Jaakko Tapaninen ja Marko Ahtisaari ovat koostaneet asiantuntijamielipiteistä (13) mediamurrosta kuvaavan kavalkaadin. Kompaktin kokoisen kirjan nimi on ”10X Finland” (Teos, 2015). Kirjoittajina käytetyt ekspertit ovat kansainvälisiä guruja, jotka lähestyvät aihemaailmaa globaalista näkökulmasta, mutta heidän mielipiteensä ovat sovitettavissa yhtä lailla Suomeen. Käytän kirjaa taustalähteenä omille puntaroinneilleni.
Yleisradion uutistenlukija (ei siis "uutisankkuri") Heikki Kahila oli yhdessä TV-kuuluttaja Teija Sopasen kanssa yhtenäiskulttuurin symboli 1960-luvulla. Paitsi yhtenäisiä, TV-katsomot olivat suuria, koska kilpailua ei ollut. Kaikille kelpasi samat uutiset. Kahila oli luotettavuuden perikuva sen aikaisessa yhteiskunnassa.
Yhtenäiskulttuuri sai särön, kun ns. Reporadio 1960-luvun jälkipuoliskolla rikkoi yhtenäisyyden ja sen ajan vihareaktio kohdistui yleisradion johtajaan Eino S. Repoon. Silloinkaan ei voinut puhua kuin korkeintaan kahtiajakautumisesta. Toista on nyt. Media on pirstoutunut lukemattomiin osiin, pieniin ja suuriin. Myös katsomot, median kuluttajat ovat ”heimoutuneet” moniin alaryhmiin, joista jokaisella on oma suosikkikanavansa tai ohjelmatyyppinsä. Myös liiketoimintamallit ovat muuttuneet dramaattisesti.
Moderneilla markkinapaikoilla saatetaan yhteen palvelun tarjoajia ja asiakkaita (Uber, Airbnb). Mitään tiedonjakamisen sankareita tai monipuolistajia kyseiset markkinapaikat eivät ole, sillä tarpeeksi massaa kerättyään ne muuttuvat monopoleiksi, koska kasvattavat etumatkan niin suureksi kilpailijoihin nähden, että nämä eivät enää pääse markkinoille.
Lyhytviestipalvelut, kuten WhatsApp, Snapchat, Facebook Messenger tai Kiinassa WeChat (yhteiseltä nimeltään meset) ovat mobiilin tiedonvälityksen uusia sankaritarinoita. Ne ovat ”tietotoimistoja”, jotka ovat paitsi keskustelukanavia , niin myös tiedon jakamisen välineitä. Meset pyrkivät alustoiksi ja kanaviksi muulle medialle. Tämän päivän voittajia ovat viestintäteknologiat. Uberin kaltaiset markkinapaikat ja meset ovat lupaavia ehdokkaita tulevaisuuden monopoleiksi.
Tässä on Ylelle mietittävää.
Mikä vaikutus on ollut nousevilla yhteiskunnallisilla liikkeillä median murrokseen? Hämmästyttävän vähäinen. Pikemminkin vastavoimat ovat vahvistaneet autoritäärisiä voimia. Ukrainan Maidanin ja arabikevään tai Occupy Wall Streetin tapahtumat eivät ole johtaneet organisoituun pysyvään toimintaan. Liikkeet ovat olleet ”johtamattomia sosiaalisisia liikkeitä”. Merkillistä tässä on, että median välityskeinojen runsaus ei ole johtanut yhteisen keskustelun pirstoutumiseen kehittyvissä maissa, vaan pikemminkin järkyttävään vallan keskittämiseen ja autoritäärisiin hallintoihin.
Kehittyneissä länsimaissa taas keskustelun sirpaloituminen on jättänyt erilaista yhteiskunnallisista liikkeistä voimattoman kuvan. Liikkeet ovat olleet liian hajanaisia synnyttääkseen yhteistä kannatuspohjaa.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Yhden väitteen mukaan mikään merkittävän kokoinen kansanosa ei enää kykene käymään yhteistä keskustelua. Julkista keskustelua dominoivat erityisryhmät. Normaalidemokratia on yhdistelmä enemmistön valtaa ja vähemmistön oikeuksia, mutta internetiin perustuvassa demokratiassa vähemmistöt (usein pienet kiinteät ääriryhmät) saavat helposti tilaa. Aluksi saattaa käydä niin että vähemmistöjen äänen kuuluminen luo demokratiaa syventävän vaikutuksen, mutta sitten puhti loppuu kesken.
Kuitenkin voidaan sanoa, että monissa länsimaissa 1) demokraattinen päätöksenteko ja 2) riippumaton joukkotiedotus ovat säilyttäneet asemansa kohtuullisesti. Nämä kaksi käsitettä muodostavat kiinteän parin, josta muodostuu tärkeä osa kansakunnan identiteettiä. Meillä Suomessa tätä kansakunnan identiteettiin oleellisesti liittyvää tahoa, riippumatonta joukkotiedotusta, edustaa Yle.
Vastaväitteitä Ylen riippumattomuudesta toki esitetään , mutta kun arvostelua tulee läpi puoluekentän eikä sen perusteet näytä uskottavilta, ei ole mielestäni syytä huoleen. Sitten olisi, jos Yleä ei olisi olemassa.
Arvostelu heijastaa nykyistä yhteiskunnallista kuvaa, jossa jokaisella kansalaisryhmällä on oma agendansa. Tämä on johtanut siihen, että yhteisiä keskustelunaiheita on entistä vähemmän tai jos on ne muodostuvat joistakin järkyttävistä tapahtumaketjuista kuten pakolaisongelmasta. Tämä yleisen mielipiteen pirstoutuneisuus on johtanut vieraantumiseen yhteisetä faktapohjasta. Heikki Kahilan yhden kanavan uutisauktoriteetista on edetty kauas. Meillä Suomessa, jossa on vielä varsin korkea yleissivistyksen taso uutisaiheille annetaan yhä – ehkäpä vanhasta tottumuksesta – kohtalainen arvo , mutta ”10X:n” asiantuntijatahot väittävät, että suurin osa nykyisistä ja varsinkin tulevista kuluttajista hyppää yli uutisaineiston ja keskittyy autoihin, asuntoihin, uutuustuotteisiin ym. Sanomalehti esimerkiksi on mainosalusta!
Kirjassa korostetaan, että median tuottajaksi voi ryhtyä pienilläkin resursseilla. Tällä tavoin ajateltuna media voi toimia hyvinkin demokraattisin perustein: jokainen kynnelle kykenevä voi perustaa oman ”tietotoimiston”. Minulla on kuitenkin käsitys, että ennen pitkää jalansijaa saaneet yhden miehen tai naisen mediatoimistot fuusioituvat suurempaansa. Skaalaetu jättää pystyyn lopulta vain suurimmat ”tietoimistot”. Miten Yle sopeutuu tähän maailmaan?
Yle on ihailtu ja vihattu tiedonvälityksen lähde. On selvää, että Ylen on löydettävä hengissä säilyäkseen uusia rooleja. Toisaalta mahdollisuuksien rakentajana, sillä voi olla rahoituksensa takia etulyöntiasema.
Kirjassa tarjotaan vaihtoehdoksi, että Ylen ei pidä tyytyä pelkkään asioiden kritisointiin, vaan sen tulee löytää myös ratkaisuja esiin tuleviin ongelmiin. Yksi suurimmista haasteista on, pitäisikö Ylen pyrkiä massayleisöihin vai erikoisryhmien palveluihin. Olen itse päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että Yle tarvitsee suosittuja, mutta hyvälaatuisia ohjelmia. Vastaavasti se voi luopua kaikkein kevyimmistä yleisön kosiskeluista. Jos Yle ei tavoita suurta yleisöä millään keinoin, se ei tule pärjäämään virallisia tiedotteita, esim. ”merisäätä” tarjoamalla. Toisaalta Ylen pitää palvella myös pienryhmiä, jotka saattavat olla hyvin pitkälle Ylen tarjoaman palvelun varassa.
Yksi Ylen palvelun painopiste voisi olla kansainvälinen toiminta, yksi voisi olla kokeilu- ja tutkimustoiminta, jota muut mediat voivat hyödyntää. Yle voisi myös tarjota nykyistä enemmän palvelua muulle medialle, esimerkiksi sanomalehdistölle. Se toimisi silloin eräänlaisena ”lehdistötuen” antajana. Tämän uskon vähentävän lehtien tuntemaa kateutta Ylen tuntuvista resursseista.
Ylen yksi painopistealueista tulisi olla kansalaisyhteiskuntaa vahvistavat palvelut.
Tekipä Yle mitä tahansa sen yksi tärkeä tavoite pitäisi olla soveliaan mittariston kehittäminen toiminnan mittaamiseen. Se ei ole mikään helppo tehtävä, sillä mittari ei voi olla pelkästään katsojamäärään perustuva.
Edellä esitetyistä yhteensä ei tule muodostumaan mitään halpa-Yleä. Yle maksaa ja sen tulee olla hintansa väärti.
Ylen kilpailijoita tulevaisuudessa eivät välttämättä ole tutut nyt nähtävissä olevat eri kanavien omistajatahot, vaan erityisesti julkista palvelua haastavat kansainväliset kaupalliset kanavat, jotka työntyvät Suomeen joskus tulevaisuudessa. Osa niistä on meille vieraita ideologioita syöttäviä tahoja. Niitä varten meillä täytyy olla kilpailukykyinen, kansalaisyhteiskuntaa palveleva oma yleisradio. Se tarjotkoon meille ”kansallista ideologiaa”.
Kirjassa 10X Finland esitellään lyhyesti muutamia digitalisen ympäristön massamedioita, kuten BuzzFeed ja Vice, jotka julkaisevat vaativia yhteiskunnallisia sisältöjä. Teoriassa tämäntyyppiset mediat voisivat olla Ylen kilpailijoita, mutta epäselvää on, mikä on niiden perimmäinen bisnesidea. Yksioikoisesti ajattelevat ihmiset tarttuvat pinnallisiin verukkeisiin Ylen toiminnan alas ajamiseksi. Näistä kotimaisen infran ulosliputtamisista meillä on riittävästi huonoja esimerkkejä.
Yleisradiota pitää voida samaistaa koulujen tarjoamaan yleissivistykseen, kansalaisten identiteetin vahvistamiseen sekä muihin koko kansaa palveleviin instituutioihin ja miksei infrastruktuuriin.
PS
Oxfordin yliopiston Reuters Instituten tutkimuksessa vertailtiin vastikään kuuden eurooppalaisen yleisradioyhtiön sopeutumista muuttuvaan digitaaliseen mediaympäristöön. Raportista ilmenee, että BBC ja Yle ovat ottaneet käyttöönsä parhaiten uudet digitaaliset innovaatiot. Yhtiöt ovat sopeutuneet hyvin muuttuneeseen mediakäyttöön. Menestyksen salaisuus on se, että yhtiöt ovat nähneet uuden teknologian mahdollisuutena eivätkä uhkana, ja panostaneet voimakkaasti yleisölle suunnattuihin mobiilipalveluihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti