sunnuntai 15. syyskuuta 2024

Kun ikkuna osui kiveen

 


Olen joskus miettinyt, että olisi mukava kirjoittaa vanhojen perinteiden mukainen aikuisen iän AINE (siis ”kouluaine”), jossa on alku, keskikohta  ja loppu, eikä siinä sitten paljon muuta olekaan. Pinnistelyn jälkeen päätin toteuttaa aikeeni seuraavalla:

Oli tavallisen raskas koulupäivä, mieli oli kepeä eivätkä  läksyt paljon painaneet. Saavuttuani kotipihalle sain hetken mielijohteesta päähäni heitellä kiviä kotitalossamme vuokralaisena  olleen Onni-kaupan näyteikkunan päivänvarjoa pitkin rullaten ensin ylös ja sitten samaa tietä alas. Merkitsin tietenkin kivien alastulokohdan, koska rakensin tästäkin kilpailun. Eri kivet hyppäsivät jännästi etutangon vimpparaudasta eri matkan.

Sitten tapahtui se, mitä sain aina pelätä. Heitto epäonnistui. Jos olisin keihäänheittäjä, voisin sanoa, että  heitto avautui oikealle, tukijalka petti ja niin pois päin, Mutta kun kivi oli melko raskas ja päivänvarjo oli laskettu täyteen pituuteen, luiskahti kivi  varjon alta tuhoisin seurauksin.….  Seurannut säröilevän ikkunan äänimaailma  ansaitsee saada kuvauksekseen kokonaan uuden lauseen. Oli kuin sata tynnyriä oli vyörynyt alas Kivikharjun mäkeä. Kun kakofoninen särkyvän lasin ääni oli lakannut, seurasi hiljaisuus….  Jos olisin urheiluselostaja, sanoisin, että hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Mutta kun en ole,  oli todettava se, mikä tuntui mahdottomalta: ikkuna oli rikki, ja kivi päätyi tikkunekkujen (joista en tykännyt yhtään, vaikkei se tähän kuulu) ja Pepe-lakritsipötkyjen väliin.

Jalkani jähmettyivät kuin liimattuna paikoilleen, muuten olisin varmaan lähtenyt karkuun. Pian jäämiselleni ilmeni toinenkin syy. Joku tuli ulos ulko-ovesta ja kommentoi salamannopeasti tapahtunutta ja sen seurauksia: ”Nyt sait kyllä selkääsi”, kuului hänen viheliäinen kommenttinsa. Miten julmasti hän kohtelikaan meikäläistä kiltinpuoleista koulupoikaa! Joka tapauksessa huusin tukahtuneella äänellä reaktionomaisesti takaisin: ”Enkä saa!”.  Että saatoinkin olla naiivi! Olisi pitänyt vain vetää kovaa linjaa ja pamauttaa takaisin jotain mieliinpainuvaa. Olisin voinut esimerkiksi sanoa, että ”on sitä särjetty isompiakin ikkunoita”. Ei muuten ole. Tuo Onni-kaupan näyteikkuna on edelleen henkilökohtainen ennätykseni.

Muutamien paniikinomaisten jalkojen siirtelyjen jälkeen todellinen tilanteeni paljastui : karkuun tässä ei voinut lähteä kuin sisällä odotti ruoka. Siispä aloin konemaisesti liikutella jalkojani kohti yläkertaan johtavia portaita. Niitä oli kolmetoista. Muistan tämän tarkasti, koska pystyin hyppäämään käsillä kaiteisiin nojaten – pää miltei alassuin - kahdenneltatoista portaalta alas ulko-oven edustan puolen metrin tilaan. Katumusmatka näytti pysähtyvän voittamattomalta tuntuneeseen kolmanteentoista portaaseen. Mieleeni tuli hätäri: voisin ilmoittautua syylliseksi vakavaa näytellen ja todeta ikkunan osuneen kiveen. Hylkäsin asian välittömästi: se olisi tiennyt 1950-luvun kriteereillä vähintään luunappia. Muutoinkin kaikki meni pieleen. Ensinnäkin en saanut itkun seasta ulos muuta kuin änkytystä, jossa luultavasti mainittiin sanat ”kivi” ja ”ikkuna”. Asia valkeni vanhemmilleni siinä silmänräpäyksessä. Äitini pillastui ja huusi jotain, josta en muista sanaakaan. Ehkä hän sanoi vakiolauseen, kun olin tehnyt jotain sopimatonta: ”olet tehnyt pääsi edestä pahaa”. Isä katsoi minua pettyneen näköisenä, mutta ei sanonut sanaakaan.

 Muistan lopun ikäni tuon katseen.

Siinä kaikki. Ei mitään anteeksipyyntöjä eikä rakentavia ajatuksia, kuten ”kyllä minä korjaan…”  Yhtäkkiä seisoin pihalla. Ei ollut yhtään nälkä. Oli kummallisen kepeä mutta samalla vaivaantunut olo. Tölkin mäkeä alas kohti Pappilanrantaa. Sitten mieleeni tulvahti ajatus, joka oli häirinnyt minua: se luunappi oli jäänyt saamatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti