Mitä saa sanoa, mitä ei

 

Helsingin sanomat avaa parissa artikkelissaan (”Teitä tarkkaillaan”, 7.8.2022 ja ”Niinistö torjuu arviot, että Venäjä-puheita olisi varottu viime vuosina”,  8.8. 2022) ulkopoliittisia saloja.  Syntyneen keskustelun keskiössä on Turvallisuuskomitean vanha raportti vuodelta 2017, johon nyt hieman jälkijättöisesti palataan.

On väitetty, että tutkijoiden puheita Venäjään liittyvistä uhkakuvista on yritetty rajoittaa tai sensuroida. Kysymys on ikään kuin jälkisuomettuneesta ilmapiiristä.

Olen itsekin kirjoittanut blogikirjoituksen aiheesta nimellä ”Sisäiset trollit ja ulkoiset trollit” 31.10.2017, jossa ihmettelen, että turvallisuuspolitiikkaan  otetaan niin voimakkaasti kantaa, vaikka lähestymässä olivat vuonna 2018 yhdet kaikkein rauhallisimmista presidentinvaaleista.

Helsingin Sanomat otsikoi 28.10.2017 ”Suomi varautuu Venäjän vaalivaikuttamiseen”. Kirjoituksessa käydään läpi edellä mainitun Valtiollisen turvallisuuskomitean muistiota koskien niitä keinoja, joilla Venäjä voi vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin. Turvallisuuskomitea toimii puolustusministeriön yhteydessä, joten sillä lienee ollut puolustusministeri Niinistön hyväksyminen. Muistio perustuu komitean käyttämän asiantuntijaverkoston mielipiteiden koosteeseen.

Maan suurimman sanomalehden rooli on tässä kummastuksen kohteena. Kysymys on pelottelulistasta, jonka luettelemat uhkatekijät ulottuvat ”presidentinvaalien voittajan avustamisesta” ”salamurhaan tai terrori-iskuun”.  Suomihan mielletään tässä ikään kuin kehittymättömäksi ei-demokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtioksi, jossa vaalit voidaan sabotoida muutamalla yksinkertaisella keinolla. Heikoilla on luottamus demokratiaan, jos vaikutus on näin helposti tapahtuvaa!

Presidentti  Niinistö tuomitsi ylimitoitetut uhkakuvat edesvastuuttomina,  ja toistaa edelleen kantansa vuonna 2022.

Niinistö kiinnitti myös huomiota siihen,  että Venäjän tavoitteeksi nostettiin Niinistö tukeminen.  Edellä mainitut ja muut ylimitoitetut hybridivaikuttamisen keinot kompromettoivat  osaltaan komitean asiantuntijatyötä. Jää vaikutelma että raportin tekijät ajattelevat,  että ainakaan näiden mainittujen yli vaikuttamiskeinot eivät voi yltää.

Komitean asiantuntijat aliarvioivat Suomen kansalaisten tietomäärää ja kykyä ymmärtää potentiaalisia uhkia. Kyllä kansalaiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan. Kun sanon näin, en tietenkään kiellä, etteikö vaaleihin voitaisi vaikuttaa jollain tavoilla. Minulle ei ole vain selvinnyt, mitä vaikuttamisella aiotaan saada aikaan. Sekasortoa? Epäjärjestystä? Miten tämä palvelee Venäjän intressejä? Kenen puolelle Venäjä kävisi tilanteessa, jossa vaaleissa on vain yksi suosikki?

Hesarissa julistetaan, että komitean mukaan tärkein Venäjän vaikuttamiskeino on ”nostaa Kremlin suosima ehdokas Suomen presidentiksi”. Entä jos Suomen kansa ja ”Venäjä” ovat samaa mieltä siitä, kuka pitäisi valita presidentiksi?

Joskus tulee mieleen, kumpi aiheuttaa enemmän ongelmia, ulkoiset trollit vai meidän oma turvallisuuskomiteamme. Presidentti Niinistö kehotti hybridiuhkien osaamiskeskuksen avajaisissa kylmäpäisyyteen ja varoitti suoranaisesta alarmismista eli Venäjään liittyvien uhkien liioittelemisesta: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”, totesi Niinistö.

On syytä panna merkille,  että ulkopolitiikkaa tehdään ajassa. Vuonna 2017 ei ollut niitä vaaroja nähtävissä, jotka ovat nostaneet päätään 24.2.2022 jälkeen.

Miltei joka vaaleissa viimeisten parin kymmenen vuoden aikana on nostettu esille – vaaleihin uhkakuvina  liittyen – hybridiuhkia. Sen enempää turvallisuusviranomaiset kuin vaaliviranomaiset eivät ole havainneet mitään vaikutuskeinoja käytetyn. Tilanne voi muuttua, kun Venäjän toimet Natoa vastaan lisääntyvät.

Jussi Niinistö kuuluu niihin,  jotka ovat korostaneet Venäjän vaikutusmahdollisuuksien suoraa käyttöä. Ilmeistä on,  että presidentti on tukistanut puolustusministeriä, kun tämä on nähnyt Venäjän puuttumisen todellisuutta laajempana. Presidentti on torjunut väitteet, että Venäjä-puheista olisi varoitettu poliitikkoja ja virkamiehiä. Jussi Niinistön itsensä mielestä avain asia on uhkista puhuminen. Vanhempi poliitikkosukupolvi  ei ole tottunut puhumaan uhkista julkisesti.

Itse näkisin,  että asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on yhä yleisempää. Silti hyvät tavat vaativat pidättymistä provosoivasta uhkakuvien maalailusta. Presidentti Niinistö on näyttänyt mallia asiallisella, mutta suoralla vuoropuhelulla. Osa suomalaisista politiikoista haluaisi haastaa presidentin linjaa.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että kanssakäyminen on saanut vakiintuneita  piirteitä, eikä edellä kuvattua Turvallisuuskomitean tyyppistä räyhäretoriikkaa tarvitse käyttää.

Suomettumisen vetäminen näissä yhteyksissä esille on lähinnä poliittisen pelin pelaamista: kilpaillaan siitä,  kuka uskaltaa sanoa ”itsenäisimmin”.