sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Iso pankki, pahat tavat?

TV:1:stä tuli dokumentti USA:n keskuspankin historiasta (”USA:n keskuspankin mahti”, Money For Nothing: Inside The Federal Reserve, 2013). Alkuperäinen nimi kuvaa sisältöä ilmeikkäämmin, sillä ohjelmassa keskityttiin paljolti keskuspankin (Fed) tärkeimmän aseen eli koron sääntelyyn ja nimenomaan alhaiseksi asetetun keskuspankkikoron tuhoisiin vaikutuksiin.

Ohjelmassa ei puututtu monien amerikkalaisten vaikeuteen yleensäkin hyväksyä ”iso pankki” (so. keskuspankki), aivan kuten monilla amerikkalaisilla on vaikeaa hyväksyä ”isoa valtiota”. Molemmat ovat mörköjä oikean reunan kulkijoille. Yhdysvaltain keskuspankki perustettiin ensimmäisen kerran 1791, toisen kerran 1816 ja kolmannen ja toistaiseksi viimeisen kerran 1913. Kuvaavaa!

Kun keskuspankki ei ollut pääomittamassa pankkeja 1800-luvun jälkipuoliskolla eikä 1900-luvun alussa kaatui pankkeja tuhoisin seurauksin poukkoilevassa kuplataloudessa. Pankkikriisit talletuspakoineen seurasivat toisiaan: 1857, 1873, 1884, 1893 ja vielä kerran ennen Fedin perustamista vuonna 1907. Jottei asia olisi kovin yksiselitteinen niin merkittävä keynesiläinen taloustieteilijä Hyman Minsky perusti talousfilosofiansa isoon valtioon ja isoon pankkiin (keskuspankki). Näiden varaan piti rakentaa vakaa tai vakautta hakeva talousjärjestelmä.

Tässä dokumentissa oli liberaali henki ja keskuspankkia ei sinänsä koettu ongelmaksi tai uhkaksi, mutta sen sijaan kritiikki kohdistui ankarasti sen ratkaisevilla hetkillä liian alhaiseen korkoon.

Dokumentin historiakuvaus alkaa 1920-luvun pörssikuplasta. Ohjelma vierittää syyn keskuspankille ja sen matalan koron politiikalle. Totta, mutta muitakin syitä oli, esimerkiksi kultakannasta kiinni pitäminen aivan liian pitkään, ylituotanto ja alikulutus, massiivisen osamaksukaupan käynnistyminen (kulutusluotot), tuloerojen kasvu, pörssiosakkeiden osto velaksi ja ”pysyvän kasvun” kuvitelma.

Kun USA:n taloudessa näkyi 1930-luvun alussa romahduksen merkit käynnisti Fedin New Yorkin aluepankki oikeaoppisesti elvyttävän rahapolitiikan. Keskuspankin pääkonttori ja valtiovarainministeri Andrew Mellon kuitenkin keskeyttivät brutaalisti elvyttämisen velkaantumisen pelossa (rahan tarjonta lakkasi), jonka jälkeen talous syöksyi lamaan tunnetuin seurauksin.

Dokumentissa kuvataan kuinka virheet toistuivat vuosikymmenestä toiseen. Ohjelma keskittyi suurimpiin mullistuksiin, mikä onkin järkevää kokonaisuuden hahmottamiseksi.

Yhdysvaltojen talous ajautui vaikeuksiin Vietnamin sodan takia ja maa irtisanoutui kultakannasta 1970-luvun alussa, jonka seurauksena dollari heikentyi dramaattisesti ja inflaatio kiihtyi. Ohjelmassa ei kajottu erääseen aivan oleelliseen vaikutukseen, mikä dollarin syöksyllä oli, nimittäin öljyn hintaan. Öljynviejien dollaripohjaiset tulot romahtivat ja yhdessä muunkin Yhdysvaltoihin kohdistuvat ärtymyksen (Israel!) seurauksena OPEC-maat nostivat jyrkästi öljyn hintaa, joka johti länsimaille tuhoisaan ensimmäiseen öljykriisiin.

Noina vuosina inflaatio nousi vuositasolla jopa 13 prosenttiin ja nousun pysäyttämiseksi keskuspankin johtaja Paul Volcker vähensi rahan tarjontaa, jonka seurauksena korot nousivat ylös. Volcker ei saanut jatkaa tehtävässään Reaganin kaudella, tilalle tuli Alan Greenspan. Seurauksista on paljon kiistelty, mutta 1980-luvulla tapahtui joka tapauksessa mullistus: keveä uusliberaali talouspolitiikka torpedoi Volckerin linjan ja moni asia muuttui muutoinkin: talouden sääntelyä ajettiin alas, luotiin tehokkaiden markkinoiden hypoteesi tarjonnan taloustieteen opein, ”pienennettiin valtiota” (ainakin retoriikassa) ja käynnistettiin tietoisesti suurenevien tuloerojen politiikka.

Aluksi talous näytti elpyvän, mutta kun oppi markkinoiden itsekorjaavasta rakenteesta muodostui ideologiaksi (jäykäksi oppirakennelmaksi) saivat talouden kuplapiirteet sysäyksen. Vuoden 1987 pörssiromahdus ja LTCM-hedgerahaston kriisi vuonna 1998 olivat varoitusmerkkejä tulevasta, mutta niihin suhtauduttiin ikään kuin hyvän ja toimivan linjan poikkeamina. Seurasi kuitenkin pahempia kriisejä: IT-kupla aiheutti ensimmäisen romahduksen vuoden 2000 maaliskuussa. IT-kupla perustui euforiseen jatkuvan kasvun ajatukseen (vrt. 1920-luku!), jonka myötä otettiin käyttöön hyvin kuvaava nimi, ”New Economy”. Jatkuva kasvu oli tietenkin kuvitelma, mutta heijasti hyvin markkinoiden kaikkivoipaisuutta korostavaa asennetta. IT-kupla oli kuitenkin sekin eräänlainen esinäytös tulevasta. Kaiken tämän ohella Yhdysvaltain talouteen hiipi sen kaikille tasoille velkaantuminen. Tähänkään ei puututtu, koska velka oli toisaalta kasvumoottori. Velkaantumisen epämiellyttävät piirteet sivuutettiin, estiväthän markkinat - kuten kuviteltiin - viime kädessä ylivelkaantumisen.

Dokumentissa keskityttiin kuplatalouden viimeisin vuosiin. Lukuisten haastateltujen todistajien voimin kiirehdittiin koko kriisitalous läpi. Pääosin saatoin yhtyä dokumentin johtopäätöksiin. Ongelmaksi jäi lähinnä yksinomainen keskuspankin syyllistäminen.

Keskuspankin rooli nousi pääosaan näissä 2000-luvun kuplatalouden tärkeissä vaiheissa. IT-kuplan romahduksen jälkeen keskuspankki oikeaoppisesti elvytti taloutta matalilla koroilla, mutta elvytystä kesti peräti neljä vuotta, aivan liian kauan. Ehkä kysymys ei ollut lainkaan elvytyksestä, vaan kuvitelmasta, että matalat korot olivat osa talouteen ”puuttumattomuutta”. Markkinoita ei saanut mitenkään estellä, vaan markkinat itse korjasivat mahdolliset virheensä. Kun matalilla koroilla pumpattiin rahaa lainamarkkinoille, asuntojen hinnat nousivat kiivaaseen tahtiin. Ajan hengen mukaisesti asiasta ei pitänyt huolestua, koska asuntojen arvo oli noussut ”aina”. Nousevilla hinnoilla oli siis tämän logiikan mukaan aina kate. Jos asunnon omistaja joutui vaikeuksiin, asunnon markkinahinta pelasti tilanteen.

Moni asia oli muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Eräs valtava muutos oli rahamarkkinoilla ja koko yhteiskunnassa tapahtunut murros. Tuotannollinen toiminta ei globaalissa taloudessa ollut enää tuottava kohde sijoittajille länsimaissa, koska teollisuustuotannon siirtymä itään oli juuri tapahtumassa. Tuottavuus rakennettiin ”itse rahan” ympärille (finansialisaatio). Ajattelun muutoksen seurauksena vuosikymmenien ajan hyviksi todetut ratkaisut muuttuivat epäkelvoiksi. Esimerkiksi 1938 perustetun puolijulkisen asuntorahoittajan Fannie Maen toiminta perustui pankkien myöntämien lainojen ostoon, niiden arvopaperistamiseen ja myymisen markkinoilla. Näin saatiin hartialeveyttä hurjaa vauhtia kasvaneiden ”omakotimattojen” (omakotitalot esikaupunkialueilla) rahoittamiseen. Mutta ajat muuttuivat: pian myös Fannie Mae muiden rahalaitosten tavoin levitti myrkyllisiä asuntoarvopaperistettuja lainoja ympäri maailmaa Valitettavasti dokumentissa ei kajottu muutoin rahamarkkinoihin kuin keskuspankin näkökulmasta. Eräs silmiinpistävä seikka on kiinnittänyt oman huomioni, nimittäin hyvin syvälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneet rotuennakkoluulot: Fannie Mae ei rahoittanut mustien omistusasuntohankkeita 1950- ja 1960-luvulla!

Kun George Bush nuorempi täysin erilaisissa olosuhteissa 2000-luvulla kehitti ”omistajuusyhteiskunta-ajatuksensa” oli se sisältönä kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omakotitalo. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä. Noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä. Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaisen yhteiskunnan unelmaan omistusasunnon kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liitovaltion 7000 dollarin käsiraha-avun, eikä lainalyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi. Dokumentissa sivuutettiin tämä tosiasia kokonaan ja keskityttiin pelkästään Fedin syyllistämiseen.

Turha on kuitenkaan syyllistää myöskään Fannie Maeta yksistään. Pankit lähtivät sääntelyn purkamisen jälkeen innokkaasti mukaan asuntomarkkinoille. Ne saivat halpaa lainaa keskuspankin koron alhaisuuden takia (1 prosentti) ja myivät lainaa asiakkaalle 6 prosentin korilla. Johdannaisten ja lainojen vakuuttamisen avulla kierrätettiin ja kerrytettiin pommia, joka laukesi käsiin vuonna 2006 asuntojen hintojen romahduksen käynnistyessä (tosin itse kriisi käynnistyi viiveellä vasta vuonna 2008). Asuntoarvopapereihin sijoittaneet investoijat olivat kiipelissä.

Mutta mistä kaikki tämä lainaraha virtasi pankeille? Tätäkään dokumentissa ei pohdittu. Yleensä suurimpana syntipukkina nähdään Kiina, joka on sijoittanut valtavaa valuuttavarantoaan Yhdysvaltojen finanssimarkkinoille. Kiinasta investorit saivat varat velkavetoisen sijoitustoimintaansa. Ei Kiina kuitenkaan ”pakottanut” tekemään tyhmiä investointipäätöksiä.

Vuonna 2006 eläkkeelle suurena sankarina siirtyneen Alan Greenspanin maine on syystäkin romahtanut. Greenspan ja hänen varamiehensä Ben Bernanke ajoivat kaikella tarmollaan markkinoiden itsekorjautuvuuden oppiaan. Niinpä asuntojen kysynnän ja asuntolainojen räjähdysmäisestä kasvusta ei pitänyt välittää, nousihan asunnon arvo samaan tahtiin otettujen lainojen kanssa! Mitä sanoikaan George Bush nuorempi: ”Jos asuntojen hinnat nousevat liian korkealle, ihmiset lakkaavat ostamasta asuntoja”. Että näin yksinkertaisesti asiat hoituvat.

Pelkästään Case-Shillerin de facto -standardin asemassa olevaa asuntohintaindeksiä tutkimalla olisi voitu havaita, että asuntojen hinnat eivät vuodesta 1950 lähtien olleet nousseet reaalisesti juuri lainkaan! Ne eivät siis olleet nousseet ”aina”.

Mitä olemme oppineet? Luultavasti emme mitään. Meillä on kyllä Atlanttin molemmin puolin tiukennettu sääntelyä, mutta talouden opit eivät ole muuttuneet. Tarjonnan taloustieteen opit ovat vahvoilla suhteessa keynesiläisyyteen. Ja mitä kauemmaksi historiaan asuntokupla jää sitä helpommin sen seuraukset unohtuvat.

Mitkä tahot ovat olleet finanssikriisin ”osapuolia”? Fed? Kyllä, mutta entäpä seuraavat: rahamarkkinoiden loputon ahneus, eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita ei hallittu, taloustieteilijät, joille matemaattinen lähestymistapa on tärkeämpi kuin käyttäytymistieteellinen lähestymistapa, säätelyn edesvastuuton purku, pankkien mahtava lobbauskoneisto, kongressin kyvyttömyys arvioida tilannetta realistisesti, ideologiset syyt markkinoiden kaikkivoipaisuudesta, sosiaalipoliittiset syyt: ei ymmärretty tuloerojen kasvun tuhoisuutta, omistajuusideologian ylikorostaminen…..

Alan Greenspan myönsi kongressin kuulusteluissa, että ”ajattelussani oli virhe”. Virhe kasvoi systeemiseksi. Nyt korjataan finanssikriisin seurauksia quantitative easingillä. Se perustuu rahan pumppaamiseen markkinoille samaan aikaan, kun korot ovat ennätysalhaalla……

”Keskuspankin mahti” -dokumentti kertasi historiaa ja keskuspankin osuutta talouden kriiseissä ansiokkaasti, mutta unohti monisyisyyden näkökulmastaan. Olen tässä kirjoituksessani pyrkinyt avartamaan syy-seuraussuhteiden tarkastelua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti