TV:stä tuli taannoin dokumentti Joseph McCarthysta. Koska olin
perehtynyt tähän amerikkalaiseen poliitikkoon jo 1960-luvulla, katsoin
mielenkiinnolla, mitä mahdollista uutta hänestä kerrottaisiin. Dokumentin
katsomisen jälkeen on sanottava, että kuva säilyi entisellään. Kuitenkin
mielessä kävi hänen sijoittamisensa nyt meneillään olevaan vihakulttuuriin
amerikkalaisessa politiikassa.
Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen
ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma,
että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään
senaattiin 1946 hän ei saanut ”juonen päästä kiinni” ennen kuin keksi
kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.
Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsilainen senaattori
piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950 ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan
205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan) .
Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kantoi hänen populismiaan useita vuosia
eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat
otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit
ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista
kommunisteihin.
Monella epäillyksi joutuneella (mutta ei läheskään kaikilla) oli
menneisyydessään kokemuksia vasemmistoyhteyksistä. Nämä yhteydet olivat
syntyneet 1930-luvun laman aikoihin, jolloin amerikkalainen kapitalismi oli
kovan arvostelun kohteena. Maa oli lähellä vallankumouksellista tilannetta
väkivaltaisine mielenosoituksineen . Täysin toisissa olosuhteissa sodan jälkeen
vanhat tapahtumat nostettiin esille. Katalysaattorina toimi sodanaikaisten
liittolaisten, Neuvostoliiton ja USA:n katkera vastakkainasettelu: kylmä sota
käynnistyi.
Monet johtavat poliitikotkin joutuivat epäilyksen alle. Harry S.
Trumanilla, Dean Achesonilla ja Adlai Stevensonilla ei kuitenkaan ollut
todellista vaaraa joutua syytettyjen penkille. McCarthyn uhrit olivat paljon
pienempiä kihoja. McCarthyn aggressiivinen syyttely sai vain heidät näyttämään
merkittäviltä hahmoilta.
Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi
McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei
kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.
Tässä mielessä on varmaan edetty aikamoisesti verrattuna noihin päiviin. Yksi
dokumentin kiinnostavimpia kohteita oli vertailu Richard Nixonin ja Joseph
McCarthyn välillä. Nixon pelasi varman päälle nuo vuodet, hyötyi McCarthyn
kommunistivainoista, mutta varoi menemästä mukaan McCarthyn pahimpiin
ylilyönteihin.
Presidentti Eisenhowerin suhde McCarthyyn on mielenkiintoinen.
Eisenhower ei sanoutunut aluksi irti mccarthyismista eikä myöskään avoimesti
sitä kannattanut. Hänen suhtautumisensa oli ambivalentti. Vasta myöhemmin hän
ryhtyi vetämään rajaa heidän välilleen. Jotenkin menettely sopii kuvaan, joka
minulla on Eisenhowerin mukavuudenhaluisesta olemuksesta.
McCarthy liittyy saumattomasti FBI:n Edgar Hooverin kanssa
joukkoon, joka kuvitteli vainoharhaisesti täin kokoisen Yhdysvaltain
kommunistisen puolueen jotenkin järkyttävän maailman mahtavimman valtion
tasapainoa.
Eräs McCarthyn noitavainojen uhri kertoo paljastavasti, kuinka
hän tapasi McCarthyn oikeussalin käytävällä. McCarthy taputti ystävällisesti
syytettyä selkään, josta tämä veti johtopäätökset, että ”minun piti kantaa
uhrin rooli”. Terve. Näytelmässä tarvittiin siis sankarihahmo (McCarthy itse)
ja hänelle alistuvat vainoharhan kohteet!
Dokumentissa arvioidaan, että vaikka hyvin monet jo alun perin
suhtautuivat Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, he pitivät häntä hyvänä
pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot!
Kuten monesti tällaisissa prosesseissa päähahmo tarvitsee
aseenkantajan. Tällaisen roolin otti asianajaja Roy Cohn. Dokumentissa monen
haastatellun käsitys oli, että Cohn oli mccarthyismin aivot. Hän keräsi tiedot,
analysoi ne ja hoiti myös julkisuutta itsevarmasti. Roy Cohn myös yritti
levittää kommunismin vastaisuutta Euroopassa, mutta joutui luikkimaan
Englannista nopeasti pois havaittuaan, että lehdistö oli rapakon tällä puolella
paljon kriittisempää.
McCarthyn vastoinkäymiset alkoivat, kun hänen ja armeijan
välille syntyi konflikti, josta senaattori ei enää selvinnyt kuiville. Hän
ajautui senaatin silmätikuksi vuoden 1954 alussa ja menetti nopeasti maineensa.
Vuoden 1954 jälkeen McCarthy ei enää noussut. Häntä kuvataan
elämänsä viimeisinä vuosina ihmisraunioksi. Epäonnistuminen politiikassa,
turhautuminen ja alkoholismi tappoivat hänet nopesti vuonna 1957.
McCarthyn poliittinen ura herättää paljon kysymyksiä. Miksi
yleensäkään tällainen hahmo on mahdollista synnyttää. Tulee tunne että
sodanjälkeiseen ilmapiiriin tarvittiin McCarthyn kaltainen ilmiö, yhden asian
mies. Hänellä oli sosiaalinen tilaus. Henry Kissinger määrittää hänet
populistipoliitikoksi. Kyllä, mutta muustakin on kysymys.
Jää vaikutelma, että moni McCarthya kannattanut käänsi takkinsa,
kun hänen suosionsa alkoi laskea oltuaan sitä ennen avoimesti tai peitellysti
McCarthyn suosijoita. Tämä osoittaa kuinka tunnevaltaisesti asioihin otetaan
kantaa ja kuinka vähäisellä logiikalla asioita hoidetaan. Pelottaa ajatella,
kuinka helposti kansalaiset syttyvät tämäntyyppiselle propagandalle.
Panin merkille, että uusliberalismin riemuvuosina 1980- ja
1990-luvulla oli taipumusta palauttaa McCarthyn maine. Hänet yritettiin nähdä
”neutraalisti”. McCarthy on kuitenkin niin mahdoton hahmo, että dokumentissa
hänen puolustajakseen jää oikeastaan vain Ann Coulter, tunnettu oikeistolainen
radioääni. McCarthy siis kelpaa äärikonservatiivien vihapuheiden
välikappaleeksi. Ja se tässä onkin avainasia. Edelleen tänä päivänä
irrationaaliset liikkeet voivat Yhdysvalloissa saada ilmaa siipien alle.
Mccarthyismi edustaa väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin
määritetään isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta
(kommunismin vastaisuus) ja sitten vedetään raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan
sättimään. Onko tässä jotain tuttua? Mielestäni tämän päivän vihapuheet ovat
läheistä sukua mccarthyismille. Ann Coulterin lisäksi Rush Limbaugh, Bill
O`Reilly, Michele Bachmann ja monet muut lähihistorian hahmot ovat tai ovat
olleet vihateeman asialla.
Tänä päivinä vihapuheiden näyttämöksi ovat nousseet
tiedotusvälineet viisikymmentäluvun oikeussalien sijaan. Toisaalta
tiedotusvälineissä on myös mahdollista torjua vihapuheet. Riippumaton lehdistö
tarjoaa moniarvoisen mediakentän, joka on demokratian pelastus. Vastaavasti
valtiojohtoinen media on maailmanrauhan suuri uhka.
Mccarthyismi tuhosi monen lahjakkaan taiteilijan, poliitikon ja
virkamiehen uran. Monet ahdistettiin ilmiantajiksi, jotta olisivat pelastaneet
oman nahkansa. Ne, jotka saivat tuomion pysyivät pannassa mccarthyismin
hiipumisen jälkeenkin, joka sekin osoittaa, että vainoharhaisuus on yhtä
nimettyä henkilöä paljon syvemmällä kansakunnan sielussa.
Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei
riitä. Tarvitaan aitoa sivistystahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja
korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin kaltaisilta ilmiöiltä.
Ei ole liioiteltua sanoa, että nykyinen trumpismi on sukua
mccarthyismille. Molempien tarkoitus on vetää liberaali demokratia wc:n
pöntöstä alas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti