tiistai 29. marraskuuta 2016

Bengt Holmströmin teesit työttömyyden torjumiseksi

Bengt Holmström on käynyt valistamassa eduskunnan valtiovarainvaliokuntaa talouden hoidosta Nobel-voittajan auktoriteetilla. Holmström on ekonomisti, mutta seuraavassa yritän valottaa Holmströmin sanomaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Lehtitietojen mukaan Holmström ”vapauttaisi palkoista sopimisen Suomessa kokonaan” (HS 26.11.2016). Suomen työttömyysasteen korkeutta (Tilastokeskuksen mukaan lokakuussa 8,1 prosenttia) hän pitää seurauksena keskitetysti sovituista palkoista.

Hän lanseeraa käsitteen työn tasa-arvo, jonka hän priorisoi taloudellisen tasa-arvon (palkkojen sopiminen keskitetysti) yläpuolelle. Ymmärrän niin, että työn jakautuminen - palkkatasosta välittämättä - mahdollisimman monille on tärkeämpi tavoite kuin palkka, joka ei määräydy markkinoilla vaan ”yhdessä sovitusti”. En kiistä, etteikö markkinoilla määräytyvä palkka toisi lisää työpaikkoja jonkin verran, mutta kyllä se samalla merkitsee sitä, että suuri osa työvoimasta menettää palkastaan (ja osa saattaa hyötyä saadessaan korkeampaa palkkaa). Holmström laskee sen varaan, että - oletusehtoisesti - aleneva työttömyys ja parempi työllisyysaste johtaa jonkinasteiseen työnantajien palkkakilpailuun, joka puolestaan huolehtii siitä, että palkat eivät laske. Ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät suju.

Ensinnä on syytä kajota työttömyysprosenttiin. Kun Suomessa oli 1994-2008 yhteen putkeen 14 lihavaa vuotta (bkt:n kasvu keskimäärin hiukan alle neljän prosentin), päädyttiin työttömyydessä vuonna 2008 hieman alle kuuteen prosenttiin. Se kuvannee melko vaatimattomaksi jäävää ”täystyöllisyysastetta”. Tarkoitan tällä sitä, että työvoimapulaa kuuden prosentin tasolla alkaa ilmetä useammalla alalla. Tuo raja ei ole toivottoman kaukana edes tänään, vaikka puhutaankin massatyöttömyydestä. On paljon mahdollista, että palkka-alen avulla työttömyydessä päästään viiden prosentin vaiheille, ja samaan aikaan työllisyysaste nousee reilusti yli 70 prosenttiin.

On kuitenkin syytä muistaa tuoreen OECD:n raportin kertoma: lähes viisi kuudesta irtisanotusta löytää uuden työn vuoden sisällä. Vain Ruotsi yltää verrattavissa olevista OECD-maista samaan.

Holmström ei puutu todennäköisiin ikäviin seuraamuksiin, jotka aiheutuvat siitä, että palkkoja ei sovita keskitetysti (liittokohtaisesti tai keskusjärjestöjen kesken). Hän lähtee siitä, että markkinoilla on edes jonkinnäköinen kuva siitä, millä palkkatasolla voi elää. Epäilen vahvasti, että tätä inhimillistä näkökulmaa ei löydy. Sen sijaan epäilen, että seurauksena siitä, että ei ole mitään keskitettyä sopimista, on Yhdysvalloissa näkyvä tilanne, jossa varsinkin teollisuuden palkkatasoon on kohdistunut vuosikymmenien aikana kova alenemistrendi.

Kun teollisuustyö on loppunut, on se korvattu esim. 2-3 palvelualan työpaikalla, joiden palkkataso ei kuitenkaan yllä läheskään teollisuustyöpaikkojen palkkojen tasolle. Työttömyys on kyllä alhaalla, mutta toimeentulo kärsinyt pahasti. Osa on lopettanut kokonaan työnhaun, jota kuvastaa hämmentävän alhainen työllisyysaste, paljon alhaisempi kuin Suomessa. Pettymys on ollut valtava entisillä duunareilla ja juuri tämä sai aikaan Trump-kumouksen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että muutosta työläisten osalta parempaan suuntaan olisi tapahtumassa. Siitä pitää vallitsevan järjestelmän logiikka huolen.

HS:ssä Holmström toteaa, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD toteaa tuoreessa raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström toteaa, maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki: seurauksena on ollut yhteiskunnallista kapinointia.

Tärkein keino torjua työttömyyttä on taloudellisen kasvun aikaansaaminen. Olemme orastavan kasvun kynnyksellä vihdoin ja tämä ei ole toiveajattelua. Mihinkään neljän prosentin vuosikymmenen kestävään kasvuun ei ole mahdollisuutta, mutta tasainen kaksi prosenttia on realismia.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mielensäpahoittajan itsepetos

Paul Krugman pohdiskelee kolumnissaan ”The Populism Perplex” (New York Times 25.11.2016), miksi valkoiset työläiset äänestivät Trumpia. Hän tulee samaan johtopäätökseen kuin minäkin: Trumpin äänestämisessä ei ollut mitään järkeä, mutta tämän pohtimiseen ei yksi kolumni välttämättä riitä.

Mutta ensin muutama fakta vaaleista: 1) Clinton sai yli 2 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump ja 2) Clinton olisi luultavasti Yhdysvaltain presidentti, jos FBI:n johtaja ei olisi virittänyt pommia Clintonin kampanjan alle.

Valkoiset kouluttamattomat ratkaisivat vaalin. Mutta miksi näin kävi, vaikka Trumpin ei olisi pitänyt olla edes lähellä Clintonia valitsijamiesten määrällä mitaten? Krugmania suututtaa myös median antama nelinkertainen huomio (minuuteissa lakien) uutislähetyksissä Clintonin sähköpostiasioille verrattuna asiakysymyksiin.

Erityisesti Krugmania harmittaa, että jo Obaman politiikalla saatiin valkoisille kouluttamattomille aikaan parannuksia, joiden lähellekään republikaanit eivät ole päässeet. Mitään palkintoa ei tästä saatu presidentinvaaleissa.

Krugman ottaa esille kovia kokeneen Clay:n piirikunnan Länsi-Virginiassa (”The hardest place in America to live”). Sen asukkaiden Obamacaren kautta vakuuttamattomien määrä putosi 27 prosentista (2013) 10 prosenttiin (2016). Ja Obamacaren Clinton ilmoitti säilyttävänsä ja laajentavansa, kun taas Trump kampanjansa aikana ilmoitti mitätöivänsä lain.

Trump sai 87 prosenttia Clayn piirikunnan äänistä. Terve.

Mutta eivätkö ihmiset halunneet työpaikkoja? Kyllä! Alue on hiilityöntekijöiden aluetta ja Trump päinvastoin kuin Clinton lupasi tuoda työpaikat takaisin. Lupaus on hölynpölyä.

Menivätkö Appalakkien työpaikat Meksikoon tai Kiinaan? Eivät menneet. Ne eivät menneet minnekään. Kysymys oli luonnollisesta kymmeniä vuosia kestäneestä kehityksestä, jonka aikana työntekijöiden määrä väheni vähenemistään kaivannaisteknologian muuttaessa muotoaan. Työntekijämäärän huippu saavutettiin vuonna 1979! Vuoteen 2007 mennessä työntekijämäärä oli puolittunut. Viimeinen vaihe oli vesisärötyksen käyttöönotto. Tätä ei voida peruuttaa.

Parhaat uudistusehdotukset tulivat itse asiassa Clintonilta: terveydenhuoltouudistuksen jatkaminen ja minimipalkan nostaminen. Mutta nämähän Trump uhkasi tuhota.

Clayn piirikunnan menetettyjä työpaikkoja ei voida palauttaa. Ainoa keino säilyttää Trumpin kannattajat Trumpin takana on ruokkia näitä mielensäpahoittajia parannetuilla valheilla.

Krugman ei pysty selittämään, miksi nämä valkoiset äänestivät sellaisen puolueen presidenttiehdokasta, joka yleensä selittää työttömyyttä henkilökohtaisella kyvyttömyydellä. Toinen asia, joka odottaa vastausta on, miksi nämä valkoiset äänestivät omaa etuaan vastaan?

lauantai 26. marraskuuta 2016

Liberaali demokratia ja tyrannia valinkauhassa

Hesarissa haastateltiin 22.11.2016 tutkija Henrik Rydenfeltiä kansalaisten käyttäytymisestä demokratiassa tuoreiden esimerkkien valossa. Rydenfelt viittaa amerikkalaiseen pragmaattisen filosofian tärkeimpiin hahmoihin kuuluvaan Thomas Deweyhin, jonka ajatus vastaa hyvin tämän kirjoittajan pohdintoja: ”ajatus ihmisestä toimijana muuttuu jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa”. Tämän ajattelun mukainen lääke nykyhetken ongelmiin on ”demokratiaan lisää demokratiaa”. Dewey ehdotti, että myös poliittisessa päätöksenteossa meidän olisi muututtava passiivisesta yleisöstä aktiivisiksi toimijoiksi. Hänen valistuneen äänestäjän mallinsa kärsi sekä Britanniassa (brexit), että Yhdysvalloissa takaiskun.

Olemme nyt kahden ääripään välissä.

Toisena ääripäänä Rydenfelt mainitsee Platonin ajattelun, jonka mukaan ”demokraattinen yhteiskunta vapautta tavoitellessaan nostaa valtaan tyrannin”. Hyytävä vaihtoehto, joka löytää kosketuspintaa viimeaikaisista tapahtumista. Platonilla vapauden saama tuomio on musertava, jos oikein tulkitsen: ihminen ei hallitse liberaalia demokratiaa, vaan turhautuminen sen toimimattomuuteen johtaa hirmuvaltaan.

Onko siis liberaali demokratia jatkuvaa kokeilua, jonka epäonnistumista vaanivat autoritääriset vaihtoehdot? Esimerkkejä epäonnistumisista löytyy 1920- ja 1930-luvuilta, jolloin heiveröiset demokratiakokeilut johtivat useissa Euroopan maissa diktatuureihin. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan esimerkit näyttivät takaavan onnistumisen, kunnes jälleen finanssikriisin jälkeinen maailma näyttää nostavan valtaan autoritäärisiä johtajia.

::::::::::::::::::::

Mitä oikein tapahtui brexitissä ja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa (joka ilmiö näkyy omanlaisena versionaan myös Unkarin ja Puolan autoritäärisessä populismissa)? Meillä on valtavan hienot mahdollisuudet lisätä vuorovaikutusta demokraattiseen suuntaan internetin kautta eli ”muuttaa päätöksentekoa passiivisesta aktiiviseksi”. Ja kyllähän demokratialla on ainakin periaatteessa mahdollista kokea edistysaskelia internetin eri kanavien kautta, mutta monissa tapauksissa käytännössä nettiä joko tukahdutetaan tai käytetään täysimääräisesti hyväksi omien räätälöityjen propagandististen tarkoitusperien ajamiseen.

Netillä on ehkä vieläkin suurempi vaikutus polarisaation lisääjänä. Mielipide – usein perustelematon tölväisy – on sytyke järjettömälle keskusteluketjulle. Peruspositiivinen suhtautuminen nettiin kääntyy helposti kriittiseksi, jos kiinnitetään huomiota netin eripuraa kasvattaviin ominaisuuksiin. Se tarjoaa valtavat positiiviset mahdollisuudet – kuten kaikki tietävät – mutta se tarjoaa myös kvasitiedon, vääristellyn totuuden ja harhaanjohtamisen väylän, jota esim. demokratian ”testeissä” eli vaaleissa käytetään hyväksi.

:::::::::::::::::::::::::

Rydenfeltin haastattelussa tuodaan esille aivan oleellinen asia: ovatko median ja poliitikkojen odotukset etääntyneet kansalaisten mielipiteistä perustellusti niin kuin on väitetty vai onko kysymys vain taitavasta jonkin tahon manipulaatiosta. Viime mainitun mukaan on vain luotu vaikutelma päättäjien ”todellisuudesta etääntymisestä”, ja sitä käytetään raa´asti hyväksi jopa antamalla valheellisia vaalilupauksia ”etääntymistä” ruokkien. Totuus löytynee, ei puolesta välistä, vaan jostain ääripäiden välisestä maastosta.

Maapalloistuminen ja teknologinen kehitys (ja niiden varaan rakennettu uusliberaali talouspolitikka ja suurten kansanosien ”unohtaminen”) on kaadettu vakiintuneiden poliittisten liikkeiden synniksi (=etääntymiseksi rahvaasta) ja syntyneen aukon ovat täyttäneet populistiset tahot.

Voisin arvioida tapahtuneen niin, että brittien ja Yhdysvaltain vaalien kyteviä ”unohdetun kansan” tulipesäkkeitä oli pilvin pimein. Ja sitten populistien sopivalla propagandalla sytytettiin pienet alut täyteen roihuun. Pieniin tulipesäkkeisiin roiskutettiin valheen polttonestettä, johon sisältyvät lupaukset on räikeästi peruttu vaalien jälkeen.

Yhdysvaltain ja Britannian demokratioissa tapahtunut muutos viittaa valtavaan muutostrendin voimaan, joka voimistui vaalien alla ainakin näennäisesti ennakoimattomasti. Voidaan puhua pienestä, mutta ratkaisevasta vallankumouksesta.

::::::::::::::::::

Kauppalehdessä (23.11.2016) tarjotaan mullistavaksi ihmisten mielen muuttajaksi tai passiivisten aktivoijaksi Cambridge Analytican analyysiohjelmaa, jolla pystytään erittelemään ihmisten mieltymyksiä ja sitten räätälöidysti suuntaamaan sovelias nettiviesti, jolla mahdollisesti ratkaisevasti vaikutetaan potentiaalisten äänestäjien äänestysaktiivisuuteen ja äänestyskäyttäytymiseen. Ohjelma oli sekä Trumpin että Brexitin kannattajien käytössä. Kuulostaako salaliittoteorialta tai ainakin vahvasti liioitellulta vaikuttamiskeinolta? Mahdollisesti, mutta todellisuudessakin jokainen tuleva vaali on big datan hyväksikäyttöä ihmisten äänien kaappaamiseksi oman ideologian tai poliittisen ohjelman kannalle.

Onko käytössä siis uusi salainen, räätälöity ase, joka ohittaa kaiken muun vaikuttamisen mm. summittaisen televisiomainonnan. Uuden vaalimainonnan oleellinen piirre on sen täsmäaseluontoisuus. Manuaalisesti samaan tähtää ”poliitikko torilla” -vaalitäky. Ero on kuitenkin huima internetin eduksi, jos vertaa räätälöityä tavoitettavuutta. Vielä on asetettava yksi ehto: näyttää siltä, että minkä tahansa viestin – minkä tahansa kanavan kautta – on oltava koukuttava - muttei välttämättä tosi.

Olen tarjonnut realistisen maailmankuvan vastaiskuksi valheita vastaan arvovapaata yleissivistävää koulutusta. Sen kannalle näyttää Rydenfeltkin kääntyvän. Mutta miten se toteutetaan, jos ajatellaan vaikkapa Venäjän nykykäytäntöjä, joissa opetuksesta (ja esim. historiasta) on tehty valtiollisen propagandan väline?

torstai 24. marraskuuta 2016

Luokkatietoisuuden paluu?

Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä alettiin puhua yhteiskuntaluokista siihen malliin, että vanhat ajat tulevat mieleen. Tämä kehitys liittynee yleiseen yhteiskunnalliseen eriytymiskehitykseen, yksinkertaisemmin sanottuna polarisaatioon. Syntyy ryhmiä, jotka ovat jääneet ”huomaamatta” paitsioon, mutta jotka nyt ovat yhtäkkiä esillä.

Meille, jotka olemme kirjoittaneet vuosia yhteiskunnan pilkkoutumisesta tällainen ajattelu ei tule yllätyksenä. Vihdoinkin aletaan oivaltaa, mistä kiikastaa. Tosin liian pitkälle vedettyjen johtopäätösten kanssa pitää olla varovainen. Eriytymiskehitys ei pääty luokkiin, vaan räätälöityy osin yksilötasolle saakka. Kysymys kuuluu: miten juuri minun käy? Mystinen osa tätä kehitystä on ollut ihmisten myöhäinen herääminen tosiasioiden edessä. Poliittinen valveutumattomuus on nähdäkseni ollut syynä siihen, että on uskottu amerikkalaisen unelman hämäriin lupauksiin liian kauan. Seurauksen on ollut muun muassa teollisuustyöväen vihasävytteinen turhautuminen ja syyllisten etsintä.

Fiksuimmat yrityselämän johtajat ovat tajunneet polarisaation negatiivisen vaikutuksen oltuaan itse sitä aiemmin kiihdyttämässä. Onko huoli syvemmässä katsannossa aitoa, vai vain liiketoiminnan sujumisen häiriöihin kiinnittynyttä pinnallista kohinaa, jää arvioitavaksi. Ongelmien suuruus vaatisi kuitenkin laajamittaista työnantajien ja työntekijöiden suhteiden uudelleen arvioimista. Paikallinen sopiminen on tässä vain yksi osatekijä.

Mistä tämä luokkien uusi tuleminen sai alkunsa? Sanoisin, että valveutuneiden populistien esille ottamien teemojen lisäksi yhteiskunnallinen ”luokkaliikkeen” syntyminen voidaan kohdistaa yhteen henkilöön eli Bernie Sandersiin, joka taistellessaan Hillary Clintonia vastaan keräsi hulppeat 13 miljoonaa demokraattien ääntä. Sanders ei ole populisti siinä mielessä kuin me sen tänä päivänä tunnistamme. Hän ei ole ahdas nationalisti eikä kaikille kaikkea lupaava poliittinen broileri, vaan ”kypsässä” iässä (74 vuotta) oleva poliitikko, joka aiheutti maanjäristyksen amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Vihattu sosialismi oli yhtäkkiä salonkikelpoista, siitä saattoi olla jopa ylpeä.

Sandersin iskulause ”Enough Is Enough” muistutti Suomen sosiaalidemokraattien iskulausetta sotien jälkeen, ”Jo riittää!”. Sosiaalidemokraatit kohdistivat lausahduksen kansandemokraatteja vastaan, Sanders sydämetöntä oikeistoa vastaan. Viime talvena ja keväällä kirjoitin useita kirjoituksia joko Sandersista tai Sandersia sivuavista teemoista.

Ehkä muutama lainaus noista kirjoituksista on paikallaan:

”Yhdysvallat tarvitsee tätä miestä, siitä olen satavarma. Ja juuri kun ihmiset ovat menettäneet kaiken toivonsa, että Yhdysvallat pääsisi irti miljardöörien lobbauksesta, ja että äänestämisellä olisi jotain merkitystä, tulee kuin tyhjästä mies, joka sanoo: ”ei näin, pojat!” Sanders on osoittanut, että ihmeiden aika ei ole ohi. Mies avaruudesta on tullut ja moni amerikkalainen päästelee tahattomia naurahduksia miettiessään, miten tähän mieheen pitäisi suhtautua. Että ihan oikea ”kommunisti”, ja vahvoilla USA:n presidentinvaaleissa!”

Hän löi korville kaikkia niitä, jotka kuvittelivat, että vain suuryritysten tuella voidaan päästä presidentiksi: ”Sanders on kerännyt vaalikassansa muutaman kympin lahjoituksina tavallisilta kansalaisilta, joka on uskomaton valtti hänen satoja tuhansia dollareita - muun muassa pankeilta - saaneisiin vastustajiinsa verrattuna. Suuren rahan valta on oikeasti kyseenalaistettu?!”

Sitten otin kantaa teoreettiseen taistelupariin Sanders – Trump seuraavasti: ”Sanders kokee kampanjansa omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa edistäjänä ja pyrkii painostamaan puoluettaan - ja koko Amerikkaa - muuttumaan sisältä päin. Eikö hän riko puolueensa yhtenäisyyttä? Oikein oivallettuna: en usko. Hänellä on kannattajien tuki takanaan, jotta voi kääntää demokraattien suuntaa (amerikkalaisittain nähtynä) vasemmalle. Leikitäänpä hetki vielä ajatuksella, että vastakkain olisivat Sanders ja Trump. Paradoksaalista on, että Sanders kamppailee osin samoista äänistä kuin amerikkalaiseen unelmaan turhautuneet Trumpin kannattajat. Mielipidetiedusteluissa hän on pärjännyt paremmin Trumpia vastaan kuin Clinton. Jos samat ihmiset näkevät puolestaan taistelevina ehdokkaina Trumpin ja Sandersin, niin miten he ratkaisevat valinnan? Ymmärrän niin, että he ratkaisevat asian uskottavamman ehdokkaan eli Sandersin hyväksi.”

Näin siis kirjoitin viime keväänä.

Hillary Clintonin kautta tämä luokkatietoisuus ei välittynyt siinä muodossa kuin se olisi välittynyt Sandersin kautta, vaikka Clinton omaksuikin joitakin Sandersin teemoja. Sanders vetosi myötätuntoiseen eliittiin, joka ajatteli koko kansakunnan etua. Ja tämä on äärimmäisen tärkeää Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa jossa rikkaita on paljon.

::::::::::::::::::::::::

Voisiko luokka-ajattelu nousta Suomessakin yhtä näkyvästi esille kuin Yhdysvalloissa? Matti Kurjensaari valaisee vuosikymmenien takaisissa kirjoituksissaan (mm. kirjoissa ”Taistelu huomispäivästä” ja ”Syntynyt sivulliseksi”), kuinka luokan menestymiseen tarvitaan joukkovoimaa: työväen perinteinen edunvalvonta on joukkoliikkeen varassa. Kurjensaari kuvaa tuolloin ajankohtaisen ilmiön, siirtotyömaiden näkökulmasta työväen joukkoliikettä: Siirtotyömaat ”ovat muodostuneet työväen radikalisoitumisen tehokkaiksi keskuspaikoiksi. Siellä missä on suuria miesjoukkoja koolla ja perheistään erillään, ollaan poliittisesti katsoen huomattavasti toimintavalmiimpia kuin kotioloissa”. Tämä on avainasia, kun mietitään, miten vaikeaa on tänä päivänä synnyttää vanhaa työväen henkeä.

Mikä olisi tämän päivän joukkovoiman kohtaamispaikka?

Voisiko joukkovoiman rinnastaa netin erilaisiin (twitter, facebook jne.) mahdollisuuksiin? Meillä ollaan heräämässä siihen, että nettiä voi käyttää muuhunkin joukkovoimaan kuin mielenosoitusten koolle kutsumiseen. Nyt on väitetty, että Donald Trumpin täsmäase vaaleissa oli netin tehokas hyväksikäyttö. Vaikkei tämä kirjaimellisesti pitäisikään paikkaansa, niin voidaan netin kautta ylläpidettävää ”työväenhenkeä” pitää potentiaalisena mahdollisuutena. Kysymys ei oikeastaan ole siitä, etteikö internet tarjoaisi mahdollisuuksia, sehän on vanha keksintö: kysymys on siitä onko aika vieläkään kypsä. Moni on erehtynyt ottamaan uuden vuorovaikutuskeinon käyttöön ennen kuin ”markkinat” ovat siihen kypsät.

Pakko on ottaa esille asian kääntöpuoli, nimittäin netin käyttö suruttomaan, yksioikoiseen propagandaan. Onko silloin kysymys enemmänkin yksilön pahoinvoinnin tai ärtymyksen purkautumiskanavasta kuin yhteisöllisyyden edistämisestä? Perinteisten puolueiden on kuitenkin välttämätöntä reagoida, koska muutoin nationalistinen populismi vie huomion. On lopulta avoin kysymys, miten hyödyllinen väline netti on poliittisessa taistelussa.

:::::::::::::::::::

Työväenliikettä ei olisi ilman kahta asiaa, demokratiaa ja opillista sivistystä. Opillisen sivistyksen läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Muutoksen airueena oli monessakin mielessä sota. Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa. Demokratisoiko siis sota Suomen? Kurjensaari: ”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. Sen kulta-aika osuu yksiin palkkatyön mahtiajan kanssa 1960-luvulta 1980-luvulle.

Mutta ajat ovat muuttuneet……

Työväki on korkeampaa elintasoa tavoitellessaan etääntynyt joukkovoimasta jo kauan sitten. Mutta onnistuisiko nyt yhteenliittyminen muussakin kuin purnausmielessä? Emme tiedä täsmällistä vastausta; vain sen tiedämme, että haasteet ovat melkoiset. Se, että miljardööri Donald Trump on ottanut hyödyn netistä joukkovoiman välineenä, ei ehkä ole kaikkein vilpittömin tapa kerätä tukijoita: koottiinhan teollisuustyöväki, ”työväenliike” Trumpin taakse pelottelemalla ihmisiä etnisten ryhmien muodostamalla vaaralla.

Juuri kouluttamattomuus (vaillinaiset tiedot ja taidot) muodostaa selkeän esteen luokkakantaiselle, pitkäjänteiselle taistelulle parempien olosuhteiden puolesta. Onko lopulta kysymys vain turhautuneiden yksilöiden samaan aikaan tapahtuvasta kapinasta? Luultavasti työväen joukkovoima sandersilaisena tai trumpilaisena versiona on myrskyvaroitus perinteisille poliitikoille, että demokratian toimimattomuus luo mahdollisuuksia protesteille tai pysyvämmälle toiminnalle, jos parannuksia ei tehdä ajoissa.

Todellinen muutos vaatii rakenteellisia (rasismi, tuloerot ym.) muutoksia ja siinä on uuden luokka-ajattelun perustavaa laatua oleva testi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Arki lähestyy, Donald Trump

Viime ajat ovat olleet herkullisia TV:n viihdeohjelmille. Trumpin kustannuksella on naurettu oikein kunnolla. Kysymys on tietenkin hänen lupauksistaan, joista on keitetty juttuja siltä pohjalta, ettei hän ensinnäkään ole kärryillä, mitä hän on luvannut ja toiseksi siltä pohjalta, että hän peruu lupauksiaan sitä mukaa, kun ne tulevat häntä vastaan.

Jotkut ovat kehittäneet upeita salaliitotteorioita siitä, kuinka kaikki, mitä Trump teki vaalikampanjan aikana oli piiruntarkasti suunniteltu: tärkeintä ei ole mitä puhuu, kunhan yleensä puhuu. Näin Trump varasti aina otsakkeet ja huomion, kun hänen kilpailijansa yritti käydä kampanjaa vanhalta pohjalta. Mitenkähän on? Taidan kääntyä Trumpin osalta spontaanien mielenilmausten kannalle. Tätä todistaa se, että mies on polttanut hihansa nyt pariin kertaan, kun media ja suuri yleisö on kohdistanut arvostelua hänen lupauksiinsa, tai kun hänen lupauksiensa kustannuksella on pilailtu. Nyt on kuitenkin niin, että kun leikkiin on lähdetty, pitäisi se kestää. Ei hän mahda mitään kuohahtelevalle temperamentilleen.

Onko Trumpilla mahdollisuus heikentää vapaata mediaa, eli tukkia sen suu? Käsittääkseni ainoa mahdollisuus on luoda tavallisille amerikkalaisille laajasti menestymisen edellytyksiä. Vain osoittamalla valitsemansa linjan oikeutuksen hän pystyy vaikuttamaan lehdistöön ja muuhun mediaan.

Demokraatit ovat kostonhimoisina Trumpin kimpussa kaikesta siitä, mitä hän puhui naisista tai roduista. Mahdollisuus on niin ilmeinen, että demokraattien vaikea olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Heillä on oikeus palata asiaan, koska Trumpin vastenmielinen viesti oli niin selkeä. Saman kohtalon kokevat suurisuuntaiset lupaukset siitä, mitä presidenttikauden aikana tehdään.

Trump on nimennyt tai nimeämässä avustajia parhaillaan. Niistä nimistä, jotka ovat olleet esillä, voi ennustella, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ollaan jälleen peruskysymyksen äärellä: puhutaan kovaa ja korkealta, mutta näytöt ovat hämärän peitossa. Politiikkaa on siitä hankala laji, että vastustajat pitäisi pystyä nujertamaan ja omat pidettyä mukana.

Ensivaikutelma Yhdysvaltain politiikasta on, että Trumpin ajatukset jakavan puoluekenttää yli puoluekentän rajojen. Kun ensimmäiset kohteliaat ”teemme tämän yhdessä” -puheet on unohdettu (ja se ei vie kauan aikaa) alkaa todellinen vääntö. Jotkut Trumpin ehdotukset viekottelevat demokraatteja mukaan ja saavat osakseen republikaanien vieroksunnan. Itse asiassa demokraatit voivat olla hyvinkin innostuneita joistakin Trumpin hankkeista. Tämä sillä ehdolla, että demokraatit tarkastelevat asioita asioina eivätkä lähde kostamaan republikaanien Clintoniin ja Obamaan kohdistunutta, kongressin toimintaa sabotoivaa linjaa.

Otetaanpa esimerkki.

Trump on julistanut panevansa liitovaltion infran kuntoon. Se on oikeastikin iso kysymys ja haaste, sillä Yhdysvaltain niin kuin lähes kaikkien länsimaiden korjausvelka on kasvanut valtaviin mittoihin. Koin sen itsekin vähäiseltä osin, kun taksi vei muutama vuosi sitten kuoppaista, päällystettyä tietä Kennedyn lentokentältä New Yorkin Queensin kaupunginosaan.

Mistään uudesta asiasta ei ole kysymys. Demokraatit ovat ajaneet korjausvelkaan rahoitusta hyvin aktiivisesti. Viimeksi kongressissa meni läpi 300 miljardin dollarin korjausvelkarahoitus kuudelle vuodelle. Tyypillistä kyllä kongressi ei suostunut Obaman ehdottamaan 478 miljardin dollarin suunnitelmaan, joten nyt on syytä kysyä, miksi se suostuisi Trumpin 1000 miljardin dollarin suunnitelmaan kymmeneksi vuodeksi. Koko korjausvelan suuruus on noin 3600 miljardia, ja tätä summaa vastaavaa korjausvelan lyhentämistähän Trump ajoi vaalikampanjassaan (vertailun vuoksi Yhdysvaltain bkt on noin 18 400 miljardia dollaria).

Trumpin oma puolue on vastustanut infrainvestointeja jyrkästi, jos mennään veronmaksajien kukkarolle. Ja niinhän siinä tahtoo käydä. Republikaanit suostuvat hankkeeseen, jos budjettialijäämää ei kasvateta eli mukaan saataisiin yksityistä rahaa jollakin valtion tukipaketilla. Tätä on kuitenkin yritetty vuosia onnistumatta siinä. Niinpä ollaan tyypillisessä ongelmatilanteessa, jossa demokraatit saattaisivat suostua elvytysmielessä johonkin summaan, mutta republikaaneille taakka on liian suuri.

Mutta eikö nyt ole toisin? Oma mies on presidenttinä, joten tarkoitus pyhittää keinot ja rahoitus haetaan vaikka mistä! Ja onhan presidenttinä nyt kiinteistösijoitusten ammattimies. Ihan näin yksinkertaisesti asiat eivät tule sujumaan.

Ollaanko siis lähestymässä tilannetta, jossa Trump käy ensimmäisen suuren taistelun oman puolueensa kanssa? Lopputuloksena on epäämättä jonkin suuruinen investointi teihin, lentokenttiin ja siltoihin, mutta Trumpin suuret puheet tulevat supistumaan ”vain” demokraattien suunnitelman saman suuntaiseksi jatkeeksi.

Kun Yhdysvalloissa on nyt vain 4,9 prosentin työttömyys ja rakennusalalla työvoimapula, on Trumpin aikeet sovitettava yhteen näiden faktojen kanssa.

Infrasuunnitelmat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten asiat voivat törmätä kongressissa vastustukseen. Republikaanien tulisi intoutua vähän samankaltaiseen hybrikseen kuin Reaganin aikana, jotta asioille tapahtuisi jotain. Mutta Reaganin aikana republikaanien ”hyvä” merkitsi liitovaltion velan kasvua 2,6 kertaiseksi siihen nähden, mikä tilanne oli hänen aloittaessa presidenttiytensä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Auringonlaskun puolue?

Kysymys on demareista. Otsake vaikuttaa miltei kliseiseltä, niin paljon sitä on toistettu. Toisaalta demarien gallup-menestys viime aikoina on osoittanut merkkejä jostain aivan muusta kuin taantumisesta auringonlaskun puolueeksi. Kaikkea mitä sanotaan pitää epäillä!

Nykyisen hallituksen politiikkaa on maltillisen/tukevan oikeistolaista. Tämä johtuu ennen kaikkea Sipilän keskustan vahvasta tuesta kokoomusyhteistyölle. Uuden elinkeinoministerin valinnassa esiin tulleen ”sekaannuksen” katson kuitenkin osoittavan, että vanhoilla keskustalaisilla alkiolaisilla arvoilla on edelleen kysyntää. Sipilähän ilmoitti jo etukäteen, että vain hän tietää ministerin nimen. Sivusta tulleen – ja sittemmin ministeritaistelun hävinneen - Mauri Pekkarisen korkea äänimäärä valinnassa osoittaa mielestäni, että puoluejohdon itsestään selvänä pitämä linja saa puolueessa tarvittaessa varteenotettavan vaihtoehdon. Episodi ei siis ollut pelkästään henkilökysymys. Ajatuspaja e2:n tuore tutkimus osoittaakin, että keskustalaiset eivät vasemmisto-oikeistoakselilla ole siirtyneet mihinkään.

Edellä esitetty tuli mieleeni, kun luin tuoreesta Kanava-lehdestä (7/2016) Ulpu Iivarin artikkelin ”Onko sosiaalidemokratian aika ohi?” Kirjoituksen sävy oli hyvin kriittinen puoluetta kohtaan. Iivari näytti kaipaavan liittolaista sosiaalidemokraattiselle puolueelle. Luontevimmin liittolainen löytyisi tietenkin oppositiosta, mutta hallitusvastuuseen pääsy edellyttävää kumppanuutta jonkin nykyisen hallituspuolueen kanssa. Pekkarisen saama korkea äänimäärä ministerivalinnassa on mielestäni ensimmäinen konkreettinen osoitus keskustassa vallitsevasta punamultapohjaisesta ”toisinajattelusta”.

Sosiaalidemokratia vaikuttaa äkkipäätä 1900-luvun liikkeeltä. Sen mahti juonsi juurensa teollistumisen voimakkaasta etenemisestä ja talouskasvun ripeydestä: demarit pyrkivät sekä luomaan jakovaraa että jakamaan sitä. Sosialidemokraatit tekivät heti sodan jälkeen pesäeron kansandemokraatteihin ja kommunisteihin sekä noudattivat sellaista politiikkaa, jonka avulla yhteiskunnallisen kehityksen ja edistyksen hedelmiä jaettiin tasaisesti kaikille kansalaisille. Vaalimenestys 1940-luvulta 1990-luvulla osoittaa, että tavoitteissa onnistuttiin hyvin.

Nykyistä tilannetta Iivari vertaa 1930-lukuun, jolloin sosiaalidemokraatit eivät esim. Saksassa asettuneet riittävän pontevasti liberaalin porvariston yhteistyökumppaniksi, vaan pyrkivät säilyttämään leninismin vastaisen sosiaalidemokraattisen puhdasoppisuuden. Natsit pystyivät vangitsemaan ihmisten mielet vaikeassa taloudellisessa tilanteessa ja käytännössä tuhosivat sosiaalidemokraattien poliittisen rakenteen.

Nykyinen tilanne on johtanut populistien esiinmarssiin, ja vaikka keskustaoikeistolaiset puolueetkin ovat olleet lujilla (muistettakoon keskustan alle 13 prosentin gallup-kannatus vuonna 2011!), ne ovat pystyneet voittamaan äänestäjiä puolelleen. Vielä 2000-luvun alussa demarit olivat kaikkialla Euroopassa vahva yleispuolue. Jotkut ovat arvioineet, että alamäki käynnistyi varsinaisesti finanssikriisistä. Voi olla, että kriisi muodosti paradigman muutoksen, mutta on muistettava, että jo sitä ennen uusliberaalit talousopit voittivat alaa ja ”valmistivat” dramaattiseen muutokseen. Sdp ei sanoutunut irti - osin ymmärrettävistä syistä – politiikasta, joka näytti johtavan menestykseen. Niinpä taloudellinen korkeasuhdanne 1994-2007 Suomessa loi pohjaa demareiden kukoistukselle, olihan mahdollisuus jakaa hyvinvoinnin hedelmiä kansalaisille.

Vielä on vaikea muodostaa kokonaiskäsitystä siitä kaikesta, mitä tapahtui vuosituhannen ensimmäisinä vuosina, mutta varmasti voidaan kuitenkin sanoa, että uusliberalismi ajoi pahasti karille. Tunnusomaista noille vuosille oli että finanssipääoma korvasi teolliset investoinnit, teknologinen kehitys muutti – ja vasta nyt - (internetin läpimurtovuosista oli kulunut jo aikaa) tuotantoa ja palveluja dramaattisesti ja maapalloistuminen laajensi markkinat globaaleiksi. Samaan aikaan osunut Nokian menestys Suomessa häivytti synkät muutostrendit tehokkaasti taustalle.

Uudessa tilanteessa hallitukset Suomessa joutuivat ylivoimaisten ongelmien eteen. Itse asiassa jälkikäteen ajatellen voidaan todeta, että neuvottomuus tuossa tilanteessa ei ollut yllätys, mutta voitaneen sanoa, että sosiaalidemokraatit maksoivat siitä korkeimman hinnan.

Oli huonoa onnea, että maahanmuuttokysymykset ja euron kriisi osuivat juuri tähän finanssikriisin jälkeiseen ajankohtaan muodostaen kriisiketjun, josta vieläkään ei ole selviydytty. Edes devalvaation pelastavaa valuutan arvon alentamisruisketta ei ole nyt käytettävissä.

Populistit veivät kannatusta perinteisiltä puolueilta tarjoten yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Demarit pyrkivät reagoimaan tavanomaisemmin keinoin (automaattiset vakauttajat, lisävelanotto, vähittäinen sopeutuminen) kriisiin. Ongelmat olivat kuitenkin syvemmällä. Paljastui, että Nokian huumassa palkkataso oli karannut aivan liian korkeaksi. Tapahtui tuplavahinko: junamaisesti edenneet palkankorotukset ja samaan aikaan tapahtuneet vientisektorin vastoinkäymiset paljastivat Suomen talouden heikkoudet.

Yksi keskeinen muutos oli polarisaation vahva tunkeutuminen kaikkeen yhteiskunnallisen toimintaan. Kahtiajakautumisen voimakkaimmat merkit on nähty Yhdysvalloissa jo vuosikymmenien ajan – ilman, että niitä olisi rekisteröity riittävällä tarkkuudella - ja ne olisi pitänyt ennakoida myös Euroopassa paremmin.

Populistien ja eräiden muiden ryhmien nousu on pirstonut perinteistä puoluekenttää. Sosiaalidemokraattien osalta tämä on aiheuttanut neuvottomuutta, mikä olisi suunta: siirtyäkö vasemmalle, siirtyäkö oikealle vai pyrkiäkö keskustaan. Kaikkea on oikeastaan viimeisten parinkymmen vuoden aikana kokeiltu. Lisäksi on kysytty pitäisikö kääntyä nationalismiin vai lisätä kansainvälistä solidaarisuutta. Globaali kehitys viittaa kansainvälisen yhteistyön tarpeeseen , mutta globaali kapitalismi on ollut liian voimakas vastustaja: varsinkin populistit ovat kääntyneet sisäänpäin.

Poliittiset voimasuhteet ovat muuttuneet varsinkin, kun populistit ovat Suomessa ohjattu hallitusvastuuseen. Juuri nyt näyttää kuitenkin siltä, että oikeiston ja keskustan peruskannatus on niin vakaata, että gallup-takaiskuista huolimatta hallitus pysyy pystyssä.

Ulpu Iivari esittää tilastoja demareiden heikentyneen kehityksen syiksi: nuorten määrän ja ydinkannattajajoukon pienentyminen ovat ongelman ytimessä. Sdp on aina ollut ”työelämäpuolue”, ei nuorten puolue. Kun työelämää ovat ravistelleet monet rapautumisilmiöt on seurauksena ollut sdp:n tappioita. Puolueen äänestäjien ydinryhmä on alentunut 600 000 äänestäjästä 400 000 äänestäjään. Tietenkin kysymys on myös ”tyypeistä”, jotka hakeutuvat puolueen johtotehtäviin. Selvää on, että esimerkiksi 1970-luvulla puolueeseen hakeutui sen aikaisen poliittisen eliitin tähtiä aivan eri malliin kuin tänään. Sillä on oma merkityksensä kannatuksen kehittymiseen. Menestyminen edellyttää korkeiden virkamiesten, sivistyneistön ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kiinnittymistä puolueeseen. Demareilla on tässä loistavat perinteet. Ehkä vieläkin tärkeämpää on, että puolueella on sanavalmis some- ja asiaosaaja vetovastuussa, joka tapauksessa näkyvä henkilö.

Iivarin erittelyssä otetaan esille sdp:n vahvuutena kannattajien kokema ihmiskeskeisyys ja toisaalta heikkoutena uudistumiskyvyn puute. Ihmiskeskeisyyttä lähestytään siis vanhentunein keinoin? Näiden ominaispiirteiden kalibrointi on tärkeää jo senkin takia, että puolueeseen hakeutuisi poliittisia osaajia.

Iivari ottaa esille nuorisojärjestöjohtaja Kaisa Pennyn artikkelin, jonka mukaan tavoitteissa tulisi siirtyä ”markkinoiden toiminnasta syntyneiden vahinkojen korjaamisesta niiden ennaltaehkäisyyn ja markkinatalouden uudistamiseen”. Samaa ajattelua jatkaen Penny päätyy verotuksen ja tulonsiirtojen avulla tapahtuvasta (jälkikäteisestä) uudelleenjaosta ”ensijakoon” (predistribution). Mitä tämä olisi käytännössä? Keinoja olisivat panostus lapsiin, perheisiin, korkeatasoiseen ja maksuttoman varhaiskasvatukseen, kunnolliseen neuvolaan ja peruskouluun. Muita avainasioita olisivat uuden teknologian edistäminen, rahoitusmarkkinoiden säätely ja työmarkkinauudistukset.

Mikä tässä on uutta? Näennäisesti ei mitään. Oletan, että tässä tarkoitetaan sosiaalisen liikkuvuuden (sosiaalinen koheesio) parantamista, joka myös omasta mielestäni on avainasia parempaan tulevaisuuteen. Nyt monissa johtavissa länsimaissa koulutus tulevaisuuden sukupolvilla tulee olemaan (ja osin jo on) alempi kuin niillä, jotka ovat nyt työelämässä. Tässä mielessä ”ensijako” on hyvin perusteltavissa, koska sen tarkoitus on ennaltaehkäistä ongelmien syntyä. Tässä ollaan myös nykyisten ongelmien ytimessä, koska hallituksen leikkaukset kohdistuvat asioihin, joita päinvastoin pitäisi resursoida enemmän, tarvittaessa myös velkarahoituksella.

Onko sosiaalidemokraateille käymässä samalla tavalla kuin vanhoille liberaaleille puolueille, jotka menettivät olemassa olonsa oikeutuksen äänestäjien keskuudessa, koska liberaali demokratia löi läpi lähes kaikissa puolueissa? Vastaavasti hyvinvointiyhteiskunta on kaikkien tavoitteissa (eri asia on, että sen sisältö käsitetään mitä moninaisimmilla tavoilla), eikä vain sosiaalidemokraateilla. Hyvinvoinnin rakentamiselle tulisi löytää uusia väyliä. Valitettavasti Iivari ei ota kantaa perustuloon, kansalaispalkkaan tai negatiiviseen tuloveroon.

Liberaalin demokratian puolustamiseen liittyy myös nykyinen suuntaus, jossa autoritäärisyys on voimistunut ja demareita tarvitaan rintamaan puolustamaan vapauden , tasa-arvon ja solidaarisuuden periaatteita. Liberaali demokratia on osoittautunut kaikkea muuta kuin itsestäänselvyydeksi.

Suurimpana demareiden etenemisen esteenä pidän kaikkialle levinnyttä polarisaatiota, kahtiajakautuneisuutta. Valtavat voimat (teknologinen kehitys ja globalisaatio) ovat heikentämässä hyvin monien työntekijöiden asemaa ja vastaavasti nostamassa joidenkin asemaa. Demarit ovat kahden tulen välissä: toisaalta pienituloisten asialla, toisaalta kohtalaisen hyvin toimeentulevan keskiluokan asialla. Ennen kaikkien palkat olivat nosteessa. Nyt samat keinot eivät sovellu molemmille ryhmille.

Yksi polarisaation osapuoli on yrittäjät. Yhä suurempi osa palkkatyöläisistä joutuu tai päätyy yrittäjiksi. Meillä on luotu kuva sinnittelevästä, mutta pärjäävästä yrittäjyydestä. Tosiasia on, että suuri osa yrittäjistä on vajaatyöllistettyjä ja etsii poliittista kotia. Paremman puutteessa ne turvautuvat porvarillisiin puolueisiin.

Hesarissa oli artikkeli tosielämän köyhistä 31.10.2016: ”Köyhän elämää: pakko, minimi ja ei”. Jutusta (jossa köyhät itse kertoivat kohtalostaan) käy ilmi, että köyhien selviytymistä varten täytyy räätälöidä aivan erilaiset olosuhteet kuin muille yhteiskuntaryhmille. Tämä on toki muidenkin puolueiden ongelma. Jonkinlainen perustulo tarvittaneen väistämättä.

::::::::::::::::::::::::::

Liberaalin vasemmiston suuret ylätason haasteet voisivat olla seuraavat:

Liberaalin demokratian ja autoritäärisen hallinnon pesäeron selkeyttäminen ståhlbergilaisessa hengessä.

Taistelu yhteiskunnallista polarisaatiota vastaan kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla. Eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien henkilöiden/ryhmien uusi vastuutus (Keskustaa lähellä olevan e2-ajatuspajan tutkimuksessa ”Miksi hallitukset kompuroivat?” osoitetaan, että varsinkin viimeisen vuoden aikana porvarihallitus on oikeistolaistunnut ja vasemmisto-oppositio vasemmistolaistunut).

Kaikentasoisen koulutuksen edistäminen – leikkausohjelmien kumoaminen. Nuorten ja lasten ennaltaehkäisevän ”ensijaon” toteuttaminen.

Koulutuksen työelämälähtöisyyden räätälöimistarpeen huomioiminen.

Teknologiaharppauksen ottaminen yhteiskunnan läpivirtaavaksi periaatteeksi.

Pienituloisten aseman uudelleenarviointi ja politiikkaohjelman räätälöiminen – äänestysaktiivisuuden kohottaminen. Negatiivisesta tuloverosta johdetun mallin toteuttaminen.

Murenevan keskiluokan huomioiminen politiikkaohjelmassa – sosiaalisen koheesion (eheys, työelämävalmiudet) voimistaminen.

Korkeastikoulutettujen ja johtavassa asemassa olevien kytkeminen vasemmistoliberaaleihin tavoitteisiin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Presidentin linja pysyy

Aleksander Stubb käytti Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta hyväkseen ja varoitti diilistä, jonka Donald Trump ja Vladimir Putin tekisivät keskenään esimerkiksi Naton laajentumisen estämiseksi. Siitä Stubb kiirehti jatkamaan, että diili merkitsisi turvallisuuspoliittista tyhjiötä Itämerelle. Matti Vanhanen ja Erkki Tuomioja ehtivät jo torjua Stubbin spekulaatioita. Kovin hermoherkästi Stubb lähti asiaansa viemään eteenpäin, mutta toisaalta tähän panikointiin on jo totuttu.

Vanhanen korosti liittoutumattomuutta ja omien puolustusvoimien vahvuutta turvallisuuspoliittisena ohjenuorana. Erkki Tuomioja kiisti, että Itämeren tilanne olisi muuttunut.

Presidentti ei ole ottanut kantaa Yhdysvaltain vaalien tulokseen turvallisuuspoliittisessa mielessä, mutta arvaan, että hän liikkuu samoilla linjoilla Vanhasen ja Tuomiojan kanssa. Tärkeintä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkä linja. Sitä ei pidä horjuttaa hätiköidyillä johtopäätöksillä.

Olisi tärkeää, että linjalla pysyisivät myös johtavat poliitikot ja virkamiehet. Otan tässä pari esimerkkiä siitä, miten yhteisen linjan pitäisi toimia. Palaan ensin presidentin puheenvuoroon 219. Maanpuolustuskurssin avajaisissa Säätytalolla 6.11.2016. Puhe oli vastuullista, kuten aina. Mitä hän tarkalleen ottaen sanoi? Otan tähän pienen lainauksen (presidentin kannanotto siihen saako Venäjästä sanoa vapaasti):

”Minulle tämän toistaminen ei enää oikein aukea. Valtiojohto on selkein sanoin ja nopeasti tuominnut Venäjän toimet niin Krimillä, Ukrainassa kuin Syyriassakin. Viime eduskuntavaalien alla taas käytiin isoin otsikoin läpi kaikki mahdolliset Venäjän hyökkäyssuunnat Suomeen ja silloin unohtunut Ahvenanmaakin on nyttemmin vallattu – ja myös nostatettu julkisesti epäilyä, että Venäjä juhlavuotenamme kiistää itsenäisyytemme.

Kovin vaikea ajatella, mitä on jäänyt sanomatta. Sankaruuden saavuttaminen siinä kilvoittelussa, kuka koviten Venäjästä sanoo, alkaa vaatia kekseliäisyyttä.”

Tähän ei ole mitään lisättävää.

Ihan tasapainon vuoksi toinen lainaus samasta puheesta:

”Totuus on, että läntinen sotilasyhteistyömme on paljon laajempaa kuin aiemmin, ja että sitä tullaan jatkamaan. Suomi harjoittaa tätä sotilaallista yhteistyötä vain omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin. Suomen tulee kehittää sotilaallista valmiutta ja yhteistoimintakykyä ei vain pidäkkeeksi ja kynnykseksi maahantulijalle, vaan myös ollakseen kiinnostava kumppani mikäli pahin toteutuisi. Tämä palvelee myös Suomen oman puolustuksen kehittämistä.”

En ryhdy kilpailemaan Niinistön kanssa sanamuodoista, vaikka olenkin pidättyvämpi koskien läntistä yhteistyötä. Puheen tässäkin osassa kuitenkin korostui oman puolustuksen merkitys.

Seuraavat sitaatit puheesta ovat jälleen kuin piste i:n päälle:

”Suomen etu ei ole lietsoa vastakkainasettelua.”

Ja:

”Viisas katsoo, olisiko tarjolla jotakin sellaista, joka voisi vastakkainasettelua vähentää. Sitä kutsutaan dialogiksi, diplomatiaksi. Tämä on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkä linja. Se on myös minun linjani.”

Oikeastaan enempää asiasta ei voi todeta. On tärkeää, että maan johto valaa öljyä laineille, kun liian innokkaat liittoutumispolitiikan kannattajat taas kerran ovat nostamassa päätään. Tuntuu siltä, että taktiikka on semmoinen, että uhkakuvia pidetään jatkuvasti ja systemaattisesti esillä, jotta kansa ei pääse unohtamaan…..

Vähän saman tyyppisestä asiasta oli kysymys, kun Supo nosti esille mahdollisuuden, että vieraan vallan ostamassa kiinteistössä voitaisiin kriisiaikana majoittaa tunnuksettomia joukkoja.

Hermostunut häly nousi eri puolilla Suomea ymmärrettävistä syistä. Analyyttisimmin asiaan suhtautui Maanmittauslaitoksen rekisteripäällikkö Taisto Toppinen, joka totesi, että maakaupat on jo kerran tutkittu; nyt vain asia nousi Supon kannanoton vuoksi uudelleen esille. Riskianalyysit maan- ja kiinteistön ostoista on tehty. Tilanne on siis periaatteessa viranomaisten hallinnassa. ”Loppu on arvailua ja kuvittelua”, totesi Toppinen.

Venäläisten maakauppa näyttävät yleisellä tasolla noudattelevan talouden suhdanteita. Juuri nyt ne näyttävät muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen orastavan jälleen.

Eikö siis maanostoilla, hybridivaikuttamisella tai mahdollisella terroriuhalla ole merkitystä? Ei asia tietenkään niin ole: turvallisuudesta pitää huolehtia ja valppaana pitää olla, mutta panikoiminen on asia erikseen.

Kun kiinnitetään huomiota maanostoihin strategisten yhteyksien varrella on kysymys normaalista turvallisuuteen liittyvästä huolenpidosta. Erikseen on sanottava, että nostatettu häly viittaa siihen, että tilannetta käytetään jälleen hyväksi Nato-kuumeen nostattamiseksi.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Älyköt ja populismi

Suhtautuminen Donald Trumpin voittoon jakaa älymystöä. On niitä (varsinkin Yhdysvalloissa), jotka ovat kannattaneet ”Movement Conservatismin” vallankumousta pitkään. He ovat Trumpin takana tai ainakin kuvittelevat olevansa. Toisen ryhmän muodostavat ne, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti tai kauhistuneesti Trumpin voittoon. Lisäksi on niitä, jotka arpovat mielessään, mitä mieltä he voisivat olla.

Vaalien jälkeen on ilmennyt mielipiteiden muutosta siihen suuntaan, että Trumpille vaalien edellä rukkaset antaneet tahot ovat opportunistisesti kääntämässä kelkkaansa ja ovat enemmän tai vähemmän valmiit hyväksymään Trumpin ja jopa liittoutumaan hänen kanssaan.

Puutun seuraavassa paitsi Trumpin vakiintuneiden kannattajien mielipiteisiin niin erityisesti takinkääntäjien mielipiteisiin, koska vastaavaa on historian kuluessa koettu monta kertaa aiemminkin. Esimerkiksi Suomessa Lapuan liike oli anti-intellektuaalinen kansanliike, joka alun perin ei herättänyt myötätuntoa älyköissä. Kai Donner oli varmaankin tunnetuin intellektuelli, joka asettui liikkeen taakse. Lapualaisten paras kausi kesti niin lyhyen aikaa, että laajempaa älykköliikettä ei ehditty nähdä.

Lännessä (sekä USA:ssa että Euroopassa) monet älyköt tunsivat 1930-luvulla suurta myötätuntoa työläisvaltio Neuvostoliittoa kohtaan. Stalin otti kaiken irti näistä Leninin (väitetysti) jo aikoinaan pilkkaamista ”hyödyllisistä idiooteista”. Albert Einstein ilmoittautui hänkin sosialismin suosijaksi. Eivät nämä älyköt viehättyneet tietenkään Stalinin väkivallasta (josta he eivät tienneet, tai jota he aluksi joko vähättelivät tai sitten ummistivat siltä silmänsä), vaan siitä lupauksesta, jonka maailman ensimmäinen sosialistinen valtio antoi.

Vaalien lopputuloksen yllätyksellisyydestä johtuen monet Trumpin vastustajat heräsivät myöhäisessä vaiheessa tapahtuneeseen. Niinpä aiheutui melkoisen sekasortoinen mielipiteiden vyöry osan jyrkimmistä Trumpin teilaajista peruessa puheensa.

Intellektuellit eivät ole historiassa ihan ensi kertaa vastaavassa tilanteessa, jolloin joudutaan miettimään, mitä niellään uudesta eliksiiristä. Käytän ohessa osittain lähteenä aikakauslehti Atlanticin artikkelia ”Trump´s Intellectuals” (syyskuu 2016). Atlantic kertoo Czeslaw Miloszin kirjasta ”Captive Mind” (1953), jossa kuvataan puolalaisten intellektuellien vetoa stalinismiin. Selitykseksi Milosz esittää, että intellektuellien mielestä politiikka ennen toista maailmansotaa oli niin mätää, että venäläisten herruudessa ei voinut seurata pahempaa! En ryhdy arviomaan paljoko tässä on tekosyytä ja paljonko halua päästä valtaan uusissa olosuhteissa. Vastaavaa voivat sanoa Trumpin älyköt: vastavalittu presidenttihän on sanonut, että Yhdysvaltain johtajat ovat epäonnistunut lähes kaikessa. Niinpä trumpmieliset intellektuellit ovat voineet perustella kantojaan sillä, että huonompaa ei voi seurata, pysytään mukana.

Mitkä muut syyt saavat älyköt kääntämään rekensä Trumpille myötämieliseksi? Yksi syy voisi olla, että intellektuellit ovat ihastuneet kahlitsemattomaan energiaan, joka pulppusi Trumpin vaalikampanjasta. Sanalla sanoen koettiin, että kysymys oli poikkeuksellisesta dynamiikasta. Toinen syy voisi olla se, että Trumpilla ei ollut aiempaa roolimallia (kaukaista Andrew Jacksonia ehkä lukuun ottamatta) esikuvanaan. Hän tarjosi ainutlaatuisen kokemuksen, joka ihastutti monia. Ja kolmas syy voisi olla, että Trump paljasti, että keisarilla ei ole vaatteita. Tällä tarkoitan, että älyköt alkoivat äkkiä tuntea huonoa omaatuntoa, koska olivat menettäneet kannatusta ajaessaan vain rikkaiden asiaa.

Yksi älykköjen heräämisen syy voisi olla, että yhtäkkiä olikin muodikasta ”kuulua massoihin”. Massat anastivat vallan eliitiltä, niinpä oli hienompaa ja älyllisesti perustellumpaa liittyä eliittejä (siis heitä itseään) vastaan taisteleviin massoihin. Eri asia on, että osa tuoreista älypääkäännynnäisistä saattaa sittenkin pitää etäisyyttä kaikkein populistisimpiin aatoksiin. Virtahan voi kääntyä. Joka tapauksessa populistisista lupauksista otetaan se irti, mikä voidaan. Perusteltua on epäillä, että massojen kaappaus on tilapäinen voitto.

Trump on markkinoinut ajatusta, jonka mukaan eliitti pistetään sivuun ja tilalle tulee ”kansalaisten luonnollinen oikeus hallita itseään” (huh!). Tämä tukee ajattelua, jonka mukaan poliittista järjestelmää ei voi korjata, vaan se tulisi heittää yli laidan ja korvata uudella (neutronipommi, joka räjäyttää eliitin, mutta jättää rakennukset pystyyn!). Sama kohtalo odottaa mediaa, joka suosii eliittiä ja on osa eliittiä. Keinot ovat tietenkin täysin auki. Media toistaa viestiä, jonka mukaan Trumpilla on edessään 4000 hallintovirkamiehen nimittäminen (saman verran kuin Obamalla on hallintokoneistossaan). Missä on poispyyhkäisy? Eikö tavoitteena oleva ”pieni valtio” edellytä nimitysvaiheessa roimaa karsintaa?

Älymystö siis hakee uusia asemia uudessa hallinnossa. Osa kieltäytyy tukemasta uutta hallintoa, koska tuntee sen epäonnistuvan. Osa on muuttanut Trump-vastaisen mielipiteen ja hakeutuu yhteistyöhön ja osa Trumpin alkuperäisistä kannattajista taistelee vallasta keskenään. Onko mielensä muuttajien kohdalla kysymys opportunismista vai periaatteettomasta ihmismielen joustavuudesta uudessa tilanteessa?

Trumpin ”ohjelma” voidaan tiivistää sanapariin Suosio = Totuus. On vaikea mennä sanomaan, että kansan valinta oli väärä, niin tiukasti Trump on sitonut menestyksensä kansan (tai pikemminkin valitsijamiesten!) enemmistön tahtoon. Joka tapauksessa Obaman edistyksellinen hallinto on Trumpin tulkinnan mukaan etääntynyt perustuslain periaatteista. ”Make America Great Again” -slogan edellyttää, että kelvoton eliitti työnnetään syrjään. Hillary Clinton toi vaaliväittelyissä perustellusti esille useita kertoja, että Yhdysvallat on jo suuri. Obaman näytöt ovat melkoiset: 15 miljoonaa uutta työpaikkaa, työttömyys 4,9 prosenttia ja bkt:n kasvu lähes kolmen prosentin vauhdissa. Miten Yhdysvalloista tehdään tämän päälle suuri? Retoriikassako?

Jos rikkaan eliitin tilalle tulee ”kansakunnan suvereniteetti”, niin miten eliittiä kohdellaan uuden presidentin ohjelmassa? Trumpin tavoitteena on verotuksen ylimmän marginaaliprosentin alentaminen. Miten tämä sopii yhteen eliitin ahtaalle puristamisen kanssa?

Niinpä niin. Älyllinen opportunismi viettää nyt riemujuhliaan, kun osa älyköistä peruu kiireesti aiempia uuden hallinnon vastaisia lausuntojaan. Perin inhimillistä, mutta samalla periaatteetonta touhua.

Äärimmillään kysymys on typeryyksien – esimerkiksi tulevan presidentin katteettomien väitteiden ja moukkamaisten, epä-älyllisten solvausten - älyllistämisestä. Niille etsitään jokin ”merkitys”, syy, jolla perusteella ne ovat muka hyväksyttävissä. Lievimmillään kysymys on tulevan presidentin peesauksesta, myötäkarvaan silittämisestä, jolla yritetään välttää näppien palaminen.

torstai 17. marraskuuta 2016

Ovatko demokraatit huonoja häviäjiä?

Kun Yhdysvaltain presidentinvaalien ääntenlasku jatkuu edelleen, käy ilmi että Clintonin äänietu Trumpiin kasvaa vielä merkittävästi. Viimeisimpien amerikkalaista lehdistä poimittujen tietojen mukaan Clinton voisi saada 63,4 miljoonaa ääntä ja Donald Trump 61,2 miljoonaa ääntä. Tulos on historiallinen, sillä kukaan ei ole koskaan ”voittanut” vaaleja näin isolla äänimääräerolla pääsemättä silti virkaan. Tiedot ovat luonnollisesti epävirallisia. Lopputuloksen selville saaminen kestää pitkälle joulukuulle. Vaalien voittaja ratkesi kuitenkin vaa´ankieliosavaltioissa, joissa Trump sai suuremman kannatuksen. Tipalla kuitenkin oli, että tulos olisi kääntynyt toiseksi. Vaali oli nimittäin tiukempi kuin aiemmin oletin: nyt arvioidaan että vain yhteensä 55 000 äänen siirtymä Trumpilta Clintonille Michiganissa, Pennsylvaniassa ja Wisconsinissa olisi tuonut Clintonille koko vaalien voiton. Se on vain muutama prosentin sadasosa vaaleissa annetusta kokonaisäänimäärästä.

Miksi äänten laskenta on näin hidasta. Se johtuu muun muassa postiäänien hitaasta saamisesta laskettavaksi. Pahin tilanne on idän ja lännen suurissa osavaltioissa, joissa Clintonin suhteellinen äänimäärä on huomattavan korkea (jopa kahden suhde yhteen Trumpiin verrattuna). Monet postiäänet ovat laskettavissa vasta kolme päivää vaalipäivän jälkeen. Ne on kuitenkin postitettu riittävän ajoissa. Ennen kuin postiäänet saadaan laskettavaksi, esimerkiksi äänestäjän tunnistus, rekisteröinnit ja mahdolliset tuplaäänet täytyy tarkistaa.

Äänimääräero hävinneen hyväksi on paljon suurempi kuin vuoden 2000 kiistanalaisissa vaaleissa, joissa Al Gore voitti George W. Bushin 543 816 äänellä jääden valitsematta.

