Entinen skp:n pääsihteeri ja ministeri Arvo Aalto, 90 v.,
valaisi nykyistä ajatteluaan syntymäpäivähaastattelussaan (HS 13.7.2022). Hän
näkee sekä Yhdysvaltojen (Naton) että Venäjän politiikan vastenmielisinä
vaihtoehtoina, ei niin, etteikö hänellä
elämänuransa aikana olisi ollut jo aiemmin kriittinen suhtautuminen kumpaankin,
mutta nyt hän vain kiteyttää näkemyksensä maailmanpoliittiseen tilanteeseen
suhteutettuna. Hän voi nyt vaiherikkaan elämänsä saldona sanoa suoraan, miltä todella tuntuu tai mitä hän ajattelee.
Tarvitseeko ihminen poliittista kotia kaiken nähneenä ja
kokeneena? Saatan tuntea jotain sympatiaa Arvo Aaltoa kohtaan, koska tällaisia
mielipiteitä ei nyttemmin kuulla: nyt on seisottava jonkun puolesta jotain
vastaan. Kompromissin ehdottaminen on moraalitonta tai heikkouden merkki.
Kaksi Venäjällä pitkään asunutta suomalaista Anders Mård ja
Pentti Nelimarkka ovat antaneet haastattelun Hesarille (”Sota sotki Venäjälle juurtuneiden
suomalaisten elämän”), joka on julkaistu 14.7.2022. Miltä maailmanmeno ja
Venäjän meno nyt näyttävät? Poimin tähän sellaisia kommentteja molemmista haastatteluista,
jotka osuvat meikäläisen sisimpään ja
sekoittavat maailmankirjoja.
Päällimmäiseksi ajatukseksi haastatteluista jää molempien osalta
tietty turhautuneisuus. Paljonkin paremmin olisi voinut mennä. Osin ajatteluun
vaikuttaa se, että kummankin elämä on pidemmältä ajalta muotoutunut Venäjän
vuosien mukaan ja nyt he seuraavat voimattomina sotaa käyvän maan
edesottamuksia suuren tyytymättömyyden vallassa. Eikä tyytymättömyys koske vain
Venäjän oloja, vaan kaikkien niiden valtioiden
päätöksentekoa, jotka kokevat olevansa
osallisina tässä mielettömyydessä.
Nelimarkan kommentti koskien Suomen ja Venäjän suhteita on valaiseva: ”Kuinka harkitsevista,
hillityistä suomalaisista on tullut radikaaleja ja hyvin voimakasmielipiteisiä
ihmisiä?” ja edelleen: ”Olen pitänyt suomalaisia maltillisina, jotka tarkastelevat
asioita monista eri näkökulmista”. Niinpä niin, luulenpa, että hän on oikeilla
jäljillä.
Tämä pohdinta johti ajatukset valtionjohdon viime kuukausien
(viime kevään) päätöksentekoon.
Kevään aikana mietin monta kertaa, mitä presidentti Niinistön mielessä liikkui, kun hän tunsi painetta tehdä päätöksiä
liittoutumisen suhteen. Taustalla olivat presidenttien Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto
luoma mielipideilmasto ja perinne, joka nyt lännettymisen paineissa tuntui kerta
kaikkiaan vanhentuneelta tai siitä pikemminkin tehtiin sellainen.
Niiden ääni, jotka
halusivat liittoutua kuului kovana ja korkeana hälyäänien yli. Niinistön mielipiteen
kehitystä on kuvattu varovaiseksi. Ehkä se olikin lähellä toisen turkulaisen, Mauno Koiviston mielenliikkeitä. Sanoisin
kuitenkin, että enemmän kuin varovainen,
Niinistön mielipiteen kehitys oli harkitseva. Ehkä hän joskus paljastaa sisimpänsä
muistelmissaan tai muutoin. Minulle jäi tunne, että hän lopulta antoi periksi
sotaisille kanssapoliitikoille. Hän joka tapauksessa tajusi suunnattoman vastuunsa
paremmin kuin Nato-intoilijoiden terävin
kärki.
Olen ymmärtänyt Erkki Tuomiojan myötämielisen ääneen
ajattelun vahvistuvasta puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa nyt jälkikäteen paljon
selvempänä kuin noina kevään päivinä. Nato-mieliset kävivät Tuomiojan kimppuun puolustusliittoviittauksista. Hän näytti vilkuttavan
vihreää valoa asialle. Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin demarien välillä oli paljon
enemmän välipuheita keskinäisestä puolustusliitosta kuin mitä nyttemmin on
annettu ymmärtää. Tuomiojan kannanotot olivat noiden kuohujen tulosta. Lopulta
Tuomioja antoi periksi ja luopui ajatuksesta. Veikkaan, että Ruotsissa aiheeseen
tartuttiin vakavasti, paljon vakavammin kuin meillä on ajateltu. Aihe jäi
taka-alalle, kun Nato-liittoutumisen
korkeat aallot löivät sekä Suomen että Ruotsin rantakallioille.
Pääministeri Marinin vaikutus Nato-liittoutumista suosivaan
suuntaan on vastaavasti saanut yhä enemmän painoarvoa. Hän on taustajoukkojensa
kanssa kääntynyt liittoutumisen kannattajaksi melko lyhyen aikaperiodin aikana,
sanokoon hän nyt jälkeenpäin mitä tahansa.
Pentti Nelimarkan harmistuminen asioiden etenemisestä ”radikaaliin”
suuntaan on ymmärrettävää. Hänen
ajattelussaan on samoja piirteitä kuin Timo Vihavaisen ja omassa ajattelussani:
liian nopeasti, liian paljon, liian varhain.
::::::::::::::::::::::::
Toimittaja Anders Mård samoin kuin Nelimarkka on monin sitein
sidottu Venäjään, josta hän nyt joutuu käymään irtautumiskamppailua, jos
ymmärrän oikein. Molemmat ovat nähneet
myös Venäjän aika ajoin positiivisen kehityksen ja muodostavat mielipiteensä
sitäkin vasten. Ei tässä ollut kysymys mistään ennnaltamääräämisopin toteutumisesta.
Toimittajana Mård on kokenut kovimman kautta Venäjän median
toimintaa rajoittavat toimenpiteet.
Mårdin mielestä kysymys on viime kädessä demokratian puutteesta
ja siitä, että Putinin hallinto teki -
venäläisten sitä itse tajuamatta - vallankaappauksen vuosia sitten. Mårdin suurin pettymys koskee kansalaisyhteiskunnan
puutteellista toimintaa tai kokonaan
puuttumista Venäjällä.
Yhteiskunnan onttous näkyy siinä, että ihmiset eivät halua
olla tekemisissä valtion kanssa. Molemmat elävät omaa elämäänsä. Kun on siis
väitetty, että ainoastaan Venäjän
hallinto on mätä ja kansalaiset toimivat mitä ymmärrettävämmin, niin se näyttää
vähintäänkin liioittelulta. Politiikka on siis vielä paljon irrallisempaa kuin
länsimaissa. Venäläisten selviämiskeinona on valtion huijaaminen.
Nelimarkka näkee, että venäläisten suuri ongelma on, että he
eivät yleensäkään ymmärrä tai näe, mitä maassa
tapahtuu. Propaganda on onnistunut tehtävässään, koska kansalaisten syyttävä sormi
kaikesta tapahtuneesta (ml. pakotteet) ei osoita valtioon päin vaan ”rottiin”
(yrityksiin), jotka jättävät laivan, joka ei ole uppoamassa.
Mård väittää, että puuttuu rohkeutta arvostella Venäjän järjestelmää
ja toimintaa, vaikka venäläiset sinänsä antavat argumentoivalle kritiikille arvoa. Ehkä Mård rajaa arvostelun
hyväksyttävyyden vain ulkomaalaisiin, sillä oman maan kansalaisten esittämä arvostelu
on usein vankeustuomion arvoinen.
PS
Arvo Aallon toinen vastenmielisyys kohdistuu Yhdysvaltoihin.
Molempien suurvaltojen ongelmien pääsyy on demokratian toimimattomuus. Venäjä
pakottaa autoritaariseen kuriin ja Yhdysvaltain järjestelmä kääntyi sekasortoiseksi
polarisoituneen yhteiskunnan käänteiden
takia. On kauhistuttavaa seurata kongressin kuulemisia vuoden 2021 loppiaisen tapahtumista. Kauan
hellitty demokraattinen järjestelmä on oikeasti vaarassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti