Kohti uutta poliittista kulttuuria: voiko likasankoon hukkua?

Lehdet ja muu media ovat täynnä Donald Trumpia. Miksi? Koska hän ylittää helposti uutisnälkäisten lehtien julkaisukynnyksen. Neutraalia viestiä välittävät poliitikot saavat vain ”normaalin” huomion. Tässä uutisvälineiden kamppailussa negatiivinenkin uutinen voi olla hyvä uutinen. Entä jos presidenttiehdokkaalle on siitä haittaa? Kyllä varmaan on, mutta ainahan seuraavana päivänä voi korjata edellisen päivän mokan tai syyttää mediaa tai kilpailijoita väärinymmärtämisestä tai mustamaalaamisesta.

Mukava tapa korjata erheet on pitää yllä tiheää uutistuotantokampanjaa. Ehdokas pitää itsensä esillä jatkuvasti, jolloin median muisti, joka ulottuu edellisestä illasta seuraavaan aamuun pyyhkäisee vahingollisen uutisen pois muistirekistereistä ja korvaa sen uudella.

Uusi ”vanha” (en väitä, että kaikki tässä kirjoituksessa kerrottu poliittinen kulttuuri on uutta) tapa harjoittaa politiikkaa on olla piittaamatta rehellisyydestä. Suurpiirteisyys on avainasia: ”mitäs pienistä, kun ei suuristakaan”. Kun valhe on riittävän suuri, se voi mennä läpi huolellisenkin suodatuksen. Looginen ajattelu on tällaisen vaalipropagandan paha vihollinen, niinpä siitä ei pidä välittää. Supliikkimies kääntää tilapäiset ja toistuvatkin tappiot edukseen.

Yksi tapa selvitä kivikkoisella polulla eteenpäin on röyhkeys, jota esim. Timo Soini on meillä käyttänyt. Jos siis poliittinen vastustaja osuu kritiikillään kipeästi, on syytä kehittää vastustajasta vielä osuvampi herja. Donald Trump on ahtaiden kiipelistä selviämislauseiden erikoisasiantuntija. Maailmahan on sanoja täynnä, ne pitää panna vain oikeaan järjestykseen.

Entä jos ehdokas jää kiinni ilmiselvästä liioittelusta ja kertoo selvittävänsä olemassa olevat ongelmat leikiten. Donald Trump on vienyt tämän ajatteluun aivan uusiin sfääreihin. Melkein mikä asia tahansa ratkeaa äärimmäisen helposti : ”edeltäjillä ei ole vain ollut neuvottelutaitoja”. Samaan sarjaan kuuluu kauppakumppaneille osoitetut uhkaukset: ”Lopetamme kaupan, jos ette lakkaa dumppaamasta hintoja”. Ihaileva kannattaja ei välttämättä huomaa tässä mitään omituista tai jos huomaa, toteaa, että muutkin liioittelevat. Aina voidaan selittää, että tämä ja tämä lausahdus oli vain osa vaalikampanjaa eikä siitä kannata välittää: ”Tekeväthän kaikki muutkin samaa”.

Meillä Suomessa on vielä voimassa vanhan hyvän ajan säännöt. Jos siis lupaa liikoja vaalikampanjassa, seuraa siitä rangaistus vaalien jälkeisissä gallupeissa. Tämän on saanut kokea perussuomalaiset viime aikoina. Mutta onko tämä pysyvää? Entä jos meilläkin vaalikampanja ruvetaan kokemaan erilliseksi projektiksi, ja käytännön politiikka on sitten oma lukunsa?

Kysymys on tietenkin aivan uudesta kampanjakulttuurista. Vastustaja, joka perustaa kampanjansa fakta-argumenteille on hätää kärsimässä. Miksi? Koska äänestäjätkin tai osa heistä on normaalissa kanssakäymisessä huomattavan suurpiirteisiä. Emmekö mekin lipsauttele hätävalheita ja pelaa omia ihmissuhdepelejämme. Kyyninen poliittinen johtaja vain omaksuu ”kadun kielen”. Sisimmässään hän laskelmoi, että ”kyllä ne ymmärtävät, ovathan he loppujen lopuksi samanlaisia”. Tuore asia on, että nyt presidenttiehdokkaatkin voivat käyttää kadun kieltä ja pärjätä. Kaukana takana päin ovat poliittisen korrektiuden päivät, jos niitä koskaan on ollutkaan.

Kun demokratiaa koettelevat monet muutkin vastukset, joita olen yrittänyt valaista näissä blogikirjoituksissa, on selvää, että edellä esitetty murentaa kykyä ”hoitaa yhteisiä asioita”, ja ainakin tekee siitä entistä haasteellisempaa. Osa äänestäjistä toivoo autoritäärisempiä vaihtoehtoja. Halutaan kova johtaja, joka panee niskuroijat kuriin. Ollaan oikeasti kansanvallan riskien äärellä. Niinpä monissa viime vaaleissa erityisesti oikeistolainen kuri ja järjestys -ajattelu on saanut kantopintaa.

Donald Trumpin itserakkaus on aivan omaa luokkaansa. Aleksander Stubbin narsismi on pelkkää haaleaa voikukkateetä sen eliksiirin rinnalla, mitä Trump tarjoaa. Asiaan kuuluu takavuosina tapahtuneet lehtiin soittelut, joissa Trump itse - toiseksi ihmiseksi tekeytyen - teki paljastuksia Trumpin naisseikkailuista tai paremminkin ihailevien naisten Trump-seikkailuista. Eihän tosi miehen tarvitse olla aloitteellinen. Jää nähtäväksi aiheutuuko tästä vahinkoa presidenttiehdokkaalle vai kasvaako maine. Ihan mikä tahansa voi olla mahdollista.

Uuden poliittisen kulttuurin ehdokkaalle käynee lopulta niin, että tosi toimissa – jos valinta kohdistuisi – taustalla toimiva virkamies- ja puoluekoneisto palauttaa presidentin puheet ruotuun. Sitten jää jäljelle kansan tuomio: kuinka uskottava on ehdokas, joka kampanjan aikana puhuu yhtä ja virassa ollessaan tekee toista. Trumpin kaltainen presidentti varmaan rukoilee, että hänen säästetään jälkeen päin hukkumasta kampanjan aikaiseen valheen mereen.

Kaikki tuo edellä oleva voidaan kuitata populismiksi. Lähtisin kuitenkin siitä, että kysymys on laajemmasta, koko poliittista kulttuuria koskevasta dilemmasta. Jos yksi ehdokas avaa portit, on muiden mahdollista tuottaa lievempi versio törkykampanjasta. Entiset likasankokampanjat jäävät uusien varjoon. Osa mediasta on lähtenyt mukaan tähän propagandamyllyyn kyynistämällä kirjoitustyylinsä. Se tapahtuu yksinkertaisesti siten, että hyväksytään moraalitason alentaminen tapahtuneena tosiasiana. Kyynikkotoimittajat tekevät moraalinvartijoista tosikkoja, jotka eivät ymmärrä pelin luonnetta. Nyt ollaan uudessa kulttuurissa ja vanhassa kulttuurissa elävät vastustajat voidaan tuomita häviäjiksi, jotka katkeruuttaan yrittävät hulmutella sananvapauden, rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ym. lippua.

Jos ajatellaan amerikkalaista äänestäjää, niin hänet on petetty niin monta kertaa, että nyt haetaan apua epätodennäköisistä valinnoista, kuten Trumpista ja Bernie Sandersista. Monien epätoivon määrä on todella suunnaton. Amerikkalainen unelma ei ole toteutunut, vaan se on kerta toisensa jälkeen vedetty viemäristä alas. Äänestäjä on valmis uskomaan mihin tahansa messiaaseen, joka ilmoittaa pelastavansa Amerikan. Eikä ole kysymys pelkästään pelastamisesta, vaan ”suuruuuden palauttamisesta”. On täysin epäselvää, mihin tällä suuruudella viitataan. Käsittääkseni puhuja itsekään ei tiedä. On selvää, että tällaisessa poliittisessa kulttuurissa liikkuva ehdokas ottaa suuren riskin henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Poliittiset vastustajat voivat milloin tahansa muistuttaa ehdokkaan halveeraavasta käytöksestä milloin mitäkin ihmisryhmää kohtaan.

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun poliitikko ensin nostetaan korkeuksiin ja sitten hänet syöstään alimpaan hornaan. Verrata voi vaikka Joseph McCarthyyn, joka Trumpia vastaavalla tavalla ”löysi” syylliset amerikkalaisen unelman rakoiluun. Ihmiset voivat yksinkertaisesti kyllästyä epätodelliseen ehdokkaaseen ja hänen epätodelliseen ”ohjelmaansa”.

Onko uuden populistisen kulttuurin takana tottumisen tai totuttamisen rautainen laki? Kaikki puheet muuttuvat rutiiniksi, mikään ei enää yllätä. Voi ainoastaan pohdiskella, mitä enää voi seurata tämän jälkeen.