Suomi, liittoutumattomuus, Nato ja Venäjä - kenen puolella historia on?

Nato-kysymys on aiheuttanut isoja ja nopeita muutoksia puoluekentän mielipiteissä ainakin siltä osin, kun puhutaan sotilasliittoon liittymisestä. Muutamissa viikoissa Naton kannatus on heilahtanut kymmenillä prosenteilla. Puolueittain ajateltuna siirtymät ovat olleet myös huomattavia kautta linjan.

Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet keskustassa ja perussuomalaisissa. Ainakin keskustalaisten osalta on totuttu tiettyyn vakauteen Nato-kannoissa, mutta nyt on toisin. Johdan molempien puolueiden osalta muutokset tai siirtymät osittain ko. puolueiden horjuvasta kannatuksesta johtuviksi. ”Nato-äänet” ovat siirtyneet  ja kasautuneet kokoomukselle  ja nyt niitä hamutaan takaisin! En toki vähättele kahta muutakaan muutoksen syytä, nimittäin Vladimir Putinhan tekee kaikkensa lisätäkseen Naton kannatusta Suomessa törkeine väkivaltakampanjoineen. Toinen syy on tietenkin aidosti huolestuttava turvallisuustilanne oikeistoa hyödyttävine kannatusmuutoksineen.

Suomen ja Ruotsin välille on pienemmissä porukoissa suunniteltu puolustusliittoa tai vastaavaa. Lähinnä kysymys on demareiden sisäisestä supinasta. Puolustusliittoa on ilmeisesti kaavailtu Naton vaihtoehdoksi. Puolustusliittopuheet Suomen ja Ruotsin välillä (missä ei sinänsä ole mitään väärää)  on torjuttu niin kategorisesti, että niissä täytyy olla jotain perää. Mutta eiköhän se juna mennyt jo.

Demareiden valtalinja etenee toista väylää, Nato-väylää pitkin ja sen vahtina on puolueen puheenjohtaja Sanna Marin, jolla pääministerinä on myös valtakunnallinen velvoite paimentaa Suomi Nato-satamaan ja vetää mielellään Ruotsin demarit perässä.

Sitten meille jää vasemmistoliitto, jonka eduskuntaryhmä hajoaa kielteisen Nato-kannan eriasteisiin variaatioihin. Lopputulos on, että nyt meillä vain harva uskaltaa arvostella ”lännettymistä”, joka taas  ei tarkoita sitä, että oltaisiin ”idän” puolella.

Joka tapauksessa pääsemme ”vihdoinkin”  irti ”puolueettomuudesta”, tuosta ”harmaasta alueesta”,  jota Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles   sanoi ”moraalittomaksi”. Piti valita puolensa. Enää oikeastaan Paavo Väyrynen tunnetuista poliitikoista jaksaa suuremmin pitää yllä puolueettomuuden perinnettä. Muutoksen kategorisuutta voi kuin hämmästellä.

::::::::::::::::::::::::

Onko Suomesta pyyhitty yli liittoutumattomuuden vaihtoehto? Käytännössä näyttää siltä. On tosin olemassa ”varovaisten kantaa ottamattomien reservi”,  siis joukko liittoutumattomuuden kannattajia,  jotka on Nato-vyörytyksellä hiljennetty. Sääli, sillä moniäänisyyden kirjo olisi pitänyt pystyä säilyttämään ihan jo demokratian toimivuuden kannalta. On epäuskottavaa ajatella, että liittoutumattomuus on yhtäkkiä ilman kannatusta. Jopa vanha kunnon ”Nato-Hesari” vaati pääkirjoituksessaan liittoutumattomuuden puolustajia esille. Mehän pilaamme demokratian olemalla hiljaa! No, onhan meillä  vielä joitakin, jotka kieltäytyvät sopulilauman mukana etenemisestä, nimittäin hiljaisten suomalaisten ”ei-Natolle” -vähemmistö, joka  vastailee gallupkyselyihin  ”en osaa sanoa” -pohjalta.

Hankalaksi tilanne muodostuu,  jos vallitsevasta (enemmistö)kannasta poikkeavia (vähemmistö)tahoja ruvetaan äänekkäästi hyljeksimään heidän mielipiteidensä johdosta. Tämän ajattelun nurinkurisuuteen ovat kiinnittäneet huomiota mm. Sanna Marin ja Matti Vanhanen. Tarkoitushan oli, että keskustelua käydään etsikkoaikana vapaasti ilman syyllistämistä.

Miksi esimerkiksi Yle ei ole kertaakaan koonnut porukkaa - liittoutumattomuuden kannattajia - keskustelemaan liittoutumattomuusvaihtoehdosta sen vastapainona,  että ajankohtaisohjelmien vieraina on nähty lukematon määrä vain vaivoin myönteisen Nato-kantansa peittäneitä keskustelijoita?  No, nyt on edetty niin pitkälle Naton viitoittamalla tiellä, että toisten asemaan asettumista ei enää ilmeisesti tarvitse harrastaa, ei  edes tasapuolisuuden nimissä. Nythän Nato-kannattajien ns. asiantuntijat toimivat ajankohtaislähetysten eri keskusteluryhmissä myös liittoutumattomuden kannattajien mandaatilla. Saatetaan jopa myöntää, että meillä on nyt Naton myötä kovat ajat edessä. Aleksandria-Instituutin Markku Kangaspurokin on vain vilahtanut jossakin TV:n ajankohtaisohjelmassa.  

Nyt ovat jo ilmestyneet ensimmäiset besserwisserit,  jotka tiesivät alusta lähtien,  mitä turvallisuuspolitiikassa olisi pitänyt tehdä. Seuraavaksi kai kerrotaan, että Kekkonen oli jo varhain Naton kannalla, häntä on vain tulkittu väärin. Mitä jos myönnettäisiin yleisellä tasolla,  että erehdyksiä sattuu, jotkut ovat isompia,  jotkut pienempiä!  Historian logiikka heittää meidät milloin mihinkin seuraan ja itsekin tietenkin yritämme ohjata purttamme oikeana pitämäämme suuntaan.

Historia on siitä metkaa,  että se voidaan aina kirjoittaa uusiksi nykyhetken näkymän mukaisesti. Erikseen ovat sitten henkilöt,  jotka jo alun perin olivat sitä mieltä,  että Venäjän kanssa ei kannata harrastaa sopuilua ja Natoon olisi tullut mennä välittömästi. Oikeastaan sanomatta jää vain se,  missä kohden yhteistyö Venäjän kanssa olisi pitänyt lopettaa, suojasään aikana vai sitten kuin ikäviä asioita on alkanut ilmetä ihmisoikeus- ym. asioissa.

Jostakin syystä en halua lähteä Heidi Hautalan kelkkaan oikeassa olemisen markkinoille. Suomen ja Venäjän historia on täynnä suuttumuksen aineksia ja aina on palattu vanhaan,  jota paremman puutteessa voidaan sanoa yhteistyöksi. Niin,  milloin yhteistyö - julkinen ja/tai  yksityinen - olisi pitänyt lopettaa Venäjän kanssa? Vuonna 1991, vai 2012, vaiko 2014. Vai olisiko vihanpitoa tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyyttä pitänyt noudattaa yhtäjaksoisesti historian hämäryydestä saakka?

Heidi Hautala vaati aikanaan totuuskomissiota Stasi-yhteyksien paljastamiseksi. Entä KGB-yhteydet tai FSB-yhteydet? Jostakin syystä yhdistän hautalamaisen  oikeassa olemisen kirkassilmäiseen koululaiseen,  joka haluaa säästää Suomen ja suomalaiset kaikelta ikäväksi kokemaltamme.

Todellisuus Suomessa on paljon monitahoisempi kuin se kuva,  jonka Hautala antoi Helsingin Sanomien haastattelussa 10.4.2022, jossa hän toteaa, että on ymmärrettävää, että tavalliset kansalaiset eivät ole nähneet Venäjää uhkana ja siksi eivät  ole kannattaneet Nato-jäsenyyttä.  Hautalan mielestä kansalaisten Venäjän ”väärä ymmärtäminen” on selitettävissä tiedon puutteella, mutta ”hyvin informoitujen poliittisten päättäjien” ei.  Entä ne, jotka eivät vieläkään näe Nato-jäsenyyttä pelastusrenkaana, johon turvautua, vaikkeivat näe mitään hyvää Venäjässä?

Tämän blogin nimi on ”Historia jatkuu” ja aivan varmasti se jatkuu senkin jälkeen,  kun aika meistä jättää.