Suomi ja Viro - kuin kaksi marjaa...

Presidentti Niinistön Viron vierailun aikana ja yhteydessä kävi ilmi, miten erilainen ulkopoliittinen näkemys kahden maan presidentillä on. Tosin rajaan näkemykseni tässä yhteydessä vain Venäjä-suhteisiin. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta olihan vierailu esimerkki siitä, miten syvällä näkemyserot lopulta ovat. Yhtenäinen näkemys löytyy ilmeisesti Ruotsin kautta, koska kumpikaan maa, sen enempää Viro kuin Suomikaan ei näe Ruotsin ja Suomen sotilaallista yhteistyötä ongelmana.

Mutta nyt puhutaan Virosta ja Suomesta. Näkemykseni heijastaa varmaan suomalaista ajattelua ainakin jossain määrin, enkä yritäkään luoda ”tasapuolista” kuvaa suhtautumisesta Venäjään.

Monet ovat todenneet sen itsestään selvän asian, että maiden historia luo käsityksillemme erilaisen pohjan. Suora linja Venäjän ydinalueilta Saksaan kulkee Baltian maiden kautta. Niinpä ne ja vielä suuremmassa määrin Puola ovat joutuneet tahtomattaan taistelukentiksi Keski-Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä.

Suomen ja Viron erilaisella kohtalolla viitataan tietenkin lähihistoriaan eli toiseen maailmansotaan, jonka alla molemmat joutuivat ns. Ribbentrop-sopimuksen kautta sotilaallisen miehitysuhan kohteiksi. Baltian maat alistuivat Neuvostoliiton painostuksen edessä, ja rehellisiä jos ollaan, niillä ei tuossa tilanteessa ollut muuta mahdollisuutta. Pieni ja sitkeä Suomi taisteli Stalinin luullessa, että sota on vain paikallinen taistelu. Suomen pistäessä kaiken peliin Stalininkin oli myönnettävä suomalaisten uhrimieli ja taistelutahto.

Oleellista on tietenkin, mitä tapahtui suuren sodan seurauksena: Länsivallat ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan etupiireihin, eikä esimerkiksi Yhdysvaloilla ollut mahdollisuutta - ilman suursotaa – puuttua Unkarin ja Tsekkoslovakian tapahtumiin. Viro joutui tässä asetelmassa väärälle puolelle ja joutui vastaanottamaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän. Elintasoero kasvoi dramaattiseksi samoin kansalaisvapauksien aste Suomenlahden vastakkaisilla rannoilla.

Nyky-Venäjä (1990-luvun alusta lähtien) ei luultavasti koskaan ole luopunut holhoavasta asenteestaan Viroa kohtaan, vaikka ei ole sitä viimeisten parin kymmen vuoden aikana pyrkinytkään alistamaan valtansa alle. Tämä on jättänyt jälkensä virolaisiin. Luottamusta ei ole pystytty rakentamaan itäiseen naapuriin. Kuitenkin minulle on jäänyt käsitys, että kysymys on tahdon asiasta. Nykyinen tilanne on syntynyt siitä, että kumpikaan osapuoli, ei Viro, eikä Venäjä, ole halunnut luopua epäluuloisuudesta toista kohtaan.

Suuressa kuvassa Viro näyttäytyy Venäjälle päin piiritysrenkaan osalta, seikka, jota virolaisten on itsepuolustushengessään vaikea myöntää. Nato on tuonut rautaa rajalle ja Venäjä vastaa samalla mitalla. Se on käyttäytynyt hyvin piittaamattomasti ja röyhkeästi yrittäessään pitää Itämerta ”meidän merenämme”. On aiheutunut tilanne, johon olen usein kiinnittänyt huomiota: huolimatta viidennen artiklan suojasta virolaisilla on epäilevä käsitys Yhdysvaltain todellisesta halusta puolustaa Viroa. Näin Viro on pudonnut syvään epäluottamuksen kuiluun, jossa Venäjään ei haluta luoda luottamuksellisia suhteita eikä toisaalta uskota amerikkalaisten aseiden pelastavaan tehtävään.

Oma lukunsa sodan lietsonnassa on sen pohtiminen, kuka tai mikä tipahtaa ensimmäisenä aggressiivisen Venäjän syliin. HS:n Kari Huhta tarjoaa malliesimerkin tästä logiikasta kolumnissaan ”Narva ei ole Venäjän seuraava iskukohde” (22.5.2016). Hän kertoo kuinka Viron Narvassa käyvät lehtimiehet kyselevät narvalaisilta, että milloin tulee teidän vuoronne. Onpa alastoman kyynistä! Spekuloituaan aikansa aiheella hän toteaa lopuksi, ettei Narvaa uhkaa mikään! Silti hän jatkaa : ”Missä Putin järjestää seuraavan yllätyksensä, kun ei täällä?” Että siis on päivän selvää, että "venäläiset tulevat, venäläiset tulevat", mutta ei tahdo löytyä kohteita? Kerta kaikkiaan HS on päättänyt, että suuri revohka tästä syntyy ja yrittää nyt arvailla, missä järisee seuraavaksi.

Viro on tietoisesti ja tiedostamattaan paniikissaan projisoinut omat pelkonsa Suomeen. Myös Suomen pitäisi tuntea kauhua Venäjää kohtaan yhteiseltä pohjalta. Tässä tulee vastaan historian kulku. Vaikka Suomi joutuikin painostuksen kohteeksi sodan jälkeen ja Suomi Kekkosen johdolla suomettui, säilytti se länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ja demokratian, jotka olivat melkoinen rokote dogmaattista sosialismia ja kylmän sodan osapuolijakoa vastaan. Vaikka Breznev sanoikin , että ”Suomi on jo meidän taskussa” (viesti oli ensi sijassa suunnattu hänen itäeurooppalaisille kollegoilleen) tarkoittaen, että Suomi oli liukumassa sosialististen maiden rintamaan ja länttä vastaan, ei tosiasiallista vallankumouksellista tilaa ollut olemassa, vaikka 1970-luvun alussa painostus olikin tiukkaa.

Tullaan kysymykseen, jota kukaan ei oikeastaan halua esittää: kumpi pelaa osuutensa taitavammin? Suomalaisilla on oma käsityksensä tästä.

Olen vieläkin sitä mieltä, että KGB:n tosiasioiden taju voitti NKP:n puoluelinjan miesten ideologisen väännön ja Suomi ei elänyt todellisia vaaran vuosia (jos ei elänyt niitä 1940-luvun lopullakaan) 1970-luvulla. Harvat ovat ymmärtäneet läpikotaisin toisen maailmansodan jälkeen piirrettyjen rajaviivojen kiveen hakatun luonteen. Taistelu suurvaltojen välillä käytiin Euroopan etupiirijaon ulkopuolella Afrikassa, Lähi-Idässä ja Kauko-Idässä.

On käynyt ilmeiseksi, että Venäjällä on tahoja, jotka haikailevat Stalinin suurvaltahegemonian perään. Pietari Suuri, Katariina Suuri ja Josef Stalin ovat myyttisenä sankaruuden symboleina Venäjän nykyjohdon mielessä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin suora ryntäys seikkailupolitiikkaan. Niinpä Ukrainan ja Krim ovat edelleenkin erillistapahtumia nykyisen jännittyneen tilanteen keskellä, vaikka monet kaivelevat München 1938 -syndroomaa esille syystä, joka ei ole auennut minulle.

Suomi on yrittänyt tyynnytellä laineita Itämerellä ja monet muut tahot ovat yrittäneet mystisen pelon keskellä synnyttää laineita. Tämä on palvellut suurvaltojen vastakkainasettelua ja jännittyneen tilanteen syntymistä Itämerellä. Mielestäni kuitenkin – edelleen – ruotsalaisten ja virolaisten paniikin ja hysterian määrä ylittää reaalisen tilanteen luoman uhkakuvan suuruuden.

Se, että Suomi on lähentynyt Natoa kaiken aikaa ei ole mielestäni Suomen etujen mukaista, sillä näillä toimenpiteillä se on osallistunut jännityksen lisäämiseen alueella. Sotilaiden ja poliitikkojen puurot ja vellit ovat ajoittain menneet sekaisin. Ovatko sotilaat vieneet poliitikkoja? Kaikesta huolimatta luotan presidentti Niinistön realismin tajuun. Juuri hänen Viron vierailunsa aikana arvostin Niinistön selkeää, miltei epäkohteliasta tapaa sanoa virolaisille, että Viron malli ei sovi Suomelle. Viron itsekäs ajattelu, jolla se pyrkii kytkemään Suomen Viron puolustusjärjestelmän avuksi tai osaksi Naton kautta ei ole Suomen kannalta järkevää.

Huvittavinta tässä on suomettumisen sotkeminen tähän mukaan sellaisten ihmisten taholta, joilla ei ole mitään käsitystä todellisesta suomettuneisuudesta. Niinistö vähän turhautuneena totesi, että suo siellä vetelä täällä: kun kumartaa niin pyllistää ja päinvastoin. Itää ja länttä ei voi tyydyttää yhtäaikaisesti.

Merkittävä Viron vierailun yhteydessä esille tullut asia oli, kun presidentti Ilves turhautuneena totesi, ettei Venäjä salli Virolta sitä, minkä se sallii Suomelle. Tämä paljasti toisenkin seikan: Viron johto – puheistaan huolimatta - pyrkii läheisempään kanssakäymisen Venäjän kanssa, mutta ongelmana on, että tässä välillä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka on tuhonnut pohjaa lähentymiseltä. Kuinka vilpitön Viro on pyrkimyksissään? Jos vastakkainasettelu on juurtunut syvälle, ei sitä voida pyyhkäistä sivuun teeskentelemällä sovittelevaa.

Niinistö oli valmistautunut vierailuun torjuakseen suorasukaisesti lähestymispyrkimykset, joiden tarkoituksena oli saada Suomi istumaan samaan veneeseen Viron kanssa ja soutamaan samaan suuntaan. Niinistö lievästi ärtyi tästä, koska median edustajat olivat päällekäyviä ja vaativat vastauksia kysymyksiin, joihin vastaamista viisas välttää. Ilves ei vierailun aikana edes ottanut Nato-kysymystä esille, koska ei halunnut saada epätoivottua vastausta.

Sitä paitsi Suomi näyttää oikaisevan Naton ohi suoriin suhteisiin Yhdysvaltain kanssa. Kun on puhuttu (Risto Volanen, Esko Seppänen, Heikki Talvitie) Yhdysvaltain etupiirin laajenemisesta Suomen itärajalle, on tässä vinha perä. Valtiojohtomme näyttää aktiivisesti pohtivan, miten kansalaisten Nato-vastainen mielipide voidaan kiertää. Samaan päämäärään tähtää Nato-suhteiden rakentaminen EU:n kautta. EU - vaikkei herätäkään lämpimiä tunteita kansalaisissa - on siltana Natoon vähemmän torjuttava vaihtoehto kuin Natoon liittyminen.

Mikä siis erottaa Suomea ja Viroa? Pelkistetty vastaus: Viron menneisyys neuvostotasavaltana ja sen nykyisyys ja tulevaisuus Nato-maana. En usko Nato-Suomeen näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Toisaalta jatkuva aidalla istuminen, jota Niinistö käytti jossain vaiheessa vertauskuvallisena ilmaisuna Suomen asemasta ei sekään ole oikein. Kanervalainen (Venäjään kohdistuva) Natoon liittymisellä ”uhkailu”, ei sekään pidemmän päälle ole järkevää. Suomelle sopii parhaiten sen – omasta halusta - itselleen räätälöimä ja Venäjä-suhteen mahdollisuuksia (ei uhkia) painottava linja. ”Suhteet” on vaikeasti ymmärrettävä monitahoinen käsite. Ei Suomen pidä heittäytyä Venäjän vihollisten leiriin sillä perusteella, että se vastustaa Venäjän toimia Ukrainassa.

Meneillään on kova pyrkimys saada kukin osapuoli valitsemaan puolensa. John Foster Dulles sanoi aikoinaan kylmän sodan kuumimpina päivinä, että puolueettomuus on moraalitonta. Niinhän se onkin, jos oikeassa oleminen tarkoittaa sitä, että olet joko puolellamme tahi meitä vastaan, mutta jospa rauhan ratkaisu edellyttääkin molempien osapuolien intressien huomioimista? Tämä leimataan usein vastenmieliseksi ”harmaalla vyöhykkeellä” oleiluksi, jota se ei tietenkään ole. Piiloviesti on, että olet harmaalla vyöhykkeellä ymmärtämättömyyttäsi. Kysymys on kuitenkin valinnasta: jätetään leimaavat värifantasiat pois ja puhutaan tietoisesta toisen asemaan asettumisesta, joka on kaiken rauhantyön onnistumisen edellytys.

Suomen hyvin voimakas ja yksipuolinen kytkeytyminen länteen ei ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto, ei ainakaan silloin, jos strategia suuntautuu Venäjää vastaan. Tuntuu siltä, että dullesilainen vaihtoehdottomuus saa yhä suuremman jalansijan Suomen ulkosuhteissa. Keväällä esillä ollut Putinin Suomen vierailu olisi juuri nyt perusteltua.