Ymmärrän hyvin demokraattien tuskan, sillä vaalien lopputulos eroaa räikeästi äänien perusteella saatavasta tuloksesta. Mielenosoitukset käyvät ymmärrettävimmiksi ja ehkäpä gallupienkaan tumpelointi ei ollut aivan niin järisyttävä, kuin mitä sen väitettiin olleen heti vaalipäivän jälkeen.

Voittanut puoli sai nyt läpi haluamansa yksinkertaiset vastaukset monimutkaisiin kysymyksiin ja voittaja on voittonsa ansainnut nykyisillä säännöillä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Elämmekö totuutta edeltävää vai sen jälkeistä aikaa?

Helsingin Sanomien jutussaan ”Yhden maailman loppu…. ja toisen maailman alku” (HS 13.11.29016) Heikki Aittokoski tasapainoilee vanhan liberaalin demokratian ja "uuden demokratian” (joka voi olla melkein mitä tahansa, vaikka autoritääristä populismia) välillä. Hän tosiaan katsoo demokratian toteutuneet Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, mitä nyt ”tyylipisteet on eri asia”. Sanoisin, että koko Aittokosken pitkä kirjoitus haiskahtaa näkemykseltään opportunistiselta: hän haluaa katsella, miten "uusi demokratia" menestyy ja sitten tehdä ratkaisunsa. Vanhan demokratian periaatteellisuus on vanhanaikaista, nyt asiat tehdään siltä kuin tässä ja nyt tuntuu!

Aittokoski on omaksunut muodikkaan näkemyksen varhain. Miksi? En näe oikein muuta mahdollisuutta, kuin että hän haluaa varmistaa selustansa. Hän ”pehmoarvostelee” oikeistolaisia näkemyksiä sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa, mutta varoo visusti tuomitsemasta mitään oikeistopopulistista virtausta. Voihan olla, että nämä ovat ”oikeassa” ja ottavat vallan kyvyttömiltä liberaaleilta demokratioilta.

Yhtäkkiä vanhat tavallisen fiksut poliitikot kuulostavat naurattavan vanhanaikaisilta: parasta siis, kun puolisalaa ihailee ”autoritäärejä” tai ainakin puolisalaa kätkee heihin kohdistuvan arvostelun. Onnittelen tästä periaatteettomuudesta. Meikäläinen sukupuuttoon kuoleva dinosaurus yrittää vanhanaikaisuudessaan vielä taistella joidenkin liberaalin demokratian arvojen puolesta.

Puhutaan ”totuudenjälkeisestä ajasta”, jolla viitataan Donald Trumpin käyttöön ottamiin valheellisiin tai mitä sylki suuhun tuo -lausahduksiin vaalikampanjan aikana. Uusi kulttuuri suosii epätotuuksia. Aittokoski puhuu tunteista ja ”suoranaisista valheista”, kun taas Tommi Uschanov saman Hesarin artikkelissaan ”Sosialismi ja pari muuta asiaa , joita et ehkä tullut ajatelleeksi” puhuu Trumpista ”mitä sylki suuhun tuo” -periaatteen edustajana torjuen jyrkästi, että kysymys olisi valheista. Mitäpä, jos esitän kompromissina, että kysymys oli ”mitä sylki suuhun tuo -epätotuuksista”.

Ja kas kummaa: Timo Soini on harrastanut aktiivisesti Trumpia mukailevaa lausuntojen antamista varsinkin vaalien jälkeen, laskien ilmeisesti sen varaan, että jytkyä voidaan taas ruveta hahmottelemaan. Eteneehän populismi Euroopassa ja onhan korrektius saanut nenilleen.

Aittokoski haluaa lanseerata ”totuuden jälkeisen ajan” sijaan uuden iskulauseen ”totuutta edeltävä aika”. Viime mainitulla Aittokoski viittaa ”uuteen totuuteen”, jonka mukaan ”kansainvälisten rakenteiden nakertaminen on kannattavaa bisnestä, hyvä diili - siis politiikassa”. Tämän mukaan emme siis elänetkään kohtuullisen rehellistä totuuden aikaa ennen Trumpia, vaan Trump vapautti meissä – vanhan aikansa eläneen totuuden sijaan - uuden totuuden, jossa sanotaan ”aidosti”, miltä tuntuu. Varovaisena miehenä Aittokoski pitää yllä kahta vaihtoehtoista näkemystä: 1) ”On halpahintaista tuomiopäivän maalailua julistaa Trumpin vaalivoiton ja brexitin yhdistelmä maailmanlopuksi” ja 2) ”Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että Yhdysvalloilla ja Euroopalla on edessään vaikeita vuosia”.

En usko, että kovinkaan moni on julistanut maailmanloppua, mutta suurta huolta tunnetaan, kun epävarmuus on joka päivä läsnä. Entä mitä ovat vaikeat vuodet? Nyt tullaankin mielenkiitoiseen teemaan, kun viitataan ainakin osin turvallisuuspolitiikkaan (sitä mainitsematta). Aittokoski liittyy niihin, joiden mielestä oma apu on paras apu. Hän siteeraa Suomenlinnan Kuninkaanportin tekstiä: ”Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun”. Olen pannut hämmästyneenä merkille muutoksen, jossa oman puolustuksen merkitys kasvaa aivan silmissä (Trumpin puheiden seurauksena?). Mitä pahaa tässä on? Ei mitään tietenkään, olen itse ollut tällä liittoutumattomuuden ja oman puolustuksen vahvistamisen kannalla jo pitkään. Mutta se, että armeijan piiristä löytyy henkilöitä, jotka nyt todistavat, että Naton viides artikla ei merkitse avunannon automaatiota (joka alunperinkin on ollut selviö niille, jotka ovat viitsineet tutustua ao. tekstiin) on tervettä ajattelua. Somesta voi päätellä, että huomattava osa Natoon liittymisen kannattajista on uskonut sokeasti ”viidennen artiklan automaatioon”. Yksinkertaistanko asioita? Varmaankin, sillä tulevaisuus on hämärän peitossa, mutta jos turvallisuuspolitiikassa diplomatian keinot ja oma puolustus ovat nosteessa olen ”mukana”.

Aittokoski viittaa tuuleen haisteluun: meillä tulisi huomata, että nyt on voittamassa alaa ”terve” itsekkyys, oman edun ajaminen ja ”pitää selvitä omillaan” -ajattelu.

Historiasta olemme oppineet, että muutosta ounasteltaessa hakeudutaan asemiin siltä varalta, jos uusi poliittinen kulttuuri lyö läpi. Varsinkin 1930-luvulla tällaiset siirtymät olivat aivan yleisiä. Miten nyt määrittäisin tämän uuden houkuttelevan poliittisen kulttuurin? Määrittelisin sen ”sitä on, miltä tuntuu -populismiksi”.

:::::::::::::::::::

Mielenkiinnolla odotin, miten Paul Krugman reagoi vaalitulokseen New York Timesin kolumnissaan. No, odotetusti! Krugmanin kysymys kuuluu: ”So what do we do now?” Pelkistetysti hän toteaa, että muistakaamme, että vaalit määrittävät sen, ”kuka saa vallan, ei sitä, kuka tarjoaa totuuden”.

On paljon mahdollista, että taas kerran liioitellaan juuri tapahtunutta tai tapahtuvaa nationalismin ja autoritäärisen populismin nousua. Liberaalilla demokratialla on paitsi ansiokas historia niin myös kova kannatus tämän päivän politiikassa. Olen optimisti: ihmiset laajamittaisemmin tuskin haluavat lähteä kokeilemaan uutta ja ihmeellistä itseensäkäpertyvän nurkkakuntaisuuden agendaa, vaikka populisteille joudutaankin antamaan periksi hieman joissakin toisarvoisissa kysymyksissä.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Mitä Iso-Trump edellä, sitä pikkutrumpit perässä

Olipa kerran pikkupoika, joka kävi kansakoulun, oppikoulun, lukion ja lopulta suoritti tutkinnon yliopistossa. Kuvitelma oli, että ihmiset kasvavat ja sivistyvät systemaattisesti. Tärkeä vuosikymmen oli 1960-luku. Silloin tuntui, että oli päästy eroon sota-ajan sääntelystä ja elämä avautui ulospäin. Kiinnostuttiin muusta maailmasta ja kantaa otettiin maailman tapahtumiin, vaikka jo varttunut pikkupoika ei voinutkaan väittää olleensa aktiivisimmasta päästä. Oli ylevä tunne, että maailmanparannukselle oli sijaa. Sen pituinen se.

No, ei tämä satu ollut, mutta mielikuvissa sadunhohtoista.

En yritäkään väittää, että kaikki kehitys oli lineaarista etenemistä kohti parempaa. Tuli vastoinkäymisiä, mutta sivistystehtävä laajeni. Luulen, että suurten ikäluokkien murtautuminen ensin oppikouluun 1960-luvun vaihteessa (minä muiden mukana) ja sitten yliopistoon 1970-luvun vaihteen molemmin puolin (minä muiden mukana) loi tunteen, että oli saavutettu yhteiskunnallisessa kehityksessä taso, josta voitiin rauhassa jatkaa järkiperäistä etenemistä.

Varmaankin idealisoin tuota aikaa, mutta jos edes osa tunteestani pitää paikkansa niin hyvä! Sananvapautta opittiin arvostamaan, joskin kritiikki oli myös kovaa. Ilman kritiikkiä ei ole edistystä!

Niin, edistys ja kehitys, siinäpä kaksi sanaa, jotka iskostuivat mieleen. Asiat etenivät junan tavoin: ensin opiskelu ja sitten työelämä. Ja työelämän kynnyksen yli pääsi silloin vaivattomasti. Elämä eteni lineaarisesti: opiskelut, työpaikka, perhe….

Kuinka kauaksi olemmekaan edenneet noista päivistä. Olen miettinyt kuinka massiivinen sivistystehtävä, jonka yhteiskunta on ottanut, on alettu asettaa kyseenalaiseksi. Syynä ovat varmaankin monet turhaumat jotka ovat salakavalasti nousseet pintaan: maailman houkutukset ovat keskeyttäneet monen opinnot, opiskelu ei olekaan johtanut työpaikkaan, massatyöttömyys on iskenyt pariinkin otteeseen lähimenneisyydessä. Suoraan sanoen moni on asettanut kyseenalaiseksi lineaarisen etenemisen kohti parempaa tulevaisuutta. Saatoin olla naiivi odotuksissani, mutta niin oli moni muukin.

Maapalloistuminen ja teknologinen kehitys sopii kerkeimmille ja henkisesti liikkuvimmille, mutta kaikki eivät omaksu asioita samalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan yhtenäiskulttuuri on alkanut pahasti hämärtyä. Ihmisten arvot ja tavoitteet ovat eriytyneet, tuloerot painavat päälle.

Kuulun niihin onnekkaisiin, joiden työssäolo osui välille 1970-luku – 2010-luku. Se oli suurta palkkatyön juhlaa, ja miksei myös yrittäjyyden hienoa aikaa, vaikka valitus yrittämisen esteistä on ollut päällä jatkuvasti.

Nyt epävarmassa maailmassa säännöllinen työ ja oppimisen tärkeys yhä useammin tunnutaan asetettavan kyseenalaiseksi, ei tosin niin ehdottomasti, etteikö suurin osa ihmisistä edelleen etenisi asteittain kohti suhteellisen vakaata tulevaisuutta.

Demokratia-kehitys on monen muun asian ohella asetettu kyseenalaiseksi. Juuri demokratia oli se hallitsemisen muoto, jota arvostettiin muutama vuosikymmen sitten. Nyt autoritäärisyys voittaa alaa ja demokratia pahimmillaan osoittautuu riiteleväksi ja tehottomaksi. Moni kansalainen ajattelee, että tulisi valistunut itsevaltias ja löisi nyrkin pöytään. En ole saanut tartuntaa tästä ajattelusta.

Pettynein ole ollut sivistyksen kyseenalaistamisesta. Tätä kirjoitettaessa Donald Trump on rikkonut kaikki sopivaisuuden rajat vaalikamppailussa ja tullut valituksi presidentiksi. On ollut hätkähdyttävää verrata tätä aikaa johonkin aikaisempaan. Olenko putoamassa kärryiltä? Ehkä tähän aikaan kuuluu se, että saa puhua, mitä sylki suuhun tuo. Mitä Iso Trump edellä sitä pienet trumpit perässä! Tämä trendi on alkanut tarttua myös suomalaisiin populistisiin mielipidejohtajiin.

Trump menestyi internetin avulla. Viha kanavoitui ilman mitään häpyä kannattajille. Populistille netti on korvaamaton väline. Trumpin menestys toimii pikkutrumpien ohjenuorana.

Hämmentää, kun hyvät tavat joutuvat naurunalaiseksi. Eliitti - jota itsekin olen arvostellut (ja johon joku saattaa arvioida meikäläisenkin kuuluvan) - on ollut kritiikin ja itsekritiikin kohteena. Valehdella saa ja kiinni saa jäädä valheesta. Sehän ei merkitse mitään, kunhan muistaa olla aito kansanmies tai – nainen. Väitteille ”totuudenjälkeisestä ajasta” löytyy perusteita.

Polarisoituminen on saavuttanut aivan uuden tason. Kuilu eliitin ja tavallisen kansan välillä on kasvanut aivan sfääreihin tai niin ainakin kuvitellaan. Sivistyssanat asetetaan kyseenalaiseksi ja kiroilu on sosiaalisesti hyväksyttävää, jos siltä tuntuu. Yleensäkin omien tuntemusten esille tuominen ilman sivistyksen suodattavaa pintakerrosta on nyt valttia. Saa osoittaa olevansa moukka, sitä jopa arvostetaan. Puhua pitää yksinkertaisesti, se koetaan selkeäksi.

No, ei tilanne yleisesti aivan näin huono ole, mutta yleissivistyksen asettamia hyvien tapojen reunoja kyllä koetellaan. Halutaan tietää, missä kulkee raja ja halutaan muuttaa rajaa! Pikkutrumpit kertovat, kuinka saa sanoa suoraan ihan mitä vaan.

Ennen vanhaan oli arvossa periaate, että ensin sanotaan, mitä tehdään ja sitten tehdään, mitä on sanottu. Nyt voi uudessa kulttuurissa sanoa yhtä ja tehdä toista. Tärkeileviä virkamiehiä ja poliitikkoja katsotaan pitkin nenänvartta. Moni aivan tosissaan vuosikymmeniä pakertanut virkamies saa huomata joutuneensa vähättelyn kohteeksi. Sanotaan kuin aasille, että jos tuon jaksat, niin kyllä sinä jaksat tämänkin.

Rinnan edellä kuvatun kanssa kulkee nurkkakuntaisuuskehitys. Kaikki vieras on torjuttavaa: ei tarvita teknologisen kehityksen ahdistavan kokemuksen lisäksi enää ulkomaalaisia – eikä varsinkaan etnisen vähemmistön edustajia – sotkemaan asioita: onneksi nyt saa sanoa päin naamaa…. No, ei nyt sentään, kyllä rapsut tulevat holtittomista puheista. Oleellista on kuitenkin pistää hanttiin, taistellaan omatekoisen sananvapauden puolesta.

Yhdysvaltain presidentinvaali johdatteli kulttuuriin, jossa Esko Ahon sanoin ”totuus on täysin suhteellista”. Oikein on se, miltä tuntuu, argumentoida ei tarvitse.

Kehitys kehittyy ristiin: toivotaan, että tulisi auktoriteetti pistämään pelin poikki, mutta samaan aikaan vaaditaan vapautta sanoa, mitä mieleen juolahtaa. Ristiriita vallitsee, koska autoritäärisen hallinnon vallitessa sananvapautta räikeästi rajoitetaan.

Nyt ylpeillään sillä, että ”luin kirjan viimeksi, kun olin pikkupoika”. Lukemisharrastuksen rajallisuus ennakoi väheksyttyä sivistystä, moitittavaa elitistisyyttä ja turhanaikaista hienostelua. Kansanmiehet ja naiset osaavat asiat vaistonvaraisesti, elämässä ei tarvita käyttöopasta.

Sivistyksen teflonpintaa on naarmutettava. Se koetaan, jos ei suoraan niin kautta rantain, todellisesta elämästä vieroittavaksi. ”Parempi tietäminen” on vastustettavaa ja siihen liitetään ylimielisyys tavallista fiksua kansaa kohtaan. Kirjaviisaat ovat oma rotunsa.

Kun tässä sivistymättömyyden ihailutrendissä on edetty tarpeeksi pitkälle, esiintymislavalle astuvat älypääopportunistit – kuinkas muuten - jotka selittävät, että kehitys on aivan luonnollinen siitä ja siitä johtuen. Minusta tässä ei ole mitään luonnollista.

Trumpista on tullut uuden sananvapauden apostoli. Ison Trumpin perässä kulkee pikkutrump, Laura Huhtasaari, joka ilmoittaa ihaillen, että Trump antoi ”poliittiselle korrektiudelle turpaan”. Yhtäkkiä kaikki se, mitä pidin arvossa koulupoikana onkin naurettavaa hyvätapaisuutta, joka ei sovi nykymaailmaan. Turhaan kävi poika kouluja. Sen pituinen se.

Kaikki tuo edellä kuvattu mielletään populismiksi, josta voidaan olla ylpeitä. Luulenpa, että moni ajatteleva populisti katsoo kummissaan, mihin heidän alun perin hienoa populismiaan ollaan oikein viemässä.

Minulla on kauhea tunne, tunne, jota en uskonut tuntevani: tunnen olevani valistuneempi kuin nämä pikkutrumpit. Olenko siis ylemmyydentuntoinen?

lauantai 12. marraskuuta 2016

Miltä tuntuu, Hillary Clinton?

Hillary Clinton tunnusti vaalien jälkeen, että tappio tuntuu nyt ja pitkään. Niin kunnianhimoiselle ihmiselle, kuin mitä Clinton on, kokemus on järkytys. Mutta onhan hän piinkova ammattilainen, jolla tunteet eivät ihan vähästä ole pinnassa. Vai mitenkä on?

Minulla oli jo vaalitaistelun kuluessa monta kertaa tunne, että rouva Clinton sai enemmän rapaa päälleen kuin hän ansaitsi. Hänen lukuunsa pistettiin ”virhe” toisensa perään. Olen jo maininnut, että olla nainen ja presidenttiehdokas Yhdysvalloissa mustan presidentin jälkeen merkitsee tuskien taivalta. Eikä siinä hyvin käynyt, vaikka ennusmerkit toista lupasivat.

Hillary Clintonin viaksi laskettiin sekin, että hän on naimisissa ”syntisen” miehen kanssa. Osa äänestäjistä ei ole voinut antaa anteeksi koskaan Bill Clintonille hänen erheitään ja osa projisoi avioliiton Hillaryn rasitteeksi.

Myös se, että 41 vuotta kestänyt avioliitto on pitänyt kaikissa karikoissa on pikemminkin ongelma kuin osoitus pitkämielisestä kärsivällisyydestä.

Olla pätevä ja nainen on miltei ylitsekäymätön asia monille amerikkalaisille, myös niille valkoisille syrjäytyneille, joiden on sanottu ratkaisseen nämä vaalit.

Näissä vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.

Näiden vaalien yksi avainasioita oli äänestäjien loputon manipulointi puolitodella ja valheellisella informaatiolla. Tässä Donald Trump oli ylivoimainen, mutta nyt onkin kysymys kenen moraali kestää jatkuvan tahallisen valheellisen tiedon tuottamisen. Clinton viittasi esimerkiksi väittelyjen yhteydessä – Trumpin lasketellessa lorujaan - omilla sivuillaan olevaan faktantarkistajaan. Hän ei lähtenyt missään vaiheessa valhekampanjaan mukaan. Pelattiin siis eri säännöillä. Tämä on ratkaisevaa, koska osa Trumpin kannattajista uskoi kaiken, mitä Clintonista sanottiin. Tarkoitus näyttää pyhittävän keinot. Mistään äänestäjän kuluttajansuojasta ei voi puhua, jos osa kuulijoista ottaa kaiken vastaan kritiikittömästi ja muut eivät välitä. Osa kokee asian niin, että riittää, kun ehdokas ajaa minun, siis juuri minun etua.

Onko siis hyväksyttävä jatkossa, että vaalien alla saa puhua mitä tahansa, koska vaalien jälkeen aloitetaan likaiselta pöydältä eikä kiinnostus riitä selvittämään, mitä pöydälle jäi?

Hillary Clinton leimattiin eliitin edustajaksi ja näiden vaalien yksi ratkaiseva asia oli eliitin viheliäisyys. Nimenomaan poliittinen eliitti oli saattanut työväestön epätoivoiseen tilaan. On totta, että kongressin miljonäärit (he ovat luultavasti kaikki miljonäärejä, koska kongressiin ei pääse pienellä rahalla) olivat kadottaneet tuntuman amerikkalaiseen todellisuuteen. Monet äänestäjät ovat kokeneet unelman kääntöpuolen. Olen kirjoituksissani vuodesta 2011 eteenpäin ihmetellyt, miksi asioille ei tehdä mitään. Kysymys ei ole missään tapauksessa uudesta asiasta.

Koska Clinton symbolisoi eliittiä hänet leimattiin inhokiksi (eivät ihan kaikki leimanneet, hän sai 60 000 000 ääntä, joka tapauksessa enemmän kuin kilpailijansa!). Kuitenkin erottaisin kaksi pääryhmää eliitistä – jota Clinton kiistämättä edustaa – puhuisin republikaanien establishmentin omaa etuaan ajavasta eliitistä ja toisaalta myötätuntoisesta eliitistä. Jo Clintonin vaaliohjelma puhuu puolestaan: hän halusi laskuttaa eliittiä, jotta varoja voitaisiin ohjata kouluttautumiseen (myös niiden hiilikaivostyöläisten kouluttamiseen, jotka tarvitsevat ammatinvaihdoksen), köyhimpien sosiaaliturvaan, Obamacaren parannuksiin ja minimipalkan nostoon säälliseksi.

Trump on luvannut pudottaa korkeimman marginaaliveron nykyisestä 39,6 prosentista 33 prosenttiin. Tästä Hillary Clinton käytti ensimmäisessä presidenttiehdokkaiden väittelyssä ilkikurista nimeä ”trumped-up, trickle-down” -politiikka (”mikä vyöryy ylös, valuu alas”) lisäten, että jälleen kerran lähdetään kokeilemaan vero-ohjelmaa, joka on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut. Tällä politiikalla ei vastata niiden ihmisten ongelmiin, joilta Trump sai äänivyörynsä.

Pitäisi vähitellen uskoa, että Yhdysvaltain ongelma ei ole liian korkeassa suurituloisten verotuksessa, vaan tuloeroissa.

:::::::::::::::::::::::

Niin, kun voittaa vaalit saa kaiken pahan puhumisen anteeksi: voittaja pienelläkin marginaalilla on voittaja, ”joka saa kaiken”. Häviäjä leimautuu - jopa voittajaa suuremmalla äänimäärällä - luuseriksi. Yksi kuitenkin jää, ja se on vastuu puheista ja teoista seuraavan neljän vuoden aikana.

Kaiken työlleen uhrannut Hillary Clinton on tehnyt virheitä, jotka hän on myöntänyt, mutta mikään niistä ei ole kohtalokas, ei lähellekään. Tekevälle sattuu. Hänen asemansa oli vain sellainen, että hänelle ei sallittu oikeastaan yhtään virhettä, koska yhteiskunnallinen tilanne oli manipuloitu tällaiseksi. Sen sijaan toinen osapuoli on kymmenien oikeusjuttujen sopassa ja aloittamassa liittovaltion presidenttinä!

On edelleen selvittämättä, minkälaista kauppaa tai peliä käytiin murtauduttaessa demokraattisen puolueen sähköpostipalvelimeen. Demokratian naiivia avoimuutta käytettään häikäilemättä hyväksi niiden taholta, joilla tarkoitus pyhittää keinot. Myös FBI:n uudelleen käynnistämällä Clintonin sähköpostien tutkimuksella oli ikävä vaikutus: pelkkä epäilyn varjo toimi Trumpin hyväksi. Jos vaaleista pitää käyttää yhtä sanaa, niin ne olivat epäreilut.

Obaman hallituksen suosituin ministeri, ulkoministeri Hillary Rodham Clinton (jopa 66 prosenttia piti hänen työtään hyvänä eli joukossa oli paljon republikaaneja) on kohdannut maailman raadollisuuden. Toivotan hänelle levollista toipumista vastoinkäymistä. Ja toivottavasti kuulemme hänestä vielä.

PS

Laskin vielä, mitkä osavaltiot voittamalla Clinton olisi valittu presidentiksi. Jos Clinton olisi voittanut vaikka niukimmalla mahdollisella marginaalilla Pennsylvanian (20 valitsijamiestä), Floridan (29 valitsijamiestä) ja Michiganin (16 valitsijamiestä) olisi hän nyt Yhdysvaltain presidentti. Tämä olisi edellyttänyt näissä osavaltioissa yhteensä hiukan yli 200 000 äänen siirtymistä Trumpilta Clintonille, tietenkin ihanteellisesti jakautuen. Jos näin olisi käynyt, olisi Clintonin valitsijamiesmäärä noussut 283:een (270 olisi riittänyt virkaan) ja Trumpin pudonnut 224 valitsijamieheen.

Mitä merkitsee 200 000 äänen siirtymä? Se on noin 0,16 prosenttia vaaleissa Trumpille ja Clintonille yhteensä annetuista noin 120 miljoonasta äänestä.

Kuten on nähty, voittajan ja tappion kärsineen ero kasvaa mielikuvissa suunnattoman suureksi ilman, että siihen on järkiperusteita.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Miksi demokraatit eivät onnistuneet säilyttämään valkoisten työläisten ääniä presidentinvaaleissa?

Donald Trumpin menestystä ja Hillary Clintonin tappiota on eritelty lukemattomissa arvioissa viime päivinä. Yksi kysymys kuuluu, miksi Trump onnistui nappaaman joitakin perinteisesti demokraatteja äänestäneitä osavaltioita, kuten Pennsylvanian, Wisconsinin ja Ohion? Trumpin menestys näissä osavaltioissa on osa White Backlashia (valkoista vastaiskua), jota republikaanit ovat viritelleet ainakin 2000-luvun alusta lähtien. Tähän mennessä he eivät ole vain onnistuneet läheskään odotetulla tavalla. Nyt Trump onnistui ehkä sen takia, että aika oli kypsä, mutta ennen kaikkea sen takia, että valkoinen vanheneva työväestö on vihdoinkin (näin uskallan sanoa) turhautunut jatkuviin teollisuustyöpaikkojen menetyksiin ja vaihtumiseen heikompipalkkaisiin työpaikkoihin. Vanhat teollisuustyöpaikat olivat hyväpalkkaisia, joka on korostanut turhautumisen kokemusta.

Miksi demokraatit epäonnistuivat valkoisten työläisten äänien saalistamisessa ja miksi Trump ja republikaanit onnistuivat?

Jotkut - kuten Lauri Holappa – ovat arvioineet, että ”keskustavasemmistolainen projekti on täydellisesti epäonnistunut”. Tämä on melkoinen yksinkertaistus kahdesta syystä. Ensinnäkin Trumpin politiikka, jolla hän tukee valkoista proletariaattia on toistaiseksi pelkkä lupaus. Emme tiedä, mitä hän aikoo tehdä ihmisten aseman helpottamiseksi. Trump on onnistunut äänien hankinnassa, mutta pystyykö hän lunastamaan lupauksensa heille. Väki on kouluttamatonta ja joutunut teknologisen kehityksen ja maapalloistumisen uhriksi.

Toiseksi – ja tätä olen yrittänyt tuoda esille useasti – demokraatit ovat kyllä ajaneet oikeantyyppisiä veroratkaisuja, mutta eivät tarpeeksi päättäväisesti. Suurempi syy epäonnistumiseen on kuitenkin republikaanien harjoittaman yhteistyöpyrintöjen totaalinen sabotointi kongressissa 1990-luvulta alkaen. He ovat tarjonneet työväenluokalle omaa trickle-down politiikkansa (uskomusta, että veronkevennyksin ylemmille tuloluokille annetut verohelpotukset valuvat alaspäin, joka on eräänlainen amerikkalaisen unelman väärinymmärretty sovellus) + umpikonservatiivisia arvoja. Jostain syystä proletariaatti osti – vanhoillisia kun ovat – tämän republikaanien paketin eli suoraan sanottuna antoivat itsensä tulla huijatuksi.

Kai se on niin, että arvot ovat syvimmällä ihmisen psyykessä. Sieltä voi ammentaa vaikka miten väkevää moraalieetosta (uskonto, perinteiset arvot, pyhä avioliitto heterojen kesken, abortin tuomittavuus, asekulttuurin ylistäminen jne.). Nämä arvot näyttivät takavuosina ohittavan ihmisten mielissä taloudelliset kysymykset (tuloerokehitys!) mennen tullen - kunnes mitta tuli täyteen. Nyt vaaditaan olosuhteiden parantamista, tosin todennäköisesti edelleen vahvoin ideologisin reunaehdoin.

Donald Trump tuli sivusta ikään kuin pääpuolueiden ohi ja kiilasi valkoisten työläisten pääehdokkaaksi. Tulosta voi pitää osin seurauksena kongressin yhteistyökyvyttömyydestä, josta republikaanit kantavat ehdottomasti päävastuun: tarvittavat uudistukset ovat jääneet tekemättä ajoissa. Nyt republikaanit saivat palkinnoksi (!) vaalivoiton, tosin eivät omasta ansioistaan, vaan Trumpin ansiosta. Republikaanien haasteeksi jää se, että heidän on vielä sulatettava Trumpin voitto.

Rohkenen sanoa, että nyt saattaa seurata uusi huijaus, kun Trump on äänestäjilleen syöttänyt tarinan, jonka mukaan kiinalaiset ja meksikolaiset ovat syöneet heidän työpaikkansa, vaikka kysymys lienee hyvin suurelta osin vanhan teollisuuden aivan luonnollisesta jäämisestä uuden teknologian varjoon.

PS

Meneillään näyttää olevan vaalilupausten peruutuspäivät. Obamacarea ei kumota, mikä olisi ollutkin järjetöntä.

torstai 10. marraskuuta 2016

Vaalien jälkeen kaikki tuntuu niin selvältä

Yhdysvaltain presidentin vaaleista tuli mieleen monta kertaa urheilukilpailujen yhteydessä tekemäni havainto: ero voittajan ja häviäjän (=toiseksi tulleen) välillä kasvaa mielikuvissa suunnattoman suureksi. Kuitenkin jos vaalit olisi ratkaistu Suomen vaalilainsäädännön pohjalta, Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi. Hän nimittäin sai enemmän ääniä kuin kilpailijansa. Muutoinkin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota siihen, että toinen puoli kansaa olisi halunnut toisen henkilön presidentiksi. Eikö olisi moraalinen velvollisuus ottaa huomioon hävinneen vaaliohjelman keskeisiä kohtia edes jollain tavalla ja kertoa se ääneen? Tietenkin voittajan puheenvuorossa vaalien jälkeen vannotaan kansan yhtenäisyyden nimiin, mutta miten tämä toteutetaan konkreettisesti?

Valittu presidentti Donald Trump tekisi suuren palveluksen amerikkalaiselle demokratialle, jos pyrkisi alentamaan puoluepukariutta, joka Yhdysvalloissa on saavuttanut traumaattiset mittasuhteet. Pahimmillaan kongressin toiminta on halvaannutettu, kun republikaanit ovat estäneet budjetin käsittelyn etenemisen.

Trumpin kädenojennus yli puoluerajojen koskien esimerkiksi korkeimman oikeuden jäsenien valintaa voisi poistaa monta tulppaa yhteistyön edestä. Mutta taitaa olla toiveunta…..

::::::::::::::::::

On elämää vaaleja ennen ja vaalien jälkeen. Elämät tuntuvat eroavan toisistaan melkoisesti. Ehkä se johtuu siitä, että vaalien jälkeen kaikki tuntuu niin selvältä. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.

Tämä ilmenee siten, että ilmestyy koko joukko ihmisiä, jotka jo hyvissä ajoin ennen vaalipäivää tiesivät, miten tässä käy; eivät vain tulleet sanonneksi sitä ääneen ennen vaaleja.

Ehkä tämä on kaukovaikutusta. Maanhiljaiset Yhdysvalloissa eivät ennen vaaleja uskaltaneet sanoa mielipidettään, mutta vaalipäivänä uskoivat sen verran vaalisalaisuuteen, että antoivat äänensä Trumpille. Samalla tavalla Euroopassa ja Suomessa ihmiset uskaltautuivat vasta vaalien jälkeen ilmaisemaan todellisen mielipiteensä. Sattumalta he samalla olivat voittajan puolella. Todista siinä sitten, että se oli sattuma.

::::::::::::::::::::

Ennen vaaleja puhuttiin kovasti faktarehellisyydestä jota saattoi edustaa Clintonin kuviteltu kannattaja ja autenttisesta (aidosta) rehellisyydestä, jota edusti ehkä tyypillinen Trumpin kannattaja. Faktarehellisyys on sitä, että kerrottu/kirjoitettu perustuu yleisesti hyväksyttyyn tosiasiatietoon, esim. numeroihin. Autenttinen rehellisyys perustuu siihen, miltä ihmisestä oikeasti tuntuu ja faktapohjalla on toissijainen merkitys.

Monet myötätuntoiset faktaorientoituneet hyväksyivät sisimmässään tunnesitoutuneiden aitouden yhtenä rehellisyyden muotona, No nyt kävi niin, että Trumpin ”autenttiset” voittivat ja Clintonin järkiperäiset ”fakta-ajattelijat” hävisivät. Kun hävinneet fakta-ajattelijat menivät vaaleja seuraavana päivänä osoittamaan kadulle mielipahaansa, he muuttuivatkin huonoiksi häviäjiksi. Eihän järki-ihminen voi kyynelehtiä tappiota, joka on tosiasia!

::::::::::::::::::

Ennen vaaleja presidenttiehdokas Trump esiintyi pellenä ja aiheutti reaktion, että monet ammattipoliitikot ja asiantuntijat sanoutuivat irti hänestä. Menettely johtui joko siitä, että Trumpin touhuissa ei nähty järkeä tai siitä, että Trump sanoillaan aiheutti tarkoituksellisesti mielipahaa ja haavoja monen asiantuntijan, poliitikon tai tavallisen kansalaisen sisimpään. Haukkumisillaan Trump keräsi kannatusta: hän ei ollut kenenkään talutusnuorassa! Yksinäisen tähden ratsastaja osoitti ns. asiantuntijoille ja eliitille kaapin paikan. Vaalien jälkeen suuri voittaja ilmoitti, että on aika lääkitä haavat umpeen ja unohtaa menneet. Kuitenkin hän oli saattanut edellisinä päivinä lyödä kuvaannollisesti puukon vastaanhangoittelijan selkään. Trump ikään kuin halusi sanoa vaalien jälkeen, että ”ethän moisesta loukkaannu, sitähän sattuu, enhän minä oikeasti…. tule tänne halataan ja kurotaan haavat umpeen….” No ihan näin se ei käy. Timo Soini Trumpin populistiveljenä on meillä omaan lepsuilevaan tyyliinsä silittänyt Trumpin sanomisia: lähes kaikki pahat puheet on selitettävissä parhain päin ja Antti Rinne sanoi Trumpin käyttämiä loukkauksia ”letkauksiksi”.

Ihminen ei ole ihminen, jos hän antaisi anteeksi omaan henkilöönsä tai omaan viiteryhmäänsä kohdistuvat veriset loukkaukset tuosta noin vaan. Psyykeseen jää jälki, joka poistuu (jos poistuu) eri tahtia eri ihmisiltä.

:::::::::::::::::::::

Iät ja ajat on puhuttu yhtä ja tehty toista, mutta viime aikojen tapahtumat jotenkin vahvistavat kuvaa, että puheiden ja tekojen väliin jää ammottava kuilu, josta ei kuitenkaan toimijoiden mielestä pidä välittää. Puheethan ovat vain puheita. Menettelystä on tullut tarkoitushakuista. Kuulostanko siis tosikolta, jos yritän pitää kiinni tietyistä vanhan hyvän ajan käytöksen periaatteista: ensin sanotaan, mitä tehdään ja sitten tehdään, mitä on sanottu. Loukkaus on loukkaus sekä ennen että jälkeen vaalien, faktat ovat faktoja sekä ennen että jälkeen vaalien.

Trumpin kaltainen hahmo saa helposti median juoksemaan perässään. Siihen ei pidä alistua. Media on kuitenkin se taho, jonka on syytä valvoa presidentin tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Entä jos asiat takkuavat? Vaihtoehtona voisi silloin olla ”Krugmanin malli”, jossa demokraatit ja maltilliset republikaanit liittoutuvat ja hoitavat käytännössä maan asioita.

:::::::::::::::::

Näiden vaalien yksi kiveen hakatuista johtopäätöksistä on ollut, että entisten teollisuuspaikkakuntien valkoiset miehet ovat pudonneet kaikkien työllistymismahdollisuuksien väliin tai sitten joutuneet antamaan periksi ammattiylpeydestään ja tyytymään toisarvoisiin töihin heikoilla palkoilla. Ärtymys purkautui Trumpin laariin ja hänellä on nyt suuri haaste vastata huutoonsa.

Varsinainen haaste tulee uuden presidenttikauden alkaessa, kun näille tehtaista purkautuneille globalisaation sijaiskärsijöille pitäisi löytää hyödyllistä tekemistä. Epäilen, että Trump yrittää työllistää heidät infrastruktuurihankkeisiin. Yhdysvalloissa korjausvelka on kasvanut – kuten muissakin länsimaissa – tyrmistyttäviin mittoihin. Koulutus pitäisi kuitenkin olla kunnossa ja rahoituskanavien selvillä, mutta ehkä Trump liikemiehenä löytää keinot. Joka tapauksessa republikaanien kauhuksi liittovaltion velka – joka jo nyt on yli 100 prosenttia bruttokansantuotteesta tulee kasvamaan.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Amerikkalaiset eivät olleet valmiita hyväksymään naista presidentiksi.

Yhdysvaltain presidentinvaalit tuottivat minulle henkilökohtaisen pettymyksen. Tämän tuloksen kanssa on nyt elettävä. Olen vahvasti epäillyt, että Trumpin ”ohjelmalla” tuotetaan ihmisille pettymys. Aika näyttää erehdynkö tässäkin. Äänestäjät ovat päättäneet, joten pulinat pois, niinhän sitä sanotaan. Joten aloitetaan pulinat.

Trumpin tehtävänä on nyt sopeutua voittoon! Se tarkoittaa, että hän joutuu antamaan periksi monista utopistista lupauksistaan. Hän varmaan myös laskelmoi, mitä hän tekee terveydenhuoltouudistukselle ja monille muille hankkeille, joihin hän on luvannut muutosta. Barack Obama sai aikoinaan perinnöksi edeltäjältään erittäin huonon talouden, jonka hän pisti kuntoon. Trump saa päinvastaisista väitteistä huolimatta hyvät lähtökohdat taloudenpidolle edeltäjältään. Yhdysvalloilla menee yleisesti ottaen erittäin hyvin, talous kasvaa nopeammin kuin muualla länsimaissa ja työttömyys on alhainen.

On puhuttu amerikkalaisen äänestäjän muutoshalusta. Siinä on perää, mutta muutoshalun perimmäinen tarkoitusperä ja luonne on ehkä vielä osittain epäselvä. Perkaan ohessa mm. tätä muutoksen käsitettä.

Eräs vastaus voisi olla, että koemme suuren veden molemmin puolin Yhdysvallat nyt aivan liiaksi tähtien, ylellisen elämän ja eliitin maana. Eletään siis jossain hulppeassa kuplassa. Alta paljastuu Trumpin ja ehkä vielä enemmän Bernie Sandersin Yhdysvallat, jossa opiskelumahdollisuudet ovat kaventuneet, ja jossa teollisuustuotannon harjoittamisen edellytykset ovat heikentyneet oleellisesti (teollinen tuotanto on alentunut 10 prosenttiin bruttokansantuotteesta). Korostaisin Bernie Sandersin merkitystä demokraattien puolen ”Trumpina”. Ehkä todellakin Bernie Sanders – oma alkuperäinen suosikkini - olisi ollut todellinen vaihtoehto Trumpille. Nyt asetelma jäi kokematta.

Trump ja Trumpin kannattajat uskovat kostavansa ”eliitille” tai ”Washingtonille”, mutta kostavatko he oikeastaan teknologiselle kehitykselle ja maapalloistumiselle. Molemmat ovat olleet mielestäni väistämättömiä kehitystrendejä, eivätkä amerikkalaiset voi pysäyttää kelloa, varsinkin kun itse menestyvät niiden avulla!

Eri asia on, että syvällisemmin tarkasteltuna on vihdoinkin herätty trickle-down -ideologian pauloista, siis siitä, että verohelpotuksin ohjataan tuloja rikkaimmille, ja että ne sieltä otaksutusti valuisivat ”alas”. Mutta tarjoaako Donald Trump tämän tilalle toimivan vaihtoehdon (TV-väittelyissä panin merkille, että Hillary Clinton ymmärsi täysimääräisesti tämän problematiikan). Veropolitiikassa Trumpia tuntuu kiehtovan vanha republikaaninen verojen leikkaus rikkailta (ylin marginaalivero 39 prosentista 33 prosenttiin). Tehdäänkö jälleen reaganit eli veroja alennetaan ja tehdään lisää velkaa? Clinton suorasukaisesti ilmoitti TV-väittelyssä, että tätä on jo tehty aivan liian kauan eikä se toimi.

Suomessa on nyt Yhdysvaltain vaalien jälkeen selitetty, että työpaikat ovat paras ase taisteltaessa kansalaisten turhautumista vastaan. Kyllä, mutta eikö Yhdysvalloissa nimenomaan noudatettu tätä periaatetta? Työpaikat saatiin finanssikriisin jälkeen takaisin (jopa alle viiden prosentin työttömyys). Oleellista on, että kovassa kilpailussa palkat ovat taantuneet ja nimenomaan siihen oltiin vaaleissa tyytymättömiä. On tärkeää, ettei meille synnytetä turhautuneiden (alenevan palkkakierteen) palkansaajien armeijaa, vaan taistellaan kohtuullisen talouskasvun puolesta. Ei tehdä samaa virhettä kuin Yhdysvalloissa.

::::::::::::::::::

Reijo Paananen sanoi mielestäni viisaasti, kun arvioi, että politiikassa tehdään se virhe, että tarkastellaan ihmisiä keskiarvoina. Politiikassa pitää räätälöidä eri ryhmille eri tavoitteet. Haaste onkin se, miten tämä toteutetaan käytännössä. Taloudella voi mennä keskimäärin hyvin, mutta joillakin ryhmillä tosihuonosti. Otan tästä esille amerikkalaisen alemman keskiluokan huonon palkkakehityksen. Alle 70 000 dollaria vuodessa ansainneet ovat joutuneet tinkimään palkkaeduistaan 15 vuotta peräjälkeen ja seuraukset näkyivät näissä vaaleissa. Juuri tämä äänestäjäryhmä ratkaisi vaalit. Toisaalta palkkakehitys on aivan viime vuosina kääntynyt nousuun, joten muutos on jo tapahtunut! Trumpille on pohjustettu tässäkin hyvät lähtökohdat palkkakehitykselle!

Trump on luvannut oikeastaan kaikille jotain, joten nyt jäädään odottamaan, mitä tästä kaikesta jää käteen. On mahdotonta sanoa, kuinka Trump-ilmiön käy, kun hänen ohjelmansa konkretia paljastuu. Trumpin lupauksista käytössä ovat hänen sloganinsa. Mustanhan voidaan supliikissa kääntää valkoiseksi. Kuvitellaan esimerkiksi, että politiikalla voidaan muuttaa maailman rakenteita ja palata johonkin ”vanhaan hyvään aikaan”. Mitä kirjaimellisemmin uskotaan Trumpin lupauksiin sitä suuremmaksi käy pettymys.

Onko meneillään suuri huijaus? On puhuttu muutoksesta, mutta oikeammin pitäisi puhua muutoksen lupauksesta! Vai onko niin, että kannattajatkaan eivät usko annettuihin lupauksiin. Silloin olemme siirtyneet uuteen poliittiseen kulttuuriin.

:::::::::::::::::::

Yksi vaalien suurista häviäjistä olivat gallupit. Niin pieleen ne menivät. On esitetty, että monet Trumpin kannattajat eivät mielipidetiedusteluissa uskaltaneet sanoa mielipidettään. Onhan se varteenotettava arvio että maanhiljaiset (jotka ovat lymyilleet vaalikoneiston meluisan julkikuoren takana) panttasivat kantaansa, mutta vaaleissa ryhdistäytyivät.

Gallupien lisäksi tiedotusvälineet kokivat ennusteissaan romahduksen. Käytännöllisesti katsoen kaikki suuret lehdet asettuivat tukemaan Clintonia ja vastustamaan Trumpia. Myös Suomessa tiedotusvälineet eivät millään tahtoneet uskoa Trumpin voittoon.

Faktantarkistajat ovat myös kärsineet tappion. Trumpin kannattajat eivät välitä faktoista. Amerikkalaiset pitävät sankarillisesta taistelusta ylivoimaista vastustajaa vastaan. Trumpia vastaan ovat olleet tiedotusvälineet, faktantarkistajat, politiikan asiantuntijat, eliitti jne. Trump on voittanut vihollisensa, Ronald Reaganin haamu on ratsastanut paikalle!

Toki on syytä muistaa, että Trumpin voitossa voi olla tappion siemen. Häviölle jäänyt puoli sai yli puolet äänistä! Ja vastareaktio on varmasti tulossa.

Yhdysvallat on nyt valkoisten miesten maa. White Backlash saavutti näissä vaaleissa voiton, jota republikaanit olivat yrittäneet saada läpi jo 1980-luvulta alkaen. Sitten tuli Barack Obama, joka näytti romahduttavan ”valkoisen vastaiskun” mahdin. Nyt ollaan uudessa tilanteessa: latinot ja afro-amerikkalaiset eivät pystyneet pysäyttämään Trumpia.

Barack Obaman kokema halveksunta on mielestäni ollut häpeällistä mustamaalausta. Mustan presidentin perään nainen näissä olosuhteissa oli sitten liikaa. Arvostan Obamaa ja arvostan Clintonia. Molemmat pystyvät argumentoimaan perustellusti tekemisiään. On ahdistavaa, jos ihmisille joudutaan puhumaan koko ajan yksinkertaistaen, siis iskulausein. Ongelmien ytimeen ei tällä menettelyllä ehkä koskaan päästä.

Liikemiespoliitikko Trumpin voittopuheesta jäi mieleeni kaksi sanaa, kansanliike ja unohdettu kansa. Unohdettuja olivat ne teollisen tuotannon henkitoreista selvinneet, mutta alenevaan palkkakierteeseen joutuneet valkoiset miehet. Veikko Vennamo taisi olla aikaansa edellä oikein tuntuvasti. Kansanliikkeellä Trump viittasi poliittisesta kaksintaistelusta irti olleeseen vaalikampanjaansa, jota hän kuorrutti tällä käsitteellä.

Äänestäjien lyhytjänteisyys ja ympäröivän maailman hektisyys ovat yhtälö, joka on ilmeisesti tullut pysyväksi ilmiöksi. Suurin kärsijä tuntuu olevan demokraattinen järjestelmä! Se ei ole sopeutunut muutokseen ja siksi monissa entisissä demokratioissa turvaudutaan autoritäärisin järjestelmiin.

Populistit ovat Trumpin voitosta Euroopassa ja Suomessa riemuissaan. Populistien valtaantuloa on yritetty pysäyttää monin keinoin. Suomessa on tässä oltu edelläkävijöitä, koska populistit on pantu hallitusvastuuseen, jolloin he joutuvat samalle viivalle muiden poliittisten ryhmien kanssa.

Mikä olisi paras tapa torjua populistien menestystä? Yhdysvaltain esimerkki viittaa siihen, että se on – hallitusvastuun lisäksi - koulutus: Trumpilla oli ilmeisesti noin 70 prosentin osuus kouluttamattomien amerikkalaisten äänistä.

Trump liittyy saumattomaksi osaksi muun maailman populistisia ja nationalistisia vallanpitäjiä. Hänessä on ainesta uudeksi Silvio Berlusconiksi. Saamme ehkä tottua siihen, että Trump on hyvää pataa aina sen kanssa, jolle sattuu juttelemaan.

Ulkopolitiikka on Trumpin heikko kohta. Hän ei voi komennella ulkomaiden johtajia. Saa nähdä nimeääkö hän tuekseen ja turvakseen jonkun kokeneen ulkopoliitikon – siis niiden joukosta, jotka eivät ole vielä kieltäytyneet.

Lukemattomia kysymyksiä risteilee ilmassa: onko Trump Putinin miehiä?

:::::::::::::::::::::

Trumpilla on monia valtteja: hän pääsee nimeämään useamman korkean oikeuden tuomarin; hän saa myös värisuoran presidentti-kongressi -hallintoon.

Äänestäjät protestoivat Washingtonin valtaa vastaan. He odottavat nyt uudelta messiaaltaan selviä päätöksiä. Trumpin on käännettävä presidentinvaalikampanjaa leimannut negatiivinen julkisuus jollain keinoin positiiviseksi ja ohjattava tyytymättömyyttä itsestään poispäin.

Hillary Clinton totesi puheessaan tappion jälkeen, että lasikatto ei rikkoutunut vielä, mutta vakuutti, että jonain päivänä se tapahtuu.

Noam Chomsky – unelma elää

Yle Fem -kanavalta tuli mainio dokumentti Noam Chomskysta. Käsitin että dokumentti oli eräänlainen testamentti 87-vuotiaalta kielitieteilijältä, aktivistilta ja yhteiskuntafilosofilta (+ vaikka mitä). Hän oli viittausindeksien mukaan yhdessä vaiheessa – 1993-2000 - elossa olevista tiedemiehistä eniten viitattu. Dokumentin vaikuttava nimi on ”Requiem for the American Dream” (2015). Se oli todellakin sielunmessu ”edesmenneelle” amerikkalaiselle unelmalle, mutta samalla toiveikas muistutus, että aktivoimalla itsemme ja toisemme voidaan käänne kehityksessä saada aikaiseksi. Jotenkin minulle tuli mieleen Bernie Sandersin vaalikampanja, jossa hän nostatti esiin niitä teemoja, joita Chomsky on korostanut, tosin Sandersia älyllisemmin.

Päällimmäisenä Chomsky tuo mieleeni Vietnamin sodan vastaisen aktivistin 1960-luvulta. Toki se antaa vain kalpean kuvan hänen vaikuttavuudestaan. En käsittele hänen mahtavaa uraansa kielitieteilijänä, vaan dokumentin suodattama yhteiskuntafilosofina, jonka ajatus on edelleen veitsen terävä. Yhtymäkohdat tämän päivän poliittiseen taisteluun ovat ilmeiset enkä malta olla viittaamatta meneillään olevaan presidentinvaalitaisteluun Chomskyn tarjoaman historian juurihoidon pohjalta.

Chomsky määrittää amerikkalaisen unelman pelkistetysti mahdollisuudeksi luokkanousuun (säällinen palkka, oma asunto, lasten koulutuksen kustantaminen……), joka nyt on hyvin usein estynyt. Koko dokumentti on oikeastaan erittelyä ja pohjustusta sille, miksi unelman saavuttaminen on niin vaikeaa nykyisin.

Toinen merkittävä teema on demokratian toteuttamismahdollisuudet olosuhteissa, joissa varallisuus ja valta ovat keskittyneet samoihin käsiin. Chomsky vertaa nykytilannetta 1930-lukuun ja päätyy kannalle, jossa toive paremmasta on nyt hatarammalla pohjalla kuin 80 vuotta sitten. Tämä johtuu tällä hetkellä vallitsevista historian suurimmista tuloeroista. Ero johtuu superrikkaiden määrästä: prosentin kymmenesosa kahmii tuloista jättiosan. Jo Adam Smith kuvasi tätä epätoivottavaa ilmiötä. Smithin aikaan nykyajan superrikkaiden tilalla olivat kauppiaat ja teollisuusmiehet.

Valtaisat tuloerot vahingoittavat demokratian toteutumista. Suuret puolueet ovat suuryhtiöiden talutusnuorassa, koska ne eivät selviä ilman lahjoituksia kasvavista vaalimenoista. Chomsky ei dokumentissa mainitse Bernie Sandersia (jota hän on myönteisesti arvioinut muissa yhteyksissä), jonka tapa kerätä nimellisiä summia tavallisilta kannattajilta onnistui mainiosti. Sanders osoitti, että kunnon kampanja voidaan viedä läpi ilman riippuvuutta suuryrityksistä.

Chomsky valaisee mainiosti ikuisen tuntuista ristiriitaa tavallisen kansan vapaus- ja demokratiatarpeiden sekä eliitin valtapyrkimysten välillä. James Madison (presidenttinä 1809-1817), ”Yhdysvaltain perustuslain isä” kannatti demokratiaa , mutta huolehti siitä, että valta keskitettiin rikkaille. Vaurauden katsottiin merkitsevän vastuullisuutta. Niinpä senaatin jäseniä ei valittu suoralla kansanvaalilla, vaan sinne valikoitui omistavan luokan asiaa ajavia henkilöitä. Madison: ”vauras vähemmistö tarvitsee suojelua enemmistöä vastaan”. Madisonin mukaan, jos jokaisella olisi yksi ääni, ”voisi köyhä enemmistö järjestäytyä ja riistää rikkailta omaisuuden”. Jo Aristoteles pohti tätä samaa ongelmaa ja päätyi kannattamaan epätasa-arvon vähentämistä. Ikuinen kysymys siis kuuluu: vähennetäänkö epätasa-arvoa vai vähennetäänkö demokratiaa.

Kun tultiin 1960-luvulle näytti siltä, että demokratia eteni huomattavin harppauksin: osallistuttiin politiikkaan, toimittiin aktiivisesti ja lisättiin yhteiskunnallista tietoisuutta. ”Aristotelelainen” epätasa-arvon vähentäminen näytti pääsevän niskan päälle. Chomsky epäsuorasti vapauttaa Richard Nixonin patavanhoillisen presidentin maineesta. Tosiasiassa Nixon edusti ”New Deal -presidenttejä”. Hänen aikanaan tulivat voimaan kuluttajasuojalaki, työsuojelulaki ja perustettiin ympäristönsuojeluvirasto. Kuitenkin vastaisku odotti: eliitissä uudistukset herättivät pelkoa. Chomsky itse mukana olleena ”kuuskytlukulaisena” hämmästyi uudistusten vastustuksen ärhäkkyyttä. Nixonin aikana – Nixonista riippumatta - kehittyi voimakas vastaisku tasa-arvoliikehdintää vastaan.

Demokratian kannattajien eturyhmät piti saada passivoitumaan: nuoret ottivat liikaa vapauksia! Demokratian vastustajat eivät nähneet elinkeinoelämää eturyhmänä, vaan ”kansallisena etuna”. Varoitettiin, että elinkeinoelämän ote yhteiskunnasta oli kirpoamassa. Taktisesti eliitti ja elinkenoelämä lähtivät siitä, että kansalaisia ei voi hallita voimalla, koska sillä oli liikaa valtaa. Niinpä vaikutettiin kansalaisten asenteisiin ja uskonnollisiin tuntoihin. Chomskyn mielestä kansa hiljennettiin tekemällä heistä kuluttajia. Kuluttamisesta haluttiin tehdä elämän tärkein sisältö. Tuskinpa Chomsky vastustaa, jos sanon, että sama tehtävä on massiivisella viihteen tarjonnalla tänään.

Itse asiassa valtaa pitävien ajatus ei poikkea paljoa James Madisonin ajatuksista: demokratia saadaan toimimaan, kun kansa pysyy pois tieltä!

Chomsky viittaa tutkimukseen, jonka mukaan 70 prosentilla kansalaisista ei ole mitään yhteyttä päätöksentekoon. Ja he tietävät sen! Heidän mielensä täyttää katkeruus ja turhautuneisuus. Valtion instituutiot ovat vihan kohteena. Mielestäni meneillään oleva presidentinvaalikamppailu heijastelee juuri tätä tendenssiä. Donald Trumpin suuri kannatus on merkki poliittisen järjestelmän epäonnistumisesta ja rikkaiden ja suuryritysten (establishmentin) manipuloinnin onnistumisesta. Poliittisen järjestelmän kellokkaat ovat suinpäin astuneet miinaan ja heittäytyneet rahaeliitin kyytiin sekä – ja tämä on oleellista – houkutelleet myös tavalliset kansalaiset, politiikan ”kuluttajat”, harharetkelle unelmahöttöön (vaikkapa että suurituloisille ohjatut veronkevennykset valuvat alas tavallisille kansalaisille). Kun äänestäjien se osa, joka on joutunut vaikuttamisen marginaaliin on tajunnut tapahtuneen, on vastareaktio ollut raivostunut: meitä on huijattu vuosikausia! He ovat aivan valmiit Trumpin populistisen propagandan vietäväksi.

Mikä johtopäätös tästä pitäisi vetää? Kun ”kansa” pidetään tarpeeksi kauan ”pois tieltä” syntyy demokratiavaje, jota nyt korjataan vaikka saattamalla poliittinen järjestelmä sekasortoon.

Vielä paljon suurempi murros tapahtui samoihin aikoihin 1970-luvulla, nimittäin talouden rakenteen muutos. Finanssisektorin osuus bkt:stä oli kasvanut 1970-luvulta lähtien. Muutos oli raju sillä Yhdysvallat oli ollut maailman teollisuustuotannon keskus koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Vuonna 1950 teollisuustuotannon osuus bkt:stä oli 28 prosenttia ja rahoitussektorin osuus 11 prosenttia. Vuoteen 2010 mennessä osat olivat vaihtuneet: teollisuustuotannon osuus oli pudonnut 11 prosenttiin ja rahoituksen osuus noussut 21 prosenttiin bkt:stä. Vuonna 2007 - finanssikriisin aattona - yrityssektorin voitoista 40 prosenttia tuli finanssisektorilta, kun pitkäaikainen keskiarvo oli noin 15 prosenttia.

Säänneltyjen rahamarkkinoiden ajanjaksolla 1930-luvulta 1970-luvulle ei ollut yhtään rahamarkkinakriisiä eikä talouden kuplaa (öljykriisi 1973 johtui OPECin toimenpiteistä). Vuonna 1933 tapahtunut talletuspankkien ja investointipankkien irrottaminen toisistaan esti tavallisten säästäjien talletusten käytön riskipääomana tervehdyttäen pankkimaailmaa. Samana vuonna perustettiin Yhdysvalloissa FDIC-talletustakuujärjestelmä, joka edelleen turvasi talletuksia. Vuonna 1999 kahden pankkimuodon kytkentä palautettiin ja jälleen oli mahdollista perustaa finanssitavarataloja (samassa pankissa talletukset, finanssisijoitukset, vakuutukset….). Kriisiytymiskehitys saattoi jälleen käynnistyä….

Monet Yhdysvaltain suurimmat yritykset (esim. General Electric) ovat pohjimmiltaan rahoituslaitoksia, vaikka toimisivatkin tuotannollisella alalla. Ne harjoittavat rahakikkailua, kuten Chomsky sen sanoo. On epäselvää tuottaako finansialisaation (tai rahallistumisen) nimellä tunnettu ”rahojen siirtely” lisäarvoa yhteiskunnalle.

Eri maiden työväestöt usutetaan toisiaan vastaan työmarkkinoilla ja työt pyritään teettämään halvimmassa maassa. Käytännössä työväestön osuus tulonmuodostuksesta on laskenut. Itse asiassa monet talouselämän johtajat ovat todenneet, että asemastaan epävarmaa työväestöä on helpompi hallita. Asennoituminen työväkeen on vaihdellut: 1920-luvulla ammattiyhdistykset murskattiin, kun taas 1930-luku oli laman takia ay:n suurta nousun aikaa. Koko 1930-luku oli myös työantajien ja työntekijöiden konfliktien aikaa. Sodan jälkeen alkoi varsinainen ammattiyhdistyksen alasajo, ensin hitaasti, sitten nopeutuen. Joseph McCarthy hyökkäsi voimakkaasti ammattiyhdistysliikettä vastaan ja Ronald Reagan koki työväen järjestäytymisen (niin entinen ammattiyhdistysmies kuin olikin) vastenmielisenä ja kohdisti siihen ankaria toimia. Varsinainen pohjanoteeraus saavutettiin George Bush nuoremman aikaan, kun yksityisen sektorin ammatillinen järjestäytyminen vajosi seitsemän prosentin tasolle.

Aiemmin työväki oli luokkatietoista, mutta nykyisin Chomskyn mielestä valtaapitävät ovat luokkatietoisia! Näin varmaan on ollutkin kymmeniä vuosia, mutta juuri nyt meneillään olevien vaalien yhteydessä työväki on nostanut profiiliaan. Mutta onko siitä jo kadonneen luokkaperinteen jatkajaksi? Bernie Sanders ja Donald Trump ovat nostaneet luokkakäsitteen otsakkeisiin, mutta omaehtoinen joukkovoima olisi vasta merkki tarvittavasta profiilin nostosta.

Edellä mainittuihin teemoihin liittyy oleellisesti Chomskyn dokumentissa esille ottama solidaarisuuden puute. Eliitin asenne on, että solidaarisuus on uhka, jokainen huolehtikoon itsestään. Suurimmat muutokset Chomsky kokee tapahtuneen siirryttäessä 1950-luvun laajasta koulutuksen maksuttomuudesta nykyiseen vanhempien varallisuuteen perustuvaan koulutukseen. Koulua markkinoitiin 1950-luvulla maksuttomana sijoituksena tulevaan, missä onnistuttiinkin, koska sosiaalinen koheesio toimi vielä tuolloin.

Solidaarisuuden häviäminen näkyy suhtautumisessa veroihin. Chomskyn mukaan vallitsee käsitys ikään kuin ”jokin ulkopuolinen voima veisi vääryydellä ihmisten rahat”. Tällä on suora yhteys kansanvaltaisen järjestelmän puuttuvaan luottamuspääomaan. Chomskyn mukaan ihmisten – joiden omat lapset ovat aika päiviä sitten ohittaneet kouluvaiheen – on vaikea hyväksyä verojen maksua, jotta naapurin lapsetkin saavat koulutuksen.

Dokumentin lopussa näemme Chomskyn, hieman väsyneen vanhuksen, joka toteaa, että ”en usko, että olemme riittävän fiksuja suunnittelemaan oikeudenmukaista yhteiskuntaa”. Ihan viimeksi kuitenkin toivon pilkahdus: Chomsky palaa innoituksensa lähteelle 1960-luvulle ja toteaa todellisen sananvapauden läpimurron tapahtuneen itse asiassa vasta tuolloin silloisten aktivistien ansiosta. Sananvapaus on väline, jolla osallistutaan ja jos osallistuvaa demokratiaa ei saada aikaiseksi, ”politiikka on (vain) liike-elämän heittämä varjo yhteiskunnan yllä”.

Pystymmekö vielä tekemään vastaavanlaista historiaa? Chomsky vastaa Howard Zinniä lainaten: ”Lukemattomien ihmisten pienet teot luovat perustan historiallisille tapahtumille”.