Perustan seuraavan arvioni Jussi Halla-ahosta pääosin hänen Iltalehdelle
antamaansa haasteluun (Juha Ristamäki) 26.1.2024 ja siitä johdettuihin omiin
huomioihini.
Valittava presidentti on uudessa tilanteessa, koska Suomi on
nyt Naton jäsen. Halla-aholta kysyttiin, mihin suuntaan nyt pitäisi kumarrella,
kun Bryssel ja Moskova on koettu. Washingtoninko suuntaan? Halla-aho kieltää
moisen, mutta oma arveluni on, että presidentistä riippumatta pientä jäykkää kumartelua alkaa esiintyä
USA:n suuntaan. Halla-aho kuvaa Naton myötä muuttunutta asetelmaa dramaattiseksi.
Aiemmin tunnettiin epäluuloja Yhdysvaltoja kohtaan, nyt suhtaudutaan osin ihailevasti.
Olisiko kuitenkin niin, että meneillään olevan Nato- ja DCA-euforian keskellä
olisi syytä pistää jäitä hattuun. Sen verran ylimääräistä USA-innostusta on
näkynyt monien vaikuttajien puheissa, eikä Halla-ahokaan ole tästä vapaa.
Suomi haluaa myös Yhdysvaltain johtamassa ”opetusluokassa”
olla se luokan kiltein oppilas. Erityisesti tämä näkyy Alexander Stubbin käytöksessä,
Halla-aho on tässä suhteessa viileämpi tyypiltään. Tapahtunut heijastuu
myös Venäjä-suhteisiin.
Suomettuneisuuden hajukin halutaan pyyhkiä pois pöydältä. Myönteisenä asiana on todettava, että Halla-aho
ymmärtää hyvin liiallisen innostuksen vaarat ja haluaa pidättyvyyttä
innokkaimpien USA-myönteiseen ja Venäjä-vastaiseen käytökseen.
Jussi Halla-aho osoittaa pidättyvyyttä Trumpin arvosteluun nähden,
jos hänet valitaan toiselle kaudelle. Itse olisin selvästi enemmän huolestunut
Trumpin arvaamattomuuden takia. Tähänhän viittasin aiemmin tässä
kirjoituksessa.
Halla-aho kantaa huolta amerikkalaisten resurssien riittävyydestä
avustaa muita kansakuntia. Kriisipesäkkeitä nousee jatkuvasti eri puolilla
maapalloa ja Yhdysvallat taistelee sisäpoliittisesti sitoumuksiensa kanssa.
Ukrainakin kärsii tästä tilanteesta. Helposti unohtuu, että jos Suomi joskus
tarvitsee apua, niin Naton viides artikla on löysähkö velvoittavuudessaan.
Halla-ahon Nato-uskovaisuus pilkistää esille haastattelulausunnossa:
1) Halla-aho: Ei, Suomella ei ole suurta vaaraa ajautua Naton operaatioihin kaukomailla.
Minä: Kyllä niinkin, mutta Suomi on ollut aiemmin innokas osallistumaan
erilaisiin kv-operaatioihin. 2) Halla-aho: Nato on suoja ulkopuolista
hyökkäystä kohtaan. Minä: Toisaalta on näin, mutta tässä viime mainitussa asiassa
nostaisin kuitenkin esille, että DCA-sopimuksen mukaiset tukikohdat voivat olla
myös vaaraksi Suomelle vetäessään vihollisen huomion puoleensa.
Halla-aho on sitä mieltä, että Nato tarjoaa riittävän
pelotevaikutuksen Venäjää vastaan, mutta lisää sitten: ”Ei ole poissuljettu,
etteikö Venäjä lähtisi kokeilemaan myös Nato-maata”. Tyypillinen
inhorealistinen mielipide Halla-aholta, mutta varteenotettava.
Halla-ahon mielestä ihmiset meuhkaavat liikaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista
ja liian vähän Ukrainan tilanteesta. Tilannearvio Ukrainasta on nyt, ettei
Venäjä häviä sotaa elleivät länsivallat lisää asetuotantoa mittavasti.
Länsimaat ovat toimittaneet ”varastotavaraa” Ukrainaan, eikä uustuotantoa ole
riittävästi. Kyllä Trumpista ja
Yhdysvaltain vaaleista on syytä olla huolissaan, muilta osin Halla-aho on oikeilla
jäljillä.
Oma lukunsa ovat sitten uutiset, jotka ovat kertoneet, milloin
uusista kranaatinheittimistä, milloin panssarivaunuista,
joiden on pitänyt muuttaa jopa koko sodan kulkua. Asia lienee niin, että mikään
uusi yksittäinen asejärjestelmä ei pelasta Ukrainaa, jos massiivisiin yhteisiin
ponnisteluihin ei ryhdytä. Fakta on, että tämä sota on kulutussota ja se
ratkaistaan massiivisesti eri aselajeja tuottavissa tehtaissa.
Halla-aho on oikeassa myös siinä, että Venäjän lähialueet
eivät ole turvassa, jos Putin voittaa sodan Ukrainassa (muun muassa Sanna
Marin: ”Suomen eturintama on Ukrainassa”). Käsitykseni on, että Venäjä ei
välttämättä hamua massiivisia valloituksia vaan vaikutusvallan maksimointia
esim. etupiiriajattelun pohjalta. Venäjän kannalta voi olla hyväkin, etteivät
eri etniset ryhmät nosta taistelulippua ja siksikin tarvitaan poliittista
ratkaisua. Etupiiri voi tarkoittaa myös puskuria lännen vastaiselle rajalle.
:::::::::::::::::::::::::::::
Käsitykseni on, että Putinin Venäjälle karttapallo symboloi suurvaltojen
keskenään jakamaa maailmaa aivan, kuten Stalinille, joka esitteli karttapallon
äärellä läheisilleen saavutuksiaan (valtauksiaan) toisen maailmansodan jälkeen
Moskovassa yön pimeinä hetkinä: ”Katsotaanpa, mitä olemme saavuttaneet!”. ”Hrustsevilainen” rauhanomaisen rinnakkainelon
vaihe astuisi voimaan sen jälkeen, kun Venäjä on kylläinen tai saavuttanut
amerikkalaiset. Sitä ennen vastakkain ovat
amerikkalainen ”tukikohtaimperialismi”(USA:lla oli 1960-luvulla yli tuhat sotilastukikohtaa
ja vieläkin sillä on niitä ainakin 700 ja lisää tulee DCA:n myötä) ja Venäjän
”lähialueimperialismi”, joiden välinen kylmäsotamainen tai avoimeen sotaan
perustuva taistelu muodostaa kulminaatiopisteen maiden välisessä valtataistelussa.
Tästä tapahtumien kulusta olen tällä kertaa sulkenut pois Kiinan ja mahdolliset
muut intressitahot.
Päättyessään sota tuskin sisältää Venäjän muuttumista
liberaaliksi demokratiaksi. Se säilyttänee autoritaarisen järjestelmän piirteet ja painostaa muitakin omaksumaan tämän
järjestelmän.
Putinin tulon valtaan 2000-luvun vaihteessa piti merkitä
säädeltyyn vallankäyttöön siirtymistä Jeltsinin anarkian jälkeen. Jos näin
olisi käynyt, olisi se merkinnyt ainakin jossain määrin jatkumoa 1980-luvun kehitykselle.
Epäilen myös - vaikken tarkkaan muista - että näin pienen mahdollisuuden
liberaalin demokratian läpimurrolle 1990-luvun alussa. Amerikkalaiset ekspertit
olivat hyvin optimistisia kehityksen suotuisasta jatkumisesta päinvastoin kuin
suomalaiset asiantuntijat, jotka epäilivät liberalisoitumisen jatkumista. Vuoden
1998 talouskriisi (sisältäen valtion ajautumisen maksukyvyttömäksi) sorrutti ylioptimistiset
odotukset ja osoitti, että suomalaiset olivat oikeassa. Nythän jotkut ovat todenneet
tienneensä koko ajan, että Venäjä säilyy autoritaarisena maana. Halla-aho
ilmoittautuu joukkoon.
Näen itse Venäjän kehityksen 1940-luvulta (osin jo
1930-luvulta) lähtien edenneen melko lineaarisesti kohti teollisuusvaltiota. Neuvostoliitosta ei koskaan kehittynyt
palveluvaltaista edistyksellistä maata länsimaisessa mielessä. On kuitenkin
muistettava, että ydinvoiman varhainen käyttöönotto, avaruuden valloitus sekä
aseteknologinen kehitys auttoivat Neuvostoliiton nousua osin tasavertaiseksi
kilpailijaksi USA:n kanssa.
Venäjän historiaa 1930-luvulta eteenpäin voidaan kuvata
yhtäältä johdon vaihtumisten kautta. Stalin raivasi tieltään kilpailijansa
teloittamalla heidät. NKVD:ssä (vuodesta 1954 KGB) kirjaimellisesti seuraaja
teloitti aina edeltäjänsä (Jagoda – Jezov – Berija). Salainen poliisi oli
valtio valtiossa ja käytti pelottavan suurta valtaa.
Stalinin kuoleman (1953) jälkeen Neuvostoliiton perinne
surmata kilpailevat vallantavoittelijat lopetettiin Nikita Hruštševin tultua
yksin valtaan. Se vaati vielä yhden väkivaltaisen vallanvaihdon, Lavrenti Berijan
teloituksen. Sivistyneempi vallanvaihto toteutui sen jälkeen jokaisessa
vallanvaihtotilanteessa eli pelkistettynä ja yksinkertaistettuna seuraavasti:
Nikita Hrustsev (1953 -1964) - Leonid Breznev (1964 -1982) - Juri Andropov (1982-1984)
- Konstantin Tsernenko (1984-1985) - Mihail Gorbatsov (1985-1991) - Boris
Jeltsin (1991-1999) - Vladimir Putin 2000 – (sisältäen sopuvaihdot Dmitri
Medvedevin kansa). Normaalia kilpailua johtoon pyrkivien välillä oli toki em.
kaudellakin, mutta vain eläkkeelle siirtymisten tai luonnollisen kuoleman yhteydessä.
Neuvostoliiton kaudella yhteiskunnallinen kehitys oli
pääosin hämmästyttävän vakaata lukuun ottamatta sekasorron kausia muutamissa
historian vaiheissa (1920-luvun alkupuolisko, 1930-luvun alku, 1936-38. 1998 ja 2000-luvun epädemokraattiset
vaiheet). Mistään demokratiasta länsimaisessa mielessä, puhumattakaan
liberaalista demokratiasta, ei kuitenkaan voida puhua.
Näkisin itse pitkässä juoksussa - Stalinin kuoleman jälkeen
– melko lineaarisen etenemisen kohti järjestäytyneempiä aikoja Neuvostoliiton kehityssuuntana.
Katson - suuressa kuvassa - että 2000-luvun vaihde ei vielä merkinnyt
paradigman muutosta kohti autoritaarisuuden ympäröimää ”pakkodemokratiaa”. Muutoksen
on täytynyt tapahtua aikajaksolla 2000-2007. Tervehenkisempi muutos olisi
voinut tapahtua, JOS Venäjällä olisi ollut asiantuntevampi ja korruptoimattomampi
herraonni, ja JOS 1990-luvulla ei olisi ohjattu kansallisomaisuutta oligarkkien
tuhlattavaksi amerikkalaisten neuvonantajien ohjaamana, ja JOS presidentiksi
olisi valikoitunut yhtä rohkea mies kuin Jeltsin, mutta fyysisesti ja
henkisesti terveemmältä pohjalta. Selvää kuitenkin on, että mitä pidemmälle
2000-luku eteni, sitä kovempia olivat
vanhan Venäjän perään haikailleiden kansallismielisten neuvonantajien ja
heidän hännystelijöidensä tyrmäysiskut orastavalle Venäjän kansalaisyhteiskunnalle.
Neuvostoliiton hajoaminen muodosti todellisen kipukohdan. Imperiumin
palauttamisesta tuli pienellä viiveellä päättäjien pakkomielle. Sen seurauksena
ohueksi jäänyt kansanvalta ja hauraat demokratian
pelisäännöt kuihtuivat dramaattisesti.
En näe kuvaa Venäjästä lohduttomana malliin ”ryssä on aina ryssä,
vaikka voissa paistaisi” tai ”virkamies on lahjottavissa, tsaari kaukana ja
Jumala korkealla”. Venäjä olisi voinut kehittyä - jos maltti olisi riittänyt ja
korruptiivista tuhlailevuutta olisi hillitty - kohti demokratian ala-askelmia kehittyvine palvelusektoreineen ja kohti osallistumista tasa-arvoisena
kansainväliseen työnjakoon.
Mutta, mutta….
Monet ovat jo menettäneet toivonsa demokratian
menestymismahdollisuuksiin Venäjällä. Jälleen kerran 2000-luvulla
autoritaarinen järjestelmä voitti ja kulutti demokratian voimavarat taannuttaen
maan kauas 1900-luvulle ja henkisesti vielä kauemmas historiaan.
:::::::::::::::::::::::::::
Miten määrittelisin Stubbin ja Halla-ahon ominaispiirteet (myös
Venäjä huomioiden) TV-väittelyiden perusteella?
Alexander Stubb:
-Tunnusomaista: reagoi, ajattelee ja puhuu nopeasti, pyrkii
jakamaan vastauksensa eritellysti ”pointteihin”.
-Miltei lapsellisen innostunut Natosta, sen voimasta ja auttamiskyvystä.
-(Yli)optimistinen asenne suhteessa haasteisiin.
-Hyvin pitkälle lännettynyt ajattelu.
-Politiikan idealisti naiiviuteen saakka.
Jussi Halla-aho:
-Tunnusomaista: viileä älyllisyys.
-Puheissa usein sarkastinen sävy.
-Inhorealistinen perusajattelu.
-Taipumus ylimielisyyteen – keskittyy joukossakin omaan
sanomiseensa.
-Yrittää paljastaa villakoiran ytimen kussakin
asiakokonaisuudessa.
PS
Laatimani kirjoituksen jälkeen ilmestyi Iltalehdessä
artikkeli, jossa haastateltiin Putinin entistä neuvonantajaa Andrei
Illarionovia. Hänen mielipiteensä koskien Putin tavoitteita vastaa erittäin
hyvin omaa edellä esitettyä arviotani: 1) Noin vuonna 2000 Putin haaveili vielä
yhteistyöstä Naton kanssa. 2) Mielipide
muuttui vuosina 2007-2008, jolloin Putin asetti tavoitteeksi vanhan Venäjän imperiumin
rajat. 3) Putinin kunnianhimo kohdistui rahan (kansalaisten elintason/Putinin
oman elintason kohottamisen) sijasta imperiumin laajentamiseen 2007-2008
alkaen. 4) lllarionovin väitteet hänen itsensä pyrkimyksestä kansalaisten
elintason parantamiseen maailmanvalloituksen sijasta tuntuvat epäilyttäviltä 5)
Putinin tavoitteet ovat eläneet hiukan 2000 luvulla, mutta päälinja on pitänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti