Alexander Stubb: arvot ja realismi vai arvot ja idealismi johtotähtinä?

 

 

Minkä roolin uusi presidentti ottaa johtaessaan Suomen tasavaltaa? Vaalikeskusteluissa pohdittiin  presidenttiehdokkaiden eroja toisiinsa nähden. Erityisesti on verrattu kahta loppusuoralle päässyttä ehdokasta, Alexander Stubbia ja Pekka Haavistoa. Minusta selvin ero herrojen välillä on suhtautumisessa rauhaan. Haavisto korostuu rauhantekijänä, mutta Stubbin rooli on ambivalentti tai peräti militaristinen. Totta kai hänkin puhui rauhasta (varsinkin vaalikamppailun jälkeen), mutta sodan ja asevarustelun käsitteiden kautta.

Stubbin ajattelua kuvaan yhden hänen antamansa haastattelun avulla. Kysymys on Lauri Nurmen  haastattelusta Iltalehdessä 29.11.2023. Miksi kaivan esille vanhan haastattelun? Siksi, että siinä on kootusti Stubbin puolustusvoimien tehtävää ja presidentin roolia koskevat mielipiteet hätkähdyttävän selvästi ilmaistuna.

Lauri Nurmen haastattelu alkaa koko kyselytuokion luonnetta koskevalla lausahduksella: Tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö.

Stubb esittää haastattelussa mm. tunnetun tavoitteensa 5000 sotilaan ammattireservistä. Se muodostaisi valmiusprikaatin, jota voitaisiin käyttää sekä omien rajojen puolustamiseen että Nato-operaatioissa. Prikaati olisi ”hetivalmis” palvelukseen, kun kutsu tulee. Suomen itärajan turvaksikin prikaati kiirehtisi.

Miksi juuri tämä haastattelu on niin tärkeä? Siksi, että näen tuossa sananvaihdossa pelkistetymmillään  stubbilaista asevarustelua ja puolustuspolitiikkaa koskevan ajattelun. Tietenkään hän ei kuulostanut yhtä sotaisalta läpi koko presidentinvaalikampanjan. Palaan presidentin rooleihin myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mikä oli Stubbin tarkoitus haastattelua antaessaan? Kertoa, että olemme valmiit  sotaan?  Vai oliko tarkoitus nostattaa suomalaisten itsetuntoa antamalla ymmärtää, että meille ei mahdeta tosi tilanteessa mitään, turha uhkailla. Vai olettiko hän keräävänsä haastattelusta viehättyneet kannattajansa  jalkojensa juureen.

Yritän vastata näihin haasteisiin haastattelua referoimalla ja sitä kommentoimalla.

Stubb liittää ammattireservin perustamisen tänä vuonna laadittavien turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen yhteyteen.

Stubb kehittää tähänkin yhteyteen kolmen pointin sapluunan: presidentillä on kolme tärkeää tehtävää: ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimien ylipäällikkyys ja arvojohtajuus. Stubb tarkentaa: presidentillä on suora sotilaskäskyvalta puolustusvoimain komentajaan. Korpraali siis komentaa neljän leijonan kenraalia. Joka tapauksessa ylipäällikkö hyväksyy kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset päätökset. Selväksi tuli, että Stubb korosti presidentille lankeavaa ylipäällikön roolia enemmän kuin muut ehdokkaat.

Ukrainan sotaan johtaneen hyökkäyksen seuraukset Stubb näkee laajoina ja ilmoittautuu käytännössä lännen rintamaan ilman ennakkoehtoja ja riippumatta siitä minkälaisin asein mahdollista suursotaa käydään.

Venäjä on Suomen ainoa mahdollinen vihollinen. Ja mikä on lähtökohta, johon pitää valmistautua? Se on:  Putin lähettää 150 000 miestä ”kuolemaan sotaan”. Stubb ripustautuu tässäkin kohtaa vastarinnan ilmentymänä 5000 miehen valmiusprikaatiin hyökkäyksen ”ensimmäisistä tunneista lähtien”!  Mitähän kenraalit tähän sanovat? Stubb rakentelee täyttä häkää strategisia kuvioita konfliktin varalle. Stubbin ajatus näyttää perustuvan siihen, että vihollisen puolustus on hyvin ohut, koska Venäjä tarvitsee joukkoja toisaalla: ”Meillä on siis tilanne hallinnassa”, lisää Stubb uskomattoman luottavaisesti. Mitähän kenraalit tähän sanovat?

Kulmakarvat hieman kohoavat, kun Stubb kehaisee reservin joukkojen määrän nousevan 900 000 mieheen ja naiseen ja sodanajan joukkojen kohoavan 280 000 sotilaan vahvuuteen. Pelkää huonoa onnea oli, että puolustusministeri Häkkänen meni toteamaan – havaittuaan joukkopaon reservistä - että pako on estettävä lainsäädäntöteitse, joka tietenkin  lisäsi  hakeutumista pois reservistä.   

Venäläiset tietenkin pääsivät nauramaan puolustusministerin kömmähdykselle, kun Suomalaiset olivat kaiken päälle korostaneet reservin kokoa ja näköä.

Motivoituneet naiset ja miehet eivät tietenkään pelkästään riitä, vaan sodassa tarvitaan kalustoa, aseita ja ammuksia. Stubb on syystäkin ylpeä, että Naton kahden prosentin sääntö toteutuu reilusti Suomen osalta,  mitä tulee puolustusmenojen suhteeseen bkt:stä (nyt 2,4  prosenttia). 

Ilmavoimien ylpeys F-35-hävittäjät on mahtava lisäys puolustus- ja hyökkäyskykyymme, ylistää Stubb. Ukrainan opetukset on hyödynnettävä täysimääräisesti drooneineen ja ydinsodan uhkatekijöineen. Täsmäohjukset, Euroopan suurin tykistö ja  Euroopan suurin panssarivaunukokoelma täydentävät kokonaiskuvan.

Puutteitakin on, kuten ammattihenkilökunnan ja reservin välinen suhde. Johtopäätös:  kantahenkilökunnasta on puute. Koulutus pitää priorisoida resurssoinnin ykköskohteeksi. Naisten vahvuuden asepalvelun suorittaneista tulee nousta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot tulee valmistella viivytyksittä – nyt ensimmäistä kertaa ilman suomettuneisuuden varjoa, toteaa Stubb.

Stubb jatkaa haastattelua ehdotonta linjaansa noudattaen: ”Me olemme Nato”, ”Suomalainen varusmies on Nato-sotilas”. Näillä ilmaisuilla Stubb pyrkii sitomaan suomalaiset Natoon ja jatkamaan lännettymisen politiikkaa. Suomesta ja sen omasta puolustuksesta ei haluta enää ylläpitää keskustelua korostetusti. Vaikutelmaksi jää,  että Suomen on oltava valmis ottamaan vastaan kaikki Natolta liikenevä huomio.

Stubb jopa ilmoittautuu marssille sotaharjoituksiin ihan vaan ”esimerkinomaisesti”. Meillä on nyt todella innokas sotaan valmis presidentti. Etten sanoisi yli-innokas.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n Saska Saarikoski on käsitellyt suomalaisten uhrivalmiutta kolumnissaan 15.2.2024. Viittaan seuraavassa useaan otteeseen hänen kirjoitukseensa, mutta jätän kommentoinnin itselleni.

Suomessa maanpuolustushenki on ollut korkealla tasolla. Kyselyissä enemmistö on sitä mieltä, että hyökkääjää vastaan on puolustauduttava asein, vaikka tulos olisi epävarma. Saksalaisten keskuudessa vastaavissa selvityksissä tulokset ovat olleet katastrofaalisia. Vain joka kymmenes on valmis puolustamaan maataan aseellisesti ja joka neljäs lähtisi maasta niin nopeasti kuin pääsee sodan uhatessa. Saksalaisilla näyttää edelleen olevan  raskas toisen maailmansodan painolasti kannettavanaan. Tästä merkit ovat näkyvissä vieläkin.

Yhdysvalloissa valmius tarttua aseisiin on nuorten keskuudessa romahtanut järisyttävällä tavalla. Sotatoimialueilla sotilaiden rekrytoiminen on vaikea prosessi. Niinpä liikekannallepanoa on vaikea julistaa Venäjällä ja Ukrainassa. Valtaapitävät pelkäävät seurauksia.

Laskelmoidaan, että jos sota uhkaa, ei ole välttämätöntä pyrkiä rekrytoimaan kaikkia voimavaroja reservistä. Jos reservi on kohtuullisen suuri, riittää, kun taisteluihin saadaan parhaat päältä. Tämä jo siitäkin syystä, että ikäluokasta vain 2/3 suorittaa varusmiespalvelun.

Ongelmana kyselyiden mukaan näyttää olevan se, että periaatteessa ollaan kyllä valmiit massiivisesti puolustamaan maata, mutta henkilökohtaiseen uhrivalmiuteen on valmius huomattavasti pienemmällä osuudella.

Pitkällä rauhan kaudella on ollut oma hintansa. Mutta onko huono asia, että ”rauhanrohkeutta” on vielä runsaasti jäljellä? Pikemminkin näyttää siltä, että lopulta ikään kuin kyllästytään rauhaan, kuten tapahtui ennen ensimmäistä maailmansotaa.

::::::::::::::::::::::::

Runsaasti on kiinnitetty huomiota siihen, että kokoomuksella on värisuora puolustuspolitiikassa, jota ei ole ollut sitten demarien suoran 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Onko ilmiö haitallinen? Sitä on vaikea sanoa, riippuu, miten värisuoraa käytetään politiikassa hyödyksi. Vasta toteutus paljastaa todellisen tilanteen. Demokratian toimivuuden kannalta voisi olla parempi, että puolustuksella olisi poliittisesti leveämmät hartiat. Nato-päätöksen jälkeen on yhteistyökuvio saatava toteutumaan puolustusministerin, ulkoministerin ja presidentin kesken, jotka kaikki ovat tällä kertaa samasta puolueesta.

Ei ole itsestään selvää, että liittoutumalla sotilaallisesti hankitaan lisäpotentiaalia puolustukseen. Presidentti Niinistöllä oli käsittääkseni suuria vaikeuksia ottaa myönteinen kanta liittoutumiseen. Olen ymmärtänyt häntä hyvin pitkälle. Viime kädessä kysymys on eksistentiaalinen, kuka ottaa vastuun mahdollisesti syttyvästä sodasta ja sen lopputuloksesta? Mikä on sodan hinta nykyarsenaaleilla? Etätuhoaseet kylvävät kuolemaa siviilien joukoissa.

Värisuoran sisällä tuleva uusi presidentti on ottanut miltei sotahaukan roolin. Minun on vaikea ymmärtää tätä miltei euforista tilaa. Tässä mielessä Niinistö ja Stubb ovat henkisesti eri linjoilla.

Puolustustahto periaatteellisella tasolla Euroopassa ei ole staattisessa tilassa. Moni kysyy, mikä on Naton tulevaisuus. Naton viidennen artiklan toteuttamisvalmius on sekin kyseenalaistettu. Stubb viittaa vähän väliä liittoutumisen hedelmälliseen vaikutukseen, vaikkei pysty mitenkään varmistamaan etukäteen tulevaa valmiuskehitystä.

Epäilemättä Suomi pyrkii Natossakin lähelle sotilasliiton ytimiä. Suomi tarjoaa isännöintipalveluja Natolle tiettyihin toimintoihin ja eräitä esikuntapalveluja, mutta sillä ei ole toistaiseksi tarvetta Naton pysyviin taisteluosastoihin.

::::::::::::::::::::::::::::

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä,  vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään.

Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja vastaavasti  autoritaarisesti käyttäytyvää valtiota kuvattuna toisinajattelevana. Vaatii rohkeutta – epäluuloisen ympäristön keskellä – suhtautua ymmärryksellä tahoon, joka autoritaarisena käsitetään viholliseksi.

Yhtälöä ei ole helppoa toteuttaa ja useimpien kohdalla tasapaino ei onnistu, vaan jää ”kallelleen” jompaankumpaan suuntaan. Tunnustamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen.

Suomettumista ja lännettymistä ei voida rinnastaa toisiinsa, mutta suunnan kääntymistä kritiikittömästi länteen pitää voida tarkastella suurennuslasin läpi.

Useilla valtioilla ja valtioiden puolestapuhujilla on taipumusta käyttäytyä hybridimäisesti yrittämällä istua liian monella tuolilla samaan aikaan – kuten Donald Trump tekee - jolloin kysymys ei ole arvopohjaisesta realismista vaan lähinnä arvopohjaisesta idealismista ja jopa spekuloinnista. Ja spekulointi kohdistuu pahimmillaan omaan puolustusvalmiuteen.

Epäilen, että emme ole huomioineet  läheskään kaikkea sitä, mihin vastustaja tai vihollinen on valmis vaikkapa itärajalla. Neuvostoliittoon verrattuna Venäjän käytös on huomattavan ambivalenttia.

Mihin vihollinen on valmis? Kyberhyökkäyksiin, jotka vahingoittavat sitä enemmän vastapuolta, mitä kehittyneempi infrastruktuuri on,  ja mitä herkempi se on  teknisille häiriöille.