Liberaalin suvaitsevaisuuden loppu?

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

Kuusikymmentäluvulla edistys ja liberaalidemokratia olivat yhtä. Vasemmistoliberaalit toimivat liberaalin demokratian lipunkantajina, samoin vapaamieliset, edistykselliset  porvarit. Kulttuurimarxilaisuus on nimitys,  jonka juuret johtavat kuusikymmentäluvulle. Tässä välillä on vain tapahtunut sukupolvenvaihdos, mutta populistisen oikeiston asenne ei ole muuttunut: vasemmistolaisuus  on jotain kavahdettavaa aivan, kuten se oli vennamolaisille 50 vuotta sitten. Köyhä kansa ei tarvinnut sosialismia, vennamolaisuus riitti.

Nyt jo hiukan epämuodikas ”kulttuurimarxilaisuus” (vasemmistolaisuuteen taipuvaiset kulttuuripiirit tai ainakin sellaisiksi leimatut) käsitteenä merkitsee suvaitsemattomuutta arkkikonservatiiveille ja populisteille. On käynyt niin, että perussuomalaisten leimakirveiden heittely on leimannut  populistiset konservatiivit – siis  heidät itsensä - suvaitsemattomiksi.

Tietenkin on nähtävä myös asian toinen puoli eli liberaalien harjoittama populistien leimaaminen pelkästään monimutkaisten asioiden  yksinkertaistajiksi.

Miten henkilökohtaisesti näen nämä kaksi ääripäätä?  Mielestäni oikeistopopulisteille on ominaista räikeä vastustajan syyllistäminen täysin liioitelluilla ilmauksilla. Tärkeää on,  että leimakirves heiluu. Suvaitsevaisina itseään pitävät liberaalit sortuvat taas suvaitsemattomuuteen määrittäessään  liian jyrkästi oikeassa olemisen rajat ja sulkiessaan  toisinajattelevat oikeistokonservatiivit ulos käytävästä vuoropuhelusta. Kiistaa aiheuttavat mm. EU-liittovaltiokehitys, monikulttuurisuus, maahanmuutto, feminismi, homoseksuaalisuus, ilmastopolitiikka, ympäristöaktivismi……

Muualla maailmassa edellä käsitellyt asiat ovat saaneet aikaan väkivaltaisia mielenosoituksia, joilta meillä on säästytty. Maailmalla etniset ristiriidat ovat saaneet hallitsevan aseman konfliktien ytimessä.

::::::::::::::::::::::::::::::::.

Edustuksellinen demokratia hyväksytään oikeistopopulistienkin keskuudessa, mutta ei sittenkään ilman varauksia. Yritän seuraavassa eritellä populistien ja edustuksellisen demokratian suhdetta.

Populistien harjoittaman kritiikin tai suoranaisen vastustuksen kohde – silloin kun puhutaan edustuksellisesta demokratiasta – on epäluottamus ”edustuksellisuuden toimivuutta kohtaan”. Populistien mukaan unohdettu kansa ei saa omaa edunvalvontaansa hyväksytyksi liberaalin demokratian mallissa. Käsitetään niin, että liberaali demokratia suosii valtaapitäviä ”vanhoja voimia”. Tämä viittaa siihen, että suoran demokratian vaikuttamisen keinoja ei populistien mielestä ole riittävästi käytössä. Maanhiljaiset eivät kuitenkaan alistu,  vaan ovat ärhäköityneet taistelemaan  asemansa puolesta järjestelmän sisällä.

Toisaalta liberaali demokratia  - vanhassa merkityksessään – luo jo perusluonteeltaan sellaisen poliittisen ympäristön, joka sallii – itseensä kohdistuvana (!) - populistisen protestin esilletuonnin. Liberaaliin demokratiaan on suorastaan sisäänrakennettuna arvostelun salliminen, kun taas populistien monissa maissa suosimissa autoritaarisissa järjestelmissä kritiikki saatetaan hyvin tylysti torjua tai peräti kieltää.

 Tämäkin ajattelutapa vaikuttaa tänä päivänä kaavamaiselta ja vanhanaikaiselta, niinpä viimeisin vaihe tässä taistelussa populistien ja liberaalien välillä on käyty sanojen ja ilmaisujen tasolla. Populistien mielestä heiltä on kielletty räväköiden, mutta kuvaavien ilmaisujen käyttö jotain yksilöä tai ryhmää solvaavana. Liberaalit ovat vastanneet osin samalla mitalla ja luopuneet tavallaan perinteistä suvaitsevaisesta ja korrektista mielipiteen ilmaisusta. Kysymys on taistelusta,  kenen sananvapautta noudatetaan.

Myös suhtautumisessa enemmistön ja vähemmistön valtaoikeuksiin on eroja liberaalin demokratian ja populismin välillä: liberaalidemokratia puolustaa enemmistöjen lisäksi vähemmistöjen oikeuksia, kun taas populismi tukeutuu kansalaismielipiteen enemmistöjen tavoitteluun. Esimerkiksi Viktor Orban on heittänyt haasteen liberaalille demokratialle tunnustamalla avoimesti, että on illiberaalin järjestelmän kannalla.

::::::::::::::::::::::::::

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi loppujen lopuksi vain pienessä osassa maailmaa.

Christine Keeler ja Profumo-skandaali: kaikki on julkista

 

TV1:ssä esitetään parhaillaan Amanda Coen käsikirjoittamaa BBC:n minisarjaa ”Christine Keelerin tapaus” (The Trial of Christine Keeler, 2019-2020). Kyseessä on Englantia 1960-luvun alussa ravisuttaneesta skandaalista,  johon olivat sekaantuneet Englannin sotaministeri (puolustusministeri), salaperäinen osteopaatti, seurapiirityttöjä, venäläinen vakooja, MI5 ja lopulta tapaukseen vedettiin mukaan pääministeri  ja koko Englannin hallitus. Sotkuinen vyyhti, jota englantilaiset rakastavat vihata. En arvioi  ohessa TV-sarjaa, vaan pyrin kertomaan,  miten itse näen skandaalin historian faktojen valossa. En toki väitä kertovani lopullista totuutta tästä mutkikkaasta tapahtumasarjasta.

Kiinnitän skandaalin tiukasti tuon ajan Englannin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ennen kaikkea 1960-luvun alussa tapahtuneeseen tiedotusvälineiden muuttuneeseen asemaan: mikään ei ollut enää pyhää. Kaikki voitiin repiä auki.  Miten helppoa onkaan jälkikäteen nähdä aikakauden muutos! Mutta kuinka moni pystyy näkemään muutoksen sen tapahtumahetkellä?

Profumo-skandaali sopii mainiosti esimerkiksi median paradigman muutoksesta. Profumo-skandaalissa (1961-1964) rikottiin monta tabua. Ei tuohon aikaan lehdet kirjoitelleet johtavien poliitikkojen syrjähypyistä, eikä TV:ssä kerrottu irvaillen ajankohtaisista poliittisista tunaroinneista. Populaarikulttuuri oli viatonta, yhdentekevää viihdettä. Swinging London oli murtautumassa kaikkien tietoisuuteen, muttei ollut vielä läheskään täydessä iskussa. Beatlesit olivat läpimurtonsa kynnyksellä uudella tuoreella tavalla ja nenäkkäällä huumorillaan, James Bond ilmestyi näyttämölle….

Juuri tuohon saumaan – keskelle kylmää sotaa - osui Englannin sotaministeriin (Secretary of State for War) John Profumoon kohdistunut vakoilu- ja syrjähyppyskandaali, jonka itsekin muistan hämyisästi, koska meille oli hankittu kotiin TV (samaan aikaan lähes 75 prosentilla Englannin talouksista oli TV) juuri tuolloin, ja silloinen tiedonvälitys pystyi antamaan jonkinmoisen kuvan tapahtumista.

Tapahtumien kulku eteni suurin piirtein seuraavasti.

John Profumo, joka oli konservatiivien johtavia poliitikkoja ja mainittiin mm. mahdollisena seuraavana pääministerinä, uiskenteli yläluokan mahtihenkilön lordi Astorin (aivan oikein, kytkyt johtavat New Yorkin kuuluisaan Waldorf Astoria -hotelliin) uima-altaassa, Lontoon esikaupunkialueella. Uima-altaalla oli samanaikaisesti kirjava joukko isännän vanhoja ja uusia tuttuja. Oli seurapiirikaunottaria oli salaperäinen venäläinen mieshenkilö, jolla oli avainrooli tässä uskomattomassa näytelmässä, oli mystinen osteopaatti….

Juuri osteopaatti Stephen Ward oli tapahtumasarjan alkuvaiheen primus motor, joka liimasi henkilögallerian yhteen. Hän oli maineikas hahmo Lontoon seurapiireissä ja hänen käsittelyssään olivat olleet monet kuuluisuudet Elisabeth Taylorista Winston Churchilliin. Ward kutoi seitin, johon näytelmän konnat ja sankarit vuoronperään joko halukkaasti tai tahtomattaan juuttuivat. Lopulta Wardin kiiltokuvamaisen julkisivun takaa paljastui arkinen sutenööri, joka oli tulenaran kansainvälisen tiedustelun välikappaleena.

Onnellisessa avioliitossa ollut John Profumo antautui tanssityttö ja alastonmalli Christine Keelerin viekoiteltavaksi, kun tämä päätti asettua Astorin altaalla Profumon eteen ilman rihman kiertämää. Heidän välilleen kehittyi nopeasti lyhytaikainen suhde (englanniksi se kuulostaa todella hienolta: ”affair”), joka tuon ajan tavan mukaan pidettiin salaisuuksien verhon takana. Samassa uima-altaassa uiskenteli myös toinen todella iso kala, nimittäin Neuvostoliiton sotilasasiamies Jevgeni Ivanov,  ja kuinka ollakaan neiti Keelerillä oli suhde myös Ivanoviin! Räjähdysherkkä yhdistelmä, varsinkin, koska samaan aikaan käytiin keskusteluja Englannin ydinaseiden sijoittamisesta Länsi-Saksaan.

Siinä he kaikki tutustuivat toisiinsa tilanteessa, josta James Bondkin olisi ollut kateellinen. Profumo joka oli edennyt urallaan rakettivauhtia ei joko huomannut vaaraa tai sitten hän ohitti moisen episodin välinpitämättömänä. Rakastuminen saa tarkimmankin ja huolellisimmankin ammattimiehen varomattomaksi. Altaalla järjestettiin leikkimielinen uintikilpailu, jonka osanottajina olivat: 1) lordi Astor, 2) John Profumo, 3) Jevgeni Ivanov…..

Kaikki näytti kuitenkin menevän kuten vanhaan hyvään aikaan: kukaan ei kiinnittänyt arkaluontoisiin suhteisiin mitään huomiota, ei vaikka Englannin kuuluisa tiedustelupalvelu MI5 varoitti Profumoa. Elettiin hienotunteisuuden ja häveliäisyyden aikoja, jolloin yläluokka osasi pitää ”yksityiset skandaalit yksityisinä”. Ei kukaan kertonut, että silloisen konservatiivisen pääministerin Harold McMillanin vaimolla oli suhde toiseen mieheen. Ei kukaan kertonut, että työväenpuolueen johtajalla Hugh Gaitskellilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miten lehdistö osasikaan missata herkulliset aiheet!

Mutta ajat olivat muuttumassa. Kaikki yhteiskunnassa oli liikkeessä: sota-ajan traumat olivat takanapäin, yhteiskunta avautui hallitsemattomalla tavalla, ihmiset, jotka aiemmin olivat pelkkiä livertäviä juoruajia avasivat suunsa ahnaasti odottavalle lehdistölle…. Salaisuuden verhot kerta kaikkiaan revittiin alas. Nyt politiikasta tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Sanalla sanoen julkisuus otti hurjan harppauksen kohti sitä maailmaa, jonka me nyt tunnemme paparatseineen ja juorulehtineen ja julkisuuden henkilöitä irvailevine TV-ohjelmineen.

Mielestäni tapahtumien paljastumisen avaimena oli Christine Keelerin ja hänen parhaan kaverinsa Mandy Rice-Daviesin monet miessuhteet. Jonkun tässä palapelissä piti pettää. Ja näin kävikin: yksi Keelerin rakastajista, tummapintainen länsi-intialainen huumekauppias rupesi ammuskelemaan Keelerin sutenöörin Wardin oven läpi mustasukkaisuuksissaan. Välikohtauksesta paisui nopeasti skandaali ja moniosainen oikeudenkäynti, joka täytti kaikki lehdet: Länsi-Intian mies puhui kostonhimossaan suunsa puhtaaksi.

Profumo ryhtyi taisteluun, jonka niin moni on käynyt häntä ennen ja hänen jälkeensä: aluksi hän kielsi kaiken: ei ollut mitään sopimatonta suhdetta, mutta lopulta hänen oli pakko myöntää intiimi kanssakäyminen Keelerin kanssa,  koska Stephen Ward romahti kuulusteluissa ja kertoi kaiken. Heti perään Ward ahmi sisäänsä kourallisen tabletteja erilaisia lääkeaineita eikä häntä saatu enää elvytettyä. Stephen Ward oli tämän saagan surullisen hahmon ritari, hyvin erikoinen ihminen, kaikkien ilahduttaja, elostelija, mitä vain.

Monipolvisissa kuulusteluissa paljastui sitten loputkin asiat. Ivanov oli oikeasti pyrkinyt saamaan Keelerin kautta Profumolta selville ydinasesalaisuuksia. Profumo ei tietenkään kertonut. Hänen virheensä oli, että hän oli väärällä uima-altaalla väärään aikaan ja rakastui väärään naiseen. Tuon kuuluisan oikeudenkäyntivaiheen kuuluisimman kommentin lausui Mandy Rice-Davies, kun häneltä kysyttiin oliko hänellä ollut suhde lordi Astoriin tai oliko asia tullut julki Astorin kuulemisissa: ”Well, he would, wouldn´t he?”

Pahin oli kuitenkin tapahtunut: Profumo joutui tunnustamaan tapahtuneen ja erosi hallituksesta. Jälkinäytöksessä pääministeri Harold McMillan luultuaan, että hänellä oli parantumaton tauti (hän eli vielä parikymmentä vuotta!), erosi virastaan. Uudet vaalit nostivat työväenpuolueen Harold Wilsonin pääministeriksi. Vaalin tulos oli niin täpärä, että tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia.

Mitä tämän tarinan päähenkilöille sitten tapahtui? Christine Keeler vetäytyi julkisuudesta yhdeksän kuukauden vankeustuomion jälkeen, mutta osasi myydä tarinansa lehdille ja kustantajille varmistaen elantonsa joksikin aikaa. Keeler ei rikastunut tarinalla, tuskinpa hän siihen pyrkikään.  Hän oli vihainen menestyvämmälle entiselle tyttöystävälleen Rice-Daviesille, joka Keelerin mielestä - muistellessaan Profumo-skandaalia - ”kirjoitti historiaa uudelleen”.  Keeler kuoli 75-vuotiaana joulukuussa vuonna 2017.

Kikatteleva, kanamaisesti käyttäytynyt Mandy Rice-Davies meni hyviin naimisiin (sitten toisiin naimisiin ja vielä kolmansiin) ja muutti Israeliin, jossa harjoitti menestyvää ravintolaliiketoimintaa.  Rice-Davies kuoli joulukuussa vuonna 2014.

Jevgeni Ivanov poistui Englannista äkillisesti jälkiä jättämättä skandaalin tultua julki. Sitä ennen hän ensin puolusti neuvostokommunismia Keelerille, mutta lopulta tunnusti vähemmän romanttisesti, kuinka kurjaa elämä neuvostoagenttina oli. Ivanov julkaisi muistelmansa tapahtumien tiimoilta vuonna 1992. Hän kuoli 68 vuotiaana vuonna 1994.

Entä John Profumo? Hän teki sovinnon vaimonsa Valerie Hobsonin kanssa ja omisti lopun elämäänsä (hänelle suotiin pitkä elämä: 1915-2006) vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyölle Lontoossa aloittaen WC:iden siivoamisella. Tämä hyvin lahjakas ja varakas mies palkittiin lopulta korkealla kunniamerkillä tekemästään pyyteettömästä työstä lontoolaisten köyhien hyväksi. Ja palkinnon hänelle myönsi työväenpuolueen hallitus! Konservatiivien synninpäästön hän sai myöhemmin itseltään Margaret Thatcherilta.

::::::::::::::::::::::::::::

Profumo-skandaali on ollut näyttämötaiteiden suosikkiaihe viime vuosiin saakka. Nyt esillä olevan ”Christine Keelerin tapauksen” lisäksi vuonna 1989 valmistui filmiversio skandaalista nimellä ”Scandal”. Andrew Lloyd Webber kirjoitti musikaalin ”Stephen Ward the Musical”, jonka näytännöt alkoivat joulukuussa 2013.

PS

Katsoin koko kuusiosaisen ”Christine Keelerin tapauksen” Areenasta. Monipolvisen takaumin varustetun tarinan seuraaminen vaatii tarkkuutta. Sarjan viimeisiä jaksoja kannattaa odottaa. Sarjassa päähuomion vie skandaaliin liittynyt oikeudenkäynti, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota. Parhaiten roolinsa taitaa James Norton, joka näyttelee vakuuttavasti Stephen Wardia.

Mehevä juttu ei kuole koskaan. Aina löytyy uusia näkökulmia vanhaan tarinaan. 

 

 

Totuuden vähättelystä vihapuheeseen

 

Perinteistä länsimaisen käsityksen mukaista tiedonvälityksen luotettavuutta  on horjutettu monin eri tavoin viime aikoina. Samaan aikaan poliittiseen keskusteluun on tunkeutunut vihapuheena pidetty ilmiö. Yhdessä nämä muodostavat uhkatekijän liberaalin demokratian toimintaperiaatteille. Ajoittain usko demokratian toimivuuteen käytössä olevien vaalijärjestelmien kautta on ollut uhattuna .

Mitä tarkoitetaan länsimaisen median toimintaperiaatteilla? Periaatteita ovat totuudenmukaisuus, tasapuolisuus, lähdekritiikki ja tahtotila korjata virheet. Lisäksi mielipiteet ja kommentit pyritään erottamaan uutisluontoisesta aineistosta, muodostamalla erillisiä ”kommenttilaatikoita”.

On hyvä muistaa, että nykytyylinen uutisointi, joka noudattaa ylläolevia periaatteita,  on varsin tuore historiallinen ilmiö, ehkä vain muutaman kymmenen vuoden kestänyt vaihe tiedonvälityksessä. Vasta oikeastaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä mykymuotoinen objektiivisuuteen pyrkivä lehdistönvapaus toimintaperiaatteineen.

Miksi muutos on tapahtunut? Sitä on vaikea eksaktisti määritellä. Itse kuulun niihin, jotka määrittävät tapahtuneen niin , että yhteiskunnan konservatiivista osaa lehdistöineen ei enää tyydyttänyt liberaalin demokratian periaatteet. Tavalla tai toisella konservatiivinen tai vanhassa pysyttäytyvä osa  yhteiskuntaa tuli sivuutetuksi tai niin ainakin koettiin Tässä on varmaan ainakin osatotuus. Maailmansodan jälkeinen edistyksen tendenssi ohjasi uutisointia ja kehityksen jarruttelijat jäivät sivupoluille. Oltiin siis eräänlaisen ”uusvalistuksen” vallassa ja vastaavasti maan hiljaiset ja hitaampaa kehitystä kannattaneet jäivät paitsioon. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta ns. populistiset voimat ovat ammentaneet näistä alunpitäen hiljaisista lähteistä mielipidepääomansa.  Uudentyyppinen mediatodellisuus juontaa juurensa ainakin osittain  60-luvun ilmapiiriin, joka oli optimistisen tiedekeskeinen. Samaan aikaan moniarvoisuuteen pyrkivä yhteiskunta saavutti suuret voittonsa, mutta aivan kaikki ihmisryhmät eivät päässeet nauttimaan tai halunneet nauttia edistyksen eliksiiristä.

Toki sodan jälkeenkin propagandataistelu oli voimissaan. Polarisoitunutta tiedotuslinjaa edusti kylmän sodan bipolaarinen ilmapiiri, joka pahimmillaan toi mieleen nykyajan jakautuneen tiedotustodellisuuden.

Nykyinen jakautuminen ei perustu puhtaaseen konservatismi-liberalismi jakolinjaan, vaan huomattava osa maltillista konservatiivista mediaa täyttää helposti alussa määritetyt länsimaiset tiedotusperiaatteet.  Valtamediaan kohdistuva arvostelu tulee siis oikeistokonservatismin suunnasta.

Helsingin Sanomissa oli 29.7.2020 Mari Mannisen kirjoittama  laaja artikkeli nyt käsiteltävästä aihepiiristä  nimellä ”Länsimedian luotettavauus rakoilee paikoin”. Tällä viitataan siihen,  että länsimainen lehdistö ja muu media on horjahdellut  kirjoitukseni alussa määritellyltä kaidalta tieltä.  Mannisen haastattelemista asiantuntijoista professori Heikki Luostarinen kiinnittää huomiota siihen,  kuinka Venäjän , Kiinan ja Yhdysvaltain propagandistisella medialla on yhteisiä piirteitä. Näitä ovat mm. ”tiukka ulossulkeva nationalismi, halveksuntaa  rakentavat viholliskuvat, vahvan johtajan ihailu, menneen suuruuden palauttaminen, materialistisen hyödyn lupaukset sekä toisinajattelun ja erilaisuuden inho”. Luostarinen kuvaa em.  tahojen lähestymistapaa provokatiiviseksi, härskiksi, epäkorrektiksi ja logiikasta ja faktoista piittaamattomaksi.

Tästä päästäänkin helposti kiinni tämän kirjoituksen otsakkeen toiseen pääteemaan, vihapuheeseen. Propagandistista (läntisen) liberaalin valtamedian vastaisuutta ei voi erottaa vihapuheen kylvämisestä. Luostarinen aivan oikein toteaa Hesarin haastattelussa, että konservatiivimedia on luonut ”oman arvojen universuminsa” ja elää itse tässä maailmassa. Liberaali universaali totuudenmukaisuus on  näiden tahojen mukaan ”tekopyhää”, koska vain  itse luotu ”oma” totuus merkitsee. Syvä usko omaan kaikkivoipaisuuteen ja sen sisältämään valheeseen tekee ajattelun vastustamisen vaikeaksi. Perinteinen kritiikki ei toimi.

Suomessa on tapahtunut myös edellä kuvattu ilmiö, joskin ilmenemismuodot ovat lievempiä.  Huolestuttavaa on,  että vihaa ylläpitävä  sanailu ja ruokottomat syytökset ovat levinneet netin keskusteluketjuista jopa eduskuntaan. Jos tällainen käytös on muuttumassa eduskunnassa tavaksi, ollaan hukkateillä. Juuri nyt näyttää siltä, että jotkin tahot pitävät yllä tällaista kulttuuria tarkoitushakuisesti. Olisi aika luoda yhteiset pelisäännöt käytävälle väittelylle .

Miten tähän tilanteeseen on jouduttu? Mannisen artikkelissa viitaan Oxfordin yliopiston raporttiin, jossa luodattiin ihmisten tarvetta puolueettomaan uutisointiin. Tulos: 60 prosenttia ihmisistä halusi puolueettomuutta, mutta 30 prosenttia halusi omaa kantaa tukevaa uutisointia.  Siinäpä vastausta kysymykseen,  miksi olemme nyt tässä tilanteessa. Samaan päämäärään tähtäsi takavuosina väite,  että totuus  on jotain sellaista, mitä kukin sen katsoo  kullakin hetkellä olevan. Ei siis ole objektiivisuuteen tähtäävää totuutta.

Edellä mainituilta osin läntinen totuuskäsite on hapertunut meidän halveksimiemme  kehittymättömien tai tarkoitushakuisten yhteiskuntamallien tasolle. Tämä ei todellakaan vastaa niitä objektiivisen totuudentavoittelun odotuksia, joita 60-luvulla idealismissamme loimme. Ihmisten usko uutisten luotettavuuteen vaihtelee maasta riippuen läntisessäkin  maailmassa. Suomessa luottamus on perinteisesti ollut korkealla tasolla, mutta onko  meilläkin tapahtumassa  muutos heikompaan suuntaan?

Toisaalta tietty skeptisyys uutistuotantoa kohtaan on tervettä, mutta systemaattinen  epäily luo varjon tiedonvälityksen ylle ja heikentää koko totuuskäsitettä.

Se,  mitä Breitbart ja Fox News ovat sähköisen median puolella,  sitä Donald Trump on tiedotustilaisuuksissaan (ja toki myös tviiteissään). Huvittuneena seuraan,  kun  valtamedia pyrkii analysoimaan Trumpin päättömiä lausuntoja tosikkomaisesti (todetaan viattomasti, että ”Trumpin lausunto ei saa vahvistusta muista lähteistä”). Näissä tapauksissa käy ilmi,  että vakavasti otettava media pyrkii mahdottomissakin tilanteissa taistelemaan analyyttisen tiedonvälityksen puolesta teeskentelemällä, että Trumpin puheissa on jotain järkeä. Eikö voisi jo luovuttaa?

Hesarin artikkelissa Joonas Pörsti (kirj. kirjan ”Propagandan lumo”) toteaa, että nykyinen suuntaus alkoi Ronald Reaganista. Väite tuntuu uskottavalta. Radikaali oikeisto nousi tuolloin voimantunnossaan kukkulan herraksi. Valtamediaa alettiin moittia puolueellisuudesta. Jatkoa seurasi nettiaikana, jonka radikaali oikeistokonservatismi otti omaksi välineekseen valtamediaa vastaan.

Onko pohjoismainen media jotenkin omahyväistä, kun Suomi,  Tanska ja Norja, Ruotsia unohtamatta ovat menestyneet erilaisilla mittareilla loistavasti kansakuntien joukossa? Unohtuuko itsekritiikki? Väitteessä on jotain perää, joskin median onnistumiset Pohjoismaissa ovat vallitsevia.

Joonas Pörsti kääntää asian toisin päin ja arvelee länsimaiden valtamedian jättävän haastamatta sellaista,  johon sillä olisi aihetta. Tällaisia aiheita voisivat olla esim. Kiinan menettelyt tai markkinatalouden ruma puoli.

Huolestuttavaa on,  että propagandistinen totuudenvastaisuus näyttää saaneen lisää kierroksia viime vuosina maailmanlaajuisesti. Vielä huolestuttavampaa on,  että menestyäkseen liberaalilla demokratialla ja medialla on taipumusta vastata jollain tasolla oikeistopropagandaan omista periaatteistaan tinkien.

Totuudenmukaisuutta tavoitellessaan läntisellä medialla ei ole syytä vähätellä menestystään. Se on edelleen voimissaan,  vaikka vastustajat kovertavat sen menestystä parhaansa mukaan. Yksi vakuuttava piirre liberaalissa läntisessä mediassa on kyky korjata omia virheitä (esimerkkejä: ajautuminen uskomaan, että Irakilla oli joukkotuhoaseita, meneminen mukaan  brexitin valheellisiin perusteluihin), jota autoritaarisempien yhteiskuntien mediat eivät tee.  Kaikissa tapauksissa on vältettävä ”tasapuolisuuden” harhaa eli sitä, että väitetään, että propagandaa harjoitetaan ”yhtä lailla” sekä perinteisten propagandan harjoittajien  että liberaalidemokratioiden taholta.

Jotkut poliitikot ovat kärsineet liberaalin median menosta propagandistien kelkkaan suunnattomasti. Hillary Clinton taisi todeta hänestä kertovassa dokumenttisarjassa,  että hän on  USA:n tutkituin syytön ihminen! Patakonservatiivien synnyttämä totuuden vääristely johti Clintonin kohdalla vihapuheisiin ja liberaalin lehdistön rimanalituksiin.

 

Kylmää sotaa Helsingissä

 

TV1:n historiasarjan  ”Muisti”-ohjelmassa palautetaan mieliin historian episodeja ja tapahtumasarjoja, jotka monissa tapauksissa ovat jääneet unholaan tai ainakin hämärään menneisyyteen. Yksi näistä on Areenassa nähtävillä oleva ”Muistin” jakso ”Kylmä sota Helsingissä”.  Toimittaja Reijo Nikkilä tekee – kuten ohjelman juonnossa sanotaan – ”aikamatkan” vuoden 1962 kansainvälisille Nuorisofestivaaleille, jotka pidettiin pääkaupungissamme. Kysymys on paljolti Nikkilän henkilökohtaisesta näkökulmasta aikaan ja sen ilmiöihin. Hän pystyy neutraalisti valottamaan tapahtumia ja niiden taustoja.

Mistä oli kysymys?

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi – kuten nimi virallisesti kuuluu -  järjestettiin Helsingissä 28. heinäkuuta - 6. elokuuta 1962. Kymmenpäiväisen festivaalin järjestäjänä toimi Demokraattisen Nuorison Maailmanliitto (DNML). Festivaalien todellisina taustavoimina toimivat Neuvostoliitto ja sen liittolaiset. Säännöllisin väliajoin järjestetyt festivaalit tuotiin ensimmäisen kerran rautaesiripun tälle puolelle Wieniin vuonna 1959. Nyt sama tapahtui toisen kerran. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja uhrasivat suunnattomasti resursseja kiillottaakseen kuvaansa lännessä.

Vasemmistolaisen  maailmankatsomuksen omaava Nikkilä luo näkymän kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan: kumpikaan,  ei itä eikä länsi,  luottanut toisiinsa.

Nikkilä toimi itsekin festivaalien järjestäjänä ja opiskeli espanjaa kymmenen muun suomalaisen kanssa Tsekkoslovakiassa, joka kuvaa koko itäblokin painavaa panostusta tapahtumaan. Nikkilä oli organisoimassa yhdessä tsekkien kanssa valtavia kuljetuksia Helsinkiin.

Koska Yhdysvalloissa pidettiin festivaaleja itäblokin propagandatapahtumana, ryhtyi CIA toimiin festivaalien tilaisuuksien sabotoimiseksi. Festivaali on jäänyt historian hämärään osin sen takia, että keskeinen osa Suomen porvarilehdistöä boikotoi monipäiväistä tapahtumaa. Aikamoinen suoritus,  kun ottaa huomioon,  että osanottajia oli 12 000-15 000. Festivaalit olivat suurin massatapahtuma Helsingissä sitten olympialaisten. 

Presidentti Kekkonen otti etäisyyttä festivaaleihin, mutta otti kuitenkin niiden loppupuolella osaa joihinkin tapahtumiin.

Kylmä sota oli kuumimmillaan (Kuuba, Berliini). Dokumenttiin on otettu mukaan katkelmia  neuvostoliittolaisesta näkemyksestä tapahtumien kulusta. Ääni selostaa tapahtumia tutulla venäläisellä nuotilla,  jossa heijastuu oma ihannoiva näkemys festivaaleista ja ideologisen oikeassa olemisen syvä rintaääni. Nikkinen toteaakin juonnossaan, että tapahtumat muodostivat ”itäblokin näyteikkunan”, jota länsi eri toimenpitein pyrki peittämään. Neuvostoliito teki kymmenien työntekijöiden voimin spektaakkelielokuvan festivaaleista. Myös suomalaiset tekivät Erik Blombergin ohjaaman dokumentin tilaisuudesta. Molempia hyödynnetään ”Muistissa”.

Tapahtumien henki kuvastuu Nikkilän haastattelemien festivaalikonkareiden mielipiteistä. Myös monien tavallisten suomalaisten festivaaleihin kohdistunut vierastaminen tuodaan esille.

Avajaiset keräsivät kymmeniä tuhansia osanottajia olympiastadionille . Stadionilla esitettiin myös satojen  tanssijoiden yhteisesitys muiden festivaalitapahtumien joukossa. Valtava kielten sekamelska ja eri puolilta maailmaa tuleva kulttuurieksotiikka tekivät vaikutuksen Helsingissä sanottakoon mitä tahansa festivaalien ideologisista taustoista.

Ideologisen muurin molemmin puolin yritettiin pilata vastustajan pyrkimykset. Soluttautuminen vihollisen leiriin oli ilmeisen tuloksekasta. Propagandalehtiset eivät päätyneet potentiaalisille vastaanottajille vaan lehtikeräykseen! Amerikkalaiset jakoivat dollareita suomalaisille yhteistyöhenkisille nuorille vastarinnan organisomiseksi. Yksi suunnitelma oli  – jos se olisi toteutunut – yleisen suruliputuksen järjestäminen Helsingissä festivaalin ”kunniaksi”!

Oma lukunsa ovat mellakat,  joita syntyi,  tai joita maksusta masinoitiin Helsingin keskustassa. Pääkaupungin  illassa ja  yössä velloivat valtavat ihmismassat. Poliisi käytti Suomessa ensi kertaa kyynelkaasua saadakseen joukot hajaantumaan. Dokumentin kuvatessa mellakoita kuuluu taustalta neuvostoselostajan ääni: ”Tällaisista kasvaa fasisteja…”.

Erään dokumentissa esitetyn silminnäkijämielipiteen mukaan suomalaiset  nuoret miehet hermostuivat nähdessään suomalaisten tyttöjen kulkevan tummien vierasmaalaisten kainalossa.

Mellakoissa oli mukana monenlaisia elementtejä, jotka tukivat toisiaan jännitteisyyden kasvattamiseksi. Tärkeää lännen kannalta näytti olevan festivaalien seesteisen ideologisen kuvan – joka koettiin neuvostomyönteiseksi – rikkominen sytyttämällä rähinäpisteitä.

:::::::::::::::::::::::

Festivaaleja tähdittivät korkeushypyn myöhempi olympiavoittaja ja maailmanennätysmies Valeri Brumel ja avaruudenvalloittaja Juri Gagarin sekä amerikkalaiset  jazzmuusikot. Varsinkin Gagarin oli juhlittu vieras.

Abstrakti taide oli yksi vedenjakaja Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä festivaaleilla. Kuten olen näissä blogikirjoituksissa jo aiemmin kirjoittanut CIA tuki abstraktia taidetta ja taidenäyttelyitä osana kylmän sodan taistelua, joita taas  Neuvostoliitto sosialistisen realismin nimissä inhosi varsinkin Hrustsevin aikaan. Tietenkin festivaaleilla järjestettiin  abstraktin taiteen näyttely….

Puolalaiset ja itäsaksalaiset festivaalivieraat yöpyivät laivoissa, joilla tulivat Suomeen. Siitä huolimatta sattui useita loikkauksia idästä länteen.

Molemmat suurvallat kehuivat kilvan festivaaleja  onnistumisista  –  kumpikin omasta näkökulmastaan.

Pekka Tiilikainen selostaa päättäjäisiä virallisen totuuden mukaisesti rauhan juhlana. Elina Salon ääni taas saatteli festivaalivieraat kotimatkalle.

Reijo Nikkilä kiitteli henkilökohtaisesti festivaaleja kokemuksien kasvattajana ja myöhempään toimittajan ammattiin kannustavana elämyksenä.

:::::::::::::::::::::::::::

Helsingin festivaalit oli tyypillinen kylmän sodan näyttämö. Se sijoittui Berliinin kriisin akuutin vaiheen ja Kuuban ohjuskriisin väliseen tulenarkaan ajankohtaan. Keskiössä eivät olleet ydinaseet, vaikka niitäkin toki käsiteltiin festivaalin tilaisuuksissa. Kaksinapaisen maailmankuvan keskinäisen taistelun piti näkyä; niinpä kokeiltiin liikkumatilan rajoja kumpaisellakin puolella. Tämä johti asetelman herkkyyden paisuttelemiseen. Taisteltiin ihmisten mielikuvista. Tuolloin vielä oli ainakin propagandan tasolla kysymys järjestelmien paremmuudesta käytävästä taistelusta.

Lännessä koettiin, että alun perin itäblokin keksintö,  nuorisofestivaalit ovat  maailmankuvan levittämisfoorumi, ja levittäminen sisälsi sosialistisen rauhankäsitteen. Neuvostoliitolle ja sen liittolaisille oli tärkeää luoda festivaalien sillanpääasema läntiseen pääkaupunkiin ja Suomi soveltui hyvin tarkoitukseen. Sosialistiset maat yhdistivät taisteluunsa kolmannen maailman maiden nuorison, joka muutti hetkeksi koko  Helsingin ”värimaailman” (afrikkalaiset, kuubalaiset!). Tuohon aikaan käytiin kovinta taistelua kehitysmaiden (nykyisin kehittyvien maiden)  nuorten sieluista.

Kauhun  tasapainon nuorisoversio taisi säilyä läpi festivaalien.

 

 

 

Apollo 8 - ihminen irtautuu maapallon otteesta

Yle TV1:n Historiasarjassa on meneillään uusintana amerikkalainen kuusiosainen dokumenttisarja ”Kuun valloittajat” (”Chasing The Moon”, 2018). Keskityn tässä kirjoituksessa dokumenttisarjan osioon, joka kertoo miehitetyn Apollo 8:n matkasta kuun ympäri – kymmenen kertaa kiertäen – ja takaisin maahan 21.-27.12. 1968. Dokumenttisarjan tämän osan nimi on ”Avaruuden kuuluisin kuva”, jolla tarkoitetaan astronauttien ottamaa kuvaa maapallostamme, joka nousee kuun takaa. Kuu on eloton paikka, mutta sen takaa nouseva maa on värikäs elämän eliksiirin lähde. Näky on vieläkin vaikuttava saati tuolloin, jolloin ikimuistoinen kuva pisti mielikuvituksen liitämään pelkästä ihastuksesta.

Dokumentissa on käytetty samoja aineksia kuin elokuvassa ”Apollo 11”, jonka kävin katsomassa suurelta kankaalta elokuvateatterissa. Dokumentissa on valittu lähestymistapa, jossa aikalaiset esiintyvät sellaisina kuin olivat vuonna 1968, mutta kommentoivat tapahtunutta nähtävästi dokumentin tekoajankohtana. Dokumentti on huolellisesti tehty ja valaisee vuoden 1968 näkökulmasta amerikkalaista yhteiskuntaa laajemminkin.

Apollo 8:n lento oli ensimmäinen, jolla alus ja sen miehistö irtautuvat maan vetovoimakentästä kohti ulkoavaruutta. Mukana olivat astronautit Frank Borman, Jim Lovell ja Bill Anders.

Voidaan sanoa, että Apollo 8 oli välttämätön puuttuva rengas kuun valloituksessa. Se oli kuulennon yksi kenraaliharjoituksista. Kahdeksikkoa seurannut Apollo 9 kiersi maan 10 kertaa mukanaan kuumoduuli ja Apollo 10:llä kokeiltiin kuumoduulia kuuta kiertävällä radalla laskeutumatta kuun pinnalle.

Elettiin kylmän sodan aikaa ja yksi keskeisistä USA:n ja Neuvostoliiton kilvoittelun kohteista oli avaruuden valloittaminen. Noihin päiviin saakka Neuvostoliitto johti kilpaa ”kuujahdissa”. Se lähetti ensimmäisenä satelliitin maata kiertävälle radalle, se lähetti ensimmäisenä ihmisen avaruuteen, se suoritti ensimmäisenä telakoinnin ja ensimmäinen naiskosmonauttikin tuli Neuvostoliitosta. Wernher von Braun lausui dokumentissa arvioita Neuvostoliiton kunnianhimoisista tavoitteista. Kilpailu oli omien muistikuvienikin mukaan tinkimätöntä. Kysymys ei ollut pelkästään avaruuden rauhanomaisesta valloituksesta, vaan myös mannerten välisten ohjuksien kehittämisestä. Juuri von Braun oli mahtavan Saturn 5 -kantoraketin luoja. Se oli ennen kuulumattoman voimakas raketti: ”tämä raketti mahdollistaa kuulennon”. Se oli kuitenkin pohjimmiltaan analoginen raketti, jonka ohjausjärjestelmässä oli - kuten eräs haastateltava sanoo - vähemmän älyä kuin Casion rannekellossa. Siitä huolimatta se oli monimutkaisin raketti siihenastisista.

Elettiin Lyndon B. Johnsonin presidenttikautta. Odotukset olivat korkealla monessakin mielessä. Osassa tavoitteista petyttiin, kuten Vietnamin sodassa, osassa taas onnistuttiin, kuten kansalaisoikeusliikkeen päämäärien lainsäädännöllisessä toteuttamisessa. Johnsonin oli lopulta luovuttava toiseen kauteen tähtäävästä vaalitaistelusta kannatuksen romahdettua. Martin Luther King vertasi Vietnamiin käytettyjä miljardeja avaruuden valloituksen viemiin miljardeihin ja niiden vastapainona köyhyyden torjuntaan tarvittaviin miljardeihin.

Apollo 8:n lentoa edeltävät 12 kuukautta jäivät elämään historiaan ”hulluna vuotena”. Astronautti Frank Borman todistaa dokumentissa, että hänen ajatusmaailmansa täyttyi avaruuslennosta eikä tilaa juuri ollut yhteiskunnallisten levottomuuksien puinnille: ”Elin kuin toisella planeetalla”.

Neuvostoliiton kilpailun pelossa Apollo 8:n lähtöä kiirehdittiin. Tosiasiassa venäläiset olivat omien vaikeuksiensa takia jäämässä takamatkalle kilpailussa.

Tässä yhteydessä dokumentti nostaa esille nuoren Nasan insinöörin Frances ”Poppy” Northcuttin, joka oli korkeimmalle Nasan hierarkiassa edennyt nainen. Northcuttin kautta sukelletaan amerikkalaisten ennakkoluuloihin. Dokumentissa annetaan aikalaisten ihmetellä, miksi Northcutt on päässyt asiantuntijatehtäviin Apollo-projektissa. Ainakin projekti sai ylimääräistä huomiota ennakkoluulojen takia: ”Miten 25-vuotias tyttö on päätynyt noin nuorena tällaiseen työhön?”. Northcutt sanookin tulleensa feministiksi tästä syystä. Noista ajoista on edetty pitkälle, mutta jonkun täytyi murtaa jää! Kai tämäkin oli osa vuoden 1968 vallankumousta.

Vihdoin koitti hetki, jolloin Saturn 5 hitaan majesteetillisesti irtautui tukivarsien otteesta ja mahtavan jylyn saattelemana syöksyi korkeuksiin - aluksi maat kiertävälle radalle. USA oli siirtynyt avaruuskilpailun johtoon, vaikka von Braun yrittikin vakuuttaa - ehkä taktisista syistä kirittääkseen omiaan - venäläisten etenemistahdin olevan vaikuttava.

Northcuttista poikkeavasti dokumentissa esitellään astronauttien vaimot todella perinteisissä rooleissa , kahvikutsuilla ja miestensä rutiinipuheisina tukihenkilöinä. Raketin lähdön hetkillä kamerat olivat paikalla vaimojen järjestämillä kutsuilla. Tihenevä jännitys välittyy kyllä hyvin katsojalle.

Ja sitten raketti kiihdytti saavuttaakseen ”pakonopeuden” 25 000 mailia tunnissa. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka poistuivat maapallon painovoimakentästä.

Kuun rosoisella pimeällä puolella yhteyssignaali odotetusti katkesi, mutta silti aikaa kului odotettua enemmän ennen kuin yhteys palasi. Kennedy Space Centerissä ehdittiin hermostua. Lopulta alus pääsi signaalikatkon jälkeen kuuta kiertävälle radalle hurraa-huutojen saattelemana.

Sitten seurasi jännittävä ja vaikuttava hetki, kun sinertävänä ja valkoisena hohtava maa näkyi aluksen kameroissa. Se oli vuosisadan kuva.

Seurasi astronauttien kiistelty jouluevankeliumin luku. Jouluaatto sisältyi lennon aikatauluun! Joulua vietettiin sekä aluksessa, että astronauttien perheiden kesken maassa. Osa katsojista ei hyväksynyt evankeliumin lukua. Lennon onnistuminen häivytti kohun, mutta myöhemmillä avaruuslennoilla oltiin tasapuolisuutta vaativissa asioissa tarkempia.

Laskeutuminen takaisin maahan onnistui täsmällisesti. Juhlitut sankarit palasivat maan kamaralle turvallisesti. Presidentti onnitteli. New Yorkissa seurasi serpentiiniparaati.

Itse sankarit näkivät paljon merkittävämmän kuulennon olevan edessä. Niin varmaan olikin, mutta Apollo 8:n valmistelevan lennon merkitys on turhaan jäänyt kuulennon varjoon. Tuolla lennolla ihminen irtautui ensimmäisen kerran maapallon otteesta.

Richard Nixon – myrskyn silmässä

Tämä on Richard Nixonin elämänuraa käsittelevän dokumenttiarvion osa 2/2

Richard Nixon katsoi 60-luvun levottomia ja väkivaltaisia yhteiskunnallisia tapahtumia etäämpää, mutta vähitellen veri veti taas politiikkaan, ehkä sen takia, että tyytymättömyys Vietnamin sotineen oli niin laajaa. Nixon ilmoittautui vuoden 1968 presidentinvaalikampanjaan. Häntä mainostettiin ”uutena Nixonina”, vaikka hän itse suhtautui brändiinsä sarkastisesti katsoen olevansa vaikeasti muutettavissa: ”Olen PR-toimiston pahin painajainen”. Vanhat ajat esiintymiskyvyn vajeineen kuitenkin arveluttivat sen verran, että Nixon nauhoitti harjoiteltuja keskusteluja yleisön kanssa ja julkaisi ne.

Mitä pidemmälle sota Vietnamissa eteni, sitä alemmas istuvan presidentin Lyndon B. Johnsonin suosio laski. Lopulta hän luovutti – yllättäen - ennen kuin kunnon kampanja oli edes alkanut. Kuohunta kuitenkin jatkui. Valtavat mielenosoitukset, jotka seurasivat Martin Luther Kingin murhaa keväällä 1968 saivat suuren enemmistön kaipaamaan yhteiskuntarauhaa. Ongelmat eivät loppuneet tähän, lisää tragiikkaa seurasi. On selvää, että päävastustajan, Robert Kennedyn murha kesällä 1968 tasoitti Nixonin tietä presidenttiyteen. ”Laki ja järjestys” -slogan sai yhä suurempaa suosiota.

Demokraattien Chicagon puoluekokouksen provosoidut levottomuudet – siellä valittiin puolueen presidenttiehdokas - olivat omiaan lisäämään Nixonin kannatusta muidenkin kuin ”hiljaisen enemmistön” keskuudessa. Republikaanien keskinäisessä taistossa Nixon oli selvästi paras Nelson Rockefelleria ja Ronald Reagania vastaan. Vaalitaistelunsa lähtölaukauksen Nixon järjesti Chicagossa villeissä, mutta rauhanomaisissa tunnelmissa osoittaakseen, että mellakkaongelma on vain demokraattien ongelma.

LBJ - olihan hän vielä presidentti - järjesti vielä yhden yllätyksen, kun hän rupesi vaalien alla tosissaan hieromaan rauhaa Pohjois-Vietnamin kanssa. Seurauksena demokraattien presidenttiehdokas Hubert Humphrey nousi uhkaamaan Nixonia gallupeissa. Nixon ryhtyi heittämään kapuloita rattaisiin estääkseen rauhanneuvottelujen suotuisan etenemisen: viesti republikaanien puolelta pohjoisvietnamilaisille kuului: ”….odottakaa me voitamme…”. Johnson oli raivoissaan suoraan yhteydessä Nixoniin, joka kielsi vehkeilevänsä. Joka tapauksessa orastava rauhanprosessi tyssäsi alkuunsa ja tie Nixonin vaalivoittoon oli petattu. Lopputulos: Nixon voitti Humphreyn niukasti. Hän koki ykköshaasteekseen rauhantekijän lähetystehtävän tammikuussa 1969 alkaneella presidenttikaudellaan.

Nixonin uskottavuus ei ollut kovin vahva: mielenosoitukset ja mellakat jatkuivat, jopa laajentuen entisestään. Levottomuudet levisivät poliittisesta vasemmistosta keskustaan.

Puheessaan toukokuussa 1969 Nixon lisäsi epäuskottavuuttaan: USA ei aikonut suostua epätyydyttäviin rauhanehtoihin. Yhdysvaltain historian ensimmäisen sodassa kärsityn tappion myöntäminen oli liikaa Nixonille. Taistelut jatkuivat.

Syntyi oppi sodan vietnamilaistamiseksi, mutta ilman aikataulua. Jälleen pettymys vaalipuheiden tavoitteisiin verrattuna. Mutta vastustajat olivat vain äänekäs vähemmistö. Suuri ”hiljainen enemmistö” halusi seesteisyyttä levottomuuksien keskelle. Nixonin kannatus nousi jopa 68 prosenttiin, korkeammaksi kuin koskaan.

Tässä vaiheessa Nixonin taistelupariksi nousi Henry Kissinger, joka ei merkinnyt ainakaan vähemmän aggressiivista politiikkaa. Samaan aikaan, kun Nixon ilmoitti suuresta joukkojen vähentämisestä Vietnamissa , hän laajensi sotatoimia Kambodshaan. Mielenosoitukset leimahtavat jälleen, ja lehdistö tyrmistyi. Nixon nimitteli sodanvastustajia epäviisaasti pummeiksi. Seurauksena jännittynyt ilmapiiri räjähti Kentin yliopiston kampuksella 4.5.1970 verisiksi mellakoiksi. Neljä opiskelijaa kuolee. Seuranneessa sekavassa tilanteessa myös vastamielenosoittajat aktivoituivat. Syntyi lisää väkivaltaa. Nixonin kannatus kääntyy laskuun.

Vuoden 1970 välivaalit olivat tärkeät Nixonin politiikan jatkuvuuden kannalta. Presidentti panosti vaalikampanjaan poikkeuksellisen vahvasti. Se ei kuitenkaan auttanut: sekä senaatti että edustajainhuone säilyivät demokraateilla. Republikaanit päättivät tehdä asialle jotain.

Tässä kohtaa dokumentissa esitellään Nixonille niin kohtalokas nauhuri (asennettiin helmikuussa 1971), jonka toiminta oli ääniohjattua, ts. se käynnistyi esimerkiksi puheesta. Se oli tarkoitettu palvelemaan mm. historiankirjoitusta. Nixonin edeltäjällä Lyndon B. Johnsonilla oli sivumennen sanottuna vastaava nauhuri, mutta sen käynnisti presidentin avustaja manuaalisesti, kun presidentti pyöräytti sormeaan.

Miltei huomaamatta nauhurille tallentui Nixonin rasistisia käsityksiä mustista ja juutalaisista, hänen asenteitaan homoseksuaalisuudesta ja moraalittomuudesta sekä käsityksiään lehdistön ja establishmentin vihollisominaisuuksista. Nauhalle tuli vaarallisia käskyjä: ”lisätkää salakuuntelua” tai ”kuuntelemmeko ehdokkaita?” Nimiäkin mainittiin tässä yhteydessä, mm. Ted Kennedy.

Myös paljon puhutuista ”Pentagonin papereista” (neljä presidenttiä oli antanut harhaanjohtavaa tietoa Vietnamin sodan syttymisen syistä) tuli nauhalle tietoa. Tässä vaiheessa Nixonissa alkoi ilmetä vainoharhaisia piirteitä. Presidentti ryhtyi palkkaaman Valkoisen talon ”vastavakoiluun” miehiä olettamiaan maanpettureita vastaan: ”Mekin käytämme kaikkia keinoja”. Syntyi ns. ”putkimiesten” ryhmä, jonka tehtävänä oli estää oman puolen vuodot ja heikentää vastustajia.

Mutta toisaalla tapahtui jotain uutta ja ennenkuulumatonta….

Nixon käynnisti ulkopoliittisia manöövereitä, kuten Kiina-diplomatian. Tavoitteena oli luoda suhteet kommunisti-Kiinaan. Konservatiivina ja republikaanina Nixonilla oli tähän varaa. Tarkoitus oli myös siirtää ajatukset pois Vietnamista kotimaassa. Nixon siis aloitti kehityskaaren, jonka toisessa päässä on Donald Trumpin Kiina-vihoittelut. Kiina-operaatio oli kiistaton toiminnallinen ja propagandavoitto Nixonille.

Mutta samaan aikaan salakuunteluoperaatio eteni. Pääkohde oli demokraattien päämaja Watergate-kompleksissa Washingtonissa. Se oli demokraattien vaalikampanjan aivokeskus.

Maaliskuussa 1972 Pohjois-Vietnam käynnisti suurhyökkäyksen. Se oli vietnamisoinnin testi, joka osoitti, heti toimimattomuutensa: etelävietnamilaiset joukot eivät pystyneet pitämään puoliaan. Reaktiona USA kiihdytti presidentin päätöksellä sotatoimia. Rauha oli todella kaukana. Nixon työhuoneensa nauhalla: ”Pommitetaan ne äpärät tuusannuuskaksi”. Ja edelleen: ”Haluaisin käyttää ydinpommia. Onko se valmiina?”. Tähän Kissinger toki reagoi. ”Se olisi mielestäni liikaa”. Nixon: ”Ajattele isosti Henri, Kristus sentään”. Siviilien joukkokuolema ei merkinnyt mitään. On vaikeata uskoa, miten pitkälle valtionpäämies oli valmis menemään. Jää mahdollisuus, että Nixonin puhe oli retoriikkaa, mutta…..

Sotainto tuntui tarttuneen myös tavallisiin kansalaisiin. Nixonin kannatus kääntyi selvään nousuun. Tiukan paikan tullen kansa asettuu johtajansa taakse.

Samaan aikaan paljastui pommi, jonka merkitystä ei heti tajuttu: viisi murtomiestä kuuntelulaitteineen pidätettiin aseella uhaten epäiltynä murtautumisesta demokraattien puoluetoimistoon, Watergateen. Pian murto yhdistettiin yhden mukana olleen kautta Valkoiseen taloon. Käynnistyy huomattava salailuoperaatio, jossa tarvittiin voitelurahaa peittelyn onnistumiseksi.

Kansalaiset heräävät hitaasti Watergate-skandaaliin ja Nixon saa presidentinvaalissa syksyllä 1972 maanvyörymävoiton. Toinen kausi alkaa tammikuussa 1973. Heti perään Nixon ilmoittaa, että aselepo Vietnamissa astuu voimaan 27.1.1973. Amerikkalaiset sitoutuvat vetämään joukkonsa pois Vietnamista. Nixonin kannatus nousee 68 prosenttiin.

Valkoisen talon nauhalla Nixon varoittaa Kissingeriä asiasta, joka voi räjähtää käsiin…… Tämän jälkeen Watergate ei päästä presidenttiä otteestaan. Nixon taisteli vääjäämätöntä vastaan yrittämällä esiintyä ulkopuolisena ja vaati syyllisiä tuomittavaksi. Putkimiehet saivat syytteen. Oli vain ajan kysymys, kun syytetyt kertovat motiivinsa ja toimintaohjeensa. Kävi ilmi, että Valkoinen talo tiesi murrosta ja murron tarkoituksesta.

Tapahtumasarjan peittely-yritykset täyttävät koko skandaalin keston loppuajan. Niiden keskiössä ovat Nixonin työhuoneen nauhuri ja sen tuottamat nauhat. Ne olivat avaintodisteita, joiden perusteella presidentin rooli tulisi ilmi. Nauhat pyydettiin erikoissyyttäjälle kuultavaksi. Nixon kieltäytyi luovuttamasta vedoten niiden luottamuksellisuuteen.

Nixon erotti erikoissyyttäjän. Lopulta paine kävi liian suureksi ja Nixonin oli luovutettava nauhat. Jälleen tuli mutkia matkaan: kävi ilmi, että nauhoilla oli avainkohdassa 18 minuutin poispyyhitty aukko ratkaisevassa kohtaa. Välttääkseen virkasyytteen Nixon antoi periksi: 8.8.1974 presidentti piti puheen, jossa hän ilmoitti eroavansa presidentin tehtävistä.

Kokiko Nixon, että hänellä oli tarvetta anteeksipyyntöön? Nixonin vanhojen päivien kommentoiva ääni toteaa dokumentin lopussa: ”Ei ole mitään tapaa esittää anteeksipyyntöä, joka ylittäisi sen, että eroaa presidentinvirasta”.

::::::::::::::::::::

CNN:n dokumentti Nixonista on hyvä kertaus lähihistorian dramaattisista vaiheista sellaisellekin, joka on perehtynyt aiemmin syvällisemmin Nixoniin. Yksityiskohdat tarkentuvat.

Nyt Areenassa nähtävillä olevassa dokumentissa keskityttiin poliittiseen historiaan. Paljon jää aiheita käsittelemättä. Dokumentti ei edes viittaa Nixoniin viimeisenä New Deal -presidenttinä, joka ansaitsisi oman dokumenttinsa.

Nixon-dokumentin katsottuaan ja hänen poliittiseen uraansa jo aiemmin perehtyneenä olisi houkuttelevaa verrata hänen presidenttiyttään Donald Trumpin ensimmäiseen virkakauteen.

Onko Donald Trumpin presidenttiys päivitys Nixonista?

Nixonia ja Trumpia henkilöinä yhdistävät mielestäni seuraavat ominaispiirteet:

-ylivirittynyt kunnianhimo

-päätöksentekokykyisyys

-tunnerajoitteisuus

-jonkinasteinen vainoharhaisuus

-taipumus syyllistää muita ihmisiä, panettelu

-häikäilemättömyys

-kostonhalu

:::::::::

Kumpaakin erikseen arvioisin seuraavasti:

Nixon:

-harkitsevuus (ennen kohtalokasta Watergatea)

-pitkäjänteisyys, periksiantamattomuus: ”en ole luovuttaja”

-johdonmukaisuus

-päämäärätietoisuus

-pitkävihaisuus varauksin

-opportunismi

-suopeus uusille avauksille

-toisaalta ahdasmielisyys, toisaalta suuruuden taju!

-persoonallisuuden ristiriitaisuus

:::::::::::::

Trump:

-spontaani reagointi ympärillä tapahtuvaan

-improvisointi, eläminen hetkessä

-epäluotettavuus, valheellisuus

-itsekeskeisyys

-lyhytjänteisyys

-epäjohdonmukaisuus

-nurkkakuntaisuus

Tricky Dick – Richard Nixonin nousu parrasvaloihin

Ylen Areenassa on nähtävissä neliosainen sarja Yhdysvaltain presidentin Richard Milhous Nixonin urasta. Alkuperäisnimi on ”Tricky Dick”, jolla viitataan kymmeniä vuosia sitten käytettyyn Nixonin liikanimeen, jonka hän oli perinyt uransa alkuaikojen pyrkyrivuosiltaan. Nixon-dokumentti on osa CNN:n Original Series -sarjaa. Suomalainen käännös on liitetty Ylen Historia-sarjaan vähemmän ilmeikkäällä nimellä ”Richard Nixonin nousu ja tuho”. Englanninkieliset osien nimet kuvaavat hyvin Nixonin uran kehitystä: 1) ”The Will to Win”,2) Nixon´s The One, 3) ”Storm Clouds” , 4) ”And Then You Destroy Yourself”.

Dokumentti-sarja on rakennettu siten, että vanhenevan Nixonin ääni kommentoi menneitä tapahtumia harvakseltaan, väliin näkyvät kasvotkin. Enimmäkseen annetaan vanhan kuva-aineiston puhua puolestaan. Osa ”Temppu-Nixonin” aineistosta julkaistaan tässä dokumentissa ensimmäistä kertaa julkisesti. Sarjan alussa esitetään mielenkiintoinen tulkinta, että Nixonin poliittinen ura on ikään kuin heijastuma hänen suhtautumisestaan poliittisiin vastustajiinsa. Jotenkin mieleen tulee samanlainen mielikuva, mikä liitetään Donald Trumpiin. Miesten yhtäläisyyksiä ja erilaisuutta pohdin kirjoituksen (2/2) lopussa.

Keskityn tässä kirjoituksessa dokumentin antamaan pääpiirteiseen kuvaan Nixonin poliittisesta urasta. Faktojen kautta paneudun hänen vaikutukseensa poliittiseen historiaan.

Nixon kuvaa lapsuuttaan köyhäksi yrittäjäperheen arjeksi, joka täyttyi koulunkäynnillä ja työllä. Perheessä oli paljon ankaraa sairautta. Nixon koki olosuhteet annettuna eikä valita, mutta sisällä lahjakkaassa pojassa kyti halu päästä irti lähtöolosuhteista. Lukion jälkeen hän sai stipendin jatko-opintoihin. Kova pyrkimys eteenpäin ilmeni mm. kunnianhimona menestyä urheilussa, vaikka luontainen lahjakkuus ei ollutkaan kovin ilmeinen. Opinnot valmistivat hänet juristiksi. Avioituminen ja palvelu armeijassa sodan aikana seurasivat toisiaan.

Kongressivaaliehdokkuus seurasi Nixonin kertomana ikään kuin luonnostaan, mutta vaati tosiasiassa vahvan ambition, voitontahdon. Vaalitaistelussa (1946) peliin astui Nixonin tunnettu kommunistiantipatia tai -viha, jonka hän projisoi poliittisiin vastustajiinsa. Jäi kuva, että hän pyrki eteenpäin keinolla millä hyvänsä: kongressipaikasta taistellut ja kommunismia vastustanut kilpailija alkoi vaikuttaa vaalikampanjan kuluessa kommunistilta. Nixon meni täysillä mukaan Joseph McCarthyn kommunistivainoihin pääkohteenaan juristi Alger Hiss, jonka kommunistitaustasta edelleen kiistellään. Uravalinta oli tehty. Hänestä tuli eliniäkseen poliitikko. Juuri juonitteleva ja panetteleva politiikanteko 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla johtivat Tricky Dick -liikanimen tai haukkumanimen käyttöönottoon.

Nixon pelasi korkeilla panoksilla ja poliittiset vastustajat vastasivat samalla mitalla. Nixon osasi kuitenkin hyödyntää julkisuutta niin, että hän onnistui peittomaan vastustajansa. Vuonna 1952 Nixon eteni Dwight D. Eisenhowerin varapresidentiksi. Lahjussyytteet hän torjui kuuluisassa TV-esiintymisessään, jossa hän myönsi vain yhden ”lahjuksen”, Checkers-nimisen pikkukoiran, jolla hän keräsi poliittiset pisteet potentiaalisilta kannattajiltaan: ”aiomme pitää sen”. Hänestä tuli tiukka ja häikäilemätön kannattamiensa asioiden puolustaja ja Eisenhowerin kovapintainen aisapari. Samalla maine lipevänä poliittisena juonittelijana sai vahvistusta.

Nixon menestyi eisenhowerilaisen taloudellisen menestyksen myötä läpi 1950-luvun.

Nixonin yksi kuuluisista esiintuloista oli hänen ”keittiöväittelynsä” Nikita Hrustsevin kanssa Moskovassa kulutustavaranäyttelyssä vuonna 1959. Vertailtiin elintasoa maiden välillä. Nixon kehui amerikkalaista ylivoimaa kulutustavaratuotannossa, Hrustsevin väittäessä Neuvostoliiton menevän edelle lähitulevaisuudessa ja ohittaessaan vilkuttavan amerikkalaisille.

Vuoden 1960 alussa presidentinvaaliasetelmassa vastakkain olivat Nixon ja John F. Kennedy, jotka jo olemukseltaan edustivat erilaista ihmistyyppiä. Nixon oli selvä ennakkosuosikki kokemuksensa takia. Vaali ratkesi maailman ensimmäisessä TV-väittelyssä, jossa Kennedy nuorekkuudellaan peittosi vastustajansa. Monet odottivat Nixonilta dynaamisempaa ja päälle käyvempää otetta, mutta hän valitsi sovittelevan roolin ja menetti mahdollisen etunsa.

Harkinnan jälkeen Nixon päätti jatkaa poliitikon uraa, mutta vuonna 1962 hän kärsi tappion Kalifornian kuvernöörinvaaleissa. Ura poliitikkona näytti olevan ohi. Lehdistötilaisuudessa tappion jälkeen hän kohdisti katkeruutena erityisesti mediaan, jonka katsoi kohdelleen häntä väärin: ”Ajatelkaa, mitä menetätte; teillä ei ole enää Nixonia potkittavananne”, totesi Nixon kuuluisasti. Hän siirtyi lakimieheksi New Yorkiin.

Toisaalta helpotus näkyi TV-esiintymisessä muutama kuukausi tappion jälkeen, jossa Nixon esiintyi pianistina(!): ”Tricky-Dicky song”.

Tämä on Nixon-dokumenttia koskevan kirjoituksen osa 1/2.

Mitä nyt Venäjä?

Helsingin yliopiston ja Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman on kirjoittanut Helsingin Sanomiin esseen ”Venäjä äänestää tulevaisuuttaan vastaan”, joka julkaistiin 28.6.2020. Gelman kiteyttää kirjoituksensa Vladimir Putinin aseman arvioimiseen nyt ja tulevaisuudessa. Referoin ja kommentoin ohessa kirjoitusta.

Kaiken taustalla on perustuslain muutos, jonka keskeinen tarkoitus on Gelmanin ja monen muunkin mielestä varmistaa Putinille yhdestä kahteen presidenttikautta vuoden 2024 jälkeen. Yksi peruste kausien laajentamiselle on autoritaarisuuden jatkuvuuden takaaminen, joka merkitsee demokratiaperiaatteen vesittämistä.

Toisaalta perustuslain muutoksella on tarkoitus hakata kiveen putinilainen konservatiivinen maailmankuva. Muutoksessa on tärkeitä tätä ilmentäviä käsitteitä ja sanoja, kuten ”Jumala”, perhearvojen puolustaminen valtion taholta ja Venäjän lakien meneminen kansainvälisten sopimusten edelle.

Perustuslakimuutoksia koskevaa kansanäänestystä siirrettiin koronaepidemian takia, mutta mikään ei estänyt lopulta sen toteuttamista. Tulosta spekuloitiin monin tavoin ennen äänestystä.

Tätä kirjoitettaessa äänestystulos on selvinnyt: perustuslain muutokset hyväksyttiin tuloksella 78 prosenttia puolesta, 21 prosenttia vastaan, äänestysaktiivisuuden oltua 65 prosenttia. Tulos ei ainakaan omissa arvioissani johda oikein mihinkään johtopäätöksiin. Esimerkiksi äänestysaktiivisuuden nostamiseksi viriteltiin kaikkia mahdollisia temppuja. Entinen meno jatkuu.

::::::::::::::::::

Gelman kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen asiaan nimittäin siihen, että suurimmassa osassa Euroopan maita hallitusten asema on vahvistunut koronaepidemian myötä, kun taas Venäjällä vastaavassa tilanteessa Putinin kannatus on laskenut romahdusmaisesti. Johdolta puuttuva vastuunkanto tuo heti mieleen Donald Trumpin vastaavan menettelyn koronaepidemian hoidossa Yhdysvalloissa.

Gelmanin mielestä kysymys Venäjällä on perimmältään nykyaikaisen kehityksen vastustamisesta, olemassa olevan henkisen tilan ja tilanteen ”betonoimisesta”.

Gelman väittää, että kysymys on sukupolvikokemuksesta. Vallassa ovat edelleen kylmän sodan ”sotilaat”, konkarit, jotka eivät päästä nuorempia (40-50-vuotiaat) ohitseen. Heillä on hyvässä muistissa Neuvostoliiton mahdin päivät armeijoineen. Venäläinen maailma muistuttaa tällä hetkellä Gelmanin mukaan Breznevin ”pysähtyneisyyden aikaa”. Houkutus jakaa maailma etupiireihin on suuri ja sitä kautta nostaa Venäjän statusta. Tuntuu melkein siltä, että on luovuttu osaamisen maksimoimisella pätemisestä muiden kansakuntien rinnalla. Mikä jää jäljelle? Voimapolitiikka! Globaalit turvallisuuspoliittiset ongelmat saattavat lisääntyä lähitulevaisuudessa.

Edellä esitettyä tukee se, että perustuslakimuutoksia vastustivat kaikkein eniten nuoret, koulutetut ja suurkaupunkien asukkaat. Niitä kannattivat iäkkäät, niukasti koulutetut ja syrjässä asuvat.

Olisiko siis syytä valmistautua lisääntyvään paineeseen Venäjän ympäristössä? Tämä on varteenotettava vaihtoehto, mutta vain yksi vaihtoehto.

Yhteenvetona Gelman toteaa, että ”ei ole poissuljettua, että jonkin ajan kuluttua Venäjä toistaa Neuvostoliiton kohtalon”. Rohkenen epäillä. Romahtaminen lienee liioiteltu oletus, sillä Venäjä on säilynyt ja säilynee vielä pitkään voimatekijänä. Se rakentaa haurasta yhtenäisyyttä kristinuskon, sotilaallisen voiman ja luonnonvarojensa varaan.

Mitä tulee Putinin jälkeen? Vastaus: toinen Putin. Tämäkin toistaa muuttumattomuuden kaavaa.

Venäläiseen perinteeseen kuuluu riippuvuus toisista ihmisistä, toisten ihmisten asemasta. Varsinkin tämä pitää paikkansa eliitin keskinäisissä suhteissa. Rohkeasti väittäisin, että pätevyys ja osaamisen hyödyntäminen ovat usein väistyvä elementti. Tässä on ratkaiseva ero läntisiin ja Kaukoidän kulttuureihin. Ikään kuin Venäjä olisi luovuttanut kilpailun tiedon markkinoilla USA:lle ja Kiinalle. Se pystyy tarjoamaan vain voimankäyttöä kilpailukykyisesti – jos sitäkään.

Historian uudelleenkirjoittamisesta

Historiaa on aina kirjoitettu uudelleen siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on ymmärrettävää, sillä tietomäärä menneisyydestä kasvaa ainakin yksityiskohtien osalta. Historia kirjoitetaan uudelleen myös siksi, että näköala menneisyyteen muuttuu, nähdään kokonaisuudet eri tavalla kuin ennen jne. Tässäkään ei välttämättä ole mitään omituista.

Sitten on historiankirjoitusta, jossa tarkoitushakuisesti nähdään kokonaiset historiaprosessit uudella vääristelevällä tai kiistanalaisella tavalla. Tällöin joudutaan haasteen eteen: onko se historiankirjoitus, jonka olen itse omaksunut ”oikea” (so. ”objektiivista totuutta tavoitteleva”, jota ei voida hevillä asettaa kyseenalaiseksi) vai onko kysymys tietoisesta tosiasioiden sivuuttamisesta jotakin historian vaihetta koskien.

Usein historia on propagandakanavien taistelukenttä, jota historiaan perehtyjä ei välttämättä edes tunnisteta. Kylmän sodan aikana nykyhistoriaa (toisen maailmansodan jälkeistä historiaa) kirjoitettiin useista eri näkökulmista, joista sitten saattoi valita sen, joka tuntui lähinnä totuudelta. Kirjoitin itse sivulaudaturtyöni aiheesta ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Nyt uudelleenluettuna on helppo havaita, että tulkinnat muuntuvat vuosikymmenien kuluessa, jos kirjoittaisin samasta teemasta nyt.

Ainoa mahdollisuus pysyä totuuden jäljillä on riittävän monipuolisen lähteistökannan omaksuminen ja omien oivallusten käyttäminen johtopäätösten teossa. Ongelma vain on se, että useimmilla ei ole pohjatietoja eikä perehtymiseen vaadittavaa aikaa suorittaa analyyseja menneisyydestä.

Mediamaailman muuttuminen on yksi menneisyyden tulkintoja vaikeuttava näkökohta. Vain hieman liioitellen voidaan sanoa, että kuka tahansa mielipidekirjoittaja voi heittäytyä ”asiantuntijaksi”. Olen kirjoittanut ”vaihtoehtoisesta totuudesta” joidenkin historian yksityiskohtien osalta. Mielipiteiden esittäjistä ei ole pulaa.

Nyt tarkoitan kuitenkin kokonaan uuden vaihtoehtoisen totuuden kirjoittamisesta. Joudutaan helposti pääsemättömään suohon. Esimerkiksi Donald Trumpille kulloinenkin totuus on aina se, mikä palvelee parhaiten meneillään olevia poliittisia tarkoitusperiä. Tähän maailmaan on ollut vaikea sopeutua muutoin kuin kieltämällä propagandistiset tulkinnat. Mutta entä jos puolet kansakunnasta uskoo mitä mielikuvituksellisempia ”tulkintoja”? Epätoivo valtaa mielen?

:::::::::::::::::::

Vladimir Putin näyttää valinneen omanlaisensa vaihtoehtoisen totuuden markkinat ja markkinoinnin. Hän haluaa muuttaa kiveenhakattuja historian totuuksia hakkaamalla kiveen uuden näkemänsä/haluamansa totuuden.

En yritäkään perata koko putinilaista tarinaa, mutta koetan päästä edes jossain määrin jyvälle, mitä tapahtuu. Lähtökohdaksi otan pitkähkön artikkelin amerikkalaisessa ”National Interest”-lehdessä (kesäkuu 2020). National Interestia julkaisee ajatushautomo ”The Center for National Interest”, jolla on siteitä Venäjälle. Artikkelin hätkähdyttävä asia on, että se on Vladimir Putinin kirjoittama (tai paremminkin Putinin nimissä kirjoitettu). Artikkelin nimi on ”The Real Lessons of the 75th Anniversary of World War II”. Artikkelin tarkoituksena on siis kertoa, mitä toisessa maailmansodassa oikeasti tapahtui. Kysymys on aivan systemaattisen vyörytyksen käynnistämisestä historian uudelleenkirjoittamiseksi, joka on jatkoa aiemmille samantyyppisille pyrinnöille.

National Interestin artikkeli on kirjoitettu tyyliin ”nyt seuraa suuri totuus” ja joku voisi toki sanoa, että ”näinkin asia voidaan nähdä” . Ongelma on se, että kokonaisuus on propagandan läpitunkema. Niinpä – Putinin mukaan - Neuvostoliitto voidaan nähdä pääasiallisena natsi-Saksan kukistajana, Puola aggressiivisena maailmansodan aloittajana ja Liettuan, Latvian ja Viron anastaminen perusteltuna ja laillisena toimenpiteenä. Kaikki nämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi lännessä omaksutun historianäkemyksen pohjalta. Toisen maailmansodan historia pitäisi tämän venäläisen näkemyksen mukaan kirjoittaa merkittäviltä osin uudelleen.

Artikkeli pitää liittää näinä päivinä Punaisella torilla nähtävään sotilasparaatiin, jonka tarkoituksena on osoittaa Neuvostoliiton armeijan valtava merkitys sodan lopputulosta arvioitaessa. Putin torjuu väitteen, että Venäjä yrittää kirjoittaa toisen maailmansodan historian uudelleen. Hän siis väitteen mukaan päinvastoin kaivaa esiin totuuden. Esimerkki: Puolan näkeminen toisen maailmansodan uhrina juontuu ennen sotaa tehdyistä sopimuksista. Venäjän näkemyksen mukaan Puola jätetiin natsiarmeijan jyrän alle, kun taas Neuvostoliiton suorittama Itä-Puolan miehitys ei kuulunut ”alkuperäisiin ” Neuvostoliiton suunnitelmiin. Baltian maiden osalta taas ”vapauttajan” ja ”valtaajan” käsitteet ovat menneet sekaisin. Uskokoon ken voi.

Putinin mielestä Neuvostoliitto oli pakotettu allekirjoittamaan Molotov-Ribbentrop -sopimus läntisten valtioiden taktikoinnin seurauksena.

:::::::::::::::::::

Edellä esitettyä taustaa vasten on ymmärrettävä myös Venäjällä nähdyt uutisoinnin, joiden mukaan suomalaiset sortuivat Itä-Karjalassa kansanmurhaan 1941-44. Kampanja käynnistäminen perustuu FSB:n vapauttamiin dokumentteihin sodan ajalta. Venäläiset ovat myös ilmoittaneet, että on perustettu työryhmä (tai ”seminaari”) jonka tehtävänä on selvittää ”faktat” noiden aikojen todellisista tapahtumista. Suomalaiset – tarkoittaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa – ovat uutisoinnin mukaan sitoutunet ”työryhmätyöhön”, jonka Nuorteva on kieltänyt.

Venäjän toimissa on se omituinen piirre, että ”kansanmurha” on jo etukäteen julistettu faktaksi, jota nyt sitten pitäisi ryhtyä ”tutkimaan”. Suomalaisessa miehityshallinnossa leireineen on paljon arvosteltavaa, jota ei käsittääkseni ole piilotettu suomalaisten historioitsijoiden toimesta. Ongelma tahtoo olla se, että venäläisten puolelta otetaan suomalaisten tutkimat faktat vastaan, mutta hyödynnetään niitä yksipuolisesti vain venäläisten kansallisen edun näkökulmasta.

Kansallisarkiston tavoitteena on asiantuntijoiden vierailuvaihtojen avulla tutustua toisen osapuolen arkistoihin, mutta valtiollisia ”totuuskomissioita” ei haluta Suomen puolelta. Ne ovat ikuisia riitelykohteita, joita käytetään propagandavälineenä kansallisten etujen ajamiseksi. Yleensäkään ei pitäisi antautua vaaraan, että tutkitaan ”yhdessä” toisen osapuolen tekosia ilman kokonaisuuden hahmotusta. Samantyyppisiä elimiä se on halunnut perustaa myös muiden naapureidensa kanssa. Tavoitteena on muuttaa vakiintunutta historiallista totuutta Venäjän mieleiseen suuntaan.

Iltasanomien mukaan Putin on tämän vuoden tammikuussa sanaillut, että ”me tukimme heidän likaiset suunsa näillä (nyt ja tulevaisuudessa julkaistavilla dokumenteilla) ikiajoiksi”. Asiakirjoissa väitetään suomalaisten käyttäneen kansanmurhissa kaasukammioita ja elävältä hautaamista. Nämä väitteet on tietenkin torjuttu. Suomalaisten puolelta hankkeita pidetään poliittisina. Suomen puolelta on myös viitattu liittoutuneiden valvontakomission tutkimuksiin, joissa ei ole esitetty väitteitä kansanmurhasta. Sotakorvaukset kattavat myös väärinkäytökset, joihin sorruttiin miehityshallinnon aikana. Nämä vaiheet on jo käsitelty sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä ja Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

On mahdollista, että koko hanke osa Venäjän uhriksijoutumisprojektia toisessa maailmansodassa (27 miljoonaa menehtynyttä). Nyt halutaan kerta kaikkiaan kertoa oma versio tapahtumista riippumatta siitä, kuinka paljon totuutta niissä on mukana.

Eräs selitysmalli on, että Putin puolustaa omaa heikentynyttä asemaansa, antamalla ymmärtää, että vakiintunut historiankirjoitus kohtelee väärin Venäjää. Tämä johtaa helposti siihen, että historia on vain kansallisen edun jatke. Suomen puolelta on pidetty tähdellisenä vastata kohta kohdalta esitettyihin väitteisin eikä ole väistelty esitettyjä syytöksiä, kuten joskus aiemmin on tehty. Tästä on ollut seurauksena se, että naapuri valikoivasti referoi Suomen antamia vastauksia omaksi edukseen.

Winston Churchillin kaksi sotaa

”Churchill” on vuonna 2017 valmistunut elokuva liittoutuneiden sodanjohdon toimista muutamina päivinä ennen Normandian maihinnousua kesäkuussa 1944. Elokuvassa tarkastellaan keskeisten johtajien Eisenhowerin, Montgomeryn ja Churchillin suhteita noina dramaattisina päivinä.

Jonathan Teplizkyn ohjaamaa elokuvaa ei tuotu Suomeen lainkaan. Ymmärrän päätöstä katsottuani elokuvan TV1:stä 6.6.2020. Pääosassa on Brian Cox (Churchill).

Elokuva alkaa – kuvitellusti - Churchillin vaeltaessa hitaasti Normandian rannikolla tuoden lähes 30 vuotta aiemmin koetun ensimmäisen maailmansodan raskaat muistot mieleen. Aallot värjäytyvät Churchillin mielessä verenpunaisiksi, ruumiita on kaikkialla…... Hän ajattelee sotaa yhtä paljon ensimmäisen maailmansodan veren tahraamana päätöksentekijänä kuin toisen maailmansodan pääministerinä.

Seuraavaksi hypätään keskelle sotaa Churchillin maatessa juopumisesta (?) väsyneenä työtilansa lattialla Downing Street 10:ssä. Ei auta, on lähdettävä korkea-arvoisten vieraiden tapaamiseen…kuningas, Eisenhower, Montgomery, muita kenraaleja…. Kysymys on viimeisestä strategisesta tapaamisesta ennen operaatio Overlordin käynnistämistä eli hyökkäystä saksalaisten kimppuun Normandian rannikolla. Itse asiassa kysymys on enää vain sovitun operaation siunaamisesta. Muiden paikalla olijoiden suureksi ällistykseksi Churchill toteaa suorasukaisesti, että resurssit ovat aivan liian pienet saksalaisten lyömiseksi. Kaiken lisäksi saksalaiset kostaisivat ranskalaisille siviileille….. 160 000 uhria….. Joukot pitäisi hajauttaa eikä tapattaa yhdessä pisteessä….. D-Dayta ei voi siirtää, toteavat kenraalit.

Churchill vaatii toteutettavaksi uutta jo ennalta omassa päässään hautomaansa suunnitelmaa: hyökkäys tapahtuisi Egeanmerellä! Tilanteen laukaisemiseksi Eisenhower pyytää tavata Churchillin kasvotusten. Syntyy väittely, jossa Churchill tuntuu käyvän eri sotaa kuin Eisenhower, nimittäin ensimmäistä maailmansotaa. Eisenhower toteaa kyynisesti, että Churchill ”yrittää voittaa viime sodan”. Englantilainen kenraali yrittää välittää, mutta tosiasiassa pyrkii kääntämään Churchillin huomion kotirintaman hengen ylläpitoon – pääministerin keskeiseen tehtävään - siis pois varsinaisista sotatoimista. ”Pitääkö minun ruveta klovniksi?”, tuskailee Churchill. Churchill jää tappiolle voitonmerkkeineen. Nyt amerikkalaiset ovat kukkona tunkiolla, kärjessä Ike….

Vielä kolmea päivää ennen D-Dayta Churchill yrittää pitää yllä rinnakkaissuunnitelmaa maihinnousulle, mutta häneen aletaan suhtautua häirikkönä, joka on pudonnut kärryiltä aika päiviä sitten. Yksi tempaus on, kun Churchill ilmoittamatta etukäteen lähtee ”tarkastamaan” Montyn (Montgomeryn) maihinnousujoukkoja. Sodanjohdon täytyy näytellä, että Churchill otetaan vakavasti: ”näyttäkää hänelle vähän karttoja!”. Syntyy repivä riita Montgomeryn ja Churchillin välillä jälkimmäisen surressa tulevan hyökkäyksen uhreja ja Montyn kyynisesti laskiessa uhrit onnistuneen hyökkäyksen hinnaksi.

Sitten Churchill tapaa Eisenhowerin: hän haluaa keskustella omasta D-suunnitelmastaan! Pääministerillä on pakkomielle osallistua taisteluihin. Eisenhower torpedoi aikomukset suoralta kädeltä. Kiistely saa suorastaan lapsellisia piirteitä, kun sanailu yltyy arvovaltataisteluksi. Tarvitaan kuninkaan vierailu pysäyttämään pääministeri.

Elokuvan perusteella Churchillia voisi pitää vanhuudenhöperönä, mutta sama mies oli aktiivinen vielä 20 vuotta, toimien mm. pääministerinä 1950-luvulla.

Maihinnousu ei toteudu toivotulla tavalla. Vihoviimeisessä operatiivisessa neuvottelussa saadaan ikäviä tietoja mm. säästä: ilmatuki jäisi heikoksi. Eisenhower: siirretään hyökkäystä! Churchill hyrisee tyytyväisenä, vaikka kysymys on vain h-hetken siirrosta Churchill rukouksissaan toivoo sään pilaavan hyökkäyksen! Mutta vääjäämätöntä ei voi siirtää: Eisenhower käynnistää hyökkäyksen viiveen jälkeen.

Elokuvassa keskitytään perusteellisesti Churchillin kuuluisaan puheeseen maihinnousun koittaessa. Puhetta laadittaessa menneisyyden haamut täyttävät Churchillin mieleen: Gallipoli 1915: uhrit: 250 000 miestä. Churchill: ”käteni olivat veressä”. Sama toistuu nyt Normandiassa, pelkää pääministeri! Synnytysvaikeuksista huolimatta puheesta muodostuu ylevä taistelutahdon ylistys: Puheessa täytyy antaa merkitys uhreille ja Churchill antaa sen: me emme luovuta ikinä, minä en luovuta ikinä!

Entä itse maihinnousun lopputulos? Churchillin on pakko myöntää: ”Eisenhowerilla ja Montylla tuntuu olevan homma hanskassa”. Uhritkin jäivät murto-osaan Churchillin pelkäämistä, vaikka taistelut avoimessa rannikkomaastossa ovat maailmansodan verisimpiä. Elokuvan ote lässähtää tässä kohtaa. Suuresta sodanjohdon ja pääministerin jännitteen rakentelusta ei jää oikein mitään jäljelle. Loppukuvissa käsitellään pääministerin avioliiton kipukohtia. Churchillin ja vaimo Clementinen räiskyvä suhde seestyy ja sitä kuvastaa taustalle jäävä Normandian tasainen maisema. Syvällisyyttä tavoitteleva lopun vuoropuhelu jää ohueksi.

::::::::::::::::::::

Churchill kuvataan miehenä, jonka oikkujen ehdoilla muiden täytyy elää. Kiukunpuuskat ja rähjäämiset seuraavat toisiaan… Ympäristön täytyy kestää kaikki primitiivireaktiot. Ainoa, joka saa Churchillin hulluuskohtaukset aisoihin on hänen viisas vaimonsa Clem, eikä hänkään aina.

Kaiken kaikkiaan elokuvasta jää mielikuva, että se ei vastaa kovin hyvin Churchillin tunnettua olemusta. Elokuvan loppu on suorastaan laskeva kaareltaan. Arvosteluissa on asetettu kyseenalaiseksi myös debatit Churchillin ja johtavien kenraalien kanssa. Kaiken kaikkiaan Churchillin ajautuminen sivuraiteelle maihinnousun päätöksistä ratkaisevalla hetkellä on mielenkiintoinen, mutta onko se näin pitkälle vietynä uskottava?

Jos elokuvan faktat pitäisivät paikkansa, tarjoaisi se mahdollisuuden horjuttaa kuvaa Churchillista kaikkivoipana maan johtajana.

Mikä on tarinan clue? Kiteytystä on vaikea määrittää, sen verran spekulatiivinen elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ehkä elokuvan pihvi on se, että Churchill pelkää, että jos hän luopuu omimmastaan eli sisäisestä taistelijan roolistaan, hänellä ei ole enää olemassaolon edellytyksiä. Hän pelkää jäävänsä maailmannäyttämön sivustakatsojaksi.

Hillary Rodham Clinton – huipulle

Itsenäisesti toimiva jatko-osa kirjoitukselle ”Hillary Clinton Yhdysvaltain historian kuvastimena”.

Hillary Clintonin poliitikon ura on huikaiseva: 2000-luvun alussa hän oli kahdeksan vuotta New Yorkin senaattorina (tähän kauteen osui WTC-tornien tuhoutuminen) ja sitten vuosina 2009-2013 Barack Obaman ulkoministerinä. Hän oli tehokas kaikissa toimissaan. Häntä alettiin pitää tulevana presidenttiehdokkaana. Mutta olivatko yhdysvaltalaiset valmiita naispresidenttiin? Testatakseen tämän hän asettui ehdolle. Tuloksena oli tappio toiselle epätodennäköiselle presidenttikandidaatille, Barack Obamalle, josta sitten tuli presidentti vuosiksi 2009-2017.

Pyrkiessään presidentiksi sattui Hillary Clintonille tyypillinen tapaus, jossa vastoinkäymiset puuttuivat peliin: hän oli ulkoministerin tehtävissä käyttänyt osin yksityistä sähköpostiaan virkatehtävien hoitoon, josta republikaanit nostivat metakan, vaikka republikaani Colin Powell ulkoministerinä toimiessaan oli käyttänyt samanlaista viestittelyä. Clintonille jaksettiin muistuttaa asiasta jokaisessa mahdollisessa käänteessä, vaikka oikeudessa mitään salaisten tietojen välittämistä ei pystytty todistamaan. Vastustajat kyttäsivät päästäkseen kiinni Clintonin edesottamuksiin. Kuitenkin Clinton itsekin myönsi, että menettelytapa oli epätavanomainen. Dokumentissa Clinton toteaa, että julkisuudenhallinta ei ollut hänen vahvuuksiaan. Hillary Clinton ei hellittänyt, vaan asettui uudelleen ehdolle vaaleissa vuonna 2016.

Hänen oli matkalla demokraattien presidenttiehdokkuuteen lyötävä Bernie Sanders, joka ei ollut helppo tehtävä. Sandersin yksinkertaiset täsmällisesti toistuvat sloganit tehosivat, kun taas Clintonin analysoiva tyyli ei uponnut itsestään selvästi kannattajiin: hän ei ollut perinteinen poliitikko. Dokumentissa Clinton antaa myrkyllisiä kommentteja kilpailijastaan ja Sanders vastaa samalla mitalla. Vermontilainen sosialisti ylsi käsittämättömään kannatukseen kapitalistisessa Yhdysvalloissa, mutta lopulta hänen oli annettava periksi. Mielenkiintoinen asetelma syntyi Sandersin ja Clintonin välillä, kun Hillary vetosi äiteihin ja Bernie heidän tyttäriinsä! Clintonin vahvuus olikin, että hän vetosi niin vahvasti naisiin (ja pikkutyttöihin!). Samalla feministinen naispresidenttiehdokas työnsi luotaan miestukijoita. Kun kaikki oli ohi, oli Clintonista leivottu ensimmäinen pääpuolueen naispresidenttiehdokas.

Sitten vastaan tuli Donald Trump. Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla ja nähdä dokumentista, minkälainen kuva nyt jälkeenpäin Clintonilla oli Trumpista.

Clinton sanoo, että Trump toi vaalikamppailuun ennenkuulumattoman määrän negatiivista energiaa ja vihaa. Trump aloitti heti alussa vähättelyn ja soimaamisen sanomalla, että Clintonin ainoa valtti on, että hän on nainen. Miehenä hän ei saisi edes viittä prosenttia äänistä….. Solvaamisen yksityiskohtia voitaisiin luetella loputtomiin.

Eniten varmaan ärsytti se, että Clinton oli feministivallankumouksen johtohahmoja. Sitä Yhdysvaltain demokratia ei ollut vielä mahdollistanut, että tällainen hahmo pääsisi korkeimmalle paikalle. Yhdysvallat tuli moniin Euroopan maihin verrattuna jälkijunassa. Clinton menestyi urallaan monissa presidentillisissä tehtävissä, kuten ulkoministerinä. Suosio oli korkealla jopa yli puoluerajojen. Vähättelylle ei löydy mitään perusteita.

Mutta Trump jatkoi: hän on kiero, hän on kamala ja ympärillä olevat kannattajat huusivat hyväksyntää. Paljon on koettu, mutta harvoin näkee niin ajattelematonta vaalikarjaa.

Trumpin taktiikkana oli ”johtaa puhetta”, hän päätti, mistä uutisissa puhutaan. Hillary Clinton ei pystynyt – omatessaan erilaisen totuuskäsityksen – vastaamaan. Jos hän olisi vastannut, hänen olisi pitänyt lähteä mukaan ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Se tuntui alueelta, jonka Clinton tunsi vieraaksi itselleen. Muistan itse kuinka Clinton keskinäisissä väittelyissä - turhautuneena selviin valheisiin tai muunneltuihin totuuksiin - kehotti katselijoita tarkistamaan Trumpin esille ottamat asiat kotisivujensa faktantarkistuksesta. Faktantarkistus oli kuitenkin tuolloin jo kokenut jonkinlaisen inflaation.

Väittelyt sinänsä olivat Clintonin mielestä tärkeitä. Hän arveli etukäteen ehdokkaiden välisten valtavien mielipide-erojen paljastuvan kaksintaisteluissa. On syytä muistaa, että ennen väittelyitä Clinton johti gallupeja. Hän käytti sparratessaan avustajiaan ”trumpeja” harjoitusvastustajina.

Clinton pärjäsi hienosti väittelyssä, mutta pärjäsikö hän riittävän hyvin säilyttääkseen johtonsa? Monien analyysien viidakosta nousee esille esimerkiksi seuraava Hillary Clintonin kommentti: ”Hän (Trump) on väline monelle muulle ihmiselle”. Ehkä tässä on vinha perä. Trump puhuu näennäisesti omiaan, mutta taustavoimat ja massat valikoivat omaksi edukseen Trumpin puheista sopivimmat.

Sitten seurasivat Trumpin Venäjä-yhteyksien julkitulo, Trumpin naisseikkailuja kuvaava video, wikileaksin julkaisemat sähköpostit… ja tämä kaikki keskellä väittelyä. Esille tulleet asiat sekoittivat lopullisen arvion esittämistä voimasuhteista kahden ehdokkaan välillä.

Kun väittely oli ohi, Hillary Clinton näytti säilyttäneen etumatkansa. Mutta vieläkin FBI sekoitti kuvaa ryhtymällä muutamaa päivää ennen vaaleja tutkimaan uudelleen (!) Clintonin sähköposteja. Kysymys oli James Comeyn neronleimauksesta. Ehkä hän pelkäsi ratkaisevansa vaalit, jos ei käynnistä vielä yhtä tutkimusta. Hän saattoikin ratkaista, mutta toiseen suuntaan, kuin mikä oli ilmeistä. Taaskaan ei ilmennyt mitään väärinkäytöstä Clintonin puolelta! Mahdollinen mainevahinko jäi jäljelle elämään ratkaiseviksi päiviksi….

Demokraattien kannalta pahinta oli, että viimeinen skuuppi tiedotusvälineissä olivat sähköpostit, ei Venäjä, ei naisseikkailut…… Kaikesta huolimatta ennusmerkit olivat Clintonin puolella…. näin luultiin. Hillary Clinton oli vaalien suosikki, mutta hävisi ne, vaikka sai 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastustajansa.

Kun tappio paljastui, Hillary Clinton tunsi pettäneensä kaikki. Kaiken piti päättyä hyvin, mutta kohtalo päätti toisin. Kohtaloa avustivat voimat, joiden jauhot eivät olleet puhtaat.

Jäljelle jäivät katkerat tunteet: mitä oikein tapahtui? Jotenkin samastuin Clintonin tunteisiin vaalien ratkettua: tätä ei voi selittää. Dokumentin tunteikkaassa lopussa päällimmäiseksi jää hämmennys, mutta toisaalta myös toivo, vielä tulee meidän vuoromme…. No, nyt meillä on sitten presidenttinä presidentin karrikatyyri!

:::::::::::::::::::::

Clintonista jäi elämään kuva, että hän oli kylmä ja laskelmoiva. Vastustajat jatkoivat kiusaamista pitämällä julkisuudessa yllä kuvaa, että hän oli ”hirviö”. Clinton oli kuitenkin kova ja periksiantamaton vastus konservatiiveille. Dokumentissa korostetaan myös Hillary Clintonin lämpimyyttä pienessä piirissä, kun taas laajemman yleisön edessä hän otti - ehkä tarpeettomasti - virallisemman roolin.

Hillary Clintonin hahmossa on helppoa nähdä konservatiivisten amerikkalaisten epäily, että naisesta ei ole presidentiksi. Vaikka tällainen kuulostaa uskomattomalta tämän päivän maailmassa, se on totta Yhdysvalloissa: ”Tule silittämään housuni!” saattoi Clintonin vastustaja huutaa joukosta. Joku voi myös kysyä korostiko Clinton itse naisena olemisen haastetta liikaa, siis sitä, että hän oli nimenomaan naisten edustaja. Asia ikään kuin kaatui häntä itseään vastaan. Hänhän oli ensi sijassa superpätevä politiikan ammattilainen. Äärimmäisen pitkälle fiksoitunut sukupuolinen lähestymistapa kuulostaa miltei epätodelliselta verrattuna muuhun maailmaan.

Dokumentti on pullollaan nais/mies -asetelmaa. Asian täytyy olla hyvin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ja niinhän sinä kävi, että valkoisten rintaman Yhdysvaltain presidentteinä mursi musta mies, Barack Obama, ei Hillary Clinton, eikä kukaan muukaan nainen.

Clinton toteaa dokumentissa mielenkiintoisesti, että vaikka ”jotain (missä tahansa poliittisessa asiassa) todistetaan vääräksi, ihmiset muistavat syytökset”. Tämä kaava toistui Clintonin kohdalla kerta toisensa jälkeen. Epäilen, että ”muistamisien” takana on asenteellinen vastustus asiasta riippumatta. Esimerkiksi kun Clintonin suosio nousi suureksi ulkoministerinä, hänet piti pudottaa jalustalta.

Dokumenttisarja on valmistunut viime vuonna eikä siinä tietenkään ole näkymää siihen, mitä Yhdysvaltain suurkaupunkien kaduilla nyt tapahtuu, mutta Hillary Clintonin ei tarvitse katua mitään sanomisiaan, sillä hän on ollut yksi niistä, joka on nähnyt ennusmerkit.

Hillary Clinton ei ole mikään puhdas pulmunen. Hän on kova, joskus yksioikoisen määräilevä, mutta hänen kohdallaan tulee ihmetelleeksi samaa kuin monen muunkin julkisuuden henkilön kohdalla: kuva ihmisestä ei ole oikein missään järkevässä suhteessa todellisuuteen.

Dokumentti ”Hillary Rodham Clinton” kuvaa suhteellisen tasapuolisesti kohdettaan, eikä missään vaiheessa sorru päähenkilön kiiltokuvamaiseen hymistelyyn: kehujia on, mutta niin on arvostelijoitakin besserwisseriyteen saakka. Oma lukunsa dokumentissa on amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisen ja karuuden kuvaus, joka kulkee punaisena lankana läpi koko dokumentin.