Kansakunnat sulkeutuvat toisinajattelulta konfliktin ja sodan uhatessa

 

Sodan tai kriisin uhan ollessa akuutti kansakunta sulkeutuu toisinajattelulta. Totta onkin, että yksimielisyyttä tarvitaan konfliktin uhatessa, ei kahta sanaa.  Mielipideilmasto tiivistyy ja yhteen hiileen puhaltamiselle löytyy perusteet. Jatkosodan aikana, kun sota koski konkreettisesti Suomea,  toisinajattelijat suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, vapautta rajoitettiin tai  se vietiin kokonaan.

Kriisiytymisen seurauksena tapahtuu mielipideilmaston kiristymistä:  toisinajattelevia saatetaan ryhtyä vieroksumaan. Muistelen viime kevään nopearytmistä kansakunnan mielipiteen muutosta, jolloin Hesari taisi kirjoittaa pääkirjoituksessaan – muutoksen ollessa meneillään - että liittoutumiskriitikoiden ei pitäisi nyt vetäytyä kuoreensa vaan tuoda esille rohkeasti mielipiteensä. Lehti oli havainnut päinvastaisen ajattelun eli liittoutumishalukkuuden valtavirtaistumista:  melkein kaikki rupesivat kannattamaan ”yhtäkkiä” liittoutumista. Nurinkurista tässä oli se , että Hesari itse ajoi ainakin 15 vuotta liittoutumista kuin käärmettä pyssyyn ja nyt  päästyään voitolle tekeytyi tekopyhästi liittoutumisen vastustajien sympatisoijaksi ehkä demokratian nimissä. Ehkä se oli viimeinen eläytyvä säälin osoitus pienenevälle Nato-kriitikkovähemmistölle. Oli varaa olla armelias.

Liittoutumisen vastustajien enemmistön aiemmin muodostaneiden muuttuessa vähemmistöksi, seurasi dominoilmiö. Pian oltiin tilanteessa,  jossa enemmistö pelkällä ominaispainollaan imaisi mielipiteissään horjuvan vähemmistömielipiteen parhaillaan muotoutuvan  enemmistön osaksi. Jäljelle jäänyt Nato-kriittisten vähemmistö ”itsesulkeutui” muutamin poikkeuksin hiljaisuuteen niin kuin usein vastaavissa tilanteissa tapahtuu.

Seuraavassa vaiheessa kansakunta seuraa median johdattelemana liittoutumisen konkreettisia toteutusvaiheita suurella jännityksellä.  Liittoutumisen kannattajien alkuinnostus on hiukan laimentunut: kaikki nykyiset jäsenvaltiot eivät olleetkaan ihastuneita yhden tai kahden uuden jäsenen tulosta suuren Nato-perheen jäseniksi. Lopputulos näyttää kuitenkin varmalta: Natoon liittymisen seurauksena ihmisten turvallisuuden tunne – mielipidemittaustenkin mukaan -  kasvaa aivan silmissä. Osa haluaa lyödä lisää löylyä kiukaalle:  mukaan on mentävä ripeästi ajattelevat kuorman reunalla keikkuvat ruotsalaiset mitä hyvänsä. Kerkeimmät Suomen itärajan kaupungit tarjoavat jo tukikohdan paikkaa ikään kuin jokin suuryritys olisi kilpailuttamassa paikkakuntia etabloitumisvaihtoehtojen selville saamiseksi. Holtiton on kiire!

:::::::::::::::::::

Entä koko tämän ruljanssin aikaansaanut Ukrainan sota? Pitäisikö yrittää ainakin pohtia,  mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla aselevon tai  rauhan aikaansaamiseksi vai onko nyt jo liian myöhäistä?  Tarvittaisiinko toisinajattelua sodan ratkaisemiseksi? Useimpien mielestä on todennäköisintä, että kulutussota jatkuu,  kunnes sotaväsymys mahdollisesti sanelee sodan loppumisen askelmerkit.

Ihmiset - minä heidän mukanaan – ovat niin tyrmistyneet Venäjän hyökkäyksestä ja sodankäyntitavoista, että rauhanmahdollisuuksia ei ole juuri nyt välittömässä näköpiirissä. Jotkut ovat kuitenkin jaksaneet pohtia millä keinoin rauha olisi aikaansaatavissa ”kesken sotaa”. Olen aiemmissa kirjoituksissani viitannutkin ainakin pariin vaihtoehtoisia pohdintoja harrastaneeseen asiantuntijaan. Molemmat ovat suuren veden takana: siellä tuntuu olevan suurempi liikkumatila miettiä eri mahdollisuuksia. Tarkoitan  tässä melkein 100-vuotiasta vanhempaa valtiomiestä Henry Kissingeriä ja Chicagon yliopiston toisinajattelevaa  professoria John Mearsheimeria. He ovat joutuneet kritiikin kohteeksi  hyväksyessään tarpeen molempien osapuolien periksi antamisesta. En kuitenkaan pohdi tällä kertaa asioiden tilaa heidän näkökulmastaan vaan Hesarin ”Vieraskynäpalstalle” kirjoittaneen Global Crisis Information Networkin johtajan Tapio Kannisen kirjoituksen pohjalta (”Ukrainan sotaan pitäisi hakea uutterammin neuvotteluratkaisua”,  6.7.2022).

Kanninen pohtii asioita ydinsodan mahdollisuuden perspektiivistä. Yhä useampi näkee ydinsodan potentiaalisena mahdollisuutena,  jos esimerkiksi Venäjä jää taisteluissa alakynteen konventionaalisin asein.  Kanninen vertaa Putinia ja Hitleriä: olisiko Hitler käyttänyt viimeisenä epätoivoisena keinona ydinasetta, jos se olisi ollut hänellä käytettävissä?  Itse asiassa Harry S. Truman käyttikin ydinaseita Japania vastaan nopeuttaakseen toisen maailmansodan päättymistä.

Moni amerikkalainen asiantuntija on kritisoinut Yhdysvaltoja ja Ukrainaa haluttomuudesta neuvotella Venäjän kanssa. Euroopassa tällaiset mielipiteet ovat harvinaisia ja joutuvat helposti torjutuksi. Rauhan mahdollisuudet voisivat kasvaa ainakin siinä tapauksessa, jos kumpikaan osapuoli ei näe sotilaallista ratkaisua näköpiirissään.  

Kanninen viittaa Kissingeriin, joka vuonna 2014 esitti ”suomettumista” ratkaisuksi Ukrainan silloiseen tilanteeseen. Näen ongelmana tässä toisaalta Kissingerin varsin kyynisen ajattelutavan, hänen ”world orderinsa” ja toisaalta suomettumisen huonon maineen Euroopassa. Kissinger ajatteli silloisessa tilanteessa suomettumista mahdollisen suuremman konfliktin vaihtoehtona. Ja sotahan siitä sitten tuli!

Eräs vahvasti esillä ollut kiista koskee lännen väitetysti 1990-luvulla antamaa lupausta,  että Nato ei laajene itään,  jonka länsi on kieltänyt jyrkästi. Venäjä sen sijaan pitää lupausta tapahtuneena tosiasiana. Vaikkei lupausta olisikaan annettu varoitti  esimerkiksi Yhdysvaltain diplomatian Grand Old Man George F. Kennan jo 1990-luvulla, että Naton tosiasiallinen laajeneminen itään oli erehdys, joka johtaa uuteen kylmään sotaan. Lännellä oli kuitenkin suuri kiusaus tukea Itä-Euroopan kovia kokeneiden maiden pyrintöjä liittyä läntiseen sotilasliittoon.

Kanninen ehdottaa  korttien uusjakoa esimerkiksi Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämisen avulla. Sitä vastassa on Venäjän joulukuussa 2021 esittämä järjestely tai ”etupiirialoite”, jota lännessä ei otettu odotetusti kuuleviin korviin. Paljon on siis tehtävä ennen kuin päästään yksimielisyyteen. Suuri harppaus olisi Venäjän ja Naton suhteiden uudelleenjärjestely. Tällä hetkellä Kannisen monet esitykset kuulostavat kuitenkin toiveajattelulta ja ovatkin sitä niin kauan,  kun Venäjä katsoo voivansa voittaa Ukrainassa.

Kannisen ”Euroopan turvallisuuskonferenssin” järjestämistä voidaan kuitenkin pitää luonnosmaisena tulevaisuuden hahmotelmana. Ongelmana on, että eri tahot käsittävät haasteen eri tavoin. Vladimir Putinin pakkomielteenomainen lännen syyttely ja katkerasävyinen ”moninapaisen maailman” tavoittelu on yksi tulkinta kollektiivisesta turvallisuusarkkitehtuurista, eikä mitenkään lupaavan tuntuinen. Epäselvää on jo se, mitä hän sillä konkreettisesti tarkoittaa. Akatemiatutkija Timo Miettinen toteaa kirjassaan ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021), että Wienin ”tanssivan kongressin” 1814-1815 keskeisin saavutus oli,  että se muodosti perustan ”Euroopan konsertiksi” kutsutulle valtiojärjestykselle. Tarkoitus oli pysäyttää Napoleonin sotien hullunmylly jollakin rationaalisella valtioiden välisellä järjestelyllä, joka perustuisi ”yhteisiin sääntöihin ja periaatteisiin nojaavan konferenssidiplomatian nousuun eurooppalaisen rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi”. Tähän kannattaa palata jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Kanninen ehdottaa ydinaseiden  asiantuntijoista koostuvan paneelin perustamista. Se arvioisi ydinaseisiin liittyviä riskejä ja jatko-ohjelman sisältöä.

Kanninen valittelee,  että Ukrainan tapahtumat ovat vieneet huomiota ja resursseja ilmastokriisin hoidolta. Se on totta: moni muukin rauhanaikaan liittyvä aloite on työnnetty sivummalle sotaan varustautumisen tieltä.

Tällä hetkellä tuntuu hiukan turhauttavalta ajatella rauhaa tai aselepoa Kannisen ehdotusten pohjalta, niin sykkyrässä ovat asiat. Lopputulema voi olla ”parhaassa tapauksessa”  jäätynyt konflikti, mutta ei rauha.

Ollaan tilanteessa, jossa kansakunnat sulkeutuvat kaikilta rauhanehdotuksilta,  koska ne kuulostavat heikkouden merkeiltä.