Olen joskus miettinyt, että olisi mukava kirjoittaa vanhojen
perinteiden mukainen aikuisen iän AINE (siis ”kouluaine”), jossa on alku,
keskikohta ja loppu, eikä siinä sitten
paljon muuta olekaan. Pinnistelyn jälkeen päätin toteuttaa aikeeni seuraavalla:
Oli tavallisen raskas koulupäivä, mieli oli kepeä
eivätkä läksyt paljon painaneet. Saavuttuani
kotipihalle sain hetken mielijohteesta päähäni heitellä kiviä kotitalossamme
vuokralaisena olleen Onni-kaupan
näyteikkunan päivänvarjoa pitkin rullaten ensin ylös ja sitten samaa tietä alas.
Merkitsin tietenkin kivien alastulokohdan, koska rakensin tästäkin kilpailun.
Eri kivet hyppäsivät jännästi etutangon vimpparaudasta eri matkan.
Sitten tapahtui se, mitä sain aina pelätä. Heitto epäonnistui.
Jos olisin keihäänheittäjä, voisin sanoa, että heitto avautui oikealle, tukijalka petti ja
niin pois päin, Mutta kun kivi oli melko raskas ja päivänvarjo oli laskettu täyteen
pituuteen, luiskahti kivi varjon alta tuhoisin
seurauksin.…. Seurannut säröilevän
ikkunan äänimaailma ansaitsee saada kuvauksekseen
kokonaan uuden lauseen. Oli kuin sata tynnyriä oli vyörynyt alas Kivikharjun mäkeä.
Kun kakofoninen särkyvän lasin ääni oli lakannut, seurasi hiljaisuus…. Jos olisin urheiluselostaja, sanoisin, että hiljaisuus
oli käsin kosketeltava. Mutta kun en ole,
oli todettava se, mikä tuntui mahdottomalta: ikkuna oli rikki, ja kivi
päätyi tikkunekkujen (joista en tykännyt yhtään, vaikkei se tähän kuulu) ja
Pepe-lakritsipötkyjen väliin.
Jalkani jähmettyivät kuin liimattuna paikoilleen, muuten
olisin varmaan lähtenyt karkuun. Pian jäämiselleni ilmeni toinenkin syy. Joku
tuli ulos ulko-ovesta ja kommentoi salamannopeasti tapahtunutta ja sen seurauksia:
”Nyt sait kyllä selkääsi”, kuului hänen viheliäinen kommenttinsa. Miten julmasti
hän kohtelikaan meikäläistä kiltinpuoleista koulupoikaa! Joka tapauksessa huusin
tukahtuneella äänellä reaktionomaisesti takaisin: ”Enkä saa!”. Että saatoinkin olla naiivi! Olisi pitänyt
vain vetää kovaa linjaa ja pamauttaa takaisin jotain mieliinpainuvaa. Olisin
voinut esimerkiksi sanoa, että ”on sitä särjetty isompiakin ikkunoita”. Ei
muuten ole. Tuo Onni-kaupan näyteikkuna on edelleen henkilökohtainen ennätykseni.
Muutamien paniikinomaisten jalkojen siirtelyjen jälkeen todellinen
tilanteeni paljastui : karkuun tässä ei voinut lähteä kuin sisällä odotti
ruoka. Siispä aloin konemaisesti liikutella jalkojani kohti yläkertaan johtavia
portaita. Niitä oli kolmetoista. Muistan tämän tarkasti, koska pystyin hyppäämään
käsillä kaiteisiin nojaten – pää miltei alassuin - kahdenneltatoista portaalta alas
ulko-oven edustan puolen metrin tilaan. Katumusmatka näytti pysähtyvän voittamattomalta
tuntuneeseen kolmanteentoista portaaseen. Mieleeni tuli hätäri: voisin ilmoittautua
syylliseksi vakavaa näytellen ja todeta ikkunan osuneen kiveen. Hylkäsin asian
välittömästi: se olisi tiennyt 1950-luvun kriteereillä vähintään luunappia. Muutoinkin
kaikki meni pieleen. Ensinnäkin en saanut itkun seasta ulos muuta kuin änkytystä,
jossa luultavasti mainittiin sanat ”kivi” ja ”ikkuna”. Asia valkeni vanhemmilleni
siinä silmänräpäyksessä. Äitini pillastui ja huusi jotain, josta en muista sanaakaan.
Ehkä hän sanoi vakiolauseen, kun olin tehnyt jotain sopimatonta: ”olet tehnyt
pääsi edestä pahaa”. Isä katsoi minua pettyneen näköisenä, mutta ei sanonut sanaakaan.
Muistan lopun ikäni
tuon katseen.
Siinä kaikki. Ei mitään anteeksipyyntöjä eikä rakentavia
ajatuksia, kuten ”kyllä minä korjaan…” Yhtäkkiä seisoin pihalla. Ei ollut yhtään nälkä.
Oli kummallisen kepeä mutta samalla vaivaantunut olo. Tölkin mäkeä alas kohti Pappilanrantaa.
Sitten mieleeni tulvahti ajatus, joka oli häirinnyt minua: se luunappi oli
jäänyt saamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti