tiistai 30. elokuuta 2022

Natoon kaikilla herkuilla?

 


Kokoomus haluaa Suomeen sotilasliitto Naton tukikohdan ja pysyviä Nato-joukkoja. Muitakin asian kannattajia voi ilmestyä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen nosti Nato-tukikohdan esiin avauspuheessaan kokoomuksen eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Lappeenrannassa vastikään.

Olemme siirtyneet aikaan,  jolloin edistyksen merkki on,  kun puuhaa rautaa rajalle. Muunlainen ajattelu on vanhanaikaista. Kuka uskaltaa jäädä vanhanaikaiseksi? Ajattelin kokeilla ja pitää lähtökohtana niitä osatekijöitä, joista uskottava itsenäinen puolustus koostuu. Mutta eikö juuri Naton pysyvien tukikohtien tai joukkojen sijoittaminen ole itsemääräämisoikeuden puolustamisen täyttymys? Pikemminkin puhuisin ajan hengestä ja siitäkin sillä varauksella,  että en usko kansalaisten suuren enemmistön lähtevän tähän militarismi-innostukseen mukaan.  

On merkkejä ankarasta kilpailusta,  jossa hätäiset kunnat haluaisivat tukikohdan vähän samaan tyyliin kuin ovat tähän saakka halunneet suuryrityksiä.  Maksajina yritysyen etabloitumisessa ovat nykyisin yritykset itse – eivät enää kunnat,  kuten joskus menneinä aikoina tapahtui. Mutta nyt ”tukikohtayritysten” viimekätisinä maksajina ovat Suomen kansalaiset, sillä en usko muiden aktivoituvan maksajina.

Oikeastaan tästä yhtälöstä puuttuu enää ydinaseiden sijoittaminen Suomen maaperälle. Tällaisistakaan ehdotuksista ei kannata enää yllättyä. Pitäähän pienellä Suomella pelote olla!

Jopa Norjan kaltaiset valtiot ovat vetäneet rajoja tukikohtien tai pysyvien joukkojen sijoittamiselle, mutta tämä periaate taitaa olla menneen talven lumia. Suomi haluaa uuden ajattelun eturintamaan.  Vielä vähän aikaa sitten sotilaallisesti liittoutumaton maa haluaa nyt kaikilta osin  liittoutuneeksi maaksi.

Uusi Nato-joukkojen komentaja Euroopassa C.G.Gavolin on todennut, että sotaharjoituksissa noudatetaan suurta läpinäkyvyyttä ja vältetään toimintaa,  jolla ärsytetään vastapuolta. Vastuuntuntoista puhetta! Olisiko tästä ohjenuoraksi suomalaisille intoilijoille?

Pohjoisen geopoliittinen vetovoima on suunnaton. Sinne ovat rynnänneet kaikki suurvallat Kiinaa myöten. Asiaan kuuluu olemattoman tyhjiön täyttäminen kaikilla mahdollisilla aselajeilla. Suomi haluaa ilmeisesti olla osa tätä kokonaisuutta.

Mitä mieltä on presidentti? Aiemmin hyvin pidättyvän Niinistön periaatteellinen kanta olisi tärkeää saada käytävän keskustelun alkuvaiheessa tai ainakin siinä vaiheessa,  kun Natoon liittyminen varmistuu. Rohkenen ennustaa, että  en usko Niinistön sen enempää avaavan kuin sulkevankaan keskustelua.

Jos saan arvata,  niin kompromissina Suomeen pyritään sijoittamaan jollakin aikavälillä  ”joitakin Naton rakenteita”.

Onko asian tiimoilta tapahtumassa jotain konkreettista? En usko. Kokoomuksenkin  osalta kysymys on ilmatilan varaamisesta tulevassa keskustelussa. Ainahan sitä voi yrittää kerätä pisteitä toteamalla,  että olimme ”ensimmäisinä asialla”. Eri asia on sitten, kuinka järkevää tällainen etuilu on.

Johonkin on hukkunut keskustelu aserajoituksista yleensä ja ydinaserajoituksista erikseen. Ukraina - Venäjän aggression takia -  on esimerkki ”alustasta”,  jossa ydinvoiman rauhanomaisen käytön ja sotilaallisen käytön välinen kynnys on madaltunut silmissä. Mitä matalampi kynnys,  sitä helpommin onnettomuus syntyy vahingossa. Mieluummin kuin erillisten sotilaallisten rakenteiden sijoittelusta Suomeen olisin kiinnostunut Suomen panoksesta aseriisunnassa. Mutta sehän ei taida olla enää muodikasta.

 

perjantai 26. elokuuta 2022

Sanna Marin ja suurten uutisten päivä

 

Vain huono uutinen on hyvä uutinen, sanotaan.  Lehtiä (tai paremminkin nettiä) lukiessa jokainen päivä on suurten otsikoiden päivä. Miten siis luen uutisia tai uutiskoosteita? Otsikoiden houkuttelevuuden mukaan vai asian erityisesti kiinnostaessa minua? Se ja sama, aina on ensipäättely uutisen lukuarvosta tehtävä otsakkeen perusteella. Median sisäisen kilpailun takia lukuarvotaistelu käydään otsakkeiden välityksellä.

Mutta on monia muitakin  keinoja,  joita käytetään voidaksemme ottaa vastaan (hyväksyä) meihin kohdistuvat palvelut. Netin ns.  evästeiden avulla hyväksymme tietojemme hyväksikäytön esimerkiksi tilastollisiin tai markkinoinnillisiin  tarkoituksiin. Evästeiden avulla voidaan mitata kiinnostustamme erilaisiin asioihin. Osa evästeitä on sekä välttämättömiä sivuston toiminnalle että helpottaa verkossa liikkumista.

 Tämän kirjoitukseni fokus on kuitenkin toisaalla.

Tarkoitus on tässä kirjoituksessa keskittyä niihin otsake- ja tekstikeinoihin,  joiden avulla media toivoo lukuarvonsa kasvavan. Yleensä tarkoitus on  herättää mielikuva jostakin todellisuutta suuremmasta asiasta tai kokemuksesta.

Tyypillinen tapa myydä otsakkeella on esittää vetonaulaksi jokin superlatiivi (tai moite) liitettynä henkilöön, jonka nimeä ei kuitenkaan mainita. Kenestä on kysymys, selviää vasta tekstistä. Itse tekstissä suurin sanoin ladattu odotus usein tuottaa pettymyksen.  

Esimerkki lievimmästä päästä: Otsake netissä (liittyen Kuortaneen  Juhannuskisoihin 18.6.2022): ”Suomalaisjuoksija romahti – ei voinut ymmärtää huonouttaan”. Kokenut penkkiurheilija päätteli otsakkeen luettuaan ja kisan tv:stä katsottuaan,  että tarkoitettiin pahasti alisuoriutunutta Topi Raitasta. Meikäläisen penkkiurheilijan kysymys Raitaselle olisi kuulunut: mistä kiikasti, kun juoksit odotuksia huomattavasti heikommin? Vastausta ei saatu, koska koko jutussa ei ollut Raitasen haastattelua, vaan maileri Joonas Rinteen haastattelu, joka ei hänkään juossut hyvin, mutta ei toki romahtanut!  Miten itse olisin otsikoinut jutun? Päteväksi otsakkeeksi katson seuraavan:  ”Topi Raitanen koki pahan pettymyksen  1500 metrillä!”

Mutta ennen kuin kaikki tämä selvisi uutisen laatinut taho sai klikkauksensa! Onnittelut.

Olen monen muun tavoin kehittänyt harhaanjohtavaan otsake/uutistyyliin vastatekniikan: pikaerittelyllä päättelen, että juttu ei ole sen väärtti, että leipäteksti kannattaa lukea. Otsakkeiden ylisanat toimivatkin usein  itseään vastaan. Ne paljastavat faktan:  paljon melua tyhjästä.

Suurin osa edellä kuvatusta voidaan lukea uutisten viihteellistymisen läpimurron seuraukseksi. Uutislähteiden välillä on kuitenkin laatuero.

Kuulun niihin,  joiden mielestä Ylen uutisointi - varauksella - kuuluu kohtalaisen luotettavan ja asiallisen uutisvälityksen piiriin. Päinvastaista linjaa edustaa Fox News (josta hieman myöhemmin lisää) ideologisine päämäärineen. Aikojen alussa uutisaineiston viihteellistymisessä saattoi olla kysymys ”loppukevennyksestä”. Pitkään sillä ei pärjätty, vaan joistakin uutistyypeistä tuli pysyvä viihteellinen elementti ohjelmatarjontaan.

Podcastit ym. johtivat vapaaseen tapaan uutisoida ja kommentoida ajankohtaisia asioita. Useimmat näyttävät pitävän tapahtuneesta kehityksestä. Uutisten piti ja pitää olla hauskoja ironisia tai mustanpuhuvia, joka tapauksessa mieluiten nokkeliin sanailuihin perustuvia. Tosikkomaisuutta piti välttää viimeiseen saakka. Päättäjiin kohdistuvassa naureskelussa ei sinällään ole mitään uutta, kun on kysymys  puheen tai kuvan tuottamisessa. Annetaan ymmärtää, että vain tosikko suuttuu moisesta.

Jossakin vaiheessa kaikkeen toistettuun liittyy kyllästymisen elementti. On löydettävä uusia ohjelmatyyppejä tai julkaisutapoja,  joissa katsojilla luodaan alusta viihtymistä varten. Ylen uutisten kaltaisessa uutistuotannossa alkaa olla rutiinin makua, mutta aivan turhaan siihen kohdistetaan moitteita:  jonkin tahon täytyy säilyttää laatumittapuu uutisten tuotannolle. Esimerkiksi Fox News edustaa ideologista uutisten tuottamistapaa. Ei edes yritetä peitellä sitä, että tarkastellaan maailmaa värillisten lasien läpi. Uutisiin sisältyy manipulaatiota ja indoktrinaatiota. Katsojakunta on valikoitunut ajan kuluessa halutunlaiseksi: ihmiset saavat niitä uutisia, joita haluavat kuulla ja katsoa. Tämä kaikki on johtanut vastaanottajakunnan polarisoitumiseen. Jakauma menee läpi koko yhteiskunnan. ”Oikeat uutiset” ovat niitä, jotka katsojakunta hyväksyy empimättä, koska ne sisältävät tietyn maailmankuvan. Tämä on ollut aiemmin ominaista autoritaarisille yhteiskunnille, mutta enää se ei ole niiden yksinoikeus. Nyt toiminta on laajentunut arveluttavalla tavalla liberaalidemokratian osaksi.

Paine objektiivisuuteen pyrkivään tiedonvälitykseen on edelleen olemassa, mutta sitä uhkaa  kaupallisin perustein tuotettu tarjonta.

Suosituimmat uutispalstat ovat sirpaletiedon aarrearkkuja, mutta eivät palvele kokonaisuuden muodostamista ympäröivästä todellisuudesta. Siksi on nähtävä paljon vaivaa uutistarjonnan valikoinnissa, jotta voitaisiin muodostaa  kokonaisvaltainen kuva ympäröivästä maailmasta.

:::::::::::::::::::::::::

Tähän tarkasteluun liittyy elimellisesti viime aikojen Sanna Marin -uutisointi…..

Sanna Marin -uutisointi on keskittynyt kännykkäkuvien kautta pääministerin henkilöön. Lehdillä on tapana perustella sensaatiokuvauksia niiden ”yhteiskunnallisen merkittävyyden” näkökulmasta,  mutta tosiasiassa uutisen/jutun sisältö paljastaa totuuden: tarkoitus on myydä lehteä tekemällä uutinen/juttu samasta aiheesta vaikka parikymmentä kertaa. Juttua jatketaan  niin kauan,  kunnes se on kuin kaluttu luu. Kaikki syötäväksi kelpaava ahdetaan median kitaan.

Kaiken kritiikin ulko- ja yläpuolella on median oma ”työ”, niiden oma  uutisointi. Samaan aikaan,  kun lehdet kääntävät puukkoa uhrinsa selässä ne itse pääsevät kuin koira veräjästä kritiikin armottomasta  käsittelystä, onhan niillä mahdollisuus säästää viimeinen sana itselleen. Ne vetäytyvät aiheen ”yhteiskunnallisen merkittävyyden” taakse. Jos niiden uutisointiin puututaan,  leimataan puuttuja sananvapauden tai lehdistönvapauden rajoittajaksi.

 

 

tiistai 23. elokuuta 2022

Radikalismi aikansa kuvastimena – sivulliseksi syntyneen mietteitä

 


 Seuraava kirjoitus sisältää blogikirjoitukseni vuodelta 2015 (24.10.2015). Kirjoituksen keskushenkilö on kirjailija Matti Kurjensaari, joka luotaa sukupolvikapinaa 1930-luvulta 1960-luvulle.  Kirja,  jota referoin ja arvioin on Kurjensaaren ”Syntynyt sivulliseksi” (1969). Itse asiassa perspektiivi on alkupäästä laajempi,  sillä se sisältää kommentin myös sukupolvikapinan näkökulmasta tärkeään sisällissotaan. Panen itsekin lusikan soppaan liittämällä teemaan Elokapina-liikkeen.

 

Mutta sitten Kurjensaareen….

”Nuoriso kapinoi kulutusyhteiskuntaa vastaan. Minä kasvoin aikana, jolloin iloittiin, että kulutustavaraa yleensä oli”. Näin totesi kolmekymmentäluvun radikaali Matti Kurjensaari (62 vuotta) 3.3.1969 päiväkirjamuotoisessa kirjassaan ”Syntynyt sivulliseksi”. Siinä hän luotaa suhdettaan 1960-luvun radikaalien kapinaan.



Kurjensaari kuvaa omaa asennettaan dualistiseksi suhteessa radikalismiin: ”Useimmat (radikaalit) ovat äsken kääntyneitä ja julistus on sitä sävyä kuin heillä olisi valta tuomita helvettiin kaikki ne, jotka eivät seuraa heitä”. Sitten hän aavistuksen verran pehmentää: ”Siitä huolimatta tunnen myötätuntoa näitä nuoria kohtaan. Eivät he ainakaan ajattele autoja ja elintasoa….” Kolmekymmentäluvun aggressiivinen osapuoli oli oikeistoradikalismi (jota vastaan Kurjensaari itse  opponoi), ja 1960-luvulla vastaavasti vasemmistoradikalismi. Tänään ääriliikehdintä on voimakkaasti polarisoitunut.

Peilaan seuraavassa Kurjensaaren omaa radikalismin aikaa 1930-luvulla 1960-luvun kapinalliseen ajankuvaan ja edelleen nykypäivän radikalismiin.

Onko Kurjensaaren oheisessa päiväkirjamerkinnässä kysymys ”siitä tavallisesta tarinasta”: entinen radikaali siinä rupeaa ylenkatsomaan (tai säälimään) nykypäivän radikaaleja? Katsotaanpa!

Kurjensaari kääntää asian niin, että aina seuraava sukupolvi pitää edellisen ihanteita vanhentuneina. Kuusikymmentäluvun radikaalia nuorisoa vaivasi ”kollektiivinen syyllisyyden tunne”. Mutta onko tässä suhteessa mikään muuttunut? Hän – Matti Kurjensaari – tunsi yhtä lailla syyllisyyttä rikkaiden ja köyhien maailmasta kolmekymmentäluvulla. Ja juuri se teki Kurjensaaresta radikaalin. Eroksi kuusikymmentäluvun radikalismin ja oman nuoruutensa radikalismin välillä hän näki sen, ettei hänen nuoruudessaan ollut kansainvälistä aspektia: Kurjensaari tunsi syyllisyyttä kansalaissodan hirmutekojen takia.

Hän tuntee vastenmielisyyttä päiväkirjan kirjoittamishetken aikaan muodikkaana pidettyä huumeiden käyttöä kohtaan aivan erityisesti silloin, kun sitä perustellaan kehitysmaiden sorron aiheuttamalla mielipahalla. Se on hänen mielestään yhtä vähän relevantti syy kuin oli hänen alkoholinkäyttönsä oman radikalisminsa perusteena. Syyt huumeiden ja alkoholin käyttöön löytyvät lähempää yksilöä. On vain muodikasta etsiä jaloja perusteita huumaavien aineiden käytölle.

Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla. Kurjensaaren esillä pitämää taustaa (kansalaissota ja 1920- ja 1930-luvun demokratian harjoitteluvaihe) vasten tämä on hyvin ymmärrettävä mielipide.

Entä mitä pitäisi ajatella nyt, kun on siirrytty ”kypsän” demokratian aikaan? Jos ajattelen tilannetta tänään (2015), niin voisin minäkin tuntea syyllisyyttä, että uskon liberaaliin demokratiaan, vaikka se näyttää pettävän kannattajansa toistuvasti . Mistä muusta johtuvat ääriliikkeiden aggressiot kuin kyvyttömästä demokratiasta? Mistä muusta johtuvat kansanvaltaisesti tehtyjen päätösten epätyydyttävät tulokset vaikkapa päivän politiikassa? Vai johtuuko kansanvallan puolesta tunnettu syyllisyys siitä, että siltä on odotettu aivan liikaa?

Kurjensaari ei malta olla herjaamatta silloisen (60-lukulaisen) radikalismin kaukohakuisuutta (kehitysmaiden ongelmat, silloin ajankohtainen Biafran tilanne jne.). Kyynisesti hän toteaa, että hänen oman nuoruutensa radikalismilla oli parempi osa: he löysivät sorretut ”omasta pihastaan tai nurkan takaa”. Kurjensaarta näyttää vaivaavan myös 60-luvun radikalismin ”äänekkyys” ja rettelöinti. Hänen oma protestinsa oli aikoinaan vaivihkaista ja maltillista.

Mitähän Kurjensaari sanoisi tämän päivän tilanteesta: nyt sorretut ovat konkreettisesti pihoillamme? Ja he eivät ole suomalaisia! Mitä tästä kaikesta on seurannut? Radikalismin nousua, mutta kyse ei ole enää pelkästään nuorten radikalismista , siihen kuuluu kaiken ikäisiä, ja se on monikerroksista arvoradikalismia. Kaupungin kaduilla kohtaavat sekä turvapaikan hakijoille solidaariset että heitä vastustat kaikenikäiset tahot. Mikään ei ole niin kuin ennen!

Kurjensaarella on itselläänkin epäilevä suhtautuminen omaan radikaalisuuteensa. Hän antaa alistuvan tuomion itselleen: ”Minun oivallukseni ovat (nykyään) … jo konservatiivisia, sivustakatsojan näkemyksiä, niissä on katkeraa viisautta”. Luopuva entinen radikaali? Vai oliko kysymys siitä, että Kurjensaari ei ollut 1930-luvun radikaali, aika vain oli vanhoillinen. Pitääkö todeta, kuten amerikkalainen professori Robert Reich, joka kimpaantui, kun erään yleisötilaisuuden avaaja käytti hänestä nimitystä vasemmistolainen: ”minä olen aina ollut keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle!”

Tätä joudun itsekin pohtimaan: oma ”radikaalisuuteni” oli ulkoa päin katsottuna melko sävyisää. Näytin sovinnaiselta pelkästään siitä syystä, että ihmiset ympärilläni olivat jyrkkiä ja suvaitsemattomia  ”partaradikaaleja”.

Tämän päivän radikalismi ei ole mitään ”etäradikalismia”. Kaikki ongelmat ovat läsnä. Ihmiset ovat raivoissaan ja näyttävät sen. Yhtäkkiä 60-luvun kehitysmaaongelmat ovat verisesti keskuudessamme tässä ja nyt. Turvapaikanhakijoita on kymmenin tuhansin. Silti olen sitä mieltä, että 60-lukulaisten radikaalien ja tämän päivän radikaalien välillä on yhtymäkohtia. Solidaarisuuden ”siirtovaikutus” toimii vanhemmilta nuoremmille. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun radikaalien jälkipolven joukossa on edelleen tavattoman myötätuntoisesti turvapaikanhakijoihin suhtautuvia ihmisiä.

Onko mikään muuttunut?

Ehkä se, että nyt myötätuntonsa turvapaikanhakijoille osoittavat myös oikeistoliberaalit. Vai onko heillä mielessä vain hyötynäkökohta? Saadaan halpaa työvoimaa työmarkkinoille?

Entä ne, jotka ovat barrikadin toisella puolella, ne jotka ovat turvapaikanhakijoita vastaan? Ei tätä aggressiivista ryhmää ollut kuusikymmentäluvulla. Ehkä he ovat kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun suuren hiljaisen enemmistön toisen ja kolmannen polven jälkeläisiä. Mistä tämä joukko koostuu? Nuorista miehistä, jotka haluavat säilyttää suomalaisuuden koskemattomana, Suomen suomalaisilla?

Onko edellä mainittu syyllisyydentuntokin muuttunut? Tunnemmeko syyllisyyttä sekä siitä, että turvapaikanhakijoille ei löydy sijaa kuin myös siitä, että liika on liikaa? Tapahtumia ei enää hallita, tapahtumat hallitsevat meitä. Muutoksiakin tapahtuu. Asenteet ovat tasoittuneet sitten vuoden 2015. Ukrainan tapahtuminen synnyttämään maahanmuuttoon suhtaudutaan huomattavan rauhallisesti.

Nykyajan läntisen arvomaailman radikalismin polarisoituneisuutta kuvaa yhteiskunnallisten liikkeiden jakautuminen äänekkäisiin oikeisto-  ja vasemmisto-osapuoliin, joiden äärireunat iskevät tilaisuuden tullen konkreettisesti yhteen  kadulla. Polarisaation poliittinen pohja on jyrkkäreunainen ja toista osapuolta satuttava. On ikään kuin pakko valita puolensa – ei siis riitä, että olet kurjensaarilaisittain  radikaali mielessäsi.

Yksi nykyajan radikalismin muoto on ympäristöradikalismi, josta esimerkin tarjoaa ”Elokapina” (per. 2018). Extinction Rebellion (lyh. XR), Suomessa Elokapina, on kansainvälinen ympäristöliike, joka käyttää suoraa toimintaa, mukaan lukien kansalaistottelemattomuutta. Liikkeen tavoitteena on taistella kasvihuonepäästöjen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä vastaan ja pysäyttää kuudes massasukupuuttoaalto.  Liike pyrkii kiinnittämään ihmisten huomion ilmastonmuutokseen näkyvillä protesteilla.

Liikkeen mukaan parlamentaarinen demokratia on epäonnistunut hätätilaan vastaamisessa, eivätkä poliitikot kykene tarttumaan pitkän aikavälin ongelmiin. Toiveikkaasti kansalaisfoorumi tarjoaa tien ulos edustuksellisen demokratian umpikujasta.

Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla. Entä nyt? Tekisikö hän sen nykytilanteessa, kun kypsä demokratia ei pysty vastaamaan ajan haasteisiin? Edustuksellisen demokratian päätöksentekoon kohdistuu jatkossakin suuria paineita reagoinnin nopeuteen ja vaikuttavuuteen liittyen.

Edellä esitetyn summaten voisi ehkä todeta, että Kurjensaaren radikalismille niin tärkeän kansalaissodan paikan on ottanut kansainvälinen pakolaisproblematiikka ja siitä nouseva radikalismi. Kurjensaari ei täysin sisäistänyt kuusikymmenlukulaisuutta, koska nuoret eivät käsittäneet  sisällissodan seurauksista noussutta sovun ja suvaitsevuuden tarvetta, vaan halusivat repiä uudelleen jo saavutetun yhteiskuntarauhan. Juuri nyt tarvittaisiin kansainvälistä sovun ja suvaitsevuuden liittoa. Muuten tilanteen hallinta karkaa käsistä.

 

perjantai 19. elokuuta 2022

Wilma Murto show

 


 Wilma Murto, 17, hyppäsi kuusi vuotta sitten nuorten maailmanennätyksen 471 Saksassa. Muistan,  mitä odotuksia hänen kyvykkyyteensä urheilijana  liitettiin noina aikoina. Taivas tuntui olevan rajana. Sen jälkeen tuli pitkä tauko ennätysten murskajaisiin. Loukkaantumisetkin ovat häirinnet ennätysjahtia. Vasta aivan tuoreeltaan Murto paransi nuoruudentulosta 472:een. Ehkä taustalla on myös fyysinen ja henkinen kasvutarina.  Vasta nyt ”kypsässä iässä” hän on valmis uusiin sfääreihin. Välitilinpäätöksenä toimi hienosti olympiakisojen viides sija. Tällä hetkellä ei 5 metriä tunnu mitenkään mahdottomalta. Siihen tarvitaan ehkä vain yksi tai kaksi vuotta lisää.

Iän puolesta (24 vuotta) hänellä on vielä aikaa huipulla parinkin olympiadin verran. Murrossa on ainesta seuraavaksi lajin valtiaaksi. Lahjakkuutta riittää, kylmähermoisuutta riittää. Kreikan Stefanidisin taipuminen ja osittainen hiipuminen tarjoavat Murrolle mahdollisuuden vallanvaihdokseen. Amerikkalaiset ovat tietenkin kovia jatkossakin.

Fyysiseltä rakenteeltaan huippu-urheilijana (182 cm/68 kg) hänellä on mahdollisuus kehittyä aivan uusiin mittoihin, kunhan loukkaantumiset eivät hidasta jatkuvaa kehittymistä.

Jotenkin suurimman vaikutuksen Murron EM-hypyissä tekivät kolme Suomen ennätystä samassa kilpailussa (475, 480 ja 485). En pysty sanomaan,  mitä seipäitä hän käytti, mutta joukossa täytyi loppuvaiheessa olla aiempaa jäykempiä seipäitä. Silti hän tarvitsi vain yhden limbon tottuakseen uusiin korkeuksiin. Meriitti on myös se,  että Murto pystyi  samaan tulokseen,  mikä oli voittotulos Eugenen maailmanmestaruuskilpailuissa aiemmin tänä vuonna.

Voi huoleti sanoa, että hän ylitti itsensä kerta toisensa jälkeen kanssakilpailijoiden vilpittömän tuntuiseksi riemuksi. Voi sanoa, että suuria oli odotettavissa,  sillä alemmissa korkeuksissa (riippumatta siitä,  kuinka onnistuneita hypyt olivat) jäi urheilijan ja riman väliin reippaasti ilmaa. Murron reagoinnissa saattoi tunnistaa ensimmäisten riemunkiljahdusten mentyä ohi seesteisyyden, vaikka arvaan urheilijan sisällä kuohuneen.  Urheilijan innoituksessa varmaan parasta on se,  kun pitkään kestänyt työ oikeudenmukaisesti palkitaan,  niin kuin Murron kohdalla nyt tapahtui.

Murron kultamitali oli ensimmäinen suomalaisnaisen yleisurheilun arvokisamitali 20 vuoteen.

Suomalaisen yleisurheilun kehittymisen vuoksi Murron kaltaiset ”murtautumiset” huipulle ovat välttämättömiä. Niitä ei todellakaan ole ollut liiaksi. Siitä osoituksena suurin puheenaihe Münchenin kisoissa on ollut joukkueen koko. Se on arvioitu aivan liian suureksi. Massalla on vaikea saavuttaa tuloksia,  jos valittujen urheilijoiden edellytykset eivät ole riittävän korkealla tasolla. Pettymyksiin on siis jälleen kerran ollut syytä varustautua, ja  ne ovat suurelta osin realisoituneet.

Ennen vanhaan tavoitteet mitattiin mitaleissa, nyt pistesijoissa. Ehkä niin on parasta. Pettymykset eivät kasva elämää suuremmiksi.

Viime aikojen suurkisojen vaatimattomat menestykset nostavat Murron saavutuksen arvoa entisestään: jotain mekin osaamme! Suomalainen yleisurheilu tarvitsee tällaisia voimanosoituksia. Nyt ei tarvitse riemuita ruotsalaisten ja norjalaisten sinänsä ansaituista  saavutuksista pelkästään. Tämä urotyö kannustaa edelleen muitakin asettamaan tavoitteita korkealle.

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt niiden,  joiden vastuulla on seiväshypyn jälkikasvu,  on syytä terästäytyä. Esimerkin voima on tunnetusti väkevä. Muistan hyvin innostuksen,  joka valtasi meidät pikkupojat vuosina 1962-63, kun Pentti Nikula hyppäsi lasikuidullaan maailmanennätyksen 494. Se oli jotain uskomatonta. Rakensimme serkkujeni kanssa itse hyppytelineet ja purukasa oli valmiina, tarvittiinhan puruja isovanhempien maatilan navetan takana jäiden säilyttämiseen (ja maidon jäähdyttämiseen). Niin,  elettiin kesäaikaa ja seiväshyppyä bambuseipäineen harrastettiin heinänteon väleissä! Pian seurasi lasikuidulla terästetty hyppääjäbuumi: Erkki Mustakari, Risto Ankio, Kauko Nyström, Altti Alarotu…. ja lopulta Antti Kalliomäki. Varhaisessa vaiheessa vallitsi eräänlainen Suomi-USA -maaottelu: Ron Morris, John Pennel, Brian Sternberg (jonka halvaantuminen pysäytti meidät)…..

Nyt ne ovat muisto vain,  mutta samalla  muistutus, mistä kaikki oikein alkoi.


PS

Mutta kilpailut jatkuivat..... ja meikäläiset ylittivät odotukset. Topi Raitasesta saa käsityksen, että jos hän on terve ja kunnossa, häntä on vaikea voittaa varsinkin,  jos hän saa itse rakentaa juoksun niin kuin Münchenissä tapahtui. Sekin on taidosta ja kilpailuälystä kiinni.

Kristiina Mäkelä taas otti työvoiton loputtomiin jatkuneiden heikkojen pistesijojen sijasta. Onnittelut!

Kokonaisuutena pohjoismainen yleisurheilu on nousussa. Lajikirjo,  jossa menestytään on kasvanut ja se on hienoa se! 

 

maanantai 15. elokuuta 2022

Pyyhkäisikö Nato-hyökyaalto viime keväänä Suomen yli niin nopeasti kuin miltä näytti?

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä 5/2022 Kaarle Nordenstrengin ja Juho Rahkolan yhdessä kirjoittamassa artikkelissa  ”Suomen Nato-tsunami” palataan siihen nopeaan käännökseen,  jonka Suomen kansan enemmistö teki Nato-asiassa viime kevään aikana.  Muutoksen nopeutta ei ole syvällisemmin arvioitu. Yleisimmän kannan mukaan asiaan vain pikareagoitiin Venäjän 24.2.2022 tekemän hyökkäyksen seurauksena.

Artikkelin yhtenä johtoajatuksena on,  että pitkään jatkunut Natoon liittymisen vastainen kanta ei ollut niin periaatteellisen kielteinen kuin miltä se vuosien varrella näytti. Kaiken kaikkiaan artikkeli avaa mahdollisuuden luodata median, demokratian ja yleisen mielipiteen välistä suhdetta kuluneina vuosina.

Varaan myös itselleni kommenttipuheenvuoroja käytyyn keskusteluun ja Nordenstrengin ja Rahkolan sinänsä kelpoon erittelyyn,  mitä keväällä oikein tapahtui.

Naton kannatus nousi kansalaisten keskuudessa äkkiä 73 prosenttiin toukokuussa 2022, kun vuodenvaihteessa 2021/2022 Naton kannatus oli vielä 24 prosenttia (ja vastustajien osuus 51 prosenttia).

Eduskunnassa Nato-äänestyksessä 17.5.2022 puolesta äänesti 188 kansanedustajaa, ei ääniä oli 8 ja poissa 3. Suuri muutos osui tammikuun 2022 ja toukokuun 2022 väliin. Mutta ratkaiseva muutos tapahtui 24.2. 2022 ”yhden talvisen aamupäivän seurauksena”.

Ennen tätä hyökymäistä muutosta Naton kannatus oli pitkään (vuodesta 2005 vuoteen 2022) reilun 20 prosentin ja vajaan 30 prosentin välissä, useimmin 25 prosentin paikkeilla.

Poliitikot olivat jo ehtineet tottua ajatukseen,  että he vähitellen vievät Suomen Natoon, mutta kävikin päinvastoin: kansalaiset mielipidekäyttäytymisellään ohjasivat poliitikkoja.

Oma käsitykseni on,  että suurimmat vaikuttavat syyt muutokseen olivat (1) helmikuun 24.  päivän hyökkäys,  (2) vuosia jatkunut median Nato-myönteinen uutisointi ilman vastavoimia ja (3) itse itseään toteuttava mielipidevyöry,  kun lumipallo vain jatkoi kasvuaan. Neljäs syy on enemmän hypoteettinen: eli juuri tuo oletus, että myönteinen Nato-kanta olisi kuplinut pinnan alla jo pidempään ja murtautui vallitsevissa olosuhteissa läpi kevään aikana.

Itse korostan tutkimuksellakin osoitettua suuntaa, että Nato-myönteisyys on mediassa pitkään jatkunut trendi. Itse ehdin  jo jossakin vaiheessa ihmettelemään, miten ihmiset pitävät sinnikkäästi kiinni liittoutumattomuudesta median ”painostuksesta” huolimatta. Ihailin salaa kansalaisten itsenäistä ajattelua.

Tunnettu on Helsingin Sanomien kanta vuodelta 2006, jossa lehti liputti – jo tuolloin - Natoon liittymisen puolesta.

Nordenstreng ja Rahkola valittavat,  että median roolia on tutkittu Natoon liittyen aivan liian vähän, vaikka sillä on ollut kansalaismielipiteeseen hivuttava vaikutus pitkään. Tähän voi yhtyä. Tietovaje oli ilmeinen demokratian ja Nato-päätöksen suhteen. Kansanäänestyskin vaihtoehtoisena mahdollisuutena hukkui kevään myllerryksessä.

Muitakin vaihtoehtoja esitettiin kevään 2022 aikana. Esimerkiksi Erkki Tuomiojan tulkitsen tarttuneen puolustusliittotäkyyn Ruotsin kanssa, mutta sekin ammuttiin alas ilman tarkempaa perehtymistä asiaan. Suomalaista sanan- ja mielipiteen vapautta ei hyödynnetty läheskään täysimääräisesti kevään aikana.

”Keskustelu” eri vaihtoehdoista sivuutettiin nopeasti. Niiden yli ikään kuin ajettiin,  kun löytyi yksi massiivisesti tuettu etenemisväylä. Monilla Naton kannattajilla tuntui olevan hätä lyödä lukkoon asia ennen kuin epäröinti nostaisi päätään. Muiden ohessa suomalaiset rauhanjärjestöt sivuutettiin keskustelussa lähes täysin.

Yle noudatti tasapuolisuutta (tilan antamisessa toisinajattelulle) vain sen verran kuin  minimissään oli tarpeen. Kerta toisensa jälkeen studioon marssitettiin samat tai samanmieliset analysoijat  aiheesta riippumatta. Olisiko syytä avata Ylen roolia tarkemmin perattaessa mielipidekirjoa kevään aikana?

Yleensäkin keskustelu Ukrainan kansainvälisestä asemasta jäi puutteelliseksi.  Vaikka Euroopassa ja erityisesti Suomessa Venäjää on pidetty yksin syyllisenä tapahtuneeseen murhenäytelmään,  on muissa maanosissa käyty laaja-alaisempaa keskusteluja vastuukysymyksistä. Suomalaiset samaistuivat – ymmärrettävistä syistä - nopeasti Ukrainan asemaan jo oman historiansakin (talvisota ym.) vaikutuksesta. Ukrainan asema on otettu omaksi ja sympatia on ollut Ukrainan puolella. Suomalaiset ovat hyväksyneet kotimaisen median Ukrainan myötäilyn ilman kritiikkiä. Eikä ihme,  sillä punnuksissa toisella puolella ovat olleet  venäläisten tekemät brutaalit väkivallanteot Euroopassa, jossa niitä ei ole totuttu näkemään.

Kun vuosikymmenien ajan kansalaismielipiteessä  on – oletettavasti tai väitetysti - vallinnut Natoa kohtaan tunnettu myönteinen ”Nato-herkkyys”,  niin olisiko vastavuoroisesti voimassa Nato-kriittisyys jo tehdyn päätöksen osalta: onko tehty katumusharjoituksia?  En usko, että asia on näin – vielä. Venäjä on pitänyt törkeällä käytöksellään huolen siitä, että epäröintiin ei ole ollut aihetta.

Ehkä itse en korostasi piilevää pitkäkestoista Nato-myönteisyyttä vaan suomalaisen kulttuurin niitä puolia,  joissa pidetään kiinni kerran sovitusta eikä ailahdella puolelta toiselle suhdanteiden mukaan.

Komppasin jossain aiemmassa blogikirjoituksessa Timo Vihavaista, joka näytti taipuvan sille kannalle, että Natoon liittymispäätös tehtiin liian nopeasti: keväällä olisi ollut mahdollisuus käyttää harkintaa, mutta edellä kuvattu liittoutumisvyöry  pyyhkäisi mennessään  tällaiset spekulaatiot. Tällaisissa asioissa on taipumusta ryhmittyä yhden lipun taakse, koska se koetaan kansakunnan kannalta turvallisimmaksi ratkaisuksi.

Tutkimusta liittoutumiskehityksestä on siis tehty varsin vähän ja eduskunnan omat selonteot lähtivät valmiista lopputuloksesta käsin,  piti vain rakentaa kehikko liittoutumismyönteiselle päätökselle. Jotenkin vajaaksi jäi ja jää sen arviointi, kuinka kritiikitöntä on Naton syvempien piirteiden erittely,  ja kuinka luottavaisesti suhtaudutaan Naton  kritiikittömään hyväntahtoisuuteen.

 

torstai 11. elokuuta 2022

Mitä saa sanoa, mitä ei

 

Helsingin sanomat avaa parissa artikkelissaan (”Teitä tarkkaillaan”, 7.8.2022 ja ”Niinistö torjuu arviot, että Venäjä-puheita olisi varottu viime vuosina”,  8.8. 2022) ulkopoliittisia saloja.  Syntyneen keskustelun keskiössä on Turvallisuuskomitean vanha raportti vuodelta 2017, johon nyt hieman jälkijättöisesti palataan.

On väitetty, että tutkijoiden puheita Venäjään liittyvistä uhkakuvista on yritetty rajoittaa tai sensuroida. Kysymys on ikään kuin jälkisuomettuneesta ilmapiiristä.

Olen itsekin kirjoittanut blogikirjoituksen aiheesta nimellä ”Sisäiset trollit ja ulkoiset trollit” 31.10.2017, jossa ihmettelen, että turvallisuuspolitiikkaan  otetaan niin voimakkaasti kantaa, vaikka lähestymässä olivat vuonna 2018 yhdet kaikkein rauhallisimmista presidentinvaaleista.

Helsingin Sanomat otsikoi 28.10.2017 ”Suomi varautuu Venäjän vaalivaikuttamiseen”. Kirjoituksessa käydään läpi edellä mainitun Valtiollisen turvallisuuskomitean muistiota koskien niitä keinoja, joilla Venäjä voi vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin. Turvallisuuskomitea toimii puolustusministeriön yhteydessä, joten sillä lienee ollut puolustusministeri Niinistön hyväksyminen. Muistio perustuu komitean käyttämän asiantuntijaverkoston mielipiteiden koosteeseen.

Maan suurimman sanomalehden rooli on tässä kummastuksen kohteena. Kysymys on pelottelulistasta, jonka luettelemat uhkatekijät ulottuvat ”presidentinvaalien voittajan avustamisesta” ”salamurhaan tai terrori-iskuun”.  Suomihan mielletään tässä ikään kuin kehittymättömäksi ei-demokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtioksi, jossa vaalit voidaan sabotoida muutamalla yksinkertaisella keinolla. Heikoilla on luottamus demokratiaan, jos vaikutus on näin helposti tapahtuvaa!

Presidentti  Niinistö tuomitsi ylimitoitetut uhkakuvat edesvastuuttomina,  ja toistaa edelleen kantansa vuonna 2022.

Niinistö kiinnitti myös huomiota siihen,  että Venäjän tavoitteeksi nostettiin Niinistö tukeminen.  Edellä mainitut ja muut ylimitoitetut hybridivaikuttamisen keinot kompromettoivat  osaltaan komitean asiantuntijatyötä. Jää vaikutelma että raportin tekijät ajattelevat,  että ainakaan näiden mainittujen yli vaikuttamiskeinot eivät voi yltää.

Komitean asiantuntijat aliarvioivat Suomen kansalaisten tietomäärää ja kykyä ymmärtää potentiaalisia uhkia. Kyllä kansalaiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan. Kun sanon näin, en tietenkään kiellä, etteikö vaaleihin voitaisi vaikuttaa jollain tavoilla. Minulle ei ole vain selvinnyt, mitä vaikuttamisella aiotaan saada aikaan. Sekasortoa? Epäjärjestystä? Miten tämä palvelee Venäjän intressejä? Kenen puolelle Venäjä kävisi tilanteessa, jossa vaaleissa on vain yksi suosikki?

Hesarissa julistetaan, että komitean mukaan tärkein Venäjän vaikuttamiskeino on ”nostaa Kremlin suosima ehdokas Suomen presidentiksi”. Entä jos Suomen kansa ja ”Venäjä” ovat samaa mieltä siitä, kuka pitäisi valita presidentiksi?

Joskus tulee mieleen, kumpi aiheuttaa enemmän ongelmia, ulkoiset trollit vai meidän oma turvallisuuskomiteamme. Presidentti Niinistö kehotti hybridiuhkien osaamiskeskuksen avajaisissa kylmäpäisyyteen ja varoitti suoranaisesta alarmismista eli Venäjään liittyvien uhkien liioittelemisesta: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”, totesi Niinistö.

On syytä panna merkille,  että ulkopolitiikkaa tehdään ajassa. Vuonna 2017 ei ollut niitä vaaroja nähtävissä, jotka ovat nostaneet päätään 24.2.2022 jälkeen.

Miltei joka vaaleissa viimeisten parin kymmenen vuoden aikana on nostettu esille – vaaleihin uhkakuvina  liittyen – hybridiuhkia. Sen enempää turvallisuusviranomaiset kuin vaaliviranomaiset eivät ole havainneet mitään vaikutuskeinoja käytetyn. Tilanne voi muuttua, kun Venäjän toimet Natoa vastaan lisääntyvät.

Jussi Niinistö kuuluu niihin,  jotka ovat korostaneet Venäjän vaikutusmahdollisuuksien suoraa käyttöä. Ilmeistä on,  että presidentti on tukistanut puolustusministeriä, kun tämä on nähnyt Venäjän puuttumisen todellisuutta laajempana. Presidentti on torjunut väitteet, että Venäjä-puheista olisi varoitettu poliitikkoja ja virkamiehiä. Jussi Niinistön itsensä mielestä avain asia on uhkista puhuminen. Vanhempi poliitikkosukupolvi  ei ole tottunut puhumaan uhkista julkisesti.

Itse näkisin,  että asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on yhä yleisempää. Silti hyvät tavat vaativat pidättymistä provosoivasta uhkakuvien maalailusta. Presidentti Niinistö on näyttänyt mallia asiallisella, mutta suoralla vuoropuhelulla. Osa suomalaisista politiikoista haluaisi haastaa presidentin linjaa.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että kanssakäyminen on saanut vakiintuneita  piirteitä, eikä edellä kuvattua Turvallisuuskomitean tyyppistä räyhäretoriikkaa tarvitse käyttää.

Suomettumisen vetäminen näissä yhteyksissä esille on lähinnä poliittisen pelin pelaamista: kilpaillaan siitä,  kuka uskaltaa sanoa ”itsenäisimmin”.

 

maanantai 8. elokuuta 2022

Ulkopolitiikan on oltava jatkuvan arvioinnin kohteena

 


Varatuomari Matti Rintala käyttää virkistävän toisinajattelijan puheenvuoron ulkopolitiikastamme Helsingin Sanomien yleisönosastossa 3.8.2022. Kirjoituksen otsake on ”Suomen ulkopolitikka vaatii arviointia”.

Rintala lähtee liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen omaksutusta ”Paasikiven-Kekkosen linjasta”. Sen ydinsisällön muodostaa tapa,  jolla suhteet Neuvostoliittoon järjestetään. Tämä oli ymmärrettävää, koska Neuvostoliitto oli bipolaarisessa maailmassa toinen suurvalta. Eri asia on sitten voidaanko politiikka määrittää juuri niin kuin Rintala sen nimeää. Itse kuulun niihin,  joka puhuu mieluummin Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta erikseen. Kekkosen nimi liitettiin Paasikiven nimeen 1950-luvulla palvelemaan Kekkosen nousua politiikan huipulle. Sen jälkeen yhdistelmä pyrittiin kiveen hakkaamalla määrittämään   Suomen ainoaksi oikeaksi linjaksi. Neuvostoliitto lähti mieluusti mukaan  itselleen edullisen suuntauksen kannattajaksi.

Paasikivi pyrki pitämään etäisyyttä ”hirmuiseksi” kokemaansa itäisen naapuriin. Hän ei koskaan alistunut Neuvostoliiton käsikassaraksi. Paasikivi oli sekä peloissaan että varuillaan koko presidenttikautensa ajan. Olipa toisen maailmansodan jälkeen omaksutun linjan nimi mikä tahansa,  se pyrki ottamaan huomioon Suomen geopoliittisen aseman suhteessa Neuvostoliittoon. Vähitellen linja omaksuttiin niin perusteellisesti, että sen hyväksymisaste kansalaisten keskuudessa nousi lähelle 90 prosenttia. Suhdetta symboloi YYA-sopimus pysyvän oloisena suhteiden järjestelynä.

 Rintala mainitsee joidenkin suomalaisten leimanneen koko toisen maailmansodan jälkeisen aikakauden suomettumisen ajaksi. Sen yksioikoiseen negatiivissävyiseen leimaan hän itse suhtautuu kriittisesti. Koko käsite suomettuminen ympäripyöreydessään ansaitsee tarkemman ja erittelevämmän käsittelyn. Kun koko aikakausi nimetään suomettumisen ajaksi ollaan tietenkin väärillä jäljillä. Ensinnäkin suljen Paasikiven tämä ajattelun ulkopuolelle. Kekkosen ajasta lasken suomettumisen ajaksi suomalaisten tavan käyttää neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan sekä räikeimmät osallistumiset Neuvostoliiton etujen ajamiseen. Monien suomalaisten suopeus (ja tämä on oleellista) tätä politiikkaa kohtaan on siis osa suomettumista. Muilta osin en puhuisi suomettumisesta lainkaan, vaan suurvaltojen perinteisestä tavasta painostaa vastentahtoisia pieniä valtoja mielensä mukaiseen politiikkaan.

Mutta nyt eletään uuden ulkopolitiikan aikaa. Sen Rintala nimeää Niinistön-Marinin linjaksi. Se käy minulle työnimeksi uudelle linjalle. Tämä linja vie Suomea Natoon. Tulkitsen presidentin suhtautuneen Natoon liittymiseen alun perin hyvin varovasti, kun monet muut jo riensivät kiinnittämään Suomen läntiseen sotilasliittoon. Presidentti kypsyi - vastuuntuntoisesti ajatellessaan - liittymiseen vähitellen. Marin sen sijaan otti valmiuden liittyä Natoon suopeasti vastaan huomattavasti ennen Niinistöä.

Tulkitsen niin, että Niinistön kanta muotoutui hitaasti vakiintuen kansalaisten suuren enemmistön tahdissa. Jotkut sanovat,  että Niinistö odotutti ensin muiden päättävien tahojen kannan vahvistumista.

Rintala kiinnittää huomiota Naton strategiseen päätökseen,  jolla Venäjä nimetään Naton viholliseksi, jonka seurauksena Suomi siirtyy sotilasliiton kautta myös selkeästi Venäjän viholliseksi. Rintala toteaa tämän johtaneen Suomen ”lisääntyneeseen aseelliseen varustautumiseen ja koko yhteiskunnan militarisoitumiseen”. Komppaan Rintalaa: media tuntuu tänä päivänä olevan täynnä toinen toistaan hienompien aseiden esittelyä.

Suomen Venäjä-politiikka on siis kääntynyt ympäri. Rintala näkee viitteitä  Suomen joutumisesta suurvaltojen pelinappulaksi. Hän suhtautuu skeptisesti Naton suomaan yksiselitteiseen turvaan ja arvioi myös päinvastaisen kehityksen mahdolliseksi. Johtopäätös on , että ulkopoliittisen linjan arvioinnin  on oltava aidosti jatkuvaa, mitä se tietenkin pyrkii olemaankin, mutta linjan muuttaminen nykyisestä lienee pelkästään akateemista pohdintaa.

Rintala pelkää Suomen taantuvan Naton köyhäksi rajamaaksi. Katteeton uhkakuva? Ei sittenkään. Vanhan sanonnan mukaan Suomella on historiassa mennyt taloudellisesti hyvin,  kun Venäjällä on mennyt hyvin pitänee edelleen paikkansa. Jos Venäjän taloudessa alkaa alamäki on sitä hankalaa kuroa umpeen länsikaupalla. Joka tapauksessa Venäjä on normaalioloissa luonteva kauppakumppani mille tahansa Suomen asemassa olevalle maalle.  Suomessa suhtaudutaan Venäjään alentuvasti. Sitä ei nähdä potentiaalisena kauppakumppanina, vaan uhkan ja länsikaupan varaventtiilin  sekoituksena. On vaikea uskoa, että Suomi selviää pitkällä aikavälilläkään kolhuitta Venäjän kaupan anemiasta. Monien mielestä näin on hyvä, sitoutumista pitääkin välttää!

Nykyinen politiikka viittaa siihen, että Venäjä-suhteet kompromettoidaan, niitä ei ole tai jos on,  niin vain henkilötasolla.

Mutta mikä olisi vaihtoehto nykyiselle politiikan ja talouden kriisille? Niin kauan,  kun Venäjä hyökkää Ukrainassa, ei Suomen ja Venäjän kaupan ja keskinäisten suhteiden takalukkoa pystytä avaamaan. Sitä paitsi sodalla on pitkät jäljet laajentumismahdollisuuksineen. Ja jäljet ulottuvat näkyvissä olevan tulevaisuuden tuolle puolelle. Vain spekuloinnin tasolla voidaan ”avata” mahdollisuuksia. Rintala ei esitä vaihtoehtoja, miten tästä tilanteesta päästäisiin eteenpäin. En usko, että Suomi ensimmäisten joukossa on luopumassa Ukrainan tukemisisesta. Jäljelle tuntuu jäävän vain traumaattinen tunne kaiken tarkoituksettomuudesta savuavine raunioineen.

Kaupan kehyksiä ei kuitenkaan kannata ajaa alas. Toipuminen nykyisestä alavireestä saattaa viedä vuosia, joidenkin mukaan vuosikymmeniä. Sota ei näytä olevan sellaisessa vaiheessa, että aselepoa tai rauhanneuvotteluja kannattaa harkita.

Nyt ollaan tilanteessa,  jossa Naton kannatus hipoo YYA-sopimuksen kannatusta. Suomalaiset haluavat  heittäytyä valittuun linjaan pohjiaan myöten. Mikään ”linja” ei ole kuitenkaan suora, siinä on kuoppia ja mutkia,  joita kannattaa jatkuvasti arvioida kriittisesti.

Oma lukunsa on Suomen ulkosuhteiden kirjo viimeisten sadan vuoden aikana. Suhteet sekä länteen että itään ovat vaihdelleet äärestä ääreen. Suomi on kuitenkin hyvän onnen ja omien ponnistelujen avulla selvinnyt maavertailussa verrattomasti keskimääräistä paremmin.

 

 

torstai 4. elokuuta 2022

Miten asiat oikein olivat

 



Kun kirjoitan näitä blogikirjoituksia,  yritän olla mahdollisimman tarkka tosiasioiden suhteen. Epätarkkuuksia kirjoituksiin (tähän mennessä 1933 kappaletta) silti sisältyy. Onneksi on lukijapalaute, joka pitää kurissa ja nuhteessa.

Historiantutkimuksen metodeihin en ole juurikaan kajonnut,  vaikka kirjoituksieni aihemaailma sillä suunnalla liikkuukin.

Nyt yritän.

Muun muassa näitä asioita käsittelee Jorma Kalela kirjassaan ”Historiantutkimus ja historia” (Gaudeamus, 2020). Teos avaa uusia näkemyksiä ja vanhojen näkemysten päivityksiä historiatiedon käsittelyyn. Referoin kirjaa harvakseltaan seuraavassa. Kirjan tulkinnoissa  otan suuria vapauksia omiin kirjoituksiini suhteutettuna.

Olen rohjennut asettaa kirjoittamiseni tavoitteeksi totuudessa pysymisen mahdollisimman suuressa määrin, vaikka kirjoituksissa ei täytykään tieteellisen lähestymistavan kriteerit. Olen joskus ilmaissut tämän siten,  että pyrin mahdollisimman lähelle objektiivista totuutta. Komeaa!

Niin, mitä on totuus? Jorma Kalela lähtee liikkeelle maallikon näkemyksestä määrittäessään  tutkijan totuutta.  Hän määrittää sen näin: ”On historiantutkijan asia selvittää, ovatko historiasta esitetyt väitteet tosia vai eivät”. Tässä historiantutkija on ennen  kaikkea historian asiantuntija. Milloin John F. Kennedy kuoli? On helppoa vastata maallikon odotuksiin tällaisten kysymysten kohdalla. Mutta jos kysytään Kalelan kirjan esimerkin mukaisesti,  ”Oliko kylmän sodan ajan Suomi suomettunut?”,  on kysymys jo hankalampi.

Viljo Rasila määrittää tutkijan totuuden seuraavasti: se on se, mikä  on historiallisessa kehityksessä ollut merkitsevintä, ratkaisevinta tai olennaisinta. On pidettävä mielessä, että maallikko ja tutkija eivät välttämättä ymmärrä historian totuutta samalla tavalla.

Jorma Kalelan mielestä ”historiantutkijoiden tulisi nimenomaan pohtia omaa näkemystään tiedosta ja totuudesta (koska ehdotonta totuutta ei ole)”.

Historiantutkijat itse rajaavat aiheensa käsittelyn.  Rajauksesta  päättäminen on tutkimuspoliittisten valintojen tekemistä. Tehdyistä valinnoista vain  ei usein kerrota. Näin tutkimustuloksiin liittyvät varaukset jäävät usein esittämättä. Annetaanko siis tutkijoiden taholta ymmärtää, että ”historiantutkijat esittävät `objektiivisen´ kuvauksen tutkimistaan asioista” (kuten itsekin väitän blogini tavoitteissa!)?  Vai voidaanko spekuloida,  että kysymys on tarkoituksenmukaisen osatotuuden esittämisestä?

Kalela pelkää, että historiantutkijat aliarvioivat maallikkolukijansa ymmärryksen ja esittävät, että ”maailma on helpompi ymmärtää kuin se oikeastaan onkaan”. Historiantutkijoiden ylimitoitetut käsitykset omista mahdollisuuksistaan ovat synnyttäneet arvostelun vanhanaikaisena pidettyä historiatutkimusta vastaan: itsevarmasti esitetään, että totuuden löytyminen lähdeaineistosta , on 1800-luvun modernistien näkemys eikä sillä ole paikkaa nykyaikaisessa historiankirjoituksessa. Käsitän  niin, että tällä ajattelulla pesuveden mukana hylätään monia arvokkaita ”vanhan” historiantutkimuksen metodeja. Kritiikkiä perinteisiä historiantutkijoita kohtaan voidaan esittää aiheellisesti, mutta se ei silti edellytä postmodernia lähestymistapaa, jonka mukaan historiantutkijat ”antavat kiinnostuksensa kohteille merkityksiä omien moraalisten, poliittisten ja esteettisten näkemystensä mukaisesti”.

Postmoderni historiantutkimuksen näkökulma on ongelmallinen, koska se ”voimistaa tiedollista epävarmuutta maailmasta, jonka ymmärtäminen on kenelle tahansa työlästä”. Johtaako tämä siihen, että lopulta ”kaikki” tutkimus on (postmodernia) tulkintaa? Kalelan mielestä haasteeseen on vastattava perustelemalla maallikolle ”totuuden moniulotteisuus”.

On väitetty,  että historiantutkimus on faktojen palvontaa. Tästä voi johtaa näkemyksen, että luulemme lukemamme historian perustuvan  tosiasioille, mutta tosiasiassa se ei lainkaan sisällä tosiasioita vaan sarjan hyväksyttyjä mielipiteitä. Tässä on perää: lähteet ovat ”mykkiä”. Tieto saadaan päätelmistä, joita lähteiden tiedoista vedetään. Kalela lainaa brittiläisiä historiantutkijoita, joiden mukaan ”historiantutkijan työ on jatkuvaa tosiasioiden sovittamista tulkintaan ja tulkinnan sovittamista faktoihin”.

Useimmat historiantutkimuksen metodiesitykset puoltavat totuuden ns. yhteensopivuus- eli koherenssiteoriaa. Kalela: ”sen mukaan väite on tosi silloin,  kun se on sopusoinnussa muiden tietojemme kanssa”. Ei siis painoteta irrallisia tietoja. Kuitenkaan ei ole syytä asettaa vastakkain historiantutkijan esityksen yksityiskohtia  ja hänen kokonaistulkintaansa siten,  kuin ”postmodernistit” tekevät.

Historiantutkija joutuu koko ajan testitilanteeseen. Hänen faktansa eivät voi poiketa yleisesti hyväksytyistä faktoista eivätkä juurikaan toisten tutkijoiden luotettavista tuloksista. Nämä historiatieteen tekemisessä huomioitavat seikat korvaavat eksaktiuden puutteet muihin tieteisiin verrattuna.

Vielä on muistettava, että historiantutkijalla ei ole yksinoikeutta tutkimukseen. Hänen kanssaan voivat tehdä yhteistyötä tai kilpailla esimerkiksi historiasuuntautuneet kirjailijat, kuten Väinö Linna, jotka voivat osallistua aktiivisesti historiasta käytävään keskusteluun.

Väinö Linnaa voidaan käyttää aasinsiltana käsiteltäessä  ”objektivisteja”,  joka käsite juontaa juurensa Leopold von Ranken objektiivisen historiantutkimuksen  klassisesta määritelmästä ”wie es eigentlich gewesen ist”, ja ”osallistujia”, kuten Linnaa itseään, jolla ei ollut muodollista historiantutkijan koulutusta, mutta joka perehtyi  syvällisesti historiaan.

”Objektivistit” ovat tutkijoiden valtavirtaa ja ”osallistujat” sellaisia tahoja, jotka haluavat ainakin osin kyseenalaistaa perinteisen tutkimuksen metodit. Osallistujat väittävät, että puolueeton tutkimus (johon objektivistit pyrkivät) on mahdottomuus. Asetelma saattaa olla jopa sellainen, että monet historiantutkijat ovat ylivarovaisia: ”varotaan tekemästä sellaista tutkimusta, joka saattaisi tukea maallikkoyleisön jonkin osan pyrkimyksiä”.

Historiantutkimus on näkemysten viidakossa jännittävää, vaikkei sortuisikaan Donald Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn yritykseen lanseerata kuuluisa ”vaihtoehtoinen totuus”.