sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Suljettuna Venäjälle ilman demokraattista kansalaisyhteiskuntaa

 

 

Entinen skp:n pääsihteeri ja ministeri Arvo Aalto, 90 v., valaisi nykyistä ajatteluaan syntymäpäivähaastattelussaan (HS 13.7.2022). Hän näkee sekä Yhdysvaltojen (Naton) että Venäjän politiikan vastenmielisinä vaihtoehtoina, ei niin,  etteikö hänellä elämänuransa aikana olisi ollut jo aiemmin kriittinen suhtautuminen kumpaankin, mutta nyt hän vain kiteyttää näkemyksensä maailmanpoliittiseen tilanteeseen suhteutettuna. Hän voi nyt vaiherikkaan elämänsä saldona sanoa suoraan,  miltä todella tuntuu tai mitä hän ajattelee.  

Tarvitseeko ihminen poliittista kotia kaiken nähneenä ja kokeneena? Saatan tuntea jotain sympatiaa Arvo Aaltoa kohtaan, koska tällaisia mielipiteitä ei nyttemmin kuulla: nyt on seisottava jonkun puolesta jotain vastaan. Kompromissin ehdottaminen on moraalitonta tai heikkouden merkki.

Kaksi Venäjällä pitkään asunutta suomalaista Anders Mård ja Pentti Nelimarkka ovat antaneet haastattelun Hesarille (”Sota sotki Venäjälle juurtuneiden suomalaisten elämän”), joka on julkaistu 14.7.2022. Miltä maailmanmeno ja Venäjän meno nyt näyttävät? Poimin tähän sellaisia kommentteja molemmista haastatteluista,  jotka osuvat meikäläisen sisimpään ja sekoittavat maailmankirjoja.

Päällimmäiseksi ajatukseksi haastatteluista jää molempien osalta tietty turhautuneisuus. Paljonkin paremmin olisi voinut mennä. Osin ajatteluun vaikuttaa se, että kummankin elämä on pidemmältä ajalta muotoutunut Venäjän vuosien mukaan ja nyt he seuraavat voimattomina sotaa käyvän maan edesottamuksia suuren tyytymättömyyden vallassa. Eikä tyytymättömyys koske vain Venäjän oloja,  vaan kaikkien niiden valtioiden päätöksentekoa,  jotka kokevat olevansa osallisina tässä mielettömyydessä.

Nelimarkan kommentti koskien Suomen ja Venäjän  suhteita on valaiseva: ”Kuinka harkitsevista, hillityistä suomalaisista on tullut radikaaleja ja hyvin voimakasmielipiteisiä ihmisiä?” ja edelleen: ”Olen pitänyt suomalaisia maltillisina, jotka tarkastelevat asioita monista eri näkökulmista”. Niinpä niin, luulenpa, että hän on oikeilla jäljillä.

Tämä pohdinta johti ajatukset valtionjohdon viime kuukausien (viime kevään) päätöksentekoon.

Kevään aikana mietin monta kertaa,  mitä presidentti Niinistön mielessä liikkui,  kun hän tunsi painetta tehdä päätöksiä liittoutumisen suhteen. Taustalla olivat presidenttien Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto luoma mielipideilmasto ja perinne, joka nyt lännettymisen paineissa tuntui kerta kaikkiaan vanhentuneelta tai siitä pikemminkin tehtiin sellainen.

Niiden ääni,  jotka halusivat liittoutua kuului kovana ja korkeana hälyäänien yli. Niinistön mielipiteen kehitystä on kuvattu varovaiseksi. Ehkä se olikin lähellä toisen turkulaisen,  Mauno Koiviston mielenliikkeitä. Sanoisin kuitenkin,  että enemmän kuin varovainen, Niinistön mielipiteen kehitys oli harkitseva. Ehkä hän joskus paljastaa sisimpänsä muistelmissaan tai muutoin. Minulle jäi tunne, että hän lopulta antoi periksi sotaisille kanssapoliitikoille. Hän joka tapauksessa tajusi suunnattoman vastuunsa  paremmin kuin Nato-intoilijoiden terävin kärki.

Olen ymmärtänyt Erkki Tuomiojan myötämielisen ääneen ajattelun vahvistuvasta puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa nyt jälkikäteen paljon selvempänä kuin noina kevään päivinä.  Nato-mieliset kävivät Tuomiojan kimppuun  puolustusliittoviittauksista. Hän näytti vilkuttavan vihreää valoa asialle. Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin demarien välillä oli paljon enemmän välipuheita keskinäisestä puolustusliitosta kuin mitä nyttemmin on annettu ymmärtää. Tuomiojan kannanotot olivat noiden kuohujen tulosta. Lopulta Tuomioja antoi periksi ja luopui ajatuksesta. Veikkaan, että Ruotsissa aiheeseen tartuttiin vakavasti, paljon vakavammin kuin meillä on ajateltu. Aihe jäi taka-alalle,  kun Nato-liittoutumisen korkeat aallot löivät sekä Suomen että Ruotsin rantakallioille.

Pääministeri Marinin vaikutus Nato-liittoutumista suosivaan suuntaan on vastaavasti saanut yhä enemmän painoarvoa. Hän on taustajoukkojensa kanssa kääntynyt liittoutumisen kannattajaksi melko lyhyen aikaperiodin aikana, sanokoon hän nyt jälkeenpäin mitä tahansa.

Pentti Nelimarkan harmistuminen asioiden etenemisestä ”radikaaliin” suuntaan on  ymmärrettävää. Hänen ajattelussaan on samoja piirteitä kuin Timo Vihavaisen ja omassa ajattelussani: liian nopeasti, liian paljon, liian varhain.

::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Anders Mård samoin kuin Nelimarkka on monin sitein sidottu Venäjään, josta hän nyt joutuu käymään irtautumiskamppailua, jos ymmärrän oikein.  Molemmat ovat nähneet myös Venäjän aika ajoin positiivisen kehityksen ja muodostavat mielipiteensä sitäkin vasten. Ei tässä ollut kysymys mistään ennnaltamääräämisopin toteutumisesta.

Toimittajana Mård on kokenut kovimman kautta Venäjän median toimintaa rajoittavat toimenpiteet.

Mårdin mielestä kysymys on viime kädessä demokratian puutteesta ja siitä,  että Putinin hallinto teki - venäläisten sitä itse tajuamatta - vallankaappauksen vuosia sitten.  Mårdin suurin pettymys koskee kansalaisyhteiskunnan puutteellista toimintaa  tai kokonaan puuttumista Venäjällä.

Yhteiskunnan onttous näkyy siinä, että ihmiset eivät halua olla tekemisissä valtion kanssa. Molemmat elävät omaa elämäänsä. Kun on siis väitetty,  että ainoastaan Venäjän hallinto on mätä ja kansalaiset toimivat mitä ymmärrettävämmin, niin se näyttää vähintäänkin liioittelulta. Politiikka on siis vielä paljon irrallisempaa kuin länsimaissa. Venäläisten selviämiskeinona on valtion huijaaminen.

Nelimarkka näkee,  että venäläisten suuri ongelma on, että he eivät yleensäkään ymmärrä tai näe,  mitä maassa tapahtuu. Propaganda on onnistunut tehtävässään, koska kansalaisten syyttävä sormi kaikesta tapahtuneesta (ml.  pakotteet)  ei osoita valtioon päin vaan ”rottiin” (yrityksiin), jotka jättävät laivan, joka ei ole uppoamassa.

Mård väittää, että puuttuu rohkeutta arvostella Venäjän järjestelmää ja toimintaa, vaikka venäläiset sinänsä antavat argumentoivalle  kritiikille arvoa. Ehkä Mård rajaa arvostelun hyväksyttävyyden vain ulkomaalaisiin, sillä oman maan kansalaisten esittämä arvostelu on usein vankeustuomion arvoinen.

PS

Arvo Aallon toinen vastenmielisyys kohdistuu Yhdysvaltoihin. Molempien suurvaltojen ongelmien pääsyy on demokratian toimimattomuus. Venäjä pakottaa autoritaariseen kuriin ja Yhdysvaltain järjestelmä kääntyi sekasortoiseksi polarisoituneen yhteiskunnan  käänteiden takia. On kauhistuttavaa seurata kongressin kuulemisia  vuoden 2021 loppiaisen tapahtumista. Kauan hellitty demokraattinen järjestelmä on oikeasti vaarassa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti