Liberaalidemokraattinen liike vallan huipulla

Demokraatti-lehden pääkirjoitus (1.6.2017) oli otsikoitu ”Suomesta puuttuu liberaalidemokraattinen puolue”. Mistä nyt tuulee? Itse asiassa kysymys on pitkään jatkuneesta trendistä, jossa perinteisestä vasemmistolaisesta politiikasta irtautuminen ja liberaali politiikka yhtyvät yhdeksi ”uudeksi” poliittiseksi suuntaukseksi.

Tällä määrityksellä ei vielä pitkälle pötkitä. ”Perinteisestä vasemmistolaisuudesta irtautuminen” on syytä määrittää tarkemmin. Sillä tarkoitettaneen irtautumista perinteisestä ammattiyhdistyspolitiikasta, jota on pidetty vasemmistolaisen politiikan osana. Tässä on monta aspektia. Lähes kaikki puolueet Suomessa pyrkivät liberaaleiksi keskustaryhmiksi. Keskellä on ahdasta. Jo pitkään on ollut nähtävillä sosiaalidemokraattien pyrkimys keskustavasemmistolaisseksi puolueeksi, mutta ammattiyhdistysliikkeestä kiinni pitäen. Ja oikealla ollaan keskustaoikeistolaisia.

Muualla on edetty ammattiyhdistyksestä irtaantumiseen suuntaan, mutta ei väkivalloin. Kanadan Justin Trudeau ja Ranskan Emmanuel Macron edustavat tätä uutta politiikkaa.

Demokraatin pääkirjoituksessa maalaillaan kuvaa uudesta johtajatyypistä a`la Trudeau, joka liikkuu nuorten seurassa, korostaa hyvää fyysistä kuntoa ja osoittaa uudistuvaa iskukykyä monin eri tavoin. Ero vanhaan vasemmistoon syntyy suhtautumisesta ammattiyhdistysliikkeeseen ja palkkapolitiikkaan. Uudelle politiikan synteesille annetaan Demokraatissa nimiä, kuten liberaalidemokratia tai sosiaaliliberalismi.

Demokraatin mukaan ”keskeisimpiä poliittisia sisältöjä näissä aatesuunnissa ovat reilu ja kannustava talous, vastuullinen ilmastopolitiikka ja terrorismin juurisyiden, kuten äärimmäisen köyhyyden kitkeminen”.

Kaunosanoja? Pintavaahtoa? Sitäkin mutta olankohautuksella tätä kaikkea ei voida sivuuttaa. Oikeastaan tärkeintä on erottaa mahdollinen poliittinen kuona tuoreiden ajatusten uusista sisällöistä.

Itse asiassa Gerhard Schröder oli tämän suuntauksen merkittävä avaaja. Hän loi mallin, jota monet sosiaalidemokraatit ovat nyt jälkikäteen harmitelleet. Schröderin ratkaisu sovitti yhteen modernin, työväen huomioonottavan yritystoiminnan ja työväen palkkajoustot. Vuosina 2003-2005 tehdyt ns. Hartz-uudistukset heikensivät työttömyys- ja sosiaaliturvaa, jotta töihin olisi pakko mennä. Kovin liberaalilta tämä tosin ei kuulosta, ei ainakaan Hartz-työntekijän kannalta. Epäilenpä kuitenkin, että tämä on liberaalidemokraattisen liikkeen häilyvä varjo, johon törmäämme kerta toisensa jälkeen . Siksi siitä tarkemmin.

HS:ssä oli laajahko minitöiden (minijob-järjestelmä eli Hartz uudistuksen käytännön sovellus) esittely 31.5.2017 ”Kaksi työtä ja silti köyhä”, jossa yhden esimerkin, hannoverilaisen Marion Wolpertin kautta valotetaan Schröderin luomaa järjestelmää, jossa työ ja sosiaaliturva on yhdistetty. Kohdehenkilöksi valittu Wolpert suhtautui haastattelussa tilanteeseensa maltillisesti, mutta kaikesta näki, että työpalkalla oli vaikeaa saada edes kohtuullinen elintaso aikaiseksi. Kulutusluottoja oli kertynyt 6000 euroa ja ennen palkkapäivää rahat olivat loppu. Kolmeakin työtä oli Wolpert oli kokeillut, mutta se osoittautui liian raskaaksi. Saksassa on laaja työtätekevän köyhälistön joukko, johon kuuluu paljon myös kokoaikaista työtä tekeviä. Minijobit eivät ole olleet ponnahduslauta kohtuupalkkaisiin kokoaikatöihin.

Wolpertin odotukset poliittisilta puolueilta olivat vähäiset. Hän ennakoi, että työssä käyvien köyhien määrä kasvaa. Hyvin toimeentulevien määrä kasvaa myös ja keskituloisten määrä vähenee. Kaikki tuttua lukemattomista yhteyksistä. Wolpertin suhtautumisesta käy ilmi tietynlainen alistuneisuus: kadulle ei Saksassa hevillä lähdetä. Tietynlainen vähään tottumisen kulttuuri on fakta. Onko tämä koko kuva? Siihen en oikein jaksa uskoa. Tyytymättömyys kytee pinnan alla ja välillä päälläkin.

Monet poliittiset tahot ovat tyytyväisiä, sillä suuressa kuvassa asiat ovat Saksassa ”hyvin”: työttömyys on viiden ja kuuden prosentin välillä. Onko tämä siis liberaalin demokratian eräs toteutuma. Veikkaan, että moni näkee asian juuri näin. HS toteaa, että Sipilän hallitus on pyrkinyt samaan Suomessa. Täällä se vain kohtaa ammattiyhdistyksen puolelta ankaraa vastarintaa. Hesarikin toki myöntää, että Suomessa työnantajat ovat valmiit poimimaan Saksan mallista lähinnä rusinat. Velvoitteet työntekijöitä kohtaan jätetään vähemmälle huomiolle.

Näyttää siltä, että liberaalin demokratian sisään on rakennettu tottuminen pieniin palkkoihin ja tuloerojen kasvuun. Tähän mallin on ajettu sisälle globaalisaatiosta aiheutuva monien työntekijäryhmien toimeentulon niukkuus sekä tinkiminen ihmisarvosta niin pitkälle kuin sielu sietää. Tämä on mitalin toinen puoli. Toisella puolella on sitten pyrkimys itsensä elättämiseen (toki sosiaaliturvan tuella) ja ihmisen asettaminen tilanteeseen, jossa työ kuin työ on hyväksyttävä. Myös palkkojen joustaminen alaspäin on osa Saksan järjestelmää.

Edellä esitetystä ei synny kokonaisvaltaista kuvaa ”uudesta politiikasta”. Esimerkiksi Saksassa sosiaalidemokraateilla on selvästi halua korjata Hartzin pahimpia epäkohtia.

:::::::::::::::::::

Suomessa haasteena on, että hyvin monet puolueet jakavat suurin piirtein samat arvot ja poliittinen taistelu käydään supliikin keinoin sekä etsimällä omintakeisia lähestymistapoja vanhoihin ongelmiin. Aika ajoin keksitään ( populistisia) irtiottoja, jotka korvaavat aidot omaperäiset yhteiskunnan kehittämispyrkimykset.

Ehkä parhaiten liberaalin demokratian sisällöt on löytänyt vihreät. Samoja ajatuksia toisesta suunnasta lähestyvä kokoomus on saavuttanut noin 20 prosentin peruskannattajajoukon. Keskustalla on omat liberaalinsa, mutta myös vanhemman kaartin konservatiivit. Sama koskee sosiaalidemokraatteja, jolla on liberaalinsa, mutta myös konservatiiviset kiveen hakatun hyvinvointiyhteiskunnan painottajat.

Ollaan ikuisuuskysymysten äärellä: miten tarjota tasa-arvoa kuitenkaan estämättä ”ihmiselämän kilpajuoksua, jossa voittaja pitääkin palkita”.

Kysymys on myös siitä, miten ajatukset myydään äänestäjille. Usein tuntuu siltä, että supliikki yhdistettynä soveliaaseen ulkonäköön on myyntivalttina parempi kuin politiikan sisältö. Onko meillä siis taistelu siitä, kenen liberaali demokratia on parasta. Pitäisikö päinvastoin nimetä puolueet, joita ei ensi sijassa mielletä liberaaleiksi demokratioiksi? Luulisin, että monille tulee mieleen perussuomalaiset, joka ei kuulosta kovin liberaalilta ja demokraattinen päätöksentekokin tuntuu joskus etäiseltä.

Populistit on totuttu näkemään liberaalidemokraattisen liikkeen vastavoimana. Käsite on viime aikoina tosin hieman vesittynyt, kun kaikki muutaman prosentin kannatusta nostaneet puolueet leimataan populisteiksi. Kuitenkin suuremmassa kuvassa liberaalilla demokratialla on nyt etenemismahdollisuus, kun populismi (yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin asioihin) on hieman väljähtymään päin.

Juuri uutisoitu EVA:n tutkimus ääriliikkeiden suosiosta näyttäisi pinnalta katsoen olevan ristiriidassa edellä esitetyn kanssa. Radikalismilla näyttäsi olevan kysyntää sekä vasemmalla että oikealla. Kannattaa kuitenkin huomata, että EVA kyselyllään lypsi ääriliikkeitä suosivia mielipiteitä asettamalla kysymykset ”kärjekkäiksi ja ehdottomiksi”. Totta toinen puoli: liberaalin demokratian vastapainona on potentiaalisesti ärhäköityvä ääriliikeoppositio.

:::::::::::::::::::::::::::

Kaikkein kipeimmin näiden ongelmien ja haasteiden kanssa rimpuilee kotimainen demaripuolue, jolla on vaikeuksia löytää presidenttiehdokas. Se heijastelee taustalla olevaa laajempaa liberaalidemokraatista haastetta, johon puolue ei ole löytänyt vastausta.

Työväenpuolue ilman sosialismia ei ollut uskottava perussuomalaiset -nimisen puolueen kehittelemänä. Eikä ihme, sillä puolue näyttää oikeistolaistuvan päivä päivältä. Niinpä selvimmäksi sosiaaliliberaaliksi malliksi jää neitseellinen Emmanuel Macronin liike, jolla on vaaleanpunainen sosiaalinen omatunto, mutta ei dogmaattisia rasitteita. Pitääkö siis tällainen puolue keksiä Suomessakin uudelleen?