Heikki Patomäki on ansioitunut yhteiskunnallisten ja talouden asioiden tutkija. Itse asiassa parasta hänessä on juuri yhteiskunnallisten ja taloudellisten asioiden analysointi rinnakkain ja sisäkkäin. Monet muut näkevät tapahtuneen kehityksen liiaksi taloustieteen näkökulmasta. Yhteiskunnallisesti hän on suuntautunut reippaasti vasemmalle. Häntä voisi sanoa uusmarxilaiseksi. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Uusliberalismi Suomessa. Maaliskuussa 2012 ilmestynyt Eurokriisin anatomia, mitä globalisaation jälkeen ? on hänen uusimpansa. Teos on todellakin anatomia; se ylittää analyysin syvyydessä useimmat kilpailijat. Kirjan alaotsake kertoo oleellisen: jos rahamarkinat toimivat globaalisti on taloudenkin toimittava globaalisti.
Patomäki on talouden toisinajattelija ja siinä roolissaan hän on monen mielestä väärässä jo peruslähtökohdiltaan. Vai onko hän pikemminkin niitä kuuluisia vääriä ihmisiä, jotka ovat oikeassa ? Eurokriittisyydessä hän on Timo Soinin luokkaa, mutta tarkastelun syvällisyydessä omaa luokkaansa. Hän ei päästä lukijaa helpolla. Kirja voisi olla finanssikriisin - tai ainakin eurokriisin - yliopistollinen peruskurssikirja, mutta samalla hän ovelasti asettaa kyseenalaiseksi rutiinikatsomukset. Alun perin Patomäki tarkoitti kirjan pamfletiksi, mutta onneksi hän syvensi käsittelytapaa.
Kun monet vertaavat valtion taloutta kotitalouteen pelkistääkseen esim. säästämisen merkityksen toteaa Patomäki ykskantaan, että valtio ei ole kotitalous: vain valtio (keskuspankki) voi tehdä rahaa !
Patomäki käy läpi finanssikriisin alkuvaiheet ja aivan oikein painottaa kriisin pitkää kehittelyvaihetta aina 1990-luvun lopulta lähtien. Myös IT-kuplan puhkeamista seurannut taantuman hoito saa muistakin yhteyksistä tutun käsittelyn: taantumaa hoidettiin aivan liian kauan (4 vuotta) fedin matalilla koroilla.Seuraavaksi painoi sitten päälle asuntokupla matalien korkojen kannustamana. Harmittelen, että Patomäki ei ota kantaa George Bushin ja uusliberaalien omistajuusyhteiskuntaan, joka mielestäni on vahva selittäjä alkuperäiselle finanssikriisille (kts. aiemmat blogikirjoitukseni.
Yhdeksi keskeisistä finanssikriisiin liittyvistä taustasyistä on esitetty , että Kiina säästää liikaa eli kuluttaa liian vähän. Kiina sijoittaa suuren osan ylijäämästään dollaripohjaisiin arvopapereihin . Yhdysvaltoihin virtaavia sijoitusdollareita vieritettiin sitten mm. paisuviin asuntolainoihin. Tämä on vain osaselitys.
Patomäki näyttää enemmänkin uskovan selitykseen, että rahoitusalan suuria voittoja tekevät yhtiöt ”säästävät” suuren osan tuloistaan ja jakavat voittoja sitten bonuksina ja osinkoina. Tämä selittäisi mielestäni myös sen, miksi sijoitukset kiinteään pääomaan ( rakennukset, laitteet, koneet) ovat olleet aiempaa vähäisempiä.
Tätä logiikkaa voidaan edelleen jatkaa siten, että koska johtajien bonuksia – niiden suuruuden takia - ei voi mitenkään kuluttaa, ne sijoitetaan joko sellaisenaan tai velalla vivutettuna spekulatiivisille rahamarkkinoille. Oleellista tässä on, että sijoitukset teollisuuden investointeihin eivät ole tuottaneet riittävästi ja siksi sijoitukset ovat kohdistuneet hyvätuottoisille rahamarkkinoille. Osin tästä syystä teollisuuden osuus BKT:stä on alentunut voimakkasti esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Rahamarkkinoille sijoittaminen on merkinnyt rahan nopeaa kiertoa verrattuna sijoittamiseen kiinteään omaisuuteen. Rahoitusmarkkinoilla luotu raha siis palaa rahamarkkinoille. Edellä esitettyä kehitystä on edistänyt se, että työn ja pääoman välisessä kilvoittelussa pääoma on ollut voittavana osapuolena. Se on merkinnyt veronalennuksia, jotka ovat kohdistuneet pääoman verotukseen.
EU:n keskeiseksi ongelmaksi Patomaki nostaa pitkään jatkuneet vaihtotaseiden epätasapainot. Ylijäämät ovat kasautuneet tiettyihin maihin ja alijäämät tiettyihin maihin. Näyttäisi siis siltä, että kilpailukykyerot ovat kriisin ytimessä. Mukana olevat maat ovat kertakaikkiaan liian erilaisia, jotta EU voisi onnistua.
Patomäki on armoton todetessaan, että rahaunioni Euroopassa on rakennettu lähinnä tarjonnan taloustieteen varaan (pääomien liikkumisen vapaus, veroalet, alhainen inflaatio jne.). EMU on siis uusliberaali kokeilu. Patomäki ennakoi kuitenkin, että lopulta uusliberaalilta Euroopalta katoaa kansan tuki.
Patomaki puhuu rahoituspeleistä. Eurokriisin aikana luotiin spekulaatioketjuja, jotka perustuivat luottotappioswappeihin ja shorttaukseen. Erityisesti Kreikka antautui/joutui riepoteltavaksi Goldman Sachsin näytellessä keinottelussa pääosaa. Kirjan kritiikki rahaliittoa kohtaan on musertavaa. Patomäki toteaa mm. että ”lopulta EMU kuitenkin kaatuu silkaan taloudelliseen mahdottomuuteensa”.
EU:n tulevaisuudesta Patomaki esittää kolme skenaariota: 1) Uusliberaali Eurooppa -projekti jatkuu. Vaihtoehto johtaa tynkä-Eurooppaan, jossa heikot valtiot karsiutuvat ja jokunen vahvakin lyö hanskat tiskiin. Kuri-Eurooppa johtaa suureneviin työttömyyslukuihin. Tälle mallille hän ennakoi huonoa loppua viimeistään 2020-luvulla. 2) (Suhteellisen) sosiaalidemokraattinen liittovaltio. Tätä vaihtoehtoa Patomäki ennustaa eripuraiseksi. Se ei ole aidosti sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa tavoitteleva vaihtoehto. Liittovaltiopyrkimyksen toteutuminen on kyseenlaista, koska ristivetoa on liikaa. 3)EU osana sosiaalidemokraattista globaalihallintoa. Tämä vaihtoehto perustuu globaalikeynesiläiseen talousteoriaan (taloudellisten ongelmien julkishallinta maailmanjärjestelmän mittakaavassa). EU kehittyy osaksi globaalia kokonaisuutta. Tämä vaihtoehto vastaa patomäkeläistä demokraattisen kansalaisyhteiskunnan mallia. Vaihtoehto on Patomäenkin mielestä kuitenkin altis uusliberaaleille hyökkäyksille.
Ns. Tobinin vero ja siitä johdetut muut samantyyppiset verot ovat osa Patomäen globaalikeynesiläisyyttä (globaalikeynesiläisyys -käsite ei ole Patomäen kehittämä nimi, vaan vanhempaa perua) . Talouksien hallinta ei joka tapauksessa onnistu ilman koordinaatiota. Patomäen johtopäätökset ovat rohkeita. Demokraattinen globaalikeynesiläisyys on teoreettinen lähtökohta paremman - ja hallittavamman - maailman luomiseksi. Tätä Patomäen tavoitetta en lähtisi arvostelemaan se realistisuuden näkökulmasta (se on joka tapauksessa epätodennäköinen !), vaan pikemminkin sen filosofisen ajattelumekanismin näkökulmasta. Nimittäin jos haluamme säilyä ja jos haluamme välttää jatkuvia kriiseja meidän on pakko omaksua globaalin hallinnan suuntaisia elementtejä lähitulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti