Retrospektiivi: Paavolainen vs. Siippainen - kahden miehen sota

 

 Ville Laamanen ja H.K.Riikonen ovat kirjoittaneet tunnetut teoksensa ”Heräsin vasta aamuyöstä” (H.K.R.) ja ”Volga virtaa nyt Moskovaan” (toim. V.L., H.K.R:) Olavi Paavolaisesta.  Olen ne molemmat lukenut. Eräänlaisena ”oheistuotteena” on syntynyt Laamasen ja Riikosen toimittama kirja Paavolaisen esseistä ja kriitikon kirjoituksista. Kirjan nimi on ”Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922-1950” (Teos, 2019). Laajaan yli 600-sivuiseseen teokseen  on koottu Paavolaisen tekstejä,  joita hän kirjoitti hyvin moniin eri lehtiin. Ne saavat nyt arvoisensa sijan kirjallisuuden historiassa.

Keskityn tässä vain yhteen kirjan teksteistä, nimittäin  Paavolaisen vastineeseen  kirjailija Olavi Siippaisen tunnettuun ”Synkän yksinpuhelun” teilaukseen Suomen kuvalehdessä.  Siippainen ei ollut ainoa,  joka arvosteli Paavolaisen kirjaa sen melko vapaasta tosiasioiden tulkinnasta. Erityistä merkitystä on sillä,  että Siippainen palveli jatkosodan aikana tiedotuskomppaniassa (TK), kuten Paavolainenkin. He tunsivat toisensa ennestään ja Siippaisella oli mahdollisuus nähdä Paavolaisen tekstit sota-ajan kokemuksia vasten.

Olen lukenut  vuonna 1946 kirjoitetun ”Synkän yksinpuhelun” kahteenkin kertaan, koska sen sisältämä ajattelu kiehtoo minua. Olavi Paavolaisen ura on nähty usein kaarena,  joka alkoi nuoruuden vimmasta 1920- ja 1930-luvulla, ja joka sai viinahuuruisen päätöksensä 1950- ja 1960-luvulla. En aivan yhdy näihin ”elämänkaarisulkeisiin”.  Paavolaisen työ Radioteatterin johtajana vuodesta 1946 eteenpäin oli  aikalaisten kuvaamana parhaimmillaan hyvin idearikasta ja innostavaa aikaa samalla tavalla kuin aiempi toiminta nuorten kirjailijoiden henkisenä mesenaattina.

Synkkää yksinpuhelua voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Sehän kertoo päiväkirjamaisesti Paavolaisen sotakokemuksista. Sen luotettavuus on asetettu monesti kyseenlaiseksi. Nimenomaan päiväkohtaisten merkintöjen autenttisuutta on epäilty. Pikemminkin kysymys oli sota-ajan muistiinpanoista, joista hän sitten jälkikäteen (1946) kokosi päiväkirjan. Tämä tietenkin mahdollistaa tapahtumien aukkokohtien täyttämisen jälkiviisaudella.

Joka tapauksessa Synkkä yksinpuhelu kiehtoo Paavolaisen sisäisen kamppailun kuvauksena. Hän on tarkkanäköinen ympäristön (sekä ihmisten että luonnon) kuvaaja. Paavolaisella on taipumus maalailuun, mutta hän tekee sen hyvällä maulla. Tietenkin monet aikalaiset ovat ärsyyntyneet, kun he esiintyvät omalla nimellä kirjassa. Tätä taustaa vasten nimenomaan Paavolaisen tunteneet rintamamiestoverit ovat esittäneet kritiikkiä häntä ja hänen rehellisyyttään kohtaan.

Kirja on paljolti sen sisäisen maailman erittelyä, mitä Paavolainen koki toimiessaan tiedotuskomppaniamiehenä sodan aikana. Ehtimiseen hän vertaa itseään ja omia kokemuksiaan taisteluihin osallistuneiden miesten koettelemuksiin. Kysymys voisi olla eräänlaisesta sankaruusmyytin kaipuusta: kun rintamajermut taistelun jälkeisessä saunassa kertoilevat toisilleen aiemmin saamistaan vammoista, jää taisteluihin osallistumaton Paavolainen ikään kuin ulkopuoliseksi.

::::::::::::::::::

Synkkä yksinpuhelu ei ole sotapäiväkirja vaan kuten teoksen alaotsakkeessa sanotaan ”Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944”. Jo nimestä käy ilmi, että systemaattinen kronologia puuttuu.

Siippaisen kirjoituksessa Suomen kuvalehdessä 5/1947  asetetaan kyseenalaiseksi Paavolaisen päiväkirjojen aitous koskien sotatapahtumia 1941-1944.  Paavolainen vastaa Siippaisen kirjoitukseen pitäen sitä ”häväistyskirjoituksena”. Hän ottaa esimerkiksi  Siippaisen paheksunnan,  kun viimeksi mainittu arvostelee, että teoksen lähteissä ei ole mainintaa kirjan kannen Rodinin Ajattelija-patsaan tekijästä ja patsaan nimeä. Paavolainen vastaa ärtyneenä,  että Siippainen panee tämän  rutiininomaisen asian  (kuvan kaikkien tuntemasta patsaasta)  symboloimaan koko kirjan luotettavuutta!

Siippainen teilaa Paavolaisen sotakokemukset leimaten ne mitättömiksi unohtaen, että kirjan nimessä  ei edes mainita käsitettä ”sotapäiväkirja”. Paavolaisen mielestä Siippainen sijoittaa kirjaa arvioidessaan sinne lauseita, joita siellä ei ole. Kysymys on sota-aikaan osallistumisen henkilökohtaisesta intensiteetistä. Paavolainen ei käsitykseni mukaan yritä luoda käsitystä,  että hän TK-miehenä olisi osallistunut sotatoimiin,   tai että hän olisi peräti väistynyt, kun vihollinen ryhtyi jollakin rintamalohkolla aktiiviseksi.

Yksi kaikkein yleisimmin esitetty väite Synkästä yksinpuhelusta on, että jatkosodan alussa Paavolainen hyväksyi sodan päämäärät, so. aseveljeyden saksalaisten kanssa. Tästä Siippainen saa aiheen moittia Paavolaista takinkäännöstä, hän kun sodan loppuvaiheessa ja varsinkin sodan jälkeen  omaksui laitavasemmiston kantoja.  Paavolainen puolustautuu,  ettei hänellä Synkässä yksinpuhelussa ollut jatko-sotaan ”oikein-väärin”-kantaa ja väittää vain epäilleensä sodanpäämäärien järkevyyttä. Ei Paavolainen minunkaan mielestäni Synkässä yksinpuhelussa ota selviä kantoja natsi-Saksan kanssa sotimisen puolesta (joskaan ei asetu vastahankaankaan), mutta muista lähteistä olen saanut käsityksen,  että hän ei protestoinut hyökkäysvaiheessa 1941 silloin vallassa ollutta Saksa-myönteistä suuntausta vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän oli Saksan kanssasotija siinä kuin monet muutkin. Paavolaisessa voi nähdä sodan kussakin vaiheessa  perin inhimillisen piirteen: hän pyrki olemaan voittajan puolella.

Virheeksi Siippainen katsoo, että Paavolainen ei kerro jatkosodan hiljaisista vaiheista rintamilla,  joista hän itse toteaa, ”ettei rintamillamme vuosikausiin tapahtunut paljoakaan maininnan arvoista”. Paavolainen toteaa, että Synkän yksinpuhelun toinen osa on lähes kokonaisuudessaan rintaman asemasotavaiheen ”tapahtumattomuuden” kuvausta.

Siippainen puuttuu  myös lottakysymykseen ja väittää,  että Paavolainen ”vainoaa lottia”. Muistan Synkästä yksinpuhelusta lottakysymystä koskevat kohdat hyvin: Paavolainen ei hyökkää yksittäisten lottien kimppuun. Sen sijaan hän moittii ankarastikin lottajärjestön tekopyhyyttä: sotaa käytiin ”lottakenraali” Fanny Luukkosen hengessä!

Lopuksi Paavolainen moittii Siippaista taktikoinnista eli hyökkäyksestä yhden miehen (Paavolainen) kimppuun sen sijaan,  että keskittyisi kirjan niihin kohtiin,  jossa kritisoidaan laajemmassa mielessä kansakunnan virheitä sodan aikana.

:::::::::::::::::::::::::::

Siippaisen kritiikki,  vaikka onkin osin helposti torjuttavissa,  tunkeutuu syvälle Paavolaisen suojauksen läpi.  Meillä on Paavolaisen huonon omantunnon kuvauksen vakuutena vain hänen oma Synkän yksinpuhelunsa itsekriittinen teksti, jossa hän pohtii henkilökohtaisia kipukohtiaan. Ne hän kyllä paljastaa lukijalleen yllättävän avoimesti.  Synkässä yksinpuhelussa Paavolaisen mieltä kalvaa ”sodan henkilökohtainen elämättä jääminen.....sillä sota  o n  ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”. Edelleen hän ruoskii itseään toteamalla, että ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike”.

Ehkä avainlause Synkän yksinpuhelun tekstissä on, että vain sota voisi antaa ”oikeuden olla kapinallinen”. Paavolaisesta suorastaan huokuu sanomisen halu, mutta häntä kaivertaa, ettei hän voi antaa sanallisen arsenaalinsa järisyttää ympäristöä ilman henkilökohtaista rintamakokemusta. Talvisodan Mikkelissä koettu haavoittuminen ilmapommituksessa ei ole mitään.

Tähän pitää lisätä, että kyllä Paavolainen osoittaa Synkässä yksinpuhelussa ”sanomisen iloa”, jopa niin, että arvostelu kirjan ilmestymisen jälkeen nujersi – näin väitetään – hänet. Yksi osa tätä Paavolaisen sisuksien myllertämistä on asetoveri Siippaisen pisteliäät huomautukset, olkoonkin,  että ne ovat vain reunahuomauksen tuntuisia ulkopuolisen näkökulmasta. Synkän yksinpuhelun ilmestymisestä suhteessa sodan päättymiseen oli kulunut liian vähän aikaa: näin ei saanut puhua!

 

 

 

Lasse Lehtisen ristiretki totuuden puolesta

 

 Olen seurannut Lasse Lehtisen (s.1947) uraa politiikan parissa eri tehtävissä lähes 45 vuotta. Häntä ei voi syyttää ainakaan vaatimattomuudesta. Romaaneja on ilmestynyt  ainakin tusinan verran. Muita yleistieto-  tai poliittisia kirjoja saman verran. Lisäksi tulevat lukuisat käännöstyöt. Juoheva esiintyminen tuo jatkuvasti esiintymistilaisuuksia.

Lehtinen  on poliitikkona menestystarina, joka kahlasi läpi eduskunnan ja europarlamentin kunnallisia luottamustehtäviä unohtamatta.

En edes yritä kartoittaa hänen kirjallisia tai   dokumenttiaineistoihin perustuvia TV-sarjoja Suomen historian eri vaiheista. Voiko tällaisella tuotantotahdilla pitää yllä tasaista laatua? Siinäpä kysymys, johon en suoralta kädeltä pysty vastaamaan. Jonkinlaisen kuvat hänen työteliäisyydestään saa, kun huomautan, että hänen hyvissä ajoin kirjoitetut muistelmansa (joilla, on lehtismäinen nimi: ”Luotettavat muistelmat 1 ja 2”), uppoavat laajaan kirjalliseen tuotantoon muiden mukana, kun moni poliitikko saa juuri ja juuri kasaan omaelämäkerran.

Joku voisi sanoa, että suhtaudun  Lehtisen tuotantoon viha-rakkaussuhteella paitsi,  että en löydä juuri syytä kumpaankaan. 1980-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin poliittisia elämäkertoja ym. poliittisia kirjoja myytiin runsaasti. Osansa menestyksestä sai myös Lasse Lehtinen. Muistan kyllä hyvin ensimmäisen teoksen Lehtiseltä, johon perehdyin  innostuksen vallassa kolmekymppisenä. Siihen mennessä olin jo lukenut lukemattomia teoksia lähinnä poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden aihealueilta. Kysymyksessä oli teos nimeltä ”Virolainen – tasavallan isäntärenki” (1980) . Jo tässä kirjassa Lehtinen paljastii sujuvan letkeän tyylinsä. Tyyli saattoi harhauttaa. Kysymys oli kyllä ihan noteerattavasta populaarista ja viihdyttävästä poliittisesta historiasta. Hän pyrki ja onnistui saamaan kirjan kansien väliin venkoilevan Virolaisen, paitsi niiltä osin, kun Virolainen halusi säästää parhaat paljastukset omiin muistelmiinsa erityisesti Kekkosta koskien, josta Lehtinen taisi närkästyä. Tunnustuksensa mukaan Lehtinen kirjoitti virolaiskirjansa muutamassa viikossa. Minusta se oli tulevaa ennakoiva mallisuoritus hiukan myöhemmin ilmestyneen ”Tamminiemen pesänjakajien” tyylistä: herkullisia juttuja ei säästelty vaan tuotiin kansan ihmeteltäväksi.

Kirjoittava Lehtinen  on elänyt julkisuuden kautta lähes koko uransa ajan. Hänen tohtorin väitöskirjansa laatu asetettiin kyseenalaiseksi nimenomaan väitöskirjalle asetettujen kriteerien valossa. Ehkä se oli liian yleistietousmainen ja liian vähän tutkimusluontoinen hanke. Hyväksyttiin se kuitenkin. Joudun tässä käsittelemään  muilta osin Lehtisen elämänuraa vain viittauksenomaisesti, koska laajempi versio söisi fokukseksi asettamaani tavoitetta liiaksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Kanava-lehden nro 6/2024 artikkelissa ”Koulukiusattu Kekkostutkija”  Lehtinen haluaa vielä kerran (tai taas kerran) palata erääksi suomettumisen ajan jälkeiseksi umpisolmuksi  miellettyyn caseen, nimittäin taisteluun NKP:n arkistojen kiistellyistä tietosisällöistä. Repivän välienselvittelyn avainhenkilöt o(li)vat Juhani Suomi, joka puolusti Kekkosta kaikin käytettävissä olevin keinoin negatiivissävyisiä suomettumissyytöksiä vastaan ja historioitsija Hannu Rautkallio, jota Lasse Lehtinen asettuu puolustamaan käytettävissään olevien argumenttien avulla hiukan jälkijättöisesti  (onhan taistelun kuumista vuosista aikaa jo vuosia tai vuosikymmeniä), mutta kokien historian oikaisun olevan välttämätöntä riittävän monipuolisen historian kirjoituksen kaivamiseksi esiin.

 

Historian kiistellyksi aukkokohdaksi paljastui maailmanhistoriallisessa myllerryksessä – Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteessa tapahtuneen kaatumisen seurauksena – sellaisten arkistolähteiden avaaminen,  jota ei voinut ajatellakaan vanhan Neuvostoliiton aikana. Arkistolähteiden avoimena ollut julkisuusikkuna kesti tosin vain lyhyen aikaa. Hannu Rautkallio ehti kopioida suuren määrän raportteja, jotka sitten käännettiin Helsingissä. Putinilaisten päästyä valtaan arkiston käyttö loppui tykkänään.

Vuosien varrella nousi taistelujen villakoiran ytimeksi mielestäni suomettumisen ja lännettymisen kaksintaistelu toisen näistä - eli lännettymisen  - saadessa yhä vahvemman otteen. Hiipuva suomettuminen oli perästä katsovien historiankertausta. Juhani Suomi ja hänen hengenheimolaisensa olivat taipuvaisia ymmärtämään Neuvostoliiton tarkoitusperiä selvästi paremmin ja laaja-alaisemmin  kuin muut historioitsijat. Heihin suomettumisella oli pitkäaikainen vaikutus.  Juuri viimeksi mainituilta Rautkallio ja Lehtinen saivat osakseen arvostelua.

Merkille pantavaa oli, että suomalainen tiedeyhteisö vaikeni muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uusista tutkimuksen näköaloista.  Monille uudet tiedot saattoivat olla vaarallisia uralla etenemisen näkökulmasta. Monille taas kävi niin, että aiemmat tieteelliset – ja totuudeksi luullut - tulokset saattoivat Rautkallion arkistojen kaivamisen takia totuusarvoltaan vaarantua.  Taktikointiako siltä varalta, että tuuli kääntyy uudelleen käyväksi idän suunnalta?  Tuskinpa kuitenkaan. Kysymys oli vaikeudesta irrottautua jo vakiintuneista (suomettumisen sävyttämistä) käsityskannoista. Monille tutkijoille - Juhani Suomi kärjessä  - tutkimuksen periaatteet olivat kiveen hakattuja.

 Tämän vanhan polven historioitsijoiden kaltoin kohtelun uhriksi näytti joutuvan erityisesti Rautkallio. Olisi pitänyt hypätä monilta osin uusiin tulkintoihin ja niiden vastustus oli kova tiedepiireissäkin. Toki Rautkalliolla oli ja on puolustajansa, kuten Lehtinen osoittaa. Näitä olivat mm. professori Heikki Ylikangas ja dosentti Martti Häikiö.

Juhani Suomen argumentoinnissa Kekkonen oli liki kaiken arvostelun yläpuolella, joka selvästi ärsytti ja ärsyttää sekä  Rautkalliota että varsinkin Lehtistä. Taisipa Lehtinen sanoa jossakin kirjassaan, että Kekkosvaalien tuloksista juuri mikään ei olisi ollut toteutuneen kaltainen (poikkeuksena ehkä vuoden 1968 vaalit), jos vaalit olisi pidetty ilman Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteispeliä.

Juopa kahden em. suuntauksen välillä kasvoi aikojen kuluessa. Muutosvastarintaa johti Juhani Suomi,  jonka taakse totutut faktat säilyttävien joukkovoima asettui. Suomi jopa vaati ”tuotevastuulakia” Rautkalliota varten ja vieläkin pahempaa: sulkemista tiedeyhteisön ulkopuolelle.

Rautkallion vastustajat asettivat kyseenalaiseksi hänen käyttämiensä lähteiden arvon tietolähteinä. Olisiko esimerkiksi minulla syytä epäillä Rautkallion tietolähteiden paikkansapitävyyttä? Tämä on tietenkin arvailujen varassa, mutta on toki mahdollista, että neuvostoagentit (ml. ns. ”kotíryssät”) – miellyttääkseen esimiehiään - maalasivat todellisuutta  paremman kuvan savutuksistaan tietojen urkkijoina ja  vakoilijoina (näin uskon ainakin Stasin agenttien menetelleen). En tietenkään väitä, että tämä on läheskään koko kuva.

Esimerkkejä suomettumisen ajan Neuvostoliiton ja suomalaisten yhteispelistä:

1)      Vuorenvarmana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että Vieno  Sukselaisen vastustajat kääntyivät Leonid Breznevin  puoleen estääkseen Sukselaisen valinnan maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun vaihteessa. Breznev myös toteutti toiveen (lähteenä professori Timo Vihavainen ja edelleen arkistot).

2)      Lehtinen ottaa esimerkiksi Arvo Korsimon pyynnön saada Neuvostoliitolta 10 miljoonan Suomen markan lisäapu pääosin vaalien synnyttämään velkojen maksuun. Raha myönnettiin. Tämä siis Rautkallion arkistotyön yhtenä tuloksena. Juhani Suomi on kyllin naiivi ilmoittaakseen, että  tieto on epäluotettava, koska siitä ei ole mainintaa Kekkosen päiväkirjoissa! Että kuitit unohtuivat lähettää päiväkirjan liitteiksi. Terve. Näin toimi Moskova-  ja Helsinki-lähtöinen opportunismi saumattomasti yhteen.

Suomalaiset puolueet ryhmittyivät lännen ja idän tuen suhteen  systemaattisesti etunäkökohtien mukaisesti. Sdp sai tukea CIA:lta ja kommunistit ja maalaisliitto  Moskovalta. Varsinkin porvarillisen maalaisliiton sitoutumista idän sosialistiseen suurvaltaan Lehtinen ihmettelee. Eiköhän tässäkin tarkoitus pyhittänyt0 keinot.

Monille ihmisille Kekkosen peli Moskovan kanssa johti turhautumiseen, koska Kekkosta pidettiin   patrioottina, mitä hän tietenkin olikin, mutta vain valikoivin osin, koska hän ajoi  lisukkeena myös omaa etuaan Rautkallion paljastaman ulkoisen tuen avulla . Suomalaisilla on tapana asettaa sankarinsa – esimerkiksi Kekkosen - historiallisen arvioinnin yläpuolelle, kuten Lehtinen asian toteaa.

Juhani Suomen huolellinen faktaorientoitunut kirjoitustyyli tuotti mielestäni paljon yksityiskohdissa paikkansapitävää tietoa, mutta johti suuressa kuvassa subjektiiviseen ja asenteelliseen henkilöarviointiin (esimerkiksi silmiinpistävä lipevä Koivisto, rehti Kekkonen -ajattelu).

Oma lukunsa on Leninin ”kansallisuuspoliittinen linja”,  jota vääristeltiin Suomea hyvittäväksi (uskottiin, että Lenin ”vilpittömästi” kannatti Suomen itsenäistymistä).

Juhani Suomen ylivoimainen etu tietolähteissä perustui Kekkosen perikunnan luovuttamaan ja  Juhani Suomen yksinoikeudella saamaan Orimattilan arkiston käyttöön.

Suomen viranomaiset eivät ole olleet innokkaita perkaamaan Orimattilan arkistoa. Ties mitä sieltä paljastuisi! Kekkosen ja KGB:n yhteistyön laajuus on edelleen arvoitus. Selvää kuitenkin on, että edut pelittivät yhteen. Lasse Lehtinen kirjoitti Kanava -lehdessä: ”iso kuva on muuttunut Juhani Suomen kylmän sodan pastoraalimaisemasta Rautkallion maalamaan inhorealistiseen suuntaan”. Ehkä tässä lauseessa on yksi eri totuuksien välinen yhteinen punainen lanka.

Mikä yhteenveto voidaan esittää viimeisellä rajalla? Kekkoslaisessa liturgiassa oli tapana esitellä Neuvostoliitto suurempana uhkana kuin se olikaan. Sama perinne tuntuu siirtyneen nykypäivään, jossa sotaisa into on viety lännettymisen äärirajalle saakka tukikohtineen, ohjuksineen ja mahdollisine ydinaseineen. Oman lujan puolustuksemme synnyttämä uhka pitää vihollisen loitolla, näin uskomme. Olemmeko siis turvassa? Epäilen, että emme.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen arvioinut  ohessa Lasse Lehtistä (Hannu Rautkalliota) mukaillen Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä lännettymisen ollessa mahtisuunta.

Mutta olisiko tälle vaihtoehtoa?

Juhani Suomelle puolueettomuus on edelleen Suomen  relevantti olemassaolon tae, kun taas monille lännettyneille kansalaisillemme se on melkein kirosana ja ainakin vastenmielisellä harmaalla vyöhykkeellä oleilua, joka johtaa väitetysti sodan sumuun. Mutta missä ovat vakuuttavat todisteet, että näin käy? Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri  John Foster Dulles puhui moraalittomuudesta tarkoittaessaan puolueettomuutta: oli valittava puolensa, joko länsi tai itä. Puolueettomuus = moraalittomuus = harmaa vyöhyke.

Täytyy pahoitellen todeta, että edellä kuvattu vaihtoehdottomuus (tai pakkovaihtoehdot) ei miellytä minua: kaikissa vaihtoehdoissa on olemassa selviytymisen sisältö, jos vain uskomme siihen.

 

 

Sotahenkinen tosi-tv on täällä

 

Ihmiskuntaa ja nimenomaan sen sivistyneintä (tai siksi luulemaamme) osaa kohtaa näköjään määrävälein katastrofi, sotaisa ajattelutapa, kosto jostain vanhasta veriteosta, tai sitten vain halu hakea hyvitystä jostain ammoin tapahtuneesta tai tuoreesta vääryydestä. Joku näistä. Syylliset onnettomaan tapahtumasarjaan löytyvät varmasti.

Selityksiä laativat historioitsijat. Olemme nyt erään tällaisen sivistyneiden arvojen romahduksen keskellä tai ehkä vasta kynnyksellä,  jos tapahtumien logiikka johtaa  suureen maailmanpaloon. Tarkoitan tässä syy-seuraussuhteiden verkostoa, joka kumpua Ukrainan tilanteesta. Se ei kuitenkaan raakuudessaan tai sodankäyntitavoissaan  ole mitenkään ainutlaatuinen tämän päivän maailmassa.

Paitsi arvojen alennustila liittyy sotaan myös sankaruutta tai ”sankaruutta”, jota kukin kansakunta tai heimo vielä liioittelee erilaisilla urhoollisuutta todistavilla muistomerkeillä.

Mikä kummalliselta tuntuva sotaisa houkutus jonkin koetun sodan muistojen jäljiltä jää kytemään edellisen katastrofin raunioiden vielä savutessa?

Ukrainan sota osoittaa, kuinka siviilit kohtaavat nykysodan raskaimman kautta. Syyllistytään epäinhimillisyyksiin. Jokainen kerrostaloon tai muuhun infraan kohdistuva romahdus surmaa tai vahingoittaa myös ihmisiä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Jonkinmoisen pettymyksen tuottaa uhoaminen myös aivan lähellä omaa kokemusmaailmaamme. Olen suhtautunut kriittisesti presidentti Alexander Stubbin kielenkäyttöön. Siinä on jotain ylimielistä tai turhanaikaista  mielenosoittamista. Onhan se tietysti komeaa monen mielestä, kun valtionpäämiehemme kohottaa omaa profiiliaan arvostelmalla Kiinaa tai muita suurvaltoja, jotka  - näin oletetaan – voisivat lopettaa sodan yhdellä käden heilautuksella. Opetetaan siis koulumestarimaisesti lopettamaan sota, joka suurvallan näkökulmasta nähdään helposti sormen heristelynä. ”Vastapilkkaan” on syytä varautua.

Joka tapauksessa Suomi valmistautuu sotaan omilla toimillaan, johon kuuluvat liittolaisuuden syventäminen konkreettisilla toimenpiteillä. Ruotsi-yhteistyö tiivistyy:  järjestetään hallitusten yhteiskokouksia. Tämähän  muistuttaa puolustusliittoa! Ruotsista tulee ns. kehysvaltio, joka tarkoittaa, että se johtaa useamman Nato-maan joukosta koostuvaa toimintaa.

Nyt sovittuun Suomen Ruotsi-yhteistyöhön kuuluu paljon muutakin, kuten siviilihankkeet vihreä siirtymä ja jäänmurtajien rakentaminen.

Suomeen suunnitelluissa monikansallisissa joukoissa (”eteentyönnetyt maajoukot” eli FLF-joukot) Ruotsi ottaisi johtoroolin. Suomen väitettiin Natoon liittymistä käsiteltäessä ottaneen ison veljen paikan maiden välisissä suhteissa, mutta nyt näköjään palataan vanhaan asetelmaan. Ruotsista käytetään hellyttelynimeä ”toivekumppani”. Yhteistyöaspektin lisäksi joukkojen luonteeseen kuuluu toimia osana viholliseen suunnattua pelotetta.

FLF-joukkojen luonteeseen kuuluu, että niissä kierrätetään Nato-maiden joukkoja. Ne ovat skaalattavissa tarpeen mukaan, eikä joukkojen pysyvä sijoittaminen ole ensikriteeri. Nato-yhteistyön täydentää todennäköisesti Mikkeliin tuleva Naton maavoimien alaesikunta ja Lappiin sijoittuva Naton varuskunta, yksi tai useampia.

:::::::::::::::::::::::

Ydinaseet ja muu aseistautuminen ovat herättäneet myös kritiikkiä. A-studiossa 17.9. aiheesta väittelivät kansanedustajat Minja Koskela (vas.) ja Jarmo Lindberg (kok.). Lindberg puolusti maltillisesti varustautumista. Vasemmistoliitto vastustaa ydinaseiden sijoittamista Suomen maaperälle ja niillä harjoittelua. Itseasiassa se on ollut myös Suomen linja. Koskela arvostelee keskustelun jälkijättöisyyttä: näyttää siltä, että asioista on saavutettu jo yksimielisyys poliittisella  ylätasolla, kun kansanedustajat vasta heräilevät tiedon puutteeseen aiheesta.

Petteri Orpo on kiirehtinyt lausumaan, että on itsestään selvää, että Suomi osallistuu ydinaseharjoituksiin. On totta, ett Natoon liittyessään Suomi ei ottanut kantaa ydinaseiden sijoitteluun, mutta yleinen mielipide kansalaisten keskuudessa oletti, että yksityiskohdista käydään kriittinen keskustelu myöhemmin. Asian ansaitsemaa syvällistä keskustelua ei ole käyty. Koskela näkee niin, että pohdintaa on harjoitettu pienemmässä piirissä, mutta eduskuntaan päin tiedottaminen on laiminlyöty.

Tällainen ”päätösmenettely” on tuttu aikaisemmilta ajoilta: Jussi Niinistö tuntui aikoinaan ministerinä ollessaan ottavan äkkiväärästi oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon: ”tästähän on sovittu jo niin ja niin kauan sitten….”. Kummallinen tuo päätöksentekoprosessi!

Koskela argumentoi, että Suomella on oltava mahdollisuus sovittaa oma ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjansa Natoon, kuten Norja tekee. Itsestään selvyyksiä ydinaseisiin liittyen ei ole.

Oli aikoja,  jolloin Nato ei ollut suosittu sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. Silloin korvattiin Naton mahti yhteistyöllä maiden välillä. Nyt kun ollaan Natossa, on Ruotsin suhde Nato-ydinaseisiin sellainen, että sodan aikana niitä voitaisiin sijoittaa Ruotsiin sen itsensä niin salliessa, mutta rauhan aikana niitä ei kaivata Ruotsin maaperälle. Ruotsissa DCA-sopimukseen ei tullut mainintaa ydinaseista (kuten ei Suomessakaan) päinvastoin kuin Norjassa ja Tanskassa, jossa sijoittamisen todettiin olevan maiden asettaman oman kynnyksen takana.

Yhteisiin ydinaseharjoituksiin Ruotsi ottanee kantaa tulevien sotaharjoitusten yhteydessä. Suhde ydinaseisiin on suuressa linjassa hyvin samanlainen Suomessa ja Ruotsissa. Tuntuu siltä, että Suomi ja Ruotsi ovat menneet ydinaseiden sallimisessa Norjan ohi, joka on säilyttänyt vanhan varovaisen kantansa, vaikka onkin Naton alkuperäisiä jäseniä. Varovaisuus on viisautta.

::::::::::::::::::::::::::

Olen monessa yhteydessä viitannut militaristiseen henkeen, joka on lisääntynyt kautta koko maailman johtuen vallitsevasta sodan eskaloitumisen uhasta. Jopa aihetta  käsittelevät tosi-tv-sarjat ovat saaneet lisääntyvää suosiota osakseen paitsi meillä niin myös  muualla maailmassa.

Ulkomaisiin formaatteihin perustuvat sotilaskoulutus-  ja armeijateemaiset sarjat ovat runsaslukuisia  tv-kanavilla. Hesarin (17.9.2024) mukaan ”ohjelmien kasvava määrä resonoi epävarman maailmanpoliittisen tilanteen kanssa”.

Palaan vielä vanhaan ajatukseeni militaristisen hengen kasvusta median kirjoittelun ja valtioiden välisen kilpailun tuloksena. Ihmisten suhtautuminen militarismiin muuttuu myönteisemmäksi, kun se alkaa tuntua normaalilta poliittisen johdon puheissa. Eivät ihmiset sodasta pidä, mutta väkisinkin ajan henki valtaa mieliä. Kun suuresta sodasta on kulunut riittävästi aikaa, alkavat väärät luulot sodasta kukoistaa sekä etukäteen että jälkikäteen, kuten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtui. Kukapa jäisi kaipaamaan juoksuhautojen mutavellissä rypemistä. Se, mitä jäädään kaipaamaan on säädyllinen sankaruus, ei massojen sumeilematon tappaminen.

Sodan viihteellistyminen on yksi tärkeä näkökulma. Kysymys on paljolti totuttautumisesta tiettyihin uuden aikakauden sotaa henkiviin arvoihin, kuten mediatutkija Pauliina Tuomi toteaa 17.9.2024 Helsingin Sanomissa. 

Mitä hyötyä armeijainstituutio saa viihteellisistä sodan näkökulmista? Ehkä siinä on kysymys johdattelusta - viihteellisyyden kautta – sodan raakaan maailmaan.

Toisen maailmansodan jälkeen vasta 1950-luvulla pystytiin sodan inhorealismi kuvamaan uskottavasti. Mieleeni tulee amerikkalainen elokuva, Robert Aldrichin ”Helvetti 1944” (Attack!) vuodelta 1956, kiveen hakatun näköinen  Jack Palance pääosassa.

 

 

Kun ikkuna osui kiveen

 

Olen joskus miettinyt, että olisi mukava kirjoittaa vanhojen perinteiden mukainen aikuisen iän AINE (siis ”kouluaine”), jossa on alku, keskikohta  ja loppu, eikä siinä sitten paljon muuta olekaan. Pinnistelyn jälkeen päätin toteuttaa aikeeni seuraavalla:

Oli tavallisen raskas koulupäivä, mieli oli kepeä eivätkä  läksyt paljon painaneet. Saavuttuani kotipihalle sain hetken mielijohteesta päähäni heitellä kiviä kotitalossamme vuokralaisena  olleen Onni-kaupan näyteikkunan päivänvarjoa pitkin rullaten ensin ylös ja sitten samaa tietä alas. Merkitsin tietenkin kivien alastulokohdan, koska rakensin tästäkin kilpailun. Eri kivet hyppäsivät jännästi etutangon vimpparaudasta eri matkan.

Sitten tapahtui se, mitä sain aina pelätä. Heitto epäonnistui. Jos olisin keihäänheittäjä, voisin sanoa, että  heitto avautui oikealle, tukijalka petti ja niin pois päin, Mutta kun kivi oli melko raskas ja päivänvarjo oli laskettu täyteen pituuteen, luiskahti kivi  varjon alta tuhoisin seurauksin.….  Seurannut säröilevän ikkunan äänimaailma  ansaitsee saada kuvauksekseen kokonaan uuden lauseen. Oli kuin sata tynnyriä oli vyörynyt alas Kivikharjun mäkeä. Kun kakofoninen särkyvän lasin ääni oli lakannut, seurasi hiljaisuus….  Jos olisin urheiluselostaja, sanoisin, että hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Mutta kun en ole,  oli todettava se, mikä tuntui mahdottomalta: ikkuna oli rikki, ja kivi päätyi tikkunekkujen (joista en tykännyt yhtään, vaikkei se tähän kuulu) ja Pepe-lakritsipötkyjen väliin.

Jalkani jähmettyivät kuin liimattuna paikoilleen, muuten olisin varmaan lähtenyt karkuun. Pian jäämiselleni ilmeni toinenkin syy. Joku tuli ulos ulko-ovesta ja kommentoi salamannopeasti tapahtunutta ja sen seurauksia: ”Nyt sait kyllä selkääsi”, kuului hänen viheliäinen kommenttinsa. Miten julmasti hän kohtelikaan meikäläistä kiltinpuoleista koulupoikaa! Joka tapauksessa huusin tukahtuneella äänellä reaktionomaisesti takaisin: ”Enkä saa!”.  Että saatoinkin olla naiivi! Olisi pitänyt vain vetää kovaa linjaa ja pamauttaa takaisin jotain mieliinpainuvaa. Olisin voinut esimerkiksi sanoa, että ”on sitä särjetty isompiakin ikkunoita”. Ei muuten ole. Tuo Onni-kaupan näyteikkuna on edelleen henkilökohtainen ennätykseni.

Muutamien paniikinomaisten jalkojen siirtelyjen jälkeen todellinen tilanteeni paljastui : karkuun tässä ei voinut lähteä kuin sisällä odotti ruoka. Siispä aloin konemaisesti liikutella jalkojani kohti yläkertaan johtavia portaita. Niitä oli kolmetoista. Muistan tämän tarkasti, koska pystyin hyppäämään käsillä kaiteisiin nojaten – pää miltei alassuin - kahdenneltatoista portaalta alas ulko-oven edustan puolen metrin tilaan. Katumusmatka näytti pysähtyvän voittamattomalta tuntuneeseen kolmanteentoista portaaseen. Mieleeni tuli hätäri: voisin ilmoittautua syylliseksi vakavaa näytellen ja todeta ikkunan osuneen kiveen. Hylkäsin asian välittömästi: se olisi tiennyt 1950-luvun kriteereillä vähintään luunappia. Muutoinkin kaikki meni pieleen. Ensinnäkin en saanut itkun seasta ulos muuta kuin änkytystä, jossa luultavasti mainittiin sanat ”kivi” ja ”ikkuna”. Asia valkeni vanhemmilleni siinä silmänräpäyksessä. Äitini pillastui ja huusi jotain, josta en muista sanaakaan. Ehkä hän sanoi vakiolauseen, kun olin tehnyt jotain sopimatonta: ”olet tehnyt pääsi edestä pahaa”. Isä katsoi minua pettyneen näköisenä, mutta ei sanonut sanaakaan.

 Muistan lopun ikäni tuon katseen.

Siinä kaikki. Ei mitään anteeksipyyntöjä eikä rakentavia ajatuksia, kuten ”kyllä minä korjaan…”  Yhtäkkiä seisoin pihalla. Ei ollut yhtään nälkä. Oli kummallisen kepeä mutta samalla vaivaantunut olo. Tölkin mäkeä alas kohti Pappilanrantaa. Sitten mieleeni tulvahti ajatus, joka oli häirinnyt minua: se luunappi oli jäänyt saamatta.

Herään kello 3 yöllä

 

 

Taas yksi noista öistä. Herään kello 3 yöllä. En silti osaa harmitella moista. Eihän ole pakko nousta tai yrittää saada unenpäästä kiinni, olen nimittäin tätä kirjottaessani mökillämme eli vapaa-ajan asunnollamme. Pistän radion soimaan hiljaisella, sillä en halua herätellä muita. Ja sitten kahvi tulemaan. Itse asiassa pidän näistä rauhallisista varhaisista aamun hetkistä . Ajatus kulkee vapaasti assosioiden.

Mietintähetki viivähtää päivän rästitöissä. On syyskuun alun intiaanikesä. Hellepäivien määrä on ennätyskorkealla (juurii nyt 68!), mutta en osaa harmitella ilmastonmuutosta enkä muita nyt abstraktilta tuntuvia asioita niiden tärkeydestä huolimatta. Kuuleehan noista päiväsaikaan aivan tarpeeksi.

Jään miettimään sanaa intiaanikesä, senhän pitäisi tulla alkaneiden syyskylmien jälkeen, mutta tänä kesänä kävi niin, että hellekesä ei oikein päässyt edes loppumaan, kun kesähelteet  pääsivät vallalle uudelleen.

Pidän elo-syyskuun pehmeän pimeistä illoista ja  - sattuneesta syystä öistä. Tekee mieli panna mökin kaikki valot päälle ja mennä laiturinpäähän  kuvaamaan uudella järjestelmäkameralla, onhan harrastuksiini kuulunut valokuvaus 50 vuotta. En kuitenkaan toteuta ajatusta. Vanhemmiten välttämättömyydeksi aiemmin koetut asiat muuttuvat vapaaehtoisiksi. Mihin tässä olisi kiire? No, päivemmällä pitää pistää vene ja kajakki talviteloille. Ehkä peitän myös kiikun ja aloitan laiturin purkamisen. Onhan näitä…. 

Sitä jaksan ihmetellä, miten sitä töissä ollessa ehti tehdä kaiken tarvittavan ja vähän päälle ja silti  jäi aikaa myös harrastuksille. Ehkä elämänrytmi vain on rauhoittunut . Selviäähän näistä vähemmälläkin…. Samalla muistan, että eniten meikäläistä on moitittu liiallisesta panostuksesta töihin, kuten nyt kerrankin, kun viivähdin minuutin verran riippukeinussa…..

No, metsänhoitotyöt tuli tehtyä, kuten myös mökkitien viimeisen pätkän kuntoon laittaminen. Kaislikkokin tuli raivattua.

Mökkeilijänä on alkanut vaivata pienen mökkipaikkakunnan (joka tosin on nyt osa isompaa kuntaa) väen väheneminen. Enää vakiasukkaita on jäljellä tuhatkunta. Kesälomailijat eivät enää kannattele kuihtuvaa alkuperäiistä kuntaa. Samalla palvelut ovat harventuneet. Mökkitalkkarit, metsurit puhumattakaan kyläkahvioista ovat katoavaa kansanperinnettä? Jos palvelut säilyvätkin, tuppaavat etäisyydet palvelujen äärelle kasvamaan. Sopeutumista vaaditaan. Muitakin uuden ajan haasteita on ilmennyt. Sähköauton lataus on yksi näistä. Vaihtoehdoista ei ainakaan ole puutetta: pikalataus palveluna matkalla, voimavirta mökillä, suko mökillä, oma latausasema kotona autotallissa - vai kenties sekoitus näistä? Mökkimatka on edestakaisin reilut 350 kilometriä ja latausrytmiin täyssähköautolla tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja tämä oli se totuttelukesä.

Jos on ollut haasteita, niin onhan noista myös selvitty. Monella haasteena on mökin ylläpitäjän vaihtumisesta huolenpitäminen. Uudet sukupolvet ovat mukavuudenhaluisia ja saattavat turvautua mieluummin mökkikylän  ammattimaisiin mökkipalveluihin. Ei hassumpi ajatus, mutta samalla mökkikanta vanhenee eikä uusiutumista tapahdu riittävällä tahdilla. Mietin juuri 97-vuotiaana edesmennyttä  enoani, joka teki mökkityöt vielä yli yhdeksänkymppisenä. Ihailin hänen kykyään tehdä käytännön töitä, mutta tietenkin työura rakennusalan ammattilaisena auttoi.

Kaikkia maataloustöitä tehneenä vanhat huonot ajat ovat vielä hyvässä muistissa. Jostakin syystä aika on kullannut menneet rasitteet. Muistikuvat kesän maatalon aherruksesta ovat juuri näitä kullattuja hetkiä. Se oli aikaa, jolloin väistämätön muutos tunkeutui maalaistaloon, usein television kautta. Vauraisiin maataloihin TV:t kannettiin jo 1950-luvun lopulla tai heti sen jälkeen Rooman olympiakisoja varten. Minäkin kirkonkylän poika sain ensikokemukset telkkarista heinätöiden ohella.

Mökkikulttuuri on oman vapaa-ajan asuntoni varustelun myötä muuttunut radikaalisti. Lämmin vesi, sähköt ja tietoliikenneyhteydet kuuluvat jo perusvarusteluun. Miten sitä oikein pärjättiin ennen vanhaan vedenkantoineen, hellauuneineen ja kynttilöineen?

::::::::::::::::::::::

Yksi vaikuttavimmista ilmiöistä aamuvarhaisella on usva, joka nousee järven ylle. Lähestytään aamun sinistä hetkeä juuri ennen auringonnousua. Käynti ulkona vahvistaa sen, minkä voi aavistaa: yöllä on ollut kylmää, vain 9 astetta, joka muodostaa melkoisen kontrastin saman päivän  päivälämpötilaan,  24-25 asteeseen. Pitkä kuuma kesä on takana,  ja syksy väistämättä tulossa. Eletään syyskuun seitsemättä päivää.

Varauksista huolimatta mökkikulttuuri on edelleen voimissaan. Suomalaisten erähenkisyys, käytännöllisyys ja ahkeruus ovat voimavaroja, jotka meille on suotu, mutta katoaako tämäkin yhdistelmä aikojen saatossa? Sienestys ja marjojen poiminta on jo vähentynyt kantaväestön keskuudessa. On tarvittu ulkomaista työvoimaa. Hyvä niinkin, kunhan asiat hoidetaan laillisesti. Runsas metsänomistus on varmaankin yksi tae sille, että kiinnostus kaikenlaista metsätaloutta kohtaan oheistuotteineen on vielä säilynyt.

 

Alexander Stubbin ulkopoliittinen diktaatti

 

 Alexander Stubbilla oli vaiherikas poliittinen ura takana, kun hän pyrki presidentiksi. Kun hänet valittiin kokoomuksen johtoon vuonna 2014, muistan antaneeni arvon hänen värikkäälle  ja epäsuomalaiselle  olemukselleen. Tuo selfieitä nappaileva poliitikko käänsi mieleni hetkeksi myötäsukaiseksi häntä kohtaan tuntemistani epäluuloista huolimatta. Suhtauduin nimittäin Stubbin pyrkimykseen ja tuloon puoluejohtajaksi ja pääministeriksi melkoisen skeptisesti. Hän ei tuntunut tarpeeksi ”pääministeriselliseltä”. En tunnistanut hänessä uutta – aitoakin - poliitikkotyyppiä,  joka poikkesi siihenastisesta valtavirrasta. Tähän uuteen tyyliin kuului muun muassa hieman poikkeava - rennonoloinen  -  vapaa-ajan esiintyminen ja virkatehtävissä sujuvasti soljuva ulosanti. Hän tuntui hyvin ulospäinsuuntautuneelta kaikkine siihen kuuluvine ominaispiirteineen.

Ja niinhän siinä kävi, että  pääministerin  ura (2014-2015) jäi  lyhyeksi. Hän ei kerta kaikkiaan osoittautunut  painoarvoltaan pääministeriluokkaan kuuluvaksi. Toki kadehtijoitakin piisasi.

Stubb vetäytyi kuoreensa käsittääkseni poliitikon urasta tarpeekseen saaneena. Hän vetäytyi EU-virkamieheksi toimien Euroopan investointipankin (ElP) varapääjohtajana ja yliopistoprofessorina .  

Pian kuului kutsuhuuto, että maa tarvitsee uuden presidentin Sauli Niinistön hyvin sujuneen tuplakauden jälkeen. Viehtymys virkaan oli liian suuri, jotta Stubb olisi jäänyt kilvoittelusta pois. Sitä paitsi hänelle tämä oli toinen kierros tasavallan huippupaikoille. Eikä hän missään vaiheessa ollut kieltäytynyt presidentin tehtäviin pyrkimisestä. Stubb tuli kehiin mukaan venkoilemattomasti uudestisyntyneenä, entistä kokeneempana, mutta silti värikkään sujuvana ja ammattitaitoisena  esiintyjänä. Hänen vanha puolueensa kutsui sotaratsun jälleen vaalikampanjan kärjeksi. Mutta täyttikö hän juuri minun kriteerini presidentiksi? Ehkä on syytä tunnustaa ilman sarvia ja hampaita, että kyllä, kyllä hän täytti nämä arvosteluperusteet, mutta niin täytti toki päävastustaja Haavistokin. Sitä paitsi  hänen epäsuomalaiseen takeltelemattoman sujuvaan esiintymiseensä oli totuttu.  Hän käyttäytyi kuin olisi ollut aina  kansainvälinen suomalainen maailmanmies.

Presidenttinä hän on osoittautunut varsinaiseksi  vauhtiveikoksi, kuitenkin niin, ettei hän ainakaan aluksi sokeutunut  vauhdista. Oli kuitenkin yksi asia,  joka sai minut epäilemään valintaa: hän oli apposen avoimesti lännettynyt (joka ex tarkoita, että pitäisi olla kallellaan itään). Itse asiassa  hän oli ja on lännettymisen johtotähti. Hän on uuden ulkopoliittisen tendenssin vahva tukija ja johtaja. Hän tuntui sopivan uuteen aikaan kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Stubb on valmis paitsi osallistumaan uuden maailmanjärjestyksen eri versioihin, niin myös valmis tekemään world orderista oman näköisensä, omien prinsiippiensä  mukaisen.

Stubbilaisen Suomen rooli oli olla kokoaan suurempi. Julistus kuuluu: enää emme kumartele venäläisille. Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset purkaukset idästä. Sitä paisi olemme nyt lopullisen valintamme tehneet,  ja sen kautta olimme osa maantieteellistä länttä, osa läntistä taloudellista yhteisöä ja - mikä tärkeintä - osa sotilasliitto Natoa. Myös ajattelutavaltamme olimme muuttuneet, emme olleet enää osa ”harmaata vyöhykettä” eli osa epämääräistä, teeskentelevää  puolueettomuutta.

Entä onko Suomen lännettynyt rooli jotain, jota olemme aina hakeneet, mutta ulkopuoliset ovat sitä rajoittaneet?  Näissä blogikirjoituksissa olen liittänyt runsaasti varauksia kritiikittömään lännettymiseen.

Ulkoministeriön vuotuiset suurlähettiläspäivät elokuun lopulla  innoittivat Helsingin Sanomien pääkirjoittajaa lausumaan jo etukäteen kovien odotusten sanat: ”Stubbilta odotetaan  suoraa puhetta Venäjästä”. En tosin havainnut  itse tapahtumassa ”suoraa puhetta”, pikemminkin maltillista asioiden esittelyä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Stubb nimittäin sanoi, että ”Suomi ei  enää koskaan ole harmaalla alueella” ja että ”paluuta vanhaan ei ole”. Kuulostaa milteipä historian ylikävelyltä. Monet pitävät 50 vuotta pitkää ”harmaata” jaksoa (1940-luvulta 1980-luvulle) menestyksekkäänä kokonaisuutena kylmä sota, pitkä Venäjä-historia ja toimintaympäristö huomioiden. Suomi kasvatti elintasoaan noina rauhan vuosikymmeninä ripeästi.

Stubb otti suurlähettiläspäivillä esille ison veden takaa lainatun klausuulin: ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitettaneen, että Suomii muiden liberaalien demokratioiden kanssa kasvattaa omaa painoarvoaan ongelmien ratkaisijana kutenkaan unohtamatta tosiasiaa, että  toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia on  pilvin pimein .

Stubbilla arvopohjaiseen realismiin sisältyy nyt euroatlanttisuus, Ukrainan ja Venäjän konflikti  ja Suomen globaali vaikutusvalta. Suomi ja Stubb siis lähtevät siitä,  että sen kansanvälinen  vaikutusvalta lisääntyy lännen (so. Yhdysvaltain) sateenvarjon alla. Suomi ei tämän mukaan ole ”koivistolaisittain” vain selviytyjä vaan aktiivinen toimija maailmanpolitiikassa.

Kaikissa edellä mainituissa ulkopoliittisissa ulottuvuuksissa USA tuntuu takuutaholta, jopa niin  pitkälle, että rohkenen epäillä pystyykö se vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Suomi siis ankkuroituu Yhdysvaltain vaikutusvaltaan niin perinpohjin, että voi ihmetellä voiko kaikki sopimuspohjainen  toteutua, varsinkin, jos Donald Trump valitaan Yhdysvaltain presidentiksi.

Alexander Stubb puhuu laveasti maailman ongelmien ratkaisusta ja tulee väistämättä yksinkertaistaneeksi tulevia vastuksia. Verrattuaan  esimerkiksi toisaalta Suomen Karjalan ja toisaalta Ukrainan ja Venäjän aluekysymyksiä keskenään, tuntuu asetelma teoreettiselta ja sitä paitsi sotketaan  sellaisia asioita keskenään, jotka vain etäisesti muistuttavat toisiaan.

Myös Euroopan uusi rautaesirippu, jossa toisella puolella olisivat Venäjä ja Valko-Venäjä ja toisella  puolella muu Eurooppa on melkoista yksinkertaistamista.

Hesari viittaa pääkirjoituspalstallaan siihen, että Stubbin olisi puheissaan syytä pysytellä pidättyvällä linjalla ja toteaa,  että se ei ole Stubbin luonteiselle henkilölle kovin helppoa. Tähän on helppo yhtyä.