TV:ssä on juuri meneillään neliosainen Bill Clintonia käsittelevä dokumenttisarja. Dokumentin taso on ollut kohtalaisen hyvä. Neliosaisena dokumentti on pitkä, mutta ei onneksi pitkitetty kuten niin monesti tapahtuu. Tätä sarjaa on jaksanut katsoa kyllästymättä. En seuraavassa puutu Clintonin uraan yksityiskohtaisesti, vaan näkökulmani kanavoituu Clintonin kautta amerikkalaisen politiikan ilmenemismuotoihin.
Olen aina pyrkinyt suhtautumaan asioihin järkiperäisesti. Bill Clintonin kohtaamisessa syntyy äkkiä uskonpuute. Clintonin ympärillä tapahtuvat asiat luovat äärimmäisen tunnepitoisen vyyhden presidentin ympärille. Vaikka koko ilmapiiri Yhdysvalloissa on hyvin tunnepitoinen, niin Clintonin kohdalla syntyy aivan erityinen tunnemyrsky.
Clintonia on pidetty mestaripuhujana, politiikan taitajana, vilunkivilperinä ja epärehellisenä opportunistina. Miten tällaisesta ihmisestä saa otteen ? Amerikkalaisilla on helppoa (!), hehän rakastavat nöyryytettyjä ihmishahmoja, jotka kokevat huimia nousuja ja laskuja. Tuntuu siltä, että järjen tasaavaa vaikutusta ei huomioida. Clintonin kohdalla nousut ja laskut ovat dramaattisen jyrkkiä. Välillä peli on näyttänyt menetetyltä, mutta sitten on nähty ihmetoipuminen.
Kennedy-ihailija Clinton oli ja on kyllä demokraatti, mutta pystyi kameleonttimaisella käytöksellä sekoittamaan sekä omien että vastustajien rivit. Toisen presidenttikautensa alla Clinton oli juuri toipunut joistakin uransa suurimmista haasteista voittajana. Poliittinen asetelma oli kuitenkin häntä vastaan, koska kongressin molemmissa kamareissa oli republikaanienemmistö. Republikaanit yrittivät estää Clintonin valinnan toiselle kaudelle esittämällä sosiaalipoliittisen ohjelman ja lakiesityksen, jossa sosiaaliturvaa heikennettiin. Demokraateille se ei kelvannut. Ahdinkotilanteessa - pitkän harkinnan jälkeen - hän esitti republikaaneja myötäilevän lakiesityksen kongressille vieden republikaaneilta viimeisen mahdollisuuden kampata istuva presidentti. Clinton voitti vaalit ylivoimaisesti. Samalla kuitenkin demokraattien vasen reuna menetti luottamuksensa presidenttiin. Muistan itsekin pitäneeni eurooppalaistyylistä Clintonia jonkilaisena uuden politiikan airueena. Clintonin itsensäpelastamisveto sosiaaliturvauudistuksessa vei pohjan sympatioiltani. Tässäkö oli koko kuva Clintonista: periaatteeton opportunisti?
Suomalaisena on vaikea antaa anteeksi poliitikolle, joka antaa periksi periaatteistaan pelkästään pysyäkseen vallassa. Käsitykseni Clintonista ei vuosien varrella ole parantunut, vaan pikkuhiljaa heikenytynyt. Yhdysvalloissa näyttää tapahtuneen päinvastoin: Clinton taitaa olla suositumpi hahmo kuin kumpikaan meneillään olevan presidentinvaalitaistelun osapuolista.
Bill Clintonia on mahdotonta käsitellä ilman Hillary Clintonia. Voimakastahtoinen Hillary oli jossakin vaiheessa presidentin tasavertainen pari saattaen Bill-miehen ehkä hiukan nukkavieruun valoon. Hillary Clinton oli myös eräissä suhteissa rasite presidentille. Presidenttikautta edeltäneet kiinteistökaupat nousivat ikävästi esiin tosin johtamatta lopulta mihinkään tuomittavaan. Pahempaa oli kuitenkin epäonnistuminen ensimmäisen presidenttikauden terveydenhuoltouudistuksessa, johon nimenomaan Hillary Clinton panosti rajusti. Republikaanit käyttivät häikäilemättä hyväkseen rouva Clintonin innokkuutta. Epäonnistuminen oli kunnianhimoiselle Hillarylle raskas pettymys, kun kannatusta ei ollut riittävästi. Vasta Obaman kaudella viime vuosikymmenien aikana monta kertaa yritetty uudistus meni äärimäisen niukasti läpi. Tosin republikaanit pyrkivät edelleen kaatamaan hankkeen, jos saavat riittävät enemmistöt kongressissa. Tässä mielessä Clintonien tappio ei ollut tietenkään dramaattinen.
Bill Clinton hakeutui omasta syystään ongelmiin monesti juuri saavutettujen voittojen jälkeen. Monica Lewinskyn tapaus (ja aiemmat suhmuroinnit) kertoo paljon Clintonin ottamista tietoisista riskeistä, naiviudesta ja häneen iskostuneista luonteen heikkouksista. Soppa oli kauhistuttava. Vastustajat Kenneth Starrin johdolla iskivät säälimättömästi kiinni Clintonin lihanhimoon. Tällä kertaa Hillary oli kärsijän roolissa. Harvoin näkee poliitikkoa niin käsistä ja jaloista sidottuna kuin Clinton oli pitkän aikaa Lewinsky-skandaalin aikana. Ihmeellisesti hän toipui jälleen. Tunnepitoiseen poliittiseen maailmaan kuuluu näköjään tavallisten kansalaisten kyky unohtaa. Surullisen hahmon ritarista on tänä päivän kuoriutunut miltei kaikkien ihailema vanhempi valtiomies.
Kongressin republikaanipomon, oikeisto-opportunisti Newt Gingrichin käynnistämä budjettivarojen jäädytys 1990-luvun puolessa välissä, joka johti hallinnon halvaantumiseen, on esimerkki Clintonin aikaisista myrskyistä. Tässä vakavassa tapahtumasarjassa näkyi tavattoman selvästi poliittisen elämän polarisoitumisen ensimmäiset vaiheet. Tapahtuman konna oli Gingrich. Vaikka presidentti selvisi lopulta voittajana, ei tapahtunut prosessi anna demokraattisen järjestelmän toimintakyvystä kaksista kuvaa. Puistattavaa !
Bill Clinton oli talouden sääntelynpurun yksi toimeenpanija. Ei hän pystynyt näkemään ideologisen sumuverhon läpi, mitä sitten seurasi. Totuuden nimissä on toki sanottava, että George Bush nuoremman ”saavutukset” finanssisekoilussa ovat lyömättömät.
Mitä sanoisin Clintonista ja hänen urastaan? Amerikkalainen poliittinen mankeli, jonka läpi Clinton vedettiin (tai hän veti itsensä) on lähinnä uskomaton. Järjestelmää sanotaan kuitenkin demokraattiseksi. Minusta se kuullostaa pahasti rajoitetulta kansanvallalta. Nimenomaan Clintonin aikana käynnistyi amerikkalaisen politiikan polarisaatio. Muutos on ollut käsittämätön. Vielä 1960-, 1970- ja 1980- luvulla politiikka oli kohtuullisen yhteistyövetoista kahden suuren puolueen välillä. Sinänsä uskomaton asia ottaen huomioon Vietnamin sodan, kansalaisoikeustaistelun ja Watergate-skandaalin. Yhdeksänkymmentäluvun kuluessa tilanne on näyttänyt muotoutuvan sellaiseksi, että tarkoitushakuinen toisen osapuolen vahingoittaminen on muodostunut pääperiaatteksi. Loputuloksena on demokratian tappio: mikään vähänkään merkittävä lakiesitys ei tahdo mennä läpi, tai jos lopulta menee, niin uuvuttavan taistelun jälkeen.
Clintonin selviytyminen presidentiksi ja sitten toiselle kaudelle on tietenkin nähtävä Bill Clinton -nimisen ihmisen poliittisen taituruuden osoituksena. Kyllä hän on hengissä säilymisen mestari. En voi kuitenkaan olla tuntematta vieroksuntaa tavasta, jolla hän selvisi. Tarkoitus on todellakin pyhittänyt keinot. Tietenkin amerikkalainen kaksinaismoralismi on viettänyt riemujuhliaan. Huorinteko onnistuu näköjään parhaiten sellaisilta, jotka kovimmin vastustavat haureutta. Enkä nyt tarkoita Clintonia, vaan hänen arvostelijoitaan, erityisesti uskonnollisia piirejä.
Meillä on Euroopassa tapana nähdä amerikkalainen yhteiskuntapolitiikka vahvasti itärannikon näkökulmasta. Suurin osa eurooppalaisista älypäistä putoaa kärryiltä, kun lähestytään Yhdysvaltain keskilänttä tai syvää etelää. Eräs selittävä tekijä tapahtuneelle politiikan ja ilmapiirin muutokselle on keynesiläisen talouspoliittisen ajattelun joutuminen epäsuosioon. Chicagon poikien uusliberalismi ja tehokkaiden markkinoiden teoria on nostanut Movement Conservatism -liikettä (kts. tarkemmin tämän blogin kuva ”Movement Conservatism kuvana” ) ja omalta osaltaan luonut kuilun eurooppalaistyylisen yhteiskuntapolitiikan ja perinteisen amerikkalaisen ajattelun väliin, joka tuntee vastenmielisyyttä isoa valtiota kohtaan. George Bushin ideologiset toilailut eivät ole pysäyttäneet uusliberaaleja. Kun muutama vuosi sitten ajettiin lujaa päin seinää, niin nyt on herätty tokkurassa puolustamaan menneitä oppeja (vrt. Mitt Romneyn veronalennuspuheet).
Demokratiaan ei oikein hyvin sovellu ”the winner takes it all” - ajattelu. Yhdysvalloissa kuitenkin pyritään siihen. Pienet pistevoitot eivät ole nykyään suosiossa. Tyrmäysvoittoon tähtääminen halvaannuttaa poliitisen järjestelmän. Jos voitto ei ole nähtävissä etukäteen, jäädään kehän kulmiin jurnuttamaan. Kaksipuoluejärjestelmä - johon monet Suomessa haikailevat - on näyttänyt vastenmielisimmät puolensa. Kyllä Suomen melkein kaikkien värien hallitus harjoittaa poliitista yhteistyötä aivan eri tavalla !
Taistelu politiikan keskialueella olevien ihmisten äänistä on politiikan ytimessä USA:ssa. Tämä johtaa taktisiin sommitelmiin, joista periaatteet ovat kaukana. Tässähän se yhdistelmä on: toisaalta ollaan polarisoiduttu poliittisen ilmapiirin ääripäihin, toisaalta hakeudutaan periaatteettomasti keskialueelle viimeisellä hetkellä, jolloin takinkäännöt puolin ja toisin kilpailevat keskenään.
Yhdysvaltojen polarisoituneen ilmapiirin keskiössä on - haluttiin tai ei - rotukysymys. Ja niin mahtavan hyvältä kuin tilanne välillä näytti! Vielä 1980-luvulla Yhdysvallat näytti oikeasti rotujen sulatusuunilta. Kun pintaa on viime aikoina raaputeltu, on raadollinen todellisuus paljastunut: roturistiriidat eivät ole pohjimmiltaan kadonneet mihinkään. ”White backlash” on voimissan.
Niin, tunteista ja järjestä…. Myönnän avoimesti, että amerikkalaisen poliittisen ilmapiirin ymmärtäminen on liian haastava tehtävä(joskin kyllähän eurooppalaisetkin yrittävät tällä saralla parhaansa!). Iso raha, käsistä karannut poliittinen lobbaus, loputtomasti jatkuva yksilöllistyminen ja eriarvoistuminen, ainaiset politiikan playoffit ja kokoaikaisesti jatkuva vaalikamppailu märännyttää demokratian ja kannustaa ihmisiä etsimään vaihtoehtoja, jotka eivät paranna tilannetta, vaan heikentävät sitä.
Mitähän kansakunnan perustajaisät (founding fathers) tuumisivat tästä tilanteesta ? Jotenkin Aleksander Hamiltonin ja Thomas Jeffersonin välinen kamppailu - niin kiivasta kuin se olikin - kuullosti herrasmiesmäiseltä. Perustajaisiin projisoitu käsitys yhteistä hyvästä tahdosta kansakunnan parhaaksi on kuitenkin tuulesta temmattu. Ei tältäkään suunnalta tunnu löytyvän ratkaisua: Jeffersonin varapresidentti ampui Hamiltonin kaksintaistelussa !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti