sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Mitä Ben Bernanke oikein tarkoitti ?

Kauppalehdessä julkaistiin tieto (14.4.2012) Ben Bernanken arviosta koskien asuntokuplan ja finanssikriisin keskinäistä yhteyttä. Lehdessä on lainattu Bernankea ja lehden toimittaja on osittain myös tulkinnut Bernaken puhetta. Näillä varauksilla kommentoin Bernankea. Seuraavassa on lainattu keskeinen osa puhetta:
”Fedin puheenjohtajan Ben Bernanken mukaan subprime-asuntolainat ja asuntokupla laukaisivat finanssikriisin, mutta ne eivät olleet sen syy.
Finanssikriisi oli Bernanken mukaan seurausta ylisuurten velkavipujen käytöstä, epävakaasta rahoituksesta ja puutteellisesta riskienhallinnasta.
Bernanken mukaan subprime-lainojen koko suhteessa maailman rahoitusmarkkinoihin oli aika maltillinen, eivätkä subprime-lainat näin olisi riittäneet yksinään suistamaan finanssijärjestelmää kriisiin. Myöskään Yhdysvaltain kiinteistökuplan puhkeamista ei voi pitää syynä finanssikriisiin, koska asuntojen arvo laski eniten vasta sitten, kun finanssikriisin intensiivisin vaihe oli jo ohitse.
Sen sijaan Bernanken mielestä finanssikriisn syyt olivat niin sanotun varjopankkisysteemin haavoittuvuudessa, riskien hallinnan puutteellisuudessa ja lyhytaikaisen "tukku"-rahoituksen käytössä. Tällä Bernanke viittaa ilmeisesti lainojen paketointiin ja myymiseen eteenpäin. Riskejä eivät hallinneet Bernanken mielestä sen paremmin yhtiöt kuin viranomaisetkaan.”


En usko, että kukaan alunperinkään on sanonut, että asuntokupla on pelkästään finanssikriisin syy. Kuitenkin sanoisin, että sen osuus oli keskeinen. Bernanke erottaa omituisesti itse asuntokuplan ja eksoottiset rahoitusinstrumentit toisistaan. Näin ei voi tehdä. Finassikriisin syy oli edellä mainittujen asioiden yhdistelmä, jonka olen pyrkinyt tuomaan esille tämän blogikirjoitussarjan kuviossa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”. Siitä on helppo päätellä, että ns. varjopankkijärjestelmä levitti tehokkaasti strukturoiduilla asuntolaina- ym. pohjaisilla arvopapereilla kriisin ympäri maailmaa. Oleellista on, että ilman toista ei ole toista. Asuntolainat olivat varsinainen myrkky ja levityskanava tarvittiin, muutoin koko kriisiä ei olisi syntynyt. Perinteinen pankkikuvio olisi ollut, että lainat olisi jätetty pankin taseeseen niin kauaksi aikaa, että asiakas olisi maksanut velkansa pois. Näin ei tapahtunut koska pankit näkivät uhkaavan subprimepommin. Niinpä ne perustivat varjopankit (SPV:t, SIVit), joille riskilainat siirretiin. Varjopankit suorittivat likaisen työn eli arvoparistivat lainat. Seurasi monimutkainen ”varmistussysteemi”, jolla riskien päälle kaatuminen pyrittiin estämään (myös tämä käy ilmi em. kuviosta). Tosiasissa juuri varmistusysteemi oli aiheuttamassa koko kriisiä.


Viittaus tukkumyyntiin tarkoittanee tosiaankin sitä, että erilaisia lainoja, siis myös esim. auto- ja opintolainoja paketoitiin strukturoiduiksi CDO-paketeiksi, joita vielä muokattiin yhä uudelleen uudentyyppisiksi paketeiksi, joka sekoitti sijoittajat lopullisesti. Tämä ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että subprime-lainat olivat näiden pakettien keskiössä. Kun massivinen lainojen tarjonta nosti asuntojen hintoja seurasi Yhdysvaltain historian suurin asuntokupla. Ja kun asuntojen hinnat romahtivat jäivät sijoittajat nuolemaan näppejään syntyneessä velkadeflaatiotilanteessa. Kyllä kuplan puhkeamisella oli merkittävä osuus finanssikriisin syntyyn.


Puutun myös Bernaken arvioon siitä, että myrkyn (subprime-lainat) osuus koko maailman rahoitusmarkkinoista oli suhteellisen pieni. Tämäkään arvio ei mielestäni osu kohdalleen. Rahamarkkinakuplat ovat lukemattomia kertoja syntyneet ”maltillista läheistä”. Itse kriisin laukaiseva syy saattaa olla hyvinkin vaatimaton kupru taloudellisessa ympäristössä. On siis aiheetonta mitätöidä pienehköä ”laukaisevaa” tekijää rahamarkkinoilla.


Tietenkin Bernanke on siltä osin oikeassa, että uudet rahoitusinstrumentit eivät oleet kenenkään hallinnassa. Kysymys kuuluu, miksi Bernanke itse ei tehnyt mitään estääkseen tapahtuneen kehityksen. Vastaus lienee siinä, että hän itsekin uskoi uusien instrumenttien taianomaisuuteen.


Jos asuntolainat olisi alun perin pidetty pankkien omissa taseissa olisi kriisi kehittynyt varsin paljon vaimeampana. On selvää, että tässäkin tapauksessa maksamattomat lainat olisivat jääneet pankin rasitteeksi ja niitä olisi sitten pyritty parhaan taidon mukaan parsimaan FDIC:n (talletuskuujärjestelmä) toimesta. Yksittäiset pankit - ehkä maksimissan kymmenet pankit - olisivat joutuneet vararikkoon, mutta systeemiseltä finanssikriisiltä olisi vältytty.


Oli täysin odotettavissa, että jossain vaiheessa alkaa selittäjien markkinat, jolloin tapahtuneet tosiasiat tulkitaan uudelleen. Tämä on tietenkin normaalia. Historiaa tulkitaan tämän päivän näkökulmasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että monesti tuoreesti tulkittu on parhaiten tulkittu.

OKO ja SKOP - aisan yli potkijat

Suomessa kuten muuallakin maailmassa ajanjakso 1940-luvulta aina 1980-luvulle saakka oli hyvin vakaiden rahamarkkinaolojen aikaa. Yksi pääsyistä ilman muuta oli 1930-luvulta alkaen luotu säätelymekanismi, jonka avulla pyrittiin välttämään 1920-luvun laissez faire ja sen katastrofaaliset seuraukset. Juuri ilmestyneessä Suomen pankki 200 vuotta (Antti Kuusterä, Juha Tarkka) -teoksessa tuodaan esille kaksi tapausta, joissa rahamarkkinoilla nousi myllerrys. Toinen tapahtui vuonna 1966 – vakauden kaudella – ja toinen säätelyjärjestelmän purkuvaiheessa 1980-luvun lopulla. Ensimmäisessä tapauksessa oli kysymys OKOsta (Osuuskassojen Keskus Oy) ja toisessa SKOPista (Säästöpankkien Keskusosakepankki). Tietenkin SKOP liittyy osaksi 1990-luvun vaihteen jättimäistä rahamarkkinakriisiä. Vaikka tapaukset olivat aivan eri aikakausilta on niillä selvästi yhdistävä piirre: molemmat liittyvät säätelemättömään pankkipolitiikkaan.


Miten on mahdollista, että tiukan säätelyn kaudella 1960-luvulla jokin pankki saattoi ajautua vararikon partaalle ? Kirjoittavat ottavat OKOn esille esimerkkinä, jossa käytettiin vääriä kannustimia ja otettiin liian suuria riskejä. Osuuskassojen keskusrahalaitoksena toiminut OKO oli juridisesti tavallinen osakeyhtiö. OKO ei siis ollut Pankkitarkastusviraston valvonnan alainen liikepankki. Liioin se ei ollut osuuskassaryhmän oman tarkastutoiminnan alainen.


Osuuskassat ja säästöpankit olivat suhteellisen köyhän maatalousväestön omia pankkeja, joilla oli sosiaalinen luonne ja joita liikepankit eivät pitäneet oikeina pankkeina. Osuuskassat kuitenkin vaivihkaa nousivat merkittäväksi pankkiryhmäksi tultaessa 1960-luvulle. Sillä oli asiakkaita myös maatalousväestön ulkopuolella. Ratkaisevaa ehkä oli se, kun OKO ryhtyi toimimaan rakennusalalla. Se haikaili suurimittaisesta rakenustoiminnasta ja hankki suuren tonttivarannon. Pankki oli maalaisliittoa lähellä ja sitä kyydittivät eteenpäin valitulla tiellä johtavat maalaisliittolaiset poliitikot. OKO laajeni yritysrahoituksen puolelle. Tavoitteena oli ilmeisesti luoda suuri OKOlainen teollisuusimperiumi liikepankkien tapaan. Luotiin laaja konepajaklusteri, jossa parhaimmillaan oli 400 yritystä. Pankkivalvonnan ulkopuolella toiminut OKO otti suuria riskejä.


Tultaessa vuoteen 1964 Suomen pankki kiristi rahapolitiikkaansa johtuen vaihtotaseen epäedullisesta kehityksestä. Suomen Pankki kiristi pankkien antolainausmahdollisuuksia. OKO kuitenkin lipsui annetuista kiintiöistä paljon enemmän kuin muut pankit (silloin muuten SKOP oli luokan kiltein oppilas olemattomilla ylityksillä !). Vähitellen OKOn holtiton antolainaus johti pankin kriisiytymiseen.


Mistä OKO sai rahansa ? Tietenkin Suomen pankista. Kun keskupankki heräsi ongelmaan, se alisti OKOn tiukkaan tarkkailuun. Käytännössä se otti pankin valvontaansa vuonna 1966.


Suomen Pankin johtajan Klaus Variksen rooli nousee merkittävällä tavalla esille ripeydessä, jolla hän puuttui OKOn tilanteeseen. OKO joutui holhoukseen ja sille nimettiin valvojat, johto erotettiin. Variksen toiminta on ihailtavaa ensinnäkin rohkeudessa, jolla hän puuttui ongelmaan, mutta myös tilanneanalyysi ja se, että hän konkretisoi ongelmat niiden aiheuttajille oli ensiluokkaista.


OKO selvisi kriisistään vain Suomen Pankin tuella. Pankin kriisi kuitenkin hallittiin ja tultaessa 1970-luvulle se oli taas jaloillaan. OKO muutettiin tavalliseksi liikepankiksi. Kun osuuspankit selvisivät suhteellisen pienillä vaurioilla 1990-luvun alun lamasta, niin mikä merkitys oli 1960-luvun kokemuksilla ?


Aina 1970-luvulta lähtien kasvoi juopa liikepankkien ja paikallispankkiryhmien välillä. Tämä ilmeni erityisesti pankkilainsäädännön tarkistusten yhteydessä. Samaan aikaan pankkien kansainvälistyminen toi mausteen pankkisäännöstön kehittymiseen. Keskeiseksi mittapuuksi pankkiryhmien välille tulivat vakavaraisuussäännökset. Kansainvälisesti tarkasteltuna vakavaraisuussäännökset olivat Suomessa erittäin alhaisella tasolla. Pankkiryhmien erilaisuudesta johtuen vakavaraisuusäännöksien kohottamisvaatimuksia siirrrettiin kohtalokkaasti eteenpäin erilaislla siirtymäajoilla. Lain edellyttämä vakavaraisuustaso oli ainoastaan 2 prosenttia. Tultaessa 1980-luvulle kiistat olivat edelleen olemassa eikä kaikille pankkiryhmille yhtenäistä 4 prosentin vakavaraisuussääntöä pystytty aikaansaamaan. Liikepankeilla ei ollut vaikeuksia 4 prosentin tason saavuttamisessa, mutta paikallispankeilla oli. Niinpä vakavaraisuusprosentit jäivät eri oman pääoman vaatimusryhmissä 1-3 prosentin tasolle. Samaan aikaan tuli voimaan kansainvälinen suositus, jossa vakavaraisuusasteeksi määritettiin 8 prosenttia (ns. Basel I). Se oli shokki suomalaisille asiantuntijoille. Kahdeksankymmentäluvun pankkikriisiin mentiin siis hyvin ohuin puskurein. Uusi pankkilainsäädäntö saatiin aikaiseksi yhdeksän vuoden pyrintöjen jälkeen vasta vuonna 1991, aivan liian myöhään, koska sitä ennen tapahtui varsinainen rahamarkkinamyllerrys.


Varsin yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että rahamarkkinoiden vapautus johti luototuksen holtittomaan lisääntymiseen lähestyttaessa 1980-luvun loppua. Deregulaatio oli käynnistynyt jo 1980-luvun alussa, mutta kiihtyi seuraavina vuosina. Tärkeänä elementtinä oli valuuttaluottojen vapauttaminen vuosien 1986-1987 paikkeilla. Samoihin aikoihin (1988 syksyllä) kiristettiin rahapolitiikkaa Suomessa, joka teki entistä houkuttelevammaksi ulkomailta tuodut luotot. Korkoero kasvoi hyvin suureksi.


Vaikka kaikkein kiivain luototuksen vaihe kesti vain ehkä 15 kuukautta olivat seuraamukset tuhoisat. Rinnan valuuttaluotto-ongelman kanssa etenivät ns. sijoitustodistumarkkinat, joista tuli keskeinen pankkien myöntämien luottojen rahoituslähde. Erityisen tuhoisaa oli, että eri pankkien sijoitustodistusten korot olivat samat. Ei siis huomioitu eri pankkien riskinottokyvyn tai kyvyttömyyden eroja. Erityisesti SKOPille sijoitustodistuksista tuli pysyvä varainhankinnan lähde. Sijoitustodistusmarkkinoilta saatiin rahaa rajoituksetta ja ilman vakuuksia.
Kun sekä Suomen pankki että valtiovarainministeriö heräsivät ongelmiin oli pahin jo tapahtunut. Sääntelyyn palaamiseen ei nähty mahdollisuuksia. Yritykset puuttua korkojen verovähennysoikeuteen tai uudistaa kassavarantojärjestelmää kaatuivat tuolloin poliittiseen tai pankkiryhmien vastustukseen.


Suureksi ongelmaksi kasvoi juopa säästöpankkien ja muiden pankkien välillä. Kun kilpailevat pankkiryhmän sitoutuivat noudattamaan keskuspankin kanssa tehtyä lisäkassavarantosopimusta (jotta tolkuton luototus vähenisi) kehotti säästöpankkien johto lisäämään luototusta ja kahmimaan markinaosuuksia.


SKOPin osuus sijoitustodistuskannasta oli huomattavasti suurempi kuin sen markinaosuus 1980-luvun lopulla. Käytännössä tämä ilmeni rankkana luototuksen kasvuna. Syyskuussa 1989 KOP ja Postipankki kieltäytyivät ostamasta SKOPin sijoitustodistuksia. Keskuspankki kiristi otettaan SKOPista siirryttäessä vuoden 1990 puolelle. Keväällä 1990 SKOP joutui käytännössä Suomen pankin valvontaan.


Oma lukunsa oli SKOPin sijoitustoiminta. Se halusi mennestyä liikepankkina KOPin ja SYPin tapaan. Se halusi myös perustaa oman teollisuusimperiumin Tampellan ympärille. Aluksi menestys olikin loistava. Huikea kannattavuus hävisi kuin tuhka tuuleen kun pörssikurssit putosivat jyrkästi. SKOPin pääjohtajan Matti Ali-Melkkilän siipien suojissa toiminut kaksikko Kristopher Wegelius - Juhani Riikonen toi Suomeen aivan ennenkuulumattoman dynaamisen ja riskipitoisen pankkistrategian.


Suomen pankin pelastustoimet eivät johtaneet tulokseen, vaan SKOPin tappiolliset vastuut (esim. Tampella ja epäonnistunut kansainvälinen toiminta) kasvoivat kestämättömälle tasolle. Viime kädessä SKOPin kohtalo hirttyi Tampellan ympärille. Kiduttava kamppailu päättyi syksyllä 1991 siihen, että Suomen pankki otti SKOPin haltuunsa. Jälkiselvittelyt toki jatkuivat pitkään ja niissä oli kysymys koko Suomen pankkisektorin kohtalosta. Se on kuitenkin toinen juttu.


Silmiinpistävää SKOPin tapauksessa on Suomen Pankin toimenpiteiden jälkijättöisyys. Katastrofi vei ja päätöksenteko seurasi. Prosessia ei päästy missään vaiheessa johtamaan edestä käsin. On miltei mahdotonta arvioida olisiko jotain voitu tehdä, jos asioihin olisi puututtu 1987-88. Vaikeata se olisi ollut, sillä juuri silloin SKOP oli menestyksensä huipulla. Ainoa kestävä arvioperuste on, että sääntelyn purku tapahtui hallitsemattomasti. Uusi asetelma ikään kuin loi tilaisuuden Wegeliuksen ja Riikosen kaltaisille ihmisille, jotka iskivät säätelyn aukkokohtiin.


Muistan omalta kohdaltani erityisen järkytyksen, kun Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan joulukuussa 1989. Mitä tämä on ? Nyt on jotain pahasti vialla ! Sitten tulivat tyynnyttelyt: mitään akuuttia ei ollut tapahtumassa, Ali-Melkkilän ratkaisulla ei ole yhteyttä pankkimaailman tilanteeseen jne.


Suomen Pankki 200 vuotta -kirjan tekijät toteavat, että ”molemmissa tapauksissa (OKO ja SKOP) keskuspankki heräsi liian myöhään”. Rohkenisin olla eri mieltä. Klaus Waris tunnisti tilanteen riittävän ajoissa ja tilanne saatiin vakiinnutettua. SKOPin osalta myöhästyminen pitää paikkansa. En syyttäisi kuitenkaan Rolf Kullbergia. Kaikki osapuolet elivät post-keynesiläisessä ajassa. Kukaan ei uskaltanut ottaa johtajan roolia, jotta tilanteesta olisi selvitty kuiville. Uusliberalismi vietti riemujuhliaan. Tuohon aikaan liittyi kuvitelma, että säätelyn purku tuo joustavuuden ja onnen pankkitoimintaan. Varmaan myös oletettiin eri toimijoiden vastuuntunnon olevan paljon korkeammalla tasolla kuin mitä todellisuudessa oli.


OKO-kriisi tapahtui keskellä säädeltyjä rahamarkkinoita. Syy ongelmiin oli siinä, että OKO oli säätelyn ulkopuolella. SKOP oli säätelyn piirissä, mutta tietoinen säätelyn purku oli vallalla ja johti katastrofiin. Yhteys näiden aikojen finanssikriisiin on ilmeinen. Säätelyn purku jatkui 1990- ja varsinkin 2000-luvulla dogmaattisen ideologian vauhdittamana. Haluan korostaa, että kysymys on nimeomaan ideologiasta. Vain siten on selitettävissä kyvyttömyys oppia virheistä.


Ideologia oli tietenkin tuontitavaraa. On hämmästyttävää miten ulkomaiset virtaukset ovat vaikuttaneet asioiden hoitoon. Suomen Pankki 200 vuotta -kirja tuo erittäin vahvasti esille sen, kuinka vahvan markan politiikkaa oli vallalla keskeisissä Euroopan maissa ja johtavat ekonomistit toivat sen Suomeen.


Tässäkin kirjoituksessa on tuotu esille eri pankkiryhmien väliset erot. Pääosin maaseudulla toimineet pankit olivat eräänlaisia sosiaalisia laitoksia. Niiltä puuttui halu ja edellytykset toimia liikepankkimaisesti. Pankkimaailman kehitys, kansainvälistyminen ennen kaikkea, toi kuitenkin esille vaatimuksen elinpiirin laajentamisesta. OKO ja SKOP ovat esimerkkejä siitä kuinka nämä pankit eivät suostuneet siihen ruotuun, johon ne oli asetettu. Kun KOPilla ja SYPillä oli omat teolliset imperiuminsa halusivat OKO ja SKOP seurata. Taitamaton johto ja suureellisuus johtivat kuitenkin epäonnistumisiin.

Velkaantumisen lyhyt oppimäärä

Helsingin Sanomissa oli 13.4.2012 kirjoitus maksuhäiriöistä, jossa mielenkiintoisella tavalla pohdittiin tätä viime aikojen kuumaa perunaa. Pyrin seuraavassa tarkastelemaan asiaa laajempana ilmiönä.


On totta, että suomalaisten maksuvaikeudet ovat lisääntyneet räjähdysnmäisesti viime vuosina ja jopa viime kuukausina. Kysymys ei ole pelkästään pikavippi-ilmiöstä, vaan asia on nähtävä laajempana velkaantumistrendinä.


Itse näen asiat sekä yksilön ongelmana että laajana yhteiskunnallisena ilmiönä. On nimenomaan tärkeää nähdä näiden kahden näkökulman liittyminen toisiinsa. Varsinkin ns. pikavippifirmat haluavat nähdä asian yksilökeskeisesti ja osa pikavippien arvostelijoistakin irrottaa asian laajemmmasta kontekstista.


Pikavippien määrä on rajallinen, mutta silti huomattava. Pienlainojen (pikavippien) osuus on vain 1 prosentti maksuhäiriöistä silloin, kun puhutaan vain pienlainosta eikä muista maksuhäiriöista. Tosiasssa kuitenkin muu velkaantuminen liittyy pikavippeihin hyvin yleisesti eli kysymys on usein laajemmasta problematiikasta, mihin ihminen on joutunut. Yksilökeskeisyys ja pikavippien näkeminenen yksilön ongelmana harmittaa sikälikin, että maksuhäiriöillä on ”ympäristövaikutuksensa”. Monesti lähipiiri kietoutuu monella tavalla pikavippaajan/maksuhäiriöisen ongelmatiikkaan. Kysymys on esim. vanhusten osalta häpeän tunteesta, kun he joutuvat hädässään vippien tielle, mutta myös myötähäpeästä niiden osalta, jotka lähipiirissa joutuvat sotkuja selvittämään. Monet yrittävät selvitä tuttavan/ystävän/sukulaisen veloista auttamalla taloudellisesti. Silloin puhutaan jo laajemmasta dilemmasta.


Miksi ongelmaa ei haluta nähdä pitkään jatkuneena trendinä tai trendin osana? Yhdysvalloissa nämä samat vaiheet käytiin läpi jo 5-10 vuotta sitten. Nyt meillä edetään samoja polkuja ilman, että vakavasti olisi otettu oppia amerikkalaisten virheistä. Miksi kerta toisensa jälkeen virheet pitää toistaa? Ehkä se johtuu siitä, että trendi (”muoti”) on paljon vahvempi ilmiö kuin kyky oppia virheistä.


Yhteiskunnan sallivuus on tärkeä demokratian osa, mutta miksi sallivuuden nimissä hyväksytään ihmisten talouden ja elämän vahingoittaminen? Ymmärrän tältä osin hyvin kansanedustuslaitoksessa virinneen halun kieltää pikavipit. Mutta tietenkin kuvaan astuu juridiikka, josta näkökulmasta puututaan kansalaisoikeuksiin, jos pikavipit kiellettäisiin. Kuitenkin pitäisi pystyä eristämään selvästi vahingolliset piirteet demokratian toteuttamisen sisällä.


Laajemmin meillä keskustellaan asuntokuplailmiöstä. Rahamarkkinat ja monet ns. asiantuntijat kieltävät asuntokuplan olemassaolon. Asuntovelankin näkisin osana laajempaa velkaantumisilmiötä. Puuttuu maltti vaurastua. Aiemmin vaadittiin etukäteissäästämistä ilman, että siitä aiheutui kohtuutonta haittaa. Tänä päivänä se ei käy. Amerikkalainen Home Equity Loan on symbolisessa mielessä kuvaava ilmiö. Kotitalouden velkamäärä sidotaan siinä omistusasunnon hintaan. Jos - ja näinhän tapahtui 2000-luvun alussa - asunnon hinta nousi voimakkaasti, tuli pankista soitto, että nyt teillä on jälleen mahdollisuus lisätä velkasaldoanne. Velkamäärä piti nostaa piripintaan asunnon hinnan kanssa. Sillä ei ollut tietenkään väliä, mihin luottoa käytettiin. Kun asunnon hinta sitten romahti, oli seurauksena velkadeflaatio. Mistä tämä ajatus velan saattamiseksi maksimiin ”eliniäksi” oikein on noussut?


Yksi selkeä syy velkaantumiseen esimerkiksi Yhdysvalloissa on keskiluokan huono tulokehitys ja tuloerojen voimakas kasvu. On luotu ajattelutapa, että kodinomistajuudella luodaan amerikkalainen unelma. Monesti on luotu vain velkapainajainen. Ja unelmien tavoitteena on saavuttaa jotain siitä, mitä on itseä rikkaammilla ihmisillä. Ja näistä rikkaista on tehty entistä rikkaampia kaikilla mahdollisilla verohelpotuksilla.


Yksi merkittävä syy nykykehitykseen on rahamarkkinasääntelyn purku. Tunsin aivan nahoissani, kun 1980-luvun jälkipuoliskolla ihmiset sanoivat, että kun tästä kirotusta säätelystä päästään eroon niin tulen näyttämään, mihin oikein pystyn. Sillä päästiin usein suuriin riskisijoituksiin, joista vain pieni osa onnistui. Ajatus, että ihminen olisi jotenkin rahan käytössään muuttunut fiksummaksi vuosikymmenien kuluessa on höpöhöpöä. Sääntelyn purulla on luotu edellytykset ihmisten velanotolle. Säästäminen taas liitetään ajatuksellisesti niukkuuteen ja niukkuus pula-aikaan. Ja kukapa länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä haluaisi elää pulassa!


Kaikkein laajimmassa kuvassa globaalitalous liittyy kansallisvaltioiden ja valtioryhmien talouteen ja sitä kautta tavallisiin kotitalouksiin. Yksi laajan velkaantumisen syy on, että globaalin ja lokaalin toisiinsa liittäminen järkevällä tavalla on niin vaikeaa. Yksittäinen kotitalous on ihmeissään, kun kokonaiset valtiot joutuvat vararikon partaalle – ehkä lopulta täysin maksukyvyttömiksi.


Yksi viheliäisistä piirteistä velkakeskustelussa on se, että monet poliitikot, pankit ja tavalliset kansalaiset ovat ajamalla ajaneet uusliberaalia ideologiaa, joka on muodostunut velkavetoisuuden kautta tuhoisaksi. Ja nyt sitten vaikeuksien keskellä keksitään joku yksittäinen tekninen syntipukki kuten pikavipit, jotka ovat ikäänkuin kaiken ongelman selitys. En yritä puolustella mitenkään pikavippiteollisuutta, mutta monilla voi olla peiliin katsomisen paikka, mitä ajattelutapaa ollaan oltu tukemassa.


Laajemmalla kuvalla ja yksilökuvalla on liittymäpinta. Kun globaaleilla rahamarkkinoilla on pyöritetty CDO- ja CDS- arvopaperi- ja johdannaisrakenteita, löytyy yksilötasolta myös eksoottisia rahoitusinstrumentteja, joita mielellään hyödynnetään. Pikavippien eksoottisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta kyllähän ne Yhdysvalloissakin löydettiin laajemmassa mielessä vasta 2000-luvun alkuvuosina. Pikavippifirmoja perustettiin kymmeniä tuhansia kappaleita lyhyessä ajassa. Mitä siis isot edellä sitä pienet perässä.


Lainojen saamisen helppous on tehnyt aikuisista ihmisistä lapsia. Tässä kysymys karkki-ilmiöstä. Aivan kuin pieni lapsi kaupassa nähdessään karkkihyllyn, niin myös aikuiset ihmiset nähdessään jonkin himottavan tuotteen muuttuvat äkkiä harkintakyvyttömiksi yksilöiksi. Luoton saamisen helppous on tässäkin takana.

Suosikkiaiheeni on kansalaistaitotuntien palauttaminen koulujen opetukseen. Juuri nyt oppitunneilla olisi sosiaalinen tilaus.


Monet nykyajan kaupankäynnin uudet piirteet, kuten esim. verkkokauppa – jossa sinällään ei ole mitään paheksuttavaa – on houkuttimena liikaa monelle. Tietokoneen näytöltä ei ole pitkä matka pikavippifirman tarjontaan. Kun 332 000 suomalaista on menettänyt luottotietonsa, pitäisi hälytyskellojen soida. Luotonantoa pitäisi tiukentaa muutoinkin kuin pikavippien osalta.


Yhä useammin on lehdissä otettu esille kasvava inflaatiovaara. Röyhkeimmät ovat pudottaneet sanan ”vaara” pois. Olisihan se kivaa, kun inflaatio söisi velkoja. Samalla inflaatio tietenkin söisi myös säästöjä, mutta kuka hassu nyt tänä päivänä säästäisi?

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Historia jatkuu Checkpoint Charliella

Kylmä keväinen Berliini. Lehdet tai ainakin silmut työntyvät esille puiden oksistosta. Tämä on ensimmäinen vierailuni Berliinissä. Lapsuuden muistot kylmän sodan jäätävimmistä hetkistä tunkeutuvat mieleen. Mitä siitä kaikesta on jäljellä ?
Keskellä kaupunkia tulee vastaan pääosin vasemmistolaisin tunnuksin varustettu valtava kulkue. Ollaan Die Linken mahtialueella ! Liput hulmuavat ja palopuheita pidetään rauhan puolesta aivan kuin ennen vanhaan. Ehkä tällaista voi tapahtua enää vain Berliinissä ! Kulkue etenee kohti Brandenburgin porttia, samaa paikkaa, jossa Kennedy piti kuuluisan ”Ish bin ein Bearleener” -puheen (kirjoitettuna samalla tavalla kuin se oli Kennedyn lunttilapussa) vuonna 1963.


Matkani jatkuu Potzdamer Platzille, jossa tulee vastaan ensimmäinen seinämä vanhaa muuria. Vähän sen jälkeen tulee muuria koko kadun pituudelta. Siinä on kerrottu muurin historista.


Vihdoin odottamattomassa paikassa keskellä Berliinin vilkasliikenteisintä kauppakatua Friedrichstrassea tulee vastaan etsimäni kohde Checkpoint Charlie -rajatarkastusasema tai pikemminkin sen jäljennös. Se on nakkikioskin kokoinen rajatarkastuasema kylmän sodan päiviltä. Sen edessä on hiekkasäkkejä kerroksittain kuin silloin ennen. Kaksi sen ajan sotilaiksi puettua miestä otattaa kuvia turisteilta - tietenkin rahaa vastaan. Kaikkialla on pikkuputiikkeja myyden muurin palasia ja Ich bin ein berliner -Kennedy-paitoja. Tämä on aivan liian otollinen paikka, jotta rikamakauppiaat olisivat voineet välttää aluetta…. Ja tietenkin lähettyvillä on Haus Am Checkpoint Charlie -museo.


Mielikuvitus loihtii esille vuoden 1961 lokakuun, jolloin Neuvostoliitto yritti estää rajanylityspaikoilla sovitun vapaan valvonnan (valvontavapaus Yhdysvaltojen , Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sektoreilla). Kuuluisassa valokuvassa Yhdysvaltain panssarit ovat Checkpoint Charliella ja muutamien kymmenien metrien päässä seisovat Neuvostoliiton panssarit. Lopulta muutaman päivän tihenevä jännitys laukeaa ja neuvostopanssarit vetäytyvät sivukadulle. Kylmän sodan yksi kuumimmista hetkistä on ohi.


Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota ? Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Kuuba kriisin hektisimmillä hetkillä vuotta myöhemmin ? Vastauksia ei ole, vain spekulointeja. Nikita Hrustsovin impulsiivinen käytös ei ollut omiaan herättämään luottamusta, että maailmanrauha olisi ollut varmoissa käsissä. Ehkä kysymys oli vain sapelinkalistelusta, jolla pyrittiin osoittamaan oma voima. Viime kädessä sotaa ei kuitenkaan haluttu, vaikka Herman Kahn tuolloin laskeskelikin, että ydinsodassa voi olla voittaja. Sellaiseen ei jaksettu - onneksi - uskoa.


Hrustsov ja Kennedy olivat sittenkin rauhan takuumiehiä ”sotahulluja” kenraaleja vastaan. Sellaisia oli varmaan molemmin puolin, muistettavimpana esimerkkinä Curtis LeMay.


Historia jatkuu - Francis Fukujaman liberaali demokratia ei ole perinyt lopullista voittoa. Kylmän sodan asetelman sijaan on tullut terrorin vaara, epäonnistuneet valtiot, autoritäärisesti hallitut valtiot ja globaalin talouden voimatasapainomuutokset. Asetelmat ovat monimutkaistuneet kylmän sodan bipolaariseen vastakkainasetteluun verrattuna. Checkpoint Charlieita voi tullaan vastaan täysin odottamattomissa paikoissa.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Patomäen teesit

Heikki Patomäki on ansioitunut yhteiskunnallisten ja talouden asioiden tutkija. Itse asiassa parasta hänessä on juuri yhteiskunnallisten ja taloudellisten asioiden analysointi rinnakkain ja sisäkkäin. Monet muut näkevät tapahtuneen kehityksen liiaksi taloustieteen näkökulmasta. Yhteiskunnallisesti hän on suuntautunut reippaasti vasemmalle. Häntä voisi sanoa uusmarxilaiseksi. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Uusliberalismi Suomessa. Maaliskuussa 2012 ilmestynyt Eurokriisin anatomia, mitä globalisaation jälkeen ? on hänen uusimpansa. Teos on todellakin anatomia; se ylittää analyysin syvyydessä useimmat kilpailijat. Kirjan alaotsake kertoo oleellisen: jos rahamarkinat toimivat globaalisti on taloudenkin toimittava globaalisti.


Patomäki on talouden toisinajattelija ja siinä roolissaan hän on monen mielestä väärässä jo peruslähtökohdiltaan. Vai onko hän pikemminkin niitä kuuluisia vääriä ihmisiä, jotka ovat oikeassa ? Eurokriittisyydessä hän on Timo Soinin luokkaa, mutta tarkastelun syvällisyydessä omaa luokkaansa. Hän ei päästä lukijaa helpolla. Kirja voisi olla finanssikriisin - tai ainakin eurokriisin - yliopistollinen peruskurssikirja, mutta samalla hän ovelasti asettaa kyseenalaiseksi rutiinikatsomukset. Alun perin Patomäki tarkoitti kirjan pamfletiksi, mutta onneksi hän syvensi käsittelytapaa.


Kun monet vertaavat valtion taloutta kotitalouteen pelkistääkseen esim. säästämisen merkityksen toteaa Patomäki ykskantaan, että valtio ei ole kotitalous: vain valtio (keskuspankki) voi tehdä rahaa !


Patomäki käy läpi finanssikriisin alkuvaiheet ja aivan oikein painottaa kriisin pitkää kehittelyvaihetta aina 1990-luvun lopulta lähtien. Myös IT-kuplan puhkeamista seurannut taantuman hoito saa muistakin yhteyksistä tutun käsittelyn: taantumaa hoidettiin aivan liian kauan (4 vuotta) fedin matalilla koroilla.Seuraavaksi painoi sitten päälle asuntokupla matalien korkojen kannustamana. Harmittelen, että Patomäki ei ota kantaa George Bushin ja uusliberaalien omistajuusyhteiskuntaan, joka mielestäni on vahva selittäjä alkuperäiselle finanssikriisille (kts. aiemmat blogikirjoitukseni.


Yhdeksi keskeisistä finanssikriisiin liittyvistä taustasyistä on esitetty , että Kiina säästää liikaa eli kuluttaa liian vähän. Kiina sijoittaa suuren osan ylijäämästään dollaripohjaisiin arvopapereihin . Yhdysvaltoihin virtaavia sijoitusdollareita vieritettiin sitten mm. paisuviin asuntolainoihin. Tämä on vain osaselitys.


Patomäki näyttää enemmänkin uskovan selitykseen, että rahoitusalan suuria voittoja tekevät yhtiöt ”säästävät” suuren osan tuloistaan ja jakavat voittoja sitten bonuksina ja osinkoina. Tämä selittäisi mielestäni myös sen, miksi sijoitukset kiinteään pääomaan ( rakennukset, laitteet, koneet) ovat olleet aiempaa vähäisempiä.
Tätä logiikkaa voidaan edelleen jatkaa siten, että koska johtajien bonuksia – niiden suuruuden takia - ei voi mitenkään kuluttaa, ne sijoitetaan joko sellaisenaan tai velalla vivutettuna spekulatiivisille rahamarkkinoille. Oleellista tässä on, että sijoitukset teollisuuden investointeihin eivät ole tuottaneet riittävästi ja siksi sijoitukset ovat kohdistuneet hyvätuottoisille rahamarkkinoille. Osin tästä syystä teollisuuden osuus BKT:stä on alentunut voimakkasti esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Rahamarkkinoille sijoittaminen on merkinnyt rahan nopeaa kiertoa verrattuna sijoittamiseen kiinteään omaisuuteen. Rahoitusmarkkinoilla luotu raha siis palaa rahamarkkinoille. Edellä esitettyä kehitystä on edistänyt se, että työn ja pääoman välisessä kilvoittelussa pääoma on ollut voittavana osapuolena. Se on merkinnyt veronalennuksia, jotka ovat kohdistuneet pääoman verotukseen.


EU:n keskeiseksi ongelmaksi Patomaki nostaa pitkään jatkuneet vaihtotaseiden epätasapainot. Ylijäämät ovat kasautuneet tiettyihin maihin ja alijäämät tiettyihin maihin. Näyttäisi siis siltä, että kilpailukykyerot ovat kriisin ytimessä. Mukana olevat maat ovat kertakaikkiaan liian erilaisia, jotta EU voisi onnistua.


Patomäki on armoton todetessaan, että rahaunioni Euroopassa on rakennettu lähinnä tarjonnan taloustieteen varaan (pääomien liikkumisen vapaus, veroalet, alhainen inflaatio jne.). EMU on siis uusliberaali kokeilu. Patomäki ennakoi kuitenkin, että lopulta uusliberaalilta Euroopalta katoaa kansan tuki.


Patomaki puhuu rahoituspeleistä. Eurokriisin aikana luotiin spekulaatioketjuja, jotka perustuivat luottotappioswappeihin ja shorttaukseen. Erityisesti Kreikka antautui/joutui riepoteltavaksi Goldman Sachsin näytellessä keinottelussa pääosaa. Kirjan kritiikki rahaliittoa kohtaan on musertavaa. Patomäki toteaa mm. että ”lopulta EMU kuitenkin kaatuu silkaan taloudelliseen mahdottomuuteensa”.


EU:n tulevaisuudesta Patomaki esittää kolme skenaariota: 1) Uusliberaali Eurooppa -projekti jatkuu. Vaihtoehto johtaa tynkä-Eurooppaan, jossa heikot valtiot karsiutuvat ja jokunen vahvakin lyö hanskat tiskiin. Kuri-Eurooppa johtaa suureneviin työttömyyslukuihin. Tälle mallille hän ennakoi huonoa loppua viimeistään 2020-luvulla. 2) (Suhteellisen) sosiaalidemokraattinen liittovaltio. Tätä vaihtoehtoa Patomäki ennustaa eripuraiseksi. Se ei ole aidosti sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa tavoitteleva vaihtoehto. Liittovaltiopyrkimyksen toteutuminen on kyseenlaista, koska ristivetoa on liikaa. 3)EU osana sosiaalidemokraattista globaalihallintoa. Tämä vaihtoehto perustuu globaalikeynesiläiseen talousteoriaan (taloudellisten ongelmien julkishallinta maailmanjärjestelmän mittakaavassa). EU kehittyy osaksi globaalia kokonaisuutta. Tämä vaihtoehto vastaa patomäkeläistä demokraattisen kansalaisyhteiskunnan mallia. Vaihtoehto on Patomäenkin mielestä kuitenkin altis uusliberaaleille hyökkäyksille.


Ns. Tobinin vero ja siitä johdetut muut samantyyppiset verot ovat osa Patomäen globaalikeynesiläisyyttä (globaalikeynesiläisyys -käsite ei ole Patomäen kehittämä nimi, vaan vanhempaa perua) . Talouksien hallinta ei joka tapauksessa onnistu ilman koordinaatiota. Patomäen johtopäätökset ovat rohkeita. Demokraattinen globaalikeynesiläisyys on teoreettinen lähtökohta paremman - ja hallittavamman - maailman luomiseksi. Tätä Patomäen tavoitetta en lähtisi arvostelemaan se realistisuuden näkökulmasta (se on joka tapauksessa epätodennäköinen !), vaan pikemminkin sen filosofisen ajattelumekanismin näkökulmasta. Nimittäin jos haluamme säilyä ja jos haluamme välttää jatkuvia kriiseja meidän on pakko omaksua globaalin hallinnan suuntaisia elementtejä lähitulevaisuudessa.