Keskusteluja historian kanssa: Elias Simojoki – useimpien hyljeksimä, harvojen sankari

Miika Siironen on kirjoittanut kuvauksen ”äärivalkoisesta” Elias Simojoesta. Teos ”Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia” kertoo suomalaisen oikeiston historiasta, jonka henkilöitymänä nähdään luterilainen pappi, Elias Simojoki (1899-1940). Simojoki oli oikeistoradikaalin nuorisojärjestön Sinimustien puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja sekä Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäsen.

Simojoki osallistui kansalaissodan taisteluihin, Itä-Karjalan sotaretkiin sekä suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa keskiössä. Hän syytti mm. Mannerheimia itärajan yli suoritettujen sotaretkien kesken jättämisestä.

Simojoki oli äärimmäisyysmies, joka osallistui Viron äärioikeiston vallankaappausyritykseen Konstantin Pätsiä vastaan. Suomalaisen oikeiston vastoinkäymisten kanssa rinnan käynnistyi Simojoen oma kärsimysten tie. Alkuna sille oli Viron kapinaan osallistuminen, vallankumouksellisten aikomusten kieltäminen ja sitten osittainen tunnustaminen, joka johti hyvin nykytyylisen poliittisen kampanjan käynnistymiseen Simojokea vastaan. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi hänen itsensä aiheuttama kiirastuli.

Ilmeisesti Simojoki ei ollut sotkeutunut kaappausyrityksen käytännön järjestelyihin, mutta ei ollut myöskään tapahtumien ulkopuolella, kuten yritti väittää.

Keskityn tässä 1930-luvun jälkipuoliskon vaiheisiin Simojoen elämässä kirjan ja kirja-arvioni opastamana. Kirjan kansitekstissä ja loppupuheenvuorossa todetaan Simojokeen viitaten, että ”pyrkiessään hyvään ihminen saattaa rakentaa pahaa”. Näinkin sen voi sanoa. Simojoen tarina kuvaa miestä, joka ei oikeastaan koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Tällainen valittu tie oli tukahduttavaa, koska historian tapahtumat vyöryivät kolmekymmentäluvun mylläkässä toistensa yli ja ne, jotka ymmärsivät säätää tai muuttaa mielipidettään selvisivät vähemmällä. Simojokea tämä joustaminen ei koskenut, hän on päinvastoin esimerkki itsepintaisesta puskemisesta eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Viro-kokemus saneli hyvin pitkälle kriittisen suhtautumisen Simojokeen koko 1930-luvun jälkipuoliskon ajan. Toki hänen oikeistoradikaali asennoitumisensa ei muutenkaan ollut suosiossa. Simojokea löivät sekä vieraat (muiden puolueiden edustajat) että omat. Pappismiehenä Simojoki joutui sekä maallisen että kirkollisen tuomion kohteeksi.

Simojoesta kehkeytyi 1920- ja 1930-luvulla äärioikeiston myyttinen hahmo, joka kirjoitti ja puhui vaikuttavasti. Sanojen ja tekojen jouduttua ristiriitaan, kosto oli vastustajien taholta suloinen. Muun muassa Väinö Hakkila, joka oli joutunut väkivaltaisen muilutuksen kohteeksi antoi ymmärrettävistä syistä palaa eduskunnassa: tekopyhyys oli lievin Hakkilan käyttämistä sanoista.

Maaliskuussa 1937 syntyi Simojoen ja äärioikean reunan kannalta pahin mahdollinen hallituskombinaatio, kun punamultahallitus näki päivänvalon. ”Valkoinen Suomi” äärioikeiston tarkoittamassa muodossa ei ollut enää mahdollinen. Sisäministeriksi nousi Urho Kekkonen, joka hieman myöhäsyntyisesti lakkautti IKL:n marraskuussa 1938. Myöhäsyntyisesti sen takia, että puolueen vaikutusvallan kasvu oli tyrehtynyt ja kääntynyt laskuun. Toimenpide oli enemmänkin poliittinen. Sitä ennen kesäkuussa 1938 oikeus vahvisti Sinimustat lakkautetuksi (joka tosin jatkoi Mustapaidat-järjestönä).

Simojoki loukkaantui henkilökohtaisesti, koska Kekkonen ja hän olivat tunteneet toisensa hyvin. Simojoen eroanomusta eduskunnasta ei hyväksytty. Hänelle yhteiskunnan demokratisoituminen oli vaikeasti sulateltava asia ja vähensi hänen poliittista aktiivisuuttaan. IKL:n lakkauttamisen kaatuminen Helsingin raastuvanoikeudessa oli laiha lohtu: kieltämispyrinnöt jatkuivat senkin jälkeen.

Jännityksen kiristyessä Euroopassa Simojoki keskittyi häntä motivoivaan maanpuolustustyöhön. Hän lähestyi varustautumista Elmo Kailan hengessä: ryssänviha saneli hänen politiikkansa sisällön. Kannaksen linnoittaminen on joskus laskettu osittain Simojoen ansioksi, mutta totuus lienee, että hän on saanut linnoittamisesta ansiotonta arvonnousua.

Poliittiset motiivinsa kadottanut Simojoki painostettiin kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1939 vaaleihin. Tulos oli vaalityön mukainen: ei menestystä.

Kohtalon hetki koitti myöhäissyksyllä 1939: Simojoen odottama ja pelkäämä sota syttyi. Hänet määrättiin rykmenttinsä papiksi. Heti sodan alussa – epäonnistuneessa operaatiossa – menetettiin 29 kiuruvetistä miestä. Rykmentin ja Kiuruveden seurakunnan pappi Simojoki otti tappiot vastaan tyrmistyneesti toimittuaan sitä ennen tuhoisassa taistelussa rohkeasti yli ja ohi oman tehtävänsä.

Siironen näkee Simojoessa talvisodan aikaan kaksi erilaista persoonaa: hän oli toisaalta pelosta vapaa sotilaspappi. Hän käyttäytyi rauhallisemmin kuin siviilissä! Toisaalta hänen tulkittiin olleen sodan aikana masentunut ja ahdistunut. Painolastina olivat juuri perustettu perhe, pieni lapsi ja ikä: hän oli jo 39-vuotias.

Erään aatteellisen järkytyksen Simojoki oli kokenut juuri ennen sodan puhkeamista: Saksa ja Neuvostoliito olivat solmineet elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen ei pitänyt olla ideologisista syistä mahdollinen. Tapahtunut oli Simojoelle henkilökohtainen sokki. Hänen pessimisminsä sodan lopputuloksesta kasvoi, hän alistui kohtalonuskoon. Alistuneisuutta oli omiaan lisäämään oman 13. divisioonan suuret tappiot. Osittain tappiot johtuivat johdon suurista virheistä, joihin Simojoki ei suhtautunut välinpitämättömästi, vaan esiintyi syyttävästi.

Simojoen mieliala parani, kun venäläiset eivät pystyneetkään suoraviivaisesti jyräämään suomalaisia joukkoja. Tammikuun lopulla Laatokan äärellä käydyn taistelun päätteeksi sattui traaginen tilanne, joka osoittautui Simojoelle kohtalokkaaksi. Rintamien väliin oli jäänyt haavoittunut hevonen, jonka lopettamista ilmeisesti molemmin puolin rintamaa harkittiin. Simojoki vaati hevosen lopettamista, mutta kun kukaan ei ryhtynyt toimiin hän lähti itse – estelyistä huolimatta - hiihtäen lopettamaan hevosta. Suoritettuaan tehtävän hän lähti palaamaan ja lienee ollut juuri ja juuri vihollisen sarjatuliaseiden kantaman sisällä, kun tappavat luodit tavoittivat hänet.

Marttyyrikuolema sai omalla puolella paljon huomiota osakseen. Siironen käsittelee pitkään Simojoen sankarikuoleman vaikutuksia. Hän saavutti kuolemansa jälkeen sellaisen aseman, jota hän elämänsä loppuvaiheen turhautumisissa kaipasi: hän oli syvästi isänmaan asialla. Siironen toteaa osuvasti, että Simojoki irrotettiin ”omasta viitekehyksestään: äärivalkoisuudesta”: Simojoki oli osa talvisodan ihmettä!

Hänestä kirjoitettiin paljon ja varsinkin oikealla hänet liitettiin marttyyriksi mielletyn Bobi Sivenin rinnalle oikeutetun taistelun symboliksi. Simojoen maine kasvoi jatkosodan alussa, kun näytti, että ne arvot, joita hän oli kannattanut, olivat pääsemässä voitolle.

Mutta pian sodankäynnin onni muuttui.

::::::::::::::::::::

Siironen säilyttää objektiivisen linjansa Simojoen tarinassa etäännyttäen sopivasti itsensä kuvaamastaan kohteesta. Aivan lopussa hän sanallisesti melko loistokkaassa luvussa ”Uni ja kuolema” antaa tunteille vallan ja maalaa miltei runollisesti kohdettaan kuitenkaan tällöinkään sortumatta tarpeettomaan jossitteluun: oli selvää, ettei valta voinut siirtyä Simojoen hengenheimolaisille muutoin kuin natsi-Saksan voittaessa sodan. Edustuksellisen demokratian kautta voitto oli mahdoton.

Minun nuoruudessani Simojoki oli vain etäinen hahmo, jonka elämä ja ura olivat 1960-luvun Suomen osalta sivuraiteella. Tänä päivänä Simojoki sopisi joidenkin tahojen sankariksi, mutta niiden suosio ei nytkään tule kasvamaan hegemonistiseksi, ei lähellekään.

Olisiko Simojoki ollut onnellinen sodanjälkeisessä Suomessa? Tuskinpa, hän olisi säilyttänyt vihamielisen suhtautumisensa itäiseen naapuriin ja jatkanut omalla ehdottomuudellaan niiden tahojen rankkaa arvostelua, jotka hakivat Neuvostoliiton ystävyyttä.

Simojoen utopia oli – kuten Siirola toteaa – aika kaukana tämän päivän ääriliikkeiden tavoitteista. Jäljelle jää eksentrinen hahmo ei niinkään omituisuuden takia, vaan siltä osin, miten tällainen ihminen oli mahdollinen Suomessa.

Siirosen linjaus, ”ei paha eikä marttyyri” on ehkä oikea arvio. Simojoki oli kiistämätön poikkeusyksilö, joka yritti rakentaa hyvää, mutta joka useimpien mielestä rakensi pahaa. Siirosen sanoin hän kantoi sisässään sekä rakentavia että tuhoisia voimia samanaikaisesti.

Minulle hänestä jää kuva henkilökohtaisesti rohkeasta ihmisestä. Oikean vai väärän asian puolesta? Oma vastaukseni on selvä, mutta historiassa hänet voi nähdä yhtenä aikakautensa ja aatteensa edustajana, realiteettina, jonka kautta historiaa voi avata.