Maailma on aivan liian monimutkainen käsitettäväksi, näin väitetään. Sen hallitseminen vaatii populistista, autoritääristä asennoitumista, näin väitetään. Asiat eivät toki yksinkertaistu autoritäärisellä eikä populistisella otteella, mutta ainakin ne voidaan saada näyttämään yksinkertaisemmilta!
Liberaalin demokratian olen tottunut näkemään ei ainoastaan maailman monimutkaisuutta ymmärtävänä vaan myös sitä myötäilevänä politiikkaohjelmana. Mutta miten autoritäärisyys (tai illiberaali, tai epäliberaali) hiljalleen hivuttautuu keskuuteemme?
Saska Saarikoski kuvaa (HS 9.5.2016) eräiden valtionpäämiesten suhtautumista autoritäärisyyden ilmenemismuotoihin seuraavasti:
George Bush nuorempi naiiviudessaan ihastui Vladimir Putiniin ja amerikkalaisella itsevarmuudella oli näkevinään Putinin silmistä, että ”hän oli hyvin suora ja rehellinen”, ja vielä: ”tunsin, että sain kosketuksen hänen sieluunsa”. Mistä oikein oli kysymys? Ensinnäkin Bush uuskonservatiivisen hyväuskoisen maailmankuvan mukaan ”näki”, että vastapuoli oli taivutettavissa amerikkalaisten kannalle, kunhan vain Putinille puhutaan oikein asetetuin sanoin.
En silti väitä, etteikö Putin olisi vaikuttanut vilpittömältä, sillä hän tuntuu uskovan asiaansa. Bushin yksioikoiseen kuviteltuun Putinin ”ymmärtämiseen” suhtaudun kyllä samalla ironialla kuin Saarikoskikin: Bushin cowboy-diplomatia, jossa sheriffi ratsastaa paikalle ja ratkaisee maailman ongelmat tuosta noin vaan, osoittautui katastrofaaliseksi esimerkiksi Irakissa.
Saarikoski näkee Bushin kanssa symmetrisen naiivina Obaman loihtiman yrityksen painaa - Hillary Clintonin välityksellä – ”resetiä”, kun hän halusi palauttaa suhteet Bushin jäljiltä tasapainoisemmalle pohjalle. Älyllisemmän suhtautumisen takia Obama – Saarikosken mukaan – kuvitteli voivansa puhua järkeä Putinille ja selittää, ”miten nykymaailma toimii”. Järkiliitto sitten mureni jäätyneisiin konflikteihin. Reset-nappi osoittautui ulkopoliittiseksi flopiksi. En kuitenkaan suostu pitämään sitä naiivina ja turhana yrityksenä löytää sopu. Se ei vain sopinut kiristyviin suhteisiin ja molemmin puolin heikkeneviin toiveisiin jatkaa rauhanomaoista politiikkaa. Omien muistikuvieni mukaan suhtauduin amerikkalaisten lähentymispyrkimyksiin myönteisesti, mutta jälkiviisaus mahdollistaa tietysti hyväuskoisuuteeni kohdistuvan kovan kritiikin.
Miksi sekä Bush että Obama epäonnistuivat? Siksi että sen enempää Bush kuin Obamakaan eivät Saarikosken mukaan ymmärtäneet, että Putin halusi tehdä Venäjästä suurvallan. Olisin sitä mieltä, että Bushin ideologinen lähestymistapa oli paljon suurempi virhearvio kuin Obaman suhteiden tasoittamispyrkimykset.
Sitten Saarikoski tulee Trumpiin ja paljastaa ajattelunsa kyynisyyden. Saarikoski antaa ymmärtää, että Putinista Trump saa tasavertaisen kumppanin sapelin kalisteluun tai suurisuuntaiseen keskinäiseen rauhansuunnitelmaan. Syntyy vaikutelma, että isot pojat sopivat asian kahdestaan. Molemmat retoriikassaan ainakin näennäisesti ihailevat toisiaan: Yhdysvaltain seuraava presidentti ”saattaa suorastaan jumaloida Putinia”. No, käydään ensin presidentinvaalit ja katsotaan onko Trump Putinin vastinpari.
Trump esiintyy ikään kuin ovelampana kuin Obama (tai Bush), jotka eivät osanneet arvioida Putinia oikein. Ja oikeastaan Clintonhan on jo ulkoministeriaikanaan reset-nappeineen missannut Venäjä tarkoitusperien oikein ymmärtämisen, ei häntä kannata päästää kokeilemaan enää onneaan uudelleen! Ajatus näyttää kulkevan niin, että vihdoinkin – Trumpissa – Putin saa vertaisensa vastustajan tai kaverin. Nyt joidenkin autoritäärisyyden ihailu tai ainakin hiljainen hyväksyminen on mennyt niin pitkälle, että Trumpin ja Putinin hevosenleikkiä seurataan suopeasti myhäillen sivusta: nyt ovat oikean kaliiberin miehet vastakkain! Hmm.
Mitään dramaattista trumpilaista ihmeparantumista suhteissa tuskin on tapahtumassa. ”Aikaansa seuraavat” median edustajat ajattelevat toimittajan logiikalla asioita tässä ja nyt ilman sen kummempia syväluotauksia, mitä tapahtuu jatkossa. Arvuuttelu tulevista tapahtumista on melkoista sattumapeliä.
Jos politiikkaa on syytetty aiemmin viihteellistymisestä, niin unohtakaa menneet, vasta nyt viihteen eliksiiri on päässyt täyteen kukoistukseen. Trumpin viihdeimperiumi suorastaan tekee politiikasta viihdettä Silvio Berlusconin tapaan.
Autoritäärisyys yritetään arkipäiväistää, siitä yritetään tehdä salonkikelpoinen. Vastikään Filippiinien vaaleissa ehdolla ollut Imelda Marcosin poika kertoi kaihoisasti äitinsä nostalgisen ”rauhallista” ajoista. Demokratia on ilon pilaaja, turhantärkeiden ihmisten pikkutarkkaa toisten vahtimista tai humaaniin kaapuun puettua itsetarkoituksellista kaikkien osapuolien huomioon ottamista. Vastareaktiona ”liialliseen” demokratiaan Trump ja Putin osallistuvat aktiivisesti ylpeän ja esimerkillisen autoritäärisyyden rakenteluun kaikessa sovussa.
Trumpin esillä pitämä eristäytymispolitiikka sopii varmaankin Putinille. Euroopan maat varustakoot sotilaallisesti itsensä, selvittäkööt keskenään suhteensa Venäjään. Huoli muista on rasite, itsekkyys voittakoon!
:::::::::::::::::::::::::::::::
Mikä olisi mielestäni paras selitys trumpilais-putinilaiseen ajatteluun? Autoritäärisyyden uusi tuleminen ei yksinään riitä. Otan esille erään suurvaltojen käyttäytymisen selitysopin eli ekseptionalismin (oppi kansakunnan ainutlaatuisuudesta).
Ketkä tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat liberaalista eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta. Mutta hetkinen! Emmekö me Euroopassa ole seuraamassa perässä (Unkari, Puola, Slovakia, Tsekki, Ranskan oppositio, osa Italian poliittista kenttää, oikeistopopulistiset liikkeet melkeinpä kaikkialla….)?
Trump ja Putin ovat malliesimerkkejä siitä, miten omaa kansakuntaa pidetään ainutlaatuisena. Asetelma on vanha. Jo Stalin hermostui 1920-luvulla, kun amerikkalaiset Stalinin mielestä meuhkasivat omasta ekseptionalismistaan. Stalinin mielestä kun oli vain yksi ainutlaatuinen kansakunta, jossa toteutettiin ennenkuulumatonta sosialistista yhteiskuntamallia, ja se oli Neuvostoliitto.
Obamaa on syytetty sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan on seurattu pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: teekutsuliike olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.
Autoritääris-ekseptionalistinen jyrkkä nationalismi ei tiedä hyvää kansainvälisen politiikan vakaudelle. Siksi en tunne mitään kaipuuta itsevaltaisia järjestelmiä kohtaan. Nyt kaipaillaan sitä, kenen ekseptionalismi on parasta. Pakolaisongelma terävöittää asenteita suuren veden molemmin puolin: meidän kansakunta on puhdas ja ainutlaatuisin.
Pitäisikö antaa periksi liberaalin demokratian mallista ja antaa (viihteelliselle, populistiselle) autoritäärisyydelle tilaa? Ei kiitos, en tunne sympatiaa Trumpia tai Putinia kohtaan, ovat he keskenään veljeillessään ja toisiaan kehuessaan miten menestyviä tahansa.
Autoritäärisen kapitalismin edellytykset on luotu liberaalin julkaisu ja kultuuripolitikan menetelmin. Yksinketaistetulla enemmistöllä on juuret väitetyssä valistuksen aikakauden loppumisessa, nyt kun kaiken viestinnän ainut tekiä on helppous ja myyvyys. Toinen tekiä kehitykselle on ,ei enää tarvita kultuurillisesti osaavaa työvoimaa, ylimmän desiilin alapuolella, itseasiassa Wahlroosin väiteet ja pelot enemmistön tyranniasta liityy juuri tähän bropleemaan, siksi demokratia ei siinä katsantokannassa ole varsinkaan,eliitin näkökulmasta tarkoituksenmukainen asioiden hoitomuoto.
VastaaPoistaPelkistetysti voisi olla kysymys teknokraattisesta yhteiskunnasta, joka sivuuttaa demokratian. Käytännössä vaihtoehtona on usein autoritäärisesti johdettu yhteiskunta, vaikka tietyt demokratian tunnusmerkit ovat olemasssa eriasteisesti (vrt. Venäjä, Unkari).
VastaaPoistaKannnatustani tälle en anna.
Työvoiman "yksinkertaistumisesta" (10 % osaajia ja sitten on "muut") en vetäisi näin yksioikoisia johtopäätöksiä. Laaja sivistystyö pitää huolen, että tällaista polarisoitumista ei tapahdu.
Wahlroosilainen enemmistön tyrannia lähtee pelosta, että demokratian kautta joudutaan enemmistön diktatuuriin. Ainakin tähän saakka eliitti on pitänyt puolensa ja petrannut puolustustaan (vrt. Pikettyn teesit), joten en olisi eliitin puolesta kovin huolestunut, pikemminkin muiden, tavallisten tahvojen osalta.
Demokratian ongelma on, ettei se ole pystynyt omaksumaan internet-kauden suoran demokratian vaikuttamiskeinoja. Vrt. USA:n kivikautinen äänestysprotokolla vaaleissa.
Autoritäärisyyden ainoa etemiskeino teoriassa voisi olla "valistunut diktatuuri", joka ei ole onnistunut missään.
Pistämpä hiukan hanttiin, Kekkosen aikakaudella meillä, uskaltaaisin sanoa, jopa eräät vaiheet musson italiassa, ennen kuin aatu tämän lumosi oli suhteellisen onnistuneita.Tänään kohdalleni osui harvinainen mahdollisuus, livenä tavata kunnanjohtajoiden maamme puheenjohtaja, hänelle esittelin ja suosittelin lukemaani Ville Yliaskan Tuottavuuden toiveuni teokseen perehtymistä, siinä kun oli meneelään oleva julkisjohtamisen muutosprosessi erittäin hyvin dokumentoitu. Lopuksi totesin, kuten nytkin,että tuon tuottavuuspuheen ja kehityksen loooginen päätepiste on juuri tuo kymmeneksen teknosysteemin pyörittämis valmius ja samalla avautuu kunnille velvollisuus ylläpitää eräänlaista linnaleiriä tuo desiilin ulkopuoliselle väestönosalle. Teoreetisella tasolla tuolloin olaan aikamme hegen vastaisesti, valitettavasti tekemisissä kommunismi käsiteen kanssa, kyseessä on siis varsinainen historian viekkaus.
VastaaPoistaTätä tarkoitinkin. Diktatuurit sisältävät jossain vaiheessa (alkuvaiheessa) edistyksellisiäkin piirteitä. Demokratian puute kuitenkin johtaa ennemmin tai myöhemmin sortoon (omaväestö, vähemmistöt).
VastaaPoistaVaikka keskiluokka onkin haasteissa, en usko noin suuren väestönosan syrjäytymiseen. Tässä kohtaa viittaisin Hyman P. Minskyn työtakuujärjestelmään. Hyman Minskyn
työtakuujärjestelmän käyttöönotto edellyttäisi mielestäni jonkinasteista yhteiskuntasopimusta, jossa elinkeinoelämä hyväksyy työttömien palkkaamisen julkiselle sektorille työtakuujärjestelmän kautta (ilmaistahan se ei ole) sitä vasten, että elinkeinoelämä itse saa palkata ”parhaat päältä” ja sitä vasten, että se kohtuullistaisi arvostelua koskien julkisen sektorin työn tuottavuusvaatimuksia. Totta kai yksityinenkin sektori osallistuu työttömän työvoiman rekrytointiin aktiivisesti, jos kysyntä niin sallii.
Kysymys voisi olla Minskyn työtakuujärjestelmän soveltamisesta laajemmassa kontekstissa (Minsky tasasi suhdanteita ehdotuksellaan).Minä soveltaisin sitä laajemmin tilanteessa, jossa syrjäytymisuhka on laajaa (ei kuitenkaan läheskään niin laajaa kuin esität).
Perusporvarin näkökulmasta katsoen, kysymys on pohjimmiltaan valinta ruton ja koleran . Mainitsemasi minskyn työtakuu järjestelmä avaa portit Marxin logiikan loppupäätelmiin, eli uusi sovellettu kommunismi astuisi esiin elinkeinoelämän jakojäännöksen tuloksena. Toisaalta jos jatkamme uusliberalistista ideaa eteenpäin ollaan valahtamassa keskiaikaiseen kaokseen viimepeleissä kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Oikeastaan pitäisikin puhua Locelaisen maailmankatsomuksen kriisistä.
VastaaPoista