Hesarissa Esa Juntunen ja hänen asiantuntijanaan käyttämänsä Timo Aro kysyivät jutussaan ”Kunnat eivät kutsu varttuneita” (22.10.2012), miksi kunnat eivät markkinoi kuntaansa varttuneille. Varttuneilla he tarkoittavat 45-64-vuotiaita.
Yritän vastata pääkaupunkiseudun maaseutumaisten kehyskuntien osalta. Muuttajat ovat pääosin tiheästi rakennetuista kaupungeista väljempään asuinympäristöön muuttavia perheitä. Nämä samat muuttajat ovat alun perin saattaneet syntyä juuri kehyskunnissa ja opiskelumahdollisuuksien puuttuessa hakeutuvat pääkaupunkiseudun oppilaitoksiin ja nykykäytännön mukaan myös muuttavat kirjansa pk-seudun kuntiin. Valmistuttuaan ja mentyään naimisiin he lasten syntymän aikoihin hakeutuvat takaisin kehyskuntiin omistusasuntoihin (ja yleensä omakotitaloihin) keskustoja (kirkonkyliä) ympäröiville asuntoalueille. Oma tontti - pieni tai suuri - on houkutin. Tietysti omakotitalo tarjoaa myös rauhan - ei tarvitse asua esimerkiksi kauppakeskusten läheisyydessä.
Tietenkin työpaikka jää usein pääkaunkiseudulle, joten seurauksena ovat pitkät työmatkat. Ne kuitenkin siedetään varsinkin, jos käytettävissä on hyvät julkiset kulkuneuvot.
Erilaisissa tutkimuksissa, joissa on selvitetty maaseudulle muuttaneiden viihtymistä on tullut esille myös vastareaktioita. Uusi asuinpaikka ei ole ollutkaan niin ihana kuin se mielikuvissa kuviteltiin. Monilla on ollut muuttaessaan mielessä isovanhempien idylli maaseudulla. Silloin kuitenkin elettiin toisenlaisessa, usein maatalousvaltaisessa ympäristössä. Nyt uudessa tilanteessa lapset saattavat tuntea harrastusten ja kaverien puutetta, kun matkat varsinkin haja-asutusalueilta ovat pitkiä.
Tutkimuksista olen pannut merkille myös suorien vaikuttamismahdollisuuksien vajeen. Haluttaisiin päättää itse asuinympäristöön liittyvistä asioista. Nykyisin ”valmis yhteiskunta” on rakentanut omat päätöksentekopolut, jotka saattavat tuntua vierailta suoraa demokratiaa kaipaavista. Joku on ehdottanut, että haja-asutusalueille muuttaville pitäisi laatia muuttajan opas tai asumisopas, jolloin ehkä pahimmilta pettymyksiltä vältyttäisiin.
Mutta entä aluetutkija Timo Aron väite, että keski-ikäiset ja iäkkäät olisivat kuntatalouden kannalta optimaalisia muuttajia. Lapset eivät ole käyttämässä päiväkoti- ja koulupalveluja eivätkä muuttajat itse ole vielä suuremmassa määrin sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttäjiä.
Nykyinen muuttajatrendi johtaa muuttajien tiettyyn ikärakenteeseen haluttiin tätä tai ei. Jos ajatellaan kuntien tahtotilan mukaan asiaa, niin kyllä ns. huoltosuhde vaikuttaa. Nuoret lapsiperheet koetaan onnistuneemmaksi sijoitukseksi pidemmällä aikavälillä kuin kypsään ikään ehtineiden tavoittelu. Kuntamarkkinoinnissa kohderyhmänä ovat nuoret lapsiperheet, vaikka heistä aiheutuukin kustannuksia. Miksi ? Kyllä kunnissa vaikuttaa se, että 55 vuotias ei pysy ikuisesti 55 vuotiaana. Kehyskunnissa on hyvänä pidettu huoltosuhde päinvastoin kuin monissa muissa kunnissa. Se halutaan säilyttää, vaikka tilapäistä taloudellista hyötyä saataisiinkin hyvätuloisista varttuneista keski-ikäisistä.
Kunnan kannalta tärkeää on, että tulomuuttajat ovat parempituloisia kuin kantaväestö tai poismuuttajat. Kehyskunnissa tämä on tärkeää sillä muuttoliike on todella rajua. Kahdenkymmenen tuhannen asukkaan kunnassa poismuuttajia voi olla 1300 ja tulomuutajia 1500 henkeä vuodessa. Muuttoliike ei kuvaa huonoa viihtymistä, vaan ihmiset muuttavat yleensä työn perässä. Ja työtilaisuuksia on pääkaupunkiseudulla runsaasti.
Mielenkiinnolla panin merkille kotikuntani Mäntsälän 45-64 vuotiaiden osuuden muuttajista. Se oli nimittäin vertailukuntien (14 Uudenmaan kuntaa) korkein eli 14,2 % kaikista muuttajista vuosina 2000-2009. Miksi näin on, siihen on vaikea vastata. Erot eivät toki ole suuria: vaihteluväli on karkeasti 10 prosentin ja 14 prosentin välillä. Heikoin 45-64 vuotiaiden osuus on Espoossa 8,8 %. Ehkä tämä varttuneiden keski-ikäisten muuttajien suurehko määrä selittää osaltaan, miksi edellä mainittu tulotilastojen ”vaihtosuhde ” on niin edullinen Mäntsälälle.
Ikäryhmästä 45-64 vuotiaat suurin osa asuu omistusasunnoissa, usein juuri omakotitaloissa. Vasta tämän ikäjakson jälkeen alkaa tulla tarve muuttaa pois omakotitalosta helpommin hoidettavaan keskusta- asuntoon. Myymällä pois haja-asutusalueen omakotitalon saa mukavan pesämunan keskustan omistusasuntoon. Haaste on siinä, onko kehyskuntien keskustoissa riittävästi soveliaita asuntoja.
Jatkuuko tilanne tällaisena ? On epäilyjä, että tulevaisuudessa ihmiset eivät haluakaan varsinkaan haja-asutusalueen omakotitaloja. Halutaan kaupallisten palvelujen ja harrastusten läheisyyteen. Jäävätkö asunnot silloin perillisten käsiin, jää nähtäväksi ?
Itse olen odottanut jo pitkän aikaa ”paluu kaupunkiin” -liikettä. Oletus on, että ihmiset eivät enää haluakaan raaputtaa pihaa, vaan haluavat toisella tapaa virikkeisen, harrastuspainotteisen ympäristön. Mitkään tilastot eivät tue tätä ajatusta toistaiseksi. Yhdysvalloissa on todettu kiinnostuksen jossain määrin lisääntyneen pieniä yliopistokaupunkeja kohtaan, mutta siinä kaikki.
Hesarin toisessa jutussa ”Kolmasosa kunnista on vahvoja” (22.10.2012), tulee selkästi todistetuksi, että Helsingin kehyskunnat ovat valtakunnallisesti katsottuna kiistattomia menestyjiä ja ne menestyvät tällä ”nuori muuttava perhe” -valtillaan. Kustannukset, jotka lapsiperheistä aiheutuvat ovat sittenkin väistyviä sen rinnalla, että perheen isä ja/tai äiti ovat töissä.
Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien omakotitalomatosta suurkaupunkien äärellä, jonka hän esitti nuorten perheiden ihanneasuinalueena jo 1930-luvun alussa, näyttää edelleen pitävän paikkansa. Edellytyksenä on usein vähintään kahden henkilöauton talous. Tällainen asumismuoto aiheuttaa vahvan hiilijalanjäljen halusimme sitä tai emme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti