Demokratian painajainen on tältä erää ohi – Trumpin kausi vihdoin päätöksessä

 

 

Viime päivinä (viikkoina, kuukausina) medialähteet   ovat täyttyneet Donald Trumpia koskevista uutisista. Tämä  vainoharhainen, patologinen valehtelija onnistuu kerta toisensa jälkeen täyttämään sanomalehtien sivut ja sähköisten välineiden tila-avaruuden. Olen päätynyt kannalle , että Trump  uskoo omiin valheisiinsa. Hän ei enää edusta sitä maailmaa, jossa kriittinen ,läntisessä  liberaalissa demokratiassa elävä ihminen elää.

Trump on häivyttänyt mielestään sellaisen käsitteen kuin ”häviö”. Sitä ei häntä itseään koskien ole olemassa.  Jos joku väittää Trumpin hävinneen,  presidentti uskoo sen johtuvan siitä,  että asianomainen taho on joutunut petoksen uhriksi tai sitten itse pettää muita. Trump elää omassa kuplassaan, jonne hän on johdatellut kannattajansa, joita ei ole ihan vähän. Tällaisen luonteenlaadun taustalla on pitkälle kehittynyt narsismi.

Trump  on fiksoitunut valtaan. Se saa aivan epätoivoisia muotoja. Tällaisista riippuvuuksista vapautuminen edellyttäisi ammattiauttajaa, mutta tällaista puhetta Trump ei ota kuuleviin korviinsa. Hän on aina oikeassa,  ja vaikka hän olisi viimeinen ihminen, joka uskoo trumpilaiseen totuuteen,  hän pitää siitä kiinni.

Trump viettelee  lukemattomia muita ihmisiä valhekuplaansa joko huijaamalla tai uhkaamalla kohteitaan. Hän kertoo kaikille halukkaille ja muillekin olevansa itse  petollisten ihmisten ja petosten ympäröimä ja oikeuttaa siten toimintatapansa.

Tällaisen maailman on pakko olla vuorovaikutteinen, so. myös  puheesta viehättyneiden  kuulijoiden täytyy olla vastaanottavaisia totuudenvastaiselle propagandalle. Lukemattomat ihmiset ovat Trumpin pauloissa.

Mutta miksi ihmiset ovat ajautuneet tällaiseen naiivin luottavaiseen tilaan? Ainoana mahdollisuutena  pidän huonoa sopeutumista olemassa oleviin realiteetteihin.  Maailmaa sellaisena  kuin se on,  on mahdotonta hyväksyä. Apua haetaan jumalasta tai sitten jumalan korvikkeesta Donald Trumpista. Kun totuuskäsite yleisesti hyväksytyssä   muodossa ei kelpaa,  antaudutaan  salaliittoteorioiden lumoihin ja vainoharhaisiin uskomuksiin, jotka kohdistetaan milloin mihinkin tahoon.

Mikä on tämän kaiken hinta? Me olemme jo nähneet,  kuinka Trump hävisi presidentinvaalit, joista niistäkin hän teki valtavan petosspektaakkelin.  Hän myös aiheutti päähänpinttymillään senaatin kahden paikan menetyksen  demokraateille Georgiassa.

Jos asiaa tutkitaan syvällisemmin, mitkä ulkoiset tekijät ovat ratkaisevasti vaikuttaneet trumpismin muotoutumiseen?   Eräässä aiemmassa kirjoituksessa muodostin  kuvan omien ja dosentti Markku Ruotsilan (jonka mielipiteisiin harvoin yhdyn) käsitysten pohjalta seuraavasti:  ”Teekutsuliike keräsi siipiensä suojaan libertaarit,  paleot, kristillisen oikeiston ruohonjuuritasoon ja myös Alt-Rightiin kuuluvia. Ruotsila katsoo heidän olleen pääosin verokapinallisia ja sosiaaliselta asemaltaan keskiluokkaisia. Teekutsuliike oli myös naisten liike (40 prosenttia mukana olleista). Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli nähdäkseni hyvin tyypillinen  oikeistokonservatiivinen ryhmittymä. Yhtälailla teekutsuliikkeen jäsenet olivat eliitinvastaisia, he halusivat olla riippumattomia valtiovallasta eli yhdellä sanalla sanottuna ”sydänmaalaisia”. Tavoiteltiin kuviteltua ”menetettyä” Amerikkaa, joka on monikulttuurisuutta vastaan olematta varsinaisesti rasistinen. Tunnuslauseeksi voisi sopia ”omillaan toimeentulijat”, mitä se  sitten tarkoittaakaan käytännössä. Järjestelmänvastaisuus tässä yhteydessä tarkoittaa vieraantumista valtiosidonnaisuudesta. Minusta teekutsuliike trumpilaisittain  tarkoittaa yhteiskunnallista vapauden haavetta ilman syvällistä ohjelmallista  julistusta. Samalla halutaan muistuttaa amerikkalaisuuden menneistä loiston päivistä, 1950-luvusta, 1960-luvusta……”

Teekutsuliike on tänä päivänä muuntautunut oikeistokonservatiivisen liikkeen  eri variaatioiksi, mutta pohjimmiltaan se on säilyttänyt  ”uskontunnustuksensa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut parikin blogikirjoitusta amerikkalaisesta 1940- ja 50-luvulla toimineesta ja kommunismia vastaan kiivailleeesta senaattorista, Joseph McCarthystä. Kirjoitusten otsakkeet olivat ”Mccarthyismi ja  tämänpäivän vihapuheet” (2013)  ja ”Joseph McCarthy ja Donald Trump” (2017). On aika päivittää kirjoitukset tätä päivää vastaavaksi. Parhaiten se tapahtuu vertailemalla McCarthya ja Trumpia keskenään.

Mikä on heidän hulluutensa lähde. Onko näillä kahdella yhtymäkohtia,  ja jos on, mitkä ne olisivat?

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut ”juonen päästä kiinni” ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsinilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950,  ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan). Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kannatteli hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Aivan kuten Trumpkin McCarthy kuvitteli mielessään poliittisideologiset vastustajat,  jotka muodostivat salaliiton kunnon kansalaisia  vastaan.

Monella McCarthyn epäilemäksi joutuneella (mutta ei läheskään kaikilla) oli menneisyydessään kokemuksia vasemmistoyhteyksistä. Nämä yhteydet olivat syntyneet 1930-luvun laman aikoihin, jolloin amerikkalainen kapitalismi oli kovan arvostelun kohteena. Maa oli tuolloin lähellä vallankumouksellista tilannetta väkivaltaisine mielenosoituksineen . Täysin toisissa olosuhteissa sodan jälkeen vanhat tapahtumat kaivettiin esille. Katalysaattorina toimi sodanaikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja USA:n katkera vastakkainasettelu: kylmä sota käynnistyi.

Myös Donald  Trump ratsastaa  propagandassaan ideologiasyytökset kärjessä. Hän on välinpitämättömän suurpiirteinen ja leimaa häpeämättä kommunisteiksi demokraattisen puolueen päättäjät. Tavan mukaan hän sinkoaa ilmoille kommunistisyytöksiä ilman minkäänlaista todisteaineistoa pelkästään sillä perusteella,  että joku vastustaa hänen hankkeitaan.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.

Tämä osuu yksiin Trumpin suosion kalastelun kanssa; tiedotusvälineillä on tosin nykyisin paljon suurempi merkitys kuin 1950-luvun tulokkaalla, televisiolla. Netti on täynnä propagandan levittämiseen soveliaita välineitä. Kuten McCarthynkin kohdalla media itsessään – sensaation tavoittelussaan - aiheutti suunnattoman huomion kiinnittymisen Trumpiin. Molemmissa  tapauksissa media kasvatti levikkiään herrojen avulla.

McCarthyn poliittinen ura herättää paljon kysymyksiä. Miksi yleensäkään tällainen hahmo oli mahdollista synnyttää. Tulee tunne,  että sodanjälkeiseen ilmapiiriin tarvittiin McCarthyn kaltainen ilmiö, yhden asian mies. Hänellä oli sosiaalinen tilaus.

Tässä tullaan avainkysymykseen. Myös Trumpilla on ollut sosiaalinen tilaus, koska osa ihmistä on kyllästynyt perinteiseen politiikkaan. Muillakin tavoilla vahvistunut polarisaatio on kasvattanut vastakkaisasettelua, jonka varassa  Trump menestyy. Monimutkaistuva maailma on edesauttanut yksinkertaistavan viestinnän läpimurtoa. Trumpin menestyksen lähteet odottavat erittelevämmän tutkimuksen valmistumista.

Sekä McCarthyn että Trumpin toiminta perustuu suurimmalta osalta kuviteltuun uhkaan, jota on kasvatettu kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Ei nyky-Yhdysvaltoja uhkaa kommunismi millään tavalla. McCarthyn aikainen USA:n kommunistinen puolue oli täin kokoinen ilmiö, joka sitä paitsi oli täysin FBI:n soluttama. Jäljelle jäi muutamia vakoojia, jotka eivät heilauttaneet Yhdysvaltain mahtiasemaa.

Sekä mccarthyismi että trumpismi ovat korostetusti valkoisen heteromiehen projekteja ja ambivalentisti rasistia. Tulee tunne,  että valkoinen mies (”tosi mies”) tuntee tarttuvansa kutistuvan vaikutusvaltansa rippeisiin. Totta tai ei,  niin ehkä tässä on yksi pohdinnan arvoinen selitysmalli.

Monet suhtautuivat jo alun perin Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, mutta he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot! Samalla tavalla Trumpilla on kannattajia, jotka eivät jaa hänen tapaansa ajatella, mutta antavat (antoivat) Trumpin tehdä likaisen työn ja katsovat hänen autoritäärisyyttään ja valheitaan läpi sormien. Tärkeintä on pysyä lähellä vallan lähdettä.

Ylen toimittaja Iida Tikka kiinnitti vastikään  huomiota välinpitämättömään suhtautumiseen Trumpin  kaikkein älyttömimpiin tviitteihin. Asiaan ikään kuin totuttiin: hullua touhua!  Tällä ajattelulla on valmisteltu maaperää sille,  että Trumpin oikeastikin vallanhimoinen  käytös ei saanut riittävän kriittistä huomiota osakseen. Ajatellaan,  että kun ei kiinnitetä huomiota räikeyksiin,  vältetään tarpeetonta ärsyttämistä.  Tätä voisi sanoa hyssyttelyksi! 

Jää vaikutelma, että moni McCarthya kannattanut käänsi takkinsa, kun hänen suosionsa alkoi laskea,  oltuaan sitä ennen avoimesti tai peittelemättä McCarthyn palvojia. Tämä osoittaa kuinka tunnevaltaisesti asioihin otetaan kantaa ja kuinka vähäisellä logiikalla asioita hoidetaan. Pelottaa ajatella, kuinka helposti kansalaiset syttyvät tämäntyyppiselle propagandalle.

Jää nähtäväksi, miten Trumpin mistään piittaamaton opportunismi vaikuttaa hänen tähän saakka vankkaan suosioonsa. Presidentin vaalien tuloksen vahvistuksen  yhteydessä tapahtuneet ja Trumpin agitoimat dramaattiset levottomuudet ovat ehkä vihdoin avanneet ihmisten silmät. Osa republikaanisen puolueen päättäjistä on kyllästynyt mestariinsa, mutta oletan, että kansan syvät rivit eivät niin vain luovu mestarinsa iskulauseista. McCarthy ei koskaan päässyt niin pitkälle kuin Trump kapinoineen/vallankaappausyrityksineen/vallananastustavoitteineen. McCarthy menetti vähitellen suosionsa ja kuoli alkoholisoituneena surkimuksena. Aika näyttää toteutuko Trumpin kohdalla suuri unohdus. Trumpin kaltainen ihminen taistelee ilmeisesti vaikutusvaltansa rippeistä loppuun saakka.

Mccarthyismi edustaa väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritetään isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedetään raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään. Onko tässä jotain tuttua? Mielestäni tämän päivän trumpilaiset vihapuheet ovat läheistä sukua mccarthyismille.

Suurimpana ongelmana pidän kuitenkin taikauskon ja vainoharhaisuuden yhdistelmää, joka ei netin kaiken kattavan tietotulvan kautta ole poistunut, vaan saanut suorastaan lisää poweria. Vastuu tiedottamisen eettisitä säännöistä on hämärtynyt tai pahimmillaan kadonnut kokonaan. Maailman muuttuminen ympärillä (joka usein heijastuu oman taloudellisen aseman heikkenemisenä erityisesti länsimaissa) projisoidaan useiksi uhkatekijöiksi, joita ovat esimerkiksi eri uskontokunnat, ideologiat, etniset ryhmät tai muunlaiset vähemmistöt. Kysymys on ”muukalaisuuden” aiheuttamasta pelosta ja pelon pelosta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mistä trumpismissa  on kysymys ? Se saa elinvoimansa vihapuheista ja valheista. Miten näitä torjutaan?  Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa SIVISTYStahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin ja trumpismin kaltaisilta ilmiöiltä.