Alexander Stubbin ulkopoliittinen diktaatti

 

 Alexander Stubbilla oli vaiherikas poliittinen ura takana, kun hän pyrki presidentiksi. Kun hänet valittiin kokoomuksen johtoon vuonna 2014, muistan antaneeni arvon hänen värikkäälle  ja epäsuomalaiselle  olemukselleen. Tuo selfieitä nappaileva poliitikko käänsi mieleni hetkeksi myötäsukaiseksi häntä kohtaan tuntemistani epäluuloista huolimatta. Suhtauduin nimittäin Stubbin pyrkimykseen ja tuloon puoluejohtajaksi ja pääministeriksi melkoisen skeptisesti. Hän ei tuntunut tarpeeksi ”pääministeriselliseltä”. En tunnistanut hänessä uutta – aitoakin - poliitikkotyyppiä,  joka poikkesi siihenastisesta valtavirrasta. Tähän uuteen tyyliin kuului muun muassa hieman poikkeava - rennonoloinen  -  vapaa-ajan esiintyminen ja virkatehtävissä sujuvasti soljuva ulosanti. Hän tuntui hyvin ulospäinsuuntautuneelta kaikkine siihen kuuluvine ominaispiirteineen.

Ja niinhän siinä kävi, että  pääministerin  ura (2014-2015) jäi  lyhyeksi. Hän ei kerta kaikkiaan osoittautunut  painoarvoltaan pääministeriluokkaan kuuluvaksi. Toki kadehtijoitakin piisasi.

Stubb vetäytyi kuoreensa käsittääkseni poliitikon urasta tarpeekseen saaneena. Hän vetäytyi EU-virkamieheksi toimien Euroopan investointipankin (ElP) varapääjohtajana ja yliopistoprofessorina .  

Pian kuului kutsuhuuto, että maa tarvitsee uuden presidentin Sauli Niinistön hyvin sujuneen tuplakauden jälkeen. Viehtymys virkaan oli liian suuri, jotta Stubb olisi jäänyt kilvoittelusta pois. Sitä paitsi hänelle tämä oli toinen kierros tasavallan huippupaikoille. Eikä hän missään vaiheessa ollut kieltäytynyt presidentin tehtäviin pyrkimisestä. Stubb tuli kehiin mukaan venkoilemattomasti uudestisyntyneenä, entistä kokeneempana, mutta silti värikkään sujuvana ja ammattitaitoisena  esiintyjänä. Hänen vanha puolueensa kutsui sotaratsun jälleen vaalikampanjan kärjeksi. Mutta täyttikö hän juuri minun kriteerini presidentiksi? Ehkä on syytä tunnustaa ilman sarvia ja hampaita, että kyllä, kyllä hän täytti nämä arvosteluperusteet, mutta niin täytti toki päävastustaja Haavistokin. Sitä paitsi  hänen epäsuomalaiseen takeltelemattoman sujuvaan esiintymiseensä oli totuttu.  Hän käyttäytyi kuin olisi ollut aina  kansainvälinen suomalainen maailmanmies.

Presidenttinä hän on osoittautunut varsinaiseksi  vauhtiveikoksi, kuitenkin niin, ettei hän ainakaan aluksi sokeutunut  vauhdista. Oli kuitenkin yksi asia,  joka sai minut epäilemään valintaa: hän oli apposen avoimesti lännettynyt (joka ex tarkoita, että pitäisi olla kallellaan itään). Itse asiassa  hän oli ja on lännettymisen johtotähti. Hän on uuden ulkopoliittisen tendenssin vahva tukija ja johtaja. Hän tuntui sopivan uuteen aikaan kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Stubb on valmis paitsi osallistumaan uuden maailmanjärjestyksen eri versioihin, niin myös valmis tekemään world orderista oman näköisensä, omien prinsiippiensä  mukaisen.

Stubbilaisen Suomen rooli oli olla kokoaan suurempi. Julistus kuuluu: enää emme kumartele venäläisille. Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset purkaukset idästä. Sitä paisi olemme nyt lopullisen valintamme tehneet,  ja sen kautta olimme osa maantieteellistä länttä, osa läntistä taloudellista yhteisöä ja - mikä tärkeintä - osa sotilasliitto Natoa. Myös ajattelutavaltamme olimme muuttuneet, emme olleet enää osa ”harmaata vyöhykettä” eli osa epämääräistä, teeskentelevää  puolueettomuutta.

Entä onko Suomen lännettynyt rooli jotain, jota olemme aina hakeneet, mutta ulkopuoliset ovat sitä rajoittaneet?  Näissä blogikirjoituksissa olen liittänyt runsaasti varauksia kritiikittömään lännettymiseen.

Ulkoministeriön vuotuiset suurlähettiläspäivät elokuun lopulla  innoittivat Helsingin Sanomien pääkirjoittajaa lausumaan jo etukäteen kovien odotusten sanat: ”Stubbilta odotetaan  suoraa puhetta Venäjästä”. En tosin havainnut  itse tapahtumassa ”suoraa puhetta”, pikemminkin maltillista asioiden esittelyä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Stubb nimittäin sanoi, että ”Suomi ei  enää koskaan ole harmaalla alueella” ja että ”paluuta vanhaan ei ole”. Kuulostaa milteipä historian ylikävelyltä. Monet pitävät 50 vuotta pitkää ”harmaata” jaksoa (1940-luvulta 1980-luvulle) menestyksekkäänä kokonaisuutena kylmä sota, pitkä Venäjä-historia ja toimintaympäristö huomioiden. Suomi kasvatti elintasoaan noina rauhan vuosikymmeninä ripeästi.

Stubb otti suurlähettiläspäivillä esille ison veden takaa lainatun klausuulin: ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitettaneen, että Suomii muiden liberaalien demokratioiden kanssa kasvattaa omaa painoarvoaan ongelmien ratkaisijana kutenkaan unohtamatta tosiasiaa, että  toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia on  pilvin pimein .

Stubbilla arvopohjaiseen realismiin sisältyy nyt euroatlanttisuus, Ukrainan ja Venäjän konflikti  ja Suomen globaali vaikutusvalta. Suomi ja Stubb siis lähtevät siitä,  että sen kansanvälinen  vaikutusvalta lisääntyy lännen (so. Yhdysvaltain) sateenvarjon alla. Suomi ei tämän mukaan ole ”koivistolaisittain” vain selviytyjä vaan aktiivinen toimija maailmanpolitiikassa.

Kaikissa edellä mainituissa ulkopoliittisissa ulottuvuuksissa USA tuntuu takuutaholta, jopa niin  pitkälle, että rohkenen epäillä pystyykö se vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Suomi siis ankkuroituu Yhdysvaltain vaikutusvaltaan niin perinpohjin, että voi ihmetellä voiko kaikki sopimuspohjainen  toteutua, varsinkin, jos Donald Trump valitaan Yhdysvaltain presidentiksi.

Alexander Stubb puhuu laveasti maailman ongelmien ratkaisusta ja tulee väistämättä yksinkertaistaneeksi tulevia vastuksia. Verrattuaan  esimerkiksi toisaalta Suomen Karjalan ja toisaalta Ukrainan ja Venäjän aluekysymyksiä keskenään, tuntuu asetelma teoreettiselta ja sitä paitsi sotketaan  sellaisia asioita keskenään, jotka vain etäisesti muistuttavat toisiaan.

Myös Euroopan uusi rautaesirippu, jossa toisella puolella olisivat Venäjä ja Valko-Venäjä ja toisella  puolella muu Eurooppa on melkoista yksinkertaistamista.

Hesari viittaa pääkirjoituspalstallaan siihen, että Stubbin olisi puheissaan syytä pysytellä pidättyvällä linjalla ja toteaa,  että se ei ole Stubbin luonteiselle henkilölle kovin helppoa. Tähän on helppo yhtyä.