keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Varo ottamasta liian vähän lainaa !

Anni Lassila kirjoittaa Helsingin Sanomissa 31.10.2012 näkökulmapalstalla ”Kuka nyt asuntoa varten säästäisi?” Säästöpankkiliiton kannanotosta Finanssivalvonnan lainakattoehdotukseen. Finanssivalvonta on toivonut lainakattoa asuntolainoihin. Olen useita kertoja esittänyt huoleni liian isoista lainoista, joita viime vuosina on otettu. Taustalla ovat koko ajan kohonneet asuntojen hinnat.

Kupletin juoni menee seuraavasti: kun joku - mikä tahansa taho - on varoittanut kotitalouksien liiallisesta velkaantumisesta, ovat pankit ärähtäneet: kotitaloudet eivät ole velkaantuneet vakavassa määrin. Pankit ovat tietenkin pelänneet menettävänsä asiakkaita.

Nyt esillä olevaa lainakattoa ovat monet tahot kannattaneet. Syystäkin. Säästöpankkiliitto käy - hyvin pankkityylisesti - terrierin lailla kimppuun. Lainakatosta seuraa kauheita asioita: osa nuorista jäisi ilman asuntoa, kansantaloudelle aiheutuu laajaa tuhoa, kun rakentaminen heikkenee ja asuntojen hinnat voivat laskea (!) Velkadeflaatiopelot päästetään valloilleen.

On tämä järkyttävää. Säästöpankkiliitolla, niin kuin muillakin pankeilla, olisi ollut mahdollisuus jo vuosien ajan vaikuttaa velkaantumista hillitsemällä. Ei ole tullut mieleen. Olisi voitu tehdä rakentavia ehdotuksia korkovähennyksen leikkaamisesta, olisi voitu tehdä ehdotuksia maltillisista, asteittain voimaan tulevista velkakatoista. Ei ole haluttu tehdä ehdotuksia, tärkeintä on myydä lainaa niin paljon kuin vain on kysyntää ja mielellään ilman ehtoja.

Nyt on hätä kädessä. Kun monet tahot ovat ilmaisseet huolensa liiallisista velkamääristä ja haluavat lainakaton voimaan, niin Sääsöpankkiliitto ryhtyy uhkailemaan kansantaloudellisilla seurauksilla.

Olen useaan otteeseen tuonut esille, että ei se niin kauheaa ole viivästyttää hiukan asunnonhankintaa. Nyt on vain ajateltu niin, että missään tapauksessa kenenkään ei saa kärsiä omien halujen toteutumatta jättämisestä (lue: viivästymisestä).

Ihmisiä on hassutettu kertomalla, että ongelmia tulee vasta sitten, kun korot nousevat. Ongelmat ovat jo nyt täällä ! Aivan liian suuri osa velkaisten kotitalouksien rahoista on kiinni omistusasunnon seinissä. Muu kulutus kärsii. Säästöjä ei jää.

Edelleen ihmisiä on hassutettu kertomalla, että ongelmia tulee vasta, jos perheen joku jäsen jää työttömäksi. Väärin ! Ongelmat ovat päällä jo nyt, vaikka kukaan ei olisi työttömänä.

Anni Lassila yhtyy Säästöpankkiliiton kommentteihin ja uhkailee hirvittävillä seurauksilla, jos joku yrittää lyödä järkeä päähän velkatalouden osallisille. Aivan olemattoman pienenä myönnytyksenä hän toteaa, että jos ihan pikkuisen viitsisitte säästää ! Ollaan siis edetty tilanteseen, jossa anotaan nuoria perheitä lähes rukoillen säästämään edes muodon vuoksi. On sitä ennenkin säästetty !

Finanssivalvonta, jolle pankit ilmeisesti eivät paljon arvoa anna (ja joka yleensä on aivan liian kiltti), on kerrankin oikeassa: nyt todella tulee puuttua lainamääriin.

Miksi pankit heräävät aina liian myöhään? Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuullaan väite: ”antaa mennä, kun kerrankin menee”. Kun on matalat korot on tyhmää olla ottamatta lainaa - minkä kokoista tahansa. Mitään merkitystä ei ole sillä, että matalien korkojen takia - ja kysynnän ollessa korkealla tasolla - asuntojen hinnat karkaavat alta ja aiheuttavat jatkuvan hinnan- ja lainannousukierteen.

Hallitus, jota moititaan vastuuttomaksi on paljon vastuullisempi kuin pankit. Se on myös vihdoin alentamassa korkojen vähennysoikeutta - tosin liian hitaasti ja luomatta pitkän aikavälin ohjelmaa. Valtio on itse velkaantunut - olosuhteet huomioon ottaen - huomattavan maltillisesti.

Bill Clinton amerikkalaisen poliittisen ympäristön heijastajana

TV:ssä on juuri meneillään neliosainen Bill Clintonia käsittelevä dokumenttisarja. Dokumentin taso on ollut kohtalaisen hyvä. Neliosaisena dokumentti on pitkä, mutta ei onneksi pitkitetty kuten niin monesti tapahtuu. Tätä sarjaa on jaksanut katsoa kyllästymättä. En seuraavassa puutu Clintonin uraan yksityiskohtaisesti, vaan näkökulmani kanavoituu Clintonin kautta amerikkalaisen politiikan ilmenemismuotoihin.

Olen aina pyrkinyt suhtautumaan asioihin järkiperäisesti. Bill Clintonin kohtaamisessa syntyy äkkiä uskonpuute. Clintonin ympärillä tapahtuvat asiat luovat äärimmäisen tunnepitoisen vyyhden presidentin ympärille. Vaikka koko ilmapiiri Yhdysvalloissa on hyvin tunnepitoinen, niin Clintonin kohdalla syntyy aivan erityinen tunnemyrsky.

Clintonia on pidetty mestaripuhujana, politiikan taitajana, vilunkivilperinä ja epärehellisenä opportunistina. Miten tällaisesta ihmisestä saa otteen ? Amerikkalaisilla on helppoa (!), hehän rakastavat nöyryytettyjä ihmishahmoja, jotka kokevat huimia nousuja ja laskuja. Tuntuu siltä, että järjen tasaavaa vaikutusta ei huomioida. Clintonin kohdalla nousut ja laskut ovat dramaattisen jyrkkiä. Välillä peli on näyttänyt menetetyltä, mutta sitten on nähty ihmetoipuminen.

Kennedy-ihailija Clinton oli ja on kyllä demokraatti, mutta pystyi kameleonttimaisella käytöksellä sekoittamaan sekä omien että vastustajien rivit. Toisen presidenttikautensa alla Clinton oli juuri toipunut joistakin uransa suurimmista haasteista voittajana. Poliittinen asetelma oli kuitenkin häntä vastaan, koska kongressin molemmissa kamareissa oli republikaanienemmistö. Republikaanit yrittivät estää Clintonin valinnan toiselle kaudelle esittämällä sosiaalipoliittisen ohjelman ja lakiesityksen, jossa sosiaaliturvaa heikennettiin. Demokraateille se ei kelvannut. Ahdinkotilanteessa - pitkän harkinnan jälkeen - hän esitti republikaaneja myötäilevän lakiesityksen kongressille vieden republikaaneilta viimeisen mahdollisuuden kampata istuva presidentti. Clinton voitti vaalit ylivoimaisesti. Samalla kuitenkin demokraattien vasen reuna menetti luottamuksensa presidenttiin. Muistan itsekin pitäneeni eurooppalaistyylistä Clintonia jonkilaisena uuden politiikan airueena. Clintonin itsensäpelastamisveto sosiaaliturvauudistuksessa vei pohjan sympatioiltani. Tässäkö oli koko kuva Clintonista: periaatteeton opportunisti?

Suomalaisena on vaikea antaa anteeksi poliitikolle, joka antaa periksi periaatteistaan pelkästään pysyäkseen vallassa. Käsitykseni Clintonista ei vuosien varrella ole parantunut, vaan pikkuhiljaa heikenytynyt. Yhdysvalloissa näyttää tapahtuneen päinvastoin: Clinton taitaa olla suositumpi hahmo kuin kumpikaan meneillään olevan presidentinvaalitaistelun osapuolista.

Bill Clintonia on mahdotonta käsitellä ilman Hillary Clintonia. Voimakastahtoinen Hillary oli jossakin vaiheessa presidentin tasavertainen pari saattaen Bill-miehen ehkä hiukan nukkavieruun valoon. Hillary Clinton oli myös eräissä suhteissa rasite presidentille. Presidenttikautta edeltäneet kiinteistökaupat nousivat ikävästi esiin tosin johtamatta lopulta mihinkään tuomittavaan. Pahempaa oli kuitenkin epäonnistuminen ensimmäisen presidenttikauden terveydenhuoltouudistuksessa, johon nimenomaan Hillary Clinton panosti rajusti. Republikaanit käyttivät häikäilemättä hyväkseen rouva Clintonin innokkuutta. Epäonnistuminen oli kunnianhimoiselle Hillarylle raskas pettymys, kun kannatusta ei ollut riittävästi. Vasta Obaman kaudella viime vuosikymmenien aikana monta kertaa yritetty uudistus meni äärimäisen niukasti läpi. Tosin republikaanit pyrkivät edelleen kaatamaan hankkeen, jos saavat riittävät enemmistöt kongressissa. Tässä mielessä Clintonien tappio ei ollut tietenkään dramaattinen.

Bill Clinton hakeutui omasta syystään ongelmiin monesti juuri saavutettujen voittojen jälkeen. Monica Lewinskyn tapaus (ja aiemmat suhmuroinnit) kertoo paljon Clintonin ottamista tietoisista riskeistä, naiviudesta ja häneen iskostuneista luonteen heikkouksista. Soppa oli kauhistuttava. Vastustajat Kenneth Starrin johdolla iskivät säälimättömästi kiinni Clintonin lihanhimoon. Tällä kertaa Hillary oli kärsijän roolissa. Harvoin näkee poliitikkoa niin käsistä ja jaloista sidottuna kuin Clinton oli pitkän aikaa Lewinsky-skandaalin aikana. Ihmeellisesti hän toipui jälleen. Tunnepitoiseen poliittiseen maailmaan kuuluu näköjään tavallisten kansalaisten kyky unohtaa. Surullisen hahmon ritarista on tänä päivän kuoriutunut miltei kaikkien ihailema vanhempi valtiomies.

Kongressin republikaanipomon, oikeisto-opportunisti Newt Gingrichin käynnistämä budjettivarojen jäädytys 1990-luvun puolessa välissä, joka johti hallinnon halvaantumiseen, on esimerkki Clintonin aikaisista myrskyistä. Tässä vakavassa tapahtumasarjassa näkyi tavattoman selvästi poliittisen elämän polarisoitumisen ensimmäiset vaiheet. Tapahtuman konna oli Gingrich. Vaikka presidentti selvisi lopulta voittajana, ei tapahtunut prosessi anna demokraattisen järjestelmän toimintakyvystä kaksista kuvaa. Puistattavaa !

Bill Clinton oli talouden sääntelynpurun yksi toimeenpanija. Ei hän pystynyt näkemään ideologisen sumuverhon läpi, mitä sitten seurasi. Totuuden nimissä on toki sanottava, että George Bush nuoremman ”saavutukset” finanssisekoilussa ovat lyömättömät.

Mitä sanoisin Clintonista ja hänen urastaan? Amerikkalainen poliittinen mankeli, jonka läpi Clinton vedettiin (tai hän veti itsensä) on lähinnä uskomaton. Järjestelmää sanotaan kuitenkin demokraattiseksi. Minusta se kuullostaa pahasti rajoitetulta kansanvallalta. Nimenomaan Clintonin aikana käynnistyi amerikkalaisen politiikan polarisaatio. Muutos on ollut käsittämätön. Vielä 1960-, 1970- ja 1980- luvulla politiikka oli kohtuullisen yhteistyövetoista kahden suuren puolueen välillä. Sinänsä uskomaton asia ottaen huomioon Vietnamin sodan, kansalaisoikeustaistelun ja Watergate-skandaalin. Yhdeksänkymmentäluvun kuluessa tilanne on näyttänyt muotoutuvan sellaiseksi, että tarkoitushakuinen toisen osapuolen vahingoittaminen on muodostunut pääperiaatteksi. Loputuloksena on demokratian tappio: mikään vähänkään merkittävä lakiesitys ei tahdo mennä läpi, tai jos lopulta menee, niin uuvuttavan taistelun jälkeen.

Clintonin selviytyminen presidentiksi ja sitten toiselle kaudelle on tietenkin nähtävä Bill Clinton -nimisen ihmisen poliittisen taituruuden osoituksena. Kyllä hän on hengissä säilymisen mestari. En voi kuitenkaan olla tuntematta vieroksuntaa tavasta, jolla hän selvisi. Tarkoitus on todellakin pyhittänyt keinot. Tietenkin amerikkalainen kaksinaismoralismi on viettänyt riemujuhliaan. Huorinteko onnistuu näköjään parhaiten sellaisilta, jotka kovimmin vastustavat haureutta. Enkä nyt tarkoita Clintonia, vaan hänen arvostelijoitaan, erityisesti uskonnollisia piirejä.

Meillä on Euroopassa tapana nähdä amerikkalainen yhteiskuntapolitiikka vahvasti itärannikon näkökulmasta. Suurin osa eurooppalaisista älypäistä putoaa kärryiltä, kun lähestytään Yhdysvaltain keskilänttä tai syvää etelää. Eräs selittävä tekijä tapahtuneelle politiikan ja ilmapiirin muutokselle on keynesiläisen talouspoliittisen ajattelun joutuminen epäsuosioon. Chicagon poikien uusliberalismi ja tehokkaiden markkinoiden teoria on nostanut Movement Conservatism -liikettä (kts. tarkemmin tämän blogin kuva ”Movement Conservatism kuvana” ) ja omalta osaltaan luonut kuilun eurooppalaistyylisen yhteiskuntapolitiikan ja perinteisen amerikkalaisen ajattelun väliin, joka tuntee vastenmielisyyttä isoa valtiota kohtaan. George Bushin ideologiset toilailut eivät ole pysäyttäneet uusliberaaleja. Kun muutama vuosi sitten ajettiin lujaa päin seinää, niin nyt on herätty tokkurassa puolustamaan menneitä oppeja (vrt. Mitt Romneyn veronalennuspuheet).

Demokratiaan ei oikein hyvin sovellu ”the winner takes it all” - ajattelu. Yhdysvalloissa kuitenkin pyritään siihen. Pienet pistevoitot eivät ole nykyään suosiossa. Tyrmäysvoittoon tähtääminen halvaannuttaa poliitisen järjestelmän. Jos voitto ei ole nähtävissä etukäteen, jäädään kehän kulmiin jurnuttamaan. Kaksipuoluejärjestelmä - johon monet Suomessa haikailevat - on näyttänyt vastenmielisimmät puolensa. Kyllä Suomen melkein kaikkien värien hallitus harjoittaa poliitista yhteistyötä aivan eri tavalla !

Taistelu politiikan keskialueella olevien ihmisten äänistä on politiikan ytimessä USA:ssa. Tämä johtaa taktisiin sommitelmiin, joista periaatteet ovat kaukana. Tässähän se yhdistelmä on: toisaalta ollaan polarisoiduttu poliittisen ilmapiirin ääripäihin, toisaalta hakeudutaan periaatteettomasti keskialueelle viimeisellä hetkellä, jolloin takinkäännöt puolin ja toisin kilpailevat keskenään.

Yhdysvaltojen polarisoituneen ilmapiirin keskiössä on - haluttiin tai ei - rotukysymys. Ja niin mahtavan hyvältä kuin tilanne välillä näytti! Vielä 1980-luvulla Yhdysvallat näytti oikeasti rotujen sulatusuunilta. Kun pintaa on viime aikoina raaputeltu, on raadollinen todellisuus paljastunut: roturistiriidat eivät ole pohjimmiltaan kadonneet mihinkään. ”White backlash” on voimissan.

Niin, tunteista ja järjestä…. Myönnän avoimesti, että amerikkalaisen poliittisen ilmapiirin ymmärtäminen on liian haastava tehtävä(joskin kyllähän eurooppalaisetkin yrittävät tällä saralla parhaansa!). Iso raha, käsistä karannut poliittinen lobbaus, loputtomasti jatkuva yksilöllistyminen ja eriarvoistuminen, ainaiset politiikan playoffit ja kokoaikaisesti jatkuva vaalikamppailu märännyttää demokratian ja kannustaa ihmisiä etsimään vaihtoehtoja, jotka eivät paranna tilannetta, vaan heikentävät sitä.

Mitähän kansakunnan perustajaisät (founding fathers) tuumisivat tästä tilanteesta ? Jotenkin Aleksander Hamiltonin ja Thomas Jeffersonin välinen kamppailu - niin kiivasta kuin se olikin - kuullosti herrasmiesmäiseltä. Perustajaisiin projisoitu käsitys yhteistä hyvästä tahdosta kansakunnan parhaaksi on kuitenkin tuulesta temmattu. Ei tältäkään suunnalta tunnu löytyvän ratkaisua: Jeffersonin varapresidentti ampui Hamiltonin kaksintaistelussa !

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kirjamessuilla koettua

Vuoden yksi kohokohtia on ohi. Vietin neljä päivää kirjamessuilla. Messuilla oli yhteensä 71 500 kävijää. Leikillisesti voisi sanoa, että torstaina ja perjantaina olivat kirjamarkkinat ja lauantaina ja sunnuntaina karjamarkkinat. Kovin pahasti en kuitenkaan arvostelisi väenpaljouden tuomaa ahtautta.

Suomalaiset ovat kirjakansaa. Hyvätasoinen kansansivistystyö tuottaa tulosta. Perusrakenne on kunnossa ja laajat kirjahyllyt houkuttelevat pleraamaan kirjoja. Myös kirjaesittelyt ja keskustelut luovat erinomaisen taustan kirjafriikeille. Ongelmana oli ohjelman runsaus. Kiintoisia ohjelmia on pakostakin päällekkäin. Valitseminen ei todellakaan ollut kaikin osin helppoa. Mutta the show must go on!

Rakentavaa kritiikkiäkin voi varmaan esittää. Kirjaesittelytilaisuudet eivät tosiaankaan olleet mitään PowerPoint -showesityksiä. Keskustelut ja esittelyt tapahtuvat ilman kättä pidempää. Joissakin tapauksissa olisi varmaan ollut eduksi, jos kuvia ja taulukoita olisi projisoitu kankaalle. Videotykkejä oli kyllä tarjolla. Ehkä tämä havainnollistamisen välttely oli tarkoituksellinen linja? Vai ovatko kirjojensa esittelijät hukassa tekniikan kanssa?

Osa esityksista perustui julkisuuden henkilöiden esilläoloon. Kaikkien alojen asiantuntijoitakin oli eksynyt joukkoon. Silti suhtaudun pääosin myönteisesti julkkiskaruselliin. Ainoa, mikä harmittaa oli joidenkin tuntemattomien esiintyjien jääminen täysin tähtien varjoon. Olosuhteet eivät todellakaan ole kadehdittavat jonkun esikoiskirjan esittelylle. Jo pelkkä hälinä ympärillä oli liikaa. Kun katsomotilat eivät aloittavan kirjailijan kohdalla voi olla suuria oli heidät pakko tunkea johonkin nurkkaan ja toivoa, että ohimenijät pysähtyvät. Yleensä eivät pysähtyneet. Tässä olisi selkeä korjauksen paikka, mutta miten korjaus tapahtuisi?

Voidaan tietenkin kysyä, miten vajaan puolen tunnin esitys tuo esille jonkin laajan kirjan luonteen. Ollaan lähellä pintaraapaisua. Riippuu paljolti haastattelijan ammattitaidosta, että puoli tuntia käytetään tehokkaasti. Huumorikin virkistää. Taso vaihteli tässä mielessä huomattavasti. Jotkut juontajat eivät ymmärtäneet, miten tärkeää ajankäytön huomioiminen on esittelyssä. Tämä ei ole kokemattomien harjoittelupaikka.

Oma lukunsa ovat tietysti yleisökeskustelut kirjojen pohjalta tai pikemminkin niiden puute. Keskustelu ei suomalaisessa ympäristössä käynnisty napin painalluksella. Juontajan täytyy olla hiukan ovela onnistuakseen vuorovaikutteisuuden käynnistämisessä. Ehkä myös joidenkin kirjojen esittelyä olisi voinut laajentaa 45 minuutin pituiseksi. Mutta silti haasteeksi jää keskustelun käynnistämisen vaikeus. Tätä asiaa voisi varmaan miettiä.

Joitakin huomioita henkilötasolla. Oli tärkeää, että Hannu Taanila ei ollut enää paikalla. Subjektiivisuus ärsytti niin kiehtova persoona kuin hän onkin. Usein tuntui siltä, että Taanila halusi itsensä keskipisteeksi ja kirjansa esittelijä joutui Taanilan epämiellyttävään käsittelyyn. Taanilan korvasi nyt vastaavassa roolissa Markus Leikola. Hän selvisikin hyvin. Näki, että hän oli perehtynyt asiaansa eikä oivalluskyvyssäkään ollut mitään vikaa.

Monista mainioista juontajista nostaisin esille aina innostavan Timo Harakan. Häntä olisi seurannut mielellään enemmänkin kuin pelkästään yhden kirjan (Tommi Uschanov) osalta.

Entä sitten itse pääosan esittäjät eli itse kirjoittajat ? Seurasin itse pääosin yhteiskuntatieteitä ja historiaa käsitteleviä teoksia ja niiden kirjoittajia. Mielestäni parhaimmistoa olivat Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma (Erehtymättömät) Jouni K. Kemppainen (Arto Paasilinnan elämäkerta) ja Päivi Istala (omaelämäkerta) sekä Mirkka Lappalainen (Jumalan vihan ruoska) vain muutamia mainitakseni.

Kirjamessut on kustantajien kavalkaadi. Paikalla oli monia kustantajia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Minusta oli hienoa todeta, että näinkin pienillä markkinoilla monet kustantajat esittelivät omia erikoisteemojaan. Kirjafriikin kannalta kirjarunsaus oli ylitsevuotavaa. Ei auttanut muu kuin merkkailla ylös kirjojen nimiä mahdollista myöhempää hankintaa varten.

Yhdessäolon sujumisen kannalta olisi välttämätöntä, että eri taukopaikkojen markkinointi olisi järjestetty tehokkaammin. Nyt parin kahvion eteen siunaantui valtavat jonot. Vähän sivummalle mentäessä löytyi hyvin tilaa. Mutta ehkä yleisö ei pidä tätä ongelmana? Itse totesin, että pienet omat välipalat ja reppu olivat mainio yhdistelmä.

Kirjamarkkinat on hieno tilaisuus. Jatketaan pääosin samaan malliin. Varmaan järjestäjät pohtivat pieniä heikkouksia tarkkaan.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Savupiippujen puolesta

Otsake symboloi tuotannollista toimintaa enkä puolusta vanhanaikaista teollisuustyötä. Jälleen kerran on syytä palata teollisuustyön heikentyvään asemaan Suomessa.

Saksassa teollisuus edustaa 23 % bruttokansantuotteesta. Samalla tasolla ovat Etelä-Korea ja Japani. Italiassa osuus on pudonnut 16 prosenttiin ja Espanjassa 13 prosenttiin. Vanhat teolisuusmaat Ranska ja Englanti kärvistelevät noin 10 prosentissa ja myös Yhdysvalloissa tuotannollisen toiminnan osuus on pudonnut lähelle 10 prosentin tasoa. Suomessa osuus oli vielä muutamia vuosia sitten yli 20 prosenttia, mutta viimeinen havaitsemani luku on 19 prosenttia.

Alaspäin on siis menty ja huolestuttavan nopeasti. Nokian ja muun elektroniikkateollisuuden alasajo näkyy. Mutta yleensäkin teollisuus on vaikeuksissa, kuten hyvin tiedetään. Meillä on vahvuuksia, joita edustavat kemian- , konepaja-, metsä- ja metalliteollisuus ja kyllä elektroniikkakin vielä pärjäilee. Nämä eivät kuitenkaan riitä.

Pitkään on vannottu palveluelinkeinojen nimiin. On puhuttu siirtymisestä jälkiteollisesta yhteiskunnasta palveluvetoiseen yhteiskuntaan ilman, että seikkaperäisesti määriteltäisiin, mistä on kysymys. Jos tarkoitetaan teollisuustyöstä nousevaa palvelutoimintaa ollaan hyväksyttävällä pohjalla. Palvelu voi konepajateollisuudessakin olla yli 50 prosenttia liikevaihdosta. Meillä on yllättävänkin paljon teollista toimintaa, jossa tuotanto on esim. Kauko-Idän maissa, mutta tuotekehittely, markkinointi ja johto ovat Suomessa. Rakenne on tällöin oikeantyyppinen.

Ja taas ajatellaan ”palvelupalvelua” niin silloin ollaan jo vaikeampien haasteiden edessä. Missään tuntemassani länsimaassa ei pelkkien palvelujen avulla pärjätä. Yhdysvalloissa - jossa voitaisiin olla palveluvaltaisuudessa pisimmällä - on palvelutase kylläkin karkeasti 200 miljardia ylijäämäinen vuosi-tasolla, mutta kun tavaratuotanto on karkeasti 700 miljardia alijäämäinen jäävät nettoluvut pahasti punaiselle. Ei Iso-Britanniakaan pärjää rahoitussektorillaan, vaikka se onkin ylikorostunut.

Olen miettinyt monesti kuinka tärkeää olisi kokeilla Etelä-Korean ”vanhanaikaista” menetelmää: valtio on aktiivisesti mukana teollisuustyön tukemisessa. Meillä lähinnä keskustellaan, miten valtion teollisuusyritysomistuksista päästäisiin eroon.

Aktiivinen teollisuuspolitiikka johtaa parhaimmillaan hyväpalkkaisiin tehtäviin teollisuudessa. Se taas on välttämätöntä, jotta hyvinvointiyhteiskunnalle riittää verotuloja. Aivan liian usein kuvitellaan, että palvelut ovat jotenkin korkeatasoisia kauttaaltaan. Tosiasissa Yhdysvaltain esimerkin perässä syntyy runsaasti yksinkertaisia kassapalvelutehtäviä, joiden palkkatuloista maksettavilla veroilla ei hyvinvpointiyhteiskuntaa pidetä yllä.

En kuitenkaan pidä saksalaisia matalapalkkapainotteisia työmarkkinoita ja työlainsäädäntöä mitenkään autuaaksi tekevänä innovaationa. Se on johtanut valtavaan pienipalkkaisten armeijan syntyyn. Meidän on kehitettävä omat ratkaisumme. Ei Saksassakaan kehutut pk-yritykset pärjää matalilla palkoilla, vaan korkeatasoisella työllä.

Yhdysvalloissa juuri tämä hyväpalkkaisen teollisuustyön heikkeneminen ja osittainen siirtyminen Kiinaan ja muihin halpatyömaihin on johtanut huonoon ”vaihtosuhteeseen”, jossa teollisuustyö on vaihtunut WalMartin kaltaisiin 9-10 dollarin tuntipalkkaisiin töihin. Ei kai meillä haluta samaa. En ajattele tässä niin, että kaupan työ olisi jotenkin väheksyttävää, vaan enemmänkin tuotannollisen toiminnan säilyttämisen (lue: kehittämisen) puolesta.

Sitten tullaan verotuskysymykseen. En ole mikään veronalennusintoilija, mutta tuotannolisen toiminnan osalta tulisi myös verotukselliset asiat nostaa pöydälle. Niin on tietysti tehtykin usean työryhmän tai vastaavan toimesta, mutta ne tulokset….. Hallituksen toimet ovat oikeansuuntaisia, mutta eivät varmaan riittäviä.

Kun suurteollisuus väistämättä hiipuu tarvittaisiin uutta pk-sektoriin painottuvaa teollisuutta. Sen on oltava korkeatasoista - ei mitään bulkkitoimintaa - menestyäkseen. Saksalaista mallia tässäkin peräänkuuluttaisin. Vankka peruskoulutus täydennettynä kovilla lisäpanostuksilla oppisopimus-koulutukseen avaisi tien parempaan suorituskykyyn.

Suomalaisten etuna on, että täällä moni poika syntyy jakoavain kourassa, mikä on meille selvä etu. Käytännöllisyys on veren perintöä. Miten tätä taitoa voitaisiin jalostaa ?

Tietenkin nyt vapautuvista Nokian työntekijöistä luodaan hyvä pohja tuleville tuotanto/palvelutylöpaikoille. Tulevaisuuden työ on ”käsityönä” tehtävää ohjelmointityötä. Ohjelmistoliiketoiminta sopii oman epätieteellisen arviointini perusteella suomalaisille.

Entä paljon puhuttu markkinointiosaaminen ? Tai pikemminkin sen puute. Musiikkipuolella puhutaan musiikin tuottamisesta avainasiana. Teollisuudessakin voitaisiin lanseerata osin markkinoinnin korvaajana sovellus teollisuustuotteiden ”tuottamisesta”. Se olisi koko ketjun suunnittelua tuotekehityksestä tuotannon kautta markkinointiin. En näkisi pahana, vaikka tässä käytettäisiin hyväksi ulkomaista hyvin koulutettua, osaavaa työvoimaa.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Kehyskunnat varttuneiden asuinalueiksi ?

Hesarissa Esa Juntunen ja hänen asiantuntijanaan käyttämänsä Timo Aro kysyivät jutussaan ”Kunnat eivät kutsu varttuneita” (22.10.2012), miksi kunnat eivät markkinoi kuntaansa varttuneille. Varttuneilla he tarkoittavat 45-64-vuotiaita.

Yritän vastata pääkaupunkiseudun maaseutumaisten kehyskuntien osalta. Muuttajat ovat pääosin tiheästi rakennetuista kaupungeista väljempään asuinympäristöön muuttavia perheitä. Nämä samat muuttajat ovat alun perin saattaneet syntyä juuri kehyskunnissa ja opiskelumahdollisuuksien puuttuessa hakeutuvat pääkaupunkiseudun oppilaitoksiin ja nykykäytännön mukaan myös muuttavat kirjansa pk-seudun kuntiin. Valmistuttuaan ja mentyään naimisiin he lasten syntymän aikoihin hakeutuvat takaisin kehyskuntiin omistusasuntoihin (ja yleensä omakotitaloihin) keskustoja (kirkonkyliä) ympäröiville asuntoalueille. Oma tontti - pieni tai suuri - on houkutin. Tietysti omakotitalo tarjoaa myös rauhan - ei tarvitse asua esimerkiksi kauppakeskusten läheisyydessä.

Tietenkin työpaikka jää usein pääkaunkiseudulle, joten seurauksena ovat pitkät työmatkat. Ne kuitenkin siedetään varsinkin, jos käytettävissä on hyvät julkiset kulkuneuvot.

Erilaisissa tutkimuksissa, joissa on selvitetty maaseudulle muuttaneiden viihtymistä on tullut esille myös vastareaktioita. Uusi asuinpaikka ei ole ollutkaan niin ihana kuin se mielikuvissa kuviteltiin. Monilla on ollut muuttaessaan mielessä isovanhempien idylli maaseudulla. Silloin kuitenkin elettiin toisenlaisessa, usein maatalousvaltaisessa ympäristössä. Nyt uudessa tilanteessa lapset saattavat tuntea harrastusten ja kaverien puutetta, kun matkat varsinkin haja-asutusalueilta ovat pitkiä.

Tutkimuksista olen pannut merkille myös suorien vaikuttamismahdollisuuksien vajeen. Haluttaisiin päättää itse asuinympäristöön liittyvistä asioista. Nykyisin ”valmis yhteiskunta” on rakentanut omat päätöksentekopolut, jotka saattavat tuntua vierailta suoraa demokratiaa kaipaavista. Joku on ehdottanut, että haja-asutusalueille muuttaville pitäisi laatia muuttajan opas tai asumisopas, jolloin ehkä pahimmilta pettymyksiltä vältyttäisiin.

Mutta entä aluetutkija Timo Aron väite, että keski-ikäiset ja iäkkäät olisivat kuntatalouden kannalta optimaalisia muuttajia. Lapset eivät ole käyttämässä päiväkoti- ja koulupalveluja eivätkä muuttajat itse ole vielä suuremmassa määrin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjiä.

Nykyinen muuttajatrendi johtaa muuttajien tiettyyn ikärakenteeseen haluttiin tätä tai ei. Jos ajatellaan kuntien tahtotilan mukaan asiaa, niin kyllä ns. huoltosuhde vaikuttaa. Nuoret lapsiperheet koetaan onnistuneemmaksi sijoitukseksi pidemmällä aikavälillä kuin kypsään ikään ehtineiden tavoittelu. Kuntamarkkinoinnissa kohderyhmänä ovat nuoret lapsiperheet, vaikka heistä aiheutuukin kustannuksia. Miksi ? Kyllä kunnissa vaikuttaa se, että 55 vuotias ei pysy ikuisesti 55 vuotiaana. Kehyskunnissa on hyvänä pidettu huoltosuhde päinvastoin kuin monissa muissa kunnissa. Se halutaan säilyttää, vaikka tilapäistä taloudellista hyötyä saataisiinkin hyvätuloisista varttuneista keski-ikäisistä.

Kunnan kannalta tärkeää on, että tulomuuttajat ovat parempituloisia kuin kantaväestö tai poismuuttajat. Kehyskunnissa tämä on tärkeää sillä muuttoliike on todella rajua. Kahdenkymmenen tuhannen asukkaan kunnassa poismuuttajia voi olla 1300 ja tulomuutajia 1500 henkeä vuodessa. Muuttoliike ei kuvaa huonoa viihtymistä, vaan ihmiset muuttavat yleensä työn perässä. Ja työtilaisuuksia on pääkaupunkiseudulla runsaasti.

Mielenkiinnolla panin merkille kotikuntani Mäntsälän 45-64 vuotiaiden osuuden muuttajista. Se oli nimittäin vertailukuntien (14 Uudenmaan kuntaa) korkein eli 14,2 % kaikista muuttajista vuosina 2000-2009. Miksi näin on, siihen on vaikea vastata. Erot eivät toki ole suuria: vaihteluväli on karkeasti 10 prosentin ja 14 prosentin välillä. Heikoin 45-64 vuotiaiden osuus on Espoossa 8,8 %. Ehkä tämä varttuneiden keski-ikäisten muuttajien suurehko määrä selittää osaltaan, miksi edellä mainittu tulotilastojen ”vaihtosuhde ” on niin edullinen Mäntsälälle.

Ikäryhmästä 45-64 vuotiaat suurin osa asuu omistusasunnoissa, usein juuri omakotitaloissa. Vasta tämän ikäjakson jälkeen alkaa tulla tarve muuttaa pois omakotitalosta helpommin hoidettavaan keskusta- asuntoon. Myymällä pois haja-asutusalueen omakotitalon saa mukavan pesämunan keskustan omistusasuntoon. Haaste on siinä, onko kehyskuntien keskustoissa riittävästi soveliaita asuntoja.

Jatkuuko tilanne tällaisena ? On epäilyjä, että tulevaisuudessa ihmiset eivät haluakaan varsinkaan haja-asutusalueen omakotitaloja. Halutaan kaupallisten palvelujen ja harrastusten läheisyyteen. Jäävätkö asunnot silloin perillisten käsiin, jää nähtäväksi ?

Itse olen odottanut jo pitkän aikaa ”paluu kaupunkiin” -liikettä. Oletus on, että ihmiset eivät enää haluakaan raaputtaa pihaa, vaan haluavat toisella tapaa virikkeisen, harrastuspainotteisen ympäristön. Mitkään tilastot eivät tue tätä ajatusta toistaiseksi. Yhdysvalloissa on todettu kiinnostuksen jossain määrin lisääntyneen pieniä yliopistokaupunkeja kohtaan, mutta siinä kaikki.

Hesarin toisessa jutussa ”Kolmasosa kunnista on vahvoja” (22.10.2012), tulee selkästi todistetuksi, että Helsingin kehyskunnat ovat valtakunnallisesti katsottuna kiistattomia menestyjiä ja ne menestyvät tällä ”nuori muuttava perhe” -valtillaan. Kustannukset, jotka lapsiperheistä aiheutuvat ovat sittenkin väistyviä sen rinnalla, että perheen isä ja/tai äiti ovat töissä.

Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien omakotitalomatosta suurkaupunkien äärellä, jonka hän esitti nuorten perheiden ihanneasuinalueena jo 1930-luvun alussa, näyttää edelleen pitävän paikkansa. Edellytyksenä on usein vähintään kahden henkilöauton talous. Tällainen asumismuoto aiheuttaa vahvan hiilijalanjäljen halusimme sitä tai emme.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Jo riittää !

Olen useita kertoja näissä kirjoituksissani tuntenut suurta huolta velkaantumisesta tässä maassa. Sama ongelma vaivaa kyllä muitakin länsimaita. Pahinta on, että velkaantumista tapahtuu kaikilla tasoilla kotitalouksista valtioihin.

Tilastokeskus ilmoittaa, että kotitalouksien velan määrä oli kesäkuun lopussa n. 130 miljardia euroa ja velkaantumisaste 118 % käytettävissä olevista tuloista. Nousuvauhti on ollut hurja, sillä vuoden 2000 alussa velka oli 65 % tasolla.

Vielä on tuotava esille, että kysymyksessa ovat keskiarvot. Meillä on 40 000 kotitaloutta, joilla velka on 500 % käytettävissä olevista tuloista. Melkoinen määrä on myös niitä, jotka ovat velattomia. Velkaantumisessa onkin tapahtunut dramaattinen polarisoituminen.

Samaan aikaan yrityksillä oli velkaa 210 miljardia euroa. Loppujen lopuksi valtion velkaantuminen on melko maltillista, alle 50 % bruttokansantuotteesta. Bkt on karkeasti 190 miljardia ja velka karkeasti 95 miljardia euroa. Vähiten olen huolestunut valtionvelasta. Sen kasvuvauhti (6-7 miljardia ensi vuonna) on tietenkin liian nopea. Talouskasvu on paras lääke valtionvelan kasvun suhteelliseen hillitsemiseen.

Mutta kotitalouksista olen huolestunut. Kun Yhdysvalloissa oli asuntokupla pahimmillaan, oli velka yli 130 % käytettävissä olevista tuloista. Nyt lukema on kääntynut hienoiseen laskuun. Emme siis ole kaukana niistä luvuista, joihin USA:ssa ajaudutiin asuntokuplan kuumimmissa vaiheissa.

Asunnot ovat velkaantumisen ylivoimaisesti tärkein syy. Asuntojen hintojen jatkuva inflaatiota nopempi nousu on velkaannuttanut suuren osan kotitalouksista. Usein syyksi esitetään asuntotuotannon heikkouksia. Asuntoja ei valmistu riittävän ripeään tahtiin. Itse nostaisin rakentamisen rinnalle monia muita syitä. Ihmiset eivät enää halua viivästyttää vaurastumistaan, joka oli tyypillistä maailmansodan jälkeiselle sukupolvelle. Asunto halutaan heti. Ja pankistahan saa rahaa. Matalat korot yhdessä asuntolainojen korkovähennyksen kanssa ovat kiihdyttäneet asuntojen hintojen nousua ja sitä kautta velkaantumista.

Tehokkaimpina keinoina velkaantumisen hillitsemisessä näen korkovahennyksen pienentämisen (josta saadaan esimakua ensi vuoden alusta lähtien) ja asuntovelan enimmäismäärän rajoittamisen 70 prosenttiin asunnon arvosta (miksei se onnistuisi nyt, kun se onnistui 1990-luvun puolessa välissä ?). Tason asettaminen 85 % tai 90 % tasolle ei riitä.

Matala korkotaso on vaikeampi asia. En ymmärrä sitä suunnatonta riemua, mitä tunnetaan matalien korkojen takia. Alhaiset korot ovat osoitus taloustilanteen synkkyydestä. Meillä ja koko Euroopan alueella on meneillään talouden taantuma. Korot ovat tällä hetkellä epäterveen alhaisella tasolla.

En näe suurta problematiikkaa siinä, että asuntojen hintakehitystä maltillistetaan. Tietenkin rakentaminen pienenee ja pankeilla on vähemmän laina-asiakkaita, mutta vastapainoksi saadaan tasapainoisempi kehitys. Ennenkaikkea ihmisten tuloista pienempi osa kiinnittyy seiniin ja enemmän jää säästöön ja käyttöön muuhun kulutukseen.

Kun jokin taho, vaikkapa valtiovarainministeriö tai Suomen pankki varoittaa liiasta velkaantumisesta, älähtävät pankit heti. Ne kiistävät jyrkästi ylivelkaantumisen. Kukaan ei saa estää pankkien velanmyyntiä ! Pidän käyttäytymistä edesvastuuttomana. Kyllä pankeilla pitäisi olla myös yhteiskuntavastuu eikä niiden pitäisi tähdätä vain omistajien hyvittämiseen ja voiton maksimointiin.

Erikseen ovat sitten ne, jotka tuntuvat laskevan kiihtyvän inflaation varaan. Jopa lainojen markkinoinnissa käytetään inflaatiokorttia. Ensin matalat korot lainaa otettaessa ja sitten inflaatio syö velat !

Massiiviset irtisanomiset ovat herkistäneet arvostelulle. Ovatko ihmiset huomioineet työttömyyden vaihtoehtona ? Onko huolehdittu riitävästä takaisinmaksukyvystä ?

Ruotsin tie on ollut se, että asuntolaina-ajat ovat olleet jopa 125 vuotta. Lainat siis ulottuvat asunnon todennäköisen käyttöiän tuolle puolen. Ei ihme, että asiasta ollaan Ruotsissa huolestuneita. Tietenkin Suomessakin tarjotaan vaikeuksiin joutuneille laina-aikojen pidennyksiä. Sehän on vain lisätuloa pankille….

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

lauantai 20. lokakuuta 2012

Mitä minä sanoin !

Laskin juuri kädestäni Esko Seppäsen uusimman kirjan ”Emumunaus”. Se on - kuten arvata saattaa - kovinta rahamarkkina- ja EMU-kritiikkiä, mitä tältä planeetalta voi löytyä. Jo edellisessä kirjassaan ”Oma pääoma” Seppänen harjoitteli EU-kritiikkiä 20-30-sivun verran. Sitä ennen ilmestyi pamfletti ”Hullun rahan tauti” finanssikriisistä. Se on kirja, joka yhdessä Timo Harakan ”Luoton loppu” -pamfletin kanssa avasi mainion näkymän finanssikriisin syntyvaiheisiin. Nyt hän paneutuu EMU-kritiikkiin kokonaisen kirjan verran. Emumunaus on haastavaa luettavaa.

Kirjoittaja hallitsee sekä yksityiskohdat että kokonaisuuden. Hän vierittää päällemme lyhyen EU-historian Maastrichtin sopimuksesta lähtien, koukaten välillä Yhdysvaltain puolelle, mutta palaten sitten rahaliittokritiikkiin.

Kirjassa käydään läpi mm. virtuaalirahan, johdannaisten, ERVV:n, EVM:n, kriisimaiden ja tietenkin Suomen koettelemusten (myös 1990-luvun alun lama !) historia neljässä luvussa Taustapeili, Sivupeili, Päivän peili ja Kerro, kerro kuvastin. Se on tiivistetty yhteenveto eteemme avautuneesta tapahtumien taivaanrannasta, sellaisenaan mainio kertauskirja Euroopan Yhteisön viime vaiheiden historiaan.

Vaikka kirja on kokonaisesitys EMU-kriisin vaiheista on se samalla pamflettimainen kärkevyydessään. Tai sitten ei. Kärkevyys on nimittäin Seppäselle tyylilaji eikä mikään juuri tätä kirjaa varten valittu linjaus.

Seppänen on tunnettu värikkäästä kielenkäytöstään. Uusi kirjakin on täynnä - läkähdyksiin saakka - erilaisia kielikuvia. Hän on luonut Seppäsen kieliopin ja sanaston. Seppänen on merkityksien ymmärtäjä. Hän pystyy pelkistämään monimutkaisia asioita sortuen vain harvoin yksinkertaistuksiin. Tämä tulee esille niinkin triviaalissa asiassa kuin kolmekirjaimisten aakkosmössöjen ”käännöksissä”. Esimerkiksi CDO on ”vakuuksin turvatut joukkovelkakirjat” ja CDS on ”kahden osapuolen välinen sopimus luoton maksamatta jättämisen varalta”. Käännökset ovat oikein, vaikka käytännössä tuotteet finanssikriisissä kääntyivät itsensä vastakohdiksi. Seppänen on tieteen popularisoija positiivisessa mielessä.

Esko Seppänen on aina osannut ärsyttää. Puolueessaan hän oli mielestäni usein keskeinen riidanhaastaja. Hän tuntui aina olevan eri mieltä muiden kanssa - totta vai luulottelua ? Hän perehtyi jo varhain taloustiedon saloihin ja pörssiyhtiömaailmaan. Tiedoista on ollut viime aikoina tavattomasti hyötyä. Vaikkei olisikaan asioista yhtä mieltä, on tunnustettava, että hän tarjoaa teesin tai antiteesin lähes kaikkiin EU-kriisin pääkohtiin.

Aiemmin hän saattoi ärsyttää ”väärillä” mielipiteillään. Joskus tulee mieleen, että hänen on tarvinnut vain odottaa ja maailma on tullut hänen mielipiteidensä kohdalle. Onko tässä siis yksi näistä vääristä ihmistä joka on ollut oikeassa ? Ainakin kirjaa voi suositella oikeille ihmisille, jotka ovat olleet väärässä. Omahyväisyyttä hän välttelee: suusta ei pääse lausahdusta ”mitä minä sanoin”. Hän jättää sen muiden tehtäväksi.

Uudessa kirjassa ei juuri sosialismi -sanaa käytetä. Siinä mielessä ideologinen indoktrinaatio on taakse jäänyttä elämää.

Parasta kirjassa on se, että Seppänen ei sorru syljeskelemään mielipiteitään vasemalle, oikealle tai keskelle. Hän pyrkii argumentoimaan sanottavansa. Seppäsen puheenvuorot ovat sen verran painavia, että jos Seppästä ei olisi, hänet pitäisi keksiä.

Itse odottaisin, että Seppänen paneutuisi tulevaisuudessa luihin ja ytimiin alkuperäisen amerikkalaisen finanssikriisin synnystä. Nyt hän erittelee kirjassaan ansiokkaasti subprime-lainat, CDO-arvopaperit ja CDS-johdannaiset ja pankkien, mukaan lukien varjopankkien roolin, mutta tarkoitan nyt enemmän. Mikä olisi suuri linja Marxista Keynesin kautta Minskyyn ? Hän ei puhu kirjassaan omistajuuden olemuksesta finanssikriisissä. Miksi omistajuus (vrt. sosialismin (pakko)kollektiivinen omistus/ uusliberaalien äärimmäisen pitkälle viety - pakonomainen - yksityisomistus) on finanssikriisin keskiössä ? Mikä olisi keynesiläisyyden ja Chicagon poikien vastakkainasettelun ytimessä ? Pitäisikö ideologiat vielä kerran perata finanssikriisin ”sodan sumun” takaa ?

Vai onko Seppänen ensisijaisesti finanssiturbulenssin lähitaistelija, joka ei sittenkään halua paneutua pitkään linjaan ?

perjantai 19. lokakuuta 2012

Tulevaisuus nyt - miten innovoin kuntatyössä ?

Otsakkeella tarkoitan sekä tulevaisuus- että innovaatiotyötä kunnassa. Pitkähkön kokemuksen perusteella (35 vuotta) sanoisin, että kuntien innovaatiotyön esteitä ovat seuraavat: 1) sitoutuminen innovaatio/tulevaisuustyöhön puuttuu (usein ilmenee siten, että edellistä voimainponnistusta ei aloiteta toteuttaa ennenkuin jo uusi pukkaa päälle ilman, että sitäkään viedään päätökseen) , 2) Ideoita on helppo esittää, mutta toteutusvaiheessa alkaa käydä kato (huomaat olevasi yksin), 3) Perustyö estää paneutumisen uuden luomiseen (usein ilmenee siten, että uudet ideat toteutetaan oman työn sisällä, mutta ei uloteta niitä muihin hallintokuntiin), 3) Reviirirajat ovat liian tiukat (poikkihallinnollisiin hankkeisiin ei lähdetä, koska pelätään omien toimintojen vaarantuvan), 4) Asia esitetään niin, että ”keksi mitä tahansa, mitä maa päällään kantaa, mitään ei hylätä ennakkoon”. Ei näin. Ehdotusten on oltava konkreettisia, 5) Kunnanjohdon sitoutuminen puuttuu, 6) Tulevaisuustyöltä puuttuu oikeantyyppinen vetäjä/puheenjohtaja, 7) Kaikki ovat aluksi innostuneita, mutta vähitellen hanke hiipuu muiden töiden alle.

Listaa voisi tietysti jatkaa, mutta riittäköön tällä kertaa. Työn organisointi on avainasemassa. Yksi malli on esitetty tämän blogin kuviossa ”Tulevaisuus/innovaatioryhmä” (lokakuu 2012). Sitouttamisen kannalta on välttämätöntä ottaa mukaan luottamushenkilöitä. Asian käsittelyn askelmerkit tulee olla suunniteltu etukäteen. Väliraportit tulee esitellä esimerkiksi kunnanhallituksessa tai sen työryhmässä siten, että aikaa käsittelylle ja ohjeistukselle jää.

Oleellinen on työryhmän kokoonpano. Siinä tulisi olla asiantuntijahallintokunnan edustajat. On kyseenalaista voidaanko ryhmälle esim. 20 000 asukkaan kunnassa nimetä päätoiminen vetäjä. Tarvitaan sitoutunut idearikas virkamies, joka voidaan osittain irroittaa työhön. Lisäksi tarvitaan ostettua asiantuntemusta työryhmän työn kommentointiin ja jatkoideointiin. Yliopistojen/korkeakoulujen edustus työryhmässä on välttämätön. Ei olisi pahitteeksi, jos mukana olisi yrittäjien edustaja. Kokoonpanon suuruus voisi olla 5-7 henkilöä. Työhön liittyy ideoiden esittely taustaryhmille (lautakunta, kunnanhallitus, valtuusto, yrittäjäjärjestöt).

Crowdsourcingia voisi soveltaa poikkeuksellisesti siten, että työryhmän alustavat ehdotukset tulisivat kuntalaisten jatkoideoinnin kohteeksi. SoMe-välineiden avulla tämä tulisi helposti organisoiduksi. Työryhmän työtavassa voisi noudattaa etä/internet -periaatetta, kokouksia olisi vähemmän. Laajemmissa tilaisuuksissa voisi käyttää esim. Learning Cafe -menetelmää, joka kokemukseni mukaan on hyvä jatkotyöstöväline.

On välttämätöntä määrittää tulevaisuutyön sisältö esim. teemoittain. Kaikkia kunnan hallinnonaloja ei kannata yrittää viedä kerralla läpi.

Työn lähtökohtana voisi olla kuntastrategian kipupisteet. Näin varsinkin jos halutaan konkreettisia ehdotuksia välittömiin haasteisiin.

Työryhmän työ ei olisi projektiluontoista, vaan prosessityyppistä ja kestäisi koko valtuustokauden.

Tulevaisuus/innovaatioryhmä - innovaatioympäristön luominen

Ja inflaatio tuli, näki ja voitti….

Kauppalehdessä oli 19.10.2012 mielenkiintoinen artikkeli ”Euron pelastaa vain kova markkinakuri” saksalaisesta pankkimiehestä Thomas Mayerista. En yritäkään käsitellä kaikkia asioita, joita artikkelissa otetaan esille. Mayer ottaa uudessa kirjassaan "Zusammenarbeit mit Elementarwesen" kantaa inflaation mahdollisuuteen Euroopassa. Olen lehtijutun varassa, mutta siinä tuodut ajatukset ovat erittäin varteenotettavia.

”Rahan painaminen jatkuu ja paine yhteisvastuun kasvattamiseen lisääntyy. EKP kulkee kulkee kohti ’latinalaista’ keskuspankkimallia, jolle on ominaista rahapolitiikan ja muun talouspolitikan rajan hämärtyminen”. Saksalaisena hän siis haluaisi pitää rahapolitiikan ja finanssipolitiikan irrallaan toistaan. EKP:n roolina tässä saksalaisessa mallissa on rahanarvon varjeleminen. Juuri tästä ollaan lipsumassa ja saksalaiset ovat jääneet vähemmistöön EKP:n neuvostossa.

Mitä tapahtuu seuraavaksi ? Korot pysyvät periaatteessa matalana, samoin euro heikkona. Mayer ennakoi kuitenkin euromaiden keskimääräisen inflaation nousevan 2-3 prosenttiin. Ei kuullosta vaaralliselta ? Totuus on toisenlainen: 2-3 prosentin keskimääräinen inflaatio merkitsee Mayerin mukaan 6 prosentin inflaatiota Saksassa ”ja muissa rahoittajamaissa” (vastaavasti Kreikassa ollaan deflaatiossa). Itse epäilen, että ”rahoittajamaa” Suomessa inflaatio nousee 8 prosenttiin.

Nyt tullaan oleelliseen kohtaan: Mayerin mukaan saksalaiset eivät voi hyväksyä 6 prosentin inflaatiota poliittisesti, koska ”tyypillinen saksalainen perhe asuu vuokralla ja säästöt ovat kiinni pankkien talletuksissa tai joukkolainoissa”. Varsin uskottava skenaario ! Mayer veikkaa uuden tilanteen olevan edessä vuonna 2014 tai 2015. Tämä johtaa saksalaisten osalta inflaation kytkentään palkkoihin ym. Saksan oman inflaation mukaisesti.

Suomen kannalta edellä kuvattu on todella merkittävä näkymä. Onneksi meillä on saksalaiset ! Meillä tilanne on kuitenkin paljon ongelmallisempi. Omistusasuminen on aivan eri luokkaa kuin Saksassa. Kotitalouksien velkaannuttua rajusti lähinnä asuntolainojensa kanssa, tulee suuri houkutus ajaa talous inflaatiomiinaan, jossa rahan arvon heikkeneminen syö velkoja. Olen tästä kantanut huolta monissa kirjoituksissa aiemmin.

Filosofisessa mielessä omistamisen ylikorostaminen on vaarallista. Rahat ovat kiinni tiiviisti seinissä ja muu kulutus tulee kärsimään. Tähän tilanteeseen on ajauduttu vuosien ja vuosikymmenien varrella. Kaikkien asiaa pohtivien olisi syytä miettiä omistajuusfilosofian merkitystä finanssikriisin synnyssä. Mielestäni se on ollut ratkaisevaa. Siitä huolimatta meillä suositaan omistamista monilla eri tavoilla. Korkovähennyksen rajoittaminen on askel oikeaan suuntaa, mutta se on riittämätön ja aivan liian myöhäinen toimenpide.

Säästäjien rooli (ja heitä on Suomessa satoja tuhansia) on orpo. Nyt altistutaan omasta vapaasta tahdosta säästöjen arvon alennukseen. Viheliäisimpiä ovat ne, jotka ovat asettaneet tavoitteksi inflaation kasvun. Ison pankin pääekonomisti voi päästää suustaan tällaisen ”ennustuksen”!

Huikealta kuullostaa Mayerin arvio, jonka mukaan ”euron rinnalle rahaliiton sisään syntyy Saksan ja ehkä joidenkin muiden pohjoisten maiden kova valuutta, joka vahvistuu euroa vastaan. Ainakin aluksi se on virtuaalinen yhteisraha ja käteisenä käy yhä euro”. Näin siis Mayer Kauppalehden mukaan. Teoriaako ? Ei välttämättä, koska nykyinen umpikuja on niin syvä.

Saksalainen maltillinen velkaantuminen on pelastanut kotitaloudet kuplilta. Mayerin mielestä epäpoliittisen keskuspankin tulisi tiukalla rahapolitiikallaan puhkaista varallisuuskuplat ennen kuin ne paisuvat vaarallisen suuriksi. Oikein ! Mutta tässä ollaankin perimmäisten kysymysten äärellä. Historia on täynnä esimerkkejä, ettei ylikuumenevassa taloudessa olla riittävän tiukkoja. ”Kun kerrankin menee, niin antaa mennä” tai ”kuplia ei voi tunnistaa ennenkuin ne ovat puhjenneet” sopivat tunnuslauseiksi niille, joiden mielestä psykologia toimii vain laskusuhdanteessa. Kyllä se toimii korkeasuhdanteessa yhtä lailla. Pisimmilleen vietynä tämä tarkoittaa, että korkeasuhdanteen myönteiset tulokset ovat omaa ansiota ja laskusuhdanteen ikävyydet ovat toisten vikaa.

torstai 18. lokakuuta 2012

Britit ja amerikkalaiset - eripuraiset rakastavaiset ?

Oli kesä 1945. Winston Churchill oli juuri hävinnyt parlamenttivaalit tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut, ei edes työväenpuolue, joka nousi valtaan jättimäisen vaalivoiton turvin. Vain kolme kuukautta aiemmin keväällä 1945 britit olivat juhlineet voittoa sodassa, jota pidetiin Churchillin triumfina. Harvoin jos koskaan länsimaiden historissa historian lehti on kääntynyt näin nopeasti.

Britit olivat vain saaneet tarpeekseen kaikesta, mikä liittyi sotaan. Se lienee ainoa pätevä selitys vaalin tulokselle. Valtaan nousi Clement Attlee, joka lupasi kansakunnalle ”uuden Jerusalemin”. Erityisesti sosiaalipolitiikka koki myllerryksen. Suunnitelmakin oli valmiina. Liberaali poliitikko William Beveridge oli suunnitellut uuden sosiaalipoliittisen ohjelman sodan aikana rauhanajan Britannialle. Se sisälsi hyvinvointivaltion mallin. Attlee kopioi Beveridgen suunnitelman hallituksensa ohjelmaksi. Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Yhdysvallat nimittäin lähetti laskun sota-ajan tuestaan briteille. Kiittämätöntä ? Ehkä, mutta myös realiteetti. Sota oli ohi ja niin olivat ”ei enää koskaan sotaa” -juhlatkin. Englanti oli ollut aiemmin koko maailman pankki, nyt siitä tuli suurin velallinen.

Clement Attlee oli pulassa. Suurinpiirtein viimeisenä keinona hän lähetti John Maynard Keynesin - kyllä, juuri tämän kuuluisuuden - hankkimaan luottoa amerikkalaisilta. Vastaanotto oli tyly. Andrew Marria lainatakseni, jenkit sanoivat ”no, and no, and no and then maybe !”. Lopulta lainaa saatiin kovalla korolla maalle, joka amerikkalaisten mielestä oli edelleen imperialistinen ja nyt kaiken päälle vielä sosialistinenkin.

Clement Attleelle laina merkitsi mahdollisuutta sittenkin uuteen Jerusalemiin. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Vuoteen 1947 mennessä Britannia oli jälleen tuhon partaalla. Säästösyistä suurin osa sodanaikaisesta laivastosta upotettiin. Nyt sen pelasti kylmä sota - ja amerikkalaiset. Britit saivat suurimman osuuden Marshall suunnitelman rahoista. Vastalahjana britit saivat kantaa ison vastuun Natosta. Kuten eräs aikalainen sanoi, Marshallin suunnitelma oli kuin ”oljenkorsi hukkuvalle ihmiselle”. Ja englantilaisten elintaso koheni vihdoin.

Attlee sai vielä yhden suuren voiton, kun kaikille ilmainen kansallinen terveyspalvelu tuli voimaan vuonna 1948.

Mutta imperiumi alkoi purkaantua. Clement Attlee ei tuntenut menneen menestyksen kaihoa Intian itsenäistyessä päinvastoin kuin Churchill, jolle se oli kirvelevä tappio ja tappio koko Churchillin maailmankuvalle. Churchill totesi happamasti, että imperiumin tappoivat lopulta britit itse.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin loppuvuodesta 1956. Tässä oli periksi antamisen viimeinen raja. Anthony Eden lupaavana uutena pääministerinä oli päättänyt lopettaa imperiumista vetäytymisen. Suez oli tuo viimeinen raja. Mitä sitten tapahtui oli toisaalta järisyttävän yllättävää, mutta samalla niin tuttua. Ei riittänyt, että YK ja Neuvostoliitto tyrmäsivät asevoimin suoritetun Suezin takaisinvaltaussodan, vaan myös Yhdysvallat Eisenhowerin suulla asettuivat ehdottomasti vastustamaan britti-imperialismin uutta tulemista. Ja mikä oli amerikkalaisten valtti ? Tietenkin raha. Lainahanat poikki, jos britit eivät vetäydy ! Eden luovutti.

Britti-imperiumin alaisuudessa oli maailmansodan päättyessä vielä ¼ maailman väestöstä . Anthony Eden - Churchillin luotettu aisapari - tuhosi sekä oman poliittisen uransa, että aloitti viimeisen hitaan vetäytymisvaiheen brittiläisestä maailmanvallasta.

Kun Eden saapui lomaltaan Suez-katastrofin jälkeen ja ilmoitti vetäytyvänä pääministerin tehtävistä, hän näytti lohduttomalta ihmisrauniolta. Pettymyksen syvyyttä on vaikea edes arvioida. Elettiin brittiläis-amerikkalaisten suhteiden syvintä alhoa.

Ei yhteistyö amerikkalaisten kanssa ollut tämänkään jälkeen ruusuilla tanssimista. Ydinsukellusveneiden sijottaminen Skotlantiin herätti rajuja tunteenpurkauksia 1960-luvun alussa tavallisten kansalaisten taholta.

Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja Vietnamiin; Korean sotaan britit osallistuivat. Vasta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sielujen sympatia tuntui tekevän liittolaisista aidosti kumppaneita ilman varauksia. Yhteistyö Lähi-dän sodissa jatkui, vaikka presidentti vaihtui Clintonista Bushiin. Tony Blair ei ollut turhan tarkka ideologisissa asioissa.

Angloamerikkalaisuus muodostaa taloudessa tietynlaisen kohtalonyhteyden. Britit ja amerikkalaiset ovat viimeisen 30 vuodena ajan olleet kovan markkinatalouden lipunkantajia. Molemmat ovat painottaneet pientä valtiota 1980-luvulta lähtien. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet sitten Attleen päivien ! Työväenpuolueen Blair sen enempää kuin demokraattien Clintonkaan eivät radikaalisti muuttaneet valtion roolia suuremmaksi. Vaikka vaikutusvaltaero amerikkalaisten hyväksi on valtava, ovat britit ehkä henkisesti olleet johtotähtinä esim. uusliberalismin käytännön sovelluksissa.

Brittiläisen (tai amerikkalaisen) ja saksalaisen mallin välillä on vissi ero. Uusliberaalit ovat toivoneet, että angloamerikkalainen malli menestyisi paremmin, mutta näyttää pikemmin siltä, että saksalainen malli on läpäissyt finanssikriisin vähimmin vahingoin.

Yhdysvaltain ja Englannin suhde on siis vuosikymmenien varrella muuttunut. Niin kauan kuin britit olivat ”imperialisteja”, amerikkalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti vaikka liittolaisia olivatkin. Kun britti-imperiumi murtui suhteet ovat lämmenneet riippumatta maiden johtajien puoluekannasta. Ehkä selitys on kuitenkin raadollisempi: englanti ei ole enää USA:n kilpailija, vaan avustaja erilaisissa kansainvälisissä koitoksissa.

Mutta mitä Barack Obama ajattelee oikeasti David Cameronin thatcherilaisesta Big Societysta ?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Suuret vallat - pienet sielut

Neuvostoliiton aikana väitetysti mielipiteet yhtenäistettiin. Kävi käsky kohdistaa vihamielisyys (tai ystävyys) johonkin tiettyyn tahoon. Ihan näin yksioikoinen tilanne ei ollut, sillä johdon mielipide-eroja kyllä oli, niistä ei vain kerrottu. Ulospäin jäi kuitenkin vaikutelma, että koko kansakunta oli ideologisesti ryhmittynyt samalle kannalle.

Tänä päivänä Venäjällä ei ole sosialistista ideologiaa katalysaattorina. Onkin sanottava, että monet asiat jotka tuntuivat liittyvän sosialistiseen järjestelmään eivät siihen liittyneet. Historian pitkä linja ulottuu ensimmäisestä Venäjästä (ennen 1917) Neuvostoliiton kautta toiseen Venäjään (alkaen 1990). Hyvin monet asiat olivat ja ovat syvällä venäläisessä sielunmaisemassa eikä niillä ole mitään tekemistä sosialismin kanssa.

Venäjän mystiseen maailmaan on aina liittynyt taikauskoisuus. Se on toisaalta yllättävää, koska uskon kansansivistystyön olevan Venäjällä suhteellisen korkealla tasolla. Taikauskoisuuden juuria onkin haettava syvemmältä venäläisyydestä.

Taikauskoa tai siihen läheisesti liittyvää salaliittolaisuutta on edelleen, muodot vain ovat nykyaikaistuneet. Muutoin ei ole käsitettävissä, miksi ns. huoltajuuskiistan ylilyönnit lehdistössä ja tavallisen kansan parissa ovat olleet niin räikeitä. Käsittämättömien liioittelujen alasampumisessa onkin töitä. Massiivinen propagandavyörytys saadaan tänäkin päivänä kohdistettua melkein mihin tahansa haluttuun kohteeseen.

Venäjällä on kyllä kärkäs oppositio, mutta sen ääni ei näytä kuuluvan huoltajuuskiistan tyyppisissä asioissa. Vai ollaanko oppositiossa samaa mieltä nähdyn ja kuullun propagandan kanssa ?

Venäjällä ja Yhdysvalloissa on eräs yhteinen piirre: molemmissa maissa luottamus viranomaisiin on heiveröisellä pohjalla. Kerroin amerikkalaisten suhteesta hallitukseen ja viranomaisiin kirjoituksessani ”Kahden tulen välissä”. Heikko luottamus ilmenee esimerkiksi siten, että kun viranomainen käynnistää onnettomuustutkinnan niin kansalaiset ensimmäisenä epäilevät viranomaisten peittelevän onnettomuuden todellisia syitä. WTC-tornien tuhoutuminen näyttää salaliittoteorioiden mukaan johtuvan melkein mistä muusta tahansa paitsi ei lentokoneiden törmäyksestä. Myös Venäjällä salaliittoteoriat rehottavat.

Merkillistä tässä on se, että molemmat kansakunnat pitävät itseään luojan luomina kansoina: amerikkalaiset pitävät muitta mutkitta itseään maailman mahtavimpana kansakuntana. Kuitenkin itsetunto on omituisen heikolla tolalla. McCarthy jahtasi aikanaan noin 2000 kommunistia: ”one communist in the university is one communist too many”.

Mistä tällainen kansakunnan itsetunnon heikkous johtuu ? Ykkössyynä pitäisin tarvetta pitää hajanainen kansakunta eheänä. Täytyy löytää jokin ulkoinen vihollinen - kuviteltu tai todellinen - jota vastaan taistella. Kun kommunismi tuhoutui tuli pieniä vaikeuksia vihollisen löytämisessä. Onneksi terroristit pelastivat tilanteen. Oli jälleen mahdollisuus kohdistaa antipatia ja viha johonkin rajattuun kohteeseen. Onko kysymys myös suuren kansakunnan sisäänpäinlämpiävyydestä ? Kun on riittävän iso, keskittyy suuri osa huomiosta oman olemisen ympärille. Amerikkalaisissa dummies -videoissa irvaillaan kansalaisten yleissivistyksen puutteille etenkin maantiedossa. Valtion ulkoiset suhteet ovat pienen eliitin asia.

Varsinkin Yhdysvaltain konservatiivit suhtautuvat lähes vainoharhaisesti ”isoon hallitukseen”. Vihollinen löytyy siis sekä ulkoa että kansakunnan sisältä. Molempi pahempi, molempi parempi.

Miten suhtautua järkiperäisesti Venäjän irrationaalisiin olosuhteisiin ? Tähän ovat suomalaiset törmänneet viime aikoina Venäjällä. Vaatii melkoisesti sinnikkyyttä pitää pää kylmänä. Jos kysymys on venäläisten kostosta jonkin syyn perusteella, on peiliin katsominen tietenkin paikallaan.

Viime kädessä on kysymys siitä, että kansakuntien - varsinkin naapurien - suhteet eivät voi säilyä loputtomiin vakiona. On totuttava siihen, että välillä menee huonommin. Kun suuret asiat ovat kunnossa, voidaan joistakin pienemmistä kränätä.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Venäjän karhu, huoltajuuskiista ja Björn Alholm

”Jokainen Venäjän politiikkaa seuraava tietää, että he aina pyrkivät pitämään kannastaan kiinni, vaikkapa sopivin uhkauksin ja antavat sitten periksi saatuaan ensin kaikki mahdolliset myönnytykset”. Näin sanoo eräs Venäjän politiikkaa läheltä seurannut henkilö.

Suomalaiset kehittävät itse Venäjän karhun syleilyn paradigman muutosta parasta aikaa. Joillakin on jo esitys valmiina suomalaisen lainsäädännön ylikävelystä huoltajuuskysymyksessä. Ei ole ihmeteltävää, että asialla ovat yritysjohtajat. Samalla tavalla toimivat vaaleanpunaiset vuorineuvokset muutamia vuosikymmeniä sitten. Samoin halutaan suomalaiselta puolelta viestittää, että kuulumme Venäjän etupiiriin ja tältä pohjalta pitää suhteita myös rakentaa. Aletaan puhua Kekkosen ajan termein. Seuraava vaihe onkin sitten suomettumisen käynnistäminen. Tulee jälleen mieleen Carl Enckellin opetukset.

Olen jossain blogini kirjoituksessa sanonut, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat olleet tasapainoisimmillaan vuoden 1990 jälkeen. Olen edelleen samaa mieltä. Nykyään ei hätkähdetä jokaisesta risahduksesta, joka kuuluu naapurista. Linja on ja sen pitääkin olla johdonmukainen, asiallinen, hyvät suhteet huomioiva ja tarvittaessa kriittinen.

Suhteiden ei pidä olla nöyristeleviä, mutta ei myöskään uhittelevia eikä välinpitämättömiä.

Virheet on tietenkin korjattava, jos niitä lastenhuoltajuuskiistassa on tehty. Minulla on kuitenkin sellainen käsitys, että myös oman maamme kansalaisiin kohdistuviin huostaanottoihin on kiinnitetty joskus kriittistä huomiota. Kysymys ei siis ole johonkin kansakuntaan liittyvästä nurjamielisestä erityiskohtelusta. Yleinen linja vain on tiukka.

Huostaanotosta on kirjoitettu paljon ja mielestäni suurin osa on ollut asiallista pohdintaa eri näkökulmista. On puhuttu kulttuurieroista ja siitä, että äiti-Venäjä pitää huolta lapsistaan ja siitä, että huostaanotto on sisäpolitiikkaa ja/tai ulkopolitiikkaa.Meillä on vielä tämä viides kolonna Johan Bäckman, joka surutta viestii Venäjälle asenteellista tietoa. Ja Moskovassa ollaan vastaanottavaisia.

Niin, kuka oli tuo kirjoituksen alussa siteeraamani henkilö ? Ei kukaan elossa oleva henkilö, vaan Björn Alholm (1925-2011), Neuvostoliiton suurlähettiläämme vuosina 1970-1974. Siteerauksessa vaihdoin aikamuotoa ja muutin Neuvostoliiton Venäjäksi, muutoin siteeraus oli sanasta sanaan Alholmin omaelämäkerrallisesta teoksesta ”Toisinajattelija suurlähettilääänä” (Gummerus , 2001). Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka haluavat kuulla toisenlaisen totuuden Kekkosen ajan Suomesta. Samalla saa osansa Kekkosen ”tulkki” Juhani Suomi.

Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat ?

Suomen lähihistorian yksi merkittävistä tapahtumista oli ns. sotaharjoitusepisodi - tai niin se ainakin on monien historioitsijoiden taholta nähty. Tapahtumavuosi oli 1978. Neuvostoliiton puolustusminiseri marsalkka Ustinov vieraili Suomessa tarkoituksenaan sitoa Suomi tiukemmin Neuvostoliiton sotilaspoliittiseen doktriiniin. Asiaa oli valmisteltu huolella etukäteen. Taustahahmoina näytelmää ohjailivat suurlähetiläs Vladimir Stepanov Neuvostoliiton ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela Suomen puolelta.

Pyrkimykset luoda kahden maan puolustusvoimille tiiviimmät suhteet ei ollut mikään ainutkertainen tapahtuma. Jo 1950-luvulla oli tällaisia tavoitteita. Ns. Andruskevitshin tapaus 1970-luvun alkupuolella oli myös osa tätä jatkumoa Neuvostoliiton ollessa huolestunut luoteisrajansa puolustuksesta. En puutu näihin yksityiskohtiin tässä. Keskityn vuoden 1978 tapahtumien erittelyyn omien vaikutelmieni pohjalta.

Käsittelen ohessa presidentti Kekkosen roolia sijottaen hänet osaksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pitkän aikavälin kehikkoa. Miten Kekkonen pitäisi nähdä nyt niiden tapahtumien valossa, jotka sattuivat pahimpina suomettumisen vuosina? Vanheneva Kekkonen oli sitonut itsensä Neuvostoliiton vallankäyttöön niin selkeästi, että hänen oli siitä vaikea irtautua. Lauri Sutela yritti tasapainoilla ensinnäkin Kekkosta kohtaan tuntemansa kunnioituksen, toisaalta presidentin ylipäällikkyyden ja kolmanneksi lähes holhoavan asenteen välillä, jota hän tunsi Kekkosta kohtaan. Sutela pelkäsi, että Kekkonen antaisi liiaksi periksi ja pyrki huolehtimaan siitä, että hän on riittävän lähellä presidenttiä estääkseen tarpeettomat myönnytykset, kuten armeijoiden esikuntien yhteistyön, johon neuvostoliittolaiset pyrkivät.

Kekkosen suhde puolustusvoimien johtoon oli lähes koko hänen uransa aikana jotenkin rasitteinen. Joku on arvellut sen johtuvan Kekkosen omasta vaatimattomasta sotilasarvosta. Vähän tieteellisemmältä kuulostaisi arvio, jossa Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat hyvin ”politisoituneet”. Kekkonen lähti siitä, että välit hoidetaan henkilökohtaisella ja poliittisella tasolla. Puolustusvoimia ei siinä välissä tarvittu. Mutta voidaanko niitä kansakunnan parhaaksi hoitaa niin ? Kekkosen ylistetyt henkilösuhteet eivät ole niin yksiselitteinen asia kuin se Kekkosen perinneyhdistyksen näkökulmasta nähdään. Suomen ja Neuvostolitton suhteisiin on iskostunut eräänlainen ”hrustsovilaisuus”. Impulsiivinen Hrustsov näki suhteet henkilösuhteina ja Kekkonen oli tähän valmis. Kun Neuvostoliiton johto vaihtui henkilövälit muuttuivat toissijaisiksi. En usko, että ”saunakaveruus” valtioden välisissä suhteissa on tarpeen.

Joka tapauksessa Lauri Sutela loi Kekkoseen yhteydet, joilla hän tietyistä kitkatekijöistä huolimatta pystyi vaikuttamaan presidentin kantoihin. On syytä tuoda esille, että Sutela lienee ollut ainoa puolustusvoimain komentaja, joka pystyi tulemaan näin lähelle preidenttiä. Mistä se johtui ? Näen sen ensisijaisesti Sutelan oman kyvykkyyden osoituksena. Hän pystyi luomaan ilmapiirin, jossa Kekkonen kunnioitti puolustusvoimain komentajaa.

Monissa kohden sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano ei neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurinpiirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.

Vladimir Stepanov oli Suomen kannalta hankala hahmo, joka suurlähettiläänä 1970-luvun lopulla tuli Kekkosen "iholle". Hänellä oli henkilökohtaista viehätysvoimaa ja tiettyä karismaa (dynaamisuutta), jota Kekkonen arvosti. Ehkä Kekkonen näki Stepanovissa oman nuoruutensa ? Joka tapauksessa Stepanovin vaikutusvalta ulottui - Suomen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta - häiritsevällä tavalla Kekkoseen. Lauri Sutela oli väliintuleva muuttuja tässä henkilögalleriassa ja se ärsytti suunnattomasti Stepanovia.

Olisiko Stepanov ollut eräänlainen ”varahrustsov” ? Henkilösuhteiden ylläpito tuntui luontevalta tätä kautta, kun yhteys Neuvostoliiton johtoon oli virallisluontoinen. Henkilösuhde on monipiippuinen juttu. Et kuitenkaan pysty pitämää suurvaltasuhteissa henkilösuhdetta läheskään kaikkiin vastapuolen johdon henkilöihin. Taipuisin kannalle, jossa henkilösuhteiden pitää olla moitteettomat, mutta saunakaveruus on arveluttavaa, vaikka se joihinkin henkilöihin tehoaisikin. Minulle on jäänyt käsitys, että Stepanov yli-innokkaana järjesti sotaharjoitusta käsittelevän neuvottelun Tamminiemeen. Kun Ustinov Tamminiemen saunassa - esiteltyään asiansa - kysyi Stepanovilta, että ”tuliko kaikki nyt sanotuksi”, osoittaa se, että Stepanov oli neuvottelun katalysaattori.

Kekkosella oli suunnattoman vaikeaa sanoa suorasukaisesti EI puolustusminiseri Ustinoville. Jouduttuaan Stepanovin johdattelemaksi presidentti ei pystynyt pitämään riittävästi etäisyyttä Ustinoviin. Historiakirjoissa asia esitetään niin, että Kekkonen taitavuuttaan väisteli Tamminiemnen saunassa neuvostoliittolaisten tunkeilevuutta sotaharjoitusasiassa. Tästä ei ollut kysymys. Kysymys oli siitä, miten Kekkonen käyttäisi omaamaansa arvovaltaa neuvostoliittolaisiin päin. Hän myötäili sen sijaan, että olisi ilmoittanut sotaharjoitusehdotuksen olevan Suomi-Neuvostoliittosuhteiden agendan ulkopuolella. Hänellä olisi ollut siihen varaa. Kekkosella oli kaikki mahdollisuudet pysäyttää valmistelut hyvissä ajoin. Itse asiassa Kekkosen olisi pitänyt pidättäytyä koko neuvottelusta. Niin hän ei tehnyt. Miksi ? Tulkintani on, että henkilökohtainen riippuvuus Neuvostoliitosta oli muodostunut niin suureksi, ettei hän noina päivinä pystynyt siitä irtautumaan. Neuvostoliitto käytti tätä riippuvuutta tietoisesti hyväkseen. Se kuuluisa EI jäi Sutelan tehtäväksi ja hän hoiti asian mallikkaasti saaden venäläisten vihat päälleen, mutta hänellä oli varaa siihen. Hänen asemaansa ei voitu tosiasiassa uhata. Sen sijaan Stepanov siirrettiin epäonnistumisensa seurauksena toisiin tehtäviin.

Miksi Kekkonen, jolla oli niin mahtava asema Suomessa tuolloin oli sitten niin säikky venäläisiä kohtaan ? Jos henkilö - kuka tahansa - sitoo itsensä itseään mahtavampaan voimaan, on hän tässä suhteessa ”nalkissa”. Kekkosella ei näyttänyt tuolloin olevan edellytyksiä murtautua henkisesti pitkäaikaisesta painolastista ja noudattaa itsenäisempää linjaa neuvostoliittolaisia kohtaan.

Lauri Sutelalla ei ollut näitä rasitteita. Hän näki suhteet varsin tasapainoisesti politiikan ja sotilaallisten kysymysten yhdistelmänä eikä antautunut painottamaan liikaa poliittista puolta.

Oliko Sutela sankari ? Tietyllä tapaa oli, tietyllä tapaa ei. Suomalaiset ovat itse tapansa mukaan paisuttaneet sotaharjoitusepisodin aivan suunnattomiin mittoihin. Konfliktista, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on rakennettu Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ratkaiseva koetinkivi: Kekkonen pelasti Suomen ! Jos ei hyväksy tätä, niin sitten todetaan, että Sutela pelasti Suomen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa.

Kohottaisin Lauri Sutelan - mielestäni hänestä itsestään syntyneen - linjan Suomen linjaksi. Se ei ole mikään Suomi-pelastajan linja. Ei, vaan se on pragmaattinen linjaus, jolla politiikka ja sotilaspolitiikka ovat jäsentyneet omiksi kokonaisuuksiksi. Niillä on keskinäinen tiivis yhteys, mutta ei kohtalokasta keskinäistä riippuvuutta.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kuntapalvelut nyt ja tulevaisuudessa

Suomen Yrittäjät lanseerasi pari kolme vuotta sitten käsitteen Yrittäjyysvaikutusten arviointi (myös yritysvaikutusten arviointi -nimeä käytetään). Tavoitteena on arvioida, miten kunnan palvelujen tuottaminen onnistuisi optimaalisella tavalla. Luonnollisesti tässä ajatuksessa on myös edunvalvontanäkökohta. Suomen Yrittäjät halusivat asettaa kyseenalaiseksi massiivisen palvelujen tuottamisen kunnan omana työnä ja kannustaa kuntia tuottamaan palvelut yritysten avulla.

Huomasin henkilökohtaisestikin työssäni, että yrittäjyysvaikutusajattelun omaksuminen kunnassa on ponnistelujen takana. Kunnassa tällaiset ehdotukset hoidetaan siten, että ne ikään kuin uppoavat organisaatioon. Uutta ajatusta ei tyrmätä, mutta sitä ”käsitellään”. Kukaan ei suoranaisesti vastusta. Kunnan virkamiehien päälle kaatuu lukemattomia eri tehtäviä. On syntynyt tietty vastenmielisyys taas kerran pohtia jotain uutta eksoottiseksi koettua asiaa. Erityisesti silmätikkuna ovat projektit. Niihin ollaan monesti täysin tympääntyneitä. Tietenkin virkamiesten kanta vaihtelee. Uudet virkamiehet, joilla olisi intoa tehdä uusia asioita saattavat kohdata kyynisen asenteen vanhemmilta viranhaltijoilta. Kun kunnan virkamieskunta vanhenee - kuten me suomalaiset yleensäkin - saattaa kyynisyys lisääntyä.

Tähän mielipideilmastoon yritetään siis iskostaa yrittäjyysvaikutusten arviointia. Otan tässä hieman laajemman näkökulman asiaan kuin mitä Suomen Yrittäjät ehkä alunperin ajattelivat. Tavoittelen näkökulmassa neutraalisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mahdollismman aidosti pohditaan mikä tuottamistapa (kunta itse, kuntakonsernin sisäinen järjestely, pk-yritykset, suuret kotimaiset tai globaalit yritykset, osuuskunnat….) on paras.

Kunnan virkamiesten tuottamana palvelu on kokemukseni mukaan useimiten ”pomminvarmaa”. Se on ehkä hiukan mielikuvituksetonta, mutta kuitenkin varmaa. Kunnan palvelutuotantoa sanotaan usein byrokraattiseksi. En kuitenkaan usko, että se johtuu palvelua tuottavista henkilöistä, vaan edustuksellisesta demokratiasta. Halutaan varmistaa, että palvelua tuotetaan oikeudenmmukaisesti, tasapuolisesti jne. Demokratiaan kuuluu tietty annos byrokratiaa.

Usein huomaa sellaisen väärinkäsityksen, että kilvoittelu paremman palvelun puolesta on yritysten yksinoikeus. Käsitys on väärä. Olen tavannut lukemattoman määrän kunnan virkamiehiä, joilla riittää kunnianhimoa ja innovatiivisuutta. Se vaara, mikä kunnassa uhkaa on rutiini. Rutiini on hyvä (niin kuin on byrokratiakin oikein käsitettynä), koska se parhaimmillaan tarkoittaa tasaista ja tasalaatuista palveluvirtaa. Huonoksi se muuttuu, kun vanhat tavat iskostuvat niin perusteellisesti palvelutuotantoon, että uusia näkökulmia vastustetaan.

Yrittäjyysvaikutusten arviointi tarkoittaa esim. palvelun suorittamisen työllistämisvaikutusten arviointia, palvelun hintaa ja palvelun laatua. On selvää, että monissa tapauksissa yritysten tuottama palvelu on erittäin kilpailukykykyistä. Silloin palvelu kannattaa ulkoistaa. Vaikka käytänkin nimeä yrittäjyysvaikutusten arviointi tarkoitan jäljempänä oikeastaan ”palvelujen tuottamistapavaikutusten arviointia”. Asia on monimutkainen. Sen takia pohtimiseen kannattaa uhrata aikaa.

Viime aikoina on huomiota herättänyt palvelujen ulkoistaminen esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimessa. Alun perin palvelu on ulkoistettu pk-yrityksille. Lopputuloksena on kuitenkin palvelun liukuminen suurelle kansainväliselle yritykselle. Suuret yritykset ovat ostaneet kasapäin pieniä pois markinoilta. Oliko tämä tilaajan tarkoitus ? Tässä yrittäjyysvaikutusten arvionti on oiva väline. Tästä ne vaikeudet nimittäin vasta alkavatkin. Jos tarkoitus ei ole katsoa sormien läpi palvelujen siirtymistä isoille yrityksille, jotka konsernin sisäisten siirtohinnoittelumenettelyjen avulla (kts. blogikirjoitukseni ”Häntä heiluttaa koiraa”, ”Uhkaako meitä hyvinvointiteollinen kompleksi ?” ja ”Kuntapalvelujen tuotanto valinkauhassa”) eivät maksa veroja palvelun toteuttamismaahan ja -kuntaan, ollaankin hankalassa välikädessä. Usein väitetään, että EU-kilpailusäännöt estävät veroja välttelevän suuryrityksen poissulkemisen kilpailutuksesta. Tosiasissa EU:ssakin tätä ongelmaa on pohdittu, mutta asia etenee tavan mukaan hitaasti.

Massiivinen palveluntuotanto kunnan oman palvelutuotannon ulkopuolella on iso haaste vastattavaksi. Mikä on arvokkain osa palvelua tai teollista tuotantoa Suomessa ulkomaisten suuryrityksen kannalta ? Konepajateollisuus ? Ei ! Kaivosteollisuus ? Ei ! Mielestäni oikea vastaus on hyvinvointipalvelut. Se on riittävän massiivinen palvelualue, että palvelun tuottaminen tappiollakin esim. viisi ensimmäistä vuotta on järkevää. Kunta saa aluksi näennäisesti etua muita palveluntuotantotapoja alemmasta hinnasta, mutta lopputulema voi olla kallis. Jos ulkoistettava palvelu on laaja-alaista heiluttaako häntä koiraa ?

Olen miettinyt, mihin hyvinvointipalvelujen massiivista tuotantoa voisi verrata. Aseteollisuus on yksi vertailukohta. Hyvinvointipalvelujen kilpavarustelu voi johtaa eräänlaiseen hyvinvointiteolliseen kompleksiin. Kompleksi on iso ulkomainen konserni tai konsernijoukko, joka käyttää kaikkia keinoja säilyttääkseen kerran saamansa palvelun hallussaan. Hyvinvointiteollisen kompleksin (vrt. Military Industrial Complex) vaikutus saattaa jossain vaiheessa näkyä korruption lisääntymisenä. Itse asiassa pidän tätä todennäköisenä. Helsingissä vilisee jossain vaiheessa suuryritysten lobbareita.

Tietenkin palvelutuotanto esim kymmenien pk-yritysten toimesta yhdelle kunnalle on sekin haaste. Jo yksinkertaisesti sopimusten kokonaisuuden hallinta saattaa pätkiä. Miten saadaan laadunvalvonta riittävän tehokkaaksi ? On myös ilmennyt tapauksia, joissa eettiset periaatteet saattavat notkua, kun palkkauksessa ei noudateta samoja pelisääntöjä kuin kunnassa. On siis tärkeää löyttää sopiva suhde kunnan ja yritysten (ja muiden tahojen) tuottaman palvelun välillä.

Palvelut tahtovat maksaa liikaa. Taustalla on tietenkin valtion ja kuntien ainainen rahapula. Väestön vanhetessa tilanne vaikeutuu edelleen. Palvelujen tuottamisratkaisuja ei kannata tehdä paniikissa ikään kuin vaihtoehtoja ei olisi. Toisella puolella on hyvinvointiyhteiskunnan kiistämättömät edut historiallisesti tarkasteltuna. Jos mietitään Etelä-Euroopan valtioita, niin niiden järjestelmä ei ole hyvinvointiyhteiskunta; se muistuttaa hyväksikäyttöyhteiskuntaa. Tämä suunta ei ole Suomen suunta. Luopuminen nykyisestä pääosin kuntavetoisesta palvelutuotantomallista on uhkarohkeaa. Rahapulan ei saisi ohjata liiaksi päätöksentekoa. Viime kädessä itse taipuisin kuitenkin maksamaan, kunhan kansanvalta uudistuu samaan aikaan riittävästi.

Kuntien organisaatioiden kokoa ja tuotannon tehokkuutta arvioitaessa on tietenkin muistettav a, että vastaavankokoiset yksityiset yritykset painivat hyvin samanlaisten ongelmien parissa. Miten välttää liiallista byrokratiaa, palvelutehottomuutta ? Kunta ei ole konepaja. Tuottavuuskehitystä arvioidaan usein heppoisin perustein vertaamalla kunnan palvelutuotantoa teollisuuteen. Vaikka tämä näkökokohta onkin varteenotettava, on julkisen sektorin ICT-järjestelmissä selkeitä puutteita esim. pilvipalveluiden käyttöönotossa.

Pitäisikö kuntien palvelutuotanto sittenkin räjäyttää ja koota sirpaleista ”uusi kunta” . Infrastruktuuri on sekin suunniteltu ja toteutettu osittain muinaisina aikoina. Nykyinen tapa tehdä asteittaisia korjauksia on hidas ja vaivalloinen tie. Ja maksaako se vaivan ? Kuntien nyt luottamustehtäviin astuvat valtuutetut ovat tosi kovien haasteiden edessä. Samoin tietenkin kuntien virkamiehetkin.

Yrittäjyysvaikutusten arviointi neutraalissa mielessä on siis äärimmäisen tärkeä väline arvioitaessa kunnan palvelujen tuotantotapoja. Uusien valtuustojen kokoontuessa sen pitäisi olla agendan kärkipäässä.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Finanssikriisi: saksalaiset vs. amerikkalaiset

Kun saksalainen pankki IKB ajautui vaikeuksiin finanssikriisin yhteydessä vuonna 2007, sen toimitusjohtaja Stefan Ortseifen sanoi, ettei IKB omistanut juuri lainkaan subprime-velkakirjoja. Tosiasiassa pankki nimenomaan omisti amerikkalaisia roskalainoja. Miten tällainen tietämättömyys on mahdollista? Yksi konkreettinen syy oli se, että subprime-lainoista johdetut strukturoidut arvopaperit, CDO:t olivat luottoluokittajien arvioinneissa suurimmaksi osaksi AAA-papereita. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Käytännössä hyvät arvopaperit ja subprime-paperit sekoittuivat samanarvoiseksi kokonaisuudeksi, jolloin olisi tarvittu pätevä syyni niiden erottelemiseksi toisistaan. Tähän ei ollut malttia, koska pankin johto oli päässyt asuntoarvopaperien makuun juuri kuplan kehittymisen pahimpina vuosina ja kannusti omaa rahastoaan Rhineland Fundingia ostamaan kiihtyvällä tahdilla epäkuranteiksi osoittautuneita arvopapereita. Saksalaisten pankkien finanssikriisitappiot liikuvat kaiken kaikkiaan ehkä 200 miljardissa eurossa.

Miksi juuri saksalaiset pankit sortuivat laajemminkin tähän virheeseen? Commerzbank, Dresdner Bank (siirtyi vuonna 2009 Commerzbankin omistukseen) ja Deutsche Bank sekä Landesbankit myrkyttyivät epäkelvoista arvopapereista. On sanottu, että kysymys on kulttuurieroista saksalaisen ja amerikkalaisen ajattelutavan välillä. Väitteessä on varmaan paljon perää. Saksalaiseen ajatteluun kuuluu sääntöjen tarkka noudattaminen ja luottamus pankkien väliseen informaatioon. Naiivi usko amerikkalaiseen pankkijärjestelmään ja sen valvontaan kostautui. Amerikkalaiset pankit ja varjopankit käyttäytyivät häikäilemättömästi ja salasivat sekä toisiltaan että eurooppalaisilta arvopaperien todellisen myrkyllisyyden asteen.

Saksalaisia on helppo syyttää naiiviudesta, jota amerikkalaiset käyttivät hyväkseen. Saksa jopa tunnettiin maana, johon saattoi kumota kaikkein heikoimmat arvopaperit, koska ostohaluja em. luottamuksesta johtuen oli. Saksalaisia suorastaan pilkattiin hyväuskoisuudesta. Kun IKB:n Ortseifen haastettiin oikeuteen aiheuttamastaan 15 miljardin tappiosta, häntä vaadittiin palauttamaan palkkansa 805 000 euroa (!). Korvauksen pienuus kuvaa saksalaisten pankinjohtajien palkkatasoa. Samaan aikaan amerikkalaiset rötöstelivät esim. 20 miljoonan dollarin palkkioillaan. Saksalaiset olisi helppo leimata typeriksi, kun eivät osallistuneet bonuskilpailuun täydellä eliksiirillä. Mutta tässäkin näkyy jälleen kulttuuriero.

On pakko puhua moraalista. Saksalainen varovaisuus, tarkkuus ja laskelmoivuus ovat kiiteltyjä asioita. Miksi sortuminen tapahtui finanssikriisissä? On jäänyt käsitys, että konservatiiviset saksalaiset taistelivat korkeiden eettisten normien puolesta pitkään kuplien muodostumisvaiheessa. Lopulta IKB:n kaltaiset ”edistykselliset” pankit alun menestyksellisellä toiminnallaan houkuttelivat muut mukaan. Ja tottahan se on, että on vaikea välttää kiusausta, kun joku leventelee voitoillaan. Saksalaisten hurahtamminen tapahtui saksalaisella perusteellisuudella. Varomattomuus saavutti kohtuuttomat mittasuhteet, kun amerikkalaiset rupesivat Goldman Sachsin johdolla lyömään vetoa subprime-velkakirjojen markkinoita vastaan. Ne näkivät itsensä aiheuttaman romahduksen näköpiirissään. Silloinkin saksalaiset vielä ostivat alkuperäisiä CDO-arvopapereita.

Onko syytä vahingoniloon? Ei todellakaan. Näen Saksassa allegorian Suomeen. Myös me olemme olleet hyväuskoisia (luojan kiitos !) monissa asioissa. Myös meitä on helppo jymäyttää.

Oletteko muuten kuulleet saksalaisesta asuntokuplasta? Ette? Ei ihme, koska sellaista ei ole. Osoittaa kovaa, järjestelmällistä luonnetta pysyä maailman houkutusten ulottumattomissa. Tästä saksalaiset voivat kiittää itseään. Suomessa voitaisiin ottaa opiksi tästä, kun muutoinkin käyttäydytään saksalaisesti. Suomessa asuntojen hinnat ovat kehittyneet vaarallisella tavalla viimeisen 10 vuoden aikana.

Saksalaiset siis oman kiinteistökuplan sijasta tuhlasivat rahaa muiden maiden (USA, Espanja, Irlanti ) kupliin. ”Saavutukset” tällä alalla ovat huikeat. On selvää, että vaikeuksiin joutuessaan saksalaiset (ja ranskalaiset) ovat joutuneet raapimaan päänsä verille, miten selvitä ongelmista. Saksalaisten pankkien saatavat ovat EU:n kautta joutuneet kollektiivisesti muiden EU-maiden maksettaviksi. Tukimiljardeja on palanut. Suomalaiset ovat erityisesti - ja oikeutetusti - katsoneet tulleensa väärin kohdelluiksi, kun joutuvat maksamaan saksalaisten pankkien tappioita erilaisina tukina kriisimaille, vaikka omat pankit ovat olleet ruodussa. Raha kiertää Etelä-Euroopan velallisilta saksalaisille velkojille. Suomen vakuusvaatimukset ovat linjassa sen kanssa, että suomalaiset pankit eivät ole olleet mukana järjettömissä kiinteistökuplarahoituksissa.

Tietenkin tässä voidaan kaivaa esille EU:n perussynti eli matala, ”saksalainen” korkotaso, joka on mahdollistanut rahan menekin. Matala korkotaso, jonka piti olla siunauksellinen EU:lle, on kääntynyt kuplien muodossa itseään vastaan. Maksumiehinä olemme me kaikki. Pari asiaa tämä kriisi on opettanut: suurilla maantieteellisillä heterogeenisesti kehittyneillä alueilla (jotka muodostuvat eri valtioista) ei voi olla sama korko eikä sama valuutta. Valitettavaa on, että historia on täynnä esimerkkejä vastaavista erehdyksistä. Niistä ei ole pystytty ottamaan opiksi.

On ollut vastenmielistä lukea jonkun Anne Brunilan jälkiviisaita kommentteja (esim. HS 7.10.2012), jossa asianomainen kiittelee kritiikittömästi amerikkalaisten toimia pankkien pääomittamisessa. Pankkien aiheuttamat virheet ovat siirtyneet osittain muiden mm. eurooppalaisten maksettaviksi. Omat pankit ovat selvinneet tällä tavoin pinteestä tosin aiheuttaen amerikkalaisen taantuman syvenemisen (budjettivaje, kauppataseen vaje, vaihtotaseen vaje, työttömyyden ennätyksellinen taso, valtionvelan kasvu jne.). Edelleen 10 miljoonan amerikkalaisen kotitalouden asunnon arvo on pienempi kuin sitä varten otettu velka. Moni amerikkalainen on katkera siitä, että pelastustoimet ovat painottuneet pankkeihin. Amerikkalaisen pankkikriisin seuraamukset ovat edelleen läsnä tavallisten ihmisten arjessa. Sitä paitsi on helppoa toimia yhden valtion alueella toisin kuin Euroopassa, jota Brunilakin on ollut virkamiehenä rakentamassa nykyisenkaltaiseksi ongelma-alueeksi.

Saksalaisten ja amerikkalaisten pankkimaaottelu on tapahtunut omituisessa lajissa. Kun saksalaiset ovat ajatelleet pelaavansa ”socceria”, ovat amerikkalaiset marssittaneet toiselle puolelle amerikkalaista jalkapalloa pelaavan joukkueen. Oli siinä ihmettelemistä, kun amerikkalainen rynnii päälle kantaen palloa kainalossaan. Suurinpiirtein näin kuvailisin kulttuurieroa vanhan ja uuden mantereen välillä.

Faktoissa olen luottanut Michael Lewisiin (Sinne ja takaisin). Mielipiteistä vastaa kirjoittaja.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Säästämisen tuhoutuminen

Riitta Lindgren kirjoittaa Kauppalehden Pörssiklubissa, että monilla yrityksillä on velkaa ”jopa monin verroin enemmän kuin omaa pääomaa”. Hän antaa ymmärtää, että velkaantumisesta on tullut tauti. Hän toteaa, että velkaantuminen on yksi rahamaailman kiinnostavimmista piirteistä. Niin on. Hän jopa ehdottaa 2000-luvun finanssi-ilmapiirille nimeä ”velkaantumisen vuosisata”. Ihan hyvä ehdotus.

Hän ei kuitenkaan pohdi, mistä velkavetoisuus johtuu. Siihen on vain hiljalleen liu´uttu. Velka oikein oivallettuna on mahtava vipu tuleviin tuottoihin. Ongelmana on se, että velkaantumiseen on edetty kaikilla talouden sektoreilla. Kotitaloudet, kunnat, osavaltiot ja valtiot ovat kaikki velkaantumassa.

Mistä on kysymys ? Yritän löytää joitakin syitä. Valtiotasolla velkaantuminen nykymuodossaan käynnistyi mielestäni Ronald Reaganin johdattelemana. Aluksi Reaganille naureskeltiin, sitten hänet otettiin ylivakavasti ja nyt monet sanovat hänen talouspolitiikkaansa voodoo-taloudeksi. Olen tämän viime mainitun kannalla. Kun Reagan laski ylimmän marginaaliveron 70 prosentista 28 prosenttiin lähes kertarysäyksellä, voidaan sanoa, että hän otti valtioriskin. Käytän tätä käsitettä tietoisesti rinnan käsitteen yrittäjäriski kanssa. Yrityksille kuuluu luontevasti ottaa kohtuullisia riskejä, mutta valtion tasolla Reaganin temppu hakee vertaistaan. Tietenkin hän ohensi sosiaaliturvaa, mutta enimmäkseen sittenkin retorisessa mielessä. Valtiontalouteen syntyi iso aukko, josta ei ole vieläkään toivuttu. Olen kehittänyt tähän valtiontalouden säännön numero yksi. Se kuuluu näin: kun valtio vähentää verotulojaan, niin sen tulot vähenevät ! Tästä on olemassa poikkeus, josta muodostan säännön numero kaksi: valtion verotus voi olla joissakin harvoissa ylikireän verotuksen tapauksissa niin kireää, että verotuloja alentamalla valtion tulot lisääntyvät . Reagan teki kakkossäännöstä pääsäännön. Talouden dynamiikan piti korjata vajeet vähän pidemmällä aikavälillä. Näin ei käynyt: pääsääntö piti !

Uusliberaaleihin ilmiöihin, kuten trickle-down theory ja supple-side economics on sorruttu maailmanlaajuisesti joskin maltillisemmin kuin USA:ssa. Näihin asioihin olen usein kajonnut tässä blogissani. Jääkööt tällä kertaa.

Valtiontalouden tasolla globaali muutos on tehnyt hallaa länsimaiden talouksille. Kuvitelma, että pääosin pelkällä palveluvaltaisuuden kasvattamisella selvitään on tullut tiensä päähän ja kauan aikaa sitten. Tarvitaan tuotannollista toimintaa. Tähän on Yhdysvallossa herätty ehkä ensimmäisenä. Vahinko on ehtinyt kuitenkin tapahtua. Hyväpalkkaiset teollisuustyöpaikat ovat hävinneet ainakin osittain pysyvästi. Jos joku Lenovo siirtää tietokonevalmistusta takaisin Yhdysvaltaoihin on se ehkä oire jostakin muutoksesta. Tai sitten se on vain kuriositeetti. Autoteollisuuden korkeasti palkatut työpaikat ovat vaihtuneet WalMartin kaltaisiin alhaisen palkan työpaikkoihin. Myös talouden kriisit ovat tuhonneet palkkatasoa. Autoteollisuus meni sellaisen mankelin läpi finanssikriisissä, että palkat ovat nyt dramaattisesti alempana kuin aiemmin, puhmattakaan 1950- ja 1960-lukujen kultaisista päivistä. Verotulojen vaje on johtanut velkaantumiseen, jota kierrettä on vaikeaa oikaista. Budjettivajeet ovat useiden länsimaiden ongelmien ytimessä.

Yksityistalouksien osalta Yhdysvallat tarjoaa hyvän - mutta varoittavan - esimerkin. Eivät kotitaloudet - palkkojen jäätyessä paikalleen tai jopa laskiessa - ensimmäiseksi ryhtyneet velkaantumaan. Aluksi yritettiin selvitä aviopuolison menemisellä töihin, sitten lisättiin työtunteja (tai otetiin toinen tai kolmas työpaikka alkuperäisen rinalle). Vasta kun nämä keinot oli otettu käyttöön eikä oleellista kohentumista tapahtunut rupesivat kotitaloudet velkaantumaan. Finansskriisi ei synnyttänyt tätä tilannetta, vaan lähinnä kärjisti monien osalta kestämättömäksi. Home Equity Loan toimi tehokkaana velkaannuttajana. Home Equity Loanilla pankit tulivat reippaasti lainanottajia vastaan. Saihan velkaa 100 prosenttia asunnon arvosta ja kun asuntojen hinnat nousivat 2000-luvun alussa jopa 20 prosenttia vuositasolla, tuli pankista yhteydenotto, jolla kehotettiin ottamaan lisälainaa ”täysimääräisesti” asunnon korottuneen arvon verran. Näin tilanne uusiutui joka vuosi. Jos asunnon hinta oli 200 000 dollaria pääsi pankin kautta käsiksi vuosittain jopa 40 000 dollarin lisävelkaan.

Lindgren toteaa kirjoituksessaan, että ”maalaisjärjellä ajateltuna velkaa ei voi olla enempää kuin mitä omistaa”. Edellä oleva esimerkki kuitenkin kertoo, että sekin taso on aivan liikaa, jos omistusarvot ensi nousevat nopeasti ja putoavat sen jälkeen vielä nopeammin ylikuumentuneen talouden kääntyessä taantumaan. Velkadeflaatio tekee tuhoisaa jälkeä, kuten meilläkin 1990-luvulla opittiin tuntemaan.

Paljon on puhetta ollut valtion vastuusta ylivelkaantumisessa. Valtiolla oli rooli rahoittaa epäonnistumiset. Sitä ei kuitenkaan voi syyttää kuin osittain velkaantumisesta. Ideologiset syyt, jolla ylikorostetiin omistamisen merkitystä, johti monet harhaan. Ideologia ei erottele yksityistä julkisesta. Tähänkin lähestymiskulmaan olen puuttunut lukuisia kertoja tässä blogissa.

Tietenkin yritysten haasteiden kasvu - johtuen osittain globaalista kilpailusta - on johtanut velkaantumiseen. To make money out of money on tehnyt myös tehtävänsä. Sijoittaminen tuotannolliseen toimintaan ei ole tuottanut enää riittävästi viime vuosikymmenien aikana, joten vaihtoehdoksi löydettiin varjopankkien eksoottiset tuotteet. Rahan määrä ei enää kytkeytynyt tuotannon arvoon, vaan lähti elämään omaa elämäänsä. Vaikeassa kilpailutilanteessa yrityksetkin ovat lähteneet velkaantumisen tielle.

Yhä enemmän olen kiinnittänyt huomiota velkaantumisen kääntöpuoleen eli säästämisen laiminlyömiseen. Ehkä pitäisi lähteä tarkastelemaan säästöpossun näkökulmasta tapahtunutta kehitystä. Silloin voitaisiin päätyä - Lindgrenistä poiketen - käänteiseen finanssi-ilmapiirin nimeen, joka voisi olla säästämisen tuhoutuminen.

Kun ei luottojen myyntihurmassa kiinnitetä oikein minkäänlaista huomiota omavastuuseen (lue: säästämiseen), joudutaan nykytilaan. Kaikki tottuvat siihen, että velkaa saa yllin kyllin. Sen jälkeen kotitaloudet pakotetaan ottamaan käyttöön ”juuri ja juuri selviytytymisen strategia”. Talous vedetään niin kireälle, ettei se salli mitään suurempaa muutosta esimerkiksi lainojen koroissa. Omavastuuta vaatimalla siirettäisiin kodinomistukseen perustuvaa vaurastumista, mutta samalla helpotettaisiin tulevaa elämää. Kun kaikki rahat eivät olisi kiinni seinissä, muuhunkin kuluttamiseen jäisi rahaa.

Oma onnettomuutensa ovat pankkien johtavat ekonomistit, joista jotkut vannovat inflaation nimiin. Mikä ovela tapa tyrkyttää lainaa: saat ottamasi lainan kaupan päälle inflaation, joka syö velkasi ! Jälleen säästäjä otetaan tahattomaksi kyytipojaksi velkaveneeseen.

Olen useasti pohtinut miten säästämistä voisi kunnioittaa - sillä kunnioittamisesta tässä on kysymys - nykyistä enemmän. Velattomat säästäjät eivät ole kuluttamisen vihollisia. Päinvastoin heillä on myös varaa kuluttaa ja niin he kuluttavatkin. Olen ehdottanut jo aiemmin otettavaksi käyttöön uuden ilmaisun säästäjä-kuluttaja. Vastuullisia säästäjiä me tarvitsemme tänä päivänä nykyistä paljon enemmän.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Irlannin mysteeri

Monet seurasivat Irlannin menestystarinaa takavuosina hämmentyneinä. Köyhästä Irlannista tuli parissa vuosikymmenessä rikas. Elintasolla mitattuna Irlanti saavutti kakkossijan Luxenburgin jälkeen. Muistan olleeni ärtynyt EU:lle jo kauan ennenkuin nykyinen kriisi alkoi. Miksi Irlannista tehtiin valtio, jonne EU-tuet erityisesti sopivat. Tietysti aluksi Irlanti ansaitsi tuet, jos tavoitteena pidetään EU:n - minun tulkintani mukaan - alkuperäistä tarkoitusta eli eri valtioiden elinolojen tasoittamisprojektia. Tuki kuitenkin jatkui, vaikka Irlanti oli irtautunut köyhyydestä jo paljon aiemmin.

Minusta näyttää siltä, että Irlannista haluttiin tehdä esimerkki EU:n toimintaperiaatteiden erinomaisuudesta. Kansakunta nostettiin ryysyistä rikkauksiin ! Tietenkään minulla ei ole todisteita tästä.

Finansskriisissä Irlanti on ollut yksi alkuperäisistä murheenkryyneistä. Se onnistui sotkemaan asiansa perusteellisesti. Mistä moinen johtui ? Irlanti noudatti (ja noudattaa edelleen) aggresiivista elinkeinopolitiikkaa, jolla houkutellaan yrityksiä maahan. Alhainen yhteisöverokanta onkin ollut onnistunut ratkaisu monien muiden mielipahaksi. Irlantiin vyöryi läntisten suuryritysten pääkonttoreita ja tehtaita. Onnittelut ! Olen monesti tuonut esille, miten rahamarkkinakuplien syynä yleensä on ollut rahan (yleensä velkarahan) virtaaminen johonkin valtiion tai laajemmalle alueelle. Onko tällä noudatetulla yritysten sijoittumista edistävällä politiikalla yhteys Irlannin ennenkuulumattomaan kiinteistökuplaan ?

Myös EU-tukien yhteyttä kuplatalouteen voidaan pitää todennäköisenä. Tällöin EU:n rahansyytämis-politiikka Irlantiin joutuu aivan uuteen valoon.

On syytä luonnehtia eri kriisimaiden talouden rakenteita hieman tarkemmin. Kreikan osalta olen jo aiemmin eritellyt sen surkeuden syitä. Kreikassa nimenomaan valtiontalouden alijäämä yhdistyneenä yksityisen sektorin (yritykset ja kotitaloudet) viheliäisen epärehelliseen toimintakulttuuriin aiheutti kriisin. Irlannissa ja Espanjassa valtiontalous oli tasapainossa ja itseasiassa ylijäämäinen vuonna 2007. Kummassakin tapauksessa nimenomaan kiinteistökupla aiheutti kriisin puhkeamisen.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa todennut, miten samanaikaisesti kupla kehittyi sekä vanhalla että uudella mantereella. Eksoottiset rahoitusinstrumentit, tavoite nostaa elintasoa omistusta lisäämällä, globaalin talouden valvomattomuus sekä kyvyttömyys hallita uutta rahoitusmarkkinatilannetta johtivat katastrofeihin.

Kun teknologinen ja globalisaatiokehitys polarisoi ihmisten välisiä toimeentuloeroja niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin syntyi tarve uusliberaalissa hengessä parantaa köyhien ihmisten elintasoa ja varallisuuttaa omistusasumista lisäämällä. Ei ole sattuma, että kiihkeän kasvun aiheuttama kupla nosti Irlannin omistusumisen maailman huipulle. Omistusasumisen osuus kaikesta asumisesta on Irlannissa 87 % !

Michael Lewis kirjassaan ”Sinne ja takaisin” saa haastattelemiltaan ihmisiltä sellaisen kuvan, että omistusasunto on irlantilaisille merkki vapaudesta. Lewis toteaa että ”Irlannin uusrikkaat loivat ehkä pyramidihuijauksen, mutta he uskoivat siihen itsekin. Niin uskoi myös suuri määrä tavallaisia Irlannin kansalaisia, jotka ostivat asuntoja mielikuviteksellisilla hinnoilla ”. Irlannissa on ollut tyypillistä, että raharikaat ovat itse uponneet kriisissä uskoessaan taivaan tulleen maan päälle. Voitaneen siis todeta Lewisin tapaan, että ”rynnätessään kohti vapautta irlantilaiset rakensivat oman vankilansa”.

Ehkä irlantilainen versio kiinteistökuplasta poikkeaa amerikkalaisesta siinä mielessä, että eksoottisilla rahoitusinstrumenteillä (strukturoidut arvopaperit) ei monistettu ja levitetty kelvottomia subprimelainoja amerikkalaiseen tapaan. Irlannin kuplaa kuvaa perinteisempi, ”yksinkertaisempi” hurahtaminen kiinteistövillitykseen. Pankkien anteliasuus rakentamisen rahoituksessa saavutti ennenkuulumattoman tason.

Irlannin (ja Espanjan) ominaispiirteitä kriisissä olivat rakennusliikkeiden ottaman tolkuttoman velkarahan keskeinen osuus kuplan synnyttämisessä. Irlannin keskuspankki ei ollut lainkaan kärryillä ilmiön laajuudesta.

Irlannin kriisi on siinä mielessä samankaltainen muiden maiden kriisien kanssa, että kuplan kasvaessa ummistettiin silmät ja korvat tapahtuneelta kehitykseltä. Viimeiseen saakka vannottiin asioiden olevan kunnossa.

Irlannin kriisissä ei ole selkeästi toteutunut subprimekuvio. Näyttää pikemminkin siltä, että hyvin suuri osa irlantilaisista oli mukana kehittämässä kuplaa.

torstai 4. lokakuuta 2012

Pitäisikö Sokrates herättää henkiin ?

Michael Lewis on tuottelias taloutta käsittelevien kirjojen kirjoittaja. Menestys Amazonin bestseller-listalla on ollut ja on edelleen vaikuttava. Hänen käsityksensä Kreikan talouden hoidosta on sikäli poikkeava, että hän menee riittävän pitkälle yksityiskohtiin. Teksti tehoaa paremmin kun kerrotaan konkreettisia esimerkkejä. Tietenkin hän on myös taloustieteen popularisoija eikä kuulu talouden tutkijoiden raskaaseen sarjaan. Käytän seuraavassa Lewisiä (Lewis: Sinne ja takaisin) omien ajatusteni aktivoijana. Mielipiteistä vastaan tietenkin itse.

Tunnettua on, että Kreikka pääsi vilpillä rahaliittoon. Apuna toimi amerikalainen investointipankki Goldman Sachs, joka valuuttajohdannaisia hyväksikäyttäen sai Kreikan talouden näyttämään valheellisen hyväkuntoiselta. Ensimmäiset merkit skandaalimaisesta talouden hoidosta paljastuivat 2000-luvun vaihteessa. Georgios Papandreoun hallitus havaitsi, että budjettivajeet olivat pitkällä aikavälillä aliarvioitu ja toi asian julkisuuteen. Tästä koko revohka käynnistyi.

Kreikan korkotaso oli 1980- ja 1990-luvulla ollut 10 % korkeammalla tasolla kuin Saksassa, joka varmaan kuvasi rehellisesti maan maksukykyä. EU:n jäsenenä tilanne ”parani”. Jäsenenä Kreikka pääsi nauttimaan epärealistisen alhaisista ”saksalaisista” koroista. Seuraamukset olivat tuhoisat. Jälleen kerran voidaan todeta, miten paha tilanne syntyy, kun johonkin globaalin talouden osaan virtaa liikaa rahaa. Kreikkalaiset ottivat kasapäin lainaa ja saksalaiset ja ranskalaiset pankit huolehtivat siitä, että kreikkalaisten ei tarvinnut pettyä. Idealistinen ajatus Euroopan maista tasalaatuisina talouden toimijoina ajautui haaksirikkoon. Vaikka ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja voidaan syyttää järjettömästä rahan kylvöstä, niin pohjimmaisena ajatuksena pidän kuitenkin unelmaa yhtenäisestä Euroopasta, jota täydensi ajatus pankkien sijoittamista rahoista oman maan teollisten ja palveluyritysten edun maksimoimiseksi.

Paljon ovat olleet esillä kreikkalaisten kovat palkat. Erilaisten lisien kanssa yövartijan palkka saattoi olla 6000-7000 euroa kuukaudessa. Jos taas rautatietyöntekijöille maksetaan 65 000 euron vuosipalkkaa on kysymys täysin ylimitoitetusta palkkiosta. Lewisin haastattelema entinen ministeri toteaa, että näillä palkoilla kannattaisi kaikki ihmiset kuljettaa raiteiden sijasta takseilla. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Kun työ on rasittavaa, on eläkeikä miehillä 55 vuotta ja naisilla 50 vuotta. Yli kuusisataa ammattia on onnistuttu luokittelemaan rasittaviksi, joukkoon kuuluu mm. radiokuuluttajat. Voihan se tietysti olla raskasta, kun joutuu kertomaan jatkuvasti ikävistä asioista…

Oma lukunsa on veronkierto. Kukin kreikkalainen kiertää veroja yksilönä. Veronkiertoa ei haluta tunnustaa naapurille eikä kollegoille. Takavuosina veronkierrolla ylpeiltiin, mutta nyt on ääni kellossa muuttunut. On syntynyt epäluulon ilmapiiri, jossa tunnustetaan laajalti, että vilppiä on tehty, mutta ei haluta omia kolttosia muiden tietoon. Kreikan kulttuurissa on ollut tai siihen on tullut piirre, jonka tunnuslauseena voisi olla ”kukin pitäköön huolen itsestään”. Tämä on täydessä ristiriidassa sen kanssa, että kreikkalaiset ovat pyrkineet toteuttamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Tosiasiassa kysymys on ollut länsimaisen verotusjärjestelmän ja yhteiskuntamallin jäljittelemisestä ilman todellista tahtotilaa. Kreikkalaiset ovat huijanneet sekä itseään että muita. Kreikkalainen yhteiskunta ei ole hyvinvointiyhteiskunta, vaan mielestäni lähinnä hyväksikäyttöyhteiskunta.

Olen monesti näissä blogikirjoituksissa tuonut esille, miten tärkeää on demokratiassa ja kansansivistystyössä onnistuminen. Kreikassa on Suomeen verrattuna nelinkertainen määrä opettajia oppilasta kohden. Kreikka on Pisa-tutkimuksen hännillä, Suomi kärjessä. Ei suju tämäkään. Sivistystyö edeltää hyvinvointia ja demokratiaa. Kaikkiin kansalaispiireihin ulottuvaa hyvinvointia ei rakenneta parissa vuosikymmenessä, vaikka EU:ssa on niin ehkä kuviteltu. Kreikassa oli sotilasjuntta 1967-1974 !

Veropohja on vääristynyt, koska tuloverotuksessa on tapahtunut jatkuvia veropetoksia. Painopistettä on siirretty kiinteistöveroon, jota on hankalampi kiertää. Tämä taas on johtanut omaisuusarvojen manipulointiin ja väärentämiseen alaspäin. Kreikasta puuttuu esimerkiksi kunnollinen maarekisteri. Maa- ja kiinteistökauppojen valvonta on retuperällä.

Suomessa on yleisenä käsityksenä, että Kreikassa ja muualla Etelä-Euroopassa on paljon pakkoyrittäjyyttä. Tämä pitää osin paikkansa. Lewis tuo esille toisen näkemyksen. Toisen palveluksessa kreikkalaistenkin on vaikea tehdä vilppiä verotuksessa, koska vero pidätetään palkkaa maksettaessa. Siispä on perustettu suunnaton määrä yrityksiä veronkiertomielessä. Kreikka on Euroopan ykkönen yritysperustannassa. Verohuijauksista ei rangaista tai jos rangaistaan vie päätöksen aikaansaaminen jopa 7-8 vuotta.

Hallituksesta on Lewisin mielestä tullut pajatso, josta voi aina yrittää saada rahaa mitä kummallisimpiin tarkoituksiin. Pääpuoluiden välinen kilpailu on johtanut poliittisen elämän irvikuvaan. Korruption kaikkivoipaisuus on rappeuttanut kreikalaisen yhteiskunnan. Silti on vaikeaa syyttää pelkästään poliitikkoja. Tavallisten kansalaisten moraali tuntuu olevan aivan alamaissa. Lewisin mielestä Kreikka on kansakunta, joka ”hakee syytettäväksi ketä tahansa paitsi itseään”.

Sokrateen kansakunta on umpikujassa. Puuttuu ylpeys nähdä kansa kokonaisuutena. Epäjohdonmukaisuus on huipussaan: kreikkalaisia haluamme olla, EU:hun haluamme kuulua, olkaamme siis yksilöitä ! Mikä lääkkeeksi ? Sisäinen devalvaatio ? Ei, se tappaa kulutuksen. Elvytys velaksi ? Ei, velkaa velan päälle on riski. Kaadetaan lisää rahaa Kreikkaan ? Ei käy, Soini voittaa vaalit. Paluu omaan valuuttaan ? Ehkä, mutta…

Pitäisikö apua hakea 2400 vuoden takaa ? Huhu kertoo, että Sokrates ei ollut Ateenan demokraattien ystävä. Ei siis täältäkään apua ? Sanotaan, että Sokrates oli viisain kaikista, koska hän ymmärsi, miten vähän hän tiesi. Ehkä tämä lause sopisi osviitaksi EU:lle. Mutta Kreikka ? Loppujen lopuksi Sokrateelta löytyy vastaus vaikeimman kautta. Sokrates ei kertonut, miten ihmisten pitäisi käyttäytyä, vaan asetti kysymykset siten, että asianomainen joutui itse pohtimaan ongelmaansa. Sokrates pyrki metodillaan siihen, että vastaväittäjä (tavallinen kreikkalainen !) joutuu myöntämään aiempien näkökantojensa virheellisyydet ja sen, että aiempi ajattelu johtaa väistämättä mielettömiin seurauksiin.