Onko paluu poliittiseen aseveljeyteen mahdollinen?

Kun talvisota päättyi jatkui rintamamiesten aseveljeys monin eri muodoin. Enemmän tai vähemmän spontaanisti syntyi aseveliyhdistyksiä. Tavoitteena oli säilyttää hedelmällinen muisto, joka oli syntynyt sodan aikana rintamamiesten yhteisten kokemusten perusteella. Mutta oli aseveljillä konkreettisiakin tavoitteita: järjestettiin tukitoimia sotainvalideille, sotaorvoille jne.

Aseveljien liiton perustava kokous pidettiin vuonna 1940. Itse toiminta otti ensiaskeleita jo vuoden 1940 puolella, mutta täysimääräisesti toiminta käynnistyi vuonna 1941. Aseveljet toimivat yli puoluerajojen, josta tuli koko toiminnan symboli.

Aseveliliitossa oli huomattava määrä sosiaalidemokraattisia toimihenkilöitä. Nämä liittoutuivat porvarien kanssa yhteistä vihollista, kansandemokraatteja vastaan. Aseveljien historia painottuu sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteistyöakseliksi.

Johtavan asevelisosialistin Unto Varjosen analyysi sodan vielä kestäessä naulasi asevelisosialistien strategian osuvasti:

1) Liittoutuneiden sopu ei kestä sodan päättymisen jälkeen.

2) Muodostuu suurvaltojen valtapiirejä.

3) Suomi on Neuvostoliiton valtapiirissä.

4) Suomen Neuvostoliitto-politiikan on muututtava.

5) Suurvaltojen politiikka perustuu realismille, ei myötätuntotekijöille.

6) Suomea ei voi verrata sodan näkyvissä olevan lopputuloksen näkökulmasta Itä-Euroopan valtioihin.

7) Neuvostoliiton politiikka on pragmaattista, ei ideologisiin päämääriin tähtäävää: kaupankäynti etusijalla.

8) Sdp johtaa uutta kehitystä.

Aseveliliiton toiminta jouduttiin lopettamaan kuitenkin jo vuoden 1945 alussa, kun valvontakomissio liitti aseveljet kiellettävien toimintojen listalle. Luotu pohja oli kuitenkin vahva ja yhteistoimintaa jatkettiin epävirallisesti rauhan aikana.

Sodanjälkeisen linjan muotoili oikeastaan Väinö Tanner, joka puki sanoiksi kaksoisstrategian, joka ei tänä päivänäkään ole mielestäni vanhentunut: rauhanehdot tuli täyttää, mutta Neuvostoliiton mielistely oli paheksuttavaa.

Tarkastelen aseveljeyttä seuraavassa kokoomuksen ja sdp:n näkökulmasta.

Puoluekenttä jakautui sotien jälkeen liberaalin demokratian kannattajiin (pl. äärikonservatiivit) ja kommunisteihin. Asevelisosialistit kävivät raivokkaan taistelun työväen sieluista 1940-luvun lopulla. Tunnetuimpia asevelisosialisteja olivat Väinö Leskinen, Penna Tervo, Yrjö Kilpeläinen ja Unto Varjonen. Viime mainitulla oli nähdäkseni johtava rooli itse konkreettisessa taistelussa kommunisteja vastaan. Vastaavasti kokoomuksessa oli joukko yhteistyöpoliitikkoja, jotka varsinkin kunnallispolitiikassa pelasivat yhteen sdp:n kanssa.

Mikä yhdisti puolueita? Varmasti länsimaisen demokratian puolustaminen, jossa keskeistä oli elintason nostaminen hyvälle läntiselle tasolle. Puolueiden sijoittuminen työntekijä-työnantaja -asetelmassa eri puolille ei ollut ratkaisevaa. Aseveljeys toimi katalysaattorina kompromissien tekemiselle.

Aseveljien yhteinen vihollinen oli aluksi äärivasemmisto, mutta myöhemmin maalaisliitto-keskustapuolue oli kovin kilpailija.

Tilanne ei ollut mitenkään yksiselitteinen valtakunnanpolitiikassa, sillä ulkopoliittiset paineet heijastuivat mm. hallituskokoonpanoihin, joissa 1960-luvulta 1980-luvulle vahvistui kansanrintamahallitusten asema. Vasta 1987 vaaleissa palattiin kokoomuksen ja sdp:n yhteistyöakseliin. Sitä ennen kokoomus suuntautui oikeistokonservatismiin varsinkin 1960-luvulla ja sdp:llä oli vahva vasemmistolainen kausi erityisesti 1970-luvulla. Kekkonen ja Neuvostoliito näkivät kansanrintaman ainoana oikeana ryhmittymänä naapurien yhteistyön vahvistamisessa. Ei auttanut vaikka kokoomus yritti lähestyä ulkopoliittisesti Kekkosta.

Kahdeksankymmentäluvulta lähtien hallituspuolueet ovat vaihdelleet vapaasti ja Suomi siirtyi länsimaisen kansanvaltaisen järjestelmän osaksi myös hallituksia muodostettaessa. Kokoomuksen ja sdp:n yhteistyön tiivistyessä on merkille pantavaa, kuinka keskustapuolue on asettunut ankaraan oppositioon itselleen vaaralliseksi kokemaansa akselia vastaan. Erityisesti tämä näkyi suhtautumisessa vuoden 1987 hallitukseen.

Kun käytännössä kaikki puolueet ovat omaksuneet hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet, ei kokoomuksen ja sdp:n liitolle ole enää löytynyt sellaisia perusteita kuin aiemmin, jolloin yhteinen vastustaja voitiin selkeästi määrittää.

Pasmat sekoittuivat viimeistään, kun kokoomus ilmoitti monien vaalien yhteydessä olevansa työväenpuolue (jonka he nyt näyttävät unohtaneen epärelevanttina). Kannatusta oli oivallista repiä porvarillistuneiden työväen edustajien joukoista. Oman vivahteensa tähän kehitykseen toivat perussuomalaiset, jotka löivät läpi teemallaan ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Samaan aikaan arvokonservatismi ja arvoliberalismi ovat tehneet pesäeroa toisiinsa. Myös oikeistosuunta on vahvistunut. Suhtautuminen hyvinvointiyhteiskuntaan on muuttunut. Siitä on muodostunut hokema, jonka takana puolueilla on siitä ikioma näkemyksensä.

Kun edellä esitetty tendenssi on vahvistunut, on sdp:n ja kokoomuksen väliin tullut enemmän kuin hajurako. Puoluekenttä on osin polarisoitunut vasemmistoon ja oikeistoon. Selkeästi vasemmistoon kuuluvat sdp, vasemmistoliitto ja vihreät. Tämän asetelman poikki menee arvokentän uusi jako, joka on monimutkaistanut puoluekentän arviointia. Sekä vasemmalla että oikealla on konservatiiveja ja liberaaleja.

Työväestön jakautuminen poliittisesti uudella tavalla on poistanut ainakin toistaiseksi aseveliakselin tarpeen.

Puoluekentän radikalisoituminen on polarisoinut politiikan, ja jos jakautuminen kärjistyy entisestään voi olla, että ihmiset kyllästyvät aggressiiviseen vastakkainasetteluun ja kaipaavat yhteisymmärryksen välineeksi asevelityyppistä politiikkaa. Edellytyksenä on, että sdp ja kokoomus ideologisesti lähentyvät toisiaan. Lähiaikoina lähentymistä ei kuitenkaan tapahdu, sen verran kauas puolueet ovat erkaantuneet toisistaan. Silti monet ovat olleet pettyneitä, että liberaali demokratia ja hyvinvointiyhteiskunnan parhaat piirteet eivät juuri nyt löydä toisiaan kokoomuksen ja sdp:n yhteistyön välityksellä. Pikemminkin punamultayhteistyö on lähempänä toteutumista.

Aseveljeyden esteenä on myös yhteisen vihollisen puute: molemmat suhtautuvat kyllä kriittisesti Venäjän autoritääriseen järjestelmään, mutta siinä, kun kokoomus hakee apuja Natosta demarit luottavat omaan itsenäisen puolustukseen ja Ruotsi-yhteistyöhön.

Uskoisin myös, että yksi kannustin puolueiden yhteistyölle on kannatuksen nousu molempien osalta 20 prosenttiin ja sen yli. Se olisi sinänsä jo merkki radikalisoitumisen väistymisestä. Moni epäilee tätä, mutta puoluekentän muutokset tapahtuvat nykyisin nopeasti.

Taistelu hupenevan keskiluokan äänistä tulee kiristymään. Aivan liian moni on putoamassa alempaan keskiluokkaan tai pienituloisiin, kehitys, joka esim. Saksassa ja USA:ssa on jo pitkällä. Tälle apajalle ovat pyrkimässä kaikki puolueet, samalla kun niillä on vain vähän konkreettista tarjottavaa ihmisille uskon vahvistamiseksi. Nykyisen trendin mukaan pikemminkin leikataan jo saavutetusta.

Perimmäisenä syynä kehitykseen on syvän taantuman yhteistyötä sorruttava taakka: ei ole jaettavaa ja tässä asetelmassa sekä aseveljien vasen että oikea reuna loitontuvat perinteisiin ideologisiin asetelmiin.

Onko siis aseveliyhteistyö tuomittu tietyn - nyt ohitetun - sodan jälkeisen aikakauden sapluunaksi? Suuri houkutus on sanoa, että juuri näin on tapahtunut. En kuitenkaan ihan jaksa uskoa tähän. Edellä mainittu yhteiskunnan oikean ja vasemman reunan loitontuminen voi synnyttää jollakin aikavälillä vastavoiman, joka on sukua sodan aikaiselle ja jälkeiselle yhteistyöpyrinnölle.

PS

Edellä oleva on kirjoitettu jo elokuussa 2015, joten gallup-kannatusten isot muutokset eivät olleet tiedossa.

Politiikan kiemurat (mm. sote ja aluehallintoratkaisu) voisivat lähentää sdp:tä ja kokoomusta, mutta kokoomuksen oikeistolaistuminen estää lähentymisen. Nyt myös sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne on kieltäytynyt hallitusyhteistyöstä Aleksander Stubbin johtaman kokoomuksen kanssa. Politiikka on harvinaisen fragmentoitunutta eli suuret puolueet ovat juuri nyt harvinaisen irrallaan toisistaan.