perjantai 20. toukokuuta 2016

Kun uusliberalismi ja oikeistopopulismi kohtasivat

Normaalia uutisvirtaa seuratessa tyypilliset oikeistopopulistiset liikkeet ja toisaalta taloudellisen liberalismin eri muodot jäävät helposti erittelemättä. Niiden keskinäinen yhteys on olemassa, mutta pysytyttäänkö niiden yhteys määrittelemään?

Kirjassaan ”Euroopan radikaali oikeisto” (Into, 2016) Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo erittelee sekavaa käsiteviidakkoa kaihtamatta yksinkertaistuksia. Tässä tarkastelutavassa on se hyvä puoli, että talouden käsitteet ja niiden väliset suhteet avautuvat, vaikka itse johtopäätöksistä voikin olla eri mieltä.

Kirjaa lukiessani huomio kiinnittyi erityisesti populististen liikkeiden ja uusliberalismin väliseen yhteyteen, joten keskityn kirjan laajan aihekirjon tähän osaan. Kirjan faktapohjasta olen sitten johtanut omat näkemykseni.

Jotkut ovat luopuneet uusliberalismi-käsitteen käytöstä, koska sitä voidaan käyttää melkein missä merkityksessä ja missä talouspoliittisessa yhteydessä tahansa. Usein sitä käytetään haukkumasanana. Työvälineenä uusliberalismi on kuitenkin aivan relevantti käsite, kunhan se määritellään kunnolla. Jokisalo rajaa uusliberalismin seuraavasti: ”…..poliittisen taloustieteen teoria, jonka mukaan ihmisten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää vapauttamalla yksilön yritteliäisyys ja osaaminen sellaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä, jota määrittävät vahva yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa. Käytännössä tämä on merkinnyt talouden sääntelyn purkamista, yksityistämistä ja valtion vetäytymistä sille aikaisemmin kuuluneista tehtävistä.

Uusliberalismi yhdistetään lähes aina poliittiseen oikeistoon. Siksi on syytä käsitellä oikeistoradikaaleja populistisia liikkeitä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen itse joissakin yhteyksissä pohtinut uusliberalismin ja konservatismin keskinäistä suhdetta. Olen ollut näkevinäni, että Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vallassaoloaikana varovainen konservatismi sai väistyä ja sijalle tuli aggressiivinen uusliberaali suuntaus. Portteja uusliberalismin suuntaan avasivat nimenomaan Thatcher ja Reagan.

Tarkasteltaessa populismin ja äärioikeiston menestymisreseptiä, niin edellinen on jälkimmäisen merkittävä edellytys. Mutta miten radikaali oikeistopopulismi kytkeytyy uusliberalismiin? Jokisalo näkee uusliberalismin ja oikeistopopulismin toisiaan täydentävinä strategioina nimenomaan niin, että oikeistoradikalismin menestys on ymmärrettävissä uusliberalismin nousun seurauksena - ainakin kehityksen alkuvaiheessa.

Uusliberalismi ja radikaalioikeisto olivat esim. Yhdysvalloissa vähäisiä tekijöitä 1950- ja 1960-luvulla: 1950-luvulla ne olivat kummajaisia ja 1960-luvulla haastajia, mutta esimerkiksi vuoden 1964 presidentinvaaleissa jyrkkä oikeisto kärsi rökäletappion. Vasta 1970-luvun lopulla oikeistopuhuri vaikutti laajemmin. Uusliberalismin koekenttinä 1970-luvulla olivat Chile ja Argentiina. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin menestys nostivat oikeiston opit uudelle tasolle myös kehittyneissä länsimaissa 1980-luvulla.

Thatcherin ja Reaganin politiikka painottui taloudelliseen liberalismiin veronkevennyksineen ja hyvinvointivaltiokritiikkeineen. Yhdeksänkymmentäluku oli uusliberalismin voittokulun aikaa. Oikeistopopulismi oli eräällä tavalla uusliberalismin rinnakkaisilmiö viime vuosituhannen lopulla. Uusliberalismin kautta se sai tilaa hengittää ja levitä.

Vähitellen 1990-luvun kuluessa kulttuurinen oikeistopopulismi ohitti taloudellisen oikeistopopulismin. Vaikka oikeistopopulistiset puolueet olivat tuohon aikaan pienehköjä, vaikuttivat ne taustalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Etniset kysymykset ja rasismi nousivat vähitellen oikeiston menestysresepteiksi. Samaan aikaan tapahtui sosiaalidemokraattisten puolueiden oikeistolaistuminen. Ne hyväksyivät uusliberalistisia piirteitä ohjelmiinsa 1990-luvun puolesta välistä lähtien Tony Blairin johdatuksella. Kun uusliberalismi menestyi saaden otteeseensa jopa liberaaleja vasemmistovoimia, kavensi se radikaalin oikeistolaisen populismin liikkumavaraa politiikan markkinoilla. Radikaalit oikeistolaiset arvostelivat sosiaalidemokraattien siirtymistä liberaalin markkinatalouden kannattajiksi (asia, jota demarit ovat meillä nyttemmin katuneet) ja siirtyivät globalisaation ja uusliberalismin vastustajiksi. Samoihin aikoihin myös rasistiset ja kansallismieliset painotukset vahvistuivat, koska etniset ryhmät koettiin uhkana.

Populistit ovat pyrkineet sittemmin ”uusiksi työväenpuolueiksi”, jota tavoitetilaa globalisaation siivittämä työpaikkakato on edistänyti. Selitys vaikuttaa pätevältä: sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit eivät varsinaisesti ole vaihtaneet paikkaa, mutta siirtymiä on tapahtunut. Jokisalo panee uusliberalismin piikkiin keskiluokan köyhtymisen ja sitä kautta äänestäjien kääntymisen populististen puolueiden suuntaan. Toki moni muukin seikka, kuten kehittyvien maiden luoma paine, ovat vaikuttaneet länsimaiden työpaikkoihin ja sitä kautta populististen liikkeiden menestykseen. Timo Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” -lausahdus on tapahtuneen kehityksen seuraus ja noudattelee länsieurooppalaisia poliittisia virtauksia: myös muualla oikeistopopulismi on tukeutunut porvarillistuneeseen työväkeen.

Entä finanssikriisin jälkeen, mikä on uusliberalismin tila? Vaikka näytti siltä, että uusliberaali fundamentaalikapitalismi oli ajautunut umpikujaan, ei näin ole käytännössä tapahtunut. Tieto siitä, että ylivoimainen enemmistö Kreikan tukirahoista on valunut pankeille, osoittaa, että rahamarkkinat ovat selvinneet melko kuivin jaloin kohtalokkaan tuntuisesta kriisistä. Suurelta tuntuneet korvaukset, joita amerikkalaiset pankit joutuivat finanssikriisin aikaisista rikkomuksistaan maksamaan ovat loppujen lopuksi olleet hyvin kohtuullisia vaikkapa samaisten pankkien vuosittaiseen tuloksentekokykyyn nähden.

Uusliberalismi porskuttaa siis edelleen, ja tarjoaa populistiselle oikeistolle (uusliberalismin vastaisen) erottautumisvaihtoehdon. Entisestä uusliberaalien liittolaisesta (tai ainakin rinnakkaisilmiöstä) eli oikeistolaisesta populismista on tullut rahan vallan vimmainen vastustaja. Tältä osin se taistelee kannattajista demareiden kanssa, jotka ovat käymässä läpi omaa katumusharjoitustaan uusliberalismia myötäillen politiikkahairahduksen jälkeen. Ei siis ihme, että populistiset ja oikeistolaiset ryhmät ovat edenneet monissa maissa. Mitenkään lineaarisesti etenevää oikeiston menestys ei ole ollut: on tapahtunut - kuten meillä - paluuta perussuomalaisten kannatuksesta demareihin persujen kannattajien pettyessä katteettomiin lupauksiin. Näyttää siltä, että niissä maissa, missä populistinen oikeisto on päässyt hallitusvastuuseen on tullut takaiskuja, kun taas niissä maissa, missä populistit on pidetty väkisin hallitusvastuun ulkopuolella (esim. Ruotsi, Ranska) menestys jatkuu.

Toisaalta osa populisteista on radikalisoitunut ja lähtenyt suoran toiminnan katumielenosoituksiin. Oikeistopopulismille on myös tyypillistä asettuminen kansan puolelle eliittiä vastaan.

On syytä korostaa, että perussuomalaiset Suomessa eivät ole tyypillinen oikeistoradikaali puolue. Se oli sen sijaan hyvin populistinen puolue ennen kuin joutui hallitusvastuussa törmäämään realiteetteihin. Vain jotkut yksilöt persuista ovat tempautuneet mukaan epäparlamentaariseen toimintaan. Persuissa on voimakkaana periaatteena asettuminen kaikkea vasemmistolaisuutta vastaan ainakin retorisessa mielessä.

Jokisalo vertaa lähteidensä kautta kaiken läpäisevää uusliberalistista – nyt vallalla olevaa - ”kilpailukykyimperatiivia” jopa fasismiin, viitaten tässä yhteydessä Heikki Patomäkeen. Jokisalon arvio läpilyöneestä kilpailukykypakkomielteestä on kauttaaltaan mustanpuhuva.

Maahanmuuttokysymys jakaa myös uusliberaaleja ja oikeistopopulisteja. Rotu sinällään ei ole ratkaiseva tekijä uusliberaaleille. Työvoimapotentiaalina se on positiivinen asia. Maahanmuuttajien hyödyllisyys (lue hyödyttömyys ) on taas radikaalioikeistolle kynnyskysymys. Maahanmuuttajat eivät täytä oikeiston kriteerejä hyödyllisistä kansalaisista. Radikaalille, nationalistiselle oikeistolle etninen vähemmistö on usein vihollisen asemassa.

Onko radikaalilla oikeistolla ja uusliberalismilla sitten enää mitään yhteistä. Kyllä on, molemmat kohdistavat kritiikin demokratian rakenteisiin - eri maissa eriasteisesti. Vertailun mittapuuna voi käyttää esim. Unkaria tai Venäjää. Myös oikeistoliikkeet länsimaisten demokratioiden sisällä (esim. Ranska, Italia. Itävalta) tarjoavat omat ratkaisunsa oikeistoradikalismin toteuttamiseksi.

Populistinen oikeistoradikalismi ja uusliberalismi ovat molemmat eliittikeskeisiä. Demokratia edustaa niille keskinkertaisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta edustaa väheksyttävää ”sosiaalivaltiota”.

Yhdysvalloissa on syntynyt uusi poliittinen tilanne, joka sotkee edellä luotua kuvaa poliittisesta kentästä. Donald Trump, joka periaatteessa on oikeiston asialla, hakee kannatusta ”rajat kiinni” -iskulauseella, ja on onnistunut saamaan kannatusta perinteisistä työväen linnakkeista. Muutos on merkittävä, sillä tuloerojen kasvattaminen on ollut Yhdysvaltain republikaanien perinteisenä tavoitteena jo pitkään. Se taas on osa uusliberalismin perinnettä. Vasta aivan viime aikoina on tämä tuloerotrendi asetettu kyseenalaiseksi myös republikaanien kannattajien joukossa. Keskiluokka on hätää kärsimässä globaalissa kilpailussa. On syntynyt vastakkainasettelu, jossa puolue-eliitti ja tavallinen äänestäjä ovat toisiaan vastaan. Tätä erilinjaisuutta Donald Trump on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen kannatusta haaliessaan. Hän ei ole establishmenttien asialla, vaikka pyrkiikin varmaankin jonkinlaiseen kompromissiin puolue-eliitin kanssa ennen vaaleja.

Voitaneen sanoa, että vaikka uusliberalismi on näennäisesti vahvoilla, on se kriisiytymässä monellakin tavalla.

Uusliberalismin kriisin ytimessä on juuri tavallisten keskiluokkaisten, työtätekevien kansalaisten suhteellinen ”kurjistuminen”. Sekä populistinen oikeisto että Trumpin kaltaiset populistit ovat iskeneet tähän saumaan kuitenkaan esittämättä hyvin argumentoituja perusteita kriisistä poispääsemiseksi. Kuulostaa melko vulgääriltä toitottaa ”ilmoitusasiana”, että ”tuodaan työpaikat takaisin Kiinasta” ja estetään meksikolaisten (ja Länsi- Euroopassa pakolaisten) tulo valkoisen miehen ja naisen palkkoja polkemaan.

Juuri argumentoinnin heikkous saa minut uskomaan, että radikaalilla oikeistolla ei ole lopullisen läpimurron mahdollisuutta. Viimeinen keino näyttäisi olevan autoritäärisen hegemonian pystyttäminen kansalaisten tuella ja vaalien avulla, joka jossain määrin on saavuttanut menestystä (Venäjä, Unkari, Turkki ja viimeksi Filippiinit). Vastakkain jäävät kansanvaltainen liberaali demokratia ja uusliberalistinen talouspolitiikka, joiden keskinäistä taistelua autoritääriseen hallintoon pyrkivät radikaalioikeistolaiset tahot häiritsevät, mutta eivät horjuta laaja-alaisesti.

Liberaalin demokratian sisällä vasemmisto ei ole pystynyt torjumaan maltillisen oikeiston (markkinaliberalistien) uusliberalistisia tavoitteita julkisen vallan heikentämisestä, mutta hillitsee pahimpien ylilyöntien ilmenemistä. Vasemmisto on omaksunut liberaalin markkinatalouden ja sitä kautta uusliberalismin miedonnettuna. Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaiset toisinajattelijat ovat keräämässä kannatusta kansalaisten keskuudessa. Läpimurto valtaan on epätodennäköinen, mutta he toimivat eräänlaisina kansalaisten rahamaailmaan kohdistuvan kurinpidon välineinä muistuttaen, että taistelusta ei ole luovuttu.

Jokisalo lainaa lähteitään ja väittää vasemmiston tuhlaavan voimavarojaan korvattuaan taistelun kapitalismia vastaan antirasistisella kamppailulla. Vasemmisto on universalismissaan sallinut kahlehtimattoman maahanmuuton ja hylännyt työväenluokan puolesta taistelun. Ovatko siis ylevät tavoitteet johtaneet vasemmiston ansaan (uusliberalismi kannattaa myös vapaata maahanmuuttoa ”pääoman reserviarmeijana”) ja johtaneet oikeistoradikalismin vahvistumiseen, se kun on ymmärtänyt työväenluokan paineen alaisen aseman paljon paremmin kuin perinteinen vasemmisto?

On vaikeaa arvioida, miten kehitys kehittyy. Ajoittain tuntuu, että meneillään on vanha tuolileikki, jossa tuolia ei ole varattu kaikille, ja jossa periaatteet myydään oman paikan varmistamiseksi. Onko demokratia tuomittu menestymään ensi sijassa talouden kasvun olosuhteissa, siis kun siihen on varaa? Onko autoritäärisyys käen poika, joka on munittu demokratian pesään, aivan kuten uusliberalismi tunkeutui konservatismin sisälle?

6 kommenttia:

  1. Valitettavasti en muisa blogin nimeä, mutta eräs Jyväskyläläinen aatehistorioitsia kirjoitti uusliberalismin ja uuskonservativismin epäpyhästä liitosta, näiden oppien tavoiteeliset päämäärät näet ovat jyrkässä ristiriidassa keskenään. Oikeistopopulismi, kenties synkaa paremmin uusliberalismin agendan kanssa, molemmilla näet on hieman samansukuinen suhde demokratiaan ja väestöön ylipäätään. Uusliberalismin keskiössä on rajoitettu demokratia ja oikeistopopulismissa, kansalla ja sen äänillä on vain välinearvo valtapeleisä, sen Soini itse paljasti vaalienjälkeen toteamalla äänet on plakkarissa ja niiden voimalla alkaa väätö vallasta.

    VastaaPoista
  2. Yksi kaava voisi olla: Konservatismi + uusliberalismi = uuskonservatismi.

    VastaaPoista
  3. Uuskonservativismin konsptin väitetään syntyneen yhdysvalloissa sosialismiin pettyneiden.lähinnä trotskilaisuuden, muodonmuutoksena. Pelkästään polittisen pelisilmän vuoksi he naamioivat oppinsa konservativismin kaapuun. Trotskilaisuuden ideana oli maailmanvallankumous, siis yhtenäisten normien,standardien ulottaminen koko tellukselle. Uskonservatiivit saivat tilaisuuden soveltaa oppiaan sosialismin romahtamisen jälkeen, kun hetken näytti tapahtuneen tuo kuuluisa historian loppu. Onkin todellinen vaara, että tuo yhdistelmä populistisen oikeiston ja uusliberalismin kanssa tuottaa omanlaisensa vaaran avoimelle yhteiskunnalle. Olen kuitenkin,hiukan erimieltä esittämäsi yhtälön oikeudesta, koska ehkäpä nuo menneet suuruudet, kuten Thatcer ja Reagan olivatkin pikemmin oikeistopopulisteja, kuin konservatiiveja.

    VastaaPoista
  4. En oikeastaan väittänyt, että ko henkilöt olisivat itse olleet peruskonservatiiveja, mutta he toivat uusliberalismin perinteiseen konservatismiin ja aiheuttivat perinteisen konservatismin varovaisen vakauden laiminlyönnin. Yksi esimerkki: perinteisessä konservatismissa valtiolla on tärkeä merkitys, se oli ja on kansakunnan PÄÄ. Mutta uusliberaalit halusivat PIENENTÄÄ valtiota dramaattisesti.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen kotimainen piirre asiassa on Elina Lepomäen osallistuminen Homma-foorumiin 2011 alkaen. Nyt ajatushautomo Liberan toimitusjohtajana,kansanedustajana,blogistina ja Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaana hänen äänensä kuuluu. Liberan hallituksen puheenjohtaja on Björn Wahlroos.

    VastaaPoista
  6. Kokoomus on nyt orpolaisten käsissä. Lepomäen mahdollisuus politiikassa on oikeistolaisten läpimurto kokooomuksen sisällä. Ihan heti en sitä näe.

    VastaaPoista