Euroopan haurasta rauhaa hahmottelemassa

 

 Tätä kirjoittaessani Euroopassa raivoaa sota. Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat rajoittuneet yhden valtion alueelle näkevät monet sotatatapahtumat laajemmin kauppasotineen ja pakotteineen. Sodan voi arvioida olevan sitkeä laadultaan ja kestoltaan.

Miten vapautua sodan kiroista ja päästä aselepoon ja rauhan tilaan?

Pohdintojen keskiöön voisi nostaa Euroopan turvallisuutta koskevan kokouksen tai konferenssin koollekutsumisen, johon merkittävistä valtioista voisivat osallistua myös USA ja miksei Kiinakin ulkojäseninä.

Rauhan suuntaviitoja voitaisiin hakea menneistä vastaavista rauhantekijäisistä. Vaihtoehtoja on monia. Valitsin tähän rauhanteon elementiksi Wienin kongressin 1814-15 tapahtumat. Mistään analogiasta ei ole kysymys, sillä suhtaudun historian toistumiseen skeptisesti, mutta kyllä Wienin kongressin päätelmien palaset tai elementit sopivat voimasuhteiden ja rauhan rakennusaineiksi nykyisinkin.

Käytän ohessa Wienin kongressia käsittelevien faktojen lähteenä akatemiatutkija Timo Miettisen teosta ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021).

Napoleonin sotien päättymisvaiheessa vuoden 1814 syyskuussa Euroopan johtajat kokoontuivat Wieniin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta.

Ihan vielä en näe nykykonfliktin ratkaisun momentumina rauhantekijäisiä, mutta seuraavassa onkin tarkoitus hahmotella tulevaisuuden mahdollisuuksia ja haasteita sitten, kun jollakin taholla on rohkeutta tehdä aloite aselevon aikaansaamiseksi tai sodan lopettamiseksi.

Tavoitteena Wienissä oli kestävän tasapainon rakentaminen Eurooppaan. Ykkösasia oli Ranskan tulevaisuuden määritteleminen Napoleonin sotien jälkeen , mutta sen rinnalla Britannian, Venäjän, Preussin ja Itävallan suhteiden tasapainoon saattaminen. Taustalla vaikutti suhtautuminen liberalismiin ja nationalismiin. Venäjä ja itäisen Keski-Euroopan maat pelkäsivät liberalismin ja nationalismin uhkaavan monarkiaa. Ne rakensivat olemassa olonsa vanhan järjestelmän, Euroopan kristillis-konservatiivisen perinnön varaan.

Wienin kongressi loi eurooppalaisen järjestelmän keskeiseksi tekijäksi erottelun suuriin ja pieniin maihin. Suurvaltojen ryhmän muodostivat edellä mainitut Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vastaisen liittokunnan jäsenet. Ne olivat itse suurvaltoina eurooppalaisen järjestelyn  yläpuolella, mutta määrittivät muiden (pienempien valtioiden) kohtalon. Niistä tuli rauhantilan ja moraalin vartijoita. Niillä oli omat vaikutuspiirinsä tai niin kuin nyt sanottaisiin etupiirinsä.

Edellä esitetyn lisäksi suurvallat pitivät keskenään huolta,  että kukaan niistä ei pyrkinyt hyötymään pienten valtioiden kustannuksella. Tämä merkitsi käytännössä sitä,  että kavahdettiin Napoleonin aikaista tilannetta,  jossa jokin niistä pyrkisi pysyvästi muiden yläpuolelle ylivoimaiseksi voimatekijäksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt kongressissa esille otettu uhkakuva toimii niin, että Venäjä on  pyrkimässä  etupiirien muodostamiseen. Se itse asiassa jopa sodan uhalla vaatii niitä saatettavaksi voimaan. Putinin ”world order” sisältää tällaisen ajatuksen. Venäjän näkökulmasta siltä on lohkaistu suuri osa vanhasta Jaltan etupiiristä lännen hyväksi. Etupiiri on siis Venäjän mielestä toispuoleinen. Venäjä on vetänyt ehdottoman rajan Ukrainan kohdalle. Kiista koskee sitä,  kumpi on syyllinen olemassa olevaan tilanteeseen: laajenemishaluinen länsi (Venäjän väite) vai Ukrainan ja muiden Itä-Euroopan maiden suvereniteettia loukkaava Venäjä (länsivaltojen näkemys). Mutta pitääkö uutta kissingeriläistä tai putinilaista ”world orderia”  (tai neutraalimmin rauhankonferenssia) edeltää suuri sota ennen  kuin jokin yhteisesti hyväksytty järjestely astuu voimaan? Ja saadaanko sillä moninapainen voimien tasapaino aikaiseksi?

:::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa, Itävalta ja Preussi pyrkivät siis pysäyttämään liberaalien ja kansallismielisten nousun Euroopassa. Ranska vallankumouksineen oli kavahdettava esimerkki nationalismin ja liberalismin päästämisestä valloilleen. Kristinuskoa pidettiin ratkaisuna Euroopan henkiseen kriisiin. Varsinkin Venäjän Aleksanteri I antoi kristilliselle koalitiolle kiveen hakatun merkityksen. Sen avulla jopa valtiollinen yhdistyminen oli mahdollista. Tätä muut toki kavahtivat.

Britannia kulki lähes kaikissa edellä mainituissa seikoissa omaa polkuaan:  se kannatti liberalismia ja ymmärsi nationalismia varsin pitkälle. Eri osapuolien näkemykset kävivät myös ristiin. Niinpä Britannian pääneuvottelija piti itsestään selvänä,  että suuret asiat ratkaistiin suurten  kesken ja hyväksytettiin sitten muilla.  Toisaalta taas Preussin edustaja piti eri maiden keskinäisriippuvuutta merkitykseltään niin suurena,  että mahdollisimman laajan osallistujajoukon piti käydä neuvotteluja. 

Wienin konferenssin lopputuloksena oli kompromissi, joka kelpasi lopulta kaikille. Keskeisimpiä saavutuksia oli konferenssidiplomatian nousu rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi. Euroopan rauha pyrittiin ankkuroimaan konferenssin päätösten ympärille. Tärkeintä oli, että päätöksenteolle muodostui yhteinen foorumi.

Rauhan säilyttämisessä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin:  1800-luvun eurooppalaisissa yhteenotoissa kuoli ihmisiä vain noin seitsemäsosa edellisen vuosisadan saldoon verrattuna. Kokonaisuuden rikkoivat mm. vuoden 1830 kansannousu ja vuoden 1848 vallankumous.

Wienin konferenssia on pidetty konservatiivisten voimien voittona ja sitähän se olikin. Saavutettiin kyllä joltinenkin rauhantila,  mutta vuosien 1830 ja 1848 tapahtumat osoittivat,  että paine vanhan järjestelmän muuttamiseksi oli valtava.

Kuinka kauan sitten rauhaa yhtäjaksoisesti kesti? Siitä on erilaisia näkemyksiä. Wienin hengen mukainen diplomatiaan perustuva ajanjakso voidaan ulottaa jopa ensimmäiseen maailmansodan syttymiseen saakka (100 vuotta!), jolloin vuosisadan vaihteessa luotu – Wienin hengen vastainen -  keskinäisiin liittosuhteisin perustuva järjestelmä laukaisi vallitsevan jännitteen tuhoisaksi sodaksi

::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan jälleen nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt  Sergei Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Vladimir Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita.

Putin ja Lavrov jatkavat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Monen mielestä kysymys kuuluu: uskovatko Venäjän johtajat itsekään olemassa oleviin filosofisiin perusteisiin vai onko kysymys vain sumuverhosta räikeän vallanhimon päällä? Fakta on, että Putin on niin monta kertaa palannut nimissään kulkevaan World Orderiin, että siihen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Voimapolitiikkaa seuraavat edellä kuvatut arvot tuoden – oikein tai väärin – arvopohjan politiikalle. 

::::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa esillä olleet asiat ovat siis edelleen perustavaa laatua olevalla tavalla suurvaltojen pöydällä. Kiistan kohteena ovat nytkin liberaali vs. konservatiivinen ideologia, vanha alkuperäiseksi väitetty kristillinen näkemys vs. ”kaiken sallivuus” ja etupiireihin perustuva maailmankäsitys. Suurvaltojen politiikka ja siihen liittyvät argumentit liikuttavat aikojen yli Euroopan voimatasapainoa.