perjantai 29. tammikuuta 2021

Trumpin aiheuttaman myrskyn jälkeen…..

 

 

…..seuraa poutasää. Näinköhän seuraa? Ehkä olemme  välitasanteella Joe Bidenin vaalivoiton takia. Emme tiedä,  mihin suuntaan kehitys kehittyy. Näin ajattelen nyt,  kun Joe Bidenin virkaanastujaisista on kulunut vain hetkinen.

Donald Trumpin henkilöä ja presidenttiyttä on kuvattu tuhansin sanoin ja aivan varmasti lähitulevaisuus luo edellytykset täydentää  kuvaa,  joka tähän mennessä on muodostunut.

Voidaanko Trumpin kaltaisesta ilmiöstä esittää objektiivisuusvaatimukset täyttävä  arvio vai onko tyydyttävä polarisaation tuottamiin kaavamaisiin vaihtoehtoihin?- Itse edustan kanta , jonka mukana erittelevä kokonaisarvio voidaan – ainakin alustavasti - tehdä.

Keskityn tässä kirjoituksessa pääosin arvioimaan Trumpin kannattajakunnan jakaumaa karkealla tasolla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Eri lähteistä olen poiminut kaksi keskeistä Trumpin kannatusperustetta: toinen perustuu (1) valkoisen miehen työhön tai työn puutteeseen liittyviin vastoinkäymisiin viime vuosina ja/tai  vuosikymmeninä ja toinen hänen äänestäjiensä (2) rasistisiin ja naisvihamielisiin asenteisiin. Myös viime mainitulla on pitkä historia.

Työhön liittyvät kannatuksen syyt perustuvat teollisuustyöväestön ahdinkoon, jonka tyypilliseksi keskittymäksi on arvioitu ns.  ruostevyöhykkeen teollisuusväestöä. Tällä taas on liittymäkohdat yleensä keskiluokan rapautuneeseen elintasoon ja laskeneisiin palkkoihin. Barack Obama esittää muistelmissaan, että finanssikriisi katkaisi kamelin selän monien näkökulmasta: luottamus liittovaltion kykyyn luoda paremman tulevaisuuden näkymät petyttiin, päinvastoin monien suhteellinen asema heikkeni pysyvästi ja esimerkiksi elinajan odote lähti laskuun.

Vaikka republikaanit olivat merkittävällä tavalla vastuussa finanssikriisiä edeltäneestä huonosta talouspolitiikasta, kaatuivat seuraamukset lopulta demokraattien päälle, kun Donald Trump ja republikaanit osasivat hyödyntää tilanteen demokraatteja paremmin. Republikaanit kanavoivat duunareiden vihaisuuden ja vihan demokraattien päälle, jotka olivat vuosikymmenien ajan  olleet teollisuustyöväestön valinta maan johtoon. Unohdettu kansanosa sai uuden puolestapuhujan.

Barack Obama tunsi jo omalla presidenttikaudellaan demokraattien vanhan kannattajakunnan aiheuttaman pettymyksen vimman, mutta korjausliikkeet eivät edenneet Hillary Clintonin taistellessa presidentinvirasta. Olisivatko auttaneetkaan,  vaikka korjauskertoimet olisi otettu käyttöön? Pettymys demokraatteihin oli sen verran syvällä. Kauppalehden Leena Laakso osuu varmaankin oikeaan kirjoittaessaan (KL 19.1. 2021. ”USA:n yhdistämisessä riittää työsarkaa”), että ”moni (valkoisesta työväenluokasta) suhtautuu mahdollisuuksiinsa pessimistisemmin kuin yhtä köyhistä oloista kärsivät mustat amerikkalaiset  tai  latinomaahanmuuttajat”.  Trumpin tappio Joe Bidenille (2020) perustui siihen,  että yhdeksi presidenttikaudeksi menetetyt ruostevyöhykkeen  äänet palautuivat osin demokraateille takaisin, joka samalla todisti  tietynlaista pettymistä Trumpin kauteen.

Nämä keskiluokan ja teollisuustyöväen olosuhteiden heikkenemiset ovat toteutuneet monissa muissakin maissa, joskin Yhdysvalloissa jyrkemmin. Jää ajatus, että edellä kuvattuja  ongelmia olisi voitu pehmentää kehittyneen hyvinvointiyhteiskunnan avulla,  joka olisi tukenut elinkeinorakenteen uhreiksi joutuneita. Sitä ei ollut kuitenkaan tarjota tähän hätään.

::::::::::::::::::::::::::::

Toisena kohtana Trumpin menestymisen katalysaattoreista mainitsin äänestäjien rasistiset ja naisvihamieliset asenteet. Tämä näkymä on esitetty kovin karkealla tasolla, mutta kyllä siinä aimo annos perää on. Olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa rotukysymystä sisällissodasta aina kansalaisoikeusliikkeen läpimurron päiviin saakka ja siitäkin eteenpäin. Vastikään pyrin Ku Klux Klan -ilmiön kautta selittämään rotuvihaa. Rasismilla jos millä on pitkä historia takanaan eikä ikävä kehitys  ole väistynyt mihinkään,  kuten viimeisten parin kolmen vuoden aikana olemme saaneet havaita. Nykyisen rasismikriisin takana ainakin osaselityksenä on valkoisen väestön suhteellisen aseman heikkeneminen väestökehityksessä. Valkoinen teollisuustyöntekijä oikeasti pelkää itsensä ja kaltaistensa puolesta. Tarvittaisiin liittovaltiotasolla koordinoitu hanke ammatillisten taitojen  kohentamiseksi  tätä aikaa ja tulevaisuutta varten.  Työmarkkinoilla rimpuilevien Itsetunnon vahvistaminen koulutuksen avulla on nyt paras keino torjua rasismia,  eikä suinkaan vihan lietsonnan suuntaaminen järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja sen edustajia vastaan .

Trumpin kannattajat ovat hyvin vanhoillisia ja heijastavat pitkään jatkuneita perinteitä. Ku Klux Klan on toiminut rotusorron harjoittamisen siltana sisällissodasta nykypäivään, joskin liike on nykyisin heikossa hapessa. Uudet ja keinoiltaan nykyaikaisemmat yhteisöt ovat jatkaneet KKK:n rasistisia perinteitä.

::::::::::::::::::::::::::::::.

Edellä käsiteltyjen rasistisen asenteen omaksuneiden ja elinkenorakenteen muutoksen uhriksi joutuneiden lisäksi voidaan erottaa omiksi Trumpin kannatusperusteiksi (3) eliitinvastaisuus, so. omaan pussiin pelaava eliitti on väitteen mukaan kaiken pahan alku  ja juuri,  erottelematta republikaanista ja demokraattista eliittiä toisistaan sekä (4)  ”vapaus” ylevänä kaiken kattavana päämääränä. Capitolin kukkulan vallanneet kapinoijat huusivat vapauden perään, jonka perimmäistä sisältöä en tunnista. Se jää irrationaaliseksi hokemaksi, ellei sillä sitten tarkoiteta ”vapautumista” vasemmistoradikaaleista, kommunisteista,  korruptoituneista eliiteistä, liittovaltion sisäisistä salaliittolaisista ja hallinnon mädännäisyydestä, jotka kaikki ovat liioiteltuja uhkakuvia. Toisaalta Trumpin kannattajat pitivät tärkeänä perinteisen amerikkalaisen elämäntavan  säilyttämistä, jonka vuoksi ääriainekset ovat valmiita väkivallantekoihin.

Kaikesta edellä esitetystä on seurannut paljon puhuttu ja hyvin monitasoinen  polarisoituminen. Vanhoillisimman väestönosan on ollut vaikeaa sopeutua nykypäivän olosuhteisiin ja ainakin minulle jää käsitys, että vanhoillisten säilöminen vanhaan kulttuuriin merkitsee myös ongelmien säilömistä, ei niiden ratkaisemista. Jo Richard Nixonilla oli ”hiljainen enemmistö”, joka oli Nixonin mukaan  valtavirtapolitiikan kannalla mieltään osoittavia liberaaleja vastaan. Tässäkin voidaan nähdä haluttaessa 1960- ja 70-luvuille ulottuvat polarisaation  siemenet.

Unohdetuimpia kansalaisia eivät ole eivätkä ole olleet valkoiset amerikkalaiset vaan vähemmistöt. Kysymys on poliittisesta ohjauksesta,  jossa muita ääniä tärkeämpänä pidettyjä valkoisten ääniä kanavoidaan oman puolueen piiriin vedoten vanhoillisten äänestäjien  hädänalaiseen tai muuten ahdistavaan asemaan.

Ehkä vaikeimmin sulatettavaa tässä kaikessa on ollut Trumpin  äänestäjien ja kannattajien massiivinen  propagandan lumoihin ajautuminen,  josta järkyttävänä  esimerkkinä  on  mielipidetiedustelussa esille tullut Capitolin kukkulan valtauksen kannattaminen vielä jälkikäteen ( 45 prosenttia republikaanien kannattajista!) .

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Asioiden syy- ja seuraussuhteiden ymmärtämisen kannalta on välttämätöntä kajota myös tiedonvälitykseen.  Trumpin kannalta ylivoimaisen tärkeää on ollut twitter-tyypisten viestien ja sitä kautta propagandan levittäminen omien vääristyneiden viestien läpisaamiseksi. Tämä on ollut Trumpin suurin ”anti” käydyssä debatissa ihmisten sieluista.  Trump kehitti spontaanisti eräänlaisen ”kertakäyttöretoriikan”, josta olkoon esimerkkinä (vuoden 2016 presidentinvaalien vastaehdokkaan)  Hillary Clintonin kohtelu. Joukkojen taisteluhuuto vaalikampanjan aikana kuului :  ”Hillary lukkojen taakse”. Kun vuoden 2016 vaalit olivat ohi,  joukot Trumpin tapaamistilanteessa rupesivat huutamaan kuorossa  ”HIllary lukkojen taakse”, jolloin ”jalomielinen ” presidentti toppuutteli: Kuulkaa, lopettakaa, vaalit ovat ohi!  Me voitimme. Retoriikka oli tehnyt tehtävänsä. Oli aika vaihtaa retoriikkaa. Tämän jälkeen on toistunut monta kertaa ilmiö, jossa kannattajat – presidentin ensin toimiessa yllyttäjänä -  ajavat oikealta ohi presidentistään.

Miltäköhän Hillary Clintonista tuntuu tänä päivänä, kun hän on kulkenut edellä mainitun mankelin läpi ja näkee koko prosessin  alku-  ja loppupisteen sekä sen,  mitä niiden välillä on tapahtunut?  Clinton saattaisi todeta, että säännöt olivat prosessin aikana muuttuneet todennettavista faktoista ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” ja siitä edelleen salaliittoteorioiden  kautta ”vaalien ryöstöön”.  Uskomaton prosessi,  jossa kaikki vanha ja todennettavissa oleva vedettiin valheiden viemäristä alas.

Mikä auttaisi?  Merkittävä edellä kuvattuja ilmiöitä kohentava tekijä olisi yhteiskunnan ilmapiirin ja vuoropuhelun ”moniäänistäminen”, so. sijan antaminen vastapuolen argumenteille, mitä ei nykyisessä tiedonvälityksessä tapahdu.

 

 

tiistai 26. tammikuuta 2021

Ulkopoliittinen säätila: myrskyä vesilasissa

 

Oli aika,  jolloin Suomen ulkopolitiikkaa sivuavatkin aiheet kuuluivat presidentin reviiriin. Silloin moni muukin asia oli toisin. Ei ulkoasiainvaliokunnalla ollut läheskään sitä merkitystä kuin sillä nyt (laajennettuna turvallisuuspolitiikalla) on. Kun ulkoministeri Ahti Karjalainen tuli Moskovasta,  hän  tokaisi rautatieasemalla lausuntoa vaativille lehtimiehille suurin piirtein,  että ”älkäähän nyt….. luen teille lausunnon tuolla pressitilassa". Lausunto oli valmisteltu huolella monen asiantutijan voimin ja puumerkkinsä siihen oli jättänyt Urho Kekkonen, muutoin koko lausunto ei olisi mennyt eteenpäin.  Jokainen sana oli  kiveen hakattu.

Toinen näkökulma. Tuohon aikaan - YYA-sopimuksen ollessa voimassa -  presidentti mustasukaisesti valvoi, ettei kukaan päässyt hyppimään ulkopoliittiselle reviirille ilman presidentin lupaa. Ulkopolitiikka edusti  aluetta,  jolla määräsi Kekkosen diktaatti. Tänä päivänä moni poliitikko ja kansalainen vierastaa syystäkin moista  yksinvaltiutta.  Suomettuneen Suomen olosuhteissa tähän oli tottuminen.  Siitä tilasta on haluttu päästä pois ja ainakin  näennäisesti siinä on onnistuttu.

Toki kautta aikojen ulkopoliittisesta johtamisjärjestelmästä  on oltu tarkkoja. Niin pitääkin olla, mutta kaikki ylimääräinen kohina joka syntyi sellaisesta keskustelusta,  jossa Kekkonen ei ollut johdattelijana, oli pannassa.

Nyt elämme toista aikaa. Ylenmääräinen varovaisuus on hätävarjelun liioittelua. Asioista voi sanoa niin kuin ne ovat.  Epäilen,  että useimmat ajattelevat näin.

::::::::::::::::::::::::::::

Nyt on esillä tapaus Aleksei Navalnyi,  venäläinen toisinajattelija, joka joutui murhayrityksen kohteeksi,  ja joka siirrettiin Saksaan sairaalahoitoon. Moskovaan palattuaan Navalnyi  pidätettiin.  Suomen kanta Navalnyin kohtelusta on selvä:  hänen kiinniottamiselleen ei ollut perusteita. Kohu nousi siitä,  kun pääministeri Marin ei noudattanut ”lausuntovuorojärjestystä”. Hän kiirehti  ottamaan kantaa ennen presidenttiä, josta  on seurannut melkoinen kalabaliikki. Marinin  olisi pitänyt odottaa vuoroaan.

On selvää,  että puheenvuorojen  esittämisjärjestyksessä  tapahtui poikkeama siitä,  minkälaiseksi kannanottojärjestys on  perustuslain hengen mukaan  ajateltu.

Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Näin ollen olisi ollut luontevaa ja perustuslain hengen mukaista, että Suomen – ja pääministerin - kannanotosta olisi keskusteltu etukäteen presidentin ja pääministerin kesken.

Politiikan toimittajien tapaamisessa Niinistö sanoikin, että hän pitää kiinni perustuslaista, jossa selvästi todetaan, että ulkopolitiikka ja sen johtaminen tapahtuu yhteistoiminnassa presidentin ja valtioneuvoston välillä. Marinin synti ei ollut se sanamuoto, jota hän käytti, sillä se vastasi presidentin ja ulkoministerin käyttämien puheenvuorojen sisältöä , vaan se, että hän ei keskustellut presidentin kanssa etukäteen. Tarkalleen ottaen Marin luuli, että pääministerin ja presidentin esikuntien kesken oli käyty tarpeelliset keskustelut. Näin ei ollut ja niinpä soppa oli valmis.

Luontevalta olisi tuntunut,   että pääministeri olisi ottanut yhteyttä presidenttiin ja sopinut kannanotoista vaikkapa puhelimitse. Asiaan on halunnut  pistää lusikkansa moni taho mm. oppositiosta. Marinin ”etuilua” on pidetty pahana syntinä,  vaikka asiallisesti ottaen mielipiteet eri instituutioiden välillä yhtenivät. Osa poliitikoista on vain odottanut,  että Marin tekisi protokollavirheen - minkä tahansa - päästäkseen kiinni suosittuun pääministeriin. Osa on hiljaa vahingoniloisena.

Vapaasti tulkiten minulle jää käsitys, että ollaan henkisesti edelleen vanhojen huonojen aikojen  käytännöissä. Se, kuka saa sanoa ja mitä on tarkasti ja kaavamaisesti määritetty, vaikka itse suomettumisajan asiasisällöt ovat taakse jäänyttä elämää. Liian vähästä syntyi liioiteltu härdelli. Paino on sanalla liioiteltu.

Niinpä asiassa pitäisi  löytää jotain,  jonka avulla järki säilytetään koko  saagassa. Vastausta ei tarvinnut kauan hakea, sillä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (23.1.2021) tasapainotettiin turhan kiivaaksi käynyttä keskustelua: ”Marin on eri sukupolven poliitikko kuin Niinistö. Marinin maailmassa Navalnyin pidätys on ihmisoikeusrikkomus, josta pääministeri voi sanoa kantansa kutsumatta koolle tasavallan presidenttiä ja ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa ”.  Hesari jatkaa, että ”yleisön voi olla vaikea ymmärtää, miksi Marinin ei olisi saanut puolustaa Navalnyita”.

Niinistö taas halusi puolustaa ulkopoliittista vallanjakoa, mihin hänellä näkökulmansa puolesta on tietenkin täysi oikeus.

Oli jotenkin odotettua, että Ilkka Kanerva ryhtyi paavillisemmaksi kuin paavi itse tässä asiassa puolustaen vanhaa tapaa ajatella Venäjään liittyviä suhteita. Ei tarvita erillistä ulkopoliittista portinvartijaa.

Viimeisen sanan  saa presidentti Niinistö. Hän nimittäin pani itsekin merkille,  että pata kiehui tarpeettomasti yli ja twiittasi (HS 23.1.2021), että ”eiköhän anneta tämän suuren twiittikeskustelun olla. Suomen ulkopolitiikan linja on ennallaan”. Tämän johtopäätöksen hän olisi voinut vetää jo aiemmin ja pitää keskustelun hallinnon sisäisenä.

Mitä tästä episodista jäi käteen?

Vaikka  ulkopolitiikalla Venäjän kyljessä onkin suuri merkitys, liiallista herkkyyttä toisten sanomisiin pitäisi välttää. Keskinäinen   luottamus ei voi perustua siihen,  että kilpaillaan, kuka on eniten oikeassa. Muutoin ulkopoliittinen  keskustelu palaa YYA-vuosien pilkuntarkkoihin jäykkyyksiin.

 

 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Phil Spector: hyvän ja pahan tuolla puolen

 

Phil Spector  on kuollut 81-vuotiaana. Tieto ylitti Suomen ykkösteeveen uutiskynnyksen. Helsingin Sanomissa oli kahden palstan uutisjuttu  ja laajahko artikkeli musiikin legendan elämästä. Spector syntyi  New Yorkissa ja kuoli koronan seurauksena  Kaliforniassa.

Vuonna 2009 Spector tuomittiin vankeuteen näyttelijä Lana Clarksonin vuonna 2003 tapahtuneesta murhasta. Wikipedia määrittää karusti miehen elämän keskeisen sisällön: ”Phil Spector (26.12.1939- 16.1.2021) oli amerikkalainen musiikkituottaja lauluntekijä ja tuomion saanut murhaaja”.

Hänen tuotantonsa määritetään musiikkigenreillä pop, rock ja rhythm and blues. Aktiiviaika musiikin parissa ulottui vuodesta 1958 vuoteen 2009. 

Spectorin ensimmäinen  huomattava menestys oli yhdessä hänen perustamansa The Teddy Bearsin kanssa vuonna 1958  julkaistu ”To Know Him Is to Love Him”.  Levy kiipesi juuri perustetun Billboardin Hot 100 -listan ykköseksi. Spector perehtyi samoihin aikoihin myös levyjen tuottamiseen. Seuraava hitti oli Ben E. Kingille  yhdessä Jerry Leiberin kanssa  kirjoitettu ”Spanish Harlem” vuonna 1960.

Kuusikymmentäluku osoittautui Spectorille kultakaivokseksi. Hän keskittyi pääosin levyjen tuottamiseen onnistuen heti alussa useiden artistien, kuten  Top Notesin (”Twist and Shout”!) ja Ray Petersonin (Corrine, Corrina) kanssa.

Yksi uusista yhtyeistä,  jotka Spector yhdytti  ja kiinnitti levy-yhtiöönsä yhdessä partnerinsa kanssa oli The Crystals. Yhteistyö alkoi heti tuottaa tulosta hittilevyjen seuratessa toisiaan. Spector onnistui myös Connie Francisin kanssa ”Second Hand Lovella (Billboard nro 7) vuonna 1962. Todella iso hitti oli Darlene Love and the Blossomsin ”He´s a Rebel” (nro 1), joka lopulta oli nimikkohitti Crystalsille. En väitä olevani selvillä kaikista tuohon aikaan suosittujen tyttöyhtyeiden vaihtelevista kokoonpanoista. Darlene Lovesta (Spector keksi nimen!) kehittyi erittäin suosittu taustalaulaja Elvis Presleylle, Tom Jonesille ja monelle muulle huippuartistille. Rolling Stone  lehti nimesi Loven maailman 100 suurimman laulajan joukkoon.

Vuonna 1963 Spector osui kultasuoneen Ronettesin klassikkosävelmällä ”Be My Baby”.  Spector ihastui – näin sanottiin  -  niin paljon  yhtyeen johtavan solistin (myöh. Ronnie Spector) ääneen, että meni hänen kanssaan naimisiin.  Jatkoa seurasi:  Spector kiinnitti levy-yhtiöönsä Bill Medleyn ja Bobby Hatfieldin,  jotka nimellä Righteous Brothers levyttivät Spectorin, Barry Mannin ja Cynthia Weilin  kappaleen ”You´ve Lost That Lovin´ Feeling”, josta tuli Spectorin levy-yhtiön toinen ykköshitti.  Ja perässä  seurasi kolme muuta hittiä,  mm. ”Unchained Melody”.  Yhteistyön päätyttyä Phil Spectorin kanssa ”veljekset”  levyttivät spectormaisen  ”(You´re My) Soul and Inspiration”, joka meni Billboardin ykköseksi. Ikimuistettava ja ylistetty ”Lovin´ Feeling” on valittu useasti kaikkien aikojan pop-kappaleeksi.

Spectorin kultakaudella levytettiin monta muutakin menestyslevyä, kuten Da Doo Ron Ron (The Crystals) , Then He Kissed Me (The Crystals) , Baby I Love You (The Ronettes).  Minullakin on levyhyllyssäni vinyyli  ”Phil Spector:  A Christmas Gift For You”,  jolla  laulavat joululauluja Darlene Love, The Crystals ja The Ronettes.  Viimeinen kappale – Silent Night, Holy Night -  taustana kuullaan Spectorin omaa ääntä, kun hän  kiittää mukana olevia artisteja yhteistyöstä.



Vuonna 1966 Spector löysi aviopari Ike and Tina Turnerin ja tuotti heille mestariteoksena pitämänsä kappaleen, River Deep, Mountain High. Se oli kuitenkin USA:ssa melkoinen limbo, mutta saavutti Englannin listoilla sijan kolme.  Joka tapauksessa kappale on klassikko, jonka arvo on noussut vuosien varrella.

Tämä jälkeen Spector menetti kiinnostuksensa  musiikkibusinekseen pidemmäksi aikaa, mutta teki comebackin hajoavan  Beatlesin loppuvaiheiden tuotannon viimeistelijänä. Käytännössä Spector kokosi pääosin Lennon/McCartneyn hajanaisesta aineistosta kokonaisuuden, josta muotoutui LP ”Let It Be”, joka oli sittemmin valtava menestys. Spectorin työ jakoi Beatlesia  niin kuin monet muutkin riidan aiheet  tuohon aikaan: McCartneyn kanssa yhteistyö ei sujunut , mutta Lennonin  ja Harrisonin kanssa kanssakäyminen jatkui näiden soolouralla. Spector oli mukana Harrisonin ”Bangla Desh” ja All Things Must Pass -projekteissa ja Lennonin ”Imagine”-klassikossa. Kaikki olivat suuria menestyksiä.

Sitten alkoi alamäki.

Spector oli vuonna 1974 auto-onnettomuudessa,  josta hän kuin ihmeen kautta selvisi hengissä. Olen ymmärtänyt, että loukkaantumisella oli pysyvät jäljet Spectorin käyttäytymiseen.  Hän kärsi myös alkoholi- ja huumeriippuvuudesta. Epätasapainoinen psyyke johti mm. aseella uhkaamiseen sessioissa. Spector kuitenkin ryhtyi yhteistyöhön  vielä Leonard Cohenin ja Ramonesin kanssa vaihtelevin tuloksin. Parhaimmillaan Spector oli kuitenkin edelleen iskussa.

Phil Spector oli passiivinen työprojektien suhteen suurimman osan 1980-, 1990-lukua ja vielä 2000-luvun alussa. Mitään jälkipolville merkittävää ei kuitenkaan enää syntynyt tämän jälkeenkään.

Spectorin loppuelämä oli  murheellinen: hän ampui näyttelijä Lana Clarksonia – jonka oli ehtinyt tuntea vain muutaman tunnin - kuolettavasti helmikuussa vuonna 2003. Spector kiisti murhan ja väitti Clarksonin tehneen itsemurhan. Seurasi vuosia kestänyt osittain televisioitu oikeudenkäynti, joka päättyi tuomioon vuonna 2009: syyllinen.  Spectoria voi tarkastella veriteon näkökulmasta,  jolloin häntä ei pelasta kaiken kattavalta tuomiolta mikään, mutta häntä voi tarkastella myös nerokas musiikki erillään hänen uransa ja elämänsä tuhonneesta murhasta.

::::::::::::::::::::::::::

Spector muistetaan erityisesti  ns. Wall of Sound -äänivallista, joka perustui valtavan runsaaseen eri instrumenttien käyttöön niin, että eri soittimet eivät erottuneet toisistaan,  vaan muodostivat  mahtavan pauhun, ”ääniseinän tai aallon”, jonka päälle kukin kappale rakennettiin. Näin Spector kehitti oman ainutlaatuisen tavaramerkkisoundinsa. Erottuva soundi teki Spectorista monessa suhteessa muista poikkeavan musiikkituottajan. Wall of Sound on parhaimmillaan Spectorin kuuluisimmissa teoksissa ”You´ve Lost That Loving Feeling”, ”Then He Kissed Me”,  ”Be My Baby” ja ”River Deep, Mountain High”.

Spector itse kutsui tekniikkaansa ”wagnerilaiseksi lähestymistavaksi rock and rolliin”. Spector  loi sessioissa yleiskuvan haluamastaan musiikista,  mutta jätti soittajille tilaa toteuttaa itseään. Spector työskenteli mielellään tunnetuimpien musiikintekijöiden kanssa ehkäpä sujuvoittaakseen musiikin tekemistä. Mielenkiintoinen on Spectorin suhde singleihin,  joita hän arvosti verrattuna albumeihin pitäen pitkäsoittolevyjä  yhdentekevinä, kun niistä irrotettiin pari menestyskappaletta.

Ennen kaikkea Phil Spector oli musiikin kokonaisuuksien hallitsija. Hän tuotti, toimi luovana johtajana, kirjoitti ja valitsi materiaalia, hallitsi järjestelyjä, ohjasi vokalisteja ja muusikoita ja vastasi levytysprosessista.

Spectorilla ja hänen soundillaan oli ja on paljon seuraajia, kuten Beatles,  Beach Boys, Ramones, Dusty Springfield, Walker Brothers,  Bruce Springsteen, Abba, Rolling Stones,  Four Tops,  Loving Spoonful ja monia muita.

 

 

 

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Ku Klux Klanin perilliset

 

 

Ylen Areenassa on nähtävillä kaksiosaien dokumentti Ku Klux Klanista : ”Historia: KKK – amerikkalainen tarina” (2020). Mielenkiintoista on, että tarjolla on nyt ranskalaista tuotantoa edustava  näkökulma teemaan.  Klaanin historia juontaa juurensa Yhdysvaltain sisällissotaan,  jonka tunnettuna seurauksena orjuus lakkautettiin. Klanilla on selkeä ja syvällinen yhteys siihen,  että rotusyrjintä jatkui vielä 100 vuotta ennen kuin tuli kansalaisoikeusliike ja muutti dramaattisesti asetelmia.

Tarkoitus ei ole käydä läpi dokumentin sisältöä kohta kohdalta, vaan keskittyä varhaisimpien vaiheiden yhteyksiin tämän päivän rasismiin ja muihin tähän liittyviin ilmiöihin.  Liittovaltion  sisäisen väkivallan kulttuuri ei ole poistunut mihinkään Yhdysvaltain nykypäivästä niin kuin viime vuosien tapahtumat osoittavat.

Dokumentti taustoittaa kirjoitustani,  jossa tuon esille myös oman näkemykseni.

Ku Klux Klan syntyi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Ne valkoiset, jotka katsoivat jääneensä mustien orjuuden lakkauttamisen  jälkeen tappiolle,  käynnistivät organisoidun toiminnan mustia vastaan. Tarkoitus oli ”herättää kauhua vapautetuissa orjissa”. Aluksi mustia peloteltiin hullunkurisilla asusteilla pelleilymielessä, mutta pian toiminnan sisällöksi tuli synkeät tarkoitusperät ja ryhdyttiin  oikeastikin väkivallantekoihin (kidutukset, hirttäjäiset) mustia vastaan.  Lopulta liittovaltio monien vaiheiden  jälkeen puuttui peliin ja  lopetti KKK:n  toiminnan – mutta vain toistaiseksi.

Ku Klux Klanin uusi nousu ajoittui 1920-luvulle. Dokumentissa nähtiin toiminnan uudelleen käynnistymisen innoittajana D.W. Griffithin kuuluisa elokuva ”Kansakunnan synty” (1915), jossa Ku Klux Klaniin suhtauduttiin myötäsukaisesti. Järjestö nousi kukoistukseen vuoteen 1925 mennessä ja siihen kuului parhaimmillaan jopa 4 miljoonaa jäsentä. Sitten toiminta hiipui äkillisesti 1920-luvun lopulla. Paljastui, että johto oli syyllistynyt väärinkäytöksiin. Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Ku Klux Klanin pohjakosketus saavutettiin 1950-luvulla ennen asemansa tiedostavien mustien nousua. Jäsenkunnan määrä putosi 20 000 jäseneen.

Samoihin aikoihin mustien kansalaisoikeusliike alkoi nostaa päätään. Vastaavasti nousi myös Ku Klux Klan. Pohjois-Carolinan osavaltioon järjestö perustettiin vuonna 1963 ja se levisi nopeasti paikallisjärjestöjen kautta koko osavaltion alueelle. Ilmapiiri syvässä etelässä oli tavattoman jännittynyt ja johti rotulevottomuuksiin Mississipissä, Alabamassa ja Georgiassa. Kysymys oli yleisemmästä ilmiöstä kuin pelkästään Ku Klux Klanista. Kansalaisoikeusliikkeen eteneminen ensin joukkomarsseina ja sitten lainsäädäntöteitse nosti monet tavalliset valkoiset barrikadeille.

Kontrasti etelän ja pohjoisen välillä korostui erityisesti rotukysymyksissä. Ku Klux Klanin tunnusajatukseksi  vakiintui ”Erillisenä seisomme – yhdessä kaadumme”. Siinä voi nähdä aavistuksenomaisen kannan pehmenemisen värillisten suuntaan (luovuttiin  totaalisesta mustiin kohdistuvasta vastutuksesta), mutta toisaalta ehdottoman torjunnan kompromisseille: molemmat ihonvärit sopivat yhteiskuntaan, mutta erillisinä!

Kuuluisa värillisen Rosa Parksin tapaus,  jolloin Parks ei suostunut antamaan paikkaansa bussissa valkoiselle,  oli uuden ajan merkkitapaus. Myös lainsäädäntö eteni: rotuerottelu julistettiin perustuslain vastaiseksi vuonna 1954. Rotujen vastakkainasettelua lievensi mustien johtajan Martin Luther Kingin omaksuma sovitteleva linja.  Tosin toisella puolella yhteistoimintaa vaikeutti Alabaman kuvernööri George Wallacen ehdottomuus:  ”rotuerottelu nyt – rotuerottelu huomenna – rotuerottelu ikuisesti”. Asetelma johti siihen,  että ristiriita oli suurimmillaan juuri kansalaisoikeuslakien säätämisen jälkeen 1964-65. Valkoisten pelko kasvoi sitä mukaa kuin mustien asiaa edistettiin: etelä radikalisoitui.  Tapahtui tuhopolttoja ja kansalaisoikeusliikkeen  aktivistien katoamisia (Alabama, Mississippi), jotka herättivät kauhua ja inhoa KKK:ta kohtaan. Syyllisiä saatiin vain harvoin tuomiolle ja tuomiot olivat lieviä. Todistajia oli vaikea saada ja  valamiehistöt muodostuivat valkoisista KKK:hon suopeasti suhtautuvista miehistä.

Klaanilaisilla oli mahtava tuki,  kun FBI:n johtaja J. Edgar Hoover suhtautui klaanin rikoksiin suurpiirteisesti ja enemmänkin vaikeutti tutkimuksia kuin edisti niitä. Poliisissa oli paljon KKK-henkisiä viranomaisia. Vihdoin 1960-luvun puolenvälin veritöiden jälkeen,  ja kovan painostuksen tuloksena Hoover alkoi ottaa ongelman vakavasti. Klaanin rikollinen ja vähintään arveluttava toiminta vaikutti kansalaisoikeustoimintaa vireyttävästi, ei lamauttavasti. Pilkka osui omaan nilkkaan!

Äänestysoikeuslaki Lyndon B. Johnsonin läpiajamana 1960-luvun puolivälissä lisäsi vihdoin  tasa-arvoa ratkaisevasti valkoisten ja mustien välillä. Myös Hoover pani ison vaihteen päälle ja osin arveluttavinkin keinoin sai  kiikkiin rikollisia KKK-jäseniä mm. ilmiantojärjestelmän avulla. Hoover  solutti KKK:n toiminnan niin,  että se menetti loputkin vaikutusvallastaan. Vuonna 1967 Ku Klux Klanissa oli 15 000 jäsentä mutta 1970-luvun alkuun mennessä 70 prosenttia jäsenistä jättäytyi pois.

Aneeminen järjestö jatkoi toimintaansa yrittäen vanhojen toimintaperiaatteidensa ”valkopesua”, mutta sisäiset erimielisyydet ja johdon epäpätevyys lannistivat KKK:n aktiviteetit. 1980-luvulle tultaessa klaanilaisten rangaistukset alkoivat vastata rikoksia ja vanhojenkin  törkytekojen suorittajia saatiin tuomittua.

:::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa käsitellään varsin ohuesti KKK:n nykypäivän toimintaa. Tällä hetkellä hajanaisten klaanien jäseniä on yhteensä vain muutamia tuhansia ja ne ovat jakautuneet yli sataan eri ryhmään, jotka ovat eristäytyneet eivätkä pidä välttämättä lainkaan yhteyttä toisiinsa. Selvänä pidän,  että klaanilaiset ovat sulautuneet äärioikeistolaisiin ryhmiin,  kuten uusnatseihin. Yhtä selvää on,  että itse  ääriajattelu, rotusyrjintä ei ole poistunut mihinkään, vaan pelkästään viime vuosina uusia rasistisia ääriyhteisöjä on syntynyt runsaasti. Voitaneen sanoa, että ne ovat syntyneet KKK:n hengessä, vaikka itse järjestö on toiminut matalalla profiililla.  Asiaa on auttanut Donald Trumpin leväperäinen tai suorastaan suojeleva ote oikeistoryhmiä kohtaan.  Ne ovat olleet Trumpin tunnustamattomia liittolaisia.

Se,  että on perustettu uusia oikeistolaisia ryhmiä kuten Proud Boys, Alt-Right ja MAGA,  osoittaa, että liittovaltion sisään on rakentunut rasistinen kulttuuri,  joka tuskin poistuu näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. KKK:ta ei välttämättä tarvita enää. Se on korvautunut muilla vastaavaa ideologiaa kannattavilla ryhmillä. Klaanin vanhat toimintaperiaatteet ja  ulkoiset tunnukset ovat vanhanaikaisia ja monet äärioikeistolaiset ryhmät ovat vallanneet sen tilan, joka klaanilla oli aiemmin. KKK ei ole pystynyt uusiutumaan ajan virrassa.

Voiko ”klaanilainen rotusyrjintä” säilyä hengissä, mutta marginalisoitua?  Se riippuu mm. yhteiskunnan antaman yleissivistävän koulutuksen laajuudesta ja tasosta sekä  köyhyyden kitkemiskyvystä. Mahdollisuudet tarttua kunkin ajankohdan ongelmiin  vaikuttaa myös  asiaan ratkaisevasti. Kysymys on raadollisesti myös siitä,  kuinka toinen toisiaan tukevat liikkeet pystyvät hyötymään radikalismista. Viime aikoina on nähty,  kuinka keskinäinen yhteistyöpyrkimys on tukenut ääriliikkeiden menestystä.

Jos Donald Trumpin kaltaiset johtajat vain vaivoin tuomitsevat veriteot, rasismi jatkuu, mutta se jatkuu toisin keinoin kuin vanhassa maailmassa. Viime aikojen poliisiväkivalta ja pyrkimys katsoa viranomaisten vääriä toimia läpi sormien on korostanut yhteiskunnan heikentynyttä kykyä ylläpitää oikeudenmukaisuutta. Näyttää siis siltä,  että KKK:n rikolliset tavat siirtyvät eri yhteisöjen kautta toiselle ja kolmannelle sukupolvelle.

Black Lives Matter -liike on  taistellut rotusortoa vastaan kiinnittämällä mielenosoituksin huomiota  mm. useisiin poliisin toteuttamiin mustien ampumisiin. Myös Black Lives  Matter -mielenosoituksissa  on tapahtunut väkivallantekoja ja omaisuuden tuhoamista, joka on heikentänyt liikkeen pääosin hyvää mainetta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä erottaa tässä ajassa ilmenevät rasismin purkaukset Ku Klux Klanin monitahoisesta ja kattavasta rasismista. Viime aikojen tapahtumat  ovat saaneet  alkunsa tilanteesta,  jossa (usein värillinen) henkilö on tehnyt pikkurikkeen  ja poliisi kiinniottotilanteessa käyttää tarpeetonta väkivaltaa tilanteen saamiseksi haltuun.  Tästä taas seuraa - viiveellä -  uhria kohtaan myötätunnon osoituksena vastalauseiden rypäs, joka ilmenee järjestäytyneenä mielenosoituksena  virkavaltaa vastaan. Tilanne saattaa riistäytyä käsistä ja johtaa alun perin rauhanomaisen  mielenosoituksen  muuttumiseen väkivaltaiseksi.

Ku Klux Klaanin aatemaailma muodostuu Wikipedian mukaan  -  eri vuosikymmeninä osin vaihtelevin teemoin -  seuraavista aatteista:  valkoinen ylivaltajuutalaisvastaisuus, valkoinen rotutietoisuus, antikatolisuus (varsinkin 1920-luvulla), liittovaltion vastustaminen, homovastaisuusantikommunismi ja maahanmuuton vastustaminen sekä siihen liittyvä syntyperäisen amerikkalaisuuden korostaminen. Joukkovoima ja väkivalta on kohdistunut  pääosin mustaan väestönosaan, mutta myös muihin väestöryhmiin, kuten juutalaisiin.

 

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Selfie-vallankumous

 


 Niin kauan kuin muistan olen harrastanut valokuvausta. Vuodesta 1979 lähtien olen kuvannut järjestelmäkameralla. Sittemmin mukaan  ovat tulleet zoom-kamerat, joilla voi korvata useampiakin objektiiveja.

Oma lukunsa ovat kännykkäkamerat, joiden kuvanlaatu lähenee varsinaisten kameroiden kuvanlaatua ja usein saavuttaakin ne. Kännykkäkuvaus on tarjonnut valokuvaukseen vallankumouksen: kuka tahansa voi olla valokuvaaja. Miltei samaa tahtia kännykkäkameroiden yleistymisen kanssa on tullut tavaksi kuvata selfieitä. Halutaan itse olla osa kuvaustapahtumaa, yksi osa kohdetta.

Tämän aasinsillan kautta pääsen varsinaiseen asiaan. Se,  mitä tapahtui Capitol-kukkulalla loppiaisena on edelleen järkyttävänä mielessäni. Kysymys kuuluu: ovatko ihmiset tulossa hulluiksi? Sitä paitsi, mitä todennäköisimmin,  murheellinen tapahtumaketju saa vielä jatkoa.

Lukemattomissa eri lähteissä on pyritty löytämään vastaus kysymykseen,  miksi tämän kaiken piti tapahtua?

Käytän ohessa tapahtumista Capitolilla nimeä selfie-vallankumous. Satuin katsomaan tapahtumia suorana TV:n välityksellä useamman tunnin ajan. Heti alkuun kiinnitti  huomiota kännykkäkuvaamisen  paljous ja hiukan myöhemmin välkkyvien puhelinkameroiden määrä, kun hämärä laskeutui. Viranomaisten harvat ja ohuet ketjut hämmensivät :  jos tämä vihamielisyyttä huokuva massa lähtisi liikkeelle, mikä sen pysäyttäisi….

Ei ole sattuma,  että ihmiset halusivat kuvata itsensä osana tapahtumaa selfien avulla : olin siellä minäkin , oli varmaan kuvien oton peruste. Tämä on kuvauksen suuri muutos: minä itse olen osa happeningia.

Kuvallisia todistejälkiä tragediasta jäi yllin kyllin:  luotettavasti  tunnistettuja,  syytteeseen asetettuja on paljon. Osa ei mitenkään peitellyt osallistumistaan tapahtumaan tuntiessaan tiettyä ylpeyttä mukanaolosta.

Mutta mihin ihmiset olivat tyytymättömiä kohdistettuaan niin massiivisen raivon vastustajiksi kokemiinsa? Moni muukin kuin minä on pohtinut tätä problematiikkaa.  Yksi syy on eliittiä kohtaan tunnettu vihamielisyys.  Asemiin päässeet ihmiset ovat väitteiden mukaan aiheuttaneet tilan,  jossa on syntynyt tyytymättömyyttä muissa ihmisissä.  Itsekin olen tuonut esille keskiluokan tunteman turhautumisen,  kun elintaso ei ole parantunut odotetusti tai on suorastaan taantunut. Pahoinvointia ei pystytä kanavoimaan hyvinvointiyhteiskunnan kautta,  kun vakautta tuova sosiaaliturva on historiallisista syistä niin ohut.

Lisäksi kaksipuoluejärjestelmä on aivan liian karkeajakoinen täyttämään ihmisten poliittiset tarpeet.  Miten olisi järjestelmä,  joka tukisi neljän  valtapuolueen demokratiaa? Vasemmalla olisivat ”sandersilaiset” ja keskellä maltilliset liberaalit demokraatit, Keskustaoikeistona olisivat maltilliset konservatiivit ja oikealla reunalla  ”trumpilaiset”. Hallitus muodostettaisiin tästä yhdistelmästä neuvottelujen pohjalta sen mukaan,  kuka tulee toimeen kenenkin kanssa. Toimivuuden mahdollistamiseksi tarvittaisiin iso edustuksellisen demokratian ja vaalijärjestelmän remontti.

:::::::::::::::::::::::::::::   

Anu Kantola Hesarin Kolumnissaan ”Narsismi on politiikan aisapari” pyrkii näkemään levottomuuksien taustalla myös arvokysymykset. Osittain hän narsismiviittauksella lähestyy omaa selfie-lähestymistapaani. Kantola asettuu mieltään osoittavan,  massaan kuuluvan  asemaan ja kysyy:  mitä arvoa minulla on. Kysymys hänen mukaansa on siis itsekunnioituksesta, joka on toistuvasti  kärsinyt vaurioita. Hän viittaa ”putoajiin”,  kuten minäkin edellä puhuessani keskiluokan tarjoaman vakauden murtumisesta.

Pisimmälle Kantola vie yksilöpsykologisen ajattelun ottaessaan lähtökohdaksi ihmisten tyytymättömyyden itseensä ja siitä kumpuavan tarpeen pönkittää itsetuntoa välineellisesti esimerkiksi hyvän koulutuksen, arvostetun ammatin ym. avulla. Häviäjien rooli – joista tässä on kysymys - jää niille,  jotka eivät saavuta em.  tavoitteita  ja jotka saattavat kohdistaa aggression syrjään jäämisestään onnistujiin, siis vaikkapa eliittiin, jolla on ärsyttävän yleviä tavoitteita,  kuten ilmastonmuutoskysymyksissä onnistuminen

En kuitenkaan näe,  että arvokysymykset ovat kaikkein ratkaisevimpia syitä kapinointiin. Hakisin aivan konkreettisia syitä pahoinvointiin. Edellä esitettyjen parin näkökulman lisäksi voisin mainita kapinallisten ominaispiirteenä seuraavat: he  kuuluvat erilaisiin konservatiiviryhmiin,  aina äärioikeistoryhmittymiin saakka (viime mainittuaja ovat mm. Proud Boys, Alt-Right, MAGA), ovat koulutukseltaan enintään high school  -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä eivätkä suhtaudu suopeasti etnis-rodullisiin vähemmistöihin. He puolustavat tavalla tai toisella ”valkoista ylemmyyttä”.

Yle  Teemalla on meneillään tätä kirjoitettaessa kaksiosainen dokumentti Ku Klux Klanista. Siinä eräs entinen Klanin jäsen pohti,  miksi hän meni mukaan itsekin arveluttavana  pitämäänsä hämäräyhteisöön. Kävi ilmi,  että hän tunsi ylpeyttä saadessaan (vihdoin)  kuulua johonkin isompaan ryhmään, joka viittaa siihen,  että saavutettu kollektiivinen turvallisuuden tunne voittaa epäilyn toiminnan eettisestä kestävyydestä.  Johtopäätös voisi siis olla,  että arveluttava ja rikollinen klaani (tai Trumpin toimintaan viehtynyt opetuslasten ryhmä)  menestyy yksilön arvomaailmaa pönkittävän ja kollektiivisen samaistumisen tunteen yhdistelmän avulla.

Entä mitä toiminnan sisältöjä kapinaa yrittävillä on? Näitä ovat ainakin salaliittoteorioihin uskominen, taikauskoisuus, vihapuhekeskeisyys, epäluottamus demokratiaa kohtaan, virallisen tahon kyseenalaistaminen (vrt.  ”vaalivarkaudet”), vihamielinen suhtautuminen liberaaliin mediaan,  tuontirajoituksiin perustuvan ulkomaan kaupan tukeminen, autoritaarisuuden ihannoiminen  (ml. johtajakeskeisyys), kriittinen suhtautuminen yhteiskunnan tukiin, kritiikin kohdistuminen liberaalin demokratian hitaaseen  päätöksentekokykyyn, kristillisen fundamentalismin vahva asema…..

Mitä he vastustavat?   Poliittisena ykkösvastustajana he pitävät liberaalia Amerikkaa edustavia tahoja (vrt .Barack Obama) kaikkine seurannaisineen.

He huutavat jonkin menneen perään tietämättä itsekään, mitä se on. Itse asiassa Trump päästi heidät pälkähästä määrätessään heidät palaamaan kotiin.  Mitä muuta he olisivat  osanneet tehdä paikkojen särkemisen ohella? Vallankumouksen?  Ei sentään. Trumpin puuttumisen  jälkeen heillä oli argumentti: tehtävä  suoritettu tältä yöltä.

torstai 14. tammikuuta 2021

Historian roskajoukot rynnäköivät nykypäivään?

 


  

Olen seurannut tarkasti kaikkea sitä,  mitä tapahtui Washingtonissa Capitol-kukkulalla 6.1.2021.  Katsoin suoraa lähetystä paikan päältä armaan yleisradiomme kautta kaksi-kolme tuntia tuona kohtalokkaana yönä. Sen jälkeen olen yrittänyt tarkentaa kuvaa  siitä,  mitä tapahtui. Mitä enemmän asiaa tutkin,  sitä vastenmielisemmältä se on tuntunut. Tulee mieleen roskaläjän penkominen…. tai sitten olen vain ymmällä……

 Muistin hämärästi,  että olen kirjoittanut aiheesta jotain tätä teemaa sivuavaa. Ja löytyihän se blogikirjastostani. Palautan nyt mieleen,  mitä kirjoitin ”historian roskajoukoista ” 7.9.2014. Kertauksen jälkeen yritän luoda blogikirjoituksestani joitakin yhtymäkohtia murheelliseen tapahtumasarjaan Washingtonissa.

Olen säilyttänyt kirjoituksen, ”Roskaväkeä vai tavallista kansaa?, alkuperäisessä muodossa. Siinä viitataan monin kohdin mielenosoitustapahtumiin vuonna 2014, jotka ovat saattaneet hämärtyä muistikuvissa. En kuitenkaan ole lähtenyt sen aikaisten  tapahtumien kertaamisen tielle,  vaan julkaisen  tekstin sellaisenaan. 

 Ja tarina alkaa…..

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Roskaväkeä vai tavallista kansaa?

Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan vuonna 2014, että roskaväen valta on palannut. Hänen mukaansa poliittinen korrektius estää meitä sanomasta, että roskaväki on roskaväkeä. Hän kytkee roskaväen käsitteen huonouteen. Korrektissa puheessa huonoja ei saa sanoa huonoiksi.

Vihavainen ajattelee, että on syytä paljastaa totuus mielenosoitusten takaa. Puheet jalosta yhteiskunnallisesta taistelusta ovat usein sievistelyä, demokratian väärin käsittämistä. Roska on roskaa.

Kytken tässä roskaväkikäsitteen Ranskan vallankumoukseen, josta se ainakin minulle on tutuin. Muutkin kuin Vihavainen ovat käsitelleet roskaväkikäsitettä kyynisesti. Muistan kuinka opiskeluaikana luennolla professori Aira Kemiläinen kertoi, että Ranskan suuren vallankumouksen roskaväki oli ärsyyntynyt ja käyttäytyi väkivaltaisesti, kun ihmisillä oli nälkä! Paljastavaa, sillä sanoessaan tuon hän naurahti itsekseen.

On kiva keksiä uusia selityksiä vanhoille historiallisille tapahtumille. Vihavainen yrittää sanoa,  miksi emme oikeasti käytä roskaväestä nimeä roskaväki, kun se sen ansaitsee. Erityisesti etniset ryhmät osoittaessaan mieltään tuntuvat kuuluvan tähän ryhmään. Pelkäänpä, etten voi erottaa "kansaa" ja "rettelöitsijöitä" Vihavaisen tavoin.

Mikä on ”vanhanaikainen” selitys Ranskan suuren vallankumouksen roskaväen käyttäytymiselle? Minusta sitä voidaan selittää kansalaisten lopullisella kyllästymisellä Versailles´n 10 000-päisen hovin tuhlaavuudelle. Vai oliko kyseessä irrationaalinen mellakka, eräänlainen ”a rebel without a cause”? Enpä usko. Ludvig XIV, tuo kuuluisa ”aurinkokuningas” on tuhlaavuuden ääriesimerkki. Hänen seuraajansa Ludvig XV ja Ludvig XVI olivat eräänlaisia surullisen hahmon ritareita. Heillä kummallakin oli syvällä sisimmässään halu ajatella koko kansan etua, ehkä jopa valistusaatteiden nimissä, mutta kaikki heidän pyrintönsä kääntyivät itseään vastaan. Kuningasvallan puolustajat olivat itsepintaisempia kuin kuninkaat itse. Heikkotahtoiset Ludvigit horjuivat uudistajien ja säilyttäjien välissä loputtomien kompromissien keskellä.

Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa luonnehdin Ludvig XVI aikaa seuraavasti:

”Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi häviäjäksi.”

Ja edelleen:

”Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas?”

Oliko alkeellisen parlamentarismin vaatiminen Ranskassa jokin sattuman oikku historiassa? Ei ollut, kyllä ihmiset vihdoin halusivat oikeutta omille pyyteilleen. Olihan Englannissakin edetty, miksei mannermaalla?                                                                                                                                                                                                                                       

Entä roskaväen käytännön toimenpiteet? Toki he sortuivat väkivaltaan, mutta mielestäni eivät tällöinkään olleet mitään pelkkää irrationaalista rähinöitsijäporukkaa. He huutelivat alhaisen sivistystasonsa takia kuningattarelle hävyttömyyksiä. Marie Antoinette oli pelkkä itävaltalaislutka. Äärimmillään vallankumouksen kuluessa päitä katkotiin ja ripustettiin seipään nokkaan. Roskaväkeä on helppo arvostella nimenomaan karkeudesta ja sivistymättömyydestä. He huusivat ilmoille sen, mistä olivat jääneet paitsi!

Ja tietenkin heillä oli nälkä.

Eikö väkivallan määrä ole lopulta suoraan verrannollinen demokraattisten uudistusten viivästymiseen vuosilla, jos ei peräti vuosikymmenillä (Venäjä, Ranska….)? Lopulta sananvaltaa vaativien malja läikkyi yli.

Minusta vallankumouksen roskaväki oli ainakin osittain etujoukkoa! He olivat niitä, jotka uhrautuivat toisten puolesta. ”Ne toisetkin” olisivat halunneet olla mukana, mutta itsesäilytysvaisto, perhesyyt tai pelkkä rohkeuden puute estivät heitä osallistumasta vuoden 1789 kumoukseen. Totta kai joukossa oli pelkkiä rähinöitsijöitä, mutta sen kieltäminen, etteikö roskajoukko olisi oikeutetusti vaatinut aatelisten oikeuksien purkamista ja kansalliskokouksen koollekutsumista on pelkää panettelua.

Miten usein historiassa toistuukaan tämä, että rajallinen joukko on barrikadeilla ja muut peesaavat! Melko naiivin käsityksen mukaan Venäjän lokakuun vallankumous oli muutaman epäuskottavan vallankumouksellisen vallankaappaus, jolla ei ollut kansan tukea ja jota tavallinen kansa katseli silmät pyöreinä sivusta. Ei nyt sentään. Etujoukon takana olivat valtavat kansanjoukot, jotka halusivat muutosta. On eri asia, ketkä panivat itsensä likoon käytännössä.

Kirjamessuilla pari vuotta sitten pari tutkijaa esitteli tutun teeman: yliopiston taistolaisten  pieni joukko yritti saada aikaan kumouksen vallankumouksellisilla aatoksilla 1970-luvun vaihteessa. Mutta he olivat vain pieni vähemmistö. Aivan oikein kuulijakunnasta nousi esille tuon ajan elänyt ”tavallinen” opiskelija, joka sanoi, että etujoukon takana oli iso määrä opiskelijoita, jotka taistelivat yhtä lailla opiskelijoiden etujen puolesta vanhakantaisia rakenteita vastaan (joskaan ei välttämättä sosialistisin tunnuksin), mutta eivät välttämättä olleet kamppailevissa etujoukoissa. Monet niistä eduista, joiden puolesta silloin taisteltiin, ovat nyt opiskelijoiden käytössä! Jälleen tarvittiin roskajoukko kärkeen!

Myönnän, että kuuluin peesaajiin, en ollut eturintamassa, en ainakaan ideologisesti, mutta juuri sen takia – enemmän tarkkailijana kuin  osallistujana - kuvittelen ymmärtävinäni ilmiön laajuudesta jotain.

Entä jos tuo Ranskan suuren vallankumouksen etujoukko - se roskaväki - projisoitaisiin historian kulussa tähän päivään? Ketä he olisivat? Kyllä he olisivat tavallisia työtätekeviä ihmisiä, joista ei päältä tiedä ovatko he yläluokkaa, yhteiskunnan hyväosaisia, hyvin toimeentulevia duunareita, kaupan kassoja, siivoojia tai henkensä pitimiksi työskenteleviä pätkätyöläisiä. Haluttiin säälliset elämänolosuhteet.  Senhän puolesta ”alkuperäinen” roskajoukko taisteli sitä itsekään välttämättä tiedostaen: he ”keksivät” sosiaalisen koheesion, jonka avulla liberaalissa demokratiassa heikoistakin lähtökohdista saattoi nousta mille yhteiskunnan portaalle pystyi tai halusi. Ranskassa demokratian juurtuminen oli työlästä, mutta Yhdysvaltojen ”ranskalainen” demokratiasovellus toimi paremmin.

Tietenkin Maidanin tai Tahrinin aukiolla, Rinkebyssä, Tampereella (!) tai jossakin muualla tapahtumien keskiössä on kaikenlaista porukkaa. Nykypäivänä joukot saattavat sekoittua etujen ajajien, rähinöitsijöiden ja vahingontekijöiden sekavaksi joukoksi, josta on vaikeaa saada mitään otetta. Maidanissa oli varmasti uusnatseja ajamassa omia tavoitteitaan. Sosiaalisen median avulla porukka saadaan salamana kokoon ja pesuveden mukana tulee kaikenlaista sakkia. En yritä puolustella pelkkiä rähinöitsijöitä.

Kun ihmiset menevät kadulle heillä on suuri odotus muutoksesta, mutta välttämättä mitään muutosta ei tapahdu, tai jos tapahtuu, tapahtuu epätoivottavaan suuntaan. Vihavaisen ajattelu saattaa johtaa päätelmään, jossa sakki kadulla on ”roskajoukkoa”, jos positiivista muutosta ei saada aikaan, mutta muuttuu hyveelliseksi kansannousuksi, jos tavoitteet toteutuvat.

Yhdysvalloissa Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen ”roppakaupalla ymmärrystä”, sanoo Vihavainen. Ehkä ovatkin – ja monesti älyttömistä syistä. Mutta kuka heitti ensimmäisen kiven, kuka ampui ensimmäisen laukauksen, ei vaan kuuden perättäisen laukauksen sarjan, yhteen ihmiseen? Hätävarjelun liioittelua? Pelkkä raaka murha? Mistä on kysymys? On selvää, että white backlashin (valkoisten vastaiskun) varjo vaikuttaa taustalla. Kansalaisoikeusliikkeen saavutusten vastareaktio lyö kasvoille. Oliko Ferguson vain a rebel without a cause? Tuskinpa.

Mikä on tulevaisuuden yhteiskunnan kauhukuva? Että meillä on oikeasti roskajoukkoa (huono-osaisia, rettelöitsijöitä, ryöstäjiä)? Voin sanoa, että tällainen yhteiskunnallinen tilanne ei välttämättä ole kaukana, jos ei huolehdita siitä, että ihmisillä on etenemisväylät yhteiskunnassa. Jos en väärin ole ymmärtänyt, niin suuri osa juuri käydyistä (2014!)  budjettineuvotteluista keskittyi koulupudokkaiden – potentiaalisen ”roskajoukon”! – mahdollisimman vähäisenä pysyttämiseen.

On hyvin vaikeaa, jollei mahdoton tehtävä, eritellä roskajoukkoa osana ”demokratian vääristymää” tai osana oikeutettua taistelua parempien elinolosuhteiden puolesta. Juuri mahdollisimman laajamittaisen kansanvallan ja sivistysvaltion tavoitteena on taistella demokratian vastaisia ilmiöitä vastaan. Kun Vihavainen erottelee – Ranskan vallankumouksen väkivallantekoihin viitaten – kansan roskaväestä, asettaa hän itselleen lähes mahdottoman tehtävän.

Vihavainen yrittää siis erottaa toisistaan ”roskaväen” ja ”kansan”. Mutta entä jos kysymys on rauhallisesta mielenosoituksesta, joka esim. provokaation seurauksena leimahtaa väkivaltaiseksi. Veikkaan, että selvittelyt vievät pitkän aikaa, kuka on syytön ja kuka syyllinen, kuka on ”kansaa” ja kuka on ”roskajoukkoa”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ja sitten tähän päivään ja kirjoitushetkeen 11.1.2021 klo 04.51…..

Kun arkkikonservatiivi Timo Vihavainen  kirjoitti aiheesta,  viittasi hän todennäköisesti vasemmistosta tulevaan vallankumouspyrintöön ja siihen liittyvään ”roskajoukon” valtaan: roskajoukko on roskajoukkoa. Washingtonissa melkoisen yksimielisen konsensuksen perusteella oli kysymys  (ääri)oikealta tulevasta kapinayrityksestä.

Onko tässä järjettömän hävitysvimman ja toisten ihmisten verenhimoisten ahdistelujen keskellä mitään  punaista lankaa,  johon voi tarttua. Nämä ihmiset,  jotka rynnivät Capitolille eivät olleet nälkää näkevää ryysyläisköyhälistöä,  vaan tulivat paikalle hyvin ravittuina. Heidän todennäköisin ykkösvihollisensa oli ”eliitti”, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Ihmiset näyttävät tarvitsevan henkisen ulospääsyn umpikujasta,  jonka  - liioitellusti tai ei – ovat rakentaneet elämänsä sisällöksi. Tarvitaan purkautumisväylä. Epämukavuuteen he hakevat syyllistä,  joksi sopii epämääräinen käsite ”eliitti”. Ehkä se tarkoittaa vain parempiosaisia  päättävissä tehtävissä olevia henkilöitä, jotka käsitetään ylemmyydentuntoisiksi.

Tietenkin tarvitaan katalysaattori, johtaja,  joksi sopii Donald Trump, jonka idea ei ole America First vaan Trump First, kuten Jari Tervo sen eräässä kolumnissaan ironisesti  totesi. Alunperinkin tavoitteet ovat olleet ristissä suurella johtajalla ja massalla. Tarvitaan siis kaksi epämääräistä tavoitteenasettelua, toinen  ”johtajalla” ja toinen pahantahtoisella porukalla,  joka marssiessaan kohti Capitolia tuhoten samalla toisten omaisuutta,  ei ehdi/jouda/pysty miettimään tekojensa seuraamuksia. Tarvitaan villiä äksöniä, kuten  johtaja tapahtuman merkitystä  epä-älyllisesti eritteli.

Onko kysymys vaikutusvaltavajeesta, suoran demokratian väärin käsittämisestä vai sen irvikuvasta? Eli kapinaan osallistujat antavat ymmärtää, että osaamme päättää asioista ilman kongressin käsittämättömiä koukeroita. Kadun päätösvalta riittää. Mitä sitten seurasi? Ei mitään,  koska kadun väkivallan tehtävä päättyy tähän.  Riittää, että eliitille on annettu opetus. Sen pitää itse tajuta,  että parasta siirtyä syrjään. Jälkipohdinta kuuluu muille, kuvitellulle johtajalle tai johtajille, joka tai jotka päättävät,   mitä seuraavaksi tehdään. Johtajalle tämä sopii,  sillä hänhän alun perinkin laski, että roskajoukko  - nuo kunnon kansalaiset -  tekevät likaisen työn.

Jos tavoitteena oli nykyistä suorempi kansanvalta,  antoi kapinoijien esimerkki kavahduttavan mallin huutoäänestykseen perustuvasta ”suorasta” demokratiasta.

Tuolloisesta blogikirjoituksestani (2014) huokui tietty myötätunto niitä ihmisiä kohtaan, jotka taistelijat 1700-luvun lopulla yrityksen ja erehdyksen menetelmällä edes alkeellisen demokratian puolesta.

Kun siis suhtauduin tietyllä ymmärryksellä neljännesvuosituhannen takaiseen vallankumoukseen,  joka sitä paitsi söi omat lapsensa, eikö minun pitäisi  löytää jotain rakentavaa elementtiä Capitol-kukkulan valtaukselle? Eivätkö Washingtonin mellakoijat huutaneet joidenkin demokraattisten uudistusten puolesta,  vaikkeivat välttämättä  itse edes tajunneet sitä? Oliko siis eliitti kaapannut vallan vuosikymmenien ajaksi  tehdäkseen  itselleen mieluisia uudistuksia. Onko demokratiamme eliitteineen yhtä pysähtynyt kuin ranskalainen yhteiskunta omana aikanaan?

Lukuisat seikat ovat sitä vastaan, että 6.1.2021 tapahtumissa olisi mitenkään ollut kysymys vallankumouksen ”etujoukosta”. Nämä ryöstelevät pahoinpitelijät olivat oikeasti roskajoukkoa, etevämpiensä sätkynukkeja. Onko  kanttia sanoa, että oikealta tuleva kaappausyritys oli väkivaltaisuuksineen todellisen roskaväen miehittämä. Että tästä joukosta ei löydy mitään hyvää.

En pysty siis näkemään Washingtonin tapahtumia vasten Ranskan suurta vallankumousta. Väkivallanteot  Washingtonissa  ovat ehdottomasti torjuttavia, mutta pohdittavaksi jää,  mitä edes jossain määrin  perusteltuja syitä liikehdinnälle oli.  Liian suuret tuloerot? Jos näin olisi, missä on voimakas paine tuloerojen tasoittamiseksi. Ei Trumpin hallinto ole pyrkinyt aktiivisesti kaventamaan tuloeroja, pikemminkin kysymys on demokraattien tavoitteista.

Entä sitten ”vapauden” kaipuu, joka tuntui olevan kapinoijien huulilla. Mitä sillä tarkoitetaan? Ymmärrän niin,  että kukin kapinoija haluisi irrationaalista henkilökohtaista vapautta. En vain usko yhteenkään yhteiskuntaan,  jossa säännöt on sysätty syrjään,  ”ja jokainen saa tehdä,  mitä haluaa”.

Viime mainitussa tapauksessa puhutaan anarkiasta, josta kongressitalon valtauksessa saimme hyytävän esimerkin.

Jäljelle jää Trumpin kuviteltu yhteiskuntamalli, jossa yhden ihmisen vääristyneet mielijohteet  ohjaavat yhteiskunnan suuntaa kohti sisään päin kääntynyttä valkoisen miehen valtakuntaa,  kehityksen maailmalla ollessa juuri päinvastainen, kohti suurempaa keskinäisriippuvuutta. Lähellä on ajatus, että amerikkalaisen imperiumin alamäki häämöttää tai on jo meneillään. Se on juuri päinvastainen tila, mitä Trump on kailottanut:  Let´s Make America Great Again!