Seuraava kirjoitus sisältää blogikirjoitukseni vuodelta
2015 (24.10.2015). Kirjoituksen keskushenkilö on kirjailija Matti Kurjensaari,
joka luotaa sukupolvikapinaa 1930-luvulta 1960-luvulle. Kirja, jota referoin ja arvioin on Kurjensaaren ”Syntynyt
sivulliseksi” (1969). Itse asiassa perspektiivi on alkupäästä laajempi, sillä se sisältää kommentin myös
sukupolvikapinan näkökulmasta tärkeään sisällissotaan. Panen itsekin lusikan
soppaan liittämällä teemaan Elokapina-liikkeen.
Mutta sitten Kurjensaareen….
”Nuoriso kapinoi kulutusyhteiskuntaa vastaan. Minä
kasvoin aikana, jolloin iloittiin, että kulutustavaraa yleensä oli”. Näin
totesi kolmekymmentäluvun radikaali Matti Kurjensaari (62 vuotta) 3.3.1969
päiväkirjamuotoisessa kirjassaan ”Syntynyt sivulliseksi”. Siinä hän luotaa
suhdettaan 1960-luvun radikaalien kapinaan.
Kurjensaari kuvaa omaa asennettaan dualistiseksi
suhteessa radikalismiin: ”Useimmat (radikaalit) ovat äsken kääntyneitä ja
julistus on sitä sävyä kuin heillä olisi valta tuomita helvettiin kaikki ne,
jotka eivät seuraa heitä”. Sitten hän aavistuksen verran pehmentää: ”Siitä
huolimatta tunnen myötätuntoa näitä nuoria kohtaan. Eivät he ainakaan ajattele
autoja ja elintasoa….” Kolmekymmentäluvun aggressiivinen osapuoli oli
oikeistoradikalismi (jota vastaan Kurjensaari itse opponoi), ja 1960-luvulla vastaavasti vasemmistoradikalismi.
Tänään ääriliikehdintä on voimakkaasti polarisoitunut.
Peilaan seuraavassa Kurjensaaren omaa radikalismin
aikaa 1930-luvulla 1960-luvun kapinalliseen ajankuvaan ja edelleen nykypäivän
radikalismiin.
Onko Kurjensaaren oheisessa päiväkirjamerkinnässä
kysymys ”siitä tavallisesta tarinasta”: entinen radikaali siinä rupeaa
ylenkatsomaan (tai säälimään) nykypäivän radikaaleja? Katsotaanpa!
Kurjensaari kääntää asian niin, että aina seuraava
sukupolvi pitää edellisen ihanteita vanhentuneina. Kuusikymmentäluvun
radikaalia nuorisoa vaivasi ”kollektiivinen syyllisyyden tunne”. Mutta onko
tässä suhteessa mikään muuttunut? Hän – Matti Kurjensaari – tunsi yhtä lailla
syyllisyyttä rikkaiden ja köyhien maailmasta kolmekymmentäluvulla. Ja juuri se
teki Kurjensaaresta radikaalin. Eroksi kuusikymmentäluvun radikalismin ja oman
nuoruutensa radikalismin välillä hän näki sen, ettei hänen nuoruudessaan ollut
kansainvälistä aspektia: Kurjensaari tunsi syyllisyyttä kansalaissodan
hirmutekojen takia.
Hän tuntee vastenmielisyyttä päiväkirjan
kirjoittamishetken aikaan muodikkaana pidettyä huumeiden käyttöä kohtaan aivan
erityisesti silloin, kun sitä perustellaan kehitysmaiden sorron aiheuttamalla
mielipahalla. Se on hänen mielestään yhtä vähän relevantti syy kuin oli hänen
alkoholinkäyttönsä oman radikalisminsa perusteena. Syyt huumeiden ja alkoholin
käyttöön löytyvät lähempää yksilöä. On vain muodikasta etsiä jaloja perusteita
huumaavien aineiden käytölle.
Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun
demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla.
Kurjensaaren esillä pitämää taustaa (kansalaissota ja 1920- ja 1930-luvun
demokratian harjoitteluvaihe) vasten tämä on hyvin ymmärrettävä mielipide.
Entä mitä pitäisi ajatella nyt, kun on siirrytty
”kypsän” demokratian aikaan? Jos ajattelen tilannetta tänään (2015), niin
voisin minäkin tuntea syyllisyyttä, että uskon liberaaliin demokratiaan, vaikka
se näyttää pettävän kannattajansa toistuvasti . Mistä muusta johtuvat
ääriliikkeiden aggressiot kuin kyvyttömästä demokratiasta? Mistä muusta
johtuvat kansanvaltaisesti tehtyjen päätösten epätyydyttävät tulokset vaikkapa
päivän politiikassa? Vai johtuuko kansanvallan puolesta tunnettu syyllisyys
siitä, että siltä on odotettu aivan liikaa?
Kurjensaari ei malta olla herjaamatta silloisen
(60-lukulaisen) radikalismin kaukohakuisuutta (kehitysmaiden ongelmat, silloin
ajankohtainen Biafran tilanne jne.). Kyynisesti hän toteaa, että hänen oman
nuoruutensa radikalismilla oli parempi osa: he löysivät sorretut ”omasta
pihastaan tai nurkan takaa”. Kurjensaarta näyttää vaivaavan myös 60-luvun
radikalismin ”äänekkyys” ja rettelöinti. Hänen oma protestinsa oli aikoinaan
vaivihkaista ja maltillista.
Mitähän Kurjensaari sanoisi tämän päivän tilanteesta:
nyt sorretut ovat konkreettisesti pihoillamme? Ja he eivät ole suomalaisia!
Mitä tästä kaikesta on seurannut? Radikalismin nousua, mutta kyse ei ole enää
pelkästään nuorten radikalismista , siihen kuuluu kaiken ikäisiä, ja se on
monikerroksista arvoradikalismia. Kaupungin kaduilla kohtaavat sekä turvapaikan
hakijoille solidaariset että heitä vastustat kaikenikäiset tahot. Mikään ei ole
niin kuin ennen!
Kurjensaarella on itselläänkin epäilevä suhtautuminen
omaan radikaalisuuteensa. Hän antaa alistuvan tuomion itselleen: ”Minun
oivallukseni ovat (nykyään) … jo konservatiivisia, sivustakatsojan näkemyksiä,
niissä on katkeraa viisautta”. Luopuva entinen radikaali? Vai oliko kysymys
siitä, että Kurjensaari ei ollut 1930-luvun radikaali, aika vain oli
vanhoillinen. Pitääkö todeta, kuten amerikkalainen professori Robert Reich,
joka kimpaantui, kun erään yleisötilaisuuden avaaja käytti hänestä nimitystä
vasemmistolainen: ”minä olen aina ollut keskellä, yhteiskunta on siirtynyt
oikealle!”
Tätä joudun itsekin pohtimaan: oma ”radikaalisuuteni”
oli ulkoa päin katsottuna melko sävyisää. Näytin sovinnaiselta pelkästään siitä
syystä, että ihmiset ympärilläni olivat jyrkkiä ja suvaitsemattomia ”partaradikaaleja”.
Tämän päivän radikalismi ei ole mitään
”etäradikalismia”. Kaikki ongelmat ovat läsnä. Ihmiset ovat raivoissaan ja
näyttävät sen. Yhtäkkiä 60-luvun kehitysmaaongelmat ovat verisesti
keskuudessamme tässä ja nyt. Turvapaikanhakijoita on kymmenin tuhansin. Silti
olen sitä mieltä, että 60-lukulaisten radikaalien ja tämän päivän radikaalien
välillä on yhtymäkohtia. Solidaarisuuden ”siirtovaikutus” toimii vanhemmilta
nuoremmille. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun radikaalien jälkipolven
joukossa on edelleen tavattoman myötätuntoisesti turvapaikanhakijoihin
suhtautuvia ihmisiä.
Onko mikään muuttunut?
Ehkä se, että nyt myötätuntonsa turvapaikanhakijoille
osoittavat myös oikeistoliberaalit. Vai onko heillä mielessä vain
hyötynäkökohta? Saadaan halpaa työvoimaa työmarkkinoille?
Entä ne, jotka ovat barrikadin toisella puolella, ne
jotka ovat turvapaikanhakijoita vastaan? Ei tätä aggressiivista ryhmää ollut
kuusikymmentäluvulla. Ehkä he ovat kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun
suuren hiljaisen enemmistön toisen ja kolmannen polven jälkeläisiä. Mistä tämä
joukko koostuu? Nuorista miehistä, jotka haluavat säilyttää suomalaisuuden
koskemattomana, Suomen suomalaisilla?
Onko edellä mainittu syyllisyydentuntokin muuttunut?
Tunnemmeko syyllisyyttä sekä siitä, että turvapaikanhakijoille ei löydy sijaa
kuin myös siitä, että liika on liikaa? Tapahtumia ei enää hallita, tapahtumat
hallitsevat meitä. Muutoksiakin tapahtuu. Asenteet ovat tasoittuneet sitten
vuoden 2015. Ukrainan tapahtuminen synnyttämään maahanmuuttoon suhtaudutaan
huomattavan rauhallisesti.
Nykyajan läntisen arvomaailman radikalismin polarisoituneisuutta
kuvaa yhteiskunnallisten liikkeiden jakautuminen äänekkäisiin oikeisto- ja vasemmisto-osapuoliin, joiden äärireunat
iskevät tilaisuuden tullen konkreettisesti yhteen kadulla. Polarisaation poliittinen pohja on
jyrkkäreunainen ja toista osapuolta satuttava. On ikään kuin pakko valita
puolensa – ei siis riitä, että olet kurjensaarilaisittain radikaali mielessäsi.
Yksi nykyajan radikalismin muoto
on ympäristöradikalismi, josta esimerkin tarjoaa ”Elokapina” (per. 2018). Extinction Rebellion (lyh. XR),
Suomessa Elokapina, on kansainvälinen ympäristöliike, joka käyttää suoraa toimintaa, mukaan lukien kansalaistottelemattomuutta. Liikkeen tavoitteena on taistella kasvihuonepäästöjen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä vastaan ja pysäyttää kuudes massasukupuuttoaalto. Liike pyrkii kiinnittämään
ihmisten huomion ilmastonmuutokseen näkyvillä protesteilla.
Liikkeen mukaan
parlamentaarinen demokratia on epäonnistunut hätätilaan vastaamisessa, eivätkä
poliitikot kykene tarttumaan pitkän aikavälin ongelmiin. Toiveikkaasti kansalaisfoorumi
tarjoaa tien ulos edustuksellisen demokratian umpikujasta.
Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun
demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla.
Entä nyt? Tekisikö hän sen nykytilanteessa, kun kypsä demokratia ei pysty
vastaamaan ajan haasteisiin? Edustuksellisen demokratian päätöksentekoon
kohdistuu jatkossakin suuria paineita reagoinnin nopeuteen ja vaikuttavuuteen liittyen.
Edellä esitetyn summaten voisi ehkä todeta, että
Kurjensaaren radikalismille niin tärkeän kansalaissodan paikan on ottanut kansainvälinen
pakolaisproblematiikka ja siitä nouseva radikalismi. Kurjensaari ei täysin sisäistänyt
kuusikymmenlukulaisuutta, koska nuoret eivät käsittäneet sisällissodan seurauksista noussutta sovun ja
suvaitsevuuden tarvetta, vaan halusivat repiä uudelleen jo saavutetun yhteiskuntarauhan.
Juuri nyt tarvittaisiin kansainvälistä sovun ja suvaitsevuuden liittoa. Muuten
tilanteen hallinta karkaa käsistä.