Haukuttiin fasistiksi

Kirjoitin jokin aika sitten arvion Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjasta ”Suomalaiset fasistit”. Fasismi määritetään kirjassa kansallismielisyydeksi, väkivaltaan valmiiksi radikalismiksi (joko suoraan tai epäsuorasti) ja yllyttämiseksi väkivaltaan (vähätellen sitä). Määritelmä on mielestäni hyvä.

Vesa Vares on tuoreessa Kanava-lehdessä 3/2016 artikkelissa ”Fasismi myy taas” puuttunut fasismi-sanan käyttöön kriittisessä mielessä. Hän arvostelee Silvennoisen & kumppanit kirjaa ja julkisuudessa käytyä keskustelua liian väljästä fasismi-käsitteen käytöstä. Siitä on tullut keskusteluntappoväline, koska sillä halutaan saada keskustelukumppani vaikenemaan. Mitä ilmaisua sitten pitäisi käyttää äärioikeistolaisista ilmiöistä, joita ei haluta lukea fasismi-käsitteen piiriin? Hän ehdottaa, että ilmiöt määritellään ”äärikansallismieliseksi ja rasistiseksi väkivallaksi”.

Vares vetää määrittelyssään fasismin ja (fasismin ulkopuolisen) äärioikeiston väkivaltaisuuksien väliin niin hiuksenhienon eron, että ero taitaa kadota kokonaan.

Fasistiksi hän haluaisi nimetä henkilöt, jotka käyttävät itse itsestään tätä nimeä. Jos puhutaan 1930-luvusta pitää tämä paikkansa. Fasisteiksi tunnustautuneet eivät välttämättä kainostelleet käyttää itsensä yhteydessä fasisti-sanaa. Vares myöntää, että sodan jälkeen tilanne on muuttunut: ”Maailmansodan jälkeen…. on perustellumpaa pohtia, onko henkilössä fasistisia piirteitä, vaikka hän ei itse tunnustaudu sellaiseksi”. Totta. Meillä on paljon äärinationalistisia, vakivaltaisia (tai väkivallalla uhkaavia) liikkeitä, jotka eivät halua fasisti-leimaa lyötäväksi itseensä. Kuitenkin ympäristö voi pitää heitä perustelluista syistä fasisteina.

Tänä päivänä on hyvin vaikea säilyttää mitään nimeä tai nimettyä määritelmää ”puhtaana”. Tulkintoja on loputtomiin, samoin tarkoitushakuista leimaamismenettelyä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa ”mafia”. Melkein mikä tahansa suljettu ryhmä voidaan nimetä mafiaksi hyvässä tai pahassa tarkoituksessa: jopa Elvis Presleyn ympärillä pyörineitä avustajia sanottiin ”Memphis Mafiaksi. Ihan käy sääliksi vanhaa kunnon sisilialaista mafiaa! Ei fasismi ole siis poikkeus näiden väljien ja leimaavien tulkintojen joukossa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivä keskustelussa on vaikeaa säästyä leimaamiselta. Nimittelyä on sekin, kun Timo Soini haukkuu liberaaleja arvoja kannattavia sivistyneitä ihmisiä kulttuurimarxilaisiksi. Pitäisikö heidän suuttua siitä, että heidät leimataan vasten tahtoaan marxilaisiksi – ilman, että tunnustavat sitä itse? Vai pitäisikö joidenkin suuttua siitä, että monien arvostamaa historian filosofia (Karl Marx) käytetään syyttä suotta leimaamisen välikappaleena? Todennäköisesti haukkumisen tarkoitus on syyttää asianomaisia liberaaleja – itselle vieraan - kulttuurisen hegemonian (mielipideilmaston hallinnan) tavoittelusta. Heillä on lisäksi inhottu (toisten mielestä arvostettu) 1960-luvun radikaali kulttuuriperintö välitettävänään nykysukupolvelle. Syntiä kerrakseen!

Eikä tässä kaikki. Vares viittaa Yhdysvalloissa ilmestyneeseen kirjaan ”Liberal Fascism”. Siinä fasisteiksi leimataan poliittisen ilmaston polarisoituneessa hengessä mm. sellaiset liberaalit kuin Woodrow Wilson, Franklin Roosevelt, John Kennedy, Lyndon Johnson ja Hillary Clinton. Totta on sekin, että esimerkiksi Venäjällä nimitellään fasistiksi melkein ketä tahansa hallituksen vastustajana pidettyä tahoa.

Näiden esimerkkien osalta on helppoa todeta, että fasismi-käsitettä käytetään epäasiallisesti. Mutta Vares asettuu arvostelemaan myös rajatapauksia.

Vares osoittaa herkkyytensä terminologian käytölle, kun hän syyttää Silvennoisen & kumppanit kirjaa siitä, että se sulkee fasismin sisään liian väljästi ei-fasistisia äärioikeistolaisia ilmiöitä. Vareksen mielestä on väärin väittää Silvennoisen ja kumppanien tavoin, että Suomessa fasismi-ilmiöitä on hyssytelty tutkijoiden joukoissa. Pikemminkin meillä tutkijat ovat olleet poikkeuksellisen kriittisiä ilmiötä kohtaan.

Voi olla, että ”Suomalaiset fasistit” -kirjassa luodaan odotusarvo fasismin suuremmasta merkityksestä Suomessa, kuin mitä se onkaan. Kirjan sivuilla väitettä ei pystytä ainakaan täysin todistamaan.

Silvennoisen kirjasta paljastuu mielestäni, että – pois lukien 1930-luku – vakavasti otettavaa fasismia on meillä ollut varsin vaatimattomassa määrin. Kysymys on enemmänkin aatteensa puolesta taistelevista yksilöistä muodostuneista hajanaisista ryhmistä kuin joukkoliikkeestä. Toisaalta 1930-luvulla fasismin tartuntavaara oli suurempi, kuin mitä sitten todella tapahtui. Jos Lapuan liikkeen johto olisi ollut etevämpi olisi fasistisille diktatuuripyrkimyksille löytynyt enemmän kantopintaa.

Vares pitää fasismia erittäin epäinnovatiivisena yhteiskunnallisena liikkeenä. Varmasti niinkin. Kuitenkin natsit omaksuivat 1930-luvulla monia hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä ja yhdistivät nämä väkivaltaiseen vastustajien tuhoamiseen ja juutalaisvainoihin. Natsien ”innovaatio ” oli yhdistää toistensa vastakappaleet – ”omiin” kohdistunut systemaattisesti kehitetty hyvinvointivaltio ja vastustajiin kohdistuva väkivalta – keskenään. Tämä oli ratkaiseva tekijä arvioitaessa natsien menestystä saksalaisten keskuudessa. Eri asia on, että kansansuosio ostettiin velkarahalla, josta ei olisi vapauduttu ilman muiden valtioiden ryöstöä 1940-luvulla.

Vares kammoaa leimaamista. Niin minäkin. Nykyisessä keskusteluympäristössä rimanalituksia tapahtuu tuon tuostakin. En kuitenkaan usko, että meillä keskustelukulttuuri olisi poikkeuksellisen huonoa. Fasismi-haukkumasanaa ei viljellä huolimattomasti jokapäiväisessä keskustelussa.