torstai 4. elokuuta 2022

Miten asiat oikein olivat

 



Kun kirjoitan näitä blogikirjoituksia,  yritän olla mahdollisimman tarkka tosiasioiden suhteen. Epätarkkuuksia kirjoituksiin (tähän mennessä 1933 kappaletta) silti sisältyy. Onneksi on lukijapalaute, joka pitää kurissa ja nuhteessa.

Historiantutkimuksen metodeihin en ole juurikaan kajonnut,  vaikka kirjoituksieni aihemaailma sillä suunnalla liikkuukin.

Nyt yritän.

Muun muassa näitä asioita käsittelee Jorma Kalela kirjassaan ”Historiantutkimus ja historia” (Gaudeamus, 2020). Teos avaa uusia näkemyksiä ja vanhojen näkemysten päivityksiä historiatiedon käsittelyyn. Referoin kirjaa harvakseltaan seuraavassa. Kirjan tulkinnoissa  otan suuria vapauksia omiin kirjoituksiini suhteutettuna.

Olen rohjennut asettaa kirjoittamiseni tavoitteeksi totuudessa pysymisen mahdollisimman suuressa määrin, vaikka kirjoituksissa ei täytykään tieteellisen lähestymistavan kriteerit. Olen joskus ilmaissut tämän siten,  että pyrin mahdollisimman lähelle objektiivista totuutta. Komeaa!

Niin, mitä on totuus? Jorma Kalela lähtee liikkeelle maallikon näkemyksestä määrittäessään  tutkijan totuutta.  Hän määrittää sen näin: ”On historiantutkijan asia selvittää, ovatko historiasta esitetyt väitteet tosia vai eivät”. Tässä historiantutkija on ennen  kaikkea historian asiantuntija. Milloin John F. Kennedy kuoli? On helppoa vastata maallikon odotuksiin tällaisten kysymysten kohdalla. Mutta jos kysytään Kalelan kirjan esimerkin mukaisesti,  ”Oliko kylmän sodan ajan Suomi suomettunut?”,  on kysymys jo hankalampi.

Viljo Rasila määrittää tutkijan totuuden seuraavasti: se on se, mikä  on historiallisessa kehityksessä ollut merkitsevintä, ratkaisevinta tai olennaisinta. On pidettävä mielessä, että maallikko ja tutkija eivät välttämättä ymmärrä historian totuutta samalla tavalla.

Jorma Kalelan mielestä ”historiantutkijoiden tulisi nimenomaan pohtia omaa näkemystään tiedosta ja totuudesta (koska ehdotonta totuutta ei ole)”.

Historiantutkijat itse rajaavat aiheensa käsittelyn.  Rajauksesta  päättäminen on tutkimuspoliittisten valintojen tekemistä. Tehdyistä valinnoista vain  ei usein kerrota. Näin tutkimustuloksiin liittyvät varaukset jäävät usein esittämättä. Annetaanko siis tutkijoiden taholta ymmärtää, että ”historiantutkijat esittävät `objektiivisen´ kuvauksen tutkimistaan asioista” (kuten itsekin väitän blogini tavoitteissa!)?  Vai voidaanko spekuloida,  että kysymys on tarkoituksenmukaisen osatotuuden esittämisestä?

Kalela pelkää, että historiantutkijat aliarvioivat maallikkolukijansa ymmärryksen ja esittävät, että ”maailma on helpompi ymmärtää kuin se oikeastaan onkaan”. Historiantutkijoiden ylimitoitetut käsitykset omista mahdollisuuksistaan ovat synnyttäneet arvostelun vanhanaikaisena pidettyä historiatutkimusta vastaan: itsevarmasti esitetään, että totuuden löytyminen lähdeaineistosta , on 1800-luvun modernistien näkemys eikä sillä ole paikkaa nykyaikaisessa historiankirjoituksessa. Käsitän  niin, että tällä ajattelulla pesuveden mukana hylätään monia arvokkaita ”vanhan” historiantutkimuksen metodeja. Kritiikkiä perinteisiä historiantutkijoita kohtaan voidaan esittää aiheellisesti, mutta se ei silti edellytä postmodernia lähestymistapaa, jonka mukaan historiantutkijat ”antavat kiinnostuksensa kohteille merkityksiä omien moraalisten, poliittisten ja esteettisten näkemystensä mukaisesti”.

Postmoderni historiantutkimuksen näkökulma on ongelmallinen, koska se ”voimistaa tiedollista epävarmuutta maailmasta, jonka ymmärtäminen on kenelle tahansa työlästä”. Johtaako tämä siihen, että lopulta ”kaikki” tutkimus on (postmodernia) tulkintaa? Kalelan mielestä haasteeseen on vastattava perustelemalla maallikolle ”totuuden moniulotteisuus”.

On väitetty,  että historiantutkimus on faktojen palvontaa. Tästä voi johtaa näkemyksen, että luulemme lukemamme historian perustuvan  tosiasioille, mutta tosiasiassa se ei lainkaan sisällä tosiasioita vaan sarjan hyväksyttyjä mielipiteitä. Tässä on perää: lähteet ovat ”mykkiä”. Tieto saadaan päätelmistä, joita lähteiden tiedoista vedetään. Kalela lainaa brittiläisiä historiantutkijoita, joiden mukaan ”historiantutkijan työ on jatkuvaa tosiasioiden sovittamista tulkintaan ja tulkinnan sovittamista faktoihin”.

Useimmat historiantutkimuksen metodiesitykset puoltavat totuuden ns. yhteensopivuus- eli koherenssiteoriaa. Kalela: ”sen mukaan väite on tosi silloin,  kun se on sopusoinnussa muiden tietojemme kanssa”. Ei siis painoteta irrallisia tietoja. Kuitenkaan ei ole syytä asettaa vastakkain historiantutkijan esityksen yksityiskohtia  ja hänen kokonaistulkintaansa siten,  kuin ”postmodernistit” tekevät.

Historiantutkija joutuu koko ajan testitilanteeseen. Hänen faktansa eivät voi poiketa yleisesti hyväksytyistä faktoista eivätkä juurikaan toisten tutkijoiden luotettavista tuloksista. Nämä historiatieteen tekemisessä huomioitavat seikat korvaavat eksaktiuden puutteet muihin tieteisiin verrattuna.

Vielä on muistettava, että historiantutkijalla ei ole yksinoikeutta tutkimukseen. Hänen kanssaan voivat tehdä yhteistyötä tai kilpailla esimerkiksi historiasuuntautuneet kirjailijat, kuten Väinö Linna, jotka voivat osallistua aktiivisesti historiasta käytävään keskusteluun.

Väinö Linnaa voidaan käyttää aasinsiltana käsiteltäessä  ”objektivisteja”,  joka käsite juontaa juurensa Leopold von Ranken objektiivisen historiantutkimuksen  klassisesta määritelmästä ”wie es eigentlich gewesen ist”, ja ”osallistujia”, kuten Linnaa itseään, jolla ei ollut muodollista historiantutkijan koulutusta, mutta joka perehtyi  syvällisesti historiaan.

”Objektivistit” ovat tutkijoiden valtavirtaa ja ”osallistujat” sellaisia tahoja, jotka haluavat ainakin osin kyseenalaistaa perinteisen tutkimuksen metodit. Osallistujat väittävät, että puolueeton tutkimus (johon objektivistit pyrkivät) on mahdottomuus. Asetelma saattaa olla jopa sellainen, että monet historiantutkijat ovat ylivarovaisia: ”varotaan tekemästä sellaista tutkimusta, joka saattaisi tukea maallikkoyleisön jonkin osan pyrkimyksiä”.

Historiantutkimus on näkemysten viidakossa jännittävää, vaikkei sortuisikaan Donald Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn yritykseen lanseerata kuuluisa ”vaihtoehtoinen totuus”.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti