Riitta Lindgren kirjoittaa Kauppalehden Pörssiklubissa, että monilla yrityksillä on velkaa ”jopa monin verroin enemmän kuin omaa pääomaa”. Hän antaa ymmärtää, että velkaantumisesta on tullut tauti. Hän toteaa, että velkaantuminen on yksi rahamaailman kiinnostavimmista piirteistä. Niin on. Hän jopa ehdottaa 2000-luvun finanssi-ilmapiirille nimeä ”velkaantumisen vuosisata”. Ihan hyvä ehdotus.
Hän ei kuitenkaan pohdi, mistä velkavetoisuus johtuu. Siihen on vain hiljalleen liu´uttu. Velka oikein oivallettuna on mahtava vipu tuleviin tuottoihin. Ongelmana on se, että velkaantumiseen on edetty kaikilla talouden sektoreilla. Kotitaloudet, kunnat, osavaltiot ja valtiot ovat kaikki velkaantumassa.
Mistä on kysymys ? Yritän löytää joitakin syitä. Valtiotasolla velkaantuminen nykymuodossaan käynnistyi mielestäni Ronald Reaganin johdattelemana. Aluksi Reaganille naureskeltiin, sitten hänet otettiin ylivakavasti ja nyt monet sanovat hänen talouspolitiikkaansa voodoo-taloudeksi. Olen tämän viime mainitun kannalla. Kun Reagan laski ylimmän marginaaliveron 70 prosentista 28 prosenttiin lähes kertarysäyksellä, voidaan sanoa, että hän otti valtioriskin. Käytän tätä käsitettä tietoisesti rinnan käsitteen yrittäjäriski kanssa. Yrityksille kuuluu luontevasti ottaa kohtuullisia riskejä, mutta valtion tasolla Reaganin temppu hakee vertaistaan. Tietenkin hän ohensi sosiaaliturvaa, mutta enimmäkseen sittenkin retorisessa mielessä. Valtiontalouteen syntyi iso aukko, josta ei ole vieläkään toivuttu. Olen kehittänyt tähän valtiontalouden säännön numero yksi. Se kuuluu näin: kun valtio vähentää verotulojaan, niin sen tulot vähenevät ! Tästä on olemassa poikkeus, josta muodostan säännön numero kaksi: valtion verotus voi olla joissakin harvoissa ylikireän verotuksen tapauksissa niin kireää, että verotuloja alentamalla valtion tulot lisääntyvät . Reagan teki kakkossäännöstä pääsäännön. Talouden dynamiikan piti korjata vajeet vähän pidemmällä aikavälillä. Näin ei käynyt: pääsääntö piti !
Uusliberaaleihin ilmiöihin, kuten trickle-down theory ja supple-side economics on sorruttu maailmanlaajuisesti joskin maltillisemmin kuin USA:ssa. Näihin asioihin olen usein kajonnut tässä blogissani. Jääkööt tällä kertaa.
Valtiontalouden tasolla globaali muutos on tehnyt hallaa länsimaiden talouksille. Kuvitelma, että pääosin pelkällä palveluvaltaisuuden kasvattamisella selvitään on tullut tiensä päähän ja kauan aikaa sitten. Tarvitaan tuotannollista toimintaa. Tähän on Yhdysvallossa herätty ehkä ensimmäisenä. Vahinko on ehtinyt kuitenkin tapahtua. Hyväpalkkaiset teollisuustyöpaikat ovat hävinneet ainakin osittain pysyvästi. Jos joku Lenovo siirtää tietokonevalmistusta takaisin Yhdysvaltaoihin on se ehkä oire jostakin muutoksesta. Tai sitten se on vain kuriositeetti. Autoteollisuuden korkeasti palkatut työpaikat ovat vaihtuneet WalMartin kaltaisiin alhaisen palkan työpaikkoihin. Myös talouden kriisit ovat tuhonneet palkkatasoa. Autoteollisuus meni sellaisen mankelin läpi finanssikriisissä, että palkat ovat nyt dramaattisesti alempana kuin aiemmin, puhmattakaan 1950- ja 1960-lukujen kultaisista päivistä. Verotulojen vaje on johtanut velkaantumiseen, jota kierrettä on vaikeaa oikaista. Budjettivajeet ovat useiden länsimaiden ongelmien ytimessä.
Yksityistalouksien osalta Yhdysvallat tarjoaa hyvän - mutta varoittavan - esimerkin. Eivät kotitaloudet - palkkojen jäätyessä paikalleen tai jopa laskiessa - ensimmäiseksi ryhtyneet velkaantumaan. Aluksi yritettiin selvitä aviopuolison menemisellä töihin, sitten lisättiin työtunteja (tai otetiin toinen tai kolmas työpaikka alkuperäisen rinalle). Vasta kun nämä keinot oli otettu käyttöön eikä oleellista kohentumista tapahtunut rupesivat kotitaloudet velkaantumaan. Finansskriisi ei synnyttänyt tätä tilannetta, vaan lähinnä kärjisti monien osalta kestämättömäksi. Home Equity Loan toimi tehokkaana velkaannuttajana. Home Equity Loanilla pankit tulivat reippaasti lainanottajia vastaan. Saihan velkaa 100 prosenttia asunnon arvosta ja kun asuntojen hinnat nousivat 2000-luvun alussa jopa 20 prosenttia vuositasolla, tuli pankista yhteydenotto, jolla kehotettiin ottamaan lisälainaa ”täysimääräisesti” asunnon korottuneen arvon verran. Näin tilanne uusiutui joka vuosi. Jos asunnon hinta oli 200 000 dollaria pääsi pankin kautta käsiksi vuosittain jopa 40 000 dollarin lisävelkaan.
Lindgren toteaa kirjoituksessaan, että ”maalaisjärjellä ajateltuna velkaa ei voi olla enempää kuin mitä omistaa”. Edellä oleva esimerkki kuitenkin kertoo, että sekin taso on aivan liikaa, jos omistusarvot ensi nousevat nopeasti ja putoavat sen jälkeen vielä nopeammin ylikuumentuneen talouden kääntyessä taantumaan. Velkadeflaatio tekee tuhoisaa jälkeä, kuten meilläkin 1990-luvulla opittiin tuntemaan.
Paljon on puhetta ollut valtion vastuusta ylivelkaantumisessa. Valtiolla oli rooli rahoittaa epäonnistumiset. Sitä ei kuitenkaan voi syyttää kuin osittain velkaantumisesta. Ideologiset syyt, jolla ylikorostetiin omistamisen merkitystä, johti monet harhaan. Ideologia ei erottele yksityistä julkisesta. Tähänkin lähestymiskulmaan olen puuttunut lukuisia kertoja tässä blogissa.
Tietenkin yritysten haasteiden kasvu - johtuen osittain globaalista kilpailusta - on johtanut velkaantumiseen. To make money out of money on tehnyt myös tehtävänsä. Sijoittaminen tuotannolliseen toimintaan ei ole tuottanut enää riittävästi viime vuosikymmenien aikana, joten vaihtoehdoksi löydettiin varjopankkien eksoottiset tuotteet. Rahan määrä ei enää kytkeytynyt tuotannon arvoon, vaan lähti elämään omaa elämäänsä. Vaikeassa kilpailutilanteessa yrityksetkin ovat lähteneet velkaantumisen tielle.
Yhä enemmän olen kiinnittänyt huomiota velkaantumisen kääntöpuoleen eli säästämisen laiminlyömiseen. Ehkä pitäisi lähteä tarkastelemaan säästöpossun näkökulmasta tapahtunutta kehitystä. Silloin voitaisiin päätyä - Lindgrenistä poiketen - käänteiseen finanssi-ilmapiirin nimeen, joka voisi olla säästämisen tuhoutuminen.
Kun ei luottojen myyntihurmassa kiinnitetä oikein minkäänlaista huomiota omavastuuseen (lue: säästämiseen), joudutaan nykytilaan. Kaikki tottuvat siihen, että velkaa saa yllin kyllin. Sen jälkeen kotitaloudet pakotetaan ottamaan käyttöön ”juuri ja juuri selviytytymisen strategia”. Talous vedetään niin kireälle, ettei se salli mitään suurempaa muutosta esimerkiksi lainojen koroissa. Omavastuuta vaatimalla siirettäisiin kodinomistukseen perustuvaa vaurastumista, mutta samalla helpotettaisiin tulevaa elämää. Kun kaikki rahat eivät olisi kiinni seinissä, muuhunkin kuluttamiseen jäisi rahaa.
Oma onnettomuutensa ovat pankkien johtavat ekonomistit, joista jotkut vannovat inflaation nimiin. Mikä ovela tapa tyrkyttää lainaa: saat ottamasi lainan kaupan päälle inflaation, joka syö velkasi ! Jälleen säästäjä otetaan tahattomaksi kyytipojaksi velkaveneeseen.
Olen useasti pohtinut miten säästämistä voisi kunnioittaa - sillä kunnioittamisesta tässä on kysymys - nykyistä enemmän. Velattomat säästäjät eivät ole kuluttamisen vihollisia. Päinvastoin heillä on myös varaa kuluttaa ja niin he kuluttavatkin. Olen ehdottanut jo aiemmin otettavaksi käyttöön uuden ilmaisun säästäjä-kuluttaja. Vastuullisia säästäjiä me tarvitsemme tänä päivänä nykyistä paljon enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti