Putinin pakkomielteiden jäljillä

 

Kerrattaessa Vladimir Putin henkilöhistoriaa ja hänen ajattelunsa kehittymistä nousevat muutamat keskeiset piirteet esille historiataustasta. Ainakin omissa pohdinnoissani Putinin ajattelun muodonmuutos on hätkähdyttävä. Jälkiviisaat tosin ovat muistaneet mainita,  että kyllähän Putin näytti karvansa jo varhaisessa vaiheessa – ehkä ihan alusta pitäen, kun hän pääsi valtaan. En juutu tähän.

Putinin yhteydessä mainitaan usein Aleksander Geljevits Dugin eräänlaisena Putinin ideologisena isänä. Dugin on Moskovan yliopiston professori. Hyvin monet varsinkin lännessä kyseenalaistavat hänen roolinsa Putinin oppi-isänä. Se ei ehkä ole tässä olennaista, mutta joka tapauksessa hän toistaa puheissaan monia niistä asioista,  joita Putin on pitänyt tärkeinä. Ohessa keskityn käymään läpi keskeisiä sisältöjä Putinin/Duginin ajattelussa.

Ensin kuitenkin sidon Putinin tavoitteet joihinkin aikamääriin – meni oikein tai väärin.

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Putin totesi puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän totesi,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)! Kovinpa oli Putin ujo ja arka tuodessaan mielipiteensä esille!

Olemme nyt jälkikäteen päättäneet, että Ukraina (2014) on ketjureaktion yksi väistämätön lenkki. Muita ovat Georgia, Tšetšenia ja Krimin niemimaa + Luhansk ja Donetsk. Krimin röyhkeä ja onnistunut kaappaus saattoi toimia laukaisijana hyökkäävälle politiikalle.  Ja jos Venäjä saa päättää – jos sen annetaan päättää – jatkoa on luvassa, näin sanotaan. Tullaan väitetysti tilanteeseen, jossa Venäjän etelärajalla tapahtuneet anastukset viitoittavat tulevan kehityksen. 

Tässä ei ole tarkoitus käydä historiaa tarkemmin läpi, mutta Putinin  muodonmuutos jossain määrin liberaalista, länsisuuntautuneesta poliitikosta aggressiivisesti kimppuun käyväksi diktaattoriksi tapahtui joskus edellä kuvattujen aikamäärien sisällä. Kysymys oli käsittääkseni joka tapauksessa hitaasta prosessista, jossa toimenpiteiden järjestys selkeni ajan kanssa.

Dugin - nuoruudessaan - toi esille hämmentävän selkeästi natsi-ideologiaan viittaavia tavoitteita (kansallisbolsevismi, venäläinen fasismi). Tällä pohja-ajatuksella hän ei enää menestyisi. Nykyisellään hän kannattaa hämärää ”neljättä poliittista teoriaa”, jolla hän tekee pesäeroa liberalismiin, sosialismiin ja fasismiin.  

Parhaiten Duginin ajattelua kuvaa mielestäni  professori emeritus Timo Vihavainen blogikirjoituksissaan. Joitakin hänen huomioitaan lainaan ohessa. Vihavainen mainitsee erään kohtalonyhteyden Hitlerin ja Putinin välillä: Molemmat ovat olleet Time-lehden ”kansikuvapoikia”, Hitler vuonna 1937 ja Putin vuonna 2008. Silloin heidän ajateltiin toimivan edes jossain määrin järkiperäisesti. Itse asiassa,  jos historia pysäytettäisiin noihin ajankohtiin asianomaisten jälkimaine olisi aivan oleellisesti sittemmin toteutunutta terveempi.

Alun perin Putin lienee ollut liian liberaali vanhoillisille piireille, mutta Krimin kaappauksen aikoihin Putin tuli hyväksytyksi. Kehitys kehittyi suuntaan,  jota ei osattu arvioida. Äärikonservatiiveja pidettiin Venäjälläkin alun perin sekopäinä, joita aina mahtuu suureen valtioon. Virallinen Venäjä tuskin lähtisi ääriainesten kelkkaan – näin luultiin.

Dugin hahmotti Venäjän tulevan luonteen kirjassaan Geopolitika Rossii (2014). Duginin logiikan mukaan Neuvostoliiton hajoaminen poiki ”valtioita”, jotka  hänen väitteensä mukaan olivat lähinnä ”valtiokyhäelmiä”. Jos mitään ei tehdä, ne luisuisivat vähitellen  läntiseen vaikutuspiiriin.

Vladimir Putin pysäytti tuon kehityksen,  mutta ei heti ajautunut täydelliseen ristiriitaan lännen kanssa vaan säilytti aluksi liikkumavaran. Joidenkin äärikonservatiivien mielestä hän oli jopa lännen talutusnuorassa. Lopputulema oli kuitenkin vääjäämätön. Krim oli  nivelkohta,  josta lännen vastaisuus käynnistyi ja Putin siirtyi yhteisrintamaan ääriainesten kanssa. Alkoi suuren Venäjän (Neuvostoliiton) palauttamisen aika.

Kuvitteliko Putin lännen sopeutuvan uuteen worldorderiin? Siihen ei ollut mahdollisuutta,  sillä Venäjä asettui vastustamaan länttä jyrkästi äärikonservatiivien oppien mukaisesti sekä ideologisesti että poliittisesti.

Dugin johtaa ristiriidan Bysanttiin ja Rooman jakoon saakka,  itäiseen ja läntiseen maailmaan. Venäjän sivilisaatio kuuluu itään. Siihen ei kuulu kapitalismi, joka on protestanttisen uskon aikaansaannos. Dugin tekee eron rahakeskeisen lännen ja idän ”aidon” kristinuskon välille. Uskontokeskeisyys onkin yksi selvä ero maallistuneen lännen ja ”oikeauskoisen” idän välillä:  ”Jumala on meidän puolellamme!”

Duginille on ominaista sodan näkeminen oikeutettuna välikappaleena tavoitteen saavuttamiseksi, tässä tapauksessa suuren Venäjän saavuttamiseksi.

Oleellinen on myös ajatus salaliitosta yksinapaisen maailman puolesta. Siihen kuuluu Putinin suistaminen vallasta. Vihavaisella ei tosin ole turhia illuusioita amerikkalaisista tarkoitusperistä. Amerikkalaisilla on omat valtapyrkimyksensä,  joiden tavoitteena on ollut Yhdysvallat-keskeisen maailman säilyttäminen.  Joka tapauksessa Duginin ”filosofiaan” kuuluvat taikauskoiset käsitykset maailman ohjailuista, joista jotkut hän on jättänyt taakseen sitä mukaa kuin hänen oppi-isämäinen roolinsa on saanut painoarvoa.

Dugin työntää vaihtoehtoja sisältävän epäröinnin syrjään ja asettaa tavoitteeksi putinilaisen patriotismin, johon kuuluvat mm. Novorossija, Donbass sekä Venäjän ja Euraasian liitto. Ajattelusta huokuu henkinen tasapainottomuus ja suuruuden ideologian sokaisema maailmankuva.

Edellä Putinia ja Duginia on tarkasteltu yhdessä ikään kuin saman ideologian jakajina. Oikeutettua tai ei, mutta samaan suuntaan miesten ajatusten marssi on edennyt. Tavoitteena on moninapainen maailma, johon halutaan tukijoiksi läntisiä kriittisiä voimia, kuten Italia ja Ranska.