Kun kirjoitan näitä blogikirjoituksia, yritän olla mahdollisimman tarkka tosiasioiden
suhteen. Epätarkkuuksia kirjoituksiin (tähän mennessä 1933 kappaletta) silti
sisältyy. Onneksi on lukijapalaute, joka pitää kurissa ja nuhteessa.
Historiantutkimuksen metodeihin en ole juurikaan kajonnut, vaikka kirjoituksieni aihemaailma sillä
suunnalla liikkuukin.
Nyt yritän.
Muun muassa näitä asioita käsittelee Jorma Kalela kirjassaan
”Historiantutkimus ja historia” (Gaudeamus, 2020). Teos avaa uusia näkemyksiä ja
vanhojen näkemysten päivityksiä historiatiedon käsittelyyn. Referoin kirjaa
harvakseltaan seuraavassa. Kirjan tulkinnoissa otan suuria vapauksia omiin kirjoituksiini suhteutettuna.
Olen rohjennut asettaa kirjoittamiseni tavoitteeksi totuudessa pysymisen
mahdollisimman suuressa määrin, vaikka kirjoituksissa ei täytykään tieteellisen
lähestymistavan kriteerit. Olen joskus ilmaissut tämän siten, että pyrin mahdollisimman lähelle objektiivista
totuutta. Komeaa!
Niin, mitä on totuus? Jorma Kalela lähtee liikkeelle maallikon
näkemyksestä määrittäessään tutkijan totuutta.
Hän määrittää sen näin: ”On
historiantutkijan asia selvittää, ovatko historiasta esitetyt väitteet tosia
vai eivät”. Tässä historiantutkija on ennen
kaikkea historian asiantuntija. Milloin John F. Kennedy kuoli? On helppoa
vastata maallikon odotuksiin tällaisten kysymysten kohdalla. Mutta jos kysytään
Kalelan kirjan esimerkin mukaisesti, ”Oliko kylmän sodan ajan Suomi suomettunut?”, on kysymys jo hankalampi.
Viljo Rasila määrittää tutkijan totuuden seuraavasti: se on se,
mikä on historiallisessa kehityksessä ollut
merkitsevintä, ratkaisevinta tai olennaisinta. On pidettävä mielessä, että maallikko
ja tutkija eivät välttämättä ymmärrä historian totuutta samalla tavalla.
Jorma Kalelan mielestä ”historiantutkijoiden tulisi nimenomaan
pohtia omaa näkemystään tiedosta ja totuudesta (koska ehdotonta totuutta ei
ole)”.
Historiantutkijat itse rajaavat aiheensa käsittelyn. Rajauksesta päättäminen on tutkimuspoliittisten valintojen
tekemistä. Tehdyistä valinnoista vain ei
usein kerrota. Näin tutkimustuloksiin liittyvät varaukset jäävät usein esittämättä.
Annetaanko siis tutkijoiden taholta ymmärtää, että ”historiantutkijat esittävät
`objektiivisen´ kuvauksen tutkimistaan asioista” (kuten itsekin väitän blogini tavoitteissa!)?
Vai voidaanko spekuloida, että kysymys on tarkoituksenmukaisen
osatotuuden esittämisestä?
Kalela pelkää, että historiantutkijat aliarvioivat maallikkolukijansa
ymmärryksen ja esittävät, että ”maailma on helpompi ymmärtää kuin se oikeastaan
onkaan”. Historiantutkijoiden ylimitoitetut käsitykset omista
mahdollisuuksistaan ovat synnyttäneet arvostelun vanhanaikaisena pidettyä historiatutkimusta
vastaan: itsevarmasti esitetään, että totuuden löytyminen lähdeaineistosta , on
1800-luvun modernistien näkemys eikä sillä ole paikkaa nykyaikaisessa
historiankirjoituksessa. Käsitän niin,
että tällä ajattelulla pesuveden mukana hylätään monia arvokkaita ”vanhan” historiantutkimuksen
metodeja. Kritiikkiä perinteisiä historiantutkijoita kohtaan voidaan esittää aiheellisesti,
mutta se ei silti edellytä postmodernia lähestymistapaa, jonka mukaan historiantutkijat
”antavat kiinnostuksensa kohteille merkityksiä omien moraalisten, poliittisten
ja esteettisten näkemystensä mukaisesti”.
Postmoderni historiantutkimuksen näkökulma on ongelmallinen, koska
se ”voimistaa tiedollista epävarmuutta maailmasta, jonka ymmärtäminen on kenelle
tahansa työlästä”. Johtaako tämä siihen, että lopulta ”kaikki” tutkimus on (postmodernia)
tulkintaa? Kalelan mielestä haasteeseen on vastattava perustelemalla
maallikolle ”totuuden moniulotteisuus”.
On väitetty, että
historiantutkimus on faktojen palvontaa. Tästä voi johtaa näkemyksen, että luulemme
lukemamme historian perustuvan tosiasioille, mutta tosiasiassa se ei lainkaan
sisällä tosiasioita vaan sarjan hyväksyttyjä mielipiteitä. Tässä on
perää: lähteet ovat ”mykkiä”. Tieto saadaan päätelmistä, joita lähteiden
tiedoista vedetään. Kalela lainaa brittiläisiä historiantutkijoita, joiden mukaan
”historiantutkijan työ on jatkuvaa tosiasioiden sovittamista tulkintaan ja
tulkinnan sovittamista faktoihin”.
Useimmat historiantutkimuksen metodiesitykset puoltavat totuuden
ns. yhteensopivuus- eli koherenssiteoriaa. Kalela: ”sen mukaan väite on tosi silloin,
kun se on sopusoinnussa muiden
tietojemme kanssa”. Ei siis painoteta irrallisia tietoja. Kuitenkaan ei ole
syytä asettaa vastakkain historiantutkijan esityksen yksityiskohtia ja hänen kokonaistulkintaansa siten, kuin ”postmodernistit” tekevät.
Historiantutkija joutuu koko ajan testitilanteeseen. Hänen faktansa
eivät voi poiketa yleisesti hyväksytyistä faktoista eivätkä juurikaan toisten
tutkijoiden luotettavista tuloksista. Nämä historiatieteen tekemisessä
huomioitavat seikat korvaavat eksaktiuden puutteet muihin tieteisiin
verrattuna.
Vielä on muistettava, että historiantutkijalla ei ole
yksinoikeutta tutkimukseen. Hänen kanssaan voivat tehdä yhteistyötä tai kilpailla
esimerkiksi historiasuuntautuneet kirjailijat, kuten Väinö Linna, jotka voivat
osallistua aktiivisesti historiasta käytävään keskusteluun.
Väinö Linnaa voidaan käyttää aasinsiltana käsiteltäessä ”objektivisteja”, joka käsite juontaa juurensa Leopold von
Ranken objektiivisen historiantutkimuksen klassisesta määritelmästä ”wie es eigentlich
gewesen ist”, ja ”osallistujia”, kuten Linnaa itseään, jolla ei ollut
muodollista historiantutkijan koulutusta, mutta joka perehtyi syvällisesti historiaan.
”Objektivistit” ovat tutkijoiden valtavirtaa ja ”osallistujat” sellaisia
tahoja, jotka haluavat ainakin osin kyseenalaistaa perinteisen tutkimuksen metodit.
Osallistujat väittävät, että puolueeton tutkimus (johon objektivistit pyrkivät)
on mahdottomuus. Asetelma saattaa olla jopa sellainen, että monet
historiantutkijat ovat ylivarovaisia: ”varotaan tekemästä sellaista tutkimusta,
joka saattaisi tukea maallikkoyleisön jonkin osan pyrkimyksiä”.
Historiantutkimus on näkemysten viidakossa jännittävää, vaikkei
sortuisikaan Donald Trumpin neuvonantajan Kellyanne
Conwayn yritykseen lanseerata kuuluisa ”vaihtoehtoinen totuus”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti