torstai 28. huhtikuuta 2022

Ranskan suuren vallankumouksen hukattu perintö

 

 

VTM Jorma Turunen on kirjoittanut teoksen ”Ranskan vasemmiston tarina. Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen” (Into, 2019). Keskityn tässä vasemmistoliikkeen syntyhetkiin Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä ja seurauksena. Referoin Turusen kirjan ao. kohtia ja kommentoin niitä soveltuvin osin.

Ranskan vasemmisto on voinut pitkään huonosti. Ikään kuin ideologia olisi pyyhkäisty pois Ranskan kartalta. Muutokset ovat tapahtuneet aivan viime vuosina. Francois Holland saavutti jättimäisen voiton vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Jorma Turunen osoittaa kirjassaan, että vasemmiston (Ranskassa sosiaalidemokratia ei ole koskaan ollut vaikuttava voima) voitot Ranskan vaalien historiassa ovat pyyhkiytyneet pois kerta toisensa jälkeen. Niin tapahtui nytkin. Jo vuonna 2015 sosialistinen puolue hävisi vaalit ja  äärioikeistolainen Kansallinen rintama (Front national) saavutti maanvyörymävoiton. Vuonna 2016 Hollande vetäytyi presidentinvaalikampanjasta. Presidentin kannatus oli pudonnut gallupien mukaan neljään prosenttiin!  Kannatuksen menetyksen viimeinen vaihe tapahtui hämmentävän nopeasti. Hollanden johtopäätös olla pyrkimättä toiselle kaudelle  sotki koko vasemmiston pakan. Kansalliskokousvaaleissa 2017 sosialistien paikkamäärä putosi 284 paikasta 30 paikkaan. Katkeruutta lisäsi, että  valtaan nousi Emmanuel Macron, joka oli toiminut Hollanden aikana valtiovarainministerinä.

Onko kysymys siitä, että sosialistipuolue kuihtuu samalla tavalla kuin aiemmin Ranskan kommunistit?

Miksi kävi näin? Lukemattomia kysymyksiä risteilee ilmassa. Onko kysymys ihmisten uudenlaisesta suhtautumisesta politiikkaan, jossa kantaa vaihdetaan lennosta? Toisaalta silloin kannatustaan menettäneillä on myös mahdollisuus palauttaa suosiotaan.

Kehitys on hämmentävä,  kun muistetaan, että alun perin sana vasemmisto on peräisin Ranskasta. Samalla on sanottava,  että Ranskassa ei ole - kuten ei muuallakaan - yhtä vasemmistoa, vaan useita, joita en kuitenkaan tässä ryhdy erittelemään. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei kiistä sitä, että Ranskan vuoden 1789 vallankumous on historian merkkitapaus. Sen seurauksena porvaristo nousi valtaan syrjäyttäen absoluuttisen monarkian, feodaaliyhteiskunnan ja säätyvallan. Turunen toteaa: ”Ranskalaiset eivät enää olleet alamaisia, heistä tuli kansalaisia”. Samassa yhteydessä katolinen kirkko menetti valtionuskonnon aseman.

”Vasemmisto” ja ”oikeisto” -käsitteet ovat saaneet nimensä siten, että perustuslakia säätävän kokouksen puheenjohtajan vasemmalla puolella istuneet olivat radikaaleja uudistajia ja oikealla puolella istuneet ”säilyttäjiä”, joka tapauksessa uudistuksia vastustavia. Jo vallankumouksen vuosina muodostui jatkuvasti muuttuvia fraktioita: oikeisto, keskustaoikeisto, keskustavasemmisto ja äärivasemmisto. Äärivasemmistoon kuului Raivopäät-ryhmä (samanniminen ryhmä toimi vuoden 1968 kumouksessa radikaaleimpana ryhmänä), joka vaati jyrkkään sävyyn  uudistuksia. Se asettui maltillisia eli jakobiineja ja girondisteja vastaan.

Vaikka perustuslakia säätävän kokouksen istumajärjestystä on pidetty ideologisen jaon pohjana, käsitteitä vasemmisto ja oikeisto  ryhdyttiin käyttämään laajemmin vasta kolmannen tasavallan alusta eli 1870-luvulta lähtien. Sitä ennen puhuttiin liberaaleista ja konservatiiveista.

Ranskan historiassa vasemmistolaisina  on pidetty ensin tasavaltalaisia, sen  jälkeen radikaaleja tasavaltalaisia ja vasta näiden jälkeen sosialisteja ja kommunisteja.

Olen itse nähnyt Ranskan vallankumouksen tarinan malliesimerkkinä siitä,  kuinka välttämättömiä uudistuksia vitkuteltiin vuosikymmeniä paineen kasvaessa lopulta liian suureksi:  kumous tappoi vanhan yhteiskunnan. Yhteiskunta porvarillistui vaivihkaa mm. elinkeinojen muutoksen takia. Kuitenkin ”menneen hallinnon” kuolinkamppailu oli pitkä, kestäen koko 1800-luvun ja pidempäänkin.

Mitkä konkreettiset syyt aiheuttivat vallankumouksen? Kysymys oli tyytymättömyydestä Louis XVI:n  (minulle opetettiin aikoinaan, että nimi kirjoitetaan  ”Ludvig”) itsevaltiutta kohtaan: varallisuus oli epätasaisesti jakautunut, papistolla ja aatelilla oli erioikeuksia. Myös valistuksen opit löivät tuolloin läpi. Versailles´n ylisuuri,  tuhlaileva hovi ärsytti suunnattomasti ihmisiä. Epäoikeudenmukainen verotus kaatoi kansalaisten  kupin lopullisesti.  Omilta opiskeluajoiltani muistan, kuinka professori Aira Kemiläinen opetti minulle Jyväskylän yliopistossa, että kansalaisten nälkä johti kiukustumiseen ja väkivallantekoihin.

Pelättiin kuninkaan yrittävän vallankaappausta. Kansalaiset ryhtyivät avoimeen kapinaan. Opiskeluaikoinani kadulle rynnänneestä väestä käytettiin mielenkiintoista nimeä ”roskajoukko”. Kuningas erotettiin ja monarkia purettiin. Kansalliskokouksessa hyväksyttiin suuret uudistukset, jotka voidaan sälyttää sloganin ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” sisälle. Näitä olivat henkilökohtaiset vapaudet,  ihmis- ja kansalaisoikeudet, omistusoikeus ja turvallisuus. Jos kehitys olisi jatkunut rauhallisena tästä eteenpäin olisi vallankumous muistettu myös suurena voittona ihmisen kyvylle siirtyä rauhanomaisesti uuteen aikaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kilpailevista ryhmistä radikalisoitunut jakobiinit (vallassa 1793-94) pääsi voitolle ryhtyen ajamaan äärijyrkkiä tavoitteita. Jakobiinit työnsivät syrjään girondistit, vasemmiston maltilliset. Valta keskittyi Maximilien Robespierrelle, joka käynnisti kymmeniä tuhansia uhreja vaatineen terrorin.

Mielenkiintoista on todeta, että maaseudun konservatiivit asettuivat radikalismia vastaan, joka johti sisällissotaluonteiseen tapahtumaketjuun. Ranskan vasemmisto jakautui tuolloin kahtia, maltillisiin uudistajiin ja jakobiinien terroriin

Tasavallan ja kuningasvallan taistelu jatkui lähes koko 1800-luvun ajan. Vallankumoukset koettiin vielä vuosina 1830, 1848 ja 1871. Turunen: ”Ranskan vasemmiston henkinen perintö syntyi ja vahvistui näissä kumouksissa ja kuvasti niiden luomia arvoja”.

Nykypäivän kannalta tärkeää on, että vallankumouksesta voidaan johtaa nykydemokratian kullankalliit arvot, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet.

Vuosi 1789 on myös tarjonnut mallin joukkojen käyttäytymiselle kaduilla. Hämmentävää on millä herkkyydellä kadun laki astuu voimaan.

Ranskan vasemmiston historia alkaa suuresta vallankumouksesta, vaikka se olikin lopputulokseltaan porvariston voitoksi kääntynyt kumous. Vallankumous oli ja on myös vasemmiston nykyisten ja tulevien ongelmien lähde,  sillä niin monella tapaa kumousta on tulkittu. Joka tapauksessa Ranskan vasemmistolaisessa retoriikassa viitataan jatkuvasti – positiivisessa mielessä – vallankumouksen velvoittavaan perintöön.

:::::::::::::::::::::::::

Turunen toteaa, että Ranskan vasemmisto on tällä hetkellä historiansa pahimmassa kriisissä. Kommunistit ovat heikentyneet olemattomiin jo kauan sitten. Lopputuloksena maltillinen vasemmisto on jakautunut useisiin fraktioihin ja osa on siirtynyt Emmanuel Macronin taakse.

Turunen toteaa aivan oikein, että globalisaatio on siirtänyt päätöksentekoa kansallisvaltion ulkopuolelle. Kansallisvaltiokeskeisyys on muutoinkin vahvistunut. Puoluekenttä on pirstoutunut ja populistit ovat laajentaneet kannatustaan sosialistien kustannuksella. Kansainvälisyyteen luontevasti suhtautuvan vasemmiston on ollut vaikeaa omaksua umpikansallisia näkökohtia, jotka ovat mahdollistaneet populistien kansallismielisen politiikan. Puolueista on tullut vaaliorganisaatioita, ideologiat ovat korvautuneet yksilölähtöisillä tavoitteilla ilman solidaarisuuspainotusta. Vasemmiston enemmistö on edelleen painotetusti vakautta tavoitteleva joukkoliike. Nykyinen häilyvä puoluesitoutuminen ei ole ominta vasemmistolaisuudessa.

Ehkä yksi vasemmiston kannatuksen tulpista on tosiasia, että jo 1800-luvulla (1847) arviolta 4,5 miljoonaa ranskalaista toimi vasemmistolle vähemmän herkän pienteollisuuden piirissä  ja suurteollisuuden piirissä toimi vain 1,2 miljoonaa ihmistä.

Onko Ranskan vasemmiston ongelma sen vahvassa sitoutumisessa historiaan?  ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on komea julistuksenomainen iskulause,  jolle nykyihmiset eivät kuitenkaan anna muuta kuin periaatteellista arvostusta. Potentiaaliset vasemmiston kannattajat ovat irtaantuneet yksilökeskeisiin ja yksilöpsykologisiin tavoitteisiin.  Ja kun juuri nyt olisi sosiaalinen tilaus yhteisvastuulle.

Ranskan vallankumouksen kymmenet tai sadat tuhannet uhrit syntyivät  taistelussa tavallisen tehdastyöläisen, tavallisen maataloustyöläisen, tavallisen porvarin puolesta. Nyt heitä ei muistella kuin korkeintaan historian itsetutkisteluissa.

Mutta historia jatkuu….

Juuri käydyissä presidentinvaaleissa Emmanuel Macron voitti ja jatkaa sinänsä harvinaisella toisella kaudella presidenttiyttä. Monin tavoin muokkautunut vasemmisto nousi ällistyttävästi Jean-Luc Mélenchonin johdolla aivan ratkaisevan toisen kierroksen tuntumaan. Onko vasemmisto nousemassa tulevien parlamenttivaalien  myötä uudelleen vaikuttavaksi tekijäksi Ranskan politiikassa? Ehkä vallankumouksen perintöä ei olekaan hukattu, vaan se jalostuu haastamaan uusin tavoittein nykyajan ongelmia.

 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Nato-selfie – mitä siitä näkyy?

 


 Minua hämmensi hiljattain puolustusvoimain komentajan  Timo Kivisen suorasukaisen myönteinen kannanotto Naton pysyvien tukikohtien sijoittamismahdollisuuksista Suomen maaperälle edellyttäen, että Suomesta tulee Naton jäsen. Toki hän voi asiasta lausua mielipiteensä sotilaana, mutta  nyt jäi kuva,  että hän toimii päätöksen kummisetänä  ja poliittiset päättäjät – joille asia mielestäni ehdottomasti kuuluu – joutuvat sopeuttamaan kantansa komentajan kantaan. Puolustusvoimain komentajan osallistuminen poliittiseen keskusteluun osoittaa,  miten dramaattisesti ajat ovat muuttuneet sitten Kekkosen päivien. Silloin ajauduttiin toiseen ääripäähän: sotilailla ei ollut lupaa ottaa kantaa julkisuudessa maanpuolustuksen suuriin linjoihin. Ne kuuluivat presidentille, joka mustasukkaisesti omi päätäntävallan itselleen.  Mutta silloinhan nämä kysymykset olivatkin hyvin poliittisia, ei niinkään sotilaallisia, vaikka kenraalit ajoittain niin luulivat!

Suomen osallistuminen Baltian ilmavalvontatehtäviin (Viron puolustusministeri: ”suomalaiset voivat pyörähtää Baltian ilmatilassa”)  ja sotilaiden sijoittaminen Naton ”tukikohdan ” joukkojen rotaatioon (Venäjä ja Nato ovat sopineet 1990-luvun lopulla, että Nato ei perusta pysyviä tukikohtia uusiin Natoon liittyneisiin Itä-Euroopan valtioihin) katsotaan itsestään selvyydeksi. On siis kehitetty kiertotie pitää eri Nato-maiden joukko-osastoja Baltiassa ja Itä-Euroopassa ”tilapäisesti pysyvästi”. Suomalaisten halutaan osallistuvan ”eteentyönnettyyn läsnäoloon”. Tosin sitten kiireesti lisätään, että Suomi tietenkin huolehtii ensisijaisesti omasta puolustuksestaan. Oleellista tässä on,  että syntyy tunne, että vaivihkaa Suomen oletetaan osallistuvan Viron puolustukseen maalla ja ilmassa.

”Eteentyönnetyllä läsnäololla” on huono kaiku. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

On vaara, että pieni Suomi sidotaan pienten Baltian maiden puolustukseen hiljaa hivuttamalla, kuten aikanaan syvennettiin kumppanuussopimuksia Naton kanssa. Julkisuus seurasi perässä sitten, kun sopimukset oli jo tehty pohjalta ”tästähän on sovittu aiemmin”. Viides artikla Naton jäsenenä toki sitoo Suomeakin, mutta vaara on, että apu automatisoidaan, siitä tehdään itsestäänselvyys.

Tuntuu siltä, että tekninen Natoon liittyminen  on vain ensiaskel,  jota seuraavat jatkostepit. Eniten hämmentää tietynlainen yli-innokkuus: mikään ei tunnu olevan enää esteenä Natoon sitoutumisen syvemmille muodoille. Demokraattisen päätöksenteon tulisi nyt osoittaa voimansa, etteivät  päätökset valu ns. asiantuntijoille ja harvalukuisille poliitikoille. On oltava lupa olla eri mieltä tapahtumassa olevasta. Onko tässä taas mahdollista, että luokan kiltein oppilas seuraa kaikista maista orjallisimmin jokaista avunpyyntöä? Onko tässä vaara, että päätöksistä vastaa pieni ydinjoukko, kuten äärimmäisissä kriiseissä tai sodissa - usein jopa perustellusti - tapahtuu? Päätöksenteon kapeneminen on tyypillinen piirre sodan uhatessa tai sotatilanteessa, mutta ei aikaisemmin!

Hienossa, näytellyssä dokumenttisarjassa ”Sodan ja rauhan miehet” (Matti Tapio, 1978) kuvataan monivivahteisesti dokumentteihin pitäytyen ulkoasiainvaliokunnan kokousta kesällä 1941 juuri jatkosodan alla, jossa melkein jokainen valiokunnan jäsen protestoi äänekkäästi saksalaisten kauttakulkulupaa koskevan päätöksentekomenettelyn  karkaamisesta eduskunnalta. Valiokunnan jäsenet selvästi tajusivat,  että arpa  on heitetty: sotaan on sitouduttu pienessä porukassa peruuttamattomasti  ja demokraattinen päätöksenteko on  hyllytetty määräämättömäksi ajaksi.

Kansalaiset ovat seuranneet Nato-kysymyksessä poliittisen eliitin viitoittamaa tietä – tosin vasta pitkän epäröinnin jälkeen. Päätöstä ovat pyrkineet jouduttamaan eri mediat parhaansa mukaan. Kun vyöry lähti liikkeelle,  ei sitä ole mikään pysäyttänyt. Tästä saamme tietenkin kiittää pääosin yhtä miestä, Vladimir Putinia, jolle kansainvälisen politiikan enemmistöt ja vähemmistöt eivät tunnu merkitsevän mitään. Silti lehdistön kattava yhdenmukainen asennoituminen herättää huomiota.

Ehkä kaikkein hämmentävin havainto on ollut rationaalisen ajattelun kärsimä tappio nyt meneillään olevassa konfliktissa . Läntinen järkiperäisenä pitämämme objektiivisuuskäsite on menettänyt vaikuttavuuden Putinin rikollisessa käsittelyssä.  Putinin perustelut eivät mitenkään pysty täyttämään totuuteen syntyneitä ammottavia aukkoja. On syntynyt nykyhistorian raakalaismaisin verilöyly.

Naton kiinteyden ja keskinäisen luottamuksen nimiin on vannottu Suomessa pitkin kevättä, mutta totuus ei ole aivan näin yksinkertainen. Tätä kirjoitettaessa Ranskassa ovat juuri olleet  vaalit, joissa ranskalainen oikeistolainen riippumattomuuden julistus sai huomattavan kannatuksen.  Marine Le Pen tasapainoili jonkinasteisen Venäjä-suopeuden ja Naton Venäjä-vastaisten toimien välillä.  Osittainen Natosta irtautuminenkin oli esillä. Myös Italian oikeisto saattaa menestyä seuraavissa vaaleissa. Kamppailua käydään keskustavasemmistolaisten (Saksa, Skandinavian maat) ja oikeistolaisten suuntien välillä.

Vaikka edellä olen ennakoinut osin tulevia,  voidaan tulevaisuudesta laatia vain erilaisia todennäköisyyksiä. Ajattelumme on nyt sidoksissa Ukrainan tapahtumiin, mutta liittoutumiskysymyksessä on kysymys pitkäaikaisesta, ehkä vuosikymmeniä kestävästä sitoumuksesta. Uskon ainoastaan siihen,  että tulevaisuus ei ole jännitteiden osalta lineaarinen: tapahtuu vaihtelua asevarustelun ja aseistariisunnan välillä. Ilman toista skenaariota ei voi olla toista.  

 

 

 

 

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Mennyttä tulevaisuutta reflektoiden

 

 

Viitisen vuotta sitten (2017) ajattelin lanseerata blogikirjoitussarjan, jossa  ”keskustelen” jonkin historian vaikuttajayksilön kanssa jostakin hänen kirjoittamastaan (tai hänestä kirjoitetusta) kirjasta. Kirjoittaja voi olla jo manan majoille mennyt, mutta sehän ei vähennä mielenkiintoa. Luotaan henkilön ja kirjan kautta Suomen itsenäisyyden satavuotishistoriaa jostakin valitsemastani näkökulmasta.

Itse sarja on jäänyt pölyttymään historian hämäriin enkä sitä ole enää jaksanut ylläpitää, mutta jotakin on jäänyt muistoksi noista ajoista, kiitos blogihistorian.

Ensimmäiseksi ”vieraaksi” valitsin aikoinaan Matti Kurjensaaren (1907-1988) ja hänen kirjansa ”Suomalainen päiväkirja”. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956, mutta minä tartuin sen uusintapainokseen vuodelta 1976 ja vielä tarkemmin sen jälkikirjoitukseen ”Uudet päätelmät”. Siinä Kurjensaari reflektoi mennyttä 20 vuoden ajanjaksoa, sen muutoksia ja omia mielenliikkeitään. Teemaksi olen valinnut Neuvostoliiton.

Matti Kurjensaari oli tuota aikaa heijastellessaan yhtä suomettunut kuin kuka muu tahansa, mutta tässäkin Kurjensaari säilyttää kriittisen perusasenteen. Ajankohtaiseksi kirjan tekee se,  että se erittelee Neuvostoliitolle (yhtä hyvin voisimme puhua Venäjästä) luonteenomaisia piirteitä. Se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella,  mikä on muuttunut idänsuhteissa,  ja mikä on pysynyt ennallaan. Tähän palaan kirjoitukseni lopussa.



”Uusissa päätelmissä” Kurjensaari lainaa Halldor Laxnessia: ”On totta, että jos venäläisten kanssa alkaa riidellä ja rähjätä, ei heistä saa irti muuta kuin iankaikkista itsepäisyyttä. He eivät koskaan anna periksi, jos käy heidän kimppuunsa tai on heille hävytön, sillä he tietävät, että jo heidän pelkkä (geopoliittinen) painonsa….. pystyy vastustamaan ketä tahansa…. ” Ja edelleen: ”Jos heitä ahdistaa väkivallalla tai vihamielisyydellä nujertaakseen tai taivuttaakseen heidät …..niin he silmää räpäyttämättä kiistävät tosiasiat”. Kurjensaari vetää ironisen johtopäätöksen, jonka mukaan on eräs toinenkin kansakunta, joka käyttäytyy samalla tavalla…..: ”Pahalla meitä (suomalaisia) ei saa mihinkään.”

Kurjensaaren kommentit omasta ajastaan saavat erityisen merkityksen, kun ottaa huomioon kirjoittamisajankohdan (1976) suomettuneen ilmapiirin. Kurjensaaren perussuhtautuminen Neuvostoliittoon oli ajan hengen mukaisesti suomettuneen suopea, mutta rajansa kaikella: Kurjensaari puoltaa teknis-taloudellista yhteistyötä, mutta humanistisella puolella hän näkee ristiriitaisuuden kahden maan välillä. Erityisesti hän painottaa historiakäsitysten eroavuutta. Naapurin mukaan ”historia on politiikan välikappale”. Tässä Kurjensaari tietenkin osuu naulankantaan, vaikka ei Suomessakaan olla kokonaan irti tästä ajattelusta. Itse emme sitä vain herkästi huomaa. Ero Venäjän ja Suomen välillä on kuitenkin räikeän selvä. Mikään tästä ei ole muuttunut ehkä 1990-luvun hetkellistä avoimuuden aikaa lukuun ottamatta.

Kurjensaari tuo esille koko Venäjän historian satoja vuosia kestäneen dilemman: luoteisrajan turvaamisen. Suurvalta Ruotsi oli aikanaan pääosin uhkan rakentaja, mutta nyttemmin länsivallat laajemmin koetaan uhkatekijäksi. Kurjensaari toteaa luottavaisesti, että Venäjä ei epäile Suomea.  Luottamus oli hyvien suhteiden kuorruttamaa. Kurjensaaren myönteisesti arvioima yhteistyöelokuva, ”Luottamus”, oli kankean liturginen, vaikka se Kurjensaaren mielestä oli kirjoittamishetkellä ”kuin Suomen itsenäisyyden uusi tunnustus”.

Kurjensaari pohtii, millä edellytyksillä silloin vahva eurokommunistinen liike menestyisi ja päätyy arvioon,  että näitä kahta – idän ja lännen kommunismia - ei voi verrata. Sen verran ylivoimainen länsi on verrattuna itään. Myös kansojen luonne-erot vaikuttavat: ranskalaisia Kurjensaari arvioi teräviksi, älyllisiksi ja koviksi, venäläisiä tunteikkaiksi, pehmeiksi ja vähään tyytyviksi. Olavi Paavolainen käytti venäläisistä kuvailevampaa ilmausta, ”nautinnonhimoton kansa”, kun taas Ranskassa oli ilmestynyt juuri tuolloin kirja ”Purnaajat , oppikaa purnaamaan”.

Kriittinen essee on kirjallisuudenlaji, jolla ”on hengitysvaikeuksia naapurin ilmastossa”. Kurjensaari säilyttää ystävyydenpanssarin ulkokuoren, mutta sen sisällä hän jakelee kipakoita huomautuksia Neuvostoliiton erheistä ja toivottavista uudistuksista. Kurjensaarta ärsyttää venäläisen poliittisen kommentaattorin viisi-kuusi kertaa kolumnia kohden tapahtuvaa viittaamista puolueen pääsihteerin puheeseen.

Raju kansainvälinen kilpailu on läsnä neuvostodellisuudessa: erikoismiesten, lahjakkuuksien tarve on huutava ja jokaista hyödyllistä lahjakkuutta suositaan erilaisin etuoikeuksin.  Raskaimman taakan erikoismiesten ja naisten suosimisesta joutuu kantamaan nöyrä, hyväntahtoinen ja vähään tyytyvä venäläinen ihminen. Kurjensaari: ”Pohjoismaat ovat Neuvostoliiton rinnalla pienen ihmisen yhteiskuntia”.

Kurjensaaren kirjoituksessa näkyy varhainen arvio Neuvostoliiton tarvitsemasta liennytyksestä. Ei voi välttyä ajatukselta, että se tapahtui pakon edessä. Venäjän voimavarat olivat lujilla.

Kurjensaari arvioi yhdeksi suureksi eroksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä ”säätykierron”. Ehkä nyt puhuttaisiin sosiaalisesta koheesiosta: Neuvostoliitossa tarvittiin verinen vallankumous muutoksen aikaansaamiseksi, kun taas Suomessa asian hoiti pohjoismainen malli. Nyt jo taakse jäänyt tulevaisuus osoitti, että Venäjä palautui tai siirtyi neuvostovallan aikuisesta pakolla tapahtuneesta etujen tasaamisesta (jos sitä yleensäkään tapahtui) oligarkkien ja äkkirikastuneiden harvainvaltaan.

Kilpailussa lännen kanssa Neuvostoliitto oli alakynnessä koko ajan: sen piti kaiken aikaa näyttää maailmalle ideologiansa pätevyys. Kurjensaari sanoo suoraan, että Neuvostoliitto on ”sotatilassa” länttä vastaan. Tätä ajattelua kuvaa hyvin Stalinin jo 1930-luvulla esittämä kiteytys, jota Kurjensaari lainaa: ”Me olemme edistyneistä maista viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä. Meidän on saavutettava tämä etumatka, ellemme halua tulla tuhotuiksi. Se on saavutettava kymmenessä vuodessa”. Tämä kuuluisa lausahdus selittää paljon Stalinin kiirehtimistä koskien vainoja, keskittymistä raskaaseen teollisuuteen, sotaan valmistautumista ja työväelle tarjottuja etuja (mm. viisipäiväinen työviikko jo 1930-luvulla). Se on tulevaisuutta pelkäävän Stalinin vainoharhainen visio. Lievemmässä muodossa tämä pelko ulottui Neuvostoliiton tuhoutumiseen saakka, mutta onko mikään tänäänkään muuttunut?

Kurjensaari ihailee valtansa huipulla ollutta Kekkosta häiritsevällä tavalla. Kirjoittaessaan presidentistä hän yhtäkkiä kadottaa muutoin luonteenomaisen piirteensä, kriittisyyden. Selkeästi tämä harhateille eksyminen tulee esille aivan kirjan lopussa, kun hän toteaa, että ensimmäisen maailmansodan myötä tapahtuneiden kuninkaiden ja keisareiden kaatumisen jälkeen on palattu ”puhtaaseen ja järkiperäiseen hallitsija-ajatukseen”. Esimerkkeinä hän luettelee Adenauerin, Titon, de Gaullen, (Janos) Kadarin, Ceausescun ja Kekkosen. Kurjensaaren mielestä ”kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja soveltamisesta ; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni”. Terve. Kaikki työkö demokratian hyväksi perustuu vain ”hyvän ” miehen etsimiseen, jonka jälkeen valta voidaan luovuttaa hänelle? Mielenlaadultaan liberaalin demokraatin, Kurjensaaren, ajattelun kehikossa tämä edustaa pohjanoteerausta. Vai edustaako? Emmekö ole jälleen tänä päivänä palaamassa autoritääristen johtajien kauteen liberaalin ”demokratiaharharetken” jälkeen? Hyvät miehet ovat olleet tässä välissä hukassa, mutta nyt näyttää paremmalta!!!

Kansanvallan hukkaaminen näin herkästi on - Kurjensaaren ollessa kyseessä - todella kevytmielistä. Jos hän eksyy kansanvallan mutkikkailta poluilta harhateille, niin mitä sitten pitäisi ajatella häntä kyvyttömämmistä ihmisistä? Kannattaako ihmetellä ollenkaan,  että autoritaarisuus voi osassa maailmaa nykyisin niin hyvin? Ehkä meillä ihmisillä on vahvan auktoriteetin kaipuu, joka aina silloin tällöin demokratiapuuskassa paradoksaalisesti unohtuu?

Tässä on varmaankin selittelyn paikka. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että olivathan Adenauer ja de Gaulle kansojensa kunnioittamia johtohahmoja myös kansanvallan näkökulmasta katsottuna. Ja Kadarin ja varsinkin Ceausescun maine tuhoutui vasta viitisentoista vuotta myöhemmin totuuden paljastuttua.

Matti Kurjensaaren teos (”Uudet päätelmät”) kertoo matkasta suomettumiseen. Kurjensaari pitää tiukasti kiinni henkisestä liikkumatilastaan ja arvioi varsin realistiselta pohjalta -  suomettumisen läpi - Neuvostoliittoa. Hän symboloi ajattelua, jonka avulla Suomi selvisi kylmästä sodasta: tarvittiin sopeutumista ja kykyä vetää raja kohtuuttomia vaatimuksia kohdattaessa.

Masentavinta on, että sotaisa retoriikka näyttää aina palaavan muodossa tai toisessa. Miksikö? Jotta voitaisiin taas sodan jälkeen sanoa, että ”ei enää koskaan”.

:::::::::::::::::::::::::::

Kun verrataan Kurjensaaren Neuvostoliittoa nyky-Venäjään,  niin monet asiat ovat muuttuneet, yksinpä yhteiskuntajärjestelmäkin!  Ideologisista painotuksista huolimatta Venäjä (jonka rinnastan Neuvostoliittoon)  on ensi sijassa suurvalta, joka tuntee  omasta turvallisuudestaan jatkuvasti suorastaan vainoharhaista epävarmuutta. Se tuntee sekä epävarmuutta  että pakottavaa tarvetta pitää kiinni suurvaltastatuksesta  -  vaikka muiden kustannuksella.

Ehkä tässä on jotain samaa kuin Henry Kissingerin paljon myöhemmässä ”World Orderissa” (2014).  Kissingerin World Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Jos kohta yksi pettää, niin kohdan kaksi  avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä hallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten vallasta (power of ideas). Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu.  Kissinger  painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä. Wienin kongressin (1814-15) ja Westfalenin rauhan (1648) tyyppiset ratkaisut ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset nykyisin.

Onko tässä jokin sukulaisuus putinismiin? Suomelle jää kurjensaarelainen sopeutujan rooli,  jossa kuitenkin vedetään raja: tähän emme enää suostu.

Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä rakentaa turvallisuutta suojavyöhykkeen (etupiirin) varaan  ja pyrkii vetämään ajatteluunsa muut suurvallat mukaan. Jotain sen suuntaista onkin  tapahtumassa: Kiina rakentaa omaa etupiiriään Aasiassa. Kiinalla on sitä paitsi globaaleja tavoitteitakin oman kilpailukykynsä parantamiseksi. Löyhärakenteinen  EU on kauhistus Putinin näkökulmasta. Ehkä Putin vierastaa sitä senkin takia, että näkee Venäjää uhkaavan samanlaisen löyhyyden. Putin pelkää, että maailma - hänen oma maailmansa -  hajoaa hänen käsiinsä. Ukraina on sekä alku että suuntaviitta.

Putinin maailmaa pidetään vanhakantaisena.  Viime vuosisadan keinot hallittavuuden saavuttamiseksi eivät toimi enää 2000-luvulla. Tekninen ja tiedollinen etevyys ovat tämän päivän menestysreseptejä, joissa Venäjällä on pahoja puutteita. Toisaalta Kiina pyrkii yhdistämään nämä kaksi eri maailmaa. Mutta onko myös Kissingerin ”tuore” maailmankuva (World Order, jota Putin tavoittelee)  vanhentunut?

Putinin tavallaan testaa vanhan  maailman elinvoimaa nykyajan paradigman muutokseen.

Kurjensaaren liberaalidemokraattisessa ajattelussa on yksi mielenkiintoinen poikkeama: hän näkee autoritaarisissa hahmoissa tietynlaisen johtajuusreservin,  jota tarvitaan muutoin liberaalin järjestelmän vapauden ryhdittäjänä.

Historia ei tosiaankaan ole loppunut, ei edes ”voittaja” Yhdysvaltain näkökulmasta, jonka oma liberaalidemokraattinen järjestelmä ja samalla maailmankuva  ovat ristiriitojen keskellä.

 

 

maanantai 18. huhtikuuta 2022

München 1938 - historian opetuksia

 

Katsoin vastikään erästä TV:n ajankohtaisohjelmaa. Meneillään oli yksi monista Ukrainan sotaan liittyvistä keskusteluista. Kysymys, joka esitettiin kuului, miten mahdollinen Suomen Natoon liittyminen vaikuttaa turvallisuustilanteeseen Suomessa ja  lähialueellamme? Keskustelussa olivat mukana puheenjohtaja ja neljä asiantuntijaroolissa olevaa debatoijaa. Keskustelijat jakautuvat kahtia,  puolet ja puolet. Toinen puolikas totesi itsevarmasti, ettei Natoon liittymisen seurauksena tule esille mitään turvallisuuteen liittyvää uhkaa sanallista uhittelua lukuun ottamatta. Toinen kaksikko on taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä tilanteissa negatiivisia vaikutuksia voi hyvinkin tulla esille. Ero osapuolien välillä on selvä: Natoa kannattavat - uhkakuvien torjujat - ovat huomattavan varmoja mielipiteissään, kun taas uhkia näkevät vetävät melko matalaa profiilia korostamatta näkemyksiään.

Näin se taitaa mennä yleensäkin. Kriittisesti Natoon suhtautuvat eivät juuri elämöi mielipiteillään ja ovat ikään kuin altavastaajina. Ei tunnu erityisen muodikkaalta toppuutella prosessia,  kun ollaan Nato-liittoutumisen kynnyksellä. Henkisesti päätökset on jo tehty: homma hoituu, onhan meillä viides artikla ja vahva armeija.

TV-ohjelma vei ajatukseni historian toistumisen mahdollisuuteen. Mieleen tulivat 1930-luvun tapahtumat ja niiden rinnastaminen nyt meneillään olevaan sodan logiikkaan, jos sillä mitään logiikkaa on.

:::::::::::::::::::::::::::::

”En tiedä, mikä olisi hinta, jos tänään asetuttaisiin Putinia vastaan. Se voisi olla korkea. Kuitenkin olen oppinut historiasta, että huomenna hinta on vieläkin korkeampi. Vuonna 1936 Hitlerin pysäyttäminen olisi maksanut tietyn verran, vuonna 1937 hinta olisi ollut erilainen, 1938 hinta olisi ollut korkea ja 1939 oli jo liian myöhäistä”. Näin puhui shakkimestari Garri Kasparov kommentoidessaan vuonna 2014 puheessaan Venäjän ja länsivaltojen suhdetta.

Olemme päättäneet, että Ukraina on ketjureaktion yksi väistämätön lenkki. Muita ovat Georgia, Tšetšenia ja Krimin niemimaa + Luhansk ja Donetsk. Ja jos Venäjä saa päättää – jos sen annetaan päättää – jatkoa on luvassa, näin sanotaan. Tullaan väitetysti tilanteeseen, jossa Venäjän etelärajalla tapahtuneet anastukset viitoittavat tulevan kehityksen. ”München 1938” ennusmerkkinä vahvistaa  suunnan, sanotaan. Tämän ajattelun  mukaan ainoa oikea toimenpide on, että diktaattori on pysäytettävä. Tästä viimeksi mainitusta voitaneen olla laajalti yhtä mieltä. Mutta onko kysymys siitä, että historia toteuttaa ketjureaktionomaisesti  itseään sillä varmuudella  kuin sanotaan.

Isommassa uuden kylmän sodan  kuvassa ryhmittäydytään tulevien konfliktien osapuoliksi, Venäjä vs. muut maat (ml. Ruotsi ja Suomi). Kehitys kuvataan vääjäämättömänä, sitähän historiakin osoittaa. On luotu kuva (”että menetetään maa kerrallaan….”), joka on muodostunut hokemaksi. Dominoteoriaksi nimetty teoria muodostaisi jatkumon. Mutta nyt – näin on länsiliittoutuneiden kesken päätetty - ei tehdä 30-luvulla tehtyjä virheitä. Vihollinen on pysäytettävä kovilla  pakotteilla ja uhria eli Ukrainaa avustamalla.  Tästä ei lännessä oikeutetusti vallitse erimielisyyttä.

:::::::::::::::::::::::::::

Meillä eduskunnassa Ben Zyskowicz on pitänyt Münchenin seurausketjun toteutumista Ukrainan tapahtumien yhteydessä itseään toteuttavana syndroomana. Näin ajattelevat myös monet tavalliset kansalaiset.

Sieluni silmillä näen pääministeri Neville Chamberlainin – Münchenistä palattuaan - heiluttavan Hestonin lentoasemalla ”Rauha meidän ajallemme” -sopimusta,  joka ei osoittautunut sen arvokkaammaksi kuin tuulen riepottelema paperilappu Chamberlainin kädessä , jolle ”rauhantakuu” oli kirjoitettu. Tapahtuma on leimattu länsimaisen naiiviuden virstanpylvääksi. Ero kahden ajattelun välillä ei olisi voinut olla suurempi: Chamberlain ei voinut kuvitella sotaa, Hitler halusi sitä. Kaikki meni pieleen: suuri enemmistö briteistä ja suuri enemmistö parlamentista oli Chamberlainin takana. Jälkikuvan rakensivat muut, Winston Churchill etunenässä. Paradoksi: ”historian huonoin pääministeri” oli eniten rauhan puolesta, mutta tuki myös uudelleenvarustautumista monien muiden vastustaessa. Viime kädessä rauhantahtoinen rationaalisuus  oli yksi tulevien tapahtumien häviäjistä.

”Munchen 1938” otetaan esille, kun halutaan kuvata, kuinka diktaattori vie ensin pikkusormen, sitten koko käden ja lopulta kaiken muunkin. Hitlerin häikäilemättömyys ja länsivaltojen hyväuskoisuus johtivat ensin Itävallan Anschlussiin, sitten Tsekkoslovakian miehitykseen. Lopulta hyökkäys Puolaan johti sodanjulistukseen natsi-Saksalle, joskaan ei silloinkaan vielä käytännön sotatoimiin länsiliittoutuneiden puolelta.

Garri Kasparov ei liene kansainvälisen politiikan kärkiasiantuntija, mutta ylivertaisena shakkimestarina hän oli varmaankin laskenut Putinin siirrot jo etukäteen – vai oliko? Lukemattomia kertoja on toistettu ”München -38” -syndroomaa ikään kuin kansainvälisen politiikan lakina. Amerikkalaiset sovelsivat sitä oletuksena Vietnamissa. Päätöksentekijöillä (Eisenhower, Kennedy, Johnson, McNamara…) oli hyvässä muistissa Münchenin tapahtumat. Kuitenkaan dominoteoria ei toiminut Kaakkois-Aasiassa. Ei levinnyt kommunismi Vietnamista koko Kaakkois-Aasiaan maa kerrallaan. Dominoteorian mukaan kommunistit nappaavat ensin Vietnamin ja sitten Kambodzan, Thaimaan, (silloisen) Burman, Malesian, Indonesian ja Filippiinit. Jotkut puhuivat vakavasti Australian ”menettämisestä”. Presidentit Kennedy ja Johnson omaksuivat tämän ajattelun. Kuten tiedetään itseään toistava historia ei toistanut itseään. Vietnamissa ja Laosissa vallitsee sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä, joka on kuitenkin kaukana Pohjois-Korean diktatuurista.

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historian toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana tapahtumakierteenä. Kolmekymmentäluvun lopun tilanne oli asemien hakemista tulevaa, odotettavissa olevaa sotaa varten (Venäjä haki liittolaisia lännestä ja epäonnistuttuaan teki sopimuksen Saksan kanssa voittaakseen aikaa jne.). Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomaista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Nykytilanteen vaaramomentti ei ole Venäjän München -38 -tyyppinen laajentumistendenssi, vaan se, kun propagandaa ja varustelukierrettä jatketaan idässä ja lännessä tarpeeksi kauan, joudutaan vaaraan, että sota uhkaa puhjeta sisään rakennetun logiikan (vastavuoroisen uhkailun) seurauksena.

Mutta onhan tiedossa Venäjän pyrkimys luoda etupiiri itselleen! Eikö sen potentiaalinen muodostamispyrkimys ole juuri dominoteorian toteuttamista?  En kuitenkaan usko Venäjällä olevan suurisuuntaisia valloitusajatuksia. Sille riittää,  kun Nato vetäytyy Venäjän rajoilta. Mutta, mutta….  Tuskinpa Venäjä ja Putin uskovat itsekään tähän. Putinin world order -etupiirijako ei toteudu. Sen sijaa uhkaa  asevarustelun jatkuminen ja suursodan syttymisen vaara on olemassa.

Liittämällä historiasta palasia yhteen luodaan uhkakuvien tilkkutäkki, kokonaisuus, joka kuitenkin muodostuu joka kerralla ainutlaatuisesta tapahtumasarjasta.

 

 

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Liittoutumisen arpa on heitetty

 

Valtioneuvosto on julkaissut ”ajankohtaisselonteon turvallisuusympäristön muutoksesta”. Selonteossa tarkastellaan kaikkien esillä olleiden yhteistyökumppanien roolia Suomen turvallisuusympäristössä. Avainkohde on kuitenkin Nato,  jonka kanssa arvioidaan yhteistyön tiivistämisen mahdollisuuksia sekä ”mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia” (selonteko s. 25-28). Monille selvitys onkin Nato-selvitys. Keskityn tässä Nato-jäsenyyden vaikutusten arviointiin selvityksen viitoittamalla tavalla ja poimimalla muutamia kriittisiä seikkoja kommentoinnin kohteiksi. 

Toki selonteossa perehdytään moniin muihinkin turvallisuutta edistäviin teemoihin, jotka tässä kirjoituksessani kuitenkin sivuutan. Tuore selonteko ei ole itsenäinen pumaska, vaan täydentää aiempaa  valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa.

Suomen valmiudet toimia Natossa arvioidaan hyviksi sekä puolustuskyvyn että kriisinsietokyvyn puolesta. Suomen ja Ruotsin liittyminen Naton jäseniksi katsotaan lisäävän vakautta Itämeren alueella. Olisin toivonut tähän arviota Venäjän asemasta uudessa tilanteessa. Pietari on laajentuvan Naton oloissa sotilasliiton rajaaman ”Naton sisämeren” takana Suomenlahden pohjukassa.

Selonteossa katsotaan,  että Suomen panos lisättynä Naton jo valmiina olevaan voimaan ennaltaehkäisisi kriisin syntyä. Viidennen artiklan mukaisesti liittouman takana olisivat koko liittokunnan suorituskyvyt. Vastavuoroisesti Suomi varautuisi tukemaan  liittolaisia,  jos yhteisestä puolustuksesta syntyy tarve. Joukkojen lähettämisestä Suomi päättäisi kansallisen päätöksenteon pohjalta.  Vastavuoroisuus lienee kuitenkin fakta.

Strategisen sijainnin vuoksi Suomi osallistuisi yhteiseen puolustukseen puolustamalla omaa maataan, minkä se tietysti tekisi muutoinkin. Naton jäsenenä Suomi jatkaisi oman puolustuksensa kehittämistä Naton muiden jäsenten kanssa.

Nato-jäsenyys ei sulje pois asevelvollisuusarmeijaa. Suomella säilyisi siis  asevelvollisuus ja monet muut itsenäistä ja yhteistyöpohjaista puolustusta koskevat periaatteet.

Aiempien esimerkkien viitoittamana jäsenyys ei velvoittaisi Suomea ottamaan ydinaseita , pysyviä tukikohtia ja joukkoja alueelleen rauhan aikana. Varsinkin puoluekartan oikeassa reunassa haluttaisiin näköjään väljennystä tukikohtia koskevaan rajaukseen. Uusimmat Naton laajennukset ovat kuitenkin perustuneet periaatteelle,  että em. rajaukset on tehty. Jää nähtäväksi muuttaako Venäjän käynnistämä Ukrainan sota tätä käytäntöä.

Venäjä on uhannut sijoittaa (tai lisätä) ydinaseita Itämeren alueelle. Venäjä voi lisätä ydinasearsenaaliaan,  vaikka Ruotsi ja Suomi Naton myötä pidättäytyisivätkin ydinaseiden ottamisesta maaperälleen. Voi olla, että Itämeri - aiempi ”rauhanmeri” - muuttuu pahimmassa tapauksessa ydinasevarustelukilpailun näyttämöksi.

Nato-jäsenyyden puolustusbudjettia vuosittain kasvattava vaikutus on noin 1-1,5 prosenttia nykyiseen verrattuna. Suomi panostaa jo nykyisellään Naton vaatimusten mukaisesti noin 2 prosenttia bkt:stä puolustukseen. Nato-jäsenyys vaikuttaisi moniin kansallisiin ja kansainvälisiin velvoitteisiin,  jotka Suomi joutuu huomioimaan.

Suomen Natoon liittyminen kaksinkertaistaisi sotilasliiton  maarajan Venäjän kanssa. Selonteossa todetaan aivan oikein, että monet Venäjän strategisista painopistealueista sijaitsevat Suomen rajan tuntumassa, joten Natoon liittyminen toisi nuo alueet lähemmäksi liittokuntaa. Samalla Matti Kurjensaaren aikoinaan mainitsema  ”Suomi lännen etuvartiona” -ajattelu saa lihaa luiden ympärille.

::::::::::::::::::::::::

Suuressa kuvassa Venäjä suhtautuu jyrkän kielteisesti  Naton laajentumiseen, joka aiheuttaisi Venäjältä ”tasapainottavia” toimia. Toisaalta Venäjä on korostanut päätöksenteon liittymisestä kuuluvan Suomelle ja Ruotsille. Kuitenkin Sergei Lavrovin suulla (vuodenvaihteessa 2021-22) Suomen ja Ruotsin puolueettomuus lisää Pohjolan vakautta. Tässä on selvä ristiriita. Onko Venäjä jotenkin herännyt viiveellä tulevaisuuden kuvaan? Vielä on kysyttävä, onko Ruotsi loppuun saakka mukana kovassa ja kovenevassa pelissä?

Minulle on syntynyt kuva, että Venäjälle Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon on paljon suurempi merkitykseltään kuin kysymys pelkästään Nato-yhteistyön laajenemisesta, joksi sitä – muutosta vähätellen - meillä on markkinoitu. Sitä voidaan verrata venäläisten suurentelevaan kuvaan natsismin uhasta Ukrainassa, jota myöskin meidän lännessä on miltei mahdotonta ymmärtää.

Joka tapauksessa selonteon mukaan Suomen ja Ruotsin on liittymistapauksessa valmistauduttava hybridi- ja kybervaikuttamiseen. Selonteossa pidetään mahdollisena, että erityisesti liittymisprosessin aikana Nato-maihin kohdistuu ”ulkopuolista vaikuttamista ja painostusta”.

Aivan selonteon lopussa vedetään yhteen Venäjän toimenpiteet seuraavasti: ”Venäjä tullee pitämään Euroopan turvallisuutta koskevia vaatimuksiaan esillä myös jatkossa. Tilanteessa, jossa Venäjä pyrkii rakentamaan etupiiriä sopimuksin ja sotilaallisin keinoin, reagoimatta jättäminen muuttuneeseen turvallisuusympäristöön saattaisi johtaa Suomen kansainvälisen aseman muuttumiseen ja liikkumatilan kaventumiseen”.

Tällä lausumalla torjutaan Suomen pysyttäytyminen Venäjän aiheuttamien muutosvaikutusten ulkopuolella ja ennakoidaan Suomen – jos muutokseen ei reagoida - liikkumatilan kaventumista. Toisaalta tuskin Suomi jää reagoimatta muutokseen riippumatta siitä,  onko Suomi liittymässä Natoon vai ei. Esimerkiksi Naton ulkopuolella Suomi satavarmasti kehittää yhteistyötä Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa Natoa unohtamatta. Ero on lähinnä siinä,  että Venäjä tekee suuren eron virallisen Natoon liittymisen ja asteittain laajenevan yhteistyön välillä.

On väitetty, että selonteossa ei oteta kantaa haetaanko Nato-jäsenyyttä vai ei. Kirjaimellisesti kyllä, mutta tosiasiassa selonteko on äärimmäisen Nato-myönteinen. Kysymys on kai lähinnä aikatauluista, itse päätöksen taakse on jo henkisesti asettauduttu.

Liittymällä Natoon valitsemme tietoisesti jännitystä lisäävän ympäristön Pohjolaan ja laajemminkin, tilanteessa, jossa meitä eivät uhkaa suuremmat vaarat kuin ne, joista olemme selvinneet  viimeisten 77 vuoden aikana toisen maailmansodan jälkeen.

Gallupien mukaan nuorista  alle 30-vuotiaista vain 39 prosenttia kannattaa Nato-jäsenyyttä. Hyvin monet nuoret tuntevat vaaran ja vastuun, joka lankeaa heille vuosikymmenien ajaksi.  

 

 

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Suomi, liittoutumattomuus, Nato ja Venäjä - kenen puolella historia on?



Nato-kysymys on aiheuttanut isoja ja nopeita muutoksia puoluekentän mielipiteissä ainakin siltä osin, kun puhutaan sotilasliittoon liittymisestä. Muutamissa viikoissa Naton kannatus on heilahtanut kymmenillä prosenteilla. Puolueittain ajateltuna siirtymät ovat olleet myös huomattavia kautta linjan.

Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet keskustassa ja perussuomalaisissa. Ainakin keskustalaisten osalta on totuttu tiettyyn vakauteen Nato-kannoissa, mutta nyt on toisin. Johdan molempien puolueiden osalta muutokset tai siirtymät osittain ko. puolueiden horjuvasta kannatuksesta johtuviksi. ”Nato-äänet” ovat siirtyneet  ja kasautuneet kokoomukselle  ja nyt niitä hamutaan takaisin! En toki vähättele kahta muutakaan muutoksen syytä, nimittäin Vladimir Putinhan tekee kaikkensa lisätäkseen Naton kannatusta Suomessa törkeine väkivaltakampanjoineen. Toinen syy on tietenkin aidosti huolestuttava turvallisuustilanne oikeistoa hyödyttävine kannatusmuutoksineen.

Suomen ja Ruotsin välille on pienemmissä porukoissa suunniteltu puolustusliittoa tai vastaavaa. Lähinnä kysymys on demareiden sisäisestä supinasta. Puolustusliittoa on ilmeisesti kaavailtu Naton vaihtoehdoksi. Puolustusliittopuheet Suomen ja Ruotsin välillä (missä ei sinänsä ole mitään väärää)  on torjuttu niin kategorisesti, että niissä täytyy olla jotain perää. Mutta eiköhän se juna mennyt jo.

Demareiden valtalinja etenee toista väylää, Nato-väylää pitkin ja sen vahtina on puolueen puheenjohtaja Sanna Marin, jolla pääministerinä on myös valtakunnallinen velvoite paimentaa Suomi Nato-satamaan ja vetää mielellään Ruotsin demarit perässä.

Sitten meille jää vasemmistoliitto, jonka eduskuntaryhmä hajoaa kielteisen Nato-kannan eriasteisiin variaatioihin. Lopputulos on, että nyt meillä vain harva uskaltaa arvostella ”lännettymistä”, joka taas  ei tarkoita sitä, että oltaisiin ”idän” puolella.

Joka tapauksessa pääsemme ”vihdoinkin”  irti ”puolueettomuudesta”, tuosta ”harmaasta alueesta”,  jota Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles   sanoi ”moraalittomaksi”. Piti valita puolensa. Enää oikeastaan Paavo Väyrynen tunnetuista poliitikoista jaksaa suuremmin pitää yllä puolueettomuuden perinnettä. Muutoksen kategorisuutta voi kuin hämmästellä.

::::::::::::::::::::::::

Onko Suomesta pyyhitty yli liittoutumattomuuden vaihtoehto? Käytännössä näyttää siltä. On tosin olemassa ”varovaisten kantaa ottamattomien reservi”,  siis joukko liittoutumattomuuden kannattajia,  jotka on Nato-vyörytyksellä hiljennetty. Sääli, sillä moniäänisyyden kirjo olisi pitänyt pystyä säilyttämään ihan jo demokratian toimivuuden kannalta. On epäuskottavaa ajatella, että liittoutumattomuus on yhtäkkiä ilman kannatusta. Jopa vanha kunnon ”Nato-Hesari” vaati pääkirjoituksessaan liittoutumattomuuden puolustajia esille. Mehän pilaamme demokratian olemalla hiljaa! No, onhan meillä  vielä joitakin, jotka kieltäytyvät sopulilauman mukana etenemisestä, nimittäin hiljaisten suomalaisten ”ei-Natolle” -vähemmistö, joka  vastailee gallupkyselyihin  ”en osaa sanoa” -pohjalta.

Hankalaksi tilanne muodostuu,  jos vallitsevasta (enemmistö)kannasta poikkeavia (vähemmistö)tahoja ruvetaan äänekkäästi hyljeksimään heidän mielipiteidensä johdosta. Tämän ajattelun nurinkurisuuteen ovat kiinnittäneet huomiota mm. Sanna Marin ja Matti Vanhanen. Tarkoitushan oli, että keskustelua käydään etsikkoaikana vapaasti ilman syyllistämistä.

Miksi esimerkiksi Yle ei ole kertaakaan koonnut porukkaa - liittoutumattomuuden kannattajia - keskustelemaan liittoutumattomuusvaihtoehdosta sen vastapainona,  että ajankohtaisohjelmien vieraina on nähty lukematon määrä vain vaivoin myönteisen Nato-kantansa peittäneitä keskustelijoita?  No, nyt on edetty niin pitkälle Naton viitoittamalla tiellä, että toisten asemaan asettumista ei enää ilmeisesti tarvitse harrastaa, ei  edes tasapuolisuuden nimissä. Nythän Nato-kannattajien ns. asiantuntijat toimivat ajankohtaislähetysten eri keskusteluryhmissä myös liittoutumattomuden kannattajien mandaatilla. Saatetaan jopa myöntää, että meillä on nyt Naton myötä kovat ajat edessä. Aleksandria-Instituutin Markku Kangaspurokin on vain vilahtanut jossakin TV:n ajankohtaisohjelmassa.  

Nyt ovat jo ilmestyneet ensimmäiset besserwisserit,  jotka tiesivät alusta lähtien,  mitä turvallisuuspolitiikassa olisi pitänyt tehdä. Seuraavaksi kai kerrotaan, että Kekkonen oli jo varhain Naton kannalla, häntä on vain tulkittu väärin. Mitä jos myönnettäisiin yleisellä tasolla,  että erehdyksiä sattuu, jotkut ovat isompia,  jotkut pienempiä!  Historian logiikka heittää meidät milloin mihinkin seuraan ja itsekin tietenkin yritämme ohjata purttamme oikeana pitämäämme suuntaan.

Historia on siitä metkaa,  että se voidaan aina kirjoittaa uusiksi nykyhetken näkymän mukaisesti. Erikseen ovat sitten henkilöt,  jotka jo alun perin olivat sitä mieltä,  että Venäjän kanssa ei kannata harrastaa sopuilua ja Natoon olisi tullut mennä välittömästi. Oikeastaan sanomatta jää vain se,  missä kohden yhteistyö Venäjän kanssa olisi pitänyt lopettaa, suojasään aikana vai sitten kuin ikäviä asioita on alkanut ilmetä ihmisoikeus- ym. asioissa.

Jostakin syystä en halua lähteä Heidi Hautalan kelkkaan oikeassa olemisen markkinoille. Suomen ja Venäjän historia on täynnä suuttumuksen aineksia ja aina on palattu vanhaan,  jota paremman puutteessa voidaan sanoa yhteistyöksi. Niin,  milloin yhteistyö - julkinen ja/tai  yksityinen - olisi pitänyt lopettaa Venäjän kanssa? Vuonna 1991, vai 2012, vaiko 2014. Vai olisiko vihanpitoa tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyyttä pitänyt noudattaa yhtäjaksoisesti historian hämäryydestä saakka?

Heidi Hautala vaati aikanaan totuuskomissiota Stasi-yhteyksien paljastamiseksi. Entä KGB-yhteydet tai FSB-yhteydet? Jostakin syystä yhdistän hautalamaisen  oikeassa olemisen kirkassilmäiseen koululaiseen,  joka haluaa säästää Suomen ja suomalaiset kaikelta ikäväksi kokemaltamme.

Todellisuus Suomessa on paljon monitahoisempi kuin se kuva,  jonka Hautala antoi Helsingin Sanomien haastattelussa 10.4.2022, jossa hän toteaa, että on ymmärrettävää, että tavalliset kansalaiset eivät ole nähneet Venäjää uhkana ja siksi eivät  ole kannattaneet Nato-jäsenyyttä.  Hautalan mielestä kansalaisten Venäjän ”väärä ymmärtäminen” on selitettävissä tiedon puutteella, mutta ”hyvin informoitujen poliittisten päättäjien” ei.  Entä ne, jotka eivät vieläkään näe Nato-jäsenyyttä pelastusrenkaana, johon turvautua, vaikkeivat näe mitään hyvää Venäjässä?

Tämän blogin nimi on ”Historia jatkuu” ja aivan varmasti se jatkuu senkin jälkeen,  kun aika meistä jättää.

                             

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Ukrainan sota - kenen syy?

 

John Mearsheimer  (74 vuotta) on yksi Yhdysvaltain johtavista politologeista. Hän on johtava ns. realistisen koulukunnan edustaja. Tämä Chicagon yliopiston professori on tullut tunnetuksi Yhdysvaltojen toimenpiteiden kovana arvostelijana koskien Ukrainan sotaa. Hän on syyttänyt Yhdysvaltoja epäonnistumisesta konfliktin ja sitä edeltäneiden vaiheiden ratkaisemisessa.

Pääsyytös on, että työntäessään Natoa itään,  ja rakentaessaan suhteita Ukrainaan,  Yhdysvallat on lisännyt sodan mahdollisuutta USA:n ja Venäjän välillä ja luonut perustan Vladimir Putinin aggressiivisille toimille Ukrainassa. Oheinen kirjoitus perustuu Mearsheimerin puheenvuoroon, joka on otsikoitu  ”Ukraine war & the solution” 5.4.2022.

On selvää, että Mearsheimeriin on kohdistunut ankaraa arvostelua, mutta tässä kirjoituksessa pyrin ensisijassa  valottamaan hänen näkemystensä perusteita, en niinkään kritisoimaan hänen mielipiteitään.

Mearsheimer lähtee liikkeelle kriisin alkusyistä ja siitä,  mihin lännessä on pyritty. Syyllinen lännen mielestä on Vladimir Putin: ”on hyviä poikia lännessä  ja on pahoja poikia idässä (venäläiset)”. Tässä on siis kysymys sodan alkujuurille pureutumisesta, ei venäläisten vertahyytävistä sodanaikaisista julmuuksista. Venäjän syyttelyn Mearsheimer tyrmää: Yhdysvallat itse yhdessä länsiliittoutuneiden kanssa on syyllinen konfliktiin.

Mearsheimerin näkemyksen mukaan Yhdysvallat on vuodesta 2008 lähtien pyrkinyt kääntämään Ukrainaa länteen.

Lännen tärkein strategia on ollut Naton levittäytyminen länteen mukaan lukien Ukraina. Toinen strateginen elementti on ollut EU:n laajentuminen itään. Kolmas osa strategiaa oli lännen ja länsimielisten tukema värivallankumous (Ukrainassa oranssi vallankumous). Viimekätisenä tavoitteena on ollut saada voimaan liberaali demokratia yhteiskuntajärjestelmänä, eikä pelkästään se, vaan saada liberaali demokratia kukoistamaan Venäjän rajalle.

Länsi on omaksunut liberaalin demokratian perinnön, josta se ei voi antaa periksi, kun vastassa on autoritaarinen järjestelmä. Mearsheimer tuntuu koettelevan rajaa,  miten pitkälle autoritaarisen järjestelmän kampeamisessa mennään varsinkin,  kun  kysymys on vastapuolen (Putinin Venäjän) elintärkeäksi kokemasta intressistä eli Venäjän rajalla sijaitsevan lännen etuvartion – Ukrainan - torjumisesta.

Valitaanko siis periaatteellinen kanta liberaalin demokratian puolesta vai  joustaminen rauhan säilyttämiseksi? Mearsheimer taipuu käsittääkseni jälkimmäisen kannalle. Sodan julmuuksien tultua julki hyvin moni asettuu Mearsheimerin näkemystä vastaan.

Keskeisin strategioista oli siis Naton laajentuminen,  ja sen takia huhtikuussa 2008 Bukarestissa Naton huippukokouksessa Nato julkisti kaksi tavoitetta:  Ukrainan ja Georgian liittämisen Natoon. Venäjä julisti heti, että tämä ei käy. Tässä kohtaa kulki punainen viiva. Länsi painotti ja painottaa suvereenin valtion oikeutta liittyä haluamiinsa järjestöihin, kun taas  Mearsheimer tavoittelee odotettavissa olevan konfliktin ennalta ehkäistyä.

Ennen Bukarestia Natolla oli kaksi laajennusrypästä: vuonna 1999 mukaan tulivat Puola Unkari ja Tsekki ja vuonna 2004 Baltian maat sekä Romania, Bulgaria ja Slovakia.  Venäläiset arvostelivat näitä laajennuksia, mutta ”nielaisivat”  ne, kuten Mearsheimer asian muotoilee.

Muutama kuukausi Bukarestin kokouksen jälkeen syttyi sota Georgian ja Venäjän kesken. Se kertoi, että jännitteisessä ilmapiirissä oli astuttu sodan rajan yli.

Helmikuun toisena päivänä 2014 syttyi sota Ukrainassa. Venäjä-mielinen presidentti  Janukovits syrjäytettiin, kun hän oli hylännyt EU-yhteistyösopimuksen venäläisten mieliksi.  Amerikkalaisilla oli sormensa pelissä syrjäyttämisessä. Seuraus:  Venäjä käynnisti sotatoimet sekä Itä-Ukrainassa että Krimin niemimaalla. Venäläiset viestivät,  että he mieluummin tuhoavat Ukrainan kuin suostuvat siihen, että Ukraina liittyy Natoon. Mearsheimer on varma,  että Krim ei palaa enää Ukrainan yhteyteen.

Mearsheimer viittaa tässä yhteydessä Monroen oppiin: eivät amerikkalaisetkaan hyväksyisi Venäjän joukkojen sijoittumista Yhdysvaltain tuntumaan (”Yhdysvaltain takapihalle”). Tästä saatiin opetus,  kun Neuvostoliitto sijoitti ydinohjuksia Kuubaan vuonna 1962. Vasta maailmanpalon vaara laukaisi tilanteen. Yhdysvallat painosti Neuvostoliiton vetäytymään.

Länsi vakuutti Venäjälle, että USA ei käytä Naton laajentumista ja länsimielisiä hallituksia Venäjää vastaan, mutta ei sillä tietenkään ollut mitään vaikutusta. Vääjäämättä konflikti eskaloitui.  Mustanmeren alueella tapahtui kriittisinä hetkinä  lännen taholta välikohtauksia, jotka ärsyttivät venäläisiä. Mearsheimer pitää välikohtauksia harkitsemattomina.

Mearsheimer arvelee tietävänsä,  mikä olisi paras ehdotus konfliktin ratkaisemiseksi, mutta epäilee samaan hengenvetoon, että osapuolet eivät siihen suostu. Mearsheimerin ehdotus on, että Ukrainasta tehdään puolueeton valtio ja ”enemmän tai vähemmän puskurivaltio” Naton ja Venäjän väliin. Itse asiassa tämä tilanne vallitsi Ukrainassa helmikuuhun 2014 saakka. Vuosien 1991 ja 2014 välillä Ukraina ei muodostanut ongelmaa lännen ja idän välillä - oli vain retorisia  yhteenottoja. Mikä on suurin este toteuttaa neutraali Ukraina? Mearsheimerin mukaan lännen itsepintainen halu liittää Ukraina läntiseen sotilasliittoon! Ainakin minulle tulee vasta-ajatuksena mieleen Putinin pyrkimys muodostaa lähialueilleen etupiiri. Ukraina on yksi sen avainalueista. Joten, tässä sitä taas ollaan!

Puolueeton puskurivaltio voisi tulla kysymyksen vihoviimeisenä ratkaisuna turhauttavan sotatilanteen viitoittaessa tietä pois vaihtoehtoisista ratkaisuista. Puolueeton vaihtoehto on – myönnettäköön – upottavan suon takana!

Donbassin venäläisväestö on yksi isoimmista ongelmista. Ukrainassa vallitsee sisällisota, joka sellaisenaan toimii esteenä rauhanomaiseen ratkaisuun pääsylle.

Mearsheimer tekee pääsyyllisen Ukrainan tilanteeseen Joe Bidenin (ja hänen edeltäjiensä) Yhdysvalloista,  koska se ei voi luopua Naton laajenemistavoitteista. Tälle ajatukselle on helppoa löytää vastaväite. Ja se on Putinin itsepintainen tahto luoda Venäjän uusimperiumi, jonka ydinalueita on Ukraina. Ja ympyrä sulkeutuu.

Mearsheimerin ajatuskulkua voidaan pitää yhtenä hypoteesina Ukrainan konfliktin ymmärtämiselle, mutta se ei kelpaa kokonaisvaltaiseksi kuvaksi tapahtuneesta. Tuntuu siltä, että Mearsheimer näkee tilanteen Ukrainassa sisäsyntyisenä lännen ja erityisesti Yhdysvaltain ongelmana. Ikään kuin hän haluaisi sanoa moittimismielessä, että läntinen ”liberaalidemokraattinen” imperialismi (levittäytymishalu) on niin syvällä meidän oikeudentunnossamme, ettei tosiasiallisia vaihtoehtoja ole.

Vastaavanlainen lauserykelmä löytyy Venäjän syyttämiselle: Vladimir Putinin vainoharhainen uhatuksi tulemisen narratiivi on se väkevä voima,  josta hän löytää kieron motiivinsa.

 

 

 

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Putinin historianäkemys ja Ukraina

 

Seuraavassa johdannossa ja kuvassa tarkastelen lyhyesti Vladimir Putinin toimia Ukrainaan kohdistuvien  suunnitelmien ja taustojen näkökulmasta.

 

Venäjän presidentti Vladimir Putin piti 21.2.2022 (kolme päivää ennen hyökkäystä Ukrainaan) lähes tunnin mittaisen televisiopuheen Ukrainasta. Puheesta on käytetty nimeä sotapuhe tai ”sodan oikeutus”,  sillä siinä esitettiin vaatimukset Ukrainalle. Lukuisat asiantuntijat ovat kiistäneet aiheellisesti puheessa esitetyt väitteet valheellisina. Puheessa sekoitettiin faktat ja epätodet niin, että kokonaisuus jäi selkeästi muunnellun totuuden ja valheellisuuden puolelle. Seuraavassa pyrin selittämään Putin käytöstä hänen itsenä luoman narratiivin näkökulmasta.

Puheessa Putin pyrkii ”maailmankuvalliseen” näkemykseen samalla,  kun siihen on leivottu sisään päivän politiikkaa ja uhkakuvia,  joita Putin näkee Venäjän ympärillä. Ulkoinen uhka on aivan keskeisesti  mukana Putinin maailmankuvassa aina vainoharhaisuuteen saakka. Länsimaisittain katsottuna uhat ovat liioiteltuja, mutta Venäjän asemasta nähtynä voi havaita joitakin perusteltujakin varomattomuuksia,  joihin länsi on syyllistynyt. En kuitenkaan kajoa niihin, koska niillä ei pystytä selittämään Putinin julmuuksia aloittamassaan sodassa.

Todellisuudessa Putinin loihtimat uhkakuvat esitetään niin jyrkästi, että uskottavuus kärsii perustavaa laatua olevalla tavalla. Tuskinpa Venäjällä on ollut välitöntä vaaraa minkäänlaisesta sen alueeseen kohdistuvasta hyökkäyksestä. Kylmän sodan uusintapainos tekee temput ja idän ja lännen vastakkainasettelu painaa räikeästi päälle. Molemmat osapuolet rakentavat kuvan toisistaan uhkakuvien perusteella.

Putinin puheesta huokuu menneen -  kuvitellun tai todellisen - suuruuden haikailua. Kaikesta käy ilmi,  miten tärkeä Venäjän historia on ammoisiin aikoihin saakka Putinin näkökulmasta. 

Kylmän sodan loppumisen myötä – liberaalin demokratian näyttäessä  voittavan ideologioiden välisen taistelun  -  Venäjän suurvalta-asema romahti ja tämän ylitse Putinin tuntuu olevan mahdotonta päästä.

Venäjän imperiumin hajoaminen  on Putinin turhautumisen päälähde. Hän ei selvästikään halua poistua historiaan häviäjän roolissa. Välimuodot  IVY ja Euraasian talousliitto eivät ole olleet kuin laiha lohtu suuren unelman kaatumisesta.

Juuri 1990-luvun alussa toteutui Putinin mukaan viime vuosisadan suurin ”geopoliittinen katastrofi”, Neuvostoliiton hajoaminen.

Syytökset tapahtuneesta – Putin painottaa – kohdistuvat bolsevikkihallintoon, jonka organisoituminen loi tilanteen,  jossa osavaltiot pystyivät irtautumaan liian helposti äiti-Venäjästä.  Leninin ja Stalinin välisessä kamppailussa Lenin myönsi neuvostotasavalloille itsemääräämisoikeuden  aina Neuvostoliitosta eroamiseen saakka. Asetelma realisoitui vasta 1990-luvun alussa.

Syy bolsevikkien myötämielisyyteen tasavaltoja kohtaan johtui Putinin mielestä siitä, että bolsevikkien tavoite sekasortoisessa tilanteessa ”oli pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä”. Bolsevikit suostuivat kaikkeen,  jopa Brest-Litovskin nöyryyttäviin rauhanehtoihin.

Eri asia on sitten, että Stalin ei noudattanut Leninin diktaattia valtiojärjestyksessä. Hän unohti kuitenkin yhden asian,  leniniläisen perustuslain muuttamisen. Mentiin siis Leninin mallin mukaan. Stalin ilmeisesti odotti,  että käskyvalta pitää Neuvostoliiton koossa ilman lainsäädännöllistä varmistusta. Ja niinhän se pitikin stalinismin ollessa vielä voimassa, mutta 1990-luvulla ajat olivat muuttuneet. Tasavallat irtautuivat leniniläisessä hengessä.

Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin häviöt kalvavat Putinin  mieltä. Menetyksiä korvatakseen hän on pyrkinyt käynnistämään Venäjän turvaksi valtavan hankkeen suoja-alueineen ja etupiireineen.  Ukraina on tämän politiikan ytimessä.  Putinin mielestä ”Neuvosto-Ukraina” oli ja on leniniläisen virhepolitiikan tulos ja hankaloittaa hänen pyrkimyksiään.

Tosiasia on kuitenkin, että Venäjän voimavaroille valta-aseman osittainenkin realisoiminen saattaa olla liian kova rasite. 

Putin kyllä myöntää, että historian kelloa ei voida kääntää taaksepäin, mutta ainakin ”niistä (historiassa tapahtuneista) on puhuttava suoraan ja rehellisesti”. ”En syytä nyt ketään mistään”, hän sanoo, myöntäen,  että tilanne katastrofaalisen sisällissodan jälkeen oli kriittinen. ”Se on historiallinen tosiasia”.

Puheen loppuosa on täynnä Ukrainan rajua arvostelua, joka koskee sen korruptiota, sen Nato-valmiuksia, sen russofobiaa, sen vetäytymistä sopimuksista, sen toimimista sillanpääasemana, sen toimimista iskuetäisyydellä venäläisiin kohteisiin…

Puheenvuorossa tulee tavattoman selvästi esille, että Putinin historianäkemyksissä torjutaan ”konjunktuuripolitiikka”. Pysyvä valtiojärjestys on se,  joka ratkaisee. Siksi muutoksiin suhtaudutaan yleensäkin vieroksuen, vaikka kysymys olisi brutaalista diktatuurista.

Olen seuraavassa kuvassa eritellyt Putinin puhetta  jakaen sen pääkohtiin,  joita olen sitten määrittänyt alakohdilla.

Suurenna klikkaamalla kuvaa ja palauta tekstitila Esc-näppäimellä.




 

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Hyppäys liittoutumiseen on riski

 

 

Helsingin Sanomat on ajanut Suomea Natoon 15-20 vuotta. Nyt se näyttää saavuttaneen voiton taistossaan, ellei jotain yllättävää tapahdu. Muut mediat tukevat Hesarin perässä Nato-linjaa varsin yksituumaisesti. Päättäjien enemmistö on taipunut liittoutumisen kannalle ja vastustajat tai epäröijät ovat hiljaisessa liikkeessä samaan suuntaan.

En kuitenkaan usko, että prosessi menee läpi aivan ”sukkana”. On kuitenkin todettava, että kriittiset näkemykset liittoutumista kohtaan ovat vaimentuneet muutamien huudoksi korvessa. Missä he ovat? Epäilen,  että kriitikot ovat maanhiljaisia, jotka eivät tässäkään asiassa halua herättää epäsopua. Toivottavasti liittoutumisen vastustajat kuitenkin rohkaistuvat, säilyttävät ryhtinsä ja pitävät päänsä.

Nyt voiton hetkellä Hesari  heittää ”epäilyn varjon” liittymishankkeelle ehkä tasoittaakseen muodollisesti vähän punnuksia. Pääkirjoituksessa ”Myös ei-ääniä tarvitaan Nato-keskustelussa” 23.3.2022 lehti ehkä huonon omantunnon vaivaamana kääntää näennäisesti kelkkansa toteamalla, että ”Naton vastustajat eivät uskalla avata suutaan”. Lehti likipitäen pahoittelee tapahtunutta. Eihän tässä näin selkeää eroa pitänyt syntyä!

Meillä presidentti on korostanut, että sen kannan,  jolla on selvä enemmistö,  pitää saada tunnustus voitostaan ja vähemmistön on alistuttava enemmistön päätökseen. Tulkitsen niin, että liittoutumiskannan voittaessa Naton vastustajien tulee myöntää tappio, mutta toki liittoutumattomuutta parempana pitävien mielipiteen säilyttämistä kukaan ei estä. Muutoin emme eläisi demokratiassa. Nyt Hesari katsoo pääkirjoituksessaan, että sillä on varaa vastalauseiden rohkaisemiseen: ”(Natoa) vastaankin voidaan esittää painavia perusteita”.

Pääkirjoituksessaan 2.4.2022 ”Nato-prosessi on riskiarvio” Hesari palaa toisesta näkökulmasta samaan aiheeseen huomauttaen liittymisen potentiaalisesta hinnasta. Lehti muistuttaa Venäjän todennäköisistä vastatoimista. Niitä on – Hesarin sanoin - opittava sietämään ja valmistauduttava ”vastaamaan päättäväisesti”.

Naton kannattajien on syytä muistaa, että Suomella on oltava valmius toimia Naton joukoissa Suomen rajojen ulkopuolella. Voimme tietenkin jättää menemättä, mutta tuskinpa Naton jäsenet auttavat meitä,  jos me emme sitoudu auttamaan muita. Näitä ja monia muita argumentteja olen eritellyt blogini ”Nato-selvityksissä”. Juuri käynnissä olevassa Nato-prosessissa arvioidaan em. seikkojen aiheuttamia riskejä.

Viime aikoina olen joutunut rypistelemään kulmakarvojani, kun Baltia  ja Viro  ovat vaatineet (!) Suomea liittymään Natoon eikä vähiten siitä syystä, että  odotus on, että Suomi puolustaa Viroa. Olemme nyt todella suosittuja, mutta pyyteettömyydestä ei voi puhua. Tuntuu siltä, että hädän hetkellä viidennen artiklan realisoiminen -  Viroa koskien - on odotuksissa erityisesti Suomen kontolla.

Suomen tie Natoon on jonkin verran sumuinen,  jos Ruotsin demarit eivät muuta selkeästi kantaansa empivästä päättäväiseksi liittoutumisasiassa. Ruotsin demarien kannatus on noussut kirkkaasti yli 30 prosentin eräissä tuoreissa mielipidetiedusteluissa. Mutta mihin se tietä viitoittaa? Selvyys Ruotsin ja Suomen demareiden kantaan saataneen muutaman viikon päästä.

Liittoutumiskriitikot odottavat virkamiesten laatimaa turvallisuuspoliittista selontekoa yhtä suurella jännityksellä kuin Naton kiihkeät kannattajat. Tärkeää on,  että kriittiset kannat tulevat niiden vaatimalla painolla esille selonteossa. Muutoin tulos on puolivillainen.

Jos Nato-vaihtoehtoon päädytään,  niin liittoutumisehdot ovat neuvottelukysymys. Maat voivat liittyä Natoon erilaisin sopimusehdoin (koskien esim. sotaharjoitusalueita tai  tukikohtien sijoittamista).

Minkälaiseen näkymään Suomi asemoituu geopoliittisesti? Ukrainan tie rauhaan kulkee mahdollisesti sen turvatakuin vahvistetun puolueettomuuden kautta. Ruotsin pysyessä liittoutumattomana (jos niin käy) jää Suomi liittoutuneena Naton etuvartioksi. Oma historianseurantani vahvistaa käsitystä, että Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus lisää Pohjolan vakautta.  Mikä on tämän merkitys päätöksenteossa?

 

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Putin ja Ukrainan sodan ennusmerkit

 

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Käyn seuraavassa referoiden läpi puheen avainkohdat kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin toteaa puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän toteaa,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittaa Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. Putin tiedosti, että hänen puheensa myötä  ollaan kansainvälisten suhteiden vedenjakajalla

Putin aloittaa varsinaisen puheensa toteamalla, että vain kahta sukupolvea aiemmin maailma oli ideologisesti ja taloudellisesti jakautunut. Kahden suurvallan potentiaali varmisti maailman turvallisuuden. Putin viittaa kylmän sodan loppumiseen,  jonka jälkeen tyrkyllä oli yksinapainen maailmanjärjestys, joka sekään ei toteutunut Putinin mukaan. Hän ennustaa yksinapaisuuteen pyrkiville – siis sekä yksinvaltiaalle että yksivaltiuden piirissä toimiville – kurjaa loppua. Putin toteaa, että yksinapaisuudella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Hän väittää, että demokratiaa on opetettu Venäjälle sellaisten valtioiden taholta, jotka eivät itsekään noudata kansanvallan periaatteita.

Johtopäätöksenä Putin toteaa, että yksinapaisuus ei ole ainoastaan malli,  jota ei voi hyväksyä,  vaan se on myös mahdoton käytännössä toteutettavaksi. Se ei kuulu moderniin sivilisaatioon, resurssit eivät tule riittämään yksinapaisuuden toteuttamiseen, kuuluu Putinin tuomio. Lopulta Putinin yksinapaisuusteeman kehittely johtaa yhteen valtioon,  kuten arvata saattaa: Yhdysvaltoihin.  

Yhdysvallat-johtoisessa maailmassa kukaan ei ole turvassa - ei kukaan, täydentää Putin synkkää tulevaisuusnäköalaa yksinapaisesta  maailmasta.  Se kulminoituu kiihtyvään varustelukilpaluun.

Joukkotuhoaseet ja terrorismi  - vaikka ovatkin ennestään tunnettuja - ovat uusia uhkia siinä mielessä,  että sisältävät globaaleja tuhon enteitä.

Näistä luomistaan uhkakuvista  Putin siirtyy uuteen maailmanlaajuiseen turvallisuuden arkkitehtuuriin. On siis luotava uusi tasapainotila. Putin mainitsee liian vähälle huomiolle jääneistä maista BRIC-maat, joiden yhteinen bkt ylittää EU:n vastaavan. Ja - Putin lisää toiveikkaasti – tämä ero tulee kasvamaan. Uusien (BRIC)-keskusten taloudellinen potentiaali tulee  lisääntymään ja muuttumaan poliittiseksi vallaksi sekä vahvistamaan multilateraalisuutta.

Positiivisten kehitystendenssien vastapainona negatiiviset kehityskulut ovat myös vahvistumassa. Tällä Putin viittaa  puheessaan levottomassa maailmassa sotilaallisiin  operaatioihin,  joilla tapetaan joukoittain ihmisiä – siviilejä! Putin esittää retorisen kysymyksen: onko meillä keinoja kohdata nämä uhat? Hän mainitsee lohdullisena faktana Neuvostoliiton rauhanomaisen hajoamisen (a peaceful transformation)!!!  Tämä kaikki toteutui, vaikka olisi ollut mahdollisuus ydinaseiden tuhovoiman avulla särkeä aikaansaatua. Putin jopa vakuuttaa, että ainoa voimankäyttö,  joka voidaan sallia on YK:n suojeluksessa tapahtuvaa. Kuinka huikean kauas olemmekaan etääntyneet noista päivistä!

Putin ilmoittautuu aseriisunnan voimakkaaksi kannattajaksi ja moittii paikoillaan polkevaa pysähtynyttä tilaa. Putin ilmoittaa tukevansa aseriisunnan dialogin jatkamisen tärkeyttä ja kertoo Venäjän sitoutumisesta tiettyihin aleneviin määrällisiin tavoitteisiin. Putin viittaa moniin ydinaseita omistaviin maihin ilmoittaen vain USA:n ja Venäjän sitoutuneen asejärjestelmien rajoitusten vastuunkantoon.  

Putin ennakoi  Münchenin konferenssissa avaruuden hyväksikäyttöä sodan näyttämönä. Se merkitsisi uutta vaihetta mm. ydinasein käyttävässä sodassa. Putin kehuu Venäjää sen tekemän ulkoavaruutta hyväksikäyttävän sodan kieltämistä koskevasta aloitteesta.

Putin puhuu ohjuksin Euroopassa käytävän sodan mahdollisuudesta ja kertoo ohjuksien sijoittelun ärsyttävän Venäjää niiden kantomatkan takia. Samalla hän ilmaisee tyytymättömyytensä aserajoitusten hitaaseen edistymiseen erityisesti Euroopassa.

Putin tarttui myös Naton ja Venäjän väliseen sopimukseen (1999), jossa otettiin huomioon uusi geopoliittinen tilanne (Varsovan liiton lopettaminen) lännen ja idän välillä. Putin valitti puheessaan, että länsimaat ovat vain rajoitetusti ratifioineet sopimuksen, kun taas Venäjä on sekä ratifioinut sopimuksen että kiirehtinyt oman osuutensa toteuttamista (tukikohtien vetäminen Moldovasta ja Georgiasta). Samaan aikaan Nato on tuonut etulinjan tukikohtia Venäjän rajalle.  Tätä Putin pitää puheessaan provokaationa,  jolla vähennetään keskinäistä luottamusta.

Sitten Putin tarttuu tunnettuun (ja kiisteltyyn) lupaukseen 1990-luvun alussa, kun Naton puolelta luvattiin, että sotilasliiton joukkoja ei sijoiteta Itä-Eurooppaan Saksan rajojen ulkopuolelle, jonka piti antaa ”Neuvostoliitolle lujat turvallisuustakeet”  (en puutu tässä lännen riitauttamaan ”lupaukseen”). Putin moittii länttä välinpitämättömästä suhtautumisesta,  kun on ”annettu  jakaa Berliinin muurin palasia matkamuistoina”. Putin on selvästi katkera todeten Venäjän antaneen periksi  monissa asioissa  saamatta vastakaikua länneltä.

Sitten Putin siirtyy ydinaseiden leviämisen mahdollisuuteen esimerkiksi Iranissa: rauhanomaiseen käyttöön tarkoitettua teknologiaa voidaan helposti muuttaa asevarustelun osaksi.  Putin kiirehtii toimia ratkaista ongelma Iranissa ja muissa maissa, jonne ydinteknologian sotilaallinen käyttö on leviämässä. Putin kehaisee Venäjän jo edennen uraanin rikastamista koskevassa rauhanomaisessa aloitteissa (”uraanin rikastamiskeskukset IAEA:n valvonnassa”).

Jälleen Putin näkee etenemismahdollisuudet koskien joukkotuhoaseita  ja ydinaseita pitkälti Venäjän ja Yhdysvaltain varassa toimiviksi.  Oleellista on toimia tasavertaiselta pohjalta.

Energiayhteistyötä Putin pitää yhtenä keskeisistä  yhteistyökohteista. Putin lupaa tulla pitkälti vastaan näissä pyrinnöissä. Energian hinnan Putin näkee markkinamekanismin kautta toimivana, ei poliittisena kysymyksenä. Lisäksi Putin totesi prosessin Venäjä liittymiseksi WTO:hon olevan viimeistelyvaiheessa.

Puheensa lopussa Putin viittasi vielä haasteisiin kehitysavussa ja kansainvälisen terrorismin torjunnassa. Nämä asiat myös linkittyvät toisiinsa.

Viimeisenä asiana Putin  kiinnitti huomiota Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön OSCEn toimintaan. Hän arvostelee puheessaan jyrkästi OSCEn työtä todeten,  että se ei toimi läheskään niin oikeudenmukaisesti, kuin mitä odotukset olivat. OSCE ajaa rajoitetusti vain joidenkin maiden etuja. Putin arvostelee OSCEA erityisesti ihmisoikeusasioiden hoidosta. Venäjä pitää näitä toimia sinänsä tärkeinä, mutta torjuu totutusti valtioiden sisäisiin asioihin puuttumisen.

Puhe päättyi Venäjän aseman korostamiseen kansainvälisenä toimijana, osana demokraattisten maiden world orderia.

:::::::::::::::::::::::::

Mitä Putin todella halusi sanoa?

Putinin puhe alkaa joiltakin osin yhteistyöhenkisesti käsitellen turvallisuusyhteistyötä moninapaisuutta korostaen. Huumoriakin väläytellään. Putin nostaa erilleen muista tavoitteista uuden turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen. Turvallisuuden rinnalle hän nostaa tasapuolisuuden ja korostaa ns. BRIC-maiden osuutta. Demokraattiset arvot nousevat – ainakin Putinin sanoissa - tuon tuostakin tavoitteeksi. Tulkitsen niin, että vielä tuolloin vuonna 2007 (ja koko vuosikymmenellä) Putin tuki ainakin sanoissa demokratiakehitystä. Demokratiaperiaatteiden alamäki alkoi 2010-luvulla.

Puhe ei ole niin hyökkäävä kuin pintapuolisesti saattaisi kuvitella. Sen alkuosa on suorastaan yhteisiä arvoja korostava. Sitten hän siirtyy kokemiinsa epätasa-arvoisuuksiin  ja lopulta puheessa nousee esille katkeria sävyjä Venäjän syrjäyttämisestä kansainvälisestä yhteisöstä.  Putinin termein Venäjän arvostuksen nostaminen on hänen ykkösteemansa, joka vuoden 2007 jälkeen korostui lähes kaikissa yhteyksissä.

Otan esille kolme seikkaa, jotka ohjasivat Putinin strategiaa Münchenin konferenssin  2007  viitoittamana: 1) Neuvostoliiton hajoaminen (”1900-luvun suurin geopoliittinen tragedia” =supervallan mureneminen) 2) Putinilaisen world orderin toteuttaminen (uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen) tulevaisuuteen suuntautuen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan tosin mainitse)  ja moninapaisuus, 3) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta.

Putinin tavoitteiden toteuttamista Venäjällä tuki autoritaarisuuden kulttuurin vieminen läpi koko yhteiskunnan. Putinista heijastui puheen kautta tietty kärsimättömyys, joka kohdistui hänen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiseen.

Ei voitane suorasukaisesti  vetää johtopäätöstä, että Putin tiesi jo tuolloin askelmerkit kohti Ukrainan sotaa. Ajan kuluessa täydentyivät puuttuvat palikat, jotka sitten voitiin liittää kokonaisuuteen. Tuloksena oli brutaali hyökkäys suvereenin valtion kimppuun.

On vielä ehkä liian aikaista lausua arviota länsimaiden vastuusta Ukrainassa, mutta esimerkiksi Chicagon yliopiston toisinajatteleva professori John Mearsheimer on ilmoittanut suorasukaisesti,  että Ukrainan sota on ”Yhdysvaltain sota”. Hän perustelee kantaansa sillä, että Ukrainan haluttiin kuuluvan länteen, vaikka Mearsheimerin mielestä Ukrainan olisi pitänyt kehittyä  puolueettomaksi puskurivaltioksi (joka siitä voi nyt tullakin!)  lännen ja idän välissä. Jotkut allekirjoittavat tämän, jotkut eivät, mutta voitaneen kysyä, mitä Yhdysvallat ja länsi olisivat voineet tehdä enemmän  sodan välttämiseksi.

Putinin puheessa esittämät ylevät  maailmankuvaa rakentavat puheet  vesittyvät, koska nyt ne voidaan nähdä Ukrainan sotaa vasten. Jäljelle jää vain suurvalta-aikojen haikailu ja pettymys länttä kohtaan samalla,  kun hänen omien lupaustensa onttoudet jäävät kaikumaan kuulijan korviin.

Kun on katsonut ja kuunnellut Vladimir Putinin Münchenin puheen, tulee kysyneeksi, onko vuoden 2007 kova, mutta ongelmia erittelevä Putin se sama Putin,  joka nyt tekee julmia humaaneja arvoja pilkkaavia päätöksiä Ukrainassa?