Ja niinhän siinä kävi, että
pääministerin ura (2014-2015) jäi
lyhyeksi. Hän ei kerta kaikkiaan osoittautunut
painoarvoltaan pääministeriluokkaan
kuuluvaksi. Toki kadehtijoitakin piisasi.
Stubb vetäytyi kuoreensa käsittääkseni poliitikon urasta tarpeekseen
saaneena. Hän vetäytyi EU-virkamieheksi toimien Euroopan investointipankin (ElP)
varapääjohtajana ja yliopistoprofessorina .
Pian kuului kutsuhuuto, että maa tarvitsee uuden presidentin
Sauli Niinistön hyvin sujuneen tuplakauden jälkeen. Viehtymys virkaan oli liian
suuri, jotta Stubb olisi jäänyt kilvoittelusta pois. Sitä paitsi hänelle tämä oli
toinen kierros tasavallan huippupaikoille. Eikä hän missään vaiheessa ollut kieltäytynyt
presidentin tehtäviin pyrkimisestä. Stubb tuli kehiin mukaan venkoilemattomasti
uudestisyntyneenä, entistä kokeneempana, mutta silti värikkään sujuvana ja
ammattitaitoisena esiintyjänä. Hänen
vanha puolueensa kutsui sotaratsun jälleen vaalikampanjan kärjeksi. Mutta täyttikö
hän juuri minun kriteerini presidentiksi? Ehkä on syytä tunnustaa ilman sarvia
ja hampaita, että kyllä, kyllä hän täytti nämä arvosteluperusteet, mutta niin
täytti toki päävastustaja Haavistokin. Sitä paitsi hänen epäsuomalaiseen takeltelemattoman sujuvaan
esiintymiseensä oli totuttu. Hän
käyttäytyi kuin olisi ollut aina kansainvälinen
suomalainen maailmanmies.
Presidenttinä hän on osoittautunut varsinaiseksi vauhtiveikoksi, kuitenkin niin, ettei hän ainakaan
aluksi sokeutunut vauhdista. Oli
kuitenkin yksi asia, joka sai minut epäilemään
valintaa: hän oli apposen avoimesti lännettynyt (joka ex tarkoita, että pitäisi
olla kallellaan itään). Itse asiassa hän
oli ja on lännettymisen johtotähti. Hän on uuden ulkopoliittisen tendenssin vahva
tukija ja johtaja. Hän tuntui sopivan uuteen aikaan kuin se kuuluisa nyrkki
silmään. Stubb on valmis paitsi osallistumaan uuden maailmanjärjestyksen eri
versioihin, niin myös valmis tekemään world orderista oman näköisensä, omien prinsiippiensä mukaisen.
Stubbilaisen Suomen rooli oli olla kokoaan suurempi. Julistus
kuuluu: enää emme kumartele venäläisille. Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset
purkaukset idästä. Sitä paisi olemme nyt lopullisen valintamme tehneet, ja sen kautta olimme osa maantieteellistä länttä,
osa läntistä taloudellista yhteisöä ja - mikä tärkeintä - osa sotilasliitto
Natoa. Myös ajattelutavaltamme olimme muuttuneet, emme olleet enää osa ”harmaata
vyöhykettä” eli osa epämääräistä, teeskentelevää puolueettomuutta.
Entä onko Suomen lännettynyt rooli jotain, jota olemme aina
hakeneet, mutta ulkopuoliset ovat sitä rajoittaneet? Näissä blogikirjoituksissa olen liittänyt runsaasti
varauksia kritiikittömään lännettymiseen.
Ulkoministeriön vuotuiset suurlähettiläspäivät elokuun
lopulla innoittivat Helsingin Sanomien pääkirjoittajaa
lausumaan jo etukäteen kovien odotusten sanat: ”Stubbilta odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. En tosin havainnut
itse tapahtumassa ”suoraa puhetta”, pikemminkin
maltillista asioiden esittelyä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Stubb nimittäin
sanoi, että ”Suomi ei enää koskaan ole
harmaalla alueella” ja että ”paluuta vanhaan ei ole”. Kuulostaa milteipä
historian ylikävelyltä. Monet pitävät 50 vuotta pitkää ”harmaata” jaksoa
(1940-luvulta 1980-luvulle) menestyksekkäänä kokonaisuutena kylmä sota, pitkä Venäjä-historia
ja toimintaympäristö huomioiden. Suomi kasvatti elintasoaan noina rauhan vuosikymmeninä
ripeästi.
Stubb otti suurlähettiläspäivillä esille ison veden takaa
lainatun klausuulin: ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitettaneen, että
Suomii muiden liberaalien demokratioiden kanssa kasvattaa omaa painoarvoaan
ongelmien ratkaisijana kutenkaan unohtamatta tosiasiaa, että toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia
on pilvin pimein .
Stubbilla arvopohjaiseen realismiin sisältyy nyt
euroatlanttisuus, Ukrainan ja Venäjän konflikti
ja Suomen globaali vaikutusvalta. Suomi ja Stubb siis lähtevät siitä, että sen kansanvälinen vaikutusvalta lisääntyy lännen (so. Yhdysvaltain)
sateenvarjon alla. Suomi ei tämän mukaan ole ”koivistolaisittain” vain
selviytyjä vaan aktiivinen toimija maailmanpolitiikassa.
Kaikissa edellä mainituissa ulkopoliittisissa ulottuvuuksissa
USA tuntuu takuutaholta, jopa niin
pitkälle, että rohkenen epäillä pystyykö se vastaamaan kaikkiin
haasteisiin. Suomi siis ankkuroituu Yhdysvaltain vaikutusvaltaan niin perinpohjin,
että voi ihmetellä voiko kaikki sopimuspohjainen toteutua, varsinkin, jos Donald Trump valitaan
Yhdysvaltain presidentiksi.
Alexander Stubb puhuu laveasti maailman ongelmien ratkaisusta
ja tulee väistämättä yksinkertaistaneeksi tulevia vastuksia. Verrattuaan esimerkiksi toisaalta Suomen Karjalan ja toisaalta
Ukrainan ja Venäjän aluekysymyksiä keskenään, tuntuu asetelma teoreettiselta ja
sitä paitsi sotketaan sellaisia asioita
keskenään, jotka vain etäisesti muistuttavat toisiaan.
Myös Euroopan uusi rautaesirippu, jossa toisella puolella olisivat
Venäjä ja Valko-Venäjä ja toisella puolella
muu Eurooppa on melkoista yksinkertaistamista.
Hesari viittaa pääkirjoituspalstallaan siihen, että Stubbin
olisi puheissaan syytä pysytellä pidättyvällä linjalla ja toteaa, että se ei ole Stubbin luonteiselle henkilölle
kovin helppoa. Tähän on helppo yhtyä.
Stub on Yhdysvalloissa koulutettu tiedusteluanalyytikko,hän on opiskellut Prinstonin yliopistossa Cian aiemman Venäjään suuntautuneen pääanalyytikon opastuksella.
VastaaPoistaStub ollessaan Prodin avustajana komissiossa,joutui hankalaan tilanteeseen kun paljastui että nainen johon Stubilla oli suhde,oli komissioon soluttautunut amerikkalainen tiedustella
Amerikkalaiset itse käräytti hänet kostoksi veljensä negatiivisesta asenteesta Irakin sotaan.
Orpo ilmeisesti raivasi Stubin syrjään mahdollisesta Suomen komissaarin pestistä,koska ilmeisesti Unionissa muistetaan hänen menneisyytensä.
Sisäpiiritietoa.....
VastaaPoista