Paul Krugman on Princetonin yliopiston
emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut vuosia kolumneja New York Timesiin,
joita usein luen. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja.
Itse kiinnostuin Krugmanista aikoinaan, kun hän
vuonna 2007 julkaisi teoksen ”The conscience of a Liberal”. Kirja on tavallaan
antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle The Conscience of a
Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan
ajatteluuni. Se on mainittu blogini esittelyteksteissä. Krugmanin tyyli on
selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen
tieteelliset kriteerit. Krugmanilainen kritiikki on usein loistavatyylistä ja
purevaa. Teräväsanaisuudellaan hän on myös hankkinut vihamiehiä itselleen.
Paul Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on
eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien
välillä. Krugman on amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista
ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän
sopii ajattelussaan hyvin maltilliseksi sosiaalidemokraatiksi tai kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on
punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti
Fox-TV:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin
hän on demokraatti. Krugman tuki Barack Obamaa presidentiksi, mutta arvosteli
häntä ankarastikin kolumneissaan.
Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin
liberaali intellektuelli, joka näkee Donald Trumpissa (ja muissa hänen
kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Miten Krugman erittelee Trumpismin?
Ehkä seuraavasti: trumpismi muodostuu
hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi
oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se
yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman monitahoisuutta.
Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on
halunnut elää on sortumassa epä-älyllisyyteen.
Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugman on
analysoinut maailmankuvaansa juuri em. kirjassaan ”The Conscience of a
Liberal”. Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.
Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota
kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pitääkö
tämä enää paikkansa? En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin
merkille, kuinka hän vuoden 2016 presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary
Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan
poliittisella taivaalla.
::::::::::::::::::::::::
Niskakankaan haastattelussa Krugman suorasukaisesti pitää
mahdollisena, että Yhdysvallat vajoaa
Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokratiaksi, jos republikaanit voittavat vuoden
2024 presidentinvaalit. Republikaanit ovat jo hakeneet mallia Unkarista.
Hän antaa 35-40 prosentin mahdollisuuden sille, että
kansanvallalla on vain kolme vuotta
elinaikaa. Demokratian uhkakuvat eivät liity pelkästään Donald Trumpiin vaan
ilmiö on paljon laajempi. Yhdeksi Trumpia vaarallisemmaksi uhkaksi demokratialle
hän nimeää Floridan kuvernöörin Ron DeSantisin. On mahdollista, että valtaan
päästyään republikaanit eivät siitä enää luovu.
Ihmiset äänestävät konkreettisista asioista, kuten
bensiinin hinnasta. Krugman toivoo, että huomio kääntyy muualle, kuten kongressin valtaukseen vuoden 2021
loppiaisena.
Ei ainoastaan tässä haastattelussa vaan monta kertaa
aiemminkin Krugman on korostanut, ettei hän pidä käsitteestä polarisaatio, se
kun sisältää ajatuksen symmetriasta, siis siitä, että erimielisyys arvioitaessa kahta väitettä
johtaa teennäiseen ”tasapuolisuuteen”
(maapalloa litteäksi väittävät saavat väittelytilanteessa yhtä paljon tilaa
perusteilleen kuin sitä pallona pitävät. Johtopäätöksenä todetaan ”tasapuolisesti”:
maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä!).
Krugmanin mielestä liberaalit antavat valtteja konservatiivisille
vastustajilleen pyrkimällä esittämään eri näkökulmia kuhunkin aiheeseen, jotta asiat tulevat valaistuksi monipuolisesti,
kun taas oikeistolaiset esittävät ”ainoita oikeita” mielipiteitään välittämättä
tippakaan perustelluista vastakkaisista argumenteista. The New York Timesin kaltainen
media selviää, jos ei sitten Trump ahneudessaan ja vallanhimossaan
onnistu kaappaamaan haltuunsa koko mielipideympäristöä.
Inflaation aiempiin vähättelijöihin kuulunut Krugman
myöntää nyt, että valloilleen päässyt
inflaatio on talouden murheenkryyni. Tilanne on johtamassa talouden jarrujen
painamiseen molemmin puolin Atlantin valtamerta. Seurauksena taantuman uhka
kasvaa. Inflaatio ei kokonaan ole pahasta, mutta kolmannes siitä on laadultaan pysyvämpää.
Vierailtuaan juuri Euroopassa Krugman osoitti ymmärtämystä
talousasioiden hoitoa kohtaan vanhalla mantereella. Panokset esimerkiksi Etelä-Euroopan
teknologian ja hallinnon infrastruktuuriin ovat olleet tuntuvia ja järkevästi
perusteltavissa. Myös demokratian Krugman arvioi olevan Portugalissa ja
Espanjassa paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Krugman toistaa monasti esille tuomansa suopean suhtautumisen
Euroopan hitaampaan talouskasvuun: eurooppalaiset pitävät pidempiä lomia antaen
vapaa-ajalle sille kuuluvan arvon.
Paul Krugman edustaa parhaita liberaalin demokratian
perinteitä ja puolustaa niitä ärhäkästi. Krugmanille tärkeitä kysymyksiä ovat
myös mm. ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvä
problematiikka. Viimeksi mainittuun asiaan ilmastomuutoksen kieltäjät ovat rakentaneet perättäisten puolustusmuurien
järjestelmän, jota on vaikea läpäistä. Valitettavasti Krugmanille ei jää haastattelussa
mahdollisuutta kommentoida nyt niin populaareja kulttuurisotia.
Krugman on huolineen oikeassa. Amerikkalainen
äärioikeistolaisuus ja venäläinen autoritaarisuus kohtaavat ehkä piankin uusien maailmojen rajalla. Se saattaa tietää maailmanlaajuisia
geopoliittisia ja yhteiskunnallisia järistyksiä.
Mitä ilmeisemmin yksi historiallinen ja taloushistoriallinen vahe on tullut tiesäpäähän.
VastaaPoistaFinanssikriisitä alkanut erilaisten ja muotoisten kriisien ketju on, mitä ilmeisemmin saamassa jatkoa, ellei länsimaat ota järkeä käteen ja irroittaudu ideologisista asenteistaan ja ryhdy neuvottelemaan tosissaan maailman tulevan taloudellisen järjestyksen perusteista.
Tulevassa G20 konferensissa siihen olisi aidot mahdollisuudet, mutta ilman sisäistä painettalänsimaissa ne eivät ryhdy keskustelemaan.
Britannian polittinen sekasorto on ja lienee vasta alkua tuleville koitoksille.
Paljon oikeaa näkökulmaa. Putinille ei tarvitse antautua, mutta on käsitettevä että yksinapaisuus on ohi ja maailma muotoutuu jonkin uuden mukaiseksi. Pitääkö käydä ensin iso sota ennen kuin jokin järki saadaan aikaiseksi. Seuraava kirjoitukseni "Kansakunnat sulkeutuvat konfliktien uhan alla toisinajattelulta" käsittelee osin tätä problematiikkaa.
Poista