun laskeutuneen mantereen halki Itämeren Stettinistä Adrianmeren Triesteen”. Lännen ja idän rajat sementoitiin jo toisen maailmansodan aikaisissa neuvotteluissa liittoutuneiden kesken. Kylmää sotaa käytiin siis keskeltä Eurooppaa kulkevalla rajalla. Sotaa käytiin Neuvostoliitto-johtoisen idän ja USA-johtoisen lännen välillä asevarustelun avulla ja sitä uhkana käyttäen toista osapuolta vastaan. Taistelu tapahtui paljolti ydinasepelotteen avulla kuitenkin niin, että kuumaa sotaa pyrittiin välttämään viimeiseen saakka. Molemmilla oli ydinasearsenaalia toisen tuhoamiseen moneen kertaan. Ydinaseet paradoksaalisesti estivät paikallisten konfliktien eskaloitumisen suursodaksi.

Jo Yhdysvaltain kuuluisa Moskovan suurlähettiläs George F. Kennan totesi 1940-luvun lopulla, että Kreml ”suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin” ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Turvallisuutta uhkasi taloudellisesti ylivoimainen länsi.

Kennan piti Neuvostoliiton laajentumishalukkuutta pohjimmiltaan vuosisatoja vanhan venäläisen nationalismin luonnollisena jatkeena.

Kennan päätyi siis kahteen johtopäätökseen: 1) Venäjä kokee turvattomuuden tunnetta ja 2) Sillä on laajentumispyrkimysten traditio. Kuitenkin Kennan totesi painokkaasti, että Neuvostoliitto päinvastoin kuin Hitler ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ei ota tarpeettomia riskejä.

Tietenkin Kennan toi esille myös ideologian Neuvostoliiton politiikan johtotähtenä: vallitsi sovittamaton ristiriita sosialismin ja kapitalismin välillä.

Tänäkin päivänä Kennanin johtopäätökset ovat relevantteja. Hän ikään kuin näki Neuvostoliiton (Venäjän) läpi ja suositteli esimiehilleen ulkopolitiikan perusteita näistä lähtökohdista. Näin syntynyt ”patoamispolitiikka” (Policy of Containment) heijastuu myös tänä päivänä USA:n suhtautumisessa Venäjään.

Molemmilla kylmän sodan osapuolilla oli sotilasliittopohjaiset etupiirinsä, lännellä Nato ja idällä Varsovan liitto. Näiden väliin jäivät ns. puolueettomat valtiot kuten Sveitsi, Itävalta ja Ruotsi. Lisäksi vastavoimaksi bipolaariselle maailmankäsitykselle synnytettiin Afrikan ja Aasian maiden yhteenliittymä taistelemaan kolonialismia vastaan ns. Bandungin konferenssin (vuonna 1955) tuloksena. Tästä yhteenliittymästä kehittyi ”sitoutumattomien valtioiden liike” (Non-aligned Movement), joskaan se ei koskaan kehittynyt miksikään valtavirran yksimieliseksi liittoutumaksi, päinvastoin osa mukana olleista maista jäi lännen puolelle ja osa sovelsi sosialismia yhteiskuntajärjestelmässään.

Oliko kylmä sota lännen voitto ideologisessa taistelussa vai oliko kysymys ensisijaisesti valtapolitiikasta? Sosialismin häviämisen jälkeen kylmä sota on edelleen relevanttia neljännesvuosisadan tauon jälkeen. Eikö silloin kannata korostaa muita syitä kuin ideologisia syitä uuden (ja miksei myös vanhan) kylmän sodan katalysaattorina?

Uudessa kylmässä sodassa näyttää muodostuvan Yhdysvaltojen johtama länsi toiselle ja Venäjä mahdollisine liittolaisineen toiselle puolelle. Äkkipäätä ajatellen symmetriaa ei voi olla, koska osapuolien voimavarat ovat niin eri tasolla. Venäjän ydinasearsenaalin takia tällainen arvio on kuitenkin pettävällä pohjalla: Venäjä on sotilaallisesti vahva. Kolmas voimaryhmä on Kiinan ympärille muodostunut tai muodostuva kehittyvien maiden ryhmä, mutta onko lopulta mikään muuttunut tässäkään suhteessa? Kiina oli voimatekijä myös vanhan kylmän sodan aikana eikä mitenkään asettunut Neuvostoliiton puolelle, vaikka ideologia oli suurin piirtein sama.

Venäjä ilman sosialismia on ydinasevalta, jolla on oma etupiirinsä. Sillä ei ole nyt sotilasliittoa puskurinaan. Nato sen sijaan on olemassa vahvistuneena, vaikka Varsovan liitto on hajonnut neljännesvuosisata sitten. Jos asettuu Venäjän asemaan, näyttää Nato laajentuneen aggressiivisesti kohti Venäjän ydinalueita. Venäjän näkökulmasta Nato on edelleen sen vihollinen, vaikka kuinka toitotetaan rauhankumppanuudesta ja selitetään hienovaraisesti sen ystävällismielisiä tarkoitusperiä. Synnytetään ikään kuin kuva, että Venäjän karhua vastassa on nallekarhu, jolla on pehmeät ja hyväntahtoiset aikomukset. Naton taholta yritetään luoda yhteenkuuluvuutta lännen demokratioiden välille, jotka ”jakavat samat arvot”. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, mutta samalla korostetaan kylmän sodan hengessä vastakkainasettelua idän autoritäärisen yhteiskuntamallin kanssa.

Vanhassa kylmässä sodassa taistelut käytiin etupiirien rajoilla (Vietnam, Korea, Afrikka, Lähi-itä). Etupiirien sisällä kumpikaan ei aidosti haastanut toista. USA pystytti Pax Americanan Väli-Amerikkaan ja Etelä-Amerikkaan Länsi Euroopan lisäksi ja Neuvostoliitto teki säälimättömästi tyhjäksi omien liittolaistensa kapinayritykset Itä-Euroopassa (Itä-Saksa, Unkari, Puola, Tsekkoslovakia).

Vakavimmat kriisit syntyivät katsekontaktietäisyydellä Berliinissä (Checkpoint Charlie!) vuonna 1961 ja Kuubassa vuonna 1962. Juuri Kuubassa Yhdysvallat tulkitsi Neuvostoliiton tunkeutuneen omaan etupiiriinsä ja silloin kolmas maailmansota oli myös lähinnä puhkeamista.

Kylmän sodan villi kortti oli Kiina. Se sijoitti itsensä taktisesti ja strategisesti kahden suurvallan väliin ja vaati itselleen kunnioitusta kolmantena maailmanmahtina.

Vanhassa kylmässä sodassa oli taipumusta tulkita kaikki kriisit ideologisesti kylmän sodan asetelmiksi. On selvää, että osa kriiseistä kärjistyi paikallisiksi sodiksi ideologisen asetelman ylitulkinnan vuoksi. Tyypillinen esimerkki tästä on Vietnamin sota. Se oli myös esimerkki ”Münchenin kaavan” soveltamisesta täysin uusissa olosuhteissa. Münchenin kaavalla (1938) tarkoitan diktaattorin pyrkimystä uhkaillen saavuttaa etuja syöden pikkuvaltion toisensa perään ilman akuuttia sodan vaaraa. Vietnamissa ”Münchenistä” käytettiin nimeä dominoteoria. Sen mukaan yksi toisensa jälkeen Kaukoidän maat alistetaan kommunismiin pystyyn asetettujen, mutta kaatuvien dominopalikoiden tapaan, jos etenemistä ei pysäytetä Vietnamissa.

Vietnamissa mikään ei mennyt teorian mukaan. Vaikka Yhdysvallat hävisi sodan totaalisesti, ei Vietnamin ”menetys” johtanut Kaukoidän maiden siirtymiseen kommunistisiksi. Historia ei siis toista itseään, vaikka meilläkin yritetään luoda Ukrainasta ”Münchenin sääntöä”. Lyndon B. Johnson käytti eksaktisti tätä samaa vertausta perustellessaan, miksi USA:n piti pysyä Vietnamissa. Robert McNamaran tulkinta - paljon sodan päättymisen jälkeen - Vietnamista sisällissotana vaikuttaa osuvalta. Vietnam vain sopi hyvin kylmän sodan klassiseen kaavaan ideologioiden välisestä taistelusta.

Myöskään Afrikassa sosialismi ei edennyt alkumenestyksen jälkeen. Afrikka oli ideologioiden välinen taistelukenttä. Eikä arabisosialismikaan menestynyt Neuvostoliiton odottamalla tavalla.

Juuri näinä aikoina Kiinalla on ehkä suurimmat intressit levittää vaikutusvaltaansa perinteisten etupiirien ulkopuolella Afrikassa. Se on myös saavuttanut taloutensa ekspansion avulla menestystä mantereella.

Etelä-Amerikassa Chile on esimerkki ideologian ylikorostamisesta valtataistelun osana. Chile oli harvoja vuosikymmenien ajan demokraattisesti johdettuja Etelä-Amerikan valtioita. Nixonin ja Kissingerin vainoharhaisen ja hysteerisen tulkinnan mukaan Chile näytti ”menetetyltä”, kun Salvador Allende pääsi normaaleissa demokraattisesti järjestetyissä vaaleissa valtaan. Jopa Chilen armeijan johto oli demokratian kannalla. Mutta USA:n mielestä kylmän sodan asetelmaa oli väkisin toteutettava Chilessä. Valtaan nostettu Augusto Pinochet oli Chilen demokratian tuhoamisen symboli.

”Keski-ikäiset” huippujääkiekkoilijat puuttuvat

Tarkastelin huvikseni olympiakisoihin osallistuneen jääkiekkomaajoukkueen ikäjakaumaa, ja totesin monen muunkin merkille paneman huomion, että meillä on kokeneita huippukiekkoilijoita (30+) todella merkittävä määrä. Myös nuorten huippukiekkoilijoiden laatu on poikkeuksellisen korkea. Jos aloitetaan nuorista lupauksista, niin maajoukkueeseen pääsi kaksi alle kaksikymppisistä pelaajaa eli Olli Määttä ja Aleksander Barkov. Jos laajennetaan hiukan nuorten huippukiekkoilijoiden joukkoa, niin mukaan pääsevät ainakin Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Markus Granlund ja Kasperi Kapanen. Samaan ryhmään voidaan lukea kahdenkympin rajan yli juuri päässeet Mikael Granlund ja Sami Vatanen.

Hämmentävää on että ryhmään 23-26 vuotiaat pelaajat kuuluu vain Jori Lehterä ja Sakari Salminen. Ryhmässä 27-31 vuotiaat on sitten huomattava joukko pelaajia eli peräti 10 pelaajaa (johon olisivat kuuluneet myös Valtteri Filppula ja Mikko Koivu, jos eivät olisi loukkaantuneet). Tässäkään ryhmässä painopiste ei ole 27-28-vuotiaissa, vaan kolmekymppisissa pelaajissa kuten edellä todettiin. Yli 32 vuotiaisiin kuului kuusi pelaajaa (ja vielä kieltäytynyt/loukkaantunut Saku Koivu).

Meillä on selvä aukko maajoukkueen ”keski-ikäisissä” pelaajissa.

Nuorten osalta tilanne on parempi kuin aikoihin, oikeastaan hämmästyttävän hyvä. Itse asiassa tulevaisuuden maajoukkueen runko, jos ei satu vakavia loukkaantumisia, on yllättävästi (nykyisin) kaksikymppisissä pelaajissa. Näistä pelaajista muodostuu kahdeksan – kymmenen pelaajan ryhmä, joka luo rungon todella vahvalle maajoukkueelle.

Tulevaisuuden joukkue toki täydentyy kolmekymppisillä tai juuri sen rajan ylittäneillä kovatasoisilla pelaajilla.

Maalivahdeista tuskin tulee pulaa sillä maalivahtivalmennus on Suomessa erinomaisella tasolla. Meillä on korkeatasoisista maalivahdeista suorastaan runsauden pulaa.

Ehkä ”ikääntyneiden” ryhmäkin pysyy lähivuosina iskussa, sillä huippujääkiekkoilijoiden ikähaitari on kasvanut entisistä ajoista. Esimerkiksi 1960-lukuun verrattuna ero on todella merkittävä. Muistelen, että yli 30-vuotiata pelaajia pidettiin, jos ei nyt jäähdyttelijöinä, niin ainakin vähitellen lopettelevina pelaajina.

Koska ikäluokat ovat 1990- ja 2000-luvulla olleet suurin piirtein samankokoisia ja eri ikäluokkien lahjakkuudessakaan ei voi olla kovin suuria eroja, epäilen, että keski-ikäisten puuttumisessa on kysymys nuorten valmennuksellisista ongelmista 10-15 vuotta sitten.

Olympiakisojen menestys osoittaa, että meillä on huipputasolla odottamatontakin leveyttä. Kysymys lienee kiekkokulttuurin vahvuudesta: näennäisesti ”keskinkertainen” joukkue pystyy tarvittaessa huippusuorituksiin. Maajoukkue hyötyy suomalaisten pelaajien sijoittumisesta kovatasoisiin ulkomaisiin liigoihin. Enemmän on syytä olla huolissaan kotoisen liigamme tasosta. Siitä on tullut paitsi NHL:n, niin nyt myös KHL:n kasvattisarja. KHL (ja myös Ruotsin sarja) imee huipulla tai aivan huipun tuntumassa olevia jääkiekkoilijan ihanneiässä olevia 27-32 vuotiaita pelaajia, joita tarvittaisiin liigan vahvistamiseen.

Suhteessa muihin liigoihin Suomen liiga on ollut mielestäni parhaimmillaan 1990-luvulla. Nyt liigaa repivät eri suuntiin monet keskipakoisvoimat, kuten melko uutena öljy- ja kaasurahavetoinen KHL. Oman liigamme ainoaksi houkutustekijäksi on jäänyt nuorten mahdollisuus päästä pelaamaan liigatasoista jääkiekkoa aiempaa varhemmin. Tämä saattoi näkyä myös nuorten menestymisenä maailmanmestaruuskisoissa tammikuussa. Tuleeko liigasta eräänlainen väliinputoaja, jossa pelaavat aivan nuoret lupaukset, kohtalaisen lahjakkaat ”keski-ikäiset” pelaajat ja maailmalta tulevat iäkkäät paluumuuttajat?

Olen ollut näkevinäni katsojamäärissä pudotusta. Kuitenkaan mitään romahdusta ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Jokereiden lähtö tulee näkymään katsojamäärissä.

Tarvitaan paljon töitä, jotta liiga pysyy pelillisesti korkeatasoisena ja busineksen kannalta iskukyisenä. Muussa tapauksessa liiga jää muistoksi suomalaisen urheilutoiminnan organisoitumisen tähtihetkistä.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Twelve Years a Slave: kahdentoista vuoden yksinäisyys

Kävin katsomassa Oscar-palkitun ”Twelve Years a Slave” -elokuvan. Se kuvaa tapahtumia ennen sisällissotaa, kun orjuus oli etelävaltioissa hyväksytty businessmalli varsinkin puuvillatuotannossa. Elokuvan keskeinen hahmo Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) kidnapataan pohjoisessa ja kuljetetaan väkisellä Georgiaan puuvillaplantaasille. Alkaa 12 vuoden taival perheestä erossa….

Elokuvan on ohjannut britti Steve McQueen. Se on ollut arvostelu ja kassamenestys ja voittanut lukuisia elokuva-alan palkintoja mukaan lukien kolme Oscaria. Elokuva perustuu Solomon Northupin kirjaan omista kokemuksistaan orjana.

Elokuvan eräänä tarkoituksena on varmaankin kertoa nykykatsojalle, mitä orjuus oli USA:n syvässä etelässä. Elokuva perustuu tositarinaan ja seurailee nimensä mukaisesti Solomon Northupin vaiheita 12 vuoden ajan aina harvinaislaatuiseen vapauttamiseen saakka.

Solomon Northup on fiksu neekeriorja, jonka näkökulmasta orjuuta tarkastellaan. Tarkastelunäkökulma ei ehkä yllätä: mustat ovat alistuvia kärsijöitä, mitä he olivat todellisuudessakin. Valkoinen ulottuvuus tulee näkyviin paitsi seksuaalisadistisissa ruoskintakohtauksissa niin myös joidenkin hyväsydämisten valkoisten miesten muodossa. Elokuva käy vaarallisen lähellä mustavalkoista asetelmaa, pahat valkoiset - nöyrät ja kärsivät mustat, mutta välttää pahimmat karikot.

Mustan ohjaajan Steve McQueenin näkökulma on tärkeä. On vaikea sanoa, mikä ero olisi, jos ohjaaja olisi ollut valkoinen. Joka tapauksessa McQueenin elokuvallinen puheenvuoro on ainulaatuinen tapa lähestyä orjuutta häväistyn osapuolen näkökulmasta. Hän todellakin ”antaa palaa”: fiksun Chiwetel Ejioforin onnistunut pääosaesitys tuo älyllisen lähestymiskulman orjuuteen. Roolisuoritus on haastava, koska Ejioforin on pystyttävä olemuksellaan, hiljaisuudella ja muilla vähäeleisillä keinoilla välttämään sormella osoitteleva inho valkoisia sadisteja kohtaan.

Todellisuudessakin orjien joukossa oli yhteiskunnallisesti valveutuneita oman rotunsa puolestapuhujia. Tämä näkökulma luo elokuvaan monta astetta ylevämmän näkökulman kuin kliseisemmissä elokuvissa.

Useita elokuvan hahmoja on pakostakin tyypitelty. On vaikeaa kuvata aidosti välisävyjä suhteessa orjuuteen ja orjuuden vastustukseen. Todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltain presidentillä Thomas Jeffersonilla oli pahimmillaan 200 orjaa, vaikka hän periaatteessa vastusti orjuutta. Hänen mielestään yksinkertaisesti tasa-arvoa ei ollut. Välisävyjä pyritään elokuvassa kuvaamaan hiukan jähmeästi puhumattomuutena tai sitten ylevinä tasa-arvojulistuksina, mutta ehkäpä Northup on antanut tähän ainekset. En ole lukenut alkuperäistä Solomon Northupin kirjoittamaa kirjaa, johon elokuva perustuu.

Jotkin ”elokuvalliset” ratkaisut jäävät mietityttämää . Siirtymät kohtauksesta toiseen tapahtuvat elokuvan alussa siten, että edellisien kohtauksien ”äänet” jäävät päälle seuraavan kohtauksen kuvissa, kunnes elokuvan puolivälissä rakenne unohdetaan. Elokuva on lähes 2,5 tuntinen ja tyylilajiksi on valittu tarkoituksellisesti hiukan viipyilevä kerronta. Jotkut eleet, ilmeet henkilöillä jäävät ikään kuin pysähtyneesti päälle. Tyylikeino tämäkin.

Lähes sääntö on, että kohtausten äänitykset rakennetaan siten, että jokainen kolahdus, lyönti tai törmääminen ovat ikään kuin vahvistettu todellisuudelle vieraalla tavalla . Mutta tämä on aivan yleinen elokuvissa käytetty keino.

Elokuvassa korostuvat sadistiset ruoskintakohtaukset ehkäpä tarpeettomasti. En tosin epäile hetkeäkään, etteivätkö raakuudet lynkkauksineen todellisuudessakin olisi olleet julmia. Bessie Smithin ikimuistettava ”Strange Fruit” kertoo laulun sanoin symbolisesti, miltä tuntuu nähdä puiden oksille hirtetyt mustat:

“Black bodies swinging in the southern breeze,

Strange fruit hanging from the poplar trees”

Orjuuden amerikkalaisia syvästi jakanut juopa tulee ymmärretyksi, kun ajatellaan, että orjuuden puolesta ja vastaan käyty sisällissota vaati yli 600 000 ihmisen hengen. Ja tästä huolimatta räikeä rotusorto jatkui vielä sisällissodan päättymisen jälkeen 100 vuotta.

Elokuva on hyvin tunnevaltainen. Tämä on ilmeisesti lähes välttämättömyys, koska menestyselokuvien kaava on usein puristettu tällaiseen muottiin. Olisihan lähestymistapa voinut olla vähän toteavampi ja viileämpikin, ikään kuin katsojan omaan mietintään jäävää. Lopun ”joukkosyleilykohtaus”, kun Solomon Northup päässee vihdoin lähiomaistensa luokse on nähty turhan usein ja se latistaa elokuvan lopun.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Muhammadin perintö

Yle Teemasta tuli kolmiosainen dokumenttisarja profeetta Muhammadin elämästä (”Historia: Muhammadin elämä”). Olen tietenkin seurannut islamilaisen maailman tapahtumia tiedotusvälineistä puolen vuosisadan ajan, mutta mitenkään syvällisemmin en ole islamilaiseen maailmaan perehtynyt. Siksi sarja palveli profeetta Muhammadin elämäkerran ja islamin historian varsin syvällisenä analyysinä.

Minulle dokumentti oli seikkailumatka kulttuuriin, johon minulla on ollut varsin pinnallinen suhde.

Mitä on toimia Muhammadin elämän asiantuntijana? Mitä on toimia islamin asiantuntijana? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka dokumentista heräsi. Osa haastatelluista asiantuntijoista oli selkeästi itsekin islamilaisia ja puheenvuoroista kävi ilmi, miten ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia asioita yritettiin selvittää parhain päin. Onneksi mukana oli myös Islamkriitikoita.

Islamilaisen maailman tulkinta toi esille sen, kuinka vähin tiedoin on ollut pakko selvitä vajavaisten historialähteiden armoilla. Muhammadin elämän ratkaisevat vuodet osuvat 620-luvulle ja 630-luvun alkuun. Muhammadin vaikutusvuosien historia on täynnä arveluja ja spekulaatiota. Muslimien pyhiin kirjoihin kirjatut asiat tulivat Muhammadille näkyinä, ilmestyksinä, jotka siirtyivät hyvin tulkinnanvaraisina kirjallisiksi lähteiksi.

Mitä erikoista tässä on? Ei mitään. Kristillisen uskon pyhissä kirjoissa on sama tilanne. Meidän on vain tulkittava Jeesuksen ihmetekoja uskonnollisen suodattimen takaa tai sitten asetettava kyseenalaiseksi Raamatun teksti historiallisena lähteenä. Useimmat toteavat, että uskon asiat ovat uskon asioita ja historialliset lähteet ovat erikseen.

Osa ihmisistä lukee sekä Raamattua että Koraania kirjaimellisesti historialähteenä. Osalla taas tulkinnat ovat väljempiä. Tähän meidän on tyydyttävä. Islamin ja kristinuskon läheiset yhteydet ovat paljastavan selkeitä. Kristinusko vanhempana uskontona on jättänyt vahvan jäljen islamilaiseen uskontoon aina samoja profeettoja (Aabraham, Mooses….) myöten. Ja kaikkihan alkoi molemmissa uskonnoissa Aatamista ja Eevasta. Islamin oma identiteetti nousee siitä, että islamilla on oma jumalan viestintuoja, Muhammad, joka on kaikkia muita profeettoja (mukaan lukien raamatun kaikki hahmot Jeesusta myöten) korkeampi, suora Allahin sanansaattaja.

Historiallisessa katsannossa Muhammadin elämä näyttäytyy minulle uskontosidonnaiselta valtataistelulta. Muhammad nujersi yksi toisensa jälkeen kilpailijansa, joista kaikkein vahvin oli Mekassa valtaa pitänyt Quraish-heimo.

Muhammadin elämä on sekoitus aikansa pakanallisia menoja ja uuden sivistyksen läpimurtoa. Muhammad hyväksyi esimerkiksi osan perinteisistä pakanallisista väkivaltaisista rangaistuksista, ja osan hän torjui.

Muhammad oli kiistämättömästi myös maallisessa mielessä taitava johtaja, joka psykologisen silmänsä avulla liittoutui milloin juutalaisten milloin muiden kanssa halliten - uuvuttavien valtataistelujen jälkeen - luomiensa rakenteiden avulla Mekan ja Medinan valtapoliittista asetelmaa. Muhammadille Mekka avautui uskonnollisena keskuksena, kun taas Medinassa hän organisoi siviilihallintoa. Muhammadin moraalikoodi (=islamilainen laki), yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuuden tavoittelu, ilmeni käsitteenä saria, ”tie kohti Jumalaa”.

Muhammadin taitavin veto oli Quraishin kukistaminen väkivallattomasti. Silloin hän viimeistää osoitti valtiomiesmäisyytensä. Mielenkiintoisin osuus dokumentista kiertyy käsitteen jihad ympärille. Useimmille se merkitsee pyhää sotaa länsimaista turmelusta vastaan. Monille arabeille islamilaisuuden ytimessä on viha länttä ja sen valtapyrkimyksiä vastaan. Osama Bin Laden perusteli tekojaan Koraanilla ja Muhammadin teoilla. Monille islam, jihad ja terroriteot ovat yhtä ja samaa väkivallan kierrettä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Muhammadin ehkä kuitenkin keskeinen ja luonteenomainen ajattelu jihadista kilvoitteluna paremman maailman puolesta. Muhammad lausui jäähyväispuheessa: ”Arabi ei ole muita parempi, eivätkä muut arabia parempia, valkoinen ei ole mustaa parempi eikä musta valkoista parempi”. Ja viesti jatkuu: ei saa tapella, sortaa, miehittää, käännyttää eikä terrorisoida, vaan tuntea yhteenkuuluvuutta…. Kovinkin maallistunut kriitikko heltyy näiden ajatusten äärellä.

Muhammadin viimeisestä saarnasta voisin johtaa ajatukset Yhdysvaltain Mustiin muslimeihin. Näennäisesti islam on kaukana mustien taistelusta omien oikeuksiensa puolesta. Mutta juuri Muhammadin julistus rotujen tasa-arvon puolesta auttaa ymmärtämään, miksi Yhdysvaltain mustat liittivät islamin osaksi kansalaisoikeusliikkeen taistelua. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Mustat muslimit näkivät Martin Luther Kingin kristillisen hurskauden lähinnä luopiomaisena valkoisen vallan hännystelynä, vaikka hän periaatteessa olikin oikealla asialla.

Muslimiyhteisö kuitenkin hajosi Muhammadin jälkeen (kuinka usein olemmekaan nähneet tämän ilmiön tapahtuvan suuren johtajan kuoleman jälkeen!). Tulkinnat ja eripura täyttivät ihmisten mielet, ajauduttiin vähitellen tilanteeseen, jossa nyt elämme. Se valtapolitiikka, jota Mekassa ja Medinassa harrastettiin pienoiskoossa on levinnyt ympäri maailmaa….. Muhammadin viimeisen saarnan johtopäätöksiä ja opetuksia ei ole haluttu omaksua…. Rauhanomainen jihad on hukkunut maailman turhuuksiin.

Muhammadin uskonnolla on ollut valtava menestys koko maailmassa, mutta samalla jälkeenjääneet ovat jakaneet maailmaa sekä islamin sisällä että islamin ja muiden uskontojen ja kulttuurien välillä. Eikä meidän mieltämme ”länsi” (kulttuurisine ja muine) valtapyrkimyksineen ole tehnyt sovinnon mahdollisuutta yhtään helpommaksi.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Suomi ja Ukraina, kuin kaksi marjaa?

Tyypillinen esimerkki kahden eri maan tai kahden eri olosuhteen vertaamisesta keskenään on Henry Kissingerin esille ottama Ukrainan kriisin ratkaiseminen suomettumisen mallin mukaan.

Asiaan voidaan suhtautua kahdella tavalla: etäännytetään kohde (siis Ukraina ja Suomi) niin etäälle horisonttiin, että kohteet näkyvät enää epämääräisinä ääriviivoina. Tällä tavalla yhtymäkohtia löytyy mutta, toisella tapaa - lähemmin tarkasteltuna - paljastuu vertailun onttous.

Kissinger siis suosittelee Ukrainalle suomettumista ”Suomen malliin”. Saman tyyppinen asenne on Jimmy Carterin poliittisella neuvonantajalla Zbigniew Brzezinskilla.

Erittelen, miksi en pidä tätä ajatusta relevanttina:

1) Suomea voisi verrata - yhdeltä osin - Ukrainaan silloin, kun Neuvostoliitolla oli Porkkalan tukikohta, mutta ei sen jälkeen.

2) Venäjällä on pitkä yhteinen historia Ukrainan kanssa, jolloin venäläisiä on siirtynyt paljon Ukrainan alueelle, ja erityisesti Krimille. Suomella ei ole venäjän kielistä väestöä muutoin kuin pienehkönä vähemmistönä.

3) Kissinger elää edelleen ”vanhan kylmän sodan” maailmassa, jossa oli voimassa bipolaarinen maailmankäsitys. Niinpä Kissinger liittää Ukrainan asemaan varauksia, mm., että se ei saa liittoutua. Juuri näin käytännössä oli tilanne Suomessa kylmän sodan aikana (1946-1991). Käytännössä sotilaallinen liittoutuminen länteen oli mahdotonta.

4) Puolueettomuusstatuksen tavoittelu on sinänsä hyvä Ukrainan aseman avaus, mutta se ei ole nykyisen Suomen mallin mukainen, johon liittyy integraatio länteen. Kissinger ymmärtää Venäjää, eikä näe EU-assosiaatiota realistisena vaihtoehtona Ukrainalle.

5) Venäjällä on kaksi prinsiippiä: sen on vaikea hyväksyä neuvostoimperiumin hajoamista ja toisaalta sillä on loputon turvattomuuden tunne. Viime mainittua ajatusta ymmärrän hyvinkin pitkälle. Suomi ei sovi tähän kuvioon, sillä maamme ei ole Venäjän etupiirissä kylmän sodan aikojen malliin, eikä Suomen sovi lisätä Venäjän turvattomuutta liittymällä Natoon.

Kissingerin Suomi-mallissa otetaan historiasta pala sieltä, toinen täältä ja yhdistellään niitä keskenään sopivaksi sekoitukseksi ja annetaan ymmärtää, että kysymys on Suomen (nykyisestä) mallista. Tosiasiassa Suomi voisi EU:n lisäksi liittyä Natoon halutessaan, joskaan niin ei reaalipoliittisista syistä kannata tehdä. Suomen liittoutumattomuuteen ei liity ”suomettumista” , vaan kysymys on Suomen itsenäisesti tekemästä järkiperäisestä ratkaisusta.

Ymmärrän niin, että meillä on varsinkin oikealla laidalla ihmisiä, jotka pyrkivät pelkistämään asioita ”uuden kylmän sodan” näkökulmasta (ts. meillä on pysyvästi aggressiivisesti käyttäytyvä suurvalta naapurissa, Suomi ei ole oikeasti itsenäinen ennen kuin se on Naton jäsen jne.).

Sekä Brzezinski että Kissinger näyttävät juuttuneen omien kultaisten päiviensä poliittisen peliin ja suodattavat nykyiset tapahtumat tämän linssin läpi uuden kylmän sodan maailmaan.

Kissingerin ehdotus – jos siitä suljetaan pois Suomi-viittaukset - on sinänsä rakentava ehdotus, joskaan ei tuollaisenaan toteutettavissa. Kissinger näkee Ukrainan tilanteen keskiössä Krimin niemimaan autonomian vahvistamisen. Epäilen, että se ei riitä Venäjälle.

Ymmärrän Kissingerin näkökulman niin, että Ukrainan (pois lukien Krimi) on pakko tyytyä vanhaan suomettuneeseen asemaan ja lännen tulee varoa ärsyttämästä herkkää tasapainoa länsiliittoutumispuheilla.

Venäjä haluaa selvästi pitää etupiirinsä, johon nykyisellään kuuluvat entiset neuvostotasavallat Baltia pois lukien. Ukrainan tilanne syntyi tämän julistamattoman status quon rikkomisen seurauksena, kun EU teki aloitteen vapaakauppa-alueesta Ukrainan kanssa. Nyt tilanteesta ennen Ukrainan kriisiä haluttaisin tehdä de facto pysyvä järjestely, jolla olisi suurvaltojen ainakin hiljainen tuki.

Olisiko oikeastaan muu edes mahdollista? Venäjä reagoisi samalla tavalla kuin Ukrainassa muihinkin vastaaviin länsiviekoituksiin. Suureksi ongelmaksi jää demokraattisen kehityksen varmistaminen sekä Venäjällä että sen autoritäärisissä ja oligarkkisissa naapureissa.

Kysymys on ehkä aikaperspektiivistä. Jos luottamus kasvaa, tai kun se kasvaa, ja Venäjä ei koe uhkaa, se voi hyväksyä tulevaisuudessa naapurivaltioissaan sellaisen tilanteen, joka nyt vallitsee Suomen ja Venäjän välillä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Suomi, sitoutumaton Pohjoismaa

Suomessa käydään kiihtyvää ja kierroksilla käyvää ulkopoliittista keskustelua juuri nyt Ukrainan tapahtumien johdosta. Historian avulla on vaikea muodostaa tulevaisuuden kuvaa, mutta historiasta voi löytää tapahtumasarjoja, joiden avulla nykypäivän ymmärtäminen on helpompaa. Otan esille muutamia katkelmia historiasta kertauksen vuoksi valaistakseni sitä tilannetta, jossa nyt ”geopoliittisesti” ja talouden osalta olemme.

1) Talous

Olemme riippuvaisia Venäjän kaupasta mitä suurimmassa määrin. On sanottu, että Suomella menee hyvin, kun Venäjällä menee hyvin. Eksaktisti tämän todistaminen on vaikeaa, mutta kyllä siinä vinha perä on. Yltiöpäinen meno mukaan erilaisiin pakotteisin tuntuu pahasti Suomen muutoinkin horjuvassa taloudessa. Minua ihmetyttää tämä ideologissävyinen haukkamainen käytös, jolla nyt kriisiä lähestytään. Ilmeisesti nämä tahot luottavat siihen, että leikkaukset hoitavat kansantalouden tulonmenetykset ulkomaankaupassa. Logiikka kulkee siis niin, että mitään vaihtoehtoa ei kannata pelätä, koska omaa taloutta voidaan supistaa tarvittavassa määrin, kävi miten kävi. Pelottaa.

2) Olemmeko tärkeitä Venäjälle?

Tilsitissä 1807 Napoleon väkisin painosti Aleksanteri I:n Ruotsin (ja Suomen) vastaisiin toimiin. Aleksanterilla ei ollut moisia intressejä Suomen suunnalla. Hänen oli kuitenkin pakko suostua Napoleonin painostuksen alla. Tämä tuli mieleeni, kun mietin Suomen merkitystä Venäjälle. On se toki tärkeämpi kuin tuolloin 1800-luvun alussa, mutta epäilen, että vanhaan tyyliimme näemme vain itärajamme, jonka takana Venäjä pohtii, mitä pahaa se voisi meille tehdä.

3) Rauhan raja

Suomen ja Venäjän raja on rauhan raja. On ollut jo 70 vuotta. Venäjällä on hyvin harvoja raja-alueita, joilla se voi huoleti olettaa, ettei konflikteja synny. Tähän sopii opetukseksi Nikolai I:stä kerrottu tarina: kun Nikolain virkamiehet halusivat supistaa Suomen autonomiaa, totesi Nikolai, ettei hänelle kannata tuoda Suomea koskevia asioita, koska se on ainoa kolkka Venäjän rajoilla, josta ei tarvinnut kantaa huolta. On äärimmäisen tärkeää, että rauhan rajan status säilyy, vaikka Nikolai I:n ajasta on kulunut kohta 200 vuotta.

4) Haemmeko turvaa Ruotsista?

Vuonna 1939 Kyösti Kallio luotti Ruotsilta saatavaan apuun ja henkisesti suorastaan romahti, kun suurten lupausten jälkeen tuli paha pettymys. Paremmin perillä olleiden suomalaisten kanta oli alun perinkin, että Ruotsi ei likaa käsiään Suomen asialla. Ne, jotka haikailevat nyt Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta ovat mitä todennäköisimmin samalla pettymyksen tiellä. Suomen ja Ruotsin aselaji- ja hankintayhteistyö on sovelias keino vahvistaa Pohjois-Euroopan status quota. Sen oleellinen osa on Suomen ja Ruotsin itsenäisesti toimivat puolustusvoimat. Suomen ja Ruotsin uskottava puolustus on uskomattoman tärkeä osa Pohjois-Euroopan vakautta. Tätä vakauttavaa elementtiä horjuttaa Ruotsin uusi sotilasstrategia, jossa on piirteitä turvautumisesta ison veljen apuun hädän tullessa. Ruotsin puolustusvoimat rakentavat strategiansa ”yhteistyöhön” muiden samat intressit jakavien osapuolien kanssa.

5) Venäjän luoteisrajan turvallisuus

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi.Suomi - monien vaiheiden jälkeen - kieltäytyi yhteistyöstä. Tämä Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä alue on Pietarin turvallisuuden varmistaminen. Maantieteelle emme mahda mitään. Kun Hesarissa oli piirros Venäjän tukikohdista, on nähtävä, että nämä kaksi intressiä ohjaavat tukikohtien strategista sijoittelua. Suomen puolustusvalmiuden on oltava niin korkealla tasolla, että se osaltaan – oman alueen puolustamisen lisäksi – ”suojaa” myös Venäjää sen luoteisrajalla. Viholliskuvista on tässä yhteydessä naivia puhua mitään. Suomi puolustautuu kaikista ilman suunnista tulevaa hyökkäystä vastaan.

6) Ja sitten aikatauluista….

Mitään edellä esitettyä ei saisi ohjata mikään ajankohtainen kriisi. Kysymys on pitkän aikavälin strategisista asetelmista.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Taloutta työväelle ja kaikille muillekin

Antti Alaja ja Esa Suominen ovat kirjoittaneet taustateoksen viime vuosien talousmyllerrykselle. Kirjan nimi on ”Taloutta työväelle – markkinaliberalismin myyttejä murtamassa” (Into, 2013). He käyvät läpi talousteorioita John Maynard Keynesistä lähtien valottaakseen talouden prosesseja. Keskiössä on finanssikriisiin johtaneet syyt ja erityisesti teoriat tapahtuneen taustalla.

Käsittelen seuraavassa kirjaa rajoittuen pääosin taloustieteen sisällä olevien koulukuntien arviointiin.

Kirja asettaa vastatusten - syystäkin - uusklassisen taloustieteen tarjontapohjaisen ajattelun ja keynesiläisen kysyntäorientoituneen ajattelun (käytän tässä kirjoituksessa jälkikeynesiläisyydestä nimeä keynesiläisyys). Oikein oivallettuna kirja on jännittävä kuvaus dramaattisesta taistelusta taloustieteen sisällä. Ja kyllä se on kertomus myös hillittömästä oikeassa olemisen tarpeesta tai ”pakosta”.

Pitääkö taloustiedettä käsitellä luonnontieteen luonteisena tieteenä vai käyttäytymistieteenä? Pyrin valaisemaan myös tätä problematiikkaa seuraavassa. Taloustieteen yksi tragedioista on, että dominoiva ”tehokkaiden markkinoiden teoria” edellyttää rationaalisuutta ihmisten käytöksessä. Ajatus on, että kun jokainen yksilö käyttäytyy rationaalisesti, seuraa siitä järkiperäinen käytös taloudessa kokonaisuudessaan. Mutta mikä oli tulos? Finanssikriisissä kaikkien alhaisimmat vaistot nousivat päällimmäisiksi. Ahneus ja moraalikato paljastivat ihmisen todellisen luonteen ja muuttivat radikaalisti käsitystä sääntelyn tarpeesta.

Tehokkaiden markkinoiden maailmassa rationaalisuus viedään niin pitkälle, että laskusuhdanne on enää vain ”välttämätön paha”. Kukapa rationaalisesti käyttäytyvä ihminen tieten tahtoen aiheuttaisi itselleen tai muille vahinkoa! Mutta sitten tulee iso mutta…. Rationaalisen käyttäytymisen oletus kumoutuu sillä, että toimijana on raadollinen ihminen, jonka oma etu ei ole läheskään aina kaikkien muiden etu ja monesti ei edes hänen oma etunsa. Kahden oppisuunnan ristiriita tulee siis esille voimakkaana suhtautumisessa talouden syklisyyteen. Keynesiläisten mukaan talouden syklit kuuluvat kapitalismin sisäiseen rakenteeseen.

Uusklassikkojen mielestä markkinoilla olevaan tietoon sisältyy kaikki tarvittava informaatio. Keynesiläisten kriitikoiden mielestä markkinoilla vallitsevana olevaan epäsymmetriseen tietoon ja informaatioon kiinnitetään aivan liian vähän huomiota.

Tehokkaiden markkinoiden teoriassa oletetaan, että markkinavinoumat korjautuvat itsestään. Toisinajattelijoita oli yllättävilläkin tahoilla: George Soros, joka on kokeillut kaikki konnankoukut, mihin markkinoilla pystytään taisi kerran sanoa, että markkinat ovat vain hetken tasapainossa, kunnes jälleen vaipuvat ”normaalitilaan” eli epätasapainoon.

Kun siis markkinoiden piti kyetä korjaamaan itseään, kuten rationaalinen ajattelu edellyttää, ei valtiolle tai yhteiskunnalliselle säätelylle jäänyt oikeastaan roolia.

Miten tätä ajattelua toteutettiin käytännössä? Jo presidentti Clintonin aikana kumottu Glass-Steagall Act (1999) oli esimerkki siitä, kuinka kuviteltiin markkinoiden itsensä tietävän parhaiten, mitkä menettelyt johtivat parhaaseen lopputulokseen. Mahdollistettiin samanlainen tilanne, mikä tapahtui suuressa lamassa 1930-luvulla, kun talletus- ja investointipankit toimivat saman katon alla. Ihmiset menettivät esimerkiksi eläkesäästönsä, kun niistä saadut rahat oli riskisijoitettu ja riskit realisoituivat lamassa.

Glass-Steagallin kumoamiseen jälkeen palattiin takaisin ennen vuotta 1933 vallinneeseen tilanteeseen, jossa oli mahdollista perustaa finanssitavarataloja (talletus-, investointi- ja vakuutuspalvelut samassa yrityksessä). Tähän sisältyi paha ajatusvirhe, joka maksoi hirvittäviä summia finanssikriisiä seuranneessa suuressa taantumassa.

Alan Greenspan, joka toteutti käytännössä keskuspankin johtajana näitä teorioita myönsi virheensä (hän sanoi, että ”ajattelussani oli virhe”) oltuaan kongressin kuultavana syksyllä 2008. Siitä ei tarvinnut mennä kuin kaksi vuotta taaksepäin (2006), niin vastaan tulee sama mies, joka juuri tuolloin siirtyi eläkkeelle FEDistä juhlittuna sankarina, ja joka monien mielestä oli kaikkien aikojen paras keskuspankkijohtaja.

Kysymys ei ollut tietenkään mistään yhdysvaltalaisesta kokeilusta. Kulovalkean tavoin säätelyn purkuepidemia kaikkine lisukkeineen levisi ympäri maailman Suomeen saakka.

Uusklassisen taloustieteen kannattajien lempilapsi oli ja on pieni julkinen sektori. Isoa ei tarvita, koska talouden tasapaino hoituu markkinamekanismien kautta. Päinvastoin raskas julkinen sektori hidastaa talouden kehitystä.

Päinvastaista mieltä oli keynesiläinen Hyman P. Minsky, joka arvioi, että talouden suotuisa kehitys välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä johtui julkisen sektorin isosta koosta, joka vakautti talouden voimakkaita heilahteluja. Työttömyysturva ja sosiaaliturva muodostivat ns. automaattiset vakauttajat.

Lainaan tähän Alajan ja Suomisen kirjasta kohdan, joka myös omasta mielestäni (”Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi”, 16.2.2014) on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä, sillä (työtakuujärjestelmä)ohjelmien kautta ison valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuuden kannalta automaattiset vakauttajat ovat järjestelmän ytimessä, koska ne toimivat siltana suhdannevaihteluissa. Minskyn, kuten myös minun mielestäni, (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä. Myös Minskyn viittaus elvytyksen toissijaisuudesta koskien työttömyyttä (erityisesti vajaatyökykyisiä ja ikäihmisiä) on terävä havainto. Elvytys on enemmänkin kansantalouden suuren kuvan tukemista matalasuhdanteessa.

Työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vasten, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vasten, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia. Totta kai yksityinenkin sektori osallistuu työvoiman rekrytointiin aktiivisesti, jos kysyntä niin sallii.

On päivän selvää, että tämä ajattelu lyö pahasti korvalle pienen valtion kannattajia ja tehokkaiden markkinoiden teoriaa sekä työn tarjonnan ensisijaisuutta korostavia malleja.

Minskyn epävakaisuushypoteesista on käytetty myös nimeä ”psykologisten suhdannevaihtelujen teoria”. Tullaan siis lähelle taloustieteen behavioristisia eli käyttäytymistieteellisiä malleja. George Akerlof ja vastikään Nobelilla palkittu Robert Schiller ovat tutkineet tätä puolta syvällisemmin. Heiltä on myös ilmestynyt suomeksikin kirja ”Vaistojen varassa” (”Animal Spirits”).

Finanssikriisin viimeiset vuodet eivät ole muodostuneet riemumarssiksi keynesiläisille, pikemminkin eri puolet ovat asettuneet tiukkaan vastarintaan toisiaan vastaan, joka on yllättänyt muun muassa minut. Tarjonnan taloustieteen matemaattisten mallien luojat vähättelevät keynesiläistä käytännöllisyyttä. Keille ”Taloutta työväelle” sopii luettavaksi? Tietenkin kaikille talousteorioista kiinnostuneille, mutta myöskin niille, jotka haluavat taustoittaa globaalin talouden myllerryksiä. Kirja ei ole varsinaisesti taloustieteen popularisointia, vaan sen lukeminen edellyttää taloustieteen perustietoja. Minulle se oli hyvä kertauskirja ja yhteenvedonomainen näkökulma kaikesta siitä, mitä 1990-luvulla ja 2000-luvulla on taloudessa tapahtunut ja siitä miten talousteoriat nämä tapahtumat selittävät.

Tällaisia puheenvuoroja tarvitaan valtavirran talouspolitiikan vastineeksi herättämään ne, jotka haluavat ajatella toisin kuin mihin meitä totutetaan.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Inflaatiopelon pakkomielle

Yhdysvaltain keskuspankki (FED) on juuri julkaissut puhtaaksi kirjoitetut puheenvuorot (transcripts) rahapolitiikkaa käsittelevistä kokouksistaan vuodelta 2008. Käy ilmi, että keskuspankin pankkiirit ovat olleet neuvottomia, mitä olisi pitänyt tehdä finanssikriisin käynnistyttyä. Se ei kuitenkaan ole Paul Krugmanin pointti, kun hän nostaa pöytäkirjoista huomionarvoiset asiat esiin tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Inflation Obsession”. Krugmanin päähuomio kiinnittyy pankkiirien ylisuureen inflaatiopelkoon ja se tapahtuu muiden oleellisempien asioiden kustannuksella.

The Atlantic-lehden tilastojen mukaan pöytäkirjoissa oli elokuussa 2008 peräti 322 mainintaa inflaatiosta ja vain 28 mainintaa työttömyydestä ja 19 mainintaa systeemisestä riskistä. Samat puheet jatkuivat pitkään tämän jälkeenkin. Kannattaa muistaa, että asuntojen hinnat olivat korkeimmillaan vuoden 2006 puolessa välissä ja hintojen romahdus oli pitkälle edennyt tauti syksyllä 2008. Tästä huolimatta inflaatio oli kaikkien pelon kohteena. On pakko kysyä, miten hereillä asiantuntijat ovat äkkikäänteissä. Vielä oleellisempi kysymys on, miksi pitkän ajan kuluessakaan ei osattu havainnoida oikeita asioita. Olisiko syy löydettävissä vuosien 2004-2007 ilmapiiristä. Itse muistan vauhtisokeuden, joka vallitsi. Kun joku yritti huomauttaa, että nyt mennään liian kovaa, niin vastaus oli: ”säälittävää!”

Myös alan lehdet ovat toitottaneet inflaatiopelkoja aivan viime vuosinakin. Kerta toisensa jälkeen on nostettu inflaation uhkakuva otsikoihin - turhaan. Krugmanin mukaan sama keskustelu käytiin jo suuren laman aikaan 1930-luvulla. Kun Englanti oli deflaatiokierteessä puhuttiin inflaatiouhasta. Ehkä tässä inflaatiokeskustelussa on myös kysymys siitä, että toisen maailmansodan jälkeen inflaatio oli oikeasti paha peikko ja nyt toisenlaisissa olosuhteissa ei olla pystytty luopumaan vanhasta mantrasta.

Vai mistä oikein on kysymys?

Krugmanin mukaan ei osata erottaa lyhyen ajan yksittäisten tuotteiden inflaatiosysäyksiä pidemmän ajan kokonaisinflaation todennäköisyydestä. Esimerkiksi öljyn hinta vaihtelee hyvinkin lyhyin aikavälein, mutta se ei merkitse, että olemattomat inflaatio-odotukset kokonaisuudessaan olisivat muuttuneet. Myös keskuspankin rahan painaminen on tulkittu herkästi inflaatioherkäksi välineeksi, vaikka talous vaeltaa taantumassa, eikä inflaatiolle ole sijaa.

Inflaatiolla pelottelijat ovat konservatiiveja esikuvinaan Friedrich Hayek ja Joseph Schumpeter. He varoittavat pakkomielteenomaisesti joka välissä valtion vaarallisista interventioista, jotka lisäisivät inflaatiouhkaa. Kysymys on ideologiasta: julkisen sektorin ei sallittaisi tehdä oikein mitään, ei myöskään piristää taloutta. Helpoin tapa torjua puuttuminen on pelotella tulevalla inflaatiolla. Tyypillistä tarjonnan taloustieteen argumentointia. Inflaatio ei ole toistaiseksi uhka kummallakaan puolella Atlanttia.

Krugmanin mukaan inflaatiopakkomielteen vallassa elävät ovat estäneet julkisia toimijoita tekemästä riittävästi taantuman torjumiseksi. Monin eri tavoin vaikuttava taantuma ja esimerkiksi Kiinan massiivinen tulo markkinoille halpoine hintoineen sekä kulutuselektroniikan halpenevat hinnat ovat estäneet tehokkaasti inflaation nousun.

Myönnän kyllä itsekin, että olen ihmetellyt inflaation vähäistä määrää jossain vaiheessa. Olen kuulunut niihin, jotka jo kouluajoista lähtien ovat pelännet inflaatiota pahimpana vaihtoehtona. Mutta ajat ovat muuttuneet, sodan jälkeiset vuosikymmenet ovat takana päin.

Milloin tapahtuu käänne? Missä vaiheessa oikeasti nousevat esille inflaatio-odotukset ja mitkä ovat silloin vastatoimet? Onnistuuko vastatoimien ajoitus? Kaikki – myöskin Krugman – näyttävät odottavan, että muutos tapahtuu hitaasti ja matillisesti: ei siis syytä huoleen?

Edellä kuvattu ”keskustelu”, jossa osapuolina ovat jälkikeynesiläinen Krugman ja inflaatiopelkoiset tarjonnan taloustieteen edustajat muodostaa tavattoman voimakkaan taloustieteen koulukuntien ja ideologioiden välisen ristiriidan, jonka keskellä edelleen elämme molemmin puoli Atlanttia.

------------------------------------------

Ehkä yllätykset tulevatkin toisaalta. Yhdistelmä, jossa korot ovat lähellä nollaa ja pörssikurssit ovat nousseet käsittämättömästi ovat houkutelleet pörssiyritykset omien osakkeiden ostoon yhä uudelleen halvalla velkarahalla. Ostoilla on tietenkin nostatettu kursseja. Samalla yritykset ovat nopeasti velkaantuneet.

FED on pyrkinyt velkapapereiden ostoillaan elvyttämään taloutta. Samalla kuitenkin markkinoille on pumpattu valtavasti rahaa, josta suuri osa on ajautunut pörssiosakkeisiin. Pörssin ”inflatorinen” kehitys merkitsee pörssikuplaa.

Liika raha tuppautuu aina menemään johonkin. Jotenkin saman tyyppinen ilmiö tapahtui 2000-luvun alussa, kun FED piti IT-romahduksen jälkeen korkoja liian alhaalla liian kauan (jopa neljä vuotta) elvyttääkseen taloutta. Osa halvasta velkarahasta meni asuntojen hintoihin tunnetuin seuraamuksin. Käykö nyt niin, että Fedin alhaiset korot asuntojen hintaromahduksen jälkeisen elvytyksen nimissä ovat menneet ja menevät pörssikurssien paisutteluun?

Tästä Krugman ei puhu mitään.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Olemme vapaata riistaa!

Antti Pajala kirjoittaa 8.3.2014 HS:n yleisöosastokirjoituksessa ”Natoa ei tule käyttää sisäpoliittisena välineenä” voimakkaasti Nato-liittoutumista propagoiden.

Ylemmyydentuntoisesti hän kirjoittaa, että ”liittoutumattomat väliinputoajat ovat ikuisesti maailmanpolitiikan spekuloinnin kohteena ja todellisuudessa täysin vapaata riistaa”. Väliinputoajia ovat siis Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi Suomen lisäksi. Kylläpä meillä menee huonosti. Haluaisin minäkin muistuttaa joistakin asioista. Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles meni 1950-luvulla vielä astetta pidemmälle ja sanoi, että puolueettomat maat ovat ”moraalittomia”. Oli ehdottomasti valittava puolensa. Sama kaiku on askelten. En ymmärrä tätä hysteriaa, mikä ilmenee kylmän sodan retoriikkana. Eikä kylmän sodan päättymisestä ole kulunut kuin 25 vuotta. Pitääkö se taas aloittaa?

Sitten Pajala aliarvioi demokratiaa ja kansalaismielipidettä ilmoittamalla kylmästi, että Nato-asiat pitää jättää asiantuntijoille. Missään tapauksessa Nato-liittoutumista ei pidä jättää kansanäänestyksen varaan. Onpa pelko ”väärästä” vaalituloksesta kova. Viime aikoina olen tottunut arvostelemaan eri alojen asiantuntijoita vahvoista, mutta ei niin tosista ja analysoiduista mielipiteistä. Nytkin toteaisin, että hyvin on Nato-propaganda uponnut kirjoittajaan. ”Kansanäänestyksessä päätöksen tekisivät asiaa käytännössä lainkaan tuntemattomat kansalaiset, jotka vetäisivät punaisen (!) viivan (!) lähinnä pelkän…. tunteensa perusteella”, sanoo Pajala. Harvoin on kansanvaltaa näin räikeästi aliarvioitu.

Pajalan maailma on täysin mustavalkoinen. On vain hirviömäinen itä ja kansanvaltainen länsi. Ei mitään sävyjä.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Soul-musiikin kultaiset vuodet

Teema-kanavalta tulee parhaillaan soul-musiikkia käsittelevä dokumenttisarja, jonka kakkososa oli nimetty ”Soulin kultaisiksi vuosiksi”. Sarjassa ei paljon viipyillä yksittäisissä artisteissa, vaan kiirehditään vähän turhankin nopeasti eteenpäin. Kultaiset vuodet tarkoittavat 1960-lukua ja 70-luvun alkua, jolloin olin itsekin otollisimmassa iässä kuuntelemaan musiikkia. Valitettavasti vain nuorisomusiikkia oli radion kautta todella vähän tarjolla, kuten olen useissa blogikirjoituksissa todennut. Lopuksi kerron omat soul-suosikkini.

Lähestyn dokumentin aihemaailmaa omien muistikuvieni ja ymmärrykseni pohjalta. Dokumentti toimii faktojen rytmittäjänä.

Dokumentissa pyritään kytkemään musiikki 1960- ja 1970-lukujen levottomiin aikoihin mustien hakiessa omaa identiteettiä monilla eri keinoilla. Juuri tuolloin mustien kansalaisoikeusliike lähti vyörymään ja musiikin ikimuistettavuus perustuu osin soulin ja yhteiskunnallisen kehityksen lomittumiseen ja sulautumiseen toisiaan tukevaksi ilmiöksi.

Sarjan ykkösosassa todettiin osuvasti, että kirkot toimivat mustien musiikin konservatorioina. Kirkot olivat suojattuja paikkoja, joissa harjoiteltiin kaikki gospel-musiikin äänet, harmoniat ja koreografiat. Kuusikymmentäluvun soulissa sama tehtävä oli kaduilla ja studioilla. Mustat ottivat haltuunsa oman musiikkinsa aivan samoin kuin valkoiset artistit nappasivat otteeseensa pop-musiikkiin.

Harvoin tullaan huomioineeksi, että myös mustien business-ajattelu heräsi juuri tuohon aikaan. Kuuluisin esimerkki on Tamla Motownin toimitusjohtaja Berry Gordy, josta tuli menestyksekkään musiikki-busineksen johtotähti.

Tämän päivän artistit voivat yllättyä Motownin harrastamasta ”käytöskoulutuksesta”. Motown todella antoi pukeutumis-, käytös- ja tapakoulutusta artisteilleen. Hyväksyttävyyttä valkoisten (?) keskuudessa haettiin näyttävällä ulkoisella olemuksella.

Studioilla yleensäkin oli suuri merkitys soul-musiikin nousulle. Motownin ohella esimerkiksi Staxin artistit (Otis Redding, Sam and Dave jne.) nousivat joukolla huipulle. Sam and Daven ”Soul Man” on yksi soulin tunnuskappaleista. Staxin Booker T. And The MG´s on ensimmäisiä esimerkkejä kuinka mustat (Booker T. itse) ja valkoiset (Steve Cropper ym.) toimivat yhdessä pelkästään musiikin ehdoilla.

Jotkut soul-artistit saivat hurjia hittiputkia myös pop-listoilla. Ajatellaanpa vain Supremesia, Four Topsia ja Aretha Franklinia.

Myös musiikin tekijöiden puolella valkoiset ja mustat saivat oman ikoninsa: Holland – Dozier – Holland oli varsinainen hittitehdas.

Soulin kummisetinä toimivat myös taustamuusikot, joiden merkitystä saundin luojina ei voi mitenkään aliarvioida. Funk Brothersin merkitys oivallettiin koko laajuudessaan vasta vuosia noiden jännittävien vuosien jälkeen.

Kuusikymmentäluvun loppupuoliskon sekasortoisina vuosina musiikki oli mustien taistelun peili, mutta en näe muusikkojen olleen mitenkään eturintamassa identiteettikapinassa. He olivat pikemminkin tapahtuneen tulkkeja.

Nyt kun ”12 Years a Slave” on palkittu Oscarilla, kannattaa muistaa, että noista 1800-luvun puolenvälin orjuusvuosista kului vielä reilut sata vuotta ennen kuin vapauduttiin rotusorrosta.

Mustien taisteluvuosina 1960-luvun lopulta 1970-luvun alkuun erottuivat James Brown, Marvin Gaye ja vaikkapa Temptations. Brownin uskomaton energisyys, kiihko, koreografia, lavashow ja teatraalisuus nostivat hänet soul-artistien huipulle. Hänen ”globaalissa” merkityksessään on jotain samaa kuin Muhammad Alissa. Molemmat olivat suuria missä tahansa, maailman ääriin saakka.

Brownin olemus oli kehitetty valmiiksi tuotteeksi jo varsin varhaisessa vaiheessa. Asia ilmenee esimerkiksi Tami-showsta vuodelta 1964, jonka me kaikki voimme todistaa oikeaksi, kiitos YouTuben.

Viimeisin vaihe tässä soulin kultaisten vuosien historiikissa olkoon Sly And The Family Stone. Sly Stone uudisti soulin ilmaisua. Voisin hyvin nähdä hänet funkin, rockin, soulin ja popin synteesin luojana. Nykyinen ”rotumusiikki” perustuu hyvin pitkälle niihin poukkoileviin ominaispiirteisiin , jotka kuuluivat Sly Stonen musiikkiin jo 1970-luvun vaihteessa.

Soul-musiikki vaikutti lukemattomiin valkoisiin muusikoihin ja laulajiin, kaikkein rajuimmalla tavalla Janis Jopliniin, mutta myös eurooppalaisiin artisteihin, ehkä ikimuistettavimmalla tavalla Dusty Springfieldiin. Myös suomalaisten artistien, kuten Pepe Willbergin, Ernosin ja Maarit Hurmerinnan musiikkiin, puhumattakaan vaikkapa Soulsetistä, soul-musiikki on jättänyt jälkensä.

Soul-musiikki oli marginaalissa Suomessa 1960-luvun lopulla varmaankin yleisradiomme populaarimusiikin diskriminoinnin vuoksi. Ja juuri silloin suuret ikäluokat olisivat olleet otollinen kohderyhmä! Kuvaavaa on että jälkijättöisesti Sam and Daven keskinkertainen ”Soul Sister, Brown Sugar” yhtäkkiä nousi arvoon arvaamattomaan Suomessa 1960-luvun lopulla ilman, että tänne oli muodostunut mitään mustan musiikin kulttuuria. Mutta se pieni harrastajaryhmä oli sitäkin innokkaampi!

Monia suosikkejani jää toki tällaisissa kirjoituksessa kovin vähälle huomiolle. Mitä olisi soul ilman Smokey Robinsonia, (Little) Stevie Wonderia tai säveltäjä-sovittaja Norman Whitfieldiä? Phil Spectorin ja Ike and Tina Turnerin ”River Deep Mountin High” on yksi näistä vain maininnalle jäävistä virstanpylväistä.

Ajattelin koota tähän loppuun vielä omia soul-suosikkejani varsinkin soulin alkuvaiheen ja kypsymisen vuosilta 1960- ja osin 1970-luvulta. En ole turhan tarkka musiikin rajojen osalta, joten mukaan on päässyt popin, rockin, bluesin ja gospelin vaikutteita. Kappaleet eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Papa Was A Rollin´ Stone, Tempatations

Uskomattoman jännittävä kappale, eräänlainen mustien taisteluvuosien historiikki.

My Girl, Temptations

Mistä he löysivätkään tähän tuon iki-ihanan leijuvan saundin!

I Heard It Through The Grapevine, Marvin Gaye

Kaikkien aikojen ykköshitti? Muistan elävästi kuinka kappaleen hypnoottinen rytmi vangitsi meikäläisen otteeseensa 1968-69.

What´s Going On, Marvin Gaye

Marvin Gayen kypsän kauden ylittämätön hitti, “Papan” kanssa mustien aseman tiedostamisen avainkappaleita.

I Heard It Through The Grapevine, Gladys Knight And The Pips

Alkuperäinen levytetty versio kappaleesta. Gladys Knightilla on yksi soul-musiikin hienoimmista äänistä.

(You Make Me Feel Like) A Natural Woman, Aretha Franklin

Voisin valita 10 sielukasta tulkintaa Arethalta. Tämä on yksi hänen suurimmista hiteistään.

Respect, Aretha Franklin

R-E-S-P-E-C-T, Find out what it means to me, R-E-S-P-E-C-T, Take Care, TCB!

These Arms Of Mine, Otis Redding

Vaikeaa valita Otisin parasta, on niin paljon hyviä. Tämä on kuitenkin se läpimurtoballadi. Siinä on mukana kaikki, mihin Reddingin musiikki myöhemminkin perustui.

It´s A Man´s, Man´s, Man´s World, James Brown

James Brown on käsite, ja tämä on hänen dramaattinen tunnusmelodiansa: mies on luomakunnan kruunu, muttei mitään ilman naista.

Heat Wave, Martha Reeves And The Vandellas

Martha Reeves kilpailee tasaväkisesti Gladys Knightin kanssa, jälleen vaikea valita useista hiteistä sitä parasta.

It takes Two, Marvin Gaye And Kim Weston

Voiko standardi olla huippu? Kyllä voi. Miten hyvin heidän äänensä sopivatkaan yhteen! Tähän kappaleeseen tarvitaan kahta.

Shop Around, Miracles

Ensimmäinen iso Motown-hitti. Tästä se kaikki alkoi 1960-luvun alussa!

In The Midnight Hour, Wilson Pickett

Pickettillä on se ÄÄNI. Souleinta soul-musiikkia, täysin ohittamaton kappale: "juu rilee laav mii sou"

Wish Someone Would Care, Irma Thomas

Kun joku välittäisi…. Minä ainakin välitän, ääni on hunajaa!

Reach Out, I´ll Be There, Four Tops

Yhtyeen pitkän hittiputken helmi.

Bring It On Home To Me, Sam Cooke

Pop-soulia. Hyräilen tätä suihkussa, autossa, missä vaan. Klassikkojen klassikko. Sam Cooke on gospelin, soulin ja popin guru. Soulin pastori laulaa ja seurakunta vastaa: Yeah, Yeah, Yeah… ihan kuin kirkossa syvässä etelässä….

A Change Is Gonna Come, Sam Cooke

Kansalaisoikeusliikkeen hymni, voiko olla merkityksellisempää kappaletta?