Voiko Paavo Nurmesta löytää mitään uutta kerrottavaa jälkipolville? Ensi alkuun tuntuu, että saanto voisi olla varsin niukkaa. Sitten muistan vanhan totuuden: ihmistä tai ilmiötä voidaan tarkastella aina uudelleen siitä ajasta käsin, jota parhaillaan eletään.
Kysymys on Paavo Nurmen uudesta elämäkerrasta, tällä kertaa teoksen nimi on ”Mies, josta tehtiin patsas” (Docendo, 2017). Alaotsikko on ”Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö”. Sen on kirjoittanut tietokirjailija ja toimittaja Kalle Virtapohja (s. 1962). Hän on perehtynyt Nurmen uraan ja hänestä kirjoitettuihin teksteihin juurta jaksain. Haastattelut, joita ovat antaneet juoksijan ikätovereiden jälkeläiset täydentävät kokonaiskuvaa.
Kirjan lopussa oleva kattava tilasto-osuus tekee suuren vaikutuksen. Tämän jälkeen viimeistään Nurmen ura on dokumentoitu numeroin riittävällä tarkkuudella.
Nurmi on minulle ”tuttu” vanhoilta päiviltään. Seurasin varsinkin yleisurheilua tilastomiehen tarkkuudella 1960-luvun alusta lähtien. Suuri vaikenija tuli julkisuuteen ikämiehenä aina silloin tällöin. Ikimuistettavana pidän tapausta, kun Nurmelta pyydettiin haastattelua ja hän tokaisi ”ota joku toinen”, ikään kuin hänet olisi voinut korvata.
Paavo Nurmi on ollut minulle aina haaste. Olen pohtinut miestä urheilu-uran takaa monestakin näkövinkkelistä. Urheilu-uran yksityiskohdat selvitin jo hyvin nuorena poikana. Ennen tätä kirjaa pidin viimeisenä sanana Paavo Karikon ja Mauno Kosken teosta ”Yksin aikaa vastaan. Paavo Nurmen elämäkerta” (Weilin + Göös, 1975). Kirja on edelleen kirjahyllyssäni. Teos on hyvin kirjoitettu perusteos ja samalla varsin tyhjentävä esitys juoksijalegendasta. Karikko ja Koski myös aloittivat Nurmen myytin purkamisen teoksessaan. Tekijät kirjoittivat ensimmäisen version Nurmen elämäkerrasta jo vuonna 1965, mutta jälkimmäinen – Nurmen kuoleman jälkeen julkaistu versio – paljasti monia asioita, joita ei voinut Nurmen eläessä kertoa.
Mietin lähtökohtaa uuden kirjan arvioinnille monestakin näkökulmasta. Mikä olisi kaikkein oleellisin asia? Nurmelle oli tärkeää millainen kuva hänestä jää jälkipolville. Jäljen piti olla jotain ”pysyvää”, urheilu-ura ei siihen riittänyt. Terve. Virtapohja viittaa lehtihaastatteluun 1930-luvun alussa, jolloin Nurmi kuuluu jo pohdiskelleen asiaa. Taide oli jo tuolloin Nurmen mielestä jotain sellaista, jota ei voi pyyhkiä pois. Virtapohja luotaa Nurmea hänen rakennusurakoitsijan urastaan käsin ja päätyy kannalle, että Nurmi ryhtyi grynderiksi, koska rakennukset ovat pysyvä muistomerkki elämäntyöstä!
Aivan viimeisinä vuosinaan Nurmi lähestyi nihilismiä mitätöidessään koko urheilu-uransa. Paljon tärkeämpää olivat taideteokset, joita hän keräsi. Ne olivat jotain ikuista. Urheilu-ura oli niiden rinnalla pelkää pintavaahtoa. Tietenkin tämä saavutusten kieltäminen oli äärimmäistä kärjistystä mieheltä, joka lähestyi suurta tuntematonta monien vaivojen rasittamana. Jottei totuus unohtuisi, niin urheilun mitätöijä ei lähettäisi viestiä Pekka Vasalalle, joka valmistautui Münchenin vuoden 1972 kultajuoksuun: ”varo sitä kenialaista”.
Niin, miten väärässä Nurmi olikaan aikaansaannostensa suhteen. Aikamme, joka sortuu ylisanoihin keskikertaistenkin urheilusuoritusten edessä voi aivan vilpittömästi ja aidosti ylistää Nurmen saavutuksia – urheilijana. Ne ovat kuolemattomia, vaikka ennätykset on lyöty moneen kertaan.
Armeijassa sattui tunnettu tapaus, kun Nurmi kieltäytyi sotilasvalasta. Syyksi on mainittu mm. että Nurmi koki valan vannomisen liian vaativaksi eikä halunnut ymmärtää valan seremoniallista luonnetta. Nurmen luonteenlaadun tuntien ei hänen menettelynsä ollut suuri yllätys. Nurmi oli periaatteen mies. Nimi valan vannoneiden luetteloon saatiin toki esimiesten toimesta. Nuoren, nousevan urheilijan valmennusleireillä sama pokkuroinnin vastaisuus jatkui ja Nurmella oli useasti napit vastakkain valmentajien ja muiden toimijoiden kanssa.
Nurmi selvitti tiensä ensimmäisiin olympiakisoihinsa suvereenisti. Antverpenin vuoden 1920 kisoista alkoi Nurmen loistava kestävyysmatkojen juoksijan ura: kolme kultaa ja yksi hopea, vaikka yltiöpäinen vauhdinpito kostautuikin puolen peninkulman juoksussa.
Antverpenin jälkeen käynnistyivät opinnot Helsingin teollisuuskoulussa. Nurmi osasi junailla asioitaan jo tuolloin: niinpä turkulaiset rahamiehet kustansivat opinnot. Ensimmäisen maailmanennätyksenä Nurmi juoksi Tukholmassa ja Ruotsi olikin Nurmen tärkeä maineen luoja koko hänen urallaan. Kaikessa tekemisessä Nurmi osasi pitää puolensa. Alusta lähtien Nurmi esitti vaatimuksiaan kilpailujen järjestäjille saaden myös tahtonsa lävitse.
Jo vuonna 1922 Nurmesta todettiin, että ”hänelle ei ole mikään mahdotonta. Hän on yli-ihminen”.
Jo varhain Nurmen ympärillä oli intrigejä. Hän itse omalla käytöksellään aiheutti osan niistä, mutta enemmän oli kyseessä urheilujohtajien keskinäisistä juonitteluista.
Kalle Virtapohja luo elävyyttä tekstiinsä lainaamalla Nurmen kirjeitä, joita sävyttää vanhanaikainen kohteliasuus ja koukeroisuus, vaikka sisältö olisikin pureva. Joka tapauksessa ne ovat hyvin luettavassa kirjoitusasussa.
Pariisin olympiakisoja lähestyttäessä Nurmi juoksi kuuluisan ”tuplan”, kun hän tunnin välein juoksi 1500 ja 5000 metriä, vieläpä maailmanennätysajoilla. Nurmi vaikutti nyt oikeasti yli-ihmiseltä. ”Harjoitus” oli pakko tehdä, koska Pariisin aikataulut olivat juuri näin kireät.
Suomalaiset olivat niin hyviä, että pystyivät keskenään sopien juoksemaan tietyt matkat: jokaisen piti saada menestyksestä osansa. Erityisen kiivaaksi osallistumisriitely kävi Pariisin kymppitonnilla, jonka lopputuloksena Nurmi jäi kokonaan pois matkalta Ville Ritolan hyväksi, joka oli myös huikeassa kunnossa. Nurmelle tarjottiin lohdutukseksi osallistumista 800 metrille! Vaihtoehtona esitettiin Nurmelle myös sopuhäviötä kympillä! Eihän se kilpahevoselle käynyt. Ritola voitti matkan maailmanennätysajalla, mutta Nurmi olisi pystynyt Pariisin aikaisessa kunnossaan alle puolen tunnin aikaan, jos olisi osallistunut. Nyt tuo haamuraja jäi häneltä alittamatta lopullisesti.
Nurmi toisti tuplan (1500 + 5000 metriä) Pariisissa joutuen jälkimmäisellä matkalla lujille Ritolan kanssa, mutta palkintona oli kaksi kultamitalia! Kaikkiaan Nurmi voitti kisoissa neljä kultamitalia. Nurmi oli uransa huipulla. Kisojen jälkeisenä syksynä mieletön kunto jatkui ja Nurmi voitti kaiken eteen tulleen. Vuoden 1924 kunnossaan Nurmi olisi pystynyt parantamaan voimaan jääneitä ennätyksiään, mutta nyt oli tärkeintä voittaa!
Sitten tuli tunnetun Amerikan kiertueen (1925) vuoro, joka on oleellinen osa Nurmen legendaa. Hän oli Phantom Finn, joka rinnastettiin Babe Ruthiin ja Jack Dempseyhin. Nurmea juoksutettiin eksoottisilla matkoilla, joten maailmanennätyksiä tuli kasapäin. Koko kiertueella hän hävisi 55 kilpailussa vai kerran (800 metrin alimatkalla), keskeytti yhdessä ja lisäksi pari tappiota tuli tasoitusjuoksuissa. Kaikki tämä tapahtui viiden kuukauden aikana.
Suomi-maineen kannalta Nurmen kiertuetta tuskin voidaan yliarvioida. Mainetta riitti kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Oma lukunsa ovat palkkiot, joiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta saldo oli oletettavasti mahtava.
Kuuluisuuden kirot Nurmi tunsi varsinkin Saksan matkalla keväällä 1926, jolloin hän ei saanut lehtimiehiltä hetken rauhaa. Saman vuoden syksyllä hän sai harvinaislaatuisesti maistaa tappion karvasta kalkkia Otto Peltzerille ja Edvin Widelle.
Urheilullisesti vaatimattomampaa vuotta 1927 sävytti ankara riita Tahko Pihkalan kanssa Ruotsi-maaottelun matkavalinnasta. Yhtenä sivujuonteena näytti olevan mahdollista, että Suomi ei osallistu vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisiin. Amsterdamiin mentiin, mutta Nurmi menetti luottamuksensa urheilujohtoon.
Olympialaisiin valmistautuessaan Nurmi katsoi nopeutensa riittämättömäksi 1500 metrille. Hän keskittyi pidempiin matkoihin ja onnistui voittamaan 10 000 metriä. Viidellä tonnilla tuli tappio Ritolalle ja 3000 esteissä Toivo Loukolalle, mutta ei muille. Nurmen saldo olympialaisista oli yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa.
Vuosina 1929-1931 Nurmi kilpaili edelleen aktiivisesti keräten lähes pelkästään voittoja. Häviöt tulivat muutamista tasoituskilpailuista. Tähän jaksoon kuului myös toinen Amerikan kiertue vuoden 1929 alkupuolella.
Yksi yllättävimmistä juoksuista toteutui vuoden 1931 syksyllä, kun 34-vuotias Nurmi voitti kahden mailin kilpailun maailmanennätysajalla kovassa nousevien kykyjen suomalaisseurassa. Aika 8.59,5 oli ensimmäinen yhdeksän minuutin alitus. Juoksun jälkeen hänellä olivat kaikki maailmanennätykset yhdestä mailista kuuteen mailiin!
Nurmen menestys siis jatkui ja jatkui käyden monien – varsinkin ruotsalaisten - hermoille. Verkko kiristyi Nurmen ympärillä: hän oli kiistatta ottanut päivärahojen lisäksi erillispalkkiota. Ruotsalaiset hankkivat todisteet. Päävainolaisena oli IAAF:n puheenjohtaja Edström, mutta hänellä oli tukijoinaan monien muiden valtioiden edustajia.
Tunnettu lopputulos oli, että Nurmi menetti kansainväliset kilpailuoikeudet ja osallistuminen Los Angelesin maratonille estyi. Nurmi oli loukkaantunut eikä ehkä olisi voinut juosta lainkaan, mutta vääryyttä kokeneen marttyyrin sädekehän hän säilytti. Virtapohja käy kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi Nurmen pannan eri vaiheet.
Kansalliset kilpailuoikeuden säilyivät vuosina 1933-34. Nurmi voitti jatkuvasti, mutta kilpaili yleensä kisoissa, joissa hänen voittonsa oli lähes varma. Kuitenkin 37 vuotiaana voitettu Suomen mestaruus 1500 metrillä on merkkisaavutus: vanha oli vielä iskussa. Nyt vihdoin oli aikaa jakaa kertynyttä valmennustietoa muille halukkaille.
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti