Näännymmekö velkataakan alle?

Kansanedustaja ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki herätti keskustelua väläyttämällä Kansan Uutisten juhannushaastattelussa, että valtion ei tarvitse maksa lainojaan pois. Totta onkin, että käytännössä vanhat velat - niitä pois maksettaessa - korvataan uusilla lainoilla.

Turhan kategorisesti Arhinmäki asiansa esitti: Suomikin on kuulunut valtioihin, joka on vähentänyt velkaansa. Tämä tapahtui 1990-luvun alun laman ja finanssikriisin (2008) välissä, jolloin sekä valtion että julkisyhteisöjen yhteenlasketut velat vähenivät ajoittain 14 lihavan vuoden (1994-2007) aikana absoluuttisestikin, ei paljoa, mutta kuitenkin. Tärkein mittari eli julkisyhteisöjen velkojen suhde bruttokansantuotteeseen aleni em. välillä lähes 60 prosentista lähelle 30 prosenttia. Kannattaa huomioida, että edes 1990-luvun laman synkimpinä vuosina julkisyhteisöjen velan bkt-osuus ei noussut 56-57 prosenttia korkeammalle.

Arhinmäki viittaa Suomen valtion erittäin alhaisiin – jopa miinusmerkkisiin - korkomenoihin. Suomi on viimevuosina hyötynyt siitä, että uusien velkojen korot ovat olleet vanhempien velkojen korkoja alhaisemmat. Myös Arhinmäen toteamus, että kaikkihan joutuvat nykytilanteessa ottamaan (korona)velkaa pitää suurin piirtein paikkansa.

Maksavatko talouskasvu ja inflaatio velat pois? Kyllä, takavuosina näin tapahtui, mutta nyt inflaatio on ollut vuosia vähäistä ja talouskasvu on ollut aneemista. Niinpä finanssikriisin ja tämän päivän (2020) välisenä aikana velkojen bruttokansantuoteosuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan. STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina näyttää olevan sitä mieltä, että pikemminkin kuin puhutaan vanhan lainan maksamisesta pois korvaten se uudella, pitäisi puhua lainan ”hoitamisesta”.

Käsitän Arhinmäen kommentin siten, että hän näkee Suomen talouspoliittisen johdon vetäneen vuosikymmenien ajan liiallista niukkuuden linjaa, väljempikin talouspolitiikka olisi ollut perusteltua.

Edellä esitetystä huolimatta minuakin hirvittää julkisen talouden alijäämän kasvaminen 8 prosenttiin (kun oli päästy ennen koronaa alle kolmen prosentin tasoon), mikä merkitsee julkisen velan kasvua lähes 20 miljardilla eurolla.

Velkasuhde (julkinen velka/bkt) on pysynyt pitkään noin 60 prosentissa, mutta nousee nyt koronakriisin seurauksena tällä vuosikymmenellä - arvioijasta riippuen - 80-100 prosenttiin, joka on korkeahko bkt-osuus, mutta on kaukana Kreikan tai Italian tai Japanin vastaavista. Myös Yhdysvaltain velkasuhde - osin Donald Trumpin koronahuolettomuuden seurauksena – on kiivennyt pitkälti yli sadan.

::::::::::::::::::::::

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt. Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta käsitteestä, sillä austeritylla voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi siis kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä (ja lisääntyvästä) velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja lapsilisien leikkauspolitiikkaan), vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on…..kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle vuosikymmenestä toiseen?

::::::::::::::::::

Hätkähdyttävää on, että koronakriisin seurauksena näytettäisiin olevan luopumassa austeritysta ja poliittiset tahot yli puoluerajojen ovat hyväksyneet tukipolitiikan ja elvyttävän talouspolitiikan, jota vielä finanssikriisin yhteydessä ylenkatsottiin. Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Julkisessa keskustelussa tietyillä tahoilla meillä edelleen vallitsee Snellmanin austerity-henki. Niinpä toistuvasti viitataan syksyn budjettiriiheen, jossa väitteen mukaan veri punnitaan. Seurauksena sopeutus kurjistaa tavallisen kansalaisen elämää. Itse suhtaudun melko levollisesti talouden ja leikkauspolitiikan kurjistamisuhkailuihin.

Kaikesta huolimatta kasvun aneemisuus säilyy Suomen ja monien muiden kehittyneiden maiden vitsauksena. Totta kai haluttaisiin saada talouteen liikkumavaraa, ettei koko aikaa tarvitsisi taistella niukkuuden kanssa. Huono asia on, että länsimaat näyttävät menettäneen kyvyn nostaa tuottavuutta. Tuottavuuden nousu olisi välttämätöntä eläköitymisen ja ilmastonmuutoksen kustannusten kattamiseksi.

Kaikki tämä merkitsee, että velkaantumistaso jää selvästi totuttua korkeammalle tasolle puhuvat ”sopeuttajat” mitä tahansa.

Tällä kertaa on toisin – oikeasti!

Marko Junkkari käsittelee 15.3.2020 HS:n esseessään ”Keskiviikkona kello kolme karhu kaatoi härän” nykyistä korona/talouskriisiä monestakin eri näkövinkkelistä. Kriisi muistuttaa ”sodan sumuna” tunnettua ilmiötä, jossa kaiken taistelun tuoksinassa ei saada tarkoin selvää, mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi on vaikea erottaa syy-seurausketjua sairastumistapausten ja talouden anemian keskellä.

Junkkari viittaa härkämarkkinoiden (pörssien nousuhuuman) vaihtumiseen karhumarkkinoihin (kurssien romahtamiseen) koronaviruksen ja monen muun asian yhteisvaikutuksena. Toistakymmentä vuotta jatkunut pörssien nousu on taittumassa jyrkkään alenemaan. Junkkari viittaa myös Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffiin kuuluisaan teokseen ”This Time Is Different” (Junkkari kääntää kirjan nimen muotoon ”Tämä kerta on erilainen”, minä olen käyttänyt aiemmissa kirjoituksissani muotoa ”Tällä kertaa on toisin”), joka ilmestyi finanssikriisin aikoihin. Kirjoittajat esittävät, että reagointi syklisen talouden vaihteluiden tulemaan on aina sama: kerta toisensa jälkeen markkinoiden äkkikäänne yllättää sekä asiantuntijat että spekuloijat. Luin melko tuoreeltaan teoksen. Sittemmin kirjasta paljastui excel-taulukoiden laskuvirhe. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhartin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”: sen mukaan - kun valtion velka ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä - on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkuvaa velkaantumista ja käynnistää kasvua. Monissa maissa toteutuneiden lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta oli siis väärä.

Kirjasta on kuitenkin muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Teos on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai säästää. Kuinka ollakaan olemme parhaillaan tämän problematiikan äärellä. Jokin on kuitenkin muuttunut, sillä hämmästyttävän moni on sillä kannalla, että nyt on finanssipoliittisen elvytyksen aika sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Velkaelvytys hyväksytään mukisematta vasemmalla ja oikealla. Tämä ajattelu voidaan varmaan johtaa meneillään olevan kriisin syvyydestä. Nyt on tosi kysymyksessä.

:::::::::::::::::::

Haluaisin vielä tuoda esille oman näkemykseni Rogoffin ja Reinhartin kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhart ja Rogoff tutkivat talouden kriisejä ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei ole haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez faire -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin.

Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen rahamarkkinoiden vapauttamisen seurauksena.

Reinhartin ja Rogoffin kirja muistuttaa finanssikriisiä edeltäneistä tapahtumista, kun pankkien meklarit väittivät ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekivät taas samat virheet uudelleen, koska eivät olleet tosiasiassa oppineet edellisestä kerrasta yhtään mitään. Uusliberalismi sokaisi sen hengessä toimineet uskovaiset perusteellisesti.

::::::::::::::::::::::

Em. historian tapahtumat viittaavat muutosten ennakoimattomuuteen. Mutta onko tällä kertaa kysymys ennakoimattomasta muutoksesta? Lukemattomat indikaattorit viittaavat siihen, että talouden jyrkkä muutos oli ennustettavissa. Koronaviruksen roolina oli katkaista kamelin selkä. Mielenkiintoista on nähdä muuttaako koronavirus talouden suhteita ja rakenteita pysyvästi vai palataanko entiseen menoon, kun virusepidemia on takanapäin. Nähtävissä on, että koronan seurauksena kansainväliseen työnjakoon ja itse työn rakenteeseen on tulossa ja on jo tullut muutoksia. Muutoksista jäänee kaikissa tapauksissa joitakin seuraamuksia. Onko nyt sanottava, että tällä kertaa kaikki on oikeasti toisin?

Monet viittaavat Nassim Nicholas Talebin lanseeraamaan käsitteeseen ”Musta joutsen” kuvaamaan jonkin tapahtuman äkillistä ja ennakoimatonta muutosta, jolla on dramaattinen vaikutus kehitykseen. Koronavirusta voitaneen pitää Mustan joutsenen mutaationa. Väliin tulevana muuttujana se saattoi laukaista taantuma- tai lamakehityksen, joka oli muutoinkin valmiina vaanimassa. Vastaväittäjät sanovat, että toisaalta koronakin voidaan nähdä aiempien epidemioiden vääjäämättömänä seuraajana. Onko se siis oikeasti ”Musta joutsen”?

Suhtaudun Musta joutsen -syndroomaan hiukan skeptisesti. Odottamattoman tapahtumasarjan edellä on usein tapahtunut monia asioita, jotka ovat viitanneet tulevaan dramaattiseen muutokseen, vaikka paradigman muutosta - eksaktia käännekohtaa - onkin ollut vaikea ennakoida.

Voi olla ennenaikaista väittää, että nyt olemme jonkin uuden äärellä. Syynä ovat paljon suuremmat kysymykset kuin koronavirus tai tämänhetkinen taantumauhka. Nyt vallitsee aidosti globaali talous (ja vitsauksetkin ovat globaaleja), inflaatio on hävinnyt (globaalien optimoitujen tuotantoketjujen ansiosta), korot ovat kehittyneissä maissa olemattomia tai miinusmerkkisiä, talouskasvu hipoo nollaa, jne. Kansainvälisen kaupan sääntöjä koetellaan, kapitalismi on vaurioitunut ja keskuspankit ovat syösseet markkinoille rahaa.

Yhteisiä pelisääntöjä joudutaan hakemaan, mutta pystytäänkö luomaan talousrakenteen uusi ”Bretton Woods”? Juuri Bretton Woods (1944) vahvisti kansainvälisen työnjaon pohjarakenteen. Siihen jäi kuitenkin valuvika: se oli liian Yhdysvallat- ja Eurooppa-keskeinen verrattuna sittemmin seuranneeseen globaaliin talouteen. Lienee niin, että ei ole paluuta yhteisiin sääntöihin. Päinvastoin näyttää siltä, että erityisesti Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ajattelevat hyvin itsekkäästi omaa etuaan kaikkien globaalien ongelmien keskellä.

Koronavirus on yksi demokraattisen ja autoritaarisen yhteiskunnan testeistä. Autoritaarinen Kiina pystyy – siltä ainakin näyttää – selviämään kuiville nopeahkosti. Se jää pohdittavaksi, mikä oli kiinalaisen autoritaarisen salailukulttuurin osuus itse infektion syntymisessä. Liberaalit demokratiat ovat tiukoilla. Demokratioiden vapausarvot ovat koetuksella: ne suorastan ajetaan kokeilemaan yhteiskuntavapauksien rajoja. Eteläkorealainen kompromissi koronaviruksen torjunnassa houkuttaa monia yksilövapauksien rajoittamisesta huolimatta.

Jotkut näkevät tapahtuneen seurauksena laajemman skenaarion, uuden globalisaatiovastaisen maailmanjärjestyksen. Paradoksi on, että mitä tiiviimmin ihmiset ovat globaalissa yhteydessä toisiinsa sitä heimoutuneempia he haluavat olla. Korona on yksi vilkkaan globaalin yhteydenpidon ja liikenteen seuraus ja rajojen kiinnipistäminen on sen vastavoima.

PS

Kun muutama vuosi sitten kävin New Yorkissa, vierailin tietenkin New Yorkin pörssin edustalla Arturo Di Modican härkäpatsaalla. Kiinalaiset nuoret naisturistit hieroivat härän palleja vanhan tavan mukaan. Mikään ei ole auttanut, taas kerran ollaan tilanteessa, jossa taantumakarhu on päässyt härän kimppuun.

Huonosti menee…..

Helsingin Sanomat on ottanut asenteellisen tuntuisesti kantaa Suomen talouden tilaan ja sen tulevaisuuden näkymiin. Kysymys ei ole siitä, etteikö talous olisi haasteiden edessä, mutta kaiken näkeminen mustana ei ole hedelmällistä tulevien tilanteiden ennakointia.

Mielenkiintoista oli panna merkille OP:n tuore ennuste tämän vuoden talouskasvusta, pankki nimittäin korotti ennakoimaansa kasvuprosenttia 1,2 prosentista 1,4 prosenttiin. Sekä palveluvienti, laivatoimitukset että vähittäiskaupan myynti ovat piristyneet. Toki OP pitää ensi vuoden kasvuennustuksen 0,5 prosentissa. Tärkeää on kuitenkin havaita, ettei Suomen talous ei ole missään taantuman syövereissä, vapaasta pudotuksesta puhumattakaan. Myös työllisyysaste on edelleen selvässä nousussa, vaikka tavoiteltava 75 prosenttia on kaukaisissa haaveissa. Maailmankaupan kasvu ei ole vajonnut synkimpien ennusteiden mukaan, vaan tilanne on toiveita herättävä, tosin vain hiukan.

Hesarin päästessä vauhtiin 22.11.2019 pääkirjoituksessaan ”Komissio kaipaa hyvää selitystä”, se manaa pahimmat skenaariot horisonttiin. Kontrastikseen se ottaa suomalaisten ylemmyydentunteen suhteessa Kreikkaan, kun se ajautui aikanaan ojasta allikoon. Esiinnyimme oppimestarimaisesti oikean taloudenpidon mallimaana. Nyt Hesari antaa ymmärtää, että olemme itse mieron tiellä.

Hesarikin myöntää pääkirjoituksessaan positiiviset muutokset talousennusteissa, mutta jatkaa välittömästi sen jälkeen madonlukujaan Suomen taloudelle. Se nostaa arvostelunsa kärkeen EU:n ”alijäämämenettelyn”, jossa maa joutuu eräänlaiseen puhutteluun. Siinä sitä ohjataan korjaamaan talouden vinoumat. Jos muutosta ei tapahdu joudutaan sanktioiden tielle.

Alijäämämenettelyssä ovat olleet monet maat, mutta rankaisutoimiin ei olen ryhdytty. Tämä osoittaa, miten herkkä aihe on, ja kuinka viimeiseen saakka yritetään välttää isoa keppiä. Hesarissa ei sitä suoraan sanota, mutta pääkirjoituksen rivien välistä näkyy tyypillinen jo kotimaassa asetettu synkistelevä uhka, joka kohdistetaan omaan maahan.

Komissio nähdään suurena mörkönä, joka uhkaa antaa sapiskaa talouttaan epäkelvosti hoitavalle. Se mitä Hesari ei kerro on, että Kreikan julkisen sektorin EDP-velat olivat vuonna 2018 noin 180 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Samana vuonna Italia oli 130 prosentissa, Portugali 120 prosentissa, Belgia 100 prosentissa, Ranska 95 prosentissa, Britannia 85 prosentissa, Itävalta 70 prosentissa. Luvut ovat noinlukuja, mutta kuvaavat hyvin vallitsevaa tilaa. Suomi on saman vuoden tilastoissa alle 60 prosentissa, joka on EU:n hälytysraja. Emme siis kuulu holtittomiin velkamaihin, päinvastoin sijoitumme eurooppalaisessa vertailussa vahvaan keskikerrokseen.

Tilaston ”kärjessä” ovat monet talouden voimamaat, kuten edellä käy ilmi. Alhaisia prosenttilukuja sen sijaan näyttävät monet Itä-Euroopan heikot demokratiat ilman, että niiden saavutuksia pitäisi ihailla. Vain muutama elintasoltaan vahva maa on velkojen vähäisyydessä Suomen edellä: Ruotsi, Tanska, Alankomaat.

Hesari käyttää Suomen talouden hoidosta ilmaisua ”löperö”. Mitähän termiä pitäisi käyttää eräiden muiden maiden taloudenhoidosta? Lehti antaa ymmärtää, että Suomen on turha selitellä mitään: olemme hukkateillä. Kaikki oleelliset tahot - HS luettelee instanssit - ovat tuominneet Suomen taloudenhoidon.

Vähättelemättä Suomen talouden haasteita, pidän Hesarin ryöpytystä asenteellisena pirun maalaamisena seinälle.

PS

Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu 23.11.2019. Tätä julkaistaessa Hesarissa (28.11.2019) oli talouden näkymistä lohdullisempi kuva ("Väärä hälytys taantuman suhteen?"). Edellä esitettyä ei olekaan kirjoitettu suhdannelähtöisesti vaan synkistelyyn taipuvan mielialan näkökulmasta.

Kuinka sosialistinen Suomi on?

Amerikkalainen oikeistolainen (libertaari) senaattori Rand Paul on kirjoittanut teoksen ”The Case Against Socialism”, jossa hän propagoi oman ideologiansa mukaisesti kapitalismin puolesta sosialismia vastaan. Itse kirjaa minulla ei ole ollut luettavana, joten olen uutisoinnin varassa. Tästä johtuen kiinnitän tässä huomiota vain amerikkalaiseen käsitesekaannukseen, joka liittyy sosialismiin.

Kysymys on periaatteellisesti tärkeästä asiasta, sillä Rand Paulin teksteissä pyritään tietoisesti sekoittamaan Yhdysvaltain ideologian läpitunkema sisäpoliittinen debatti tiettyihin tosiasioihin, jotka asianomaiselta on jäänyt hämärän peittoon.

Kun vasemmistolainen senaattori Bernie Sanders, joka pyrkii jälleen seuraavissa vaaleissa Yhdysvaltain presidentiksi (oikeammin demokraattien presidenttiehdokkaaksi) puhuu Skandinavian maiden yhteydessä sosialismista, hän tarkoittaa käytännössä skandinaavista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Monien huonosti informoitujen amerikkalaisten mielestä (ja heitä on paljon) hyvinvointiyhteiskunta ja sosialistinen järjestelmä ovat yksi ja sama asia. Tästä voi rakentaa joko yhteiskunnallisen kauhukuvan tai paratiisin tai mitä tahansa siltä väliltä. Niinpä Venezuela ja skandinaavinen ”sosialismi” sekoitetaan eräissä arvioissa järjettömällä tavalla toisiinsa. Rand Paul käyttää Venezuelaa kattavana esimerkkinä sosialismin kauheuksista.

Monet vasemmistolaisesti suuntautuneet amerikkalaiset, jotka ovat kypsyneet oman maansa kapitalismiin ovat rakentaneet mielessään skandinaavisen ihanneyhteiskunnan, joka ei ole aidosti muuta kuin hyvinvointiyhteiskunta ihanuuksineen ja puutteineen.

Jokin aika sitten julkaistiin gallupin tulos, jonka mukaan USA:n demokraateista 57 prosentilla oli myönteinen kuva sosialismista. Mitä nuoremmista on kyse, sitä suurempi on ”sosialismin” kannatus. Tässäkin kyselyssä ”sosialismi” on käsitettävä skandinaaviseksi sosiaaliseksi markkinataloudeksi, joskaan en lähde kieltämään nuorten radikaalien mahdollisia sosialismisympatioita. Kaikki tämä kielii erityisesti nuoria koskettavasta sosiaalisen koheesion vaikeutumisesta, so. nuorten yhteiskunnallisen nousun haasteellisuudesta.

Kirjassaan Rand Paul on ottanut tehtäväkseen osoittaa Skandinavian maiden olevan kaikkea muuta kuin sosialistisia; muutoinhan hän joutuisi myöntämään, että sosialismi on onnistunut näissä Pohjois-Euroopan maissa. Molemmat, sekä Bernie Sanders että Rand Paul johdattavat kannattajiaan omaan suuntaansa. Paul käy vastahyökkäykseen ”sosialistista Skandinaviaa” vastaan ja väittää Skandinavain maiden menestyksen johtuvan niissä vallitsevasta kapitalismista.

Paulin tapa oikoa mutkia suoraksi on tyypillistä amerikkalaisen polarisaation mukanaan tuomaa räikeää kahtiajakautuneisuusprobleemaa.

Mikä on siis yhteiskunnan vastuiden osuus tuotetuista palveluista esimerkiksi Suomessa? Mitä mittareita pitäisi käyttää? Käsittelen asiaa seuraavassa tavalla, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä sosialismin kanssa, mutta joka valaissee yksityisen ja julkisen roolien suuruutta Suomessa.

:::::::::::::::::::::

Jopa presidentti Niinistö yhdisti julkiset menot ja bruttokansantuotteen muutama vuosi sitten harhaanjohtavalla tavalla sanoessaan julkisen sektorin suuruuden oleva 58 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tätä ovat monet toistelleet, kauhistellen julkisen sektorin suurta osuutta. Luvuissa on kyllä vinha perä, mutta silloin käsitteet on pidettävä visusti selkeinä. Eli julkisten menojen suhde bkt:hen on todellakin noin 57-58 prosenttia (ihan tarkkaa tämänhetkistä prosenttilukua minulla ei ole). Bruttokansantuote ei kuitenkaan koostu julkisista menoista, vaan em. laskentatavassa kyse on vain kokoluokkavertailusta kahden erillisen asian välillä! Tietenkin tämä vertailu voidaan tehdä, mutta sitten voidaan suhteuttaa melkein mitkä tahansa kaksi suuretta ja saada jokin prosenttiluku!

Kuten Tilastokeskuksen Tuomas Rothovius on todennut, ”julkiset menot eivät ole osa bruttokansantuotetta vaan sananmukaisesti menoja. Bruttokansantuote taas ei koostu menoista, vaan siitä mitä Suomi tuottaa eli sillä tarkoitetaan vuoden kuluessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettua arvoa”.

Asia selkenee - toivon mukaan - jos verrataan yksityisiä menoja bkt:hen: yksityiset menot ovat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna 180 prosenttia (ja julkiset siis 57 prosenttia) bkt:stä! Jos siis lasketaan kaikki yksityisen sektorin menot, summa ylittää kirkkaasti bruttokansantuotteen arvon.

Pitää puhua yksityisen ja julkisen sektorin osuudesta bruttokansantuotteesta. Tällöin paljastuu, että julkisen sektorin osuus on noin 20 prosenttia bkt:stä. Jos käytetään 57-58 prosentin suhdelukua (mikä sinänsä on oikein) on vaara, että suhde käsitetään väärin siten kuin yllä on osoitettu.

Mainittu 20 prosenttia julkisen sektorin osuutena bkt:stä on varsin ymmärrettävän tuntuinen ja vastaa maalaisjärkeä. Luku voi vaihdella jonkin verran esim. kuumenevan korkeasuhdanteen tai laman seurauksena (bkt voi laskea tai nousta voimakkaasti ja julkiset menot reagoivat hitaasti muutokseen) sanokaamme 17 ja 23 prosentin välillä.

Suomen lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, että eläkkeet ovat suurelta osin julkisen sektorin puolella!

Entä miten Suomi sijoittuu julkisten menojen kansainvälisessä vertailussa? Kaikista Euroopan maista Suomi sijoittuu julkisissa menoissa kärkipäähän, mutta Skandinavian maista häntäpäähän eli olemme juuri siinä paikassa, missä voisimme Suomen suurin piirtein kuvitella olevan.

::::::::::::::::

Suomi ei sovi esimerkiksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Siitä voi käyttää hiukan vanhahtavaa nimeä sosiaalinen markkinatalous. Oleellista Suomea tarkasteltaessa on huomioida edellä esitetyt osuudet bkt:stä. Ne ilmaisevat Suomen ”sosialismin asteen” eksaktisti. Suomessa ei luoteta pelkästään markkinoiden vakauttavaan vaikutuksen, vaan markkinataloutta täydennetään palvelutuotannossa julkisen sektorin kohtuullisen suurella osuudella. Sosialismi-nimisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Niin, kuinka sosialistinen Suomi on amerikkalaisen mittapuun mukaan? Lähinnä kysymys on siitä, miten arvioidaan koulutusta varhaiskasvatuksesta yliopistoon saakka ja suurta osaa terveydenhoitoa, jotka kaikki ovat Suomessa vahvasti yhteiskunnan verovaroin rahoittamia.

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen?

Helsingin Sanomat kirjoitti arvion (”Eliitti kaappasi työväenliikkeen”, 29.9.2019) Thomas Pikettyn uudesta kirjasta, jonka ranskankielinen nimi on ”Capital et ideologie”. Kirja on julkaistu 12.9.2019 ja siinä on sivuja 1232. Englannin kielellä kirja luvataan julkaista vasta ensi vuoden puolella ja suomeksi…… no, ehkäpä kirjasta ilmestyy lyhennelmä…. Edellisen teoksen ”Pääoma 2000-luvulla” kahlasin läpi ja niin on tehnyt moni muukin: kirja on myynyt – aihepiiri huomioon ottaen – järisyttävät 2,5 miljoonaa kappaletta. Kuinka suuri osa on lukenut teoksen kannesta kanteen jää arvoitukseksi.

Kirja ilmestyy ajallisesti juuri sopivassa kohtaa, kun kaikkialla lännessä pohditaan kapitalismin tilaa, ja siinä väistämättä eteen tulevan remontin määrää ja laatua. HS aivan oikein kiinnittää huomion vallitsevan kehityksen myötä syntyneen yhteiskunnallisen epätasa-arvon luonteeseen ja poliittisten valintojen (sillä politiikasta tässä on kysymys) merkitykseen.

Ottaessani kantaa kirjan teemoihin olen siis Helsingin Sanominen kirja-lainausten ja tekstiotteiden varassa. En pyrikään referoimaan Hesaria, vaan puutun joihinkin kirjan teemoihin oman kokemukseni valossa. Kirjassa keskitytään moniin sellaisiin aiheisiin, jotka ovat olleet pitkään tutkimuksen kohteena (tulo- ja varallisuuserojen kasvu, faktinen paluu nykyistä sosiaalista markkinataloutta edeltävään aikaan, verotuksen muutokset kymmenien vuosien aikaperspektiivillä, jne.) eikä vähiten Thomas Pikettyn itsensä toimesta. Hänestä onkin kehkeytynyt guru, jonka jotkut näkevät vinosti populaarin (ja jopa populistisen) taloustieteen sanansaattajana, jotkut mielenkiintoisena unilukkarina, joka tutkii, mihin maailma on menossa. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään.

Uutena teemana Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä Piketty päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Hän viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa 1950-2019 Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Populistiset oikeistoryhmittymät taas löytävät kannatuspohjaa maahanmuuttovastaisuudesta. Osa näistä löytää poliittisen kotinsa perinteisistä maltillisista oikeistoryhmistä.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? HS lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”…..vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

::::::::::::::::::

Omasta kokemuksesta sanoisin, että työväenluokan ja toisaalta akateemisten ero ei ole näin vastakohtaherkkä kuin edellä on ajateltu. Muistan kuinka 1960- ja 1970-luvun vaihteessa silloisessa vasemmistolaisessa ilmapiirissä opiskelijat hakivat joukkovoiman tueksi tehdastyöläisiä (jotka tosin eivät aina sisäistäneet yliopistonuorten aivoituksia). Sitä paitsi opiskelijat noihin aikoihin mielsivät itsensä työläisten kaltaiseksi: he samaistuivat massana etujen puolesta taisteleviin ryhmiin, kuten työläisiin. Mahdollisesti akateemisten vasemmistolaisuus juontaa juurensa juuri tästä logiikasta. Voi olla, että vartuttuaan nämä vasemmistonuoret mieltävät itsensä opillisen sivistyksen ”massatuotannon maistereiksi”, joilla ei ole sitä statusta, jollainen ylemmällä tutkinnolla vielä 1950-luvulla oli.

Miksi siis maltillinen vasemmisto yleensä ja sosiaalidemokraatit erikseen ovat menettäneet kannatustaan. Piketty viittaa samaan asiaan kuin Kurjensaari yllä: vasemmistopuolueiden äänestäjien kohonnut koulutustaso kielii sosiaalidemokraattisten liikkeiden epäonnistumisesta (!). Ne ovat olleet kyvyttömiä uudistumaan tilanteessa, jossa kauppaa ja pääomien liikkeitä on vapautettu ja veronkevennysohjelmat ovat kaikkien huulilla (lainaus soveltuvin osin HS:stä).

Tulo- ja omaisuuserojen kehittyminen ja erittely historiallisessa mielessä on Pikettyn kestoaihe. Sekä tulojen että omaisuuden kehittymisessä Ruotsissa, Ranskassa, Britanniassa, muussa Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vallinnut vuosikymmenien aikana samanlainen trendi. Kuvaaja muistuttaa alavaa laaksoa, jossa reunat ovat koholla. Viima vuosisadan alussa tulo- ja omaisuuserot erot olivat erittäin suuret. Toisen maailmansodan sotatalkoiden seurauksena tuloerot pienenivät ja ”jäivät päälle” sotien jälkeisinä vuosikymmeninä (1940-luvulta 1970-luvulle). Erojen suureneminen vauhdittui 1980-luvulta lähtien. Sen jälkeen trendi on jatkunut melko lineaarisena: erot kasvavat jatkuvasti. Tällä hetkellä korkeimman tulodesiilin osuus on 30-50 prosenttia kansantulosta em. esimerkkimaasta riippuen, kun se 1900-luvun alussa oli 40 ja 50 prosentin välissä. ”Laakson koholla olevat reunat” muistuttavat siis toisiaan.

Vastaavasti marginaaliverotus kiristyi dramaattisesti 1940-luvulla sodan myötä (ollen Yhdysvalloissa ja Britanniassa jopa 90 prosentin tasolla) jääden sitten erittäin korkealle tasolle lähes puolen vuosisadan ajaksi. Juuri tähän väliin osui läntisten maiden ”kultainen kausi”, jolloin elintason laajeneminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen - suotuisissa olosuhteissa - ottivat jättiharppauksen. Verotuksen keveneminen käynnistyi 1980-luvun vaihteessa kestäen vuosikymmenen ja jäi sitten maltilliselle tasolle. Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kehitys on ollut stabiili.

Onko paluuta pienempiin tulo- ja omaisuuseroihin?

Kysymys on paljolti siitä voiko taloudessa tapahtua nykyisen aneemisen vaiheen vallitessa samanlaisia muutoksia kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla. HS:n käyttämä asiantuntija Jaakko Kiander on pessimistinen: korkean verotuksen ja voimakkaan talouskasvun yhdistelmä ei ole enää mahdollinen. Nykyään ei ole suljettuja markkinoita, kuten viime vuosisadalla, väestön ikärakenne ei ole enää suosiollinen ja julkisessa kysynnässä ei voida kokea enää samanlaista nousua kuin viime vuosisadalla.

Thomas Pikettyn mukaan nykyinen kehityssuunta johtaa verojen jatkuvaan aleen varsinkin pienissä valtioissa, jotka eivät suurten globaalissa puristuksessa voi enää valita. Pikettyn mukaan lääke voisi olla ylikansallinen järjestelmä, joka rajoittaisi verokilpailua.

Piketty tekee tulevaisuutta koskien niin radikaaleja ehdotuksia, etteivät ne voi toteutua: hän ehdottaa omaisuusveron kiristämistä, jolla rahoitettaisiin nuorille aikuisille tuleva ”peruspääoma” (120 000 euroa). Kriitikoille vastauksena hän toteaa, että esitykset on tehty keskustelun herättämiseksi.

On vaara, että ehdotukset tyssäävät eikä keskustelua synny, koska ne on viritetty niin radikaalille tasolle. Toisaalta ehdotuksissa on haettava dramaattista muutosta, jotta jotain saataisiin aikaan. Kysymys on paljolti asennemuutoksista. Viimeksi niihin tarvittiin yhteiskunnallinen elvytys, josta käytettiin nimeä toinen maailmansota.

::::::::::::::::::::

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan eliitiksi niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, elitisoitumista ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa. Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut, mutta samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti arvioitavaksi: sumussa etsitään suuntaa.

Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi

Marx ja Engels ylistivät ”Kommunistisessa manifestissa” kapitalismin (josta he käyttivät nimeä porvaristo) edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajeni kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston (siis kapitalismin) tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo (siis kapitalismi) oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet….. Dystooppinen tulevaisuudenkuva? Ei, vaan Marxin ja Engelsin näkymä kapitalismin ylivoimaisuuteen.

:::::::::::::::

Entä mitä sanoi kapitalismin tulkki Thomas Piketty pääomakertymistä? Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Seuraava on katkelma kirjoituksestani ”Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?” (11.1.2015): Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy?

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

:::::::::::::

Anu Kantola ja Hanna Kuusela valaisevat kirjassaan ”Huipputuloiset” (Vastapaino, 2019) haastattelujen pohjalta suurituloisten toimitusjohtajien sielunmaisemaa seuraavasti: ”Kun johtajat siirtävät katseen yhteiskunnan muihin ryhmiin, se osuu erityisesti tuloluokkien alimmilla portailla oleviin ryhmiin, työttömiin ja sosiaaliturvaa nauttiviin. Pientuloisimmille ryhmille johtajat tarjoavat innostamisen sijasta ennen kaikkea kovia lääkkeitä: ihmiset on saatava ottamaan itsestään vastuu leikkaamalla holhousvaltion etuuksia”.

Ja vielä:

”Yhteiskunnasta puhuessaan johtajat käyttävät moraalisesti latautuneita selityksiä, jotka oikeuttavat heidän asemansa tuloluokkien huipulla…….Yhteiskunta on ikään kuin tikkaat, joita pitkin jokaisella on mahdollisuus kiivetä niin ylös kuin mieli tekee……. Kun he (johtajat) suuntaavat tikkaiden yläpäästä katseensa tikkaiden juurella oleviin pienituloisiin ryhmiin, heistä näyttää, että jämähtämisessä alapäähän täytyy olla kyse aloitekyvyn puutteesta tai laiskuudesta”.

Ovatko nuo kaikki edellä esitetyt analyyseja maailmasta, joka on pian mennyttä?

Kysymykseen pohtii vastauksia Financial Timesin Martin Wolf tuoreessa kirjoituksessaan ”Why rigged capitalism is damaging liberal democracy?” Wolf viittaa 181 maailman suurimpiin kuuluvien yritysten toimitusjohtajien (Business Roundtablen jäsenet) hätähuutokirjoitukseen, jossa he tuomitsevat sitoutumisen yksipuolisesti osakkeenomistajien etuun. Wolf viittaa tuottavuuden kasvun hyytymiseen, rajusti kasvaneeseen epätasa-arvoon ja jättimäisiin talouden sokkeihin. Yritysjohtajien mielestä piti sitoutua työntekijöiden palkkoihin, koulutukseen, investointeihin ja ympäristönsuojeluun.

Ennenkuulumatonta?

Wolf viittaa Yhdysvaltojen kotitalouksien tulojen kolmen prosentin kasvuun 1948-1973 ja ainoastaan 0,4 prosentin kasvuun vuoden 1973 jälkeen (poikkeuksena internetvallankumous 1995-2005, jolloin kasvu oli kolme prosenttia), jonka seurauksena tätä nykyä lapsista 28 prosentilla on alempi koulutus kuin heidän vanhemmillaan.

Onko kapitalismi rakennettava uudelleen?

Helsingin Sanomat käsittelee aihetta Financial Timesiin tukeutuen Juha-Pekka Raesten artikkelissa ”Nyt etsitään korjauskeinoja kapitalismiin” (HS 20.9.2019). Kokoan seuraavassa yhteenvedonomaisesti pääkohdat tapahtuneista muutoksista kapitalismin edellytyksiin. Raesten asiantuntijoina ovat olleet emeritusprofessori Matti Pohjola ja yliopistotutkija Timo Miettinen sekä Martin Wolf em. lehtikirjoituksen kautta:

1) Kapitalismin kieroon kasvaminen uhkaa demokratiaa.

2) Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi.

3) Kilpailun väheneminen ja verojen kiertäminen ovat uhka.

4) Tuottavuuden kasvun heikkeneminen on pääsyitä ongelmiin.

5) Tuottavuuden kasvun tyrehtymisellä on yhteys finanssisektorin paisumiseen ja siellä maksettuihin palkkioihin. Miten suitsitaan pääomakapitalismia järkevällä tavalla?

6) Palkkasumman kasvu tyrehtyy tuottavuuden kasvun tyrehtymisen seurauksena.

7) Palkkojen nollasummapeli on tosiasia (toisten palkkojen noustessa toiset laskevat).

8) Pääomatulot kasvavat palkkatulojen kustannuksella: = eriarvoisuuden kasvun lähde: työllä ei enää vaurastu.

9) Teollisuuden nopea tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt ripeän alun (1995-2005) jälkeen digitalisoitumiseen tuottavuudenkasvumielessä (hyödyt ovat kasautuneet suurille yrityksille).

10) Teollisuuden tuotannon osuus on laskenut 15 prosenttiin kasvun siirtyessä digitaalisiin palveluihin: digitaalinen vallankumous on vähäarvoisempi kuin teollinen vallankumous. Esimerkiksi palvelinkeskukset työllistävät murto-osan verrattuna vanhan teollisuuden työpaikkoihin.

11) Tuotekehitys kallistuu: uusien keksintöjen tuottaminen vaatii valtavia panoksia.

12) Eriarvoistumissyytökset kohdistuvat yksipuolisesti globalisaatioon ja muuttoliikkeeseen aiheuttaen kritiikkikieroutuman.

13) Globalisaatio rajaa omaehtoista finanssipolitiikkaa.

14) Muutostarpeiden patoutuessa levottomuudet lisääntyvät.

15) Tapahtuneet negatiiviset muutokset (pääomien kasautuminen) vievät tilaa liberaalilta demokratialta.

16) Liberaalin demokratian haasteet heijastuvat politiikkaan.

17) Uusia yhtiömuotoja ei hallita (esim. alustatalous): jättiyhtiöiden valta kasvaa.

18) Rahaa tehdään vähemmän innovaatioilla ja enemmän markkinapaikan ”pääsymaksuilla”.

19) Poliittinen eliitti joutuu riippuvaiseksi taloudellisesta eliitistä.

20) Puoluekenttä pirstoutuu, edunvalvonta hajautuu, kansalaisten identiteetit rakentuvat useista fraktioista (nationalismi, feminismi jne.).

21) Poliittisen järjestelmän itsepuolustus rakoilee, tilalle ei ole tullut paikkaavaa järjestelmää.

22) Hyvinvointiyhteiskunnan ja kapitalismin side heikkenee ja katkeaa.

23) Liberalismi on menettänyt moraalisen ulottuvuuden (vapauden ja vastuun keskinäisriippuvuus ohenee).

24) (Vähäinenkin) kasvu on asetettu ympäristön varjelun edelle.

Kun tänä päivänä puhutaan kriisistä, puhutaan sekä talousjärjestelmän että demokratian kriisistä samaan aikaan. Niiden keskinäinen riippuvuus on vahva. Nyt molemmat vetävät toisiaan epätasapainoon. Tämän kaiken keskelle on tunkeutunut aiheellinen huoli ilmastonmuutoksesta. Ihmiset tunnistavat järjestelmän haurauden ja selkeiden ratkaisumallien puutteessa syyllistävät globalisaatiota, muuttoliikettä ja kansallisen riippumattomuuden menetystä ongelmista.

Aivan oikein Martin Wolf kysyy Financial Timesin artikkelissaan, miten Business Roundtablen 181 jäsentä vastaavat omaan huutoonsa. Oikeassa he ovat toteamuksessaan, että osakkeenomistajien etu ei ole ainoa merkitsevä asia. He juuri ovat niitä suuripalkkaisia, joiden tulisi ymmärtää lattiatason työntekijöitä.

Kuinka paljon johtajat oikeasti ovat kiinnostuneet vaikkapa verotuksesta yhteiskunnallisena etujen tasauskeinona? Entä kuinka paljon oikeasti he uhraavat ajatuksiaan demokratian toimivuudelle?

Suuri lama pankkisektorin näkökulmasta

Suomen talouden viime vuosikymmenistä on puuttunut kokonaisvaltainen kuvaus ja erittely. Tätä aukkoa paikkaa Jaana Laineen, Susanna Fellmanin, Matti Hannikaisen ja Jari Ojalan toimittama teos ”Vaurastumisen vuodet” (Gaudeamus, 2019).

Keskityn tässä arviossa kirjan lukuun ”Rahoitusmarkkinoiden murrokset ja muutokset”, jonka koin hyvin mielenkiintoiseksi osuudeksi teoksessa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin näissä blogikirjoituksissa. Tämän osuuden kirjasta on kirjoittanut Antti Kuusterä vahvalla asiantuntijuudellaan.

Käsiteltävän luvun otsakkeessa on kysymys pelkistetysti siirtymisestä säädellyn talouden ajasta rahamarkkinoiden vapauttamisen aikaan 1980-luvulta eteenpäin.

Rahoitusmarkkinoiden vakaus oli silmiinpistävää toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina niin meillä kuin muuallakin läntisessä maailmassa. Jäljet johtavat 1930-luvulta periytyneeseen tiukkaan säätelyyn johtuen suuren laman kokemuksista.

Säädelty talous toimi hyvin sodan jälkeen osin säätelystä itsestään johtuen, osin siksi, että talouskasvu oli niin vahvaa läntisessä maailmassa. Ei ollut tietokaan talouden lamoista ja romahduksista, jotka olivat vaivanneet maailman taloutta vähän väliä 1800-luvulta 1900-luvulle.

”Hyvä säätely” ei kuitenkaan kestänyt rahamarkkinoiden voimakkaita muutoksia 1980-luvulta eteenpäin. Ongelman ratkaisu piili lähinnä siinä, kuinka onnistuneesti ja oikea-aikaisesti pystyttiin irtautumaan säätelystä. Tulokset eivät mairittele. Suomi oli tässä kehityksessä vain yksi maa muiden joukossa: kaikki kokivat vaikeuksia.

Onnistunutta sopeutumista muutokseen yritettiin, mutta keinot eivät olleet riittäviä. Säädellyn pankkitoiminnan pohja oli luja. Kuusterä tuo esille mm. vakavaraisuusvaatimuksen alhaisuuden osuuspankeissa ja säästöpankeissa (2 prosenttia) ja liikepankeissa (4 prosenttia). Talletuskorkokilpailua ei sallittu ja luoton korot olivat verovapaita. Antolainaiskorko oli säädelty ja verottaja hyväksyi lainakorkojen verovähennysoikeuden.

Pankkikilpailu oli kilpailua tallettajista, johon myös pankkien varainhankinta perustui. Tallettajien saamiseksi laajennettiin pankkiverkkoa, joka johti hyvin tiheään sivukonttorien määrään. Suuri henkilöstömäärä aiheutti paineita pankkien kannattavuudelle. Pankit samanlaistuivat, niillä ei ollut enää tunnusomaista asiakaskuntaa.

Säädeltyjen rahoitusmarkkinoiden vuosikymmeninä pankkien tulot muodostuivat anto- ja ottolainauksen välisestä korkomarginaalista. Kumpikin osa oli hallinnollisesti määritetty, joten tulotkin määräytyivät hallinnollisesti. Pankit toimivat siis ahtaassa raossa. Heikkoa vakavaraisuutta korjattiin kiinteistöjen arvonkorotuksilla. Tiheä pankkipalatsiverkko saatiin kepulikonstein tukemaan pankin taloutta!

Lainakorot pysyivät järjestelmän luonteesta johtuen matalina, joka johti tilanteeseen, jossa lainojen kysyntä ylitti jatkuvasti tarjonnan. Hyvä puoli oli, että asiakkaiksi valikoituneet olivat harvoin maksukyvyttömiä, joten luottotappiot pysyivät kurissa. Noina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käsittääkseni ainoastaan OKO:n kriisi 1966 muistutti liiallisen luotottamisen vaaroista.

Rahamarkkinoiden vapauttamisen tarve hiipi hitaasti Suomen pankkijärjestelmään sitä mukaa, kun Suomi liittyi kansainvälisiin järjestöihin. Säädeltyjen rahamarkkinoiden rinnalle muodostuivat ”harmaat markkinat”, joka kertoi säädeltyjen markkinoiden riittämättömyydestä ajan tarpeisiin. Valuuttakurssien vakauden takaajaksi perustetun Bretton Woods -järjestelmän (1944-1971) kaatumisen seurauksena epävakaus markkinoilla lisääntyi. Pankit ottivat uudessa tilanteessa käyttöön uusia rahoitusinstrumentteja (johdannaiset), mikä lisäsi pankkien riskejä. Käytännössä pankit arvopaperistivat saataviaan saadakseen niitä myytyä edelleen markkinoille.

Suomessa säätelyn purku käynnistyi myöhään, mutta purkauksenomaisesti 1980-luvun alussa. Myös Suomessa, kuten muuallakin, säätelyjärjestelmän ulkopuolisen rahan määrä kasvoi osin johtuen Neuvostoliiton kaupan luonteesta. Muutokset palauttivat riskienhallinnan pankkitoimintaan. Luottotappioriskit kasvoivat.

Pankkien varainhankinta monipuolistui, mutta samalla koko pankkiryhmää (tai jopa koko pankkijärjestelmää) koskeva systeemiriski kasvoi.

Luotonanto karkasi käsistä vuoden 1987 jälkipuoliskolta alkaen. Pääomarajoitteiden poistuessa – yksityishenkilöitä lukuun ottamatta – valuuttaluottojen kasvu nopeutui. Luottojen kasvun kiihkein vaihe osui vuodelle 1988, mutta jatkui vielä seuraavanakin vuonna ripeänä. Kuusterä kiinnittää huomiota oleelliseen seikkaan: luotonannon räjähdysmäistä kasvua kesti vain noin 14-15 kuukautta, mutta jäljet olivat hirvittävät.

Pankkien liikkeelle laskemista sijoitustodistuksista tuli lyhytaikaisen rahoituksen keskeinen lähde, vaikka sitä ei ollut sellaiseksi tarkoitettu. Aktiivisin taho sijoitustodistusmarkkinoilla oli SKOPin johtama säästöpankkiryhmä.

Suomen pankissa hälytyskellot alkoivat soida vuonna 1988, mutta reagointi oli aivan liian hidasta. Osittain tämä johtui oletuksesta ja odotuksesta , että vuosia kertynyt luottopatouma purkautuisi ”luonnollista tietä”. Tasaantuminen tapahtuisi itsestään – näin ajateltiin. Ongelmien koittaessa katsottiin mahdottomaksi palata takaisin valuuttatuonnin rajoituksiin. Kuusterä katsoo, että kaikilta osapuolilta katosi maltti: viranomaisista asiakkaisiin saakka ja kaikilta siltä väliltä. Kuusterä edustaa siis kantaa, jonka mukaan ”olimme kaikki syyllisiä”.

Valuuttapohjaiseen luototukseen siirtyminen lisäsi valuuttakurssiriskiä, joka aivan liian monelta unohtui. Kuvan ongelmien kasvusta antoi pankkien luottotappioiden kasvu 1980-luvun lopulta alkaen. Muutos oli dramaattinen.

Markan kiinteästä kurssista kiinni pitäminen kulki rinnan edellä kuvatun kehityksen kanssa. Oli kyllästytty 10 vuoden välein tapahtuneisiin devalvaatioihin. Tämä johti itsepintaiseen kiinteän kurssin puolesta taisteluun, vaikka politiikalta vähitellen putosi pohja pois. Kriisiin ajauduttiin vuoden 1991 marraskuussa, jolloin toteutettiin delvalvaatio. Kiinteän kurssin politiikka kärsi lopullisen tappion vuonna 1992, kun markka päästettiin kellumaan. Devalvaatiota edeltäneeseen tilanteeseen nähden markan kurssi oli heikentynyt yli 40 prosenttia. Valuuttaluottoja ottaneiden pahin painajainen toteutui. Luottotappiot räjähtivät käsiin. Kuusterä: ”Pankkien yhteenlasketut luottotappiot nousivat vuosina 1990-97 vajaaseen 76 miljardiin markkaan”, joka oli noin ”kaksinkertainen suhteutettuna pankkien vuoden 1991 omien pääomien määrään”.

Kaikki pankkiryhmät ajautuivat ongelmiin, mutta SKOPin osalta oli kysymys luottamuksen menettämisestä koko säästöpankkiryhmää kohtaan. Pankkikriisiä on jopa pidetty SKOPin kriisinä. Sitä se ei pelkästään ollut, mutta joka tapauksessa Suomen pankki otti SKOPin dramaattisesti haltuunsa syyskuussa 1991. Lopputuloksena – välivaiheen eli Suomen Säästöpankki Oy:n kautta – lähes koko säästöpankkiryhmä jaettiin kilpailevien pankkien kesken ja loput siirrettiin valtion omaisuudenhoitoyhtiöön Arsenaaliin. Pankkeja koskeva ongelma oli kuitenkin säästöpankkiryhmää laajempi. KOP:n ongelmat kasvoivat niin suuriksi, että KOP ja SYP fuusioitiin Meritaksi vuonna 1995. Lopulta pankista Ruotsi-apujen kautta muodostettiin Nordea.

Pankkijärjestelyt jatkuivat muidenkin pankkiryhmien osalta. Postipankki muuttui Leonia-vaiheen kautta Sammoksi. Vuonna 2008 Sampo Pankki Oy siirtyi tanskalaisen Danske Bankin omistukseen.

Myös osuuspankkiryhmässä toteutettiin järjestelyjä, joiden seurauksena muodostui OP-Pohjola-ryhmä.

Läheskään kaikki edellä kuvattu ei johtunut pankkiriisistä tai Suomen lamasta. Pankkiryhmäjärjestelyjä olisi joka tapauksessa tehty synergiaetujen tai saneeraustarpeiden seurauksena.

Pankkikriisin hinnasta on esitetty monenlaisia arvioita. Kuusterä toteaa lopputuloksesta seuraavaa: ”nettomääräisesti pankkituki oli valtion osalta 31 miljardia markkaa”. Valtion tilinpäätöksessä tappioiksi oli vuoteen 2011 mennessä kirjattu 1,5 miljardia euroa. Joka tapauksessa suurimmat esitetyt tuen määrät olivat täysin liioiteltuja. Inhimillinen kärsimys sen sijaan oli kriisin seurauksena kaatuneiden yritysten myötä suunnaton.

Marxin tulkinta ja vaikutus 2000-luvulla

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on nyt käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Niissä käsitellään Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa nykypäivään saakka. Tämä on jo toinen blogikirjoitukseni em. teoksen ajatusten pohjalta.

Tässä keskityn Hobsbawmin näkemyksiin Marxin vaikutuksesta viime vuosikymmenien ja tämän päivän keskusteluun sekä osin tulevaisuudenkin näkymiin. Kirjoittaja pohtii näitä teemoja varsinkin luvussa ”Marx nykyään”. Siinä Hobsbawm perkaa omankin maailmankuvansa muuttumista ja hajoamista kriittiseen sävyyn. Erittäin laajan kielitaitonsa ansiosta hän pystyi kiehtovasti lähestymään teemojaan monista eri lähtökohdista.

Hobsbawm kuului Ison -Britannian kommunistiseen puolueeseen 1990-luvun vaihteeseen saakka.

Kun Marx kuoli, oli hänen välitön vaikutuksensa vähäinen. Pääteos (tai teossarja) ”Pääoma” oli jäänyt kesken. Työ ei juuri edennyt Marxin elämän viimeisten 10 vuoden aikana. Friedrich Engels kokosi Marxin jälkeen jääneistä papereista teossarjan valmiiksi. ”Mutta mikä postuumi menestys häntä odottikaan!”, huudahtaa Hobsbawm. Eurooppalaisilla työväenpuolueilla oli merkittävä osuus maidensa poliittisesta vallasta vain 25 vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Hobsbawm toteaa, että kun Marxin kuolemasta oli kulunut 70 vuotta, ”kolmasosa ihmiskunnasta eli kommunistisissa maissa”. Näitä maita hallinneet puolueet väittivät edustaneensa Marxin ajattelua ja perinnettä.

Huomattavia kommunistien johtamia maita tänä päivänä ovat mm. Kiina ja Vietnam. Eri asia on, että tiukasti arvioiden ne ovat enemmänkin valtiokapitalistisia maita.

Marxin vaikutus on ollut millä mitalla tahansa valtava. Marxin hauta Lontoossa on edelleen ympäri maailmaa kerääntyvien ihmisten pyhiinvaelluskohde.

Mutta entä tänään? Mikä on aidosti marxismia edustavien tahojen merkitys tänään? Hobsbawm toteaa, että Marxin kuoleman satavuotispäivää (1983) seuranneiden vuosikymmenien aikana hän oli ”merkityksensä menettänyt mies”.

Mutta 2000-luvulla erityisesti finanssikriisin jälkeen Marx on kelvannut monien markkinataloutta edustavien tahojen silmissä taloushistorian guruksi, jonka kapitalismin selitysmalli on yhä ajankohtainen. Google antaa 92 000 000 hakutulosta Karl Marxista. Hobsbawm näkee, että Marx vapautui paljosta, kun neuvostoliittolainen tulkinta marxismista luhistui. Marxia ei tarvinnut enää kytkeä leninismiin. Alunperinkin neuvostoliitolainen versio suunnitelmataloudesta perustui tosiasiassa improvisointiin, jonka taustalla oli saksalainen versio ensimmäisen maailmansodan aikaisesta sotataloudesta.

Merkittävä havainto on, että nykyinen globalisoitunut kapitalismi muistuttaa Marxin aikaista globalisaatiota. Hobsbawmin teoksessa on kuvattu mielenkiintoinen episodi, kun George Soros kysyi historioitsijan kantaa eräässä tilaisuudessa Marxista: Miljardööri Soros vastasi itse: ”Se mies ymmärsi kapitalismista 150 vuotta sitten jotain, mistä meidän pitäisi ottaa opiksemme”.

Sosialismin menestynein muoto oli sosiaalidemokraattinen, sosiaaliseen markkinalouteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Itse asiassa tämä malli muistutti periaatteiltaan 1900-luvun alun Eduard Bernsteinin versiota uudistusliikkeestä, jossa lopullista tavoitetta ei ollut ollut käytännössä olemassa. Markkinatalous toimi, mutta tietyillä ”työväen vaatimusten ehdoilla”, kuten Hobsbawm asian muotoili. Samalla loitonnuttiin alkuperäisestä Marxin näkemyksestä.

Hobsbawmin mukaan markkinafundamentalismi on tätä nykyä sanellut pelin säännöt: se ilmenee uusliberalistisina vapausarvoina, suurina taloudellista eriarvoisuutta kasvattavina tulonjakotaisteluina ja kapitalistisina jyrkkinä talouden sykleinä. Viime vuosisadan eriasteiset sosialistiset liikkeet pyrkivät vähimmäiselintason saavuttamiseen. Käytännössä kuitenkin saavutetun tuotantokapasiteetin avulla pystyttiin luomaan vaurautta huomattavalle osalle ihmisiä, eikä tyytymään pelkästään minimiin. Edellä esitetyn kehityksen rinnalla ovat tulleet vallitseviksi uudet ympäristöön ja ilmastoon keskittyvät teemat, jotka perustuvat yhdeltä osin rajoittamattomaan talouskasvuun. Hobsbawm kuvailee haasteet rankoiksi: ne asettavat kapitalismin kehitykselle elintärkeät rajoitteet.

:::::::::::::::::::

Marxin erittely kapitalismin luonteesta esimerkiksi ”Kommunistisessa manifestissa” on edelleen relevantti: ”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston (kapitalistisen) aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisen on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia”.

Hobsbawm päätyy arvioissaan siihen, että Marx on merkityksellinen ajattelija koko ihmiskunnan kannalta ja modernien yhteiskuntatieteiden perustaja. Hobsbawm viittaa ranskalaisintellektuelli Jacques Attalin näkemykseen, että Marxin ajattelu ei ole perinteisessä mielessä monitieteistä vaan hän yhdistää kokonaisvaltaisesti poliittiset, taloudelliset, tieteelliset ja filosofiset näkemykset.

Hobsbawm kuitenkin muistuttaa, että Marxin tekstit eivät muodosta ”viimeisteltyä kokonaisuutta” eivätkä hänen ajatuksensa monilta osiltaan ole enää ajankohtaisia. Dogmin ja organisoidun yhteiskuntamallin muodostamisen ajat ovat ohi, vaikka esimerkiksi Kiinassa kommunismi muodostaakin jonkinasteisen sateenvarjon yhteiskuntafilosofian ylle.

Yksi Hobsbawmin ajattelun yllätyksistä on, että hän hylkää Attalin teorian, jonka mukaan on erotettava ”todellinen Marx” ja toisaalta (Marxin teorioiden) ”yksinkertaistajat ja vääristäjät” toisistaan. Ongelmanasettelussa on kysymys esimerkiksi kiistasta oliko kommunismilla mahdollista edetä Venäjän kaltaisessa takapajulassa. Neuvostoliiton luojilla oli käsitys, että Venäjä voidaan modernisoida olosuhteista huolimatta. Hobsbaumin mukaan tällä argumentilla on yhtä hyvät perusteet kuin niillä, jotka katsoivat, että Marxin dogmi vaati kehityskelpoiset teolliset olosuhteet, jotta kommunismille löytyisi otolliset olosuhteet.

Tulkitsen niin, että Hobsbawm haluaa torjua Marxin ajatusten käsittämisen ”jumalan sanana”. Mahdollisesti hän on itse – ennen luopumistaan kommunismista – kokenut itse tämän ajattelun itselleen liian läheisenä. Hän muistuttaa hieman turhautunutta vasemmistoälykköä, joka suhtautuu skeptisesti kaikenlaiseen ideologisointiin, mutta joka on säilyttänyt kaipuun oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.

Marx ja maailman muuttaminen

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Ne käsittelevät Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa. Olen aiemmin kirjoittanut arvion samaan aihepiiriin kuuluvista ”Kommunistinen manifesti -kirjasta” ja Engelsin Britannian 1800-luvun työväen oloja käsittelevästä kirjasta ”Työväenluokan asema Englannissa”.

Otan oikeudekseni käsitellä kirjan niitä lukuja, jotka ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Keskityn Marxin merkitykseen yleensä historian juoksussa ja erityisesti Marxin vaikutukseen viime vuosikymmeninä. Kirjan käsittelyn painopiste on huomattavassa määrin Länsi-Euroopassa.

Viime vuosisadalla melkein kaikki marxilaiset pitivät työväenpuolueita ja -liikkeitä oikeana paikkana omalle poliittiselle toiminnalleen. Kirjaan sisältyvässä esseessä ”Marx ja työläiset: pitkä vuosisata” Hobsbawm käsittelee marxilaisuutta ja työväenliikettä itsenäisinä historiallisina voimina, mikä vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

Työväenliikkeen historia ulottuu pitkälle 1800-luvulle, mutta liike terävöityi vuosisadan lopulta lähtien. Työn ja pääoman ristiriita tajuttiin (ajattelevissa) johtavissa piireissä hyvin varhain ja jopa pääministerit toimivat ristiriitojen sovittelijoina. Tämä on merkittävä huomio, koska työväen järjestäytymisaste oli enintään 15-20 prosentin luokkaa vuosituhannen vaihteessa. Aluksi vain Saksassa työväenpuolueella oli merkittävää kannatusta, mutta hallitukset päättelivät, että pian kannatus tulee lisääntymään. Ei pelätty niinkään vaalien tulosta vaan työläisten luokkatietoisuuden kasvua (so. radikalisoitumista). Tällöin luokkaristiriidat nousisivat politiikan sisällössä keskeisiksi.

Jo varhain marxilaisuuteen kohdistettiin kritiikkiä (Bernstein: ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” ja Masaryk: ”Marxismin kriisi”). Keskeinen kysymys Bernsteinin revisionismista käydyn keskustelun taustalla oli: uudistukset vai vallankumous? Kun kapitalismi ei romahtanutkaan jouduttiin pohtimaan työväen strategiaa uudelleen. Bernsteinin halu muokata vapaasti marxilaisuutta herätti ankaraa vastarintaa.

Tässä tullaan edellä esitettyyn Hobsbawmin kysymykseen, jonka mukaan työväenliike oli välttämätöntä erottaa sosialismista itsenäiseksi tarkastelukohteeksi. Liikettä kohdanneet ensimmäiset kriisit eivät olleet nimittäin työväenliikkeiden kriisejä vaan sosialismin kriisejä. Tosiasiassa kapitalistisissa maissa työväenliikkeet joka tapauksessa elivät symbioosissa kapitalismin kanssa. Monet työväenliikkeet jopa vastustivat sosialismia, joskin olivat poikkeuksia. Sosialismille yhteiselo kapitalismin kanssa oli kertaluokkaa haasteellisempi tehtävä.

Marxin ja Engelsin mukaan työväenluokan piti järjestäytyä puolueeksi saadakseen omia uudistuksiaan paremmin läpi. Tämä oli mahdollista vain liberaalidemokraattisissa valtioissa. Monet tällä periaatteella muodostetut puolueet nousivat valtapuolueiksi (Englanti, Espanja, Ruotsi, Norja…). Osoittautui vääräksi luuloksi, että työväenliikkeiden oli oltava vallankumouksellisia saadakseen tavoitteitaan läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa. Maltilliselle uudistuspolitiikalle oli tilausta.

Vallankumouksella oli kysyntää vain maissa, joissa muutoin oli mahdotonta toteuttaa uudistuksia.

::::::::::::::::::

Vuosien 1914 ja 1940-luvun lopun välinen aika oli katastrofien aikaa. Sekasorto ja kumoukset sekoittivat kaikki yhteiskunta- ja talousmallit, mukaan lukien kapitalismin. Tässä katsannossa Neuvostoliitto sai kannattajia vakaudellaan, joskin likikään kaikki se tieto, mikä on nyt käytettävissä ei ollut tuolloin jaossa. Vielä 1960-luvulla varteenotettavat läntiset valtiomiehet uskoivat Neuvostoliiton tulevaisuuteen, puhumattakaan kolmannen maailman johtajista. Toinen maailmansota radikalisoi osan vasemmistoa. Samalla kahtiajakautuminen jyrkkeni: maltillisten ja vallankumouksellisten väliin kasvoi muuri. Kuitenkin vallankumouksen aikaansaaminen ei ollut helppoa: vain asutun maailman reuna-alueilla kumoukset etenivät.

Neuvostoliittolainen sosialismi käänsi mieliä sosialismille myönteiseksi. Kuitenkin sosialidemokraattiset puolueet sotien välillä säilyttivät pääasiassa hegemonisen aseman suhteessa vallankumouksellisiin. Järjestäytyneen työväenluokan kasvu hidastui sotien välisenä aikana, mutta vahvistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen ja saavutti huippunsa 1970-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin ja maltillisten sosialistien symbioosi jatkui ja uudisti rakenteita nopeaan tahtiin: luotiin hyvinvointiyhteiskunta. Varsinkin vuosien 1947-1973 välillä talouskasvu generoi hyvinvointia ja kiihdytti uudistuksia. Revisionismin (maltillisten) voiton symbolina Länsi-Saksan sosiaalidemokraattinen puolue luopui marxilaisuudesta vuonna 1959.

Edellä mainitun ”kultakauden” lopulla reformistiset tavoitteet olivat suurelta osin saavutettu. ”Työväenluokkaisuus” kuitenkin säilyi, vaikka oli irtauduttu sosialismista lopullisena päämääränä. Rajat vasemmiston kannatuksen ekspansiolle tulivat kuitenkin vastaan: reformistit ja vallankumoukselliset yhteenlaskettunakaan eivät saavuttaneet enempää kuin puolet kaikista äänistä. Hallitsevat porvarilliset luokat alkoivat jo varhain taipua uudistuspolitiikan vaatimusten edessä. Tahti vain kiihtyi Hobsbawmin määrittelemällä kultakaudella 1947-1973. Työväenpuolueet tekivät tehtävänsä: täystyöllisyyden avulla hyvinvointivaltio saavutti kukoistuksen.

Sosiaalidemokraattiset hallitukset olivat aikavälillä 1947-1973 ainakin jossain vaiheessa vallassa Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Suomessa, Norjassa, Portugalissa, Francon jälkeisessä Espanjassa, Ruotsissa, Britanniassa ja Länsi-Saksassa, luettelee Hobsbawm.

Vallankumouksellisilla puolueilla – vaikka eivät saavuttaneetkaan hegemonista asemaa - oli oma tehtävänsä tukiessaan muun vasemmiston ja osan porvaristoakin tavoitteita. Portugalissa ja Espanjassa kommunisteilla oli merkittävä rooli Salazarin ja Francon diktatuurien kumoamisessa, mutta ne marginalisoituivat pian tämän jälkeen. Ranskassa kommunistit olivat hallituksessa vielä 1981-84, mutta palatessaan intoa täynnä kovaan linjaan ne menettivät nopeasti asemansa.

Euroopan kommunistisista maissa ei voida kirjoittaa työväenliikkeiden historiaa, koska niiden järjestäytyminen oli kielletty! Työväenluokan historia on sitten asia erikseen.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun jälkeen asetelmat muuttuivat, alkoi hidas kommunististen puolueiden hiipuminen. Myös bernsteinilainen sosiaalidemokratia kutistui. Ruumiillista työtä tekevien luokka pieneni ja luokkatietoisuus hapertui. Kävi jopa niin, että osa työväenluokkaisista väestöryhmistä siirtyi Thatcherin ja Reaganin äänestäjiksi. Myös nationalistiset oikeistopuolueet keräsivät työväenluokkaisia ihmisiä puolelleen.

Merkittävä henkisen sisällön muutos tapahtui Hobsbawmin sanoin, kun työväenluokka vaurastui ja ”horjutti itsestään selvänä pidettyä käsitystä, että työväenluokkainen yksilö pystyi parantamaan olosuhteitaan aidosti vain solidaarisuuden ja kollektiivisen toiminnan kautta”. Aletaan olla aivan nykyhetken traumojen äärellä.

Suomessa ja monissa muissa maissa on ollut 2010-luvulla välähdyksittäin oireita vanhan solidaarisuuden hengestä, mutta niiden tapahtuma-aikoina Hobsbawm oli jo kuollut.

Kapitalistiset maat menettivät Neuvostoliiton hajottua ”kirittäjän”. Niiden ei tarvinnut uhrata enää niin paljon voimavaroja kansalaisten hyvinvointiin pärjätäkseen järjestelmien välisessä kilpailussa. Länsimaiden lamatkaan eivät parantaneet Neuvostoliiton asemaa. Ei tarvinnut enää pelätä Neuvostoliiton mahtia, ”jolloin ne (länsimaat) menettivät kiinnostuksensa ihmisiin, jotka harvemmin omistavat osakkeita”. Aika raflaavasti sanottu Hobsbawmilta, mutta jokin totuuden siemen tähänkin sisältyy. Ehkä Neuvostoliiton kilpailu oli vahvimmillaan kuitenkin 1930-luvulla ja 1950- ja 1960-luvulla, mutta pian se menetti uskottavuutensa. Nykyisin Neuvostoliitto tarjoaa vain geopoliittisen uhkakuvan, eikä lainkaan hyvinvoinnin kilpailukykyä.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvulta alkaen työväenliike kohtasi yhä useampia haasteita. Seuraavassa tärkeimpiä:

Radikaali talousliberalismi löi läpi 1970-luvulla Chicagon yliopisto johtotähtenään. Vapaiden markkinoiden oppi ja julkisten hyvinvointipalvelujen kyseenalaistaminen olivat läpivirtaavat periaatteet.

Globalisoitumisen olisi voinut ajatella olevan voimavara kansainväliselle työväenliikkeelle, mutta pian paljastui, että työväenliikkeet pystyivät edistämään asiaansa vain kansallisvaltion sisällä. Työväen asemaa parantaa kuitenkin se tosiasia, että kansallisvaltiot eivät ole katoamassa mihinkään. Valtion asema on pikemminkin vahvistunut globaalin vastapartnerina: globalisaatio ja kansallisvaltio sopivat samaan sapluunaan.

Työväenliikkeen vahvuus on yhä enemmän julkisella sektorilla. Teollisuusväki sen sijaan vähenee. Työväenpuolueet ovat irronneet aika päiviä sitten bernsteinilaisuudesta ja etsineet ”kolmatta tietä” kapitalismin ja sosialismin välistä. Vasta vuoden 2008 jälkeen työväenpuolueet ovat löytäneet omaa profiilia, joskin populistiset puolueet ovat tätä kirjoitettaessa nostaneet vahvan haasteen. Kommunismi on kadonnut vakavasti otettavana poliittisena voimana.

Samaan aikaan, kun alkuperäiset vasemmistolaiset ideologiat ovat sirpaloituneet, on sijalle noussut vihreitä liikkeitä. Ne eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti työväenluokkaisia vaan keskiluokkaisia.

Varsinaista vasemmistoa on leimannut ”vastustuspuolueajatus”. On ollut vaikeaa hahmottaa, mitä se esittää kapitalismin tilalle. Pieneltä osin tämä on luonut edellytyksiä anarkismille. Viime aikoina tosin myös vasemmisto on profiloitunut ja esittänyt vaihtoehtona ohjelmia porvaripuolueille.

Hobsbawm arvioi teoksessaan todennäköisimmäksi vasemmistoaukon täyttäjäksi ”etnistä nationalismia”, joka on vain vahvistunut muukalaisvihoineen vuoden 2011 jälkeen, johon Hobsbawmin tarkastelu päättyy.

Onko laissez-faire-politiikan aika ohi? Näkyvillä on suuri epävarmuus, jota edelsi fukuyamalainen liberaalin demokratian voitonjulistus. Tämä kausi päättyi viimeistään finanssikriisiin, jonka jälkeen maailma on muuttunut levottomammaksi paikaksi, jossa suunnan määrittäminen on yhä useammin arvausten varassa.

Eric Hobsbawm esittää vasemmistolle uuden ajattelutavan kehittämistä. Vanha työväenluokasta lähtevä muutos ei enää sellaisenaan kelpaa läpimurtotyökaluksi.

Yhteinen ajattelu voisi kummuta molemmilta (kapitalismi ja sosialismi) tahoilta vanhan marxilaisen kapitalismikritiikin pohjalta. Marx myös näki globalisaation seuraukset paremmin kuin monet vielä tänäkään päivänä. Historia ei ole loppunut, se jatkuu. Hobsbawm esittää esseekokoelmansa lopuksi summaavan nykytilan kritiikin: ”Jälleen kerran on käynyt ilmi, etteivät ”markkinat” pysty edes suurten kriisien välissä ratkaisemaan 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan suurinta ongelmaa: sitä, että rajoittamaton ja yhä kehittyneempään teknologiaan ja kestämättömään voitontavoitteluun perustuva talouskasvu luo globaalia vaurautta vahingoittaen yhä tarpeettomammaksi käyvää tuotannontekijää, ihmistyövoimaa, ja samalla maailman luonnonvaroja.”

Mitä Marx sanoisi tähän?

Talouskuria ja kamreeriajattelua vai löysää velanottoa?

Teoksessa ”Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoriaa teollistumisen jälkeen” (Gaudeamus, 2019) kerrataan talouden nykyhistoriaa useiden eri asiantuntijoiden toimesta. Keskityn tässä finanssipolitiikkaan liityntöineen ja yritän vetää johtopäätöksiä nykypäivään. Yksi kirjoittajista, VTT Sakari Heikkinen, toteaa kirjan kansitekstissä oleellisen: ”Suomi on perinteisesti ollut vähäisen valtionvelan maa, mutta kriisiaikoina on jouduttu pakon edessä luopumaan kamreeriajattelusta”. Lausahduksessa on vinha perä, vaikka lehtiä lukemalla voisi kuvitella Suomen horjuvan jatkuvasti velkavankeuden partaalla.

Teoksen kirjoittamisen aloitteentekijänä on ollut emeritusprofessori Jorma Ahvenainen, joka toimi omanakin opettajanani lähes 50 vuotta sitten.

Heikkisen kirjoittamassa osiossa ”Julkinen talous, valtiontalous ja finanssipolitiikka” viitataan Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen ”uraauurtavaan” teokseen ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja”. Siinä tekijät määrittävät finanssipolitiikan linjan ulottuvan 1940-luvulta 1980-luvulle. Tavoitteena oli ”nopea kasvu vakauden kustannuksellakin”. Kun velanottoa vieroksuttiin, tuli finanssipolitiikasta myötäsyklistä. Seurauksena suhdannevaihtelut jyrkkenivät sen sijaan, että olisi toimittu vastasyklisesti eli hidastettu valtion menojen kasvua noususuhdanteessa ja kiihdytetty laskusuhdanteessa. Kuviteltiin kai, että toimittiin keynesiläisten oppien mukaan, mutta tosiasiassa tehtiin juuri päinvastoin. Karkein erehdys sattui mielestäni 1980-luvun kasinovuosina annettaessa talouden ylikuumeta.

Jos lähtökohdaksi historianäkökulmasta otetaan velanottovastaisuus, ulottaisin talouspoliittisen linjan edellä esitettyä paljon pidemmälle ajanjaksolle, nimittäin Snellmannista Rytin kautta Viinaseen. Elvyttävään politiikkaan on turvauduttu vain äärimmäisissä kriiseissä.

Johtopäätös voisi olla, ettei ole seurattu maailmalla vaikuttaneita talouspoliittisia oppeja. Keynesiläinen systematiikka hylättiin. Elvyttävää politikkaa nähtiin edes jossain määrin 1970-luvulla seurauksena öljykriisistä. Sakari Heikkinen myöntää, että senkin jälkeen tavoitteellinen suhdannepolitiikka on ollut haastavaa, vaikka tietomäärä on koko ajan kasvanut. Niinpä huomaan edelleen väiteltävän aivan talouden perusasioista.

Kuitenkin Heikkisen grafiikoista käy ilmi, että elvyttävää politikkaa on noudatettu kaikesta huolimatta 1970-luvun lopulla, 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmässä vaiheessa 2010-2015. Onko talouspolitiikka ollut myötä- vai vastasyklistä finanssikriisin jälkeisessä aneemisessa vaiheessa? Heikkinen näkee kuvan epämääräisenä, toisaalta elvyttävänä, toisaalta kiristävänä. On menty parempaan suuntaan suhdanteiden huomioimisessa, mutta ei tarpeeksi.

:::::::::::::::::::::::

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin velkasuhde nousi ylimmillään noin 65 prosenttiin bkt:stä. Sen jälleen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka laski jopa 30 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun. Julkinen velka nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta on sittemmin vuodesta 2015 lähtien pysähtynyt ja kääntynyt laskuun.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että kansainvälisesti velkaluvut ovat olleet varsin lohdulliset. Ja tämä koskee myös 1990-luvun laman velanottoa. Velalla pelottelulla oli silloin poliittisia tavoitteita.

Vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu alhainen taso on jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin saavutettuun 30 prosenttiin, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Kestävyysvajeella viitataan ikääntymisen aiheuttamaan huoltosuhteen kasvuun: yhä pienempi työssäkäyvä aktiiviväestö joutuu pitämään huolta yhä suuremmasta osasta väestöä. Tosin kestävyysvajearviot ovat vaihdelleet kovasti arvioijasta riippuen.

Kestävyysvaje on joka tapauksessa niin merkittävä, että siihen tulee varautua jo etukäteen. Mutta onko kestävyysvajeuhka niin suuri kuin sitä markkinoidaan meille kansalaisille?

:::::::::::::::::

T&Y -lehden tuoreen numeron 2/2019 palstalla ”Lukuvihje” on arvioitu Alberto Alesinan & Carlo Faveron & Francesco Giavazzin teos ”Austerity. When It Works and When it Doesn´t”. En tässä arvioi kirjaa, vaan keskityn kirjasta arvion tehneen Heikki Taimion pohdintaan valtiontalouden haasteesta: lisää veroja vai lisää lainanottoa?

Juuri toimintansa toimitusministeriönä päättävän hallituksen ja tulevan Antti Rinteen hallituksen välillä on selvä ajattelullinen – etten sanoisi ideologinen - ero. Juha Sipilän hallitus leikkasi menoja ja Rinne on ilmoittanut, ettei leikata, vaan otetaan velkaa. Tilanne on toki ollut ja on edelleen monimutkaisempi kuin edellä kuvasin: hallitus joutuu joka tapauksessa ottamaan velkaa sen menotalouden kattamiseen, johon on sitouduttu. Kysymys on uusista sitoumuksista, miten ne kustannetaan.

Keynesiläisessä mallissa menoleikkaukset hidastavat talouskasvua enemmän kuin verojen korotus: leikkaus on suoraan pois kokonaiskulutuksesta, ”kun taas verojen korotuksesta vain osa vähentää kulutusta ja osa on pois säästämisestä”.

Alesinan & kumppanien kirjassa esitetään - Taimion mukaan - että ”menoleikkauksista seuraa paljon pienemmät tuotannon menetykset kuin veronkorotuksista”. Lisäseurauksena menoleikkaukset takaavat, ettei verotusta tarvitse kiristää. Edelleen menoleikkausten tapauksessa ”taloudenpitäjät uskaltavat kuluttaa ja investoida”.

Kysymys on tietenkin talouskuripolitiikasta, josta on vaihtelevia mielipiteitä. Taimio aivan oikein korostaa, että menoleikkauksia suosivat ne, jotka haluavat pienentää julkisen sektorin kokoa ja keventää verotusta. Tätä ajattelua vastaan ovat nousseet monet poliitikot, jotka haluavat tasa-arvoista ja inhimillisesti tasapainoista kehitystä.

:::::::::::::::::::

Alesina ja kumppanit asettuvat tutkimustensa perusteella selvästi talouskuripolitiikan (austerity) kannalle. Vierastan itse kirjan kirjoittajien arviota, että ”ilman menoleikkauksia menot kasvaisivat jatkuvasti, mikä ruokkii odotuksia jatkuvista veronkorotuksista”. Tämä automaatio on liian kategorinen.

Juuri nyt hallitusta muodostettaessa olemme tilanteessa, jossa keskustelua käydään potentiaalisten hallituskumppanien kesken siitä, jatketaanko leikkauksia vai väljennetäänkö suhtautumista lisävelanottoon. Mielenkiitoinen tapaus ovat infrahankkeet, esimerkiksi ratahankkeet, joiden katsotaan olevan paitsi menoerä niin myös investointi tulevaisuuteen.

Menoleikkaukset ja veronkorotukset sekoittuvat muihin meneillään oleviin talouden trendeihin (esim. suhdannevaihteluiden meneillään olevaan vaiheesen), joten on otettava huomioon, että talouteen vaikuttavien muuttujien määrä on suuri.

Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että blokkipolitiikan yksi seuraamus voi olla muutos pitkän aikavälin talouspoliittisessa linjassa, joskaan se ei välttämättä ole niin suuri kuin retoriikassa väitetään.

Velkaa vai ei - niukkuusajattelun lähteillä

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt.

Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta sanasta, sillä austerityllä voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion leikkauspolitiikkaan/lapsilisät, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle?

Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Tämä on vain yksi näkökohta.

Porvarihallitus pyrki markkinoimaan omaa politiikkaansa niin, että pidetään ”suu säkkiä myöten”, jota ajattelua uhkasi erityisesti opposition ”tuhlaajat”. Toisaalta Sauli Niinistö palasi eräässä tuoreessa lausunnossaan vanhaan valtiovarainministeri-kamreeriminäänsä ja totesi, että ei tässä juurikaan ole säästetty (viime vuosina). Niinistön lausunto nähtiin vihjeenä hallitusneuvottelijoille, että mihinkään velkaantumisdraiviin ei ole syytä sortua.

Tämäkin on vain yksi näkökohta.

Suomen julkinen velka ei ole eurooppalaisessa vertailussa uhkaavan suuri. Suomi sijoittuu julkisyhteisöjen EDP-velassa puoliväliin EU-maiden vertailussa vuonna 2017. Suomen sijoitus on 14. kaikkiaan 28 maan joukossa (lähde: Eurostat 4/23/2019). Kahdellatoista maalla velkasuhde ylittää 70 prosentin rajan, kun Suomen bkt-suhde on 58,9 prosenttia. Suomen velkasuhde alittaa siis moitittavana pidetyn 60 prosentin rajan. Vertailumaista muun muassa Saksa (60,9 %), Britannia (86,8 %), Espanja (97,1 %) ja Ranska (98,4 %) sijoittuvat Suomea heikommin Italiasta ja Kreikasta puhumattakaan.

Asia on juuri nyt ajankohtainen, koska Antti Rinne yrittää muodostaa hallitusta tilanteessa, jossa käydään keskustelua lisävelkaantumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Kysymys on oikeastaan velan absoluuttisesta määrästä ja velan bkt-suhteesta. Jos nyt kohtuullinen bkt-suhde (58,9 %) ei heikkene, ei velanotolle monien mielestä pitäisi olla – tiukasti harkiten – estettä. Hallituksella on – ainakin Rinteen suulla – haluja ottaa velkaa sellaisiin valtiontalouden investointeihin, joille on jollakin aikavälillä nähtävissä tuotto-odotus. Näitä ovat infrastruktuurihankkeet, mutta myös sijoittaminen koulutukseen, jonka uskotaan satavan tulevaisuudessa kansantalouden laariin.

Paljon kriittisempiä ajatuksia on puoluekentän porvaripuolella. Osa kritiikistä johtuu tosin odotuksista oppositioon jäämisestä, jolloin argumentit tuhlaavaisesta velanotosta ovat valmiina. Kuitenkin on sanottava, että mitä suurimalla todennäköisyydellä velkaa joutuisi ottamaan mikä hallitus tahansa.

Asia ei ole kuitenkaan tällä selvä. Mustana pilvenä taivaanrannalla nousee kestävyysvaje, joka on suuri peikko valtiontalouden taustalla, koska siihen on laskettu pääosin eläköitymisestä johtuva huoltosuhdevaje pitkällä aikavälillä.

Helsingin Sanomat laati yllättävän neutraalin pääkirjoituksen velkaantumisodotuksista 14.5.2019 (”Suhtautuminen velkaan muuttuu”). Hesari toteaa, että populismivyöry on ollut omiaan lisäämään velkanyörien hölläämistä. Esimerkiksi Italia on otettu monilla tahoilla varoittavaksi esimerkiksi. Mutta myös sellaiset maat kuin Viro, Ranska ja Saksa (!) ovat kallistuneet velkarahoituksen kasvattamisen kannalle.

Taustalla on uhka taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta, jota varsinkin maaseudulla asuvat ihmiset ovat tunteneet. Tästä on seurannut monenlaisia seuraamuksia, joista yksi on populististen puolueiden nousu ja toinen velkapiikin kasvattaminen. Toisaalta populistiset puolueet eivät ole mitään yhtenäistä joukkoa: Suomessa populistit ovat nähdäkseni kallistuneet paremminkin oikeistokonservatiivisen säästämisen kannalle. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään populismista, sillä myös vanhat puolueet ovat aiempaa valmiimpia velkarahoituksen lisäämiseen.

Myös Hesari näyttää kallistuvan kannalle, että tehtäessä investointeja nollakorkotilanteessa (ja tuotto-odotuksin) velanotto tarkasti harkiten on hyväksyttävää.

::::::::::::::::::::

Laajemmassa yhteydessä kysymys on koko ajattelun muuttumisesta. Pisimmälle viedyssä arviossa kysymys on koko Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen -ajattelun kumoamisesta. Jotkut menojen karsimisen kannattajat ja velanoton lisäämisen vastustajat ovat kauhuissaan varsinkin, kun ”kaikki” rupeavat ajattelemaan näin.

Palataan vielä niukkuusfilosofiaan! Miten negatiivisen ja positiivisen austerityn linja on toteutunut Suomessa? On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Vastaavasti austerity taloutta kuristavassa mielessä on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana menojen leikkaajille.

Keskituloisten asema kurjistuu?

Toisen maailmansodan jälkeen koitti keskituloisten ja keskiluokan kulta-aika. Luokka muodosti ammatti-ihmisten rungon sekä palveluissa että varsinkin teollisuudessa. Keskituloiset kirivät vuosikymmenten varrella hyvään ja yhä paranevaan elintasoon ja muodostivat koko hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarin.

Keskituloiset sekä maksoivat hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta raskaasti että saivat universaaleista (kaikille maksettavista) hyvinvointipalveluista hyödyn. Odotukset tulevaisuuden suhteen olivat korkealla 1960-luvulta alkaen. Hyvää kautta kesti 1980-luvulle ja 1990-luvulle saakka. Yhdeksänkymmentäluvun lama ei tuhonnut niiden keksituloisten taloutta, jotka säilyttivät työpaikkansa ja heitä oli paljon.

Helsingin Sanomat lainaa tuoretta Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaistilastoa artikkelissaan ”Jako hyvä- ja vähätuloisiin jyrkentyy” (1.2.2019) ja toteaa, että tilanne on muuttunut dramaattisesti parinkymmenen vuoden kuluessa. Tilastokeskuksen mukaan keskituloisiin kuului vuonna 1995 yli puolet suomalaisista, 52,3 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli pudonnut 44,3 prosenttiin. Sekä tulot että varallisuus keskittyvät. Hesarin artikkelissa Pekka Ruotsalainen Tilastokeskuksesta toteaa , että tulohajonta on kasvanut ja että on ”vaikea sanoa, mistä se johtuu”. Yritän tässä kirjoituksessa löytää joitakin syitä tapahtuneelle kehitykselle, mutta sitä ennen vielä muutamia faktoja Hesarin artikkelista.

Vuonna 1995 pienituloisia eli korkeintaan 60 prosenttia suomalaisten mediaanipalkasta ansaitsevia oli 7,8 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli 12,8 prosenttia. Pienituloisuus on toki suhteellista: vuonna 1995 pientuloisuusraja oli 10 200 euroa ja vuonna 2017 noin 14 750 euroa vuodessa. Toki hinnatkin ovat tällä välillä nousseet. Pienituloisuuden alapäässä ihmisillä on tosi tiukkaa.

Hesari käyttää hyvätuloisuuden rajana kymmenystä hyvätuloisimpien tulojen alarajasta laskien. Tähän ryhmään kuului vuonna 2017 noin 9,6 prosenttia suomalaisista. Vuonna 1995 osuus oli 6,4 prosenttia. Yksinasuvien käytettävissä oleva tulo kasvoi vastaavasti 29 800 eurosta 43 000 euroon vuodessa. Erittäin hyvätuloisten osuus kasvoi vielä nopeammin.

Monissa perheissä on voitu todeta, että lapset eivät saavuta vanhempiensa keskiluokkaista elintasoa. Puuttuu sopiva koulutus ja työpaikat ovat kaukana asuinkunnasta. Muutos on ollut raju eikä jätä ketään koskemattomaksi.

Onko tämä poikkeava kehityssuunta länsimaissa? Ei ole, sama ilmiö on todettavissa kaikkialla lännessä. Otan tähän rinnalle Yhdysvalloissa tapahtuneen keskiluokkaa kohdannen muutokset, joka on paljon dramaattisempi kuin Suomessa. Sen avulla saadaan joitakin osviittoja sysistä ja sepistä.

::::::::::::::::

Suomen muutokset ovat selviä ja suuria, mutta eivät kuitenkaan aivan mullistavia vuosikymmenten aikajänteellä. Yhteiskunnan palvelujen kustannusten rakenteen kannalta muutokset ovat huomattavia, sillä keskituloiset ovat – kuten alussa todettiin - hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitävä voima, eivät suurituloiset eivätkä pienituloiset.

Yhdysvalloissa keskituloisten negatiivinen tulokehitys on ollut nähtävissä 40 vuoden ajan. Keskiluokan kutistuminen näkyy verrattaessa USA:n tilannetta esim. Belgian, Ranskan, Saksan, Italian ja Ison Britannian vastaavaan. Näissä maissa todellinen tulotaso on noussut, kun taas Yhdysvalloissa on taannuttu.

USA:ssa on laajalti selvitetty syitä tapahtuneeseen keskiluokan kutistumiseen. Joiltakin osin tapahtunutta voitaneen soveltaa myös Suomeen.

Yksi selitys on globalisaatio. Alemman palkkatason maat ovat hyötyneet, kun yhä suurempi osa työstä on paennut esimerkiksi Kaukoitään. Vastaavasti kehittyvissä maissa keskiluokka on laajentunut huomattavasti.

Toinen selitys on, että noudatettu politiikka (verotus) on suosinut pääomatulojen kasvattamista palkkatulojen sijasta. Tämä kehitys on alkoi jo 1970-luvulla ja jatkui 1980-luvulla, kun ns. reagonomics on vallannut alaa.

Kolmas selitys on teknologinen kehitys, joka on syönyt pienituloisten, mutta myös keskituloisten työpaikkoja ja kehitys jatkunee. Toisaalta uusia työpaikkoja on myös syntynyt teknologisen kehityksen myötä, joka on taas johtanut työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelmaan, kun (uudelleen)koulutus ei ole pysynyt ajan tasalla.

::::::::::::::::

Yhdysvalloissa tuloerot ovat kasvaneet nopeammin kuin Euroopassa, koska politiikan muutokset ovat kohdanneet ”paljaammin” työntekijät kuin muualla lännessä, jossa hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä sosiaaliturva on pehmentänyt vaikutuksia. Globalisaatio on kohdellut kaltoin amerikkalaisia työntekijöitä verrattuna eurooppalaisiin, joskin vaikutukset toki näkyvät vanhalla manterellakin, kuten Suomen esimerkki osoittaa.

Työn tuottavuuden ja kotitalouksien reaalisten mediaanitulojen käyrät ovat irtautuneet Yhdysvalloissa toisistaan 1970-luvun puolesta välistä lähtien: Työn tuottavuus on kasvanut huomattavasti nopeammin. Ero on lisääntynyt koko ajan lähestyttäessä nykypäivää. Syynä on pidetty sitä, että pääomatulojen ja maaomaisuuden osuus bkt:stä on kasvanut voimakkaasti verrattuna palkkojen osuuteen.

Konkreettiset luvut luovat dramaattisen kuvan tapahtuneesta. Reaaliset mediaanitulot vuoden 1999 huipusta, 57 000 dollarista putosivat 52 000 dollariin vuonna 2013 (9 prosenttia).

Palkkojen osuus bkt:stä putosi 47 prosentista vuonna 2000 43 prosenttiin vuonna 2013. Viime vuosina ansiokehitys on kuitenkin kohentunut, joten mihinkään tuhkan pään päälle ripotteluun ei ole aihetta.

Top 1 prosentti ansaitsi kaikista tuloista 23 prosenttia vuonna 2012, kun osuus 1950-70-luvuilla oli 10 prosenttia.

Pew Research Centerin mukaan Yhdysvaltain keskiluokka menetti johtoasemansa tulotilastossa suhteessa pieni ja suurituloisiin (yhteen laskien) vuoden 2015 alkupuolella, jolloin molempiin kuului noin 120 miljoonaa ihmistä. Muutos on tapahtunut siten, että pienistuloisten suhteellinen osuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan, kun taas suurituloisten asema on parantunut dramaattisesti vuosien 1970 ja 2014 välillä.

Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.

Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei kuitenkaan toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Meillä hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoiset tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.

Koska Yhdysvallat on tämän trendin ajuri, on syytä muutamalla sanalla referoida sitä, miten maailmankaupan ja teollisuustuotannon tasolla on päädytty nykytilanteeseen.

Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi 1990-luvulta lähtien yhä laajemmin Kauko-Itään. Samaan aikaan teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia (tällä hetkellä 11-12 prosenttia). Teollisuuden tuotanto ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistä enää 400 000 työntekijää, kuten maailmansodan jälkeen, vaan vaivaiset 30 000 työntekijää.

Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä heikkopalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wallmart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 2,2 miljoonaa. Vähimmäispalkka yrityksessä on noin 11 dollaria tunnilta.

::::::::::::::::

Myönnän, että edellä esitetyt ansioita koskevat luvut ovat osin kiistanalaisia. Palkkakehityksen taustalla on monenlaisia tekijöitä, joihin en tässä syvenny. Palkkojen nousun ja tuottavuuskehityksen eroja ei voida selittää pelkästään automatisaation, vapaakaupan, maahanmuuton tai edes noudatetun talouspolitiikan avulla.

Ilmeisesti amerikkalainen palkkakehitys ei ole ollut niin murheellinen kuin joitakin palkkaindeksejä seuraamalla voisi luulla. Todellisen palkkakehityksen selville saamiseksi on seurattava myös ansioiden muiden osien kehitystä.

Osin ristiriitaisista tiedoista huolimatta on todettava faktisesti, että seurauksena on ollut yhteiskunnallisia muutoksia, jotka heijastuvat noudatettuun politiikkaan. Populistiset liikkeet, autoritaarisen hallinnon saama jalansija, nationalismi ja globaalit muutokset ovat sekoittaneet vanhaa totuttua järjestystä. Kaiken taustalla on yhteiskunnan eri ryhmien liike toisiinsa nähden maailmalaajuisesti. Keskiluokan aseman muuttuminen on yksi näistä varteenotettavista muutosajureista.

Ha-Joon Chang: taloushistoriaa opiksi ja ojennukseksi

Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja ja taloustieteen Nobelin voittaja (1995) Robert Lucas totesi vuonna 2003, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen.

Sama mies julisti vuonna 1980 eräässä seminaarissa kuuluisalla tavalla, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen, voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”.

Olkoot nämä kaksi esimerkkiä valaisemassa ajattelua, jota vastaan eteläkorealainen Ha-Joon Chang on taistellut menestyksekkäällä taloustieteilijän urallaan. Kysymys on taistelusta vaihtoehdottomuutta vastaan. Chang on kirjoittanut lukuisia menestyskirjoja markkinataloudesta. Hän on markkinatalouden kannattaja, joka kuitenkin alistaa kapitalismin eräänlaiseen syväanalyysiin. Hän ei tyydy hokemaan vanhoja kliseitä markkinoista, vaan kohdistaa kritiikin varsinkin moniin markkinatalouden itsestään selvyyksinä pidettyihin avainkohtiin.

Tervetulleena suomennoksena ilmestyi Changin vuonna 2010 julkaisema kirja ”23 Things They Don’t Tell You about Capitalism” (23 tosiasiaa kapitalismista). Luin aikanaan kirjan ja se sai minulta hyvin myönteiset arviot.

Viimeksi häneltä on ilmestynyt suomeksi teos ”Taloustiede. Käyttäjän opas” (Into, 2014), jonka on jälleen suomentanut Marja Ollila. Hyvää työtä. Akateemisessa kirjakaupassa panin merkille, että kirja myy edelleen, nyt pokkarina.

Kirjan pari ensimmäistä lukua ovat lämmittelyä ja niissä pohditaan sellaisia perusasioita kuin mitä kapitalismi on, taloushistorian kirjoittamisen historiaa ja taloustieteen avainkäsitteitä. Taloustieteeseen tarkemmin perehtynyt voi hypätä noiden lukujen yli.

Chang pohtii tärkeänä pitämääni seikkaa, nimittäin taloushistorian aliarvostettua asemaa. Niinpä keskityn tässä vain kirjan taloushistoriaosuuteen. Mielestäni sekä Suomen lama 1990-luvun alussa että vuonna 2008 alkanut finanssikriisi olisi voitu taltuttaa paremmin historiatuntemuksen avulla, mutta kun kaikki vannoivat uuden ja ihmeellisen uusliberalistisen maailman nimiin. Pidän tässä mielessä Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin kirjaa ”Suuri lama” (1998) alan klassikkona, joka on turhaan unohtunut. Kirjassa kuvataan muun muassa, kuinka 1980-luvun lopun kasinovillityksessä unohdettiin 1920-luvun lopun ja 1930-luvun vaihteen opetukset. Ylikuumenemisen vaiheet muistuttivat hämmästyttävästi 60 vuoden takaisia tapahtumia. Mutta ihmiset kadottivat yhteyden…..

Finanssikriisin jälkiselvittelyt olivat paremmin hanskassa varsinkin Yhdysvalloissa, jossa Ben Bernanke tutkimustyössään oli nimenomaan perehtynyt 30-luvun lamaan. Mutta faktaksi jää, että asuntokuplan ennakkoon arviointi oli vaatimattomalla tasolla.

Oma pohdiskeluni on saanut vahvistusta esimerkiksi seuraavan kaltaisesta Changin toisinajattelusta: ”Kun tiedämme, että kehittyneet kapitalistiset taloudet kasvoivat kaikkein nopeimmin 1950-1970-luvuilla vahvan sääntelyn ja korkean verotuksen aikakaudella, alamme pakostakin epäillä, vaatiiko talouskasvu välttämättä veronalennuksia tai sääntelyn karsimista”.

Chang käy läpi Länsi-Euroopan menestyksen salaisuuden vuosituhantisessa talouskilpailussa: tuotantotekniikoiden kehityksen, pankkien perustamisen ja osakeyhtiöt ja siirtomaiden merkityksen. Mielenkiintoinen on kysymys, kumpi on ollut Länsi-Euroopan historiallisen irtioton kannalta tärkeämpi tekijä siirtomaat vai em. talouden kehitystekijät. Chang päätyy perustellusti kannalle, että ilman siirtomaitakin lännen johtoasema olisi ollut selvä.

Talouden kasvu nopeutui äärimmäisen hitaasti. Kasvu oli luokkaa nollapilkkujotain vuosisatoja. Vasta 1870-luvulla työläisten elintaso alkoi kohentua ja palkasta jäi muuhunkin kuin ravintoon, asumiseen ja vaatteisiin. Hyvinvointivaltion ensimmäinen itu oli teollisuuden tapaturmavakuutus Saksassa vuonna 1871.

Chang kumoaa väitteen, että kapitalismin läpimurto perustui vapaaseen kauppaan. Valtio oli alusta lähtien kehityksen vahvistajana: tullit, oman tuotannon suojaaminen muilla tavoin ja teolliset kehittämisohjelmat olivat käytössä 1820-luvulta lähtien. Vasta kun Englanti oli saavuttanut ylivoimaisen aseman se luopui kaupan esteistä.

Vapauden tyyssija Yhdysvallat on tosiasiassa esimerkki oman talouden suojelusta (teollisuustullit olivat maailman korkeimmat). Maineikkaan valtiovarainministerin Alexander Hamiltonin rooli oli keskeinen määritettäessä modernin teollisen yhteiskunnan periaatteita. Teollisuuden suojelu oli lähtökohta ja tukea piti jatkaa niin kauan, kunnes oma teollisuus oli jaloillaan ja alkoi itsenäisesti menestyä. Yhdysvaltain pohjoisvaltioiden menestys johtui juuri oman teollisuuden suojelusta. Tulimuurien takan oli helpompaa kehittyä.

Kun siis länsivallat nyt painostavat kehittyviä maita vapaakauppaan, niiden pitäisi muistaa oma menettelynsä teollisuuden varhaisvaiheessa: omaa suojeltiin. Itse asiassa suurvallat estivät jo 1800-luvulla siirtomaita saamasta tasa-arvoisia sopimuksia. Päinvastoin siirtomaat pakotettiin erittäin epäedulliseen kanssakäymiseen.

Vaikka kapitalismi kehittyi nopeasti 1870-1913, ei keskimääräinen kasvu ollut kuin 1,3 % vuositasolla. Joka tapauksessa ajanjaksolla kehitettiin ennenkuulumattoman tehokas massatuotantojärjestelmä. Osakeyhtiömuoto saavutti talouden moottorina sen kukoistuksen, mihin nykyisinkin olemme tottuneet. Tärkeä osakeyhtiöuudistus oli velkojien pakottaminen antamaan anteeksi osa veloista. Jo Marx kehui osakeyhtiötä ”kapitalistisen tuotannon korkeimman kehityksen tulokseksi”.

Vuodet 1870-1913 sisälsivät myös työväenluokan merkittävän olosuhteiden paranemisen sosiaaliturvauudistuksineen. Chang kumoaa väitteet, että ajanjakso olisi ollut erityisesti laissez faire -pohjainen, tai että aika olisi ollut erityisen markkinavetoinen. Pikemminkin painotukset löytyvät protektionismista ja valtiojohtoisuudesta, joita täydensi imperialismin kaikkialle tunkeutunut hyökyaalto.

Useasti ensimmäiseksi globalisaation kaudeksi nimetty ajanjakso päättyi ensimmäiseen maailmansotaan - monien suureksi pettymykseksi.

Kapitalismi ja imperialismi saivat haastajan Venäjän (Neuvostoliiton ) talousjärjestelmästä. Maailmansotien välisenä aikana Neuvostoliiton talouskasvu oli hämmästyttävät 5 prosenttia vuositasolla 1928-1938 välisenä aikana, kun muualla maailmassa kasvu jäi 1-2 prosenttiin. Neuvostoliitossa tosin maksettiin ”pakkokasvusta” hirvittävä hinta.

Samaan aikaan lännessä tapahtui pörssiromahdus, jota seurasi suuri lama. Chang omaksuu selkeän kysyntälamaselitysmallin 30-luvun talouskatastrofille. Kysynnän laskukierteen saivat aikaan keskeisten hallitusten halu pitää kiinni budjettitasapainosta. Yksityinen kulutus supistui, velat jäivät maksamatta ja pankit vähensivät lainanantoa. Kansantalouden kysyntä ajautui kokonaisuudessaan laskukierteeseen. Tällaisessa tilanteessa valtio on ainoa talouden toimija, joka pystyisi ylläpitämään kulutusta. Se ei onnistunut, koska valtiot vartioivat budjettitasapainoa. Tämä taas johti menojen leikkaamiseen. Keskuspankki oli sidoksissa kiinteään valuutan arvoon kultakannan kautta.

Suuri lama oli laissez fairen suuri tappio ja samalla elvytyksen merkittävä voitto. Erityisesti Yhdysvallat ja Ruotsi kunnostautuivat elvytystoimissa. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Molemmissa maissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Kultakannasta luovuttiin 1930-luvun alkuvuosina läntisessä maailmassa.

Vuosina 1945-1973 talouskasvuluvut olivat ennenkuulumattomia. Työttömyys jäi hyvin alhaiselle tasolle. Valtiot lisäsivät julkisia menoja laskusuhdanteessa. Keynesiläinen talouspolitiikka koki läpimurron (tosin esim. Suomessa hyvin mietona). Vallitsi yleinen vakaus ilman pankkikriisejä. Itse ulottaisin ajanjakson aina 1980-luvun vaihteeseen saakka, jonka jälkeen tapahtui iso muutos.

Ymmärrän kyllä Changin ajatuksen nähdä murroskohta vuoden 1973 öljykriisin kohdalla. Maailmanpankki ja IMF perustettiin kansainvälisen rahoitusjärjestelmän tueksi. Valuutat sidottiin kultaan jälleen kerran (1944).

Vuonna 1973 käynnistyi stagflaatio eli inflaatio ja taantuma toteutuivat yhtaikaa, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Stagflaation laukaisi öljykriisin vuonna 1973. Kultakausi tuli jälleen kerran tiensä päähän.

Kahdeksankymmentäluvun vaihteen talouspolitiikan muutos johdetaan yleensä Ronald Reaganiin ja Margaret Thatcheriin. Uusi politiikka aiheutti dramaattisia muutoksia maailmantaloudessa. Siirryttiin tarjonnan taloustieteen mukaiseen politiikkaan, jossa rikkaille annettiin verohelpotuksia, jotta talous saisi kasvuruiskeen – näin uskottiin. Siirryttiin saalistustalouden tai ryöväritalouden aikaan.

Samaan aikaan globalisaatio löi läpi, Eurooppa yhdentyi, sosialismi romahti ja kaikkialla tapahtui taloudellisia ja yhteiskunnallisia mullistuksia. Rahoitusmarkkinoiden vapautus loi aivan uuden tilanteen, joka hyvin monissa maissa johti kriisiin 1990-luvun lopulta lähtien.

Rahamarkkinat riehaantuivat, kun Yhdysvalloissa kumottiin Glass-Steagall -laki. Lupauksia herättäneitä IT-alan yrityksiä perustettiin tuhkatiheään. Ne saivat jättirahoituksia sijoittajilta. IT-kupla puhkesi 2000-luvun alussa kautta maailman. Tämä vaihe jäi itse asiassa lyhytaikaiseksi. Mutta uusi uhka vaani jo taustalla: kiinteistöjen hinnat nousivat vuosina 2003-2006 räjähdysmäisesti Yhdysvalloista alkaen. Kaiken tämä seurauksena puhkesi finanssikriisi 2007-2008, jonka jälkeistä vaihetta edelleen elämme.

Vaikka Chang ”juoksee” läpi keskeisten läntisten maiden (ja osin myös kehittyvien maiden) taloushistorian, pystyy hän myös vetämään yhteen merkittäviä talouden suuntaviivoja pitkällä tähtäyksellä. Siksi Changin teos on eräänlainen talouden käsikirja, josta itse kukin voi hakea aihealueittain tietoja viimevuosikymmenten talouden kehityksestä. Yli 400-sivuinen kirja sisältää valtavasti tämän arvioni ulkopuolelle jäävää tietoa taloudesta.

Kansantalouden popularisoijana Chang on ensiluokkainen. Siksikin kirjaa voi suositella kaikille taloudesta kiinnostuneille.