Kokoomus haluaa olla suurin puolue

Entä jos puolue ei tiedä itsekkään, mitä se haluaa? Oikeammin voitaneen todeta, että puolueessa on eri suuntauksia, joista kukin tietää tai on tietävinään, mitä haluaa, mutta toisaalta yhteistä tavoitetta ei löydy.

Mutta kasvaa pitäisi nykyisistä luvuista.

Joudutaan kulkemaan melkoisen epämukavuusalueen läpi, johon kuuluu yritys syrjäyttää istuva puheenjohtaja ja toive, että kenttä rauhoittuisi laskevien gallup-lukujen paineessa.

Vastaava tilanne on vallinnut aikaisemminkin kokoomuksessa esimerkiksi Pertti Salolaisen ja Ville Itälän aikaan. Mitään dramaattisen poikkeavaa tässä ei toki ole.

Mitä linjoja myöten kokoomuksen kenttäväki haluaisi edetä?

Yksi yhteinen tavoite voisi olla hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellinen korjaus, mutta siitä on tullut pelkkä kuori, jonka alla voidaan harrastaa vaikka minkälaista markkinaliberalismia. Matti Apunen on oikeassa (HS 10.5.2016), kun hän epäilee, että puolue ei ole pystynyt hahmottamaan yhteistä tavoitetta. Ei Apunenkaan lähde sitä määrittämään.

Hän vilauttaa Elina Lepomäki-korttia ikään kuin uutena avauksena selkeiden tavoitteiden suuntaan – ilmaisten ilmeisesti oman toiveensa, mihin suuntaan kokoomuksen pitäisi edetä – mutta siirtää sitten kiireesti ajatukset muualle. Apunen varoo visusti ”neuvomasta” puoluetta, mutta samalla paljastaa, ettei hänelläkään ole mitään patenttiratkaisua.

Jan Vapaavuori ilmaisee saman ajatuksen siten, että valittakoon Petteri Orpo, mutta Elina Lepomäen linjauksilla! Pitääkö tämä tehdä näin vaikeaksi?

Apunen tietää, että kovin markkinaliberaaleilla linjauksilla kokoomuksen kannatus putoaa alle 15 prosentin. Meillä ei ole sosiaalista tilausta tällaiselle oikeistopuolueelle. Tilanne on erikoinen: puolue haluaisi olla jotain muuta, kuin mitä se tällä hetkellä on, mutta vaihtoehdoista mikään ei tunnu hyvältä.

Yksi avainasia on keskiluokan tarpeet. Petteri Orpo sanoi, että kokoomuksesta on kadonnut yhteys keskiluokkaan jättäen tarkemman määrittelyn toiseen kertaan. Matti Apunen yrittää määrittää keskiluokan, mutta määritelmä ei kestä kriittistä tarkastelua. Hän nimittäin toteaa, että ”keskiluokka kattaa Suomessa lähes kaikki”. Jos on tällainen näkemys, niin tullaan varmaan lähelle kokoomuksen ydinongelmaa. Köyhyys ei nimittäin ole nykypäivänä keppikerjäläisyyttä, jossa kerätään euroja kadulla. Tämä saattaa olla monen muunkin käsitys köyhyydestä. Moderni köyhyys on sitä, että asutaan pienessä asunnossa, joka on kalustettu, mutta jonka asukilla ei ole varaa muuhun kuin isoon telkkariin. Se on hänen ylellisyytensä ja samalla oljenkorsi, joka pitää hänet elämässä kiinni. Ulkokuori on ”keskiluokkainen” (hänen on yritettävä pitää yllä ainakin näennäisesti keskiluokkaista statusta), mutta nykypäivän itsensä toteuttamismahdollisuuksiin niukka elintaso ei riitä. Nälkäkin hänellä voi olla ainakin tilapäisesti.

Jos tarkastellaan yhteyttä todelliseen keskiluokkaan, niin kyllä se on olemassa esimerkiksi kolmen kokoomuslaisen kansanedustajan ajatuksissa heidän ottaessa esille hallituksen perhepolitiikan kriittisessä mielessä. Sanna Lauslahti, Sari Raassina ja Sari Sarkomaa vaativat muutoksia hallituksen perhepolitiikkaan. Muutosvaatimus törmää puoluejohdon säästövaatimuksiin, vaikka esityksen perustelut ovat ihan järkeviä. Ollaan yhtälössä, jossa leikkaukset pitäisi pystyä yhdistämään ”kokoomuksen yhteyteen keskiluokkaan” ja järkevään perhepolitiikkaan.

Olen ymmärtävinäni niin, että hallituksen politiikka tähtää keskiluokan omillaan toimeentulemisen painottamiseen ja varoja irrotetaan tosiköyhien tukemiseen, jos sinnekään. Tässä lähestytään vanhaa köyhäinhoitoajatusta, sillä erotuksella, että köyhimpiä patistetaan mihin tahansa työhön vaikkapa oman tahdon vastaisesti. Milloinkahan opimme, että meillä on myös huonoja työpaikkoja? Mutta mikä yhteys tällä on Petteri Orpon pyrkimykseen palauttaa keskiluokkaisten ihmisten usko kokoomukseen? Jos ja kun keskiluokka havaitsee itseensä kohdistuvien julkisten palvelujen olevan leikkauskohteena, se ei tunne kiitollisuutta hallitusta kohtaan. Hyvä ja halpa ovat kaksi eri asiaa.

Aloitetaanko siis jo tehtyjen leikkauspäätösten purkaminen?

Toisessa päässä on sitten Elina Lepomäen markkinaliberalistiset avaukset, joille kokoomuksen sisälläkään ei luvata menestystä. On kuitenkin hyvä, että Lepomäen ajatusten kannatuspohja selviää. Tosin tarkkaan rajalinjojen vetämiseen olisi tarvittu Stubbin ja Lepomäen tavoitteiden kaksintaistelu, mutta sitä ei nyt nähdä.

Apunen valaisee Stubbin valintaa puheenjohtajaksi oivallisella tavalla: valittiin puheenjohtaja, joka on vauhdikas ja moderni poliitikko. Nyt kannattajat ovat pelästyneet ja haluavat tilalle jotain rauhallisempaa!

Tapahtunutta kuvaa hyvin se, että Stubb lähti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen rohkeasti puhumaan konsensusta kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä havaiten kuitenkin pian, ettei tällä agendalla päästä eteenpäin. Ongelmana on tietenkin muun muassa se, että hallituksessa on kaksi muuta puoluetta, joiden ohi ei voida ajaa kokoomuslaisella politiikalla, vaikka muut ovatkin suopeita oikeistolaiselle agendalle, jopa perussuomalaiset. Lisäksi vahva ammattiyhdistysliike pystyy joukkovoimallaan pysäyttämään kunnianhimoisenkin hallituksen.

Suomalaisten tyytyväisyys hieman riisuttuunkin hyvinvointiyhteiskuntaan on niin suuri, etten usko suuriin markkinaliberalistisiin kokeiluihin. Kokoomuksesta osin riippumatta hallitus on kuitenkin lähtenyt kokeilemaan voimavarojaan muutamilla mullistavilla esityksillä. Niiden menestys jää nähtäväksi. Kenelläkään ei ole varmaa kuvaa uudistusten onnistumisesta, jos ollaan rehellisiä. Kansalaiset vieroksuvat hyppyä tuntemattomaan.

Kokoomus ei siis tiedä, mitä se haluaa olla, ollaanko hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, joka - vaikka kallis onkin – on taannut yhteiskuntarauhan vai halutaanko ”valinnanvapausyhteiskunta, jossa kilpailulla ratkaistaan toimivien järjestelmien olemassaolo. Vai halutaanko sekajärjestelmä, joka on kallellaan markkinoihin päin? Väitetystä holhouksesta halutaan joka tapauksessa päästä eroon, mutta sekin on hyvin vaikeasti konkretisoitavissa, eikä kaikkia etuja tai haittavaikutuksia sääntöjen purusta pystytä määrittämään kuin ajan kuluessa.

Sitten on vielä persoonallisuuskysymykset ja gallup-prosentit. Lopulta kaikki kiertyy kannatuslukujen ympärille. Olisi saatava oma agenda läpi, mutta siten, että muut eivät asetu avoimeen vastahankaan. Puoluejohtajan yhteistyökyvyt ja persoona ovat ratkaisevassa asemassa. Mutta ei tämäkään ole yksiselitteistä. Puolueessa halutiin hyötyä Stubbin aluksi ryöpsähdyksenomaisesti kasvaneesta poliittisesta suosiosta, mutta sitten tuli puolueelle gallup-tappioita. On siis pystyttävä erottamaan oma suosio yhteiskunnallisen liikkeen suosiosta. Ne eivät ole sama asia ainakaan tällä kertaa, vaikka niin kuviteltiin.

Suomalaiset ärsyyntyvät itserakkaan oloisista ihmisistä. Ilmeisesti aina pitäisi muistaa lause ”vaatimattomuus kaunistaa”. Stubbin olemuksella on ollut osavaikutus siihen, että hänet on haastettu. Niinpä Jan Vapaavuori on yrittänyt korostaa henkilövaalin, ei linjavaalin merkitystä nyt käytävässä puheenjohtajakamppailussa. Edellä olen painottanut erilinjaisuuden merkitystä ja näen selkeitä painotuseroja eri ryhmittymien välillä. Linjaerojen kiistäminen on pikemminkin osa puolueen itsesuojelua kuin realiteetti.

Solidaarisuus vai polarisaatio? Aikanaan luotiin Sauli Niinistön kampanjan yhteyteen iskulause ”vastakkainasettelun aika on ohi” (eri asia on, oliko se koskaan poistunutkaan). Nyt vastakkainasettelu on tullut takaisin. Erilleen repivät voimat vahvistuvat, kun kansalaiset havaitsevat, että tasan ei käy ”onnen” lahjat. Solidaarisuus kuulostaa vanhanaikaiselta. Toisiin ihmisiin sitovan yhteiskunnallisen liiman annetaan höltyä, osaavathan ihmiset itse päättää, mitä haluavat. Vai osaavatko